Lars Pettersson: Koutokeino, kylmä kosto

Olipa mielenkiintoinen kirja. Olen viime aikoina todella nauttinut kirjojen lukemisesta, ja sitten kun vielä kohdalle osuu itseeni erityisen hyvin uppoava kirja, niin nautinto on täydellinen. Lars Petterssonin Koutokeino, kylmä kosto on Pohjois-Norjaan sijoittuva dekkari, joka sisältää jännitystä, lunta, luontoa ja saamelaisuutta.

Kirjan päähenkilönä on Tukholmassa koko ikänsä asunut Anna, joka on saamelaisäidin ja ruotsalaisisän tytär. Anna ei ole juurikaan pohtinut pohjoisia juuriaan, mutta kokee kuitenkin velvollisuudekseen mennä auttamaan perhettään pohjoiseen. Hänen serkkuaan syytetään raiskauksesta, mutta tapauksen tutkimisesta eivät kaikki pidä.

Kirja on mielenkiintoinen, mutta ei mitenkään piinaavan jännittävä. Se sisältää paljon pohjoisen lumisen ympäristön sekä saamelaisuuden kuvausta, mikä on minusta kiehtovaa. Arktinen ympäristö kirjan tapahtumapaikkana on virkistävää vaihtelua. Kirjaa lukiessa pääsee sukeltamaan aivan toisenlaiseen maailmaan, kauas pois. Itsekin alkaa kaivata avaraa maisemaa.

Kirja on kirjailijan esikoisteos, mitä ei kyllä huomaa. Voin todella suositella kirjaa dekkarien ystäville. Tarina on mielenkiintoinen, tapahtumapaikka kiehtova ja päähenkilö monipuolinen (eli ei liian siloiteltu).

"Kuura levisi huomaamattomasti laaksosta leiripaikalle. Jääkiteet kiinnittyivät ensiksi koivupusikon latvoihin ja siitä alaspäin. Ne peittivät koko puun ohueen valkoiseen, pimeässä kimmeltävään kristalliverhoon.

Kuura liikkuu ilmassa äänettömästi ja täysin näkymättömästi. Se on kuin tuntematon ulottuvuus ympärillämme. Sitä ei huomaa kirveenvarressa, ennen kuin kirveestä päästää otteensa ja näkee kätensä jäljet. Sitä ei näe vaatteissa eikä kasvoilla. Mutta sen tuntee kosteutena kauluksen sisävuorissa tai pipon reunassa sekä kylmyytenä käsineiden suussa."

Kevätväsymystä

En usko potevani kevätväsymystä sinällään, vaan meneillään olevat asiat saavat minut uupuneeksi. Olen taas (ties kuinka monennen kerran) tehnyt kaikenlaista yli voimavarojen, mikä on kostautunut. (Tai oikeastaan en ole kaikkea tehnyt, vaan asioita on myös vain tapahtunut.) Juuri kun ajattelin ottaa rennommin, iski jokin pöpö. Tai ehkä sille tuli tilaa ryhtyä hääräilemään kehossani, kun annoin itselleni aikaa vain olla? Jokatapauksessa pöpö teki sen, että olen ihan rättipoikki.

En ole varsinaisesti sairas siten, että voisin sairastaa hyvällä omallatunnolla, vaan ihan terveeltä vaikuttava. Kaulan imusolmukkeita tykyttää ja olen äärimmäisen väsynyt, mutta niin vain täytyy porskuttaa arkipuuhasta toiseen, huh. Toki vapaa-ajan käytän lepäämiseen. Onneksi viikonloppuna vaivannut niskasärky näyttäisi hellittäneen (tai tauonneen?).

Näinä hetkinä tulee mieleen, että ei maailma tule valmiiksi, vaikka kuinka huhkisin juuri nyt. Ja jos tarkkoja ollaan, omilla tekemisilläni ei ole juuri mitään vaikutusta mihinkään, jos yhteiskunnan tasolla ajatellaan (omaan elämään vaikuttaminenkin on lopulta aika rajallista). Lähinnä puuhasteluni tai puuhastelemattomuuteni vaikuttaa omaan elämääni tai siihen, miten päiväni kuluvat. Eikä ahkeruuteni tai sen puute myöskään kiinnosta ketään.


