Olen monesti miettinyt, että millainen ihminen voisi olla minulle sopiva ystävä. Onko sillä väliä, onko hän töissä, työtön, lihava, laiha, rauhallinen, vilkas, kaunis, ruma, änkyttävä, huippumenestyjä, uraohjus, kotona viihtyvä jne. Samalla olen miettinyt henkilöitä, jotka ovat joskus elämäni aikana olleet ystäviäni. Onko heissä ollut jotain sellaista yhteistä, joka voisi selittää minulle jotain ystävieni ominaisuuksista?
En ole kuitenkaan löytänyt vastausta. Olenkin miettinyt, että ehkä tuo vastauksen löytymättömyys voisi olla vastaus, eli vastaus voisi olla se, että noilla asioilla ei ole väliä. Väliä on vain sillä, mitä ihmisen sisimmässä on: lämmin sydän, luotettavuus, rehellisyys, ystävällisyys, hyväntahtoisuus jne. Ehkä ulkoiset puitteet elämässä voivat olla hyvinkin erilaiset, mutta silti ystävyys kahden ihmisen välillä on mahdollinen.
Tämän miettimisellä olen yrittänyt pohtia, että olisiko minun mahdollista ystävystyä. Uskon, että ystävyys ei onnistu kenen kanssa tahansa, vaan se vaatii jonkinlaista samalla aaltopituudella olemista, mutta mistähän ihmeestä jostain ihmisestä voi nähdä, että hän voisi ehkä olla samalla aaltopituudella? Ehkä ystävystyminenkin pitää siis tehdä yritys-erehdys -periaatteella: tapailemalla ihmisiä ja kokeilemalla, voisiko tutustumisesta tulla jotain syvempää.
Ehkä ensimmäinen askel yksinäisyydestä pois on ihmisten tapaaminen... Olen tosi paljon miettinyt, että kumpi tulee ensin: ihmisten tapaaminen vai ihmissuhdetaitojen parantaminen. Totuus on kyllä se, että molemmat tarvitsevat toisiaan. Ihmisten tapaamisesta ei ole hyötyä, jos ihmissuhdetaidot ovat huonot, mutta ei kai ilman ihmisiä taas opi niitä taitoja.
Taitaa olla pitkä tie edessä. Tässäkin asiassa. Tai sitten hyväksyn yksinäisyyden. En niin taas tiedä.
No comments:
Post a Comment