Olen monesti miettinyt, että millainen ihminen voisi olla minulle sopiva ystävä. Onko sillä väliä, onko hän töissä, työtön, lihava, laiha, rauhallinen, vilkas, kaunis, ruma, änkyttävä, huippumenestyjä, uraohjus, kotona viihtyvä jne. Samalla olen miettinyt henkilöitä, jotka ovat joskus elämäni aikana olleet ystäviäni. Onko heissä ollut jotain sellaista yhteistä, joka voisi selittää minulle jotain ystävieni ominaisuuksista?
En ole kuitenkaan löytänyt vastausta. Olenkin miettinyt, että ehkä tuo vastauksen löytymättömyys voisi olla vastaus, eli vastaus voisi olla se, että noilla asioilla ei ole väliä. Väliä on vain sillä, mitä ihmisen sisimmässä on: lämmin sydän, luotettavuus, rehellisyys, ystävällisyys, hyväntahtoisuus jne. Ehkä ulkoiset puitteet elämässä voivat olla hyvinkin erilaiset, mutta silti ystävyys kahden ihmisen välillä on mahdollinen.
Tämän miettimisellä olen yrittänyt pohtia, että olisiko minun mahdollista ystävystyä. Uskon, että ystävyys ei onnistu kenen kanssa tahansa, vaan se vaatii jonkinlaista samalla aaltopituudella olemista, mutta mistähän ihmeestä jostain ihmisestä voi nähdä, että hän voisi ehkä olla samalla aaltopituudella? Ehkä ystävystyminenkin pitää siis tehdä yritys-erehdys -periaatteella: tapailemalla ihmisiä ja kokeilemalla, voisiko tutustumisesta tulla jotain syvempää.
Ehkä ensimmäinen askel yksinäisyydestä pois on ihmisten tapaaminen... Olen tosi paljon miettinyt, että kumpi tulee ensin: ihmisten tapaaminen vai ihmissuhdetaitojen parantaminen. Totuus on kyllä se, että molemmat tarvitsevat toisiaan. Ihmisten tapaamisesta ei ole hyötyä, jos ihmissuhdetaidot ovat huonot, mutta ei kai ilman ihmisiä taas opi niitä taitoja.
Taitaa olla pitkä tie edessä. Tässäkin asiassa. Tai sitten hyväksyn yksinäisyyden. En niin taas tiedä.
Sunday, July 15, 2007
Friday, July 13, 2007
Nukkumaan
Väsyttää. Silmiä kirvelee ja katse ei jaksa kohdistua. Olo on jotenkin helpottunut; on vihdoin perjantai ja huomenna saa nukkua ja viipyä sängyssä itsekseen niin pitkään kuin haluaa. Nyt on edessä kaksi päivää, jolloin voin olla vain uupunut ja yksinäinen minä, ja antaa itseni olla juuri niin väsynyt ja synkeä kuin haluan. Vihdoin on edes vähän aikaa olla vain, tekemättä mitään.
Kaipaan unta ihan suunnattomasti. Lähinnä kai sen tuomaa hetken unohdusta; ei tarvitse ajatella arkea ja sitä, miten päivät valuvat yksi kerrallaan eteenpäin. Päivät, jotka ei juuri toisistaan eroa.
Haaveilen nukkumisesta, koska en uskalla haaveilla muustakaan. Haluaisin haaveilla hyvästä seurasta ja mielekkäästä tekemisestä... mutta vaikeasti toteutuvat haaveet tekevät minut vain surulliseksi.
Hyvää yötä.
Kaipaan unta ihan suunnattomasti. Lähinnä kai sen tuomaa hetken unohdusta; ei tarvitse ajatella arkea ja sitä, miten päivät valuvat yksi kerrallaan eteenpäin. Päivät, jotka ei juuri toisistaan eroa.
Haaveilen nukkumisesta, koska en uskalla haaveilla muustakaan. Haluaisin haaveilla hyvästä seurasta ja mielekkäästä tekemisestä... mutta vaikeasti toteutuvat haaveet tekevät minut vain surulliseksi.
Hyvää yötä.
Thursday, July 12, 2007
Sinnikkyys vai sairasloma?
En ole juuri ollut sairaslomalla masennuksen vuoksi. Olenkin miettinyt, että olisiko pitänyt? Missä menee raja, kun on kyse järkevästä sinnittelystä työpaikalla tai sairaslomasta masennuksen vuoksi? Nimenomaan, jos kuitenkin kykenee töihin, mutta ehkä hieman huonommalla suorituksella kuin normaalisti, mutta kykenee kuitenkin nousemaan aamulla ylös, raahautumaan työpaikalle ja tekemään siellä suunnilleen sen, mitä pitääkin. Olenkin ajatellut, että kun pystyn töitä tekemään, olen töissä. Olen tunnollinen, liiankin?
Tuntuu vain, että elämä on töitä ja töitä. Minulla ei ole ajoittain juuri energiaa mihinkään vapaa-ajalla. Tosin yksinäisyydestä on se hyöty, että enpähän laiminlyö ystäviäni, mutta olisi silti mukavaa jaksaa tehdä enemmän mukavia asioita. Elämä on urautunut siihen, että olen töissä ja loppuajan enimmäkseen toivun. Ei ole kivaa, ja voisin kuvitella, että tällainen ei auta masennuksesta toipumisessa.
Se on selvää, että olisi pitänyt olla pidempään sairaslomalla uupumuksen iskiessä. Ajattelin kuitenkin jaksavani, joten menin töihin. Rytmittihän se päivää kivasti ja arvelin, että se on parempaa kuin oman "surkean" elämän pohtiminen kotona. Olihan siinä siis toki hyvä ja huonot puolensa.
Nyt olen jotenkin ihan hukassa itseni kanssa. Tiedän, että pitäisi levätä, kun uuvuttaa. Tiedän, että pitäisi keskittyä tekemään mukavia asioita varsinkin nyt, kun mielialat heilahtelevat. En vain osaa! En tiedä, miten levätä ja milloin. Eikä minulla ole aikaa levätä! Vai onko? Lepäänkö makoilemalla sängyssä vai pitäisikö minun tehdäkin jotain? Pitääkö minun varata kalenterista aika tuolle "lepäämiselle"(mitä se sitten onkaan)? Pitääkö minun suunnitella "lepäämistä"? Siis miten voi olla näin pihalla?!
En muutenkaan ole viime aikoina osannut tehdä ripeitä päätöksiä, niin tuntuu, että tässä asiassa kierrän kehää vielä pahemmin kuin monessa muussa asiassa. En osaa nyt juuri muuta kuin olla töissä ja olla uupunut ja mieli maassa. Toistaa tuota samaa rutiinia päivästä toiseen. Ei tämä ole kivaa. Enkä edes tiedä, mikä olisi kivaa.
Tuntuu vain, että elämä on töitä ja töitä. Minulla ei ole ajoittain juuri energiaa mihinkään vapaa-ajalla. Tosin yksinäisyydestä on se hyöty, että enpähän laiminlyö ystäviäni, mutta olisi silti mukavaa jaksaa tehdä enemmän mukavia asioita. Elämä on urautunut siihen, että olen töissä ja loppuajan enimmäkseen toivun. Ei ole kivaa, ja voisin kuvitella, että tällainen ei auta masennuksesta toipumisessa.
Se on selvää, että olisi pitänyt olla pidempään sairaslomalla uupumuksen iskiessä. Ajattelin kuitenkin jaksavani, joten menin töihin. Rytmittihän se päivää kivasti ja arvelin, että se on parempaa kuin oman "surkean" elämän pohtiminen kotona. Olihan siinä siis toki hyvä ja huonot puolensa.
Nyt olen jotenkin ihan hukassa itseni kanssa. Tiedän, että pitäisi levätä, kun uuvuttaa. Tiedän, että pitäisi keskittyä tekemään mukavia asioita varsinkin nyt, kun mielialat heilahtelevat. En vain osaa! En tiedä, miten levätä ja milloin. Eikä minulla ole aikaa levätä! Vai onko? Lepäänkö makoilemalla sängyssä vai pitäisikö minun tehdäkin jotain? Pitääkö minun varata kalenterista aika tuolle "lepäämiselle"(mitä se sitten onkaan)? Pitääkö minun suunnitella "lepäämistä"? Siis miten voi olla näin pihalla?!
En muutenkaan ole viime aikoina osannut tehdä ripeitä päätöksiä, niin tuntuu, että tässä asiassa kierrän kehää vielä pahemmin kuin monessa muussa asiassa. En osaa nyt juuri muuta kuin olla töissä ja olla uupunut ja mieli maassa. Toistaa tuota samaa rutiinia päivästä toiseen. Ei tämä ole kivaa. Enkä edes tiedä, mikä olisi kivaa.
Wednesday, July 11, 2007
Rekkain alle
En voi olla pohtimatta näitä viime päiväisiä uutisia, joissa ihmiset ovat ajaneet autoilla rekkojen alle. Kyse on tainnut aina olla yksin henkilöautoa ajaneesta henkilöstä, ajankohtana ilta tai yö ja auto on aina 'ajautunut' vastaantulevien kaistalle juuri rekan tullessa vastaan.
Minulle tulee näistä aina ensimmäisenä mieleen ajatus, että "hän onnistui". Toinen ajatus on itseni syyttäminen; miten voin ajatella, että kyseessä on itsemurha, kun kyseessä voi olla ikävä onnettomuuskin, nukahtaminen tai mikä tahansa syy. Jokatapauksessa en ole nähnyt, että uutisissa paljon syitä mainostettaisiin. Mielestäni on hyvä ollakin hienotunteisesti hiljaa, mitäpä ne syyt kenellekään kuuluu.
Uskon, että näissä tapauksissa on suurelta osin kyseessä itsemurhat, niin ikävältä kuin se kuulostaakin. Minut nuo uutiset pysäyttävät hetkeksi, koska tiedän, miltä tuntuu niin paha olo, että sen haluaa lopettaa keinolla millä hyvänsä. Tiedän, miltä tuntuu, kun ei näe toivoa paremmasta. Se olo laittaa minut toivomaan, että sellaista olotilaa ei olisi olemassakaan, joka vie kaiken toivon ja ilon, mutta kyllä sitä (näköjään) on. Varmaan aika paljonkin.
Vaikka minua nyt ahdistaakin ja tuntuu varsin pahalta, niin tiedän, että pahempaakin voisi olla. Kai tämä tästä.
Minulle tulee näistä aina ensimmäisenä mieleen ajatus, että "hän onnistui". Toinen ajatus on itseni syyttäminen; miten voin ajatella, että kyseessä on itsemurha, kun kyseessä voi olla ikävä onnettomuuskin, nukahtaminen tai mikä tahansa syy. Jokatapauksessa en ole nähnyt, että uutisissa paljon syitä mainostettaisiin. Mielestäni on hyvä ollakin hienotunteisesti hiljaa, mitäpä ne syyt kenellekään kuuluu.
Uskon, että näissä tapauksissa on suurelta osin kyseessä itsemurhat, niin ikävältä kuin se kuulostaakin. Minut nuo uutiset pysäyttävät hetkeksi, koska tiedän, miltä tuntuu niin paha olo, että sen haluaa lopettaa keinolla millä hyvänsä. Tiedän, miltä tuntuu, kun ei näe toivoa paremmasta. Se olo laittaa minut toivomaan, että sellaista olotilaa ei olisi olemassakaan, joka vie kaiken toivon ja ilon, mutta kyllä sitä (näköjään) on. Varmaan aika paljonkin.
Vaikka minua nyt ahdistaakin ja tuntuu varsin pahalta, niin tiedän, että pahempaakin voisi olla. Kai tämä tästä.
Tuesday, July 10, 2007
Ahdistusta ja väsymystä
Mieliala on ollut tasaisessa laskusuunnassa viime päivät. Väsyttää. Ahdistaa. Ei jaksa. Ei kiinnosta. Ei edes kiinnosta jaksaa mitään.
En tiedä, mikä herkkyyskausi on, kun pienetkin asiat ahdistavat. Mieleen tulee kaikenlaisia asioita, jotka ahdistavat. Nuo asiat voivat olla erilaisia tapahtumia viime päiviltä, lapsuudessa sattuneita juttuja tai jotain lähitulevaisuudessa suunnitelmissa olevaa. En oikein haluaisi ajatella mitään, haluasin vain käpertyä sängyn pohjalle ja nukkua pahan olon pois. Haluaisin käpertyä omaan turvalliseen maailmaani, en olla osa kaikkea ympärillä olevaa. Maailma tuntuu vaaralliselta paikalta, se voi satuttaa.
Lisäksi tämä väsymys... huh.
En tiedä, mikä herkkyyskausi on, kun pienetkin asiat ahdistavat. Mieleen tulee kaikenlaisia asioita, jotka ahdistavat. Nuo asiat voivat olla erilaisia tapahtumia viime päiviltä, lapsuudessa sattuneita juttuja tai jotain lähitulevaisuudessa suunnitelmissa olevaa. En oikein haluaisi ajatella mitään, haluasin vain käpertyä sängyn pohjalle ja nukkua pahan olon pois. Haluaisin käpertyä omaan turvalliseen maailmaani, en olla osa kaikkea ympärillä olevaa. Maailma tuntuu vaaralliselta paikalta, se voi satuttaa.
Lisäksi tämä väsymys... huh.
Sunday, July 08, 2007
Kuumuus sulattaa mielenkin
Vaikka tänään on ollut pilvinen ja ehkä viileämpikin päivä viime päiviin verrattuna, olen paistunut. Kotonani on kuuma. Tuulettaminen ei tunnu paljon auttavan, kuumuus on jämähtänyt seiniin ja nurkkiin ja huokuu sieltä, kunnes hiki valuu noroina kasvoillani.
Lämpötila sisällä on 27-28C. En jaksa. Olen aina ollut huono sietämään kuumuutta, ja nyt sitä täytyy sietää päiväkausia omassa kodissa. Se kiristää hermoja, painaa mielialaa entisestään alaspäin ja tekee olon vetämättömäksi. Sängyssä tai sohvalla ei tosin kiinnosta maata, kun vaatteet ja petivaatteet liimautuvat inhottavasti märkään selkään.
Tosin se hyvä puoli tästä kuumuudesta on, että oikeasti tekee tosi paljon mieli lenkille. Kotoa pois pääseminen on juhlaa, saa tuntea viileän tuulen hivelevän kasvoja ja kuivattavan hikeä pois.
Ei pitäisi kuitenkaan valittaa: kesä on oikeasti tosi hyvää aikaa. Nautin valosta ja sen mukanaan tuomasta pirteydestä.
Lämpötila sisällä on 27-28C. En jaksa. Olen aina ollut huono sietämään kuumuutta, ja nyt sitä täytyy sietää päiväkausia omassa kodissa. Se kiristää hermoja, painaa mielialaa entisestään alaspäin ja tekee olon vetämättömäksi. Sängyssä tai sohvalla ei tosin kiinnosta maata, kun vaatteet ja petivaatteet liimautuvat inhottavasti märkään selkään.
Tosin se hyvä puoli tästä kuumuudesta on, että oikeasti tekee tosi paljon mieli lenkille. Kotoa pois pääseminen on juhlaa, saa tuntea viileän tuulen hivelevän kasvoja ja kuivattavan hikeä pois.
Ei pitäisi kuitenkaan valittaa: kesä on oikeasti tosi hyvää aikaa. Nautin valosta ja sen mukanaan tuomasta pirteydestä.
Thursday, July 05, 2007
Huomioiminen ja kannustus oikeassa asiassa?
Minulla oli aikanaan sukulainen, joka ei oikein saanut elämäänsä järjestykseen. Opiskeluja aloiteltiin ja lopeteltiin, töitä kokeiltiin pätkissä, välillä alkoholi oli hänen elämänsä kuningas, välillä oli (vaikeaa) parisuhdetta ja välillä ei. Elämä oli koko ajan vaihtelevaa, sinnittelyä. Hän yritti rakentaa tikkaita tieksi parempaan, mutta aina voimat loppuivat kesken ja hän putosi uudestaan pohjalle.
Hänen lähellään oli joitain häntä tukevia ihmisiä, mutta jotkut ihmiset jopa "hylkäsivät" hänet. Ikäviä nuo, jotka hylkäävät, mutta en paneudu nyt siihen. Minua on mietityttänyt nuo ihmiset, jotka tukivat häntä.
En ole ollut helposti luovuttava henkilö (paitsi välillä nyt masennuksen myötä), mutta oli helppo nähdä, että tämä sinnittely kohti normaalia elämää ei välttämättä tulisi koskaan onnistumaan. Se näytti liian vaikealta. Toivoin onnistumista valtavasti, mutta näin myös toisen mahdollisuuden... joka toteutuikin. Ei toisella ollut voimia ja taitoja parempaan.
Ihmiset, jotka tukivat häntä, kiinnittivät häneen aika paljon huomiota. Puhuivat hänestä, kannustivat, tukivat, antoivat rahaa lainaan ja pyysivät mukaan erilaisiin asioihin. Hyvä niin, mutta tuossa oli jotain häiritsevääkin. Vanhempani olivat nimittäin eräät häntä tukeneet ihmiset.
Vanhempani säälivät häntä. Heidän asenteensa oli se, että kyllä "ressukoita pitää tukea". Hän sai huomiota erilaisista tempauksistaan, siitäkin huolimatta, että osa niistä oli jopa rikollisia. Huolenpitoa riitti.
Minä hoidin tunnollisesti opiskelun, olin kiltti, huomaamaton ja väritön tyttö. En saanut kiitosta hyvästä koulumenestyksestä, en kannustusta tekemistäni hyvistä asioista. Huomio ja kannustus kohdistui tähän sukulaiseen.
Olen aina ollut sitä mieltä, että sukulaistani piti kannustaa ja tukea... mutta nyt olen miettinyt, että entä minä? Missä minun huomioimiseni oli? Missä oli huomioimiset hyvistä teoistani, onnistumisistani? Missä oli kannustukset uusiin hyviin asioihin?
Ihan hiljattain kuulin vanhempieni sanovan, että kuinka hyvä oli, että Idolsin voitti sellainen henkilö, jolla oli vaikea lapsuus ja että hän olikin ansainnut jo parempaa. Niinpä niin...kuulostaa tutulta. Mutta entäpä me muut, jotka teemme kovasti töitä saadaksemme hyvän elämän? Olemmeko me ansainneet sitten täydellisen huomaamattomuuden?
Tunnen nyt suurta surua tästä asiasta. Suren pientä tyttöä, joka tunsi olevansa huono. Suren sitä, mistä hän jäi paitsi ja sitäkin, että tätä asiaa täytyy pohtia nyt, vuosia myöhemmin itkun kuristaessä kurkkua.
Hänen lähellään oli joitain häntä tukevia ihmisiä, mutta jotkut ihmiset jopa "hylkäsivät" hänet. Ikäviä nuo, jotka hylkäävät, mutta en paneudu nyt siihen. Minua on mietityttänyt nuo ihmiset, jotka tukivat häntä.
En ole ollut helposti luovuttava henkilö (paitsi välillä nyt masennuksen myötä), mutta oli helppo nähdä, että tämä sinnittely kohti normaalia elämää ei välttämättä tulisi koskaan onnistumaan. Se näytti liian vaikealta. Toivoin onnistumista valtavasti, mutta näin myös toisen mahdollisuuden... joka toteutuikin. Ei toisella ollut voimia ja taitoja parempaan.
Ihmiset, jotka tukivat häntä, kiinnittivät häneen aika paljon huomiota. Puhuivat hänestä, kannustivat, tukivat, antoivat rahaa lainaan ja pyysivät mukaan erilaisiin asioihin. Hyvä niin, mutta tuossa oli jotain häiritsevääkin. Vanhempani olivat nimittäin eräät häntä tukeneet ihmiset.
Vanhempani säälivät häntä. Heidän asenteensa oli se, että kyllä "ressukoita pitää tukea". Hän sai huomiota erilaisista tempauksistaan, siitäkin huolimatta, että osa niistä oli jopa rikollisia. Huolenpitoa riitti.
Minä hoidin tunnollisesti opiskelun, olin kiltti, huomaamaton ja väritön tyttö. En saanut kiitosta hyvästä koulumenestyksestä, en kannustusta tekemistäni hyvistä asioista. Huomio ja kannustus kohdistui tähän sukulaiseen.
Olen aina ollut sitä mieltä, että sukulaistani piti kannustaa ja tukea... mutta nyt olen miettinyt, että entä minä? Missä minun huomioimiseni oli? Missä oli huomioimiset hyvistä teoistani, onnistumisistani? Missä oli kannustukset uusiin hyviin asioihin?
Ihan hiljattain kuulin vanhempieni sanovan, että kuinka hyvä oli, että Idolsin voitti sellainen henkilö, jolla oli vaikea lapsuus ja että hän olikin ansainnut jo parempaa. Niinpä niin...kuulostaa tutulta. Mutta entäpä me muut, jotka teemme kovasti töitä saadaksemme hyvän elämän? Olemmeko me ansainneet sitten täydellisen huomaamattomuuden?
Tunnen nyt suurta surua tästä asiasta. Suren pientä tyttöä, joka tunsi olevansa huono. Suren sitä, mistä hän jäi paitsi ja sitäkin, että tätä asiaa täytyy pohtia nyt, vuosia myöhemmin itkun kuristaessä kurkkua.
Wednesday, July 04, 2007
Lukeminen
Lukeminen on ollut aina yksi mieliharrastuksiani. Niinpä päätin lisätä tähän blogiinkin listan kesken olevista kirjoista. Noita siis lueskelen parhaillaan. Harvemmin minulla on vain yksi kirja kesken; jostain syystä tykkään, että minulla on erityylisiä kirjoja kesken, jotta voin valita kulloisellekin mielialalle ja fiilikselle sopivaa luettavaa.
Tällä hetkellä kirjat ovat erittäin paljon masennukseen liittyviä. Haluan tietää enemmän tästä päävaivasta, jota poden. Koen, että tietäminen auttaa ymmärtämään itseäni. Minua ei ahdista lukea toisten kokemuksista; minusta on mielenkiintoista lukea, miten toiset ovat selvinneet (tai eivät ole) masennuksesta. Saan uusia ideoita ja ajatuksia, ja niitä mielessä työstämällä koen saavani apua.
Kirja "Pimeän kuva: muistelma hulluudesta" kertoo kirjailija William Styronin masennuksesta. Kirjailija kertoo, miten se hänelle tuli ja miten hän sen koki ja miten selvisi. Kirja on hyvin ohut, mutta ihan mielenkiintoinen. En itse kokenut kirjaa mitenkään järisyttävän upeana teoksena, mutta eräänä kokemuksena masennuksesta se oli ihan mielenkiintoinen.
Minulla on ollut aika hyviä päiviä viime aikoina. Mieliala on ollut kohtalainen ja välillä hyväkin. Elämä tuntuu nyt ihan kivalta. En tiedä, kuinka paljon tuosta voi laittaa sen piikkiin, että on kesä ja kuinka paljon olen parantunut. Sen kai syksy näyttää...
Oikeasti on kyllä mieletöntä, että on kesä. Ihanaa, kun ei palele. Ihanaa, kun ei tarvitse liukastella. Ihanaa, kun on valoa. Nautin tästä, koska tiedän, miten talvi ei sovi minulle vuodenaikana yhtään. Kevät, kesä, syksy - se on elämän aikaa.
Tällä hetkellä kirjat ovat erittäin paljon masennukseen liittyviä. Haluan tietää enemmän tästä päävaivasta, jota poden. Koen, että tietäminen auttaa ymmärtämään itseäni. Minua ei ahdista lukea toisten kokemuksista; minusta on mielenkiintoista lukea, miten toiset ovat selvinneet (tai eivät ole) masennuksesta. Saan uusia ideoita ja ajatuksia, ja niitä mielessä työstämällä koen saavani apua.
Kirja "Pimeän kuva: muistelma hulluudesta" kertoo kirjailija William Styronin masennuksesta. Kirjailija kertoo, miten se hänelle tuli ja miten hän sen koki ja miten selvisi. Kirja on hyvin ohut, mutta ihan mielenkiintoinen. En itse kokenut kirjaa mitenkään järisyttävän upeana teoksena, mutta eräänä kokemuksena masennuksesta se oli ihan mielenkiintoinen.
Minulla on ollut aika hyviä päiviä viime aikoina. Mieliala on ollut kohtalainen ja välillä hyväkin. Elämä tuntuu nyt ihan kivalta. En tiedä, kuinka paljon tuosta voi laittaa sen piikkiin, että on kesä ja kuinka paljon olen parantunut. Sen kai syksy näyttää...
Oikeasti on kyllä mieletöntä, että on kesä. Ihanaa, kun ei palele. Ihanaa, kun ei tarvitse liukastella. Ihanaa, kun on valoa. Nautin tästä, koska tiedän, miten talvi ei sovi minulle vuodenaikana yhtään. Kevät, kesä, syksy - se on elämän aikaa.
Tuesday, July 03, 2007
Valtava Vatsa - naisen elämää
Naisen elämä voi olla joskus vaikeaa. Olin eräänä päivänä työpaikan hississä, kun katsoin peilistä sivuprofiiliani. Silmäni suurenivat: voi kauhistus! Mistä tuo on tullut! Valtava Vatsa! On minullakin ollut välillä päiviä, jolloin turvottaa ja vatsa näyttää isolta, ja sitten on vastaavasti päiviä, jolloin vatsa on ihanan litteä, ja mielikuvitusta käyttäen näkee jopa vatsalihaksia. Mutta että tällainen vatsa?! Pääasiassa vatsa on siis pysynyt aisoissa.
Nyt ei. Näytin raskaana olevalta. Kotona kävin vaa'alla: lukema oli ihan sama kuin aiemminkin. Mittasin jopa vyötärönympärykseni: sama lukema kuin aiemminkin. Ainoastaan navasta alaspäin on tapahtunut jotain.
No, eipä siinä muu ole auttanut kuin yrittää pitää vatsalihaksilla vatsa koossa (käyhän tuo ainakin vatsalihastreenistä): sehän se tästä vielä puuttuisi, että joku tulisi onnittelemaan tulevasta perheenjäsenestä.
Ärstyttää. Hyviä vinkkejä otetaan vastaan, miten päästä vatsasta eroon. Harrastan jo liikuntaa useampana päivänä viikossa. Vatsalihaksiakin joo, pari kertaa viikossa. Pitäisikö nyt vetää vain jotain salaattia jatkossa? Ärsyttää.
(Tuli tässä mieleen, että on minullakin loppujen lopuksi pienet murheet.)
Nyt ei. Näytin raskaana olevalta. Kotona kävin vaa'alla: lukema oli ihan sama kuin aiemminkin. Mittasin jopa vyötärönympärykseni: sama lukema kuin aiemminkin. Ainoastaan navasta alaspäin on tapahtunut jotain.
No, eipä siinä muu ole auttanut kuin yrittää pitää vatsalihaksilla vatsa koossa (käyhän tuo ainakin vatsalihastreenistä): sehän se tästä vielä puuttuisi, että joku tulisi onnittelemaan tulevasta perheenjäsenestä.
Ärstyttää. Hyviä vinkkejä otetaan vastaan, miten päästä vatsasta eroon. Harrastan jo liikuntaa useampana päivänä viikossa. Vatsalihaksiakin joo, pari kertaa viikossa. Pitäisikö nyt vetää vain jotain salaattia jatkossa? Ärsyttää.
(Tuli tässä mieleen, että on minullakin loppujen lopuksi pienet murheet.)
Thursday, June 28, 2007
Sisäistä myllerrystä - menneisyyden mörköjä
Viimeisen muutaman viikon aikana mielessäni ovat pyörineet minua loukanneet ihmiset. Siis sellaiset ihmiset, jotka syystä tai toisesta ovat haavoittaneet minua aikanaan, osa hyvinkin kauan aikaa sitten. Olen tuntenut voimakasta ahdistusta näiden ajatusten noustessa jostain syvältä. Olen tuntenut suurta murhetta siitä, että osittain nämä loukkaukset ovat olleet omaa syytäni, ainakin osittain: olen päästänyt vääränlaisia ihmisiä liian lähelle. Olen nähnyt varoitussignaaleja, mutta en ole seurankaipuussani kuunnellut niitä. Nyt oma silloinen "tyhmyyteni" harmittaa.