Kaipa tämä kirjoitukseni viittaa siihen, että en koe olevani mitenkään hyödyksi tai tarpeellinen kenellekään tai millekään. Kunhan kuljeskelen ja yritän viihdyttää itse itseäni. Pitkästyn harjoittelussani liian vähäisiin ja tylsiin töihini. Tympii, kun tulevaisuus on epävarma ja sitä ei voi miettiä yhtään pidemmälle. Positiivista on toki kevään ja kesän tuleminen ja kesäaktiviteettien suunnitteleminen.

Hiihtämistä ja kevättä tunnustellessa

On mahtavaa, kun on päässyt hiihtämään! Olen nauttinut, kun talvi on vihdoin osoittanut jotain vakauden merkkejä ja hiihtokelejä on tainnut olla jo peräti pari viikkoa. Aion nyt viikonloppunakin mennä hiihtämään eli toivottavasti sää vielä suosisi. Olen haaveillut pääsemisestä johonkin kansallispuistoon tms. paikkaan hiihtämään, mutta luultavasti tuo jää haaveeksi. Matkaa on kuitenkin sen verran, että reissu menee hankalaksi enkä itse asiassa edes tiedä, mihin latuja on vedetty. Aion kuitenkin hiihtää ainakin lähiladuilla ja nauttia. Ensi viikolla onkin sitten taas tiedossa loskaa, joten hiihtämisen jatko tälle talvelle on epävarma.

Jotain heräilevän kevään tuntemusta olen ajoittain löytänyt itsestäni. Eräänä aamuna ulos astuessani lähipensaikossa pyrähteli urpiaisparvi iloisesti sirkuttaen. Katselin ja kuuntelin hymyillen pikkuisten touhotusta, tuntui tosi iloiselta. Päivän pitenemisen huomaa myös selvästi. Iltasella pimeys alkaa laskeutua vasta hiihtolenkin aikana, ei ennen sitä. Myös aurinko paistaa niin kirkkaasti, että olen jo ulkona liikkuessani muutaman kerran kaivannut aurinkolaseja.

Arki rullaa muuten tasaiseen tahtiin. Lähettämääni työhakemukseen tuli vastaukseksi odottamani hylky. Tarkalleen ottaen seuraavasti: "Kiitos mielenkiinnosta ... nönnönnöö ... Olemme edenneet prosessissa siihen pisteeseen, että haastattelemme kriteerit parhaiten täyttäviä ehdokkaita. Tehtävään tuli lyhyessä ajassa yli 70 hakemusta. Valitettavasti Sinun kohdalta joudumme toteamaan, että prosessi ei jatku. Varaamme kuitenkin mahdollisuuden ottaa uudelleen yhteyttä, mikäli tilanne tulee muuttumaan."

Tuossa sisällössä ei ole mitään uutta minulle (vaikka siis täytin paikkaan kaikki kriteerit). Yllätyin oikeastaan hakijoiden vähäisestä määrästä, koska usein hakijoita on hieman enemmän. Jäin miettimään vain sitä, että eikö noihin viesteihin millään saa kehiteltyä yhtään pehmeämpää sävyä. Tuosta viestistä minulle jää ainakin kylmä olo. "Varaamme kuitenkin mahdollisuuden ja nönnöönöö..." kuulostaa tosi ylimieliseltä. Juuri siltä, että nyt on todellakin työnantajien markkinat ja se halutaan osoittaa.

Viime viikolla laitoin taas yhden työhakemuksen paikkaan, johon olen ylikoulutettu. Työ tosin on sellaista, jota olen aiemmin tehnyt, mutta se ei toki tarkoita enää mitään. Lisäksi nyt viikonloppuna aion tehdä pari hakemusta. Kaipa tässä ainakin jotain voi yrittää, vaikka turhalta se tuntuu. Ainakin voin jossain vaiheessa sanoa jollekin marmattajalle (joka kuvittelee, että töitä saa, kunhan vain hakee), että olen hakenut.

Viikonlopun ohjelmaani kuuluu lisäksi muutaman kasvin "keväthuoltoa", ruukkujen vaihtoa ja siistimistä. En tiedä, olenko liian aikaisessa, mutta ehkä juuri noille valitsemilleni kasveille voi jo jotain tehdä. Talvi on taas kurittanut joitakin kasveja, joten tekemistä riittää myöhemminkin.

Yritystä jatkaa taas työnhakua

Olen pitänyt nyt taukoa työnhausta ollessani hankkimassa lisäoppia ja täytyy sanoa, että se on ollut helpottavaa. Ei ajan käyttämistä hakemuksiin ja jatkuvia torjumisia, se on vapauttavaa. Valitettavasti työnhaku on asia, jota kai "pitäisi"kuitenkin tehdä. Niin sanovat. Itse en oikeastaan tiedä, koska yksikään lähettämäni hakemus ei ole tähän mennessä johtanut mihinkään.

Se, että ei ole toistaiseksi ollut edes harkittujen listalla mihinkään työpaikkaan, syö todella paljon itsetuntoa. Tiedän vielä olevani hyvä tyyppi ja osaavanikin jotain, mutta ammatillinen itsetuntoni on valunut kyllä lähelle nollaa. Arvoni työmarkkinoilla näyttäisi olevan nolla ja se tuntuu aidosti pahalta. Osaamiselleni ei ole kysyntää ja se surettaa (kun olen kuitenkin ponnistellut osaamiseni eteen), vaikka tosiasia on se, että työvoiman tarjontaa alallani on aivan valtavasti. Siinä kisassa on todella vaikeaa pärjätä.

Lähetin ensimmäisen työhakemukseni tälle vuodelle ja sen kanssa kävi kuten aiempien kanssa: mitään ei ole kuulunut. Tuntuu uskomattoman turhalta edes yrittää, jotenkin tuntuu, että pitäisi hakemuksiin haaskattu aika käyttää jotenkin järkevämmin, johonkin hyödylliseen. Juuri nyt tuntuu siltä, että en tiedä, kuinka kauan jaksan kehua itseäni, olla muka positiivinen ja lähetellä hakemuksia, mutta kaipa jaksan vielä jonkin aikaa. Ymmärrän hyvin heitä, jotka eivät jaksa.

Toisaalta minussa on alkanut sopeutumisprosessi: alan nähdä itseäni työmarkkinoiden ulkopuolella ja ajoittain se tuntuu minusta jopa hyvältä. Sitten muistan taloudelliset realiteetit ja alkaakin tuntua surkealta. Pitäisi keksiä, miten taloudellisesti pärjäisi, niin ei tarvitsisi miettiä omaa nolla-arvoaan työmarkkinoilla ja voisi oikeasti tehdä jotain mukavaa ja hyödyllistä, nauttia elämästä.

Olen ajatellut alkaa ottaa riskejä työhakemuksissani. Kun kerran "oikeanlaiset" hakemukseni eivät herätä mitään kiinnostusta, niin samahan se on, millaisia dokumentteja ja lurituksia jatkossa lähettää. En tosin vielä tiedä, millaisia riskejä voisin ottaa, mutta kaikkeahan voi kokeilla. Ei voi ainakaan huonommin mennä kuin miten tähän mennessä on mennyt ja menetettävää ei ole.

Ystävystymisen haasteet

Sain erään aiemman kirjoitukseni kommenteissa kannustusta pohtia yksinäisyyttä, joten kirjoitan aiheesta nyt jotain mieleeni tulevaa. Miksi siis koen yksinäisyyttä? Mitä se itselleni on? Enkö koe yhteyttä muihin ihmisiin vai onko uusien ystävien löytäminen ja ystävystyminen vaikeaa?

Itselläni kokemus yksinäisyydestä liittyy oikeastaan kumpaankin asiaan, sekä yhteyden kokemiseen että ystävien löytämiseen. Kummankin kanssa on jonkin verran haastetta, mutta toisaalta tilanne ei ole ihan mahdoton. Olen löytänyt ihmisiä, joiden kanssa olen kokenut yhteyttä, ja olen toisinaan tutustunut uusiin ihmisiin. Ehkä haastavinta on syventää kaveruus ystävyydeksi ja ylläpitää ystävyyttä. Taidan useimmiten kompastua tähän vaiheeseen.

Uusien ihmisten löytäminen vaatii työtä. Pitää olla aktiivinen, kysyä kahville tms., muuten ei tapahdu mitään. On minuun toki joskus otettu yhteyttä ja pyydetty johonkin ja se on ollut joka kerta tosi ilahduttavaa :) Toisinaan yhteys toiseen löytyy nopeasti ja toisinaan ei lainkaan, mutta käy kummin tahansa, niin se ei minua haittaa. On mukavaa tavata uusia ihmisiä, vaikka se ei johtaisikaan kovin moneen tapaamiseen. Koen tapaamiset antoisina ja useimmiten olen ilahtunut saamistani uusista ajatuksista ja ideoista.

Yhteyden kokeminen muihin ihmisiin on haastavaa. Esimerkiksi työpaikoilla se on ollut itselleni melkein mahdotonta. Olen tavannut ihan vain muutaman sellaisen työkaverin, jonka kanssa olemme olleet melkein heti samalla aaltopituudella. Se on ollut tosi hienoa ja tuonut töissä käymiseen uutta iloa ja eloa. Vaikka joihinkin näistä henkilöistä en ole kovin hyvin lopulta tutustunutkaan, niin yhteyden olen tuntenut heti. On voinut työpäivän aikana olla "samalla puolella", hymyillä toiselle ja tietää, että se tarkoittaa sitä, että pidämme toisistamme, olemme hyviä työkavereita toisillemme.

Vapaa-ajalla on ollut haastavampaa varsinkin, kun en ole viime aikoina harrastanut aktiivisesti mitään sellaista, jossa muodostuisi ryhmä ja edes jonkinlainen ryhmähenki. Kaipaan niitä aikoja, kun oli harrastusporukka, jonka kanssa tehdä asioita vapaa-ajalla. Ehkä se, että joskus on ollut tuollaista ja enää ei, luo yksinäisyydentunnetta, koska en oikeasti ole enää niin monen ihmisen kanssa tekemisissä kuin vielä muutama vuosi sitten. Kaveriporukka oli kiva, vaikka kukaan heistä ei ollutkaan erityisen läheinen minulle.

Varsinaisia ystäviä minulla ei ole koskaan ollut monta. Ystävystymiseen vaatii sopivan henkilön löytämisen, yhteyden löytämisen, ystävyyden syvenemisen ja ystävyyden ylläpitämisen. Johonkin tuo itselläni kaatuu. Olen huomannut, että jotkut ovat niin kiireisiä tai kavereita/ystäviä on jo paljon, että homma karahtaa kiville ehkä jommasta kummasta syystä tai molemmista. Minäkin olen välillä ollut niin kiireinen ja väsynyt, että kavereihin on tullut panostettua liian vähän. Jos kaipaa ystäviä, pitää antaa heille aikaa, pitää yhteyttä, ainakin suhteen alkuvaiheessa. Lapsuudenystäväni kanssa voimme pitää "taukoa" ja jatkaa ystävyyttämme siitä, mihin aikanaan jäätiin. Meillä on luottamus ja kiintymys, me tiedämme, että olemme ystäviä, vaikka mitä tapahtuisi. Tätä sidettä uuden ihmisen kanssa ei voi olla. Yhteydenpidon ei tietenkään tarvitse olla kovin aikaa vievää ja tiivistä, mutta sitä olisi kai hyvä kuitenkin jonkin verran olla.

Omaan kokemukseen yksinäisyydestä liittyy myös se, miten paljon olen elämässäni (erityisesti vapaa-ajalla) yhteydessä toisiin ihmisiin. Määrä on vähentynyt vuosien varrella ja se on tuntunut ikävältä. Olisi mukavaa, jos olisi kavereita, ystäviä, verkostoa. Onneksi viihdyn itseni kanssa, joten olen enimmäkseen melko ok tilanteen suhteen, mutta toivoisin kyllä muutosta. Kaipaisin enemmän ihmisiä ympärilleni, näin se vain on.

Toivoisin löytäväni tasapainon asian kanssa. Eli toivon, että jaksaisin toimia siten, että kavereiden löytäminen olisi mahdollista ja toisaalta toivon, että olisin tyytyväinen omaan olemiseeni näinkin. Elämä tuntuu kurjalta, jos keskittyy siihen, mitä ei ole. On siinäkin puolensa, että on omaa aikaa latautua ja voimistua arkista aherrusta varten. Puolensa ja puolensa.

Tuumailuja tammikuusta

Huh, kun tammikuu sujahti nopeasti ohi! Se on mukavaa, tuntuu hyvältä kulkea kevättä kohti. Tässä kuussa elämääni on tullut muutos siinä mielessä, että olen alkanut arkipäivisin harrastaa työnteon kaltaista toimintaa. Siis tiedättehän, sellaista, jossa tehdään töitä, mutta ei makseta palkkaa. Täytyy myöntää, että minulle on ollut henkisesti vaikeaa sopeutua tuollaiseen rooliin. Herätä aamulla aikaisin, ahkeroida päivä ja illalla raahautua väsyneenä kotiin hoitamaan askareita siellä. Samalla miettiä sitä, mistä voisi säästää, kun tuloja on turhan vähän. Mietin myös sitä, kuinka usein voisin käydä työkavereiden kanssa lounailla, kun oikeasti ei ole varaa moiseen, mutta sosiaalisista syistä olisi hyvä käydä. Välillä olen ymmärtänyt, että elän ihan eri maailmaa kuin ne muut, jotka ovat vakituisessa työssä ja voivat suunnitella ja rakentaa elämäänsä eteenpäin. Silti ei auta pohdiskella liikaa, vaan ottaa itse irti se, mitä tilanteesta voin ottaa irti. Ihan itselleni vain.

Pakkasjakso oli toisaalta kiva ja toisaalta ei. Se vaikeutti kulkemista paikasta toiseen ja vaikka olin työmatkoilla pukeutunut hyvin, palellutin itseni useampaan kertaan. Toisaalta nautin talvesta, lumesta ja pakkasen nipistyksestä poskillani. Pidän talvesta.

Kävin hiihtämässä järven jäälle tehdyllä ladulla. Se oli ehkä kuukauden paras hetki. Nautin koko kehon työskentelystä, lumisista maisemista, raikkaasta ilmasta. Tuntui hyvältä puuskuttaa luonnon keskellä ja päivän kruunasi loppupäivän ihanan raukea olo.

Sitten marraskuu teki paluun. Suren (ainakin toistaiseksi) yhteen viikonloppuun jäänyttä hiihtokautta ja ulkoilun hankaluutta liukkauden vuoksi. On jäätä, vettä, loskaa, sadetta ja tuulta. Talvea kaipaan, mutta on vaikea uskoa sen paluuseen enää, vaikka pari kuukautta olisi aikaakin. Kun onhan tämä jo kolmas talveton (tai lyhyt) talvi peräkkäin. Harmittaa asua tällaisessa paikassa, jossa vuoteen mahtuu monta marraskuuta.

Keskimäärin asiat ovat kai aika hyvin. Uuteen arkeen sopeutuminen on tuonut omat haasteensa, liian lyhyet yöunet ja väsymyksen, mutta uskon sopeutuvani, kun annan aikaa ja riittävästi lepoa itselleni. Toivon meille kaikille valoisampaa helmikuuta!

Rauhallista joulun viettoa ja pohdintaa kirjoittamisesta

Joulu on ollut leppoistamista, syömistä ja ulkoilua. On ollut enimmäkseen mukavaa, vaikka kiireiden jälkeen ajan antaminen itselle ja omille ajatuksille nostaa raskaita ja ahdistavia ajatuksia pintaan. Olisi kiva, jos olisi kevyttä ja mukavaa.

En ole oikein tiennyt, mistä kirjoittaisin. On ollut niin paljon raskasta, kivireen kiskomista, että en ole halunnut kirjoittaa negatiivisista asioista ja siten pyöriskellä ikävissä tunteissa. Olisi mukavaa kirjoitella positiivisista asioista, iloista ja arjen harmittomista sattumuksista, mutta se on tuntunut vaikealta, aivan kuin tuollaisia asioita ei olisi ollut, vaikka on niitä ollut. On ollut isojakin ilon hetkiä. Ehkä ahdistuksen syövereissä sukeltaessa unohtaa ne hyvät asiat, jotka kannattelevat raskaalla hetkellä. Ehkä jos kirjoittaisin niistä pienistä kivoista asioista, joita on, oloni kevenisi? Pitäisikö kirjoittaa avoimemmin vai ei-avoimesti?

Tämä vuosi on ollut varsin miinusmerkkinen, vaikka valopilkkujakin on ollut. Olen ollut aika aktiivinen, yrittänyt etsiä elämääni uusia kivoja asioita ja ehkä löytänytkin jotain pientä. Silti nyt on aika tyhjä olo ja ponnistelujen tuotto tuntuu vähäiseltä. Ehkä pitäisi kääntää katse puutteista saavutuksiin, kun kyllä varmaan hyvääkin on, kun hieman kaivelisi. Ja onkin, on vain vaikea nähdä sitä.

Tuntuu kuin joulu olisi jatkuvasti, aika menee niin nopeasti, vuodet vierivät. Tuntuu, että en oikein pysy enää mukanakaan, aivan kuin putoaisin kelkasta. Taas joulu? Samalla nämä joulun pyhät kuluvat tosi hitaasti. Vaikka viihdyn hyvin (itsekseni), niin levottomuus kaihertaa, kaipaisin tekemistä. No, alkuvuodesta tekemistä pitäisi riittää, ainakin suorittamista ja ahkeroimista. Mukavasta tekemisestä en tiedä, mitään ei ole sovittuna eli ei ole mukavaa odotettavaa. Haaveilin elokuviin menosta, mutta olen hukannut ilmaiseksi saamani elokuvaliput, joten en pysty menemään, kun elokuviin meneminen on niin turkasen kallista. Jos olisi varaa, olisi helpompaa keksiä tekemistä, mutta kun ei oikein kukkaro salli maksullisia tekemisiä...

Tulisikohan tänään jotain hyvää telkkarista, voisin viihtyä sen äärellä jotain hyvää napostellen. On tässä joulussa ihan kivojakin puolia, jos saan murheet sysätyksi hetkeksi toisaalle :)

Hyvää joulua!

Oho, onpas suunnittelematon kirjoitustaukoni venynyt pitkäksi! Ei ollut tarkoitus... Syksyni on ollut kiireinen ja raskas, ajatukset yhtä mössöä, joten en ole saanut itsestäni irti oikein mitään ylimääräistä. Palaan tänne kuitenkin joulun jälkeen, kun toivottavasti elämä hieman tasaantuu.

Kun lumitilanne on etelä-Suomessa ollut mitä on, niin tuon teille lunta tämän kuvan muodossa. Toivottavasti me kaikki pystymme hiljentymään joulunviettoon niin hyvillä mielin kuin se on kullekin mahdollista. Tämä joulu on nyt ja nyt saa iloita, rauhoittua, möllöttää tai hykerrellä itsekseen peiton alla, ihan mitä kukin haluaakaan.

Oikein hyvää ja rauhallista joulua! 

Hämärtyvää, pimenevää

Nyt on taas se aika, kun voi sanoa pimeän tulleen. Vaikka päivällä aurinko paistoi ihanasti, arkiaskareiden jälkeen pimeni nopeasti. Nyt on säkkipimeää, kun ulos kurkistaa. Mietin kuuden aikaan, että viitsisinkö laittaa pyjaman päälle. Puoli seitsemältä päätin jumpata. Tämän pienen kotijumpan jälkeen, noin puoli kahdeksalta, menin suihkuun ja kiskoin vihdoin pyjaman päälleni. Pidän pyjamista ja yöpaidoista, yövaatteista noin yleisesti, koska ne luo turvallisuuden tunnetta. En tiedä, mistä se johtuu. Nyt on mukava istua pyjama päällä aivan liian aikaisin. Olisin valmis nukkumaankin, mutta tuskinpa uni tulee. Käperryn kohta kirjan kanssa peiton alle sohvalle. Se on tähän hetkeen parasta askaretta. Ehkä keitän vielä jotain lämmintä juotavaa.

Sunnuntaina oli hämärää ja harmaata, satoi. Päivässä oli tunti enemmän aikaa kuin yleensä ja se tuntui. En oikein tiennyt, mitä olisin tehnyt, joten kiersin alkupäivästä kotona ihmetellen ruhtinaallista aikaa ihan mihin tahansa tekemiseen! Siivosin hieman ikään kuin velvollisuudesta ja sen jälkeen luin sohvalla. Välillä katselin digiboksilta yhtä sarjaa. Yksi jakso ja sen perään seuraava jakso. Ja taas kirjan lukemista väliin. Illemmalla kävin kävelemässä vesisateessa ja ihmettelin ympärillä näkyvää silkkaa mustuutta. Muistin, että olisi pitänyt olla heijastimia mukana. Jossain välissä taisin syödä jotain, herkkujakin.

Kaipaan juuri nyt jostain syystä paljon rauhaa ja tasapainoa, jota koen saavani lukemalla ja katsomalla mielenkiintoisia ohjelmia. On levollista ja ihanaa olla turvassa kotona, kotisohvalla ja antaa maailman mennä menojaan. Välillä on mukavaa käydä ulkona, kuten lauantaina, jolloin kävelin pari tuntia. Sen jälkeen oli ihanan väsynyt olo. Kaipa kaipaan paljon lepoa, kun jokin aika sitten oli liikaa kaikenlaista rasittavaa, painetta aiheuttavaa. Kunpa saisin tämän rauhallisen hetken pysymään pidempään, en nyt kaipaa mitään ylimääräistä rasittavaa ja stressattavaa. Arki uuden opin parissa riittää tähän hämärtyvään syksyyn.

Retkellä suolla

Tarkoitukseni ei ollut retkeillä suolle, vaan lähdin kävelemään kartasta katsomalleni retkeilyreitille. Tarkoituksenani oli viettää rentoa päivää, tutustua uuteen paikkaan ja samalla tarkastella, jos reitin varrella oleva metsä olisi mustikka- tai puolukkamaastoa. Ilahduinkin suuresti, kun metsä oli nimenomaan marjastusmetsää: mustikanvarpuja oli paljon ja laajalla alueella ja puolukkaakin löytyi. Yllätys oli tosi suuri erityisesti siinä, että puolukoita ei ollut poimittu, vaan niitä löytyi ylikypsänäkin vielä aika paljon. Hyvä löytö.

Kävellessäni hieman vielä eteenpäin saavuin suolle. Hetken ihmettelin, että onkohan polku riittävän kova melko helposti kastuville kengilleni, mutta oli se. Pysähdyin hengittämään suon tuoksuista ilmaa ja katselemaan ympärilleni. Oli ihanaa. Lopulta katsoin jalkoihini, jotta olisin löytänyt mahdollisimman kuivan reitin pois. Karpaloita! Aloin etsiä niitä lisää ja niitähän löytyi varsin paljonkin:

Karpalot olivat melko pieniä, mutta aloin innoissani kerätä niitä. Kuvaan tuli myös kenkäparkani, joka kastui, kun hyörin innoissani karpaloiden perässä suolla ja ilman kumisaappaita. Olipahan kokemus :) Lopulta oli pakko lähteä pois, kun jalkani olivat märät ja kylmät ja en ollut varma, kuinka pitkä matka edessä vielä oli (ei ollut karttaa mukana, tosi fiksua kuljeskella oudoissa metsissä ilman karttaa). Matka oli lopulta varsin lyhyt.

Saalista ei tullut hurjasti marjojen muodossa, noin puoli litraa, mutta kokemus oli itselleni merkittävä. Marjapaikka oli ensimmäinen ihan itse löytämäni nykyiseltä asuinpaikkakunnaltani! Olen aiemmin marjastanut vain kotiseudullani tai muilla paikoilla, jotka ovat olleet läheisteni tai ystävieni jo tietämiä marjapaikkoja. Tunsin oloni tosi onnelliseksi ja onnistuneeksi. Kiitolliseksi. Jotenkin tuli sellainen olo, että tämä on omaa elämääni.

Oppia opin päälle

Oppia ikä kaikki, sanotaan. Tällä toki tarkoitetaan muutakin kuin varsinaista opiskelua jossain laitoksessa, mutta itselleni tuo osuu nyt nimenomaan "laitosopiskeluun" liittyen. Eli työnhakuni on ollut tuloksetonta, mutta hakuni erääseen koulutukseen tärppäsi. Juuri kun iloitsin valmistumistani eli sitä, että ei tarvitse hetkeen opiskella mitään suorittamalla. No, taas opiskellaan.

Oikeastaan tuntuu tosi typerältä se, että ihmisiä vain koulutetaan ja koulutetaan (usein yhteiskunnan varoilla), vaikka ongelma on se, että työpaikkoja ei vain yksinkertaisesti monilla aloilla ole. Toisaalta näen täydennyskoulutukset tosi hyvinä täsmäkoulutuksina tietyille alueille, jotka voisivat työllistää. Se, mitä itse nyt opiskelen, on sellaista, mitä ei juuri oppilaitoksissa opiskella ja osaamista periatteessa tarvitaan. Periaatteessa. Mutta kun työnhakijoita on pilvin pimein, niin työnantajat hakevat sitä täydellistä. Minun taustastani ei oikein saa täydellistä... ainakaan sellaisiin paikkoihin, joita voisi olla tarjolla.

Täällä voin sentään tunnustaa, että olen kurkkuani myöten täynnä työnhakua, vaikka en ole sitä vielä ehtinyt kovin paljon tekemäänkään. Työnhakuilmoituksia lukiessa tulee niin huono ja osaamaton olo, että lannistuu jo siinä. Ajatukseni profiloida osaamiseni erikoisesti tuntui toki ajatuksena hienolta ja kiinnostavalta ja olenkin saanut profiloinnistani yllättynyttä ja positiivista palautetta - mutta en todellakaan varsinaiseen työnhakuun liittyen tai työnantajilta. En ymmärrä, miksi sanotaan, että erikoinen ja monialainen profilointi voisi kannattaa.

Nyt pitäisi innostua harjoittelupaikan etsimisestä ja täytyy myöntää, että vaikeaa on. Olen tunteja tutustunut yritysten nettisivuihin ja joka paikkaan tunnutaan kaipaavan tiettyjä asioita osaavia ihmisiä, osaavampia, superguruja, kaikenhallitsevia. Tuntuu, että tarjolla on vain muotteja, joihin en sovi (enkä ehkä edes halua sopia). Ahdistaa ajatuskin soitella tuollaisiin paikkoihin ja tarjota itseäni. Uh.

Itse koulutus on kiinnostavaa, koska olen utelias ja pidän aidosti uusien asioiden opiskelusta. Olenkin ajatellut ottaa ilon irti uusista asioista ja jos sitten käy siten, että en kelpaa mihinkään työharjoitteluun, niin murehdin sitä asiaa sitten aikanaan.

Hengähdystauko metsässä

Kävin viikonloppuna patikoimassa metsässä. Seurasin polkua ja mitä pidemmälle askeleeni veivät, sitä kevyemmäksi tunsin oloni. Arki ja huolet karisivat hiljalleen ja oloni alkoi tuntua omaltani. Tuollaisessa maisemassa ei voi olla muuta kuin onnellinen.

Luonnon voima on ihmeellinen. Olen kokenut sen lukemattomia kertoja, mutta aina se jaksaa hämmästyttää. En oikein osaa selittää sitä muuten kuin että tulee jotenkin tosi oma olo. On hyvä olla juuri sellaisena kuin on, olo on rauhallinen ja tasapainoinen, juuri oikea. Mieli ikään kuin vapautuu puristuksesta ja kahleista, joita ei tiennyt olevankaan (joskus toki tietää niiden olemassaolosta, mutta usein ei).

Retkeni suunnitellulla taukopaikalla oli porukkaa, joten jatkoin kulkemistani. Etsin oman kaatuneen puuni, jolle istahdin hengähtämään. Join kaakaota ja söin eväitäni. Muuta en kaivannut. Metsäterapia toimi tälläkin kertaa.

Iloa kukista

Rakastan kukkia