Olen luultavasti aikanaan jättänyt käsittelemättä nämä loukkaukset. Olen haudannut ne johonkin mieleni syövereihin, ja jatkanut huolettomana elämääni todetakseni nyt, että on asioita, joita ei voi haudata. On asioita, jotka pyrkivät pintaan, kun suojamuurit murtuvat (masennus).
Minun täytyisi siis löytää jokin keino käsitellä nämä menneisyyden asiat, jotta voisin jatkaa masennuksesta toipumistani. Ehkä kirjoittaminen voisi olla yksi keino... Selvää on se, että jos tietyt henkilöt pulpahtavat mieleeni aina välillä tuoden mukanaan suuren ahdistuksen, asiat eivät ole päässäni siltä osin hyvin. Tuo myös tarkoittaa sitä, että nämä ihmiset ovat aikanaan onnistuneet siinä, mitä he tavoittelivatkin, eli loukkaamaan minua. Sikälikin olisi tärkeää saada heidän voittokierteensä katkeamaan, ihan oman hyvinvointini vuoksi.
Silti jaksan ihmetellä, että mistä tulee sellaisia ihmisiä, jotka haluavat loukata... haluavat kostaa, jos eivät ole saaneet toisesta kaikkea sitä irti, mitä ovat halunneet. Eikö voisi vain todeta, että "homma ei toimi tuon kanssa, menen pois". Miksi aito välittäminen tuntuu olevan harvinaista nykyään?
Olen luultavasti aikanaan jättänyt käsittelemättä nämä loukkaukset. Olen haudannut ne johonkin mieleni syövereihin, ja jatkanut huolettomana elämääni todetakseni nyt, että on asioita, joita ei voi haudata. On asioita, jotka pyrkivät pintaan, kun suojamuurit murtuvat (masennus).
Minun täytyisi siis löytää jokin keino käsitellä nämä menneisyyden asiat, jotta voisin jatkaa masennuksesta toipumistani. Ehkä kirjoittaminen voisi olla yksi keino... Selvää on se, että jos tietyt henkilöt pulpahtavat mieleeni aina välillä tuoden mukanaan suuren ahdistuksen, asiat eivät ole päässäni siltä osin hyvin. Tuo myös tarkoittaa sitä, että nämä ihmiset ovat aikanaan onnistuneet siinä, mitä he tavoittelivatkin, eli loukkaamaan minua. Sikälikin olisi tärkeää saada heidän voittokierteensä katkeamaan, ihan oman hyvinvointini vuoksi.
Silti jaksan ihmetellä, että mistä tulee sellaisia ihmisiä, jotka haluavat loukata... haluavat kostaa, jos eivät ole saaneet toisesta kaikkea sitä irti, mitä ovat halunneet. Eikö voisi vain todeta, että "homma ei toimi tuon kanssa, menen pois". Miksi aito välittäminen tuntuu olevan harvinaista nykyään?
Tuesday, June 26, 2007
Täydellisiä ihmisiä
Seurasin tässä yhtenä päivänä "täydellistä" ihmistä. Hän oli hoikka ja ihan mukavan näköinen nainen, ehkä noin 25-vuotias. Vatsa litteä kuin pyykkilauta, ja silmälasit tekivät olemuksesta älykkään näköisen. Olemus oli rauhallinen ja vakaa, kävely varmaa. Pystyin helposti kuvittelemaan hänet yliopisto-opiskelijaksi, joka valmistuu ihan juurikin. Todennäköisesti loistava työpaikkakin on jo tärpännyt.
Niinpä en yllättynyt nähdessäni hänen kihlattunsa. Mies oli komea ja hyvä kroppainen, mutta ei kuitenkaan liian (häiritsevän) komea. Olemus oli ehkä ennemminkin hieman siro kuin raskas, mutta lihaksia löytyi silti sopivasti. Kasvot olivat älykkään näköiset ja katse vakaa. Ikää ehkä siinä noin 30. Yliopistotutkinto oli todennäköisesti valmistunut jokin aika sitten ja nykyinen työpaikka oli loistava. Mikä täydellinen pari.
Täytyy tunnustaa: tunsin kateuden nipistävän sisuksiani. Oli vaikea olla tuijottamatta heitä tuntematta ei-toivottuja tunteita. Niinpä, löytäessäni kateuden sisältäni, tunsin oloni kurjaksi. Minä olen kateellinen eli huono ihminen... mutta tarkemmin ajateltuna; jos en näytä kateuttani, niin olenko huono? Onko kateus huono asia vain silloin, kun sen tuo esille?
Niin tai näin, tunsin kuitenkin myös epäonnistumista. Minulla ei ole kaikkea tuota, mitä tuolla "täydellisellä" parilla on, kaikkein vähiten parisuhdetta ja ystäviä. Olen noin 30, masentunut ja yksinäinen. Sellainen paketti, että ihme, jos jotakuta kiinnostaa.
Pohdin tuota pariskuntaa yllättävän paljon. Ehkä on hyvä miettiä asioita, mutta loppujen lopuksi olen tullut siihen tulokseen, että ei heilläkään todennäköisesti kaikki mene täydellisesti. Jos hyvin meneekin, niin tämä oma elämäni on kuitenkin ihan ikiomani, minä tätä kirjoitan ja koen ja luon joka päivä uutta. Eihän tämä juuri nyt mitään herkkua ole, mutta olisiko tämä silti parempaa, jos olisin "täydellisempi"? Eikös "täydellisillä" ole enemmän paineita olla jatkossakin "täydellisiä" ja paineita suoriutua kaikesta hyvin? En minä jaksaisi... Minä olen kuitenkin minä, ja vaikka en täydellinen olekaan, niin olen kuitenkin minä. Ihan kiva tyyppi. Ainakin enimmäkseen.
Niinpä en yllättynyt nähdessäni hänen kihlattunsa. Mies oli komea ja hyvä kroppainen, mutta ei kuitenkaan liian (häiritsevän) komea. Olemus oli ehkä ennemminkin hieman siro kuin raskas, mutta lihaksia löytyi silti sopivasti. Kasvot olivat älykkään näköiset ja katse vakaa. Ikää ehkä siinä noin 30. Yliopistotutkinto oli todennäköisesti valmistunut jokin aika sitten ja nykyinen työpaikka oli loistava. Mikä täydellinen pari.
Täytyy tunnustaa: tunsin kateuden nipistävän sisuksiani. Oli vaikea olla tuijottamatta heitä tuntematta ei-toivottuja tunteita. Niinpä, löytäessäni kateuden sisältäni, tunsin oloni kurjaksi. Minä olen kateellinen eli huono ihminen... mutta tarkemmin ajateltuna; jos en näytä kateuttani, niin olenko huono? Onko kateus huono asia vain silloin, kun sen tuo esille?
Niin tai näin, tunsin kuitenkin myös epäonnistumista. Minulla ei ole kaikkea tuota, mitä tuolla "täydellisellä" parilla on, kaikkein vähiten parisuhdetta ja ystäviä. Olen noin 30, masentunut ja yksinäinen. Sellainen paketti, että ihme, jos jotakuta kiinnostaa.
Pohdin tuota pariskuntaa yllättävän paljon. Ehkä on hyvä miettiä asioita, mutta loppujen lopuksi olen tullut siihen tulokseen, että ei heilläkään todennäköisesti kaikki mene täydellisesti. Jos hyvin meneekin, niin tämä oma elämäni on kuitenkin ihan ikiomani, minä tätä kirjoitan ja koen ja luon joka päivä uutta. Eihän tämä juuri nyt mitään herkkua ole, mutta olisiko tämä silti parempaa, jos olisin "täydellisempi"? Eikös "täydellisillä" ole enemmän paineita olla jatkossakin "täydellisiä" ja paineita suoriutua kaikesta hyvin? En minä jaksaisi... Minä olen kuitenkin minä, ja vaikka en täydellinen olekaan, niin olen kuitenkin minä. Ihan kiva tyyppi. Ainakin enimmäkseen.
Sunday, June 24, 2007
Aurinkoinen sunnuntai ja silti ahdistaa
Sää näyttää mitä ihanimmalta, mutta silti sisälläni velloo ahdistus. Olen ollut yksin kotona koko juhannuksen. Välillä olen käynyt ulkona, joko lenkillä tai muuten vain, mutta muuten olen puuhastellut kotona, mitä mieleen tulee. Se on ollut toisaalta ihan rentouttavaakin, mutta mieliala on kyllä lähtenyt laskusuuntaan...
Masentaa. En jaksaisi kiinnostua mistään, koska ei ole mitään syytä kiinnostua mistään. Elämä on tasaista harmaata massaa. Minusta ei ole tämän enempään, ja jos loppuelämä on tätä, niin ei ole mitään syytä paneutua mihinkään. Antaa elämän vain valua hukkaan, kun en parempaankaan pysty.
Masentaa.
Masentaa. En jaksaisi kiinnostua mistään, koska ei ole mitään syytä kiinnostua mistään. Elämä on tasaista harmaata massaa. Minusta ei ole tämän enempään, ja jos loppuelämä on tätä, niin ei ole mitään syytä paneutua mihinkään. Antaa elämän vain valua hukkaan, kun en parempaankaan pysty.
Masentaa.
Friday, June 22, 2007
Juhannuksen juhlintaa
Juhannukseni menee ihan samoissa merkeissä kuin moni aiempikin. Olen yksin kotona ja teen suunnilleen samoja askareita kuin muulloinkin. Yritin juhlistaa keskikesää parilla lasilla viiniä. Se oli hyvää, täytyy myöntää. Kävin myös ulkona, koska sisällä on kuuma. Tuntui mukavalta antaa raikkaan ilman hivellä hikisiä kasvojani, kuunnella lintuja ja katsella aurinkoa. Muuten olen lueskellut, katsellut telkkaria ja surffannut netissä. Välillä mielessä on käynyt, että pitäisikö siivota, mutta olen hylännyt ajatuksen.
En enää edes tiedä, miten juhannusta juhlitaan. En tiedä, mitä muut ihmiset tekevät. En enää edes muista, olenko koskaan juhlinut juhannusta. Tuntuu hämmentävältä, kun ihmiset puhuvat juhannuksen juhlimisesta, kyselevät, mitä aion tehdä. En taida enää ymmärtää paljon juhlien päälle, kun en sellaisissa käy. On myös hankalaa sanoa, että olen yksin kotona keskikesän juhlana.
Jos voisin valita, niin tekisin jotain hauskaa mukavassa seurassa. Olisi mukavaa myös olla jossain rauhallisessa paikassa luonnon helmassa ja katsella, kun aurinko laskee järven taakse. Olisi mukavaa kokata jonkun kanssa, syödä rauhallisesti hyvässä seurassa ja kenties pelata hauskoja ulkopelejä.
Niin, moni asia olisi hauskaa... mutta minun on vain hyväksyttävä se, että tuollainen ei ole minun elämässäni mahdollista. Ei minulla ole mielenkiintoista paikkaa, johon mennä. Ei minulla ole seuraa jakamaan juhlapyhiä. Minun on oltava yksin, ja voin vain toivoa, että joskus pystyn hyväksymään yksinäisyyteni. Pystyisin olemaan siten, että en tuntisi suurta surua sisälläni yksinäisyyteni vuoksi, vaan voisin elää nämäkin juhlapyhät niin kuin elämää eletään, ilman tuskaa.
Siihen asti... tunnen suurta surua ja tyhjyyttä.
En enää edes tiedä, miten juhannusta juhlitaan. En tiedä, mitä muut ihmiset tekevät. En enää edes muista, olenko koskaan juhlinut juhannusta. Tuntuu hämmentävältä, kun ihmiset puhuvat juhannuksen juhlimisesta, kyselevät, mitä aion tehdä. En taida enää ymmärtää paljon juhlien päälle, kun en sellaisissa käy. On myös hankalaa sanoa, että olen yksin kotona keskikesän juhlana.
Jos voisin valita, niin tekisin jotain hauskaa mukavassa seurassa. Olisi mukavaa myös olla jossain rauhallisessa paikassa luonnon helmassa ja katsella, kun aurinko laskee järven taakse. Olisi mukavaa kokata jonkun kanssa, syödä rauhallisesti hyvässä seurassa ja kenties pelata hauskoja ulkopelejä.
Niin, moni asia olisi hauskaa... mutta minun on vain hyväksyttävä se, että tuollainen ei ole minun elämässäni mahdollista. Ei minulla ole mielenkiintoista paikkaa, johon mennä. Ei minulla ole seuraa jakamaan juhlapyhiä. Minun on oltava yksin, ja voin vain toivoa, että joskus pystyn hyväksymään yksinäisyyteni. Pystyisin olemaan siten, että en tuntisi suurta surua sisälläni yksinäisyyteni vuoksi, vaan voisin elää nämäkin juhlapyhät niin kuin elämää eletään, ilman tuskaa.
Siihen asti... tunnen suurta surua ja tyhjyyttä.
Suurta Väsymystä
Menin eilen aikaisin nukkumaan ja heräsin tänään poikkeuksellisen aikaisin vapaapäivän aamuksi. Söin maittavan aamiaisen ja kävin juoksemassa. Oli oikein mukavaa juosta raikkaassa aamussa, juoksu jopa sujui oikein hyvin ja sääkin oli mitä parhain. Nyt olo on välipalan jälkeen hieman unelias, ehkä otan kohta päivätorkut.
Olen ollut valtavan väsynyt viime päivät. Teen sen, mitä täytyy viimeisillä voimanrippeillä ihmetellen, että kuinka kauan jaksan. Tekemistä on ollut ihan liikaa, ei minun voimani riitä. Eihän minun voimani riitä mihinkään normaalia arkea enempään nykyään. Toivottavasti nämä kolme vapaapäivää auttavat... tosin välillä tuntuu, että mikään ei auta tähän uupumukseen.
Istun paikallani voimattomana. Yritän päättää, että jaksaisinko raahautua sänkyyn nukkumaan vai jaksaisinko peräti täyttää pesukoneen ja laittaa sen päälle. Tuntuu, että jotain hyödyllistäkin olisi mukava saada aikaiseksi. On vain taas niitä hetkiä, että tuntuu ihan samalta, mitä tekee. Väliäkö millään juuri nyt on, kun istun yksin kotona. Onko sillä niin väliä, onko puhtaita vaatteita tänä viikonloppuna. Väliäkö sillä, jos papereita lojuu lattialla. Ketä ne häiritsee? Minua? Väliäkö sillä on...
Olen ollut valtavan väsynyt viime päivät. Teen sen, mitä täytyy viimeisillä voimanrippeillä ihmetellen, että kuinka kauan jaksan. Tekemistä on ollut ihan liikaa, ei minun voimani riitä. Eihän minun voimani riitä mihinkään normaalia arkea enempään nykyään. Toivottavasti nämä kolme vapaapäivää auttavat... tosin välillä tuntuu, että mikään ei auta tähän uupumukseen.
Istun paikallani voimattomana. Yritän päättää, että jaksaisinko raahautua sänkyyn nukkumaan vai jaksaisinko peräti täyttää pesukoneen ja laittaa sen päälle. Tuntuu, että jotain hyödyllistäkin olisi mukava saada aikaiseksi. On vain taas niitä hetkiä, että tuntuu ihan samalta, mitä tekee. Väliäkö millään juuri nyt on, kun istun yksin kotona. Onko sillä niin väliä, onko puhtaita vaatteita tänä viikonloppuna. Väliäkö sillä, jos papereita lojuu lattialla. Ketä ne häiritsee? Minua? Väliäkö sillä on...
Friday, June 15, 2007
Peruskoulutesti
Tein, kun muutkin ovat tehneet:
PERUSKOULUN PÄÄTTÖTODISTUS
Äidinkieli..................... 9
Englanti...................... 10
Ruotsi......................... 7
Matematiikka.................. 10
Fysiikka ja kemia............. 10
Biologia ja maantieto......... 10
Historia ja yhteiskuntaoppi.... 8
Uskonto....................... 10
Liikunta ja terveystieto....... 9
Musiikki....................... 8
Kotitalous.................... 10
Käsityö: tekstiilityö......... 10
Kuvataide..................... 10
Käytös ja huolellisuus......... 9
Keskiarvo.................... 9,3
Onneksi ei tarvitse istua ruotsin tunneilla enää... ja tekstin kirjoittaminen läppärin "hiirellä" oli varsin haastavaa. Niin, testi löytyy siis tuolta: http://www2.hs.fi/extrat/hsfi/omaelama/peruskoulutesti/
PERUSKOULUN PÄÄTTÖTODISTUS
Äidinkieli..................... 9
Englanti...................... 10
Ruotsi......................... 7
Matematiikka.................. 10
Fysiikka ja kemia............. 10
Biologia ja maantieto......... 10
Historia ja yhteiskuntaoppi.... 8
Uskonto....................... 10
Liikunta ja terveystieto....... 9
Musiikki....................... 8
Kotitalous.................... 10
Käsityö: tekstiilityö......... 10
Kuvataide..................... 10
Käytös ja huolellisuus......... 9
Keskiarvo.................... 9,3
Onneksi ei tarvitse istua ruotsin tunneilla enää... ja tekstin kirjoittaminen läppärin "hiirellä" oli varsin haastavaa. Niin, testi löytyy siis tuolta: http://www2.hs.fi/extrat/hsfi/omaelama/peruskoulutesti/
Ihmisten keskellä
Viime aikoina on ollut useampi tilanne, jossa olen ollut sellaisten ihmisten seurassa, joita en juuri tunne. En todellakaan vapaaehtoisesti juuri nyt haluaisi valita tuollaisia tilanteita, mutta on ollut pakko. Olen pelännyt näitä tilanteita, koska olen tuntenut, että ne eivät menisi hyvin... ja osittain olen ollutkin oikeassa.
Yksin oleminen on viime aikoina sujunut aika hyvin. Olen voinut panostaa siihen, että nukkuisin riittävästi (tosin en ole saanut nukuttua, mutta aikaa yrittämiselle on ollut). Olen tehnyt mukavia asioita, kukaan ei ole vaatinut minulta mitään. Olen ajatellut, että olen hyvällä paranemisen tiellä, tietäen tosin sen, että sosiaaliset tilanteet voivat viedä oloani huonompaan.
Olen tavannut mukavia ihmisiä, olen tavannut vähemmän mukavia ihmisiä, mutta en koe osaavani olla porukassa, jossa on melko tuntemattomia ihmisiä enemmän kuin kaksi (siis itseni lisäksi). Vaikka minulla olisi sanottavaakin, en tiedä, missä välissä sanoisin asiani. En löydä sitä pientä hiljaista hetkeä keskustelussa, jolloin olisi minun vuoroni. Välillä en tiedä, mitä sanoa. Väsymys painaa mieltä ja silmiä niin, että en jaksa kaiken aikaa keskittyä muiden kuuntelemiseen, jolloin välillä putoan keskusteluista kärryiltä. Silloin en varsinkaan tiedä, mitä sanoa. Silti yritän pinnistellä, vaikka pää huutaakin unta.
Pääasiassa en ole nauttinut sosiaalisista tilanteista, vaikka ei niissä päällisin puolin ole mitään vikaa ollut. En vain koe osaavani. Tuntuu pahalta, kun en osaa. En tiedä, miten saisin itseni osaamaan. Miten voisin opetella?
Vai pitäisiköhän minun vain suosiolla vältellä tilanteita, joissa pitäisi osata olla usean ihmisen kanssa? Näyttää nimittäin niin vahvasti siltä, että en vain osaa, ja oma osaamattomuuteni tuntuu pahalta. Tieto omasta osaamattomuudestani pyörii mielessäni sosiaalisissa tilanteissa, mikä ei ainakaan auta asiaa.
Tuntuu, että sisälläni on lukko, joka estää minua kehittymästä paremmaksi seurassa olijaksi. Avain on vain hukassa. Se on aina ollut. Miten jotain sellaista voi edes löytää, jota ei ole koskaan ollutkaan?
Yksin oleminen on viime aikoina sujunut aika hyvin. Olen voinut panostaa siihen, että nukkuisin riittävästi (tosin en ole saanut nukuttua, mutta aikaa yrittämiselle on ollut). Olen tehnyt mukavia asioita, kukaan ei ole vaatinut minulta mitään. Olen ajatellut, että olen hyvällä paranemisen tiellä, tietäen tosin sen, että sosiaaliset tilanteet voivat viedä oloani huonompaan.
Olen tavannut mukavia ihmisiä, olen tavannut vähemmän mukavia ihmisiä, mutta en koe osaavani olla porukassa, jossa on melko tuntemattomia ihmisiä enemmän kuin kaksi (siis itseni lisäksi). Vaikka minulla olisi sanottavaakin, en tiedä, missä välissä sanoisin asiani. En löydä sitä pientä hiljaista hetkeä keskustelussa, jolloin olisi minun vuoroni. Välillä en tiedä, mitä sanoa. Väsymys painaa mieltä ja silmiä niin, että en jaksa kaiken aikaa keskittyä muiden kuuntelemiseen, jolloin välillä putoan keskusteluista kärryiltä. Silloin en varsinkaan tiedä, mitä sanoa. Silti yritän pinnistellä, vaikka pää huutaakin unta.
Pääasiassa en ole nauttinut sosiaalisista tilanteista, vaikka ei niissä päällisin puolin ole mitään vikaa ollut. En vain koe osaavani. Tuntuu pahalta, kun en osaa. En tiedä, miten saisin itseni osaamaan. Miten voisin opetella?
Vai pitäisiköhän minun vain suosiolla vältellä tilanteita, joissa pitäisi osata olla usean ihmisen kanssa? Näyttää nimittäin niin vahvasti siltä, että en vain osaa, ja oma osaamattomuuteni tuntuu pahalta. Tieto omasta osaamattomuudestani pyörii mielessäni sosiaalisissa tilanteissa, mikä ei ainakaan auta asiaa.
Tuntuu, että sisälläni on lukko, joka estää minua kehittymästä paremmaksi seurassa olijaksi. Avain on vain hukassa. Se on aina ollut. Miten jotain sellaista voi edes löytää, jota ei ole koskaan ollutkaan?
Monday, June 11, 2007
Mies ja valikoiva kuunteleminen
Olen naisena törmännyt useinkin erääseen ominaisuuteen, joka on joissain miehissä. Kyseessä on valikoiva kuunteleminen. En tarkoita siis kuulemista sinällään, vaan sitä, että kuunnellaan sitä, joka on tärkein kuunneltava kyseisessä tilanteessa. Tai sanoisinko, että "tärkein", tuo ehdottomasti lainausmerkeissä. Monessa tilanteessa voi olla järkevää kuunnella "tärkeintä" (esim. tulipalossa), mutta kun vaihtoehtona on se, että ensin kuunnellaan toista ja sitten toista, niin tuota ei voi käsittää.
Ryhmässä on 3 miestä ja 2 naista. Keskustellaan työasioista. Yksi sanoo yhtä ja toinen toista, ihmiset keskustelevat keskenään, mutta eivät varsinaisesti ryhmänä. Nainen sanoo yhdelle miehistä jotain. Mies laittaa tavaroitaan laukkuunsa, ei keskustele kenekään kanssa. Mies alkaa kuunnella ja reagoida naisen sanomiseen. Sitten toinen mies sanoo jotain miehelle ja tämän huomio suuntautuu häneen. Naisen asia unohtuu. Nainen ottaa asian toisen kerran esille toisena hiljaisena hetkenä ja sama kuvio toistuu. Kyse ei ole siis siitä, että mies ei olisi kuullut tai huomannut naisen sanovan jotain.
Miten tuollaiseen pitäisi reagoida? Jos kyseessä olisi vapaa-aika ja tilanne vapaamuotoinen, minä raivostuisin moisesta inhottavasta välinpitämättömyydestä. Ikävä kyllä tilanne on kuitenkin varsin muodollinen ja ystävällisyys täytyy säilyttää, joten paha olo patoutuu sisälle, katkeruus ja inho miestä kohtaa täytyy laittaa piiloon. Sinne muun katkeruuden ja pahan olon sekaan, josta on hyvä ammentaa sitten, kun pato murtuu.
En yhtään ymmärrä, mistä tuollainen ihmisten arvojärjestykseen laittaminen kumpuaa. Mikä saa ihmiset olemaan noin välinpitämättömiä toisten sanomisille? Ei ollut ensimmäinen kerta eikä varmasti viimeinen, ja kerta kerran jälkeen se inhottaa enemmän. Ei, tuo ei saa minua sulkemaan suutani tuollaisissa tilanteissa (niin kuin ilmeisesti näiden ikävien ihmisten tarkoitus on), mutta miten minun pitäisi sitten toimia? Ottaa huomio vaikka väkisin? Miten se otetaan siten, että ei tee itsestään raivopäistä sekoa? Vapaa-ajalla voi olla raivopää, mutta ei muodollisissa, työhön liittyvissä tilanteissa.
Tässä täytyy tietysti ottaa nyt huomioon se, että tuossa esimerkkiryhmässä on itse asiassa kaksi ikävää, välinpitämätöntä miestä: hän, joka keskeyttää kuuntelemisen ja hän, joka keskeyttää naisen puhumisen aloittamalla "tärkeämmän" juttunsa. Yhtä käsittämättömiä tapauksia molemmat, yhtä paljon kunnioituksen puutetta naista kohtaan.
Ketkä sitten käyttäytyvät näin valikoivan ikävästi toisia kohtaan? Uskoisin, että tähän ryhmään kuuluu myös naisia, mutta minulla on kokemuksia vain miehistä, joten keskityn nyt heihin. He ovat ihmisiä, joille toiset ihmiset ovat vain arvojärjestyksessä olevia olentoja, ja sille kumarrellaan, keneltä saa eniten sitä (arvostusta, rahaa), mitä kulloinkin halutaan. Työasiassa nuorehko nainen on taatusti se arvoasteikon alin; ei häneltä saa tietoa (koska hän on nainen, ei naiset mitään tiedä), paikalla on miehiä, joita täytyy seurata valppaasti, jotta ei mahdollisuudet jää näkemättä ja kenties naisen (ikävän) asian huomiotta jättämisellä pääsee itse vähemmällä.
Ratkaisuiksi näen näihin tilanteisiin joko räjähtämisen, asian huomiotta jättämisen tai tilanteesta poistumisen. Tuosta on sitten "hyvä" valita. Tärkeintä on se, että ei patoaisi pahaa oloa sisälleen, ja omaan henkilökohtaiseen elämään ei kuuluisi yhtään tuollaista ikävää ihmistä.
Minulla on vielä paljon opittavaa näiden välinpitämättömien ihmisten käsittelystä. Onneksi yhtään ei kuulu lähipiiriini. En huolisi.
Ryhmässä on 3 miestä ja 2 naista. Keskustellaan työasioista. Yksi sanoo yhtä ja toinen toista, ihmiset keskustelevat keskenään, mutta eivät varsinaisesti ryhmänä. Nainen sanoo yhdelle miehistä jotain. Mies laittaa tavaroitaan laukkuunsa, ei keskustele kenekään kanssa. Mies alkaa kuunnella ja reagoida naisen sanomiseen. Sitten toinen mies sanoo jotain miehelle ja tämän huomio suuntautuu häneen. Naisen asia unohtuu. Nainen ottaa asian toisen kerran esille toisena hiljaisena hetkenä ja sama kuvio toistuu. Kyse ei ole siis siitä, että mies ei olisi kuullut tai huomannut naisen sanovan jotain.
Miten tuollaiseen pitäisi reagoida? Jos kyseessä olisi vapaa-aika ja tilanne vapaamuotoinen, minä raivostuisin moisesta inhottavasta välinpitämättömyydestä. Ikävä kyllä tilanne on kuitenkin varsin muodollinen ja ystävällisyys täytyy säilyttää, joten paha olo patoutuu sisälle, katkeruus ja inho miestä kohtaa täytyy laittaa piiloon. Sinne muun katkeruuden ja pahan olon sekaan, josta on hyvä ammentaa sitten, kun pato murtuu.
En yhtään ymmärrä, mistä tuollainen ihmisten arvojärjestykseen laittaminen kumpuaa. Mikä saa ihmiset olemaan noin välinpitämättömiä toisten sanomisille? Ei ollut ensimmäinen kerta eikä varmasti viimeinen, ja kerta kerran jälkeen se inhottaa enemmän. Ei, tuo ei saa minua sulkemaan suutani tuollaisissa tilanteissa (niin kuin ilmeisesti näiden ikävien ihmisten tarkoitus on), mutta miten minun pitäisi sitten toimia? Ottaa huomio vaikka väkisin? Miten se otetaan siten, että ei tee itsestään raivopäistä sekoa? Vapaa-ajalla voi olla raivopää, mutta ei muodollisissa, työhön liittyvissä tilanteissa.
Tässä täytyy tietysti ottaa nyt huomioon se, että tuossa esimerkkiryhmässä on itse asiassa kaksi ikävää, välinpitämätöntä miestä: hän, joka keskeyttää kuuntelemisen ja hän, joka keskeyttää naisen puhumisen aloittamalla "tärkeämmän" juttunsa. Yhtä käsittämättömiä tapauksia molemmat, yhtä paljon kunnioituksen puutetta naista kohtaan.
Ketkä sitten käyttäytyvät näin valikoivan ikävästi toisia kohtaan? Uskoisin, että tähän ryhmään kuuluu myös naisia, mutta minulla on kokemuksia vain miehistä, joten keskityn nyt heihin. He ovat ihmisiä, joille toiset ihmiset ovat vain arvojärjestyksessä olevia olentoja, ja sille kumarrellaan, keneltä saa eniten sitä (arvostusta, rahaa), mitä kulloinkin halutaan. Työasiassa nuorehko nainen on taatusti se arvoasteikon alin; ei häneltä saa tietoa (koska hän on nainen, ei naiset mitään tiedä), paikalla on miehiä, joita täytyy seurata valppaasti, jotta ei mahdollisuudet jää näkemättä ja kenties naisen (ikävän) asian huomiotta jättämisellä pääsee itse vähemmällä.
Ratkaisuiksi näen näihin tilanteisiin joko räjähtämisen, asian huomiotta jättämisen tai tilanteesta poistumisen. Tuosta on sitten "hyvä" valita. Tärkeintä on se, että ei patoaisi pahaa oloa sisälleen, ja omaan henkilökohtaiseen elämään ei kuuluisi yhtään tuollaista ikävää ihmistä.
Minulla on vielä paljon opittavaa näiden välinpitämättömien ihmisten käsittelystä. Onneksi yhtään ei kuulu lähipiiriini. En huolisi.
Tuesday, June 05, 2007
Rupsahtamista
Väsymys on ollut seuranani viime päivät. Viikonloppukin meni niin, että paljon en jaksanut. Muuten olo on ollut tasaisen harmaa; ihan hyvää siinä on tietysti se, että ei ole mitenkään kamalan huono olo.
Olen viime kuukaudet katsellut itseäni peilistä ryppyjä etsiskellen. Näkyyhän niitä jo, ei vielä mitenkään selvästi havaittavia, mutta selvästi näkee, miten ne alkavat muodostua. Pieniä juonteita siellä ja täällä, syvempää painaumaa toisaalla. Silmän aluset alkavat tummua ja turvota. Pystyn näkemään, millainen rupsahdukseni tulee olemaan.
Tulen vanhenemaan todennäköisesti aika rumasti. Syvät juonteet tulevat ainakin sinne, missä ne ovat tosi rumat. Silmänalusenikin kaipaavat vuosi vuodelta enemmän pakkelia, jotta minua ei heitettäisi eläintarhaan pandojen sekaan. Naama valahtaa ja ohuempia juonteita tulee sinne tänne.
En halua rupsahtaa, mutta kukapa haluaa. Tuntuu vain niin julmalta katsella, kun nätti naama katoaa, kuukausi kuukauden jälkeen tulee jotain pientä rumentavaa. Siitä on niin vähän aikaa, kun tajusin olevani ihan nätti! Ja nyt se on jo katoamassa...
Kroppani on ehkä paremmassa kunnossa kuin koskaan, koska olen liikkunut aika paljon viime vuosina. On ikävää huomata, että naama ei pian enää ole samaa paria kropan kanssa: juonteiset kasvot, rasvainen ja hieman päivettyneempi iho kuin muualta, sileäihoinen keho, jossa jopa hieman näkyy lihasten muotoja.
Onko ulkonäkö minulle näin tärkeä asia? En oikein osaa sanoa... kai jos eläisi sellaista elämää, jossa olisi myös sosiaalinen puoli kunnossa, niin asiaan ei kiinnittäisi niin paljon huomiota. Nyt kun toivoo, että joskus löytäisi ystäviä ja ehkä jopa parisuhteen, niin tietää, että siedettävästä naamasta voi olla ihmisten kohtaamisessa hyötyä. Varsinkin, kun luonne on niin vaikeasti lähestyttävä.
Miksihän tämä asia painaakin niin paljon. En juurikaan kiinnitä toisten ihmisten ulkonäköön huomiota, jos ihminen on muuten mukava. Ex-miehenikään eivät olleet varsinaisesti komeita: osa oli ihan ok näköisiä ja jotkut vähän vähemmän ok, mutta heidän luonteeseensa (tai siihen, mikä kuvittelin heidän luonteensa olevan) minä nimenomaan ihastuin.
Kai se on sitä samaa surua, jota tuntee, kun katselee kuihtuvaa kukkaa. Kauneutta haluaa vaalia, pitää sitä lähellään, ihastella sitä, ei heittää pois.
Olen viime kuukaudet katsellut itseäni peilistä ryppyjä etsiskellen. Näkyyhän niitä jo, ei vielä mitenkään selvästi havaittavia, mutta selvästi näkee, miten ne alkavat muodostua. Pieniä juonteita siellä ja täällä, syvempää painaumaa toisaalla. Silmän aluset alkavat tummua ja turvota. Pystyn näkemään, millainen rupsahdukseni tulee olemaan.
Tulen vanhenemaan todennäköisesti aika rumasti. Syvät juonteet tulevat ainakin sinne, missä ne ovat tosi rumat. Silmänalusenikin kaipaavat vuosi vuodelta enemmän pakkelia, jotta minua ei heitettäisi eläintarhaan pandojen sekaan. Naama valahtaa ja ohuempia juonteita tulee sinne tänne.
En halua rupsahtaa, mutta kukapa haluaa. Tuntuu vain niin julmalta katsella, kun nätti naama katoaa, kuukausi kuukauden jälkeen tulee jotain pientä rumentavaa. Siitä on niin vähän aikaa, kun tajusin olevani ihan nätti! Ja nyt se on jo katoamassa...
Kroppani on ehkä paremmassa kunnossa kuin koskaan, koska olen liikkunut aika paljon viime vuosina. On ikävää huomata, että naama ei pian enää ole samaa paria kropan kanssa: juonteiset kasvot, rasvainen ja hieman päivettyneempi iho kuin muualta, sileäihoinen keho, jossa jopa hieman näkyy lihasten muotoja.
Onko ulkonäkö minulle näin tärkeä asia? En oikein osaa sanoa... kai jos eläisi sellaista elämää, jossa olisi myös sosiaalinen puoli kunnossa, niin asiaan ei kiinnittäisi niin paljon huomiota. Nyt kun toivoo, että joskus löytäisi ystäviä ja ehkä jopa parisuhteen, niin tietää, että siedettävästä naamasta voi olla ihmisten kohtaamisessa hyötyä. Varsinkin, kun luonne on niin vaikeasti lähestyttävä.
Miksihän tämä asia painaakin niin paljon. En juurikaan kiinnitä toisten ihmisten ulkonäköön huomiota, jos ihminen on muuten mukava. Ex-miehenikään eivät olleet varsinaisesti komeita: osa oli ihan ok näköisiä ja jotkut vähän vähemmän ok, mutta heidän luonteeseensa (tai siihen, mikä kuvittelin heidän luonteensa olevan) minä nimenomaan ihastuin.
Kai se on sitä samaa surua, jota tuntee, kun katselee kuihtuvaa kukkaa. Kauneutta haluaa vaalia, pitää sitä lähellään, ihastella sitä, ei heittää pois.
Sunday, June 03, 2007
Hyvän parisuhteen löytämisen vaikeus
Joskus hyvinä hetkinä kaipaan parisuhdetta. Olisi mukavaa jakaa asioita jonkun kanssa, olisi mukava keskustella ja iltaisin käpertyä kainaloon. Olisi mukavaa tehdä kesälomasuunnitelmia jonkun kanssa, tuntea suurta odotuksen intoa tulevista kesätapahtumista ja tehdä spontaanisti jotain hullua toisen kanssa. Olisi mukavaa nähdä hymyilevät kasvot ja hymyillä takaisin. Olisi mukavaa halata ja sanoa rakastavansa. Olisi mukavaa tuntea kuuluvansa toisen elämään ja ajatuksiin. Olisi mukava tuntea kuuluvansa omaan elämäänsä, joka tuntuisi oikealta juuri tällä hetkellä.
Tosiasia on kuitenkin se, että en edes tiedä, onko minusta tällä hetkellä parisuhteeseen. En usko jaksavani ylimääräisiä tunnemyrskyjä, koska nykyinen tasainen elämäkin väsyttää tosi paljon. Tarvitsen paljon aikaa itselleni, joten miten minulla voisi olla aikaa toiselle? Lisäksi tunnen olevani niin rikki, että minulla ei välttämättä ole toiselle riittävästi annettavaa. Pelkään, että parisuhde imisi minut kuiviin, koska voimia minulla ei juuri nyt ole.
Antaisihan parisuhde myös voimia. Rakastuneena olo voisi olla keveämpi ja innostuneempi. Uuden ihmisen tapaaminen ei vain ikävä kyllä tarkoita sitä, että hän olisi se "oikea" ja asiat menisivät hyvin.
Suurin osa parisuhteistani ovat olleet sellaisia, että mies on ollut se osapuoli, joka alkaa naputtaa ja valittaa. He ovat arvostelleet minua, vertailleet minua ex-tyttöystäviinsä ja muihin naisiin ja huomautelleet heikkouksistani. He ovat painostaneet minua muuttamaan itseäni. Hyvää sain harvoin, mutta valitusta ja vänkäämistä sitäkin enemmän. Minun on siis näiden kokemusten jälkeen ihan äärimmäisen vaikeaa edes kuvitella, että jossain voisi olla hyvä mies juuri minulle. Minun on vaikeaa luottaa, että minusta pidettäisiin tällaisena kuin olen. Minun on vaikea käsittää, että joku voisi hyväksyä minut.
Hyvää noissa huonoissa kokemuksissa on se, että jos vielä törmään mieheen, joka arvostelee, valittaa, naputtaa, vänkää tai on välinpitämätön minun ajatuksiani kohtaan, niin tiedän lähteä. En silti ymmärrä, mistä noita miehiä oikein löytyy. Miksi monet miehet kaipaavat kovasti parisuhdetta, mutta sellaisessa ollessaan käyttäytyvät törkeästi tyttöystäväänsä kohtaan? Miten nämä miehet kuvittelevat pitävänsä hyvää parisuhdetta yllä toista alistamalla, mollaamalla, haukkumalla ja arvostelemalla?
Pelkään törmääväni seuraavaksi tuollaiseen sikamaiseen mieheen, joka kuitenkin osaa aluksi peitellä hyvin huonoja puoliaan. Pelkään sitä, miten voimakkaasti tuollainen kokemus vaikuttaisi minuun.
Minun on vaikea uskoa, että tässä ikäryhmässä olisi vielä vapaita, hyviä miehiä. Siihen kun yhdistää sen, että en tapaa uusia ihmisiä juuri koskaan, niin on erittäin epätodennäköistä, että edes tapaisin ketään, vaikka kuinka haluaisin. Sikäli yritän vain nieleskellä sitä tunnetta, että minun aikani oli ja meni - mahdollisuudet löytää hyvä parisuhde on niin minimaalinen, että kirveen voi melkein heittää kaivoon saman tien. Toivo on oikeasti tosi vähäinen, ja se tuntuu pelottavalta.
Tosiasia on kuitenkin se, että en edes tiedä, onko minusta tällä hetkellä parisuhteeseen. En usko jaksavani ylimääräisiä tunnemyrskyjä, koska nykyinen tasainen elämäkin väsyttää tosi paljon. Tarvitsen paljon aikaa itselleni, joten miten minulla voisi olla aikaa toiselle? Lisäksi tunnen olevani niin rikki, että minulla ei välttämättä ole toiselle riittävästi annettavaa. Pelkään, että parisuhde imisi minut kuiviin, koska voimia minulla ei juuri nyt ole.
Antaisihan parisuhde myös voimia. Rakastuneena olo voisi olla keveämpi ja innostuneempi. Uuden ihmisen tapaaminen ei vain ikävä kyllä tarkoita sitä, että hän olisi se "oikea" ja asiat menisivät hyvin.
Suurin osa parisuhteistani ovat olleet sellaisia, että mies on ollut se osapuoli, joka alkaa naputtaa ja valittaa. He ovat arvostelleet minua, vertailleet minua ex-tyttöystäviinsä ja muihin naisiin ja huomautelleet heikkouksistani. He ovat painostaneet minua muuttamaan itseäni. Hyvää sain harvoin, mutta valitusta ja vänkäämistä sitäkin enemmän. Minun on siis näiden kokemusten jälkeen ihan äärimmäisen vaikeaa edes kuvitella, että jossain voisi olla hyvä mies juuri minulle. Minun on vaikeaa luottaa, että minusta pidettäisiin tällaisena kuin olen. Minun on vaikea käsittää, että joku voisi hyväksyä minut.
Hyvää noissa huonoissa kokemuksissa on se, että jos vielä törmään mieheen, joka arvostelee, valittaa, naputtaa, vänkää tai on välinpitämätön minun ajatuksiani kohtaan, niin tiedän lähteä. En silti ymmärrä, mistä noita miehiä oikein löytyy. Miksi monet miehet kaipaavat kovasti parisuhdetta, mutta sellaisessa ollessaan käyttäytyvät törkeästi tyttöystäväänsä kohtaan? Miten nämä miehet kuvittelevat pitävänsä hyvää parisuhdetta yllä toista alistamalla, mollaamalla, haukkumalla ja arvostelemalla?
Pelkään törmääväni seuraavaksi tuollaiseen sikamaiseen mieheen, joka kuitenkin osaa aluksi peitellä hyvin huonoja puoliaan. Pelkään sitä, miten voimakkaasti tuollainen kokemus vaikuttaisi minuun.
Minun on vaikea uskoa, että tässä ikäryhmässä olisi vielä vapaita, hyviä miehiä. Siihen kun yhdistää sen, että en tapaa uusia ihmisiä juuri koskaan, niin on erittäin epätodennäköistä, että edes tapaisin ketään, vaikka kuinka haluaisin. Sikäli yritän vain nieleskellä sitä tunnetta, että minun aikani oli ja meni - mahdollisuudet löytää hyvä parisuhde on niin minimaalinen, että kirveen voi melkein heittää kaivoon saman tien. Toivo on oikeasti tosi vähäinen, ja se tuntuu pelottavalta.
Tuesday, May 29, 2007
Ideoita ja rohkeuden puutetta
En tiedä, onko syy kesä vai mikä, mutta olen saanut viime aikoina jokusen ihan hyvän idean. Olen keksinyt jotain piristämään kesäviikonloppuja. Mielessä on myös suurempi asia, jonka voisin toteuttaa muutaman kuukauden päästä: tuo tarjoaisi jotain mukavaa odotettavaa. Lisäksi olen keksinyt muutamia pienempiä juttuja piristämään arkea.
Nämä ideat varmaankin kertovat siitä, että voin paremmin. Toivottavasti saisin pidettyä kiinni tästä uudesta energiasta, jonka olen saanut, ja sen avulla saisin tehtyä mukavia asioita, jotka piristäisivät vielä lisää ja toisivat energiaa.
Tarvitsisin vain roimasti rohkeutta, voimaa ja päättäväisyyttä toteuttaa nämä ideani. Tiedän, että minulla on kaikkia noita, jos haluan... mutta nuo ovat sellaisia ominaisuuksia minussa, joita en ole käyttänyt viime vuosina paljoakaan. Rohkeuden ja sisäisen voimani olen pitänyt vakan alla; olen esittänyt mukautuvaa ja harmitonta, en itseäni. En ole osannut oikein tehdä mitään päättäväisesti, vaan olen harhaillut elämänpolullani sinne ja tänne vailla selkeää suuntaa. Nyt olisi oiva tilaisuus olla oma itseni ja löytää rohkeuteni. Ensimmäisen askeleen ottaminen tällä tiellä on vain niin pelottavaa...
Ajatukseni näistä ideoistani saavat minut hymyilemään. Minulla on elämässä mielenkiintoisia asioita ihan käden ulottuvilla. Yletyn kyllä, jos kurkotan... Haluan ylettyä... Pelottaa... mutta haluan! Ja teen?!
Nämä ideat varmaankin kertovat siitä, että voin paremmin. Toivottavasti saisin pidettyä kiinni tästä uudesta energiasta, jonka olen saanut, ja sen avulla saisin tehtyä mukavia asioita, jotka piristäisivät vielä lisää ja toisivat energiaa.
Tarvitsisin vain roimasti rohkeutta, voimaa ja päättäväisyyttä toteuttaa nämä ideani. Tiedän, että minulla on kaikkia noita, jos haluan... mutta nuo ovat sellaisia ominaisuuksia minussa, joita en ole käyttänyt viime vuosina paljoakaan. Rohkeuden ja sisäisen voimani olen pitänyt vakan alla; olen esittänyt mukautuvaa ja harmitonta, en itseäni. En ole osannut oikein tehdä mitään päättäväisesti, vaan olen harhaillut elämänpolullani sinne ja tänne vailla selkeää suuntaa. Nyt olisi oiva tilaisuus olla oma itseni ja löytää rohkeuteni. Ensimmäisen askeleen ottaminen tällä tiellä on vain niin pelottavaa...
Ajatukseni näistä ideoistani saavat minut hymyilemään. Minulla on elämässä mielenkiintoisia asioita ihan käden ulottuvilla. Yletyn kyllä, jos kurkotan... Haluan ylettyä... Pelottaa... mutta haluan! Ja teen?!
Subscribe to:
Posts (Atom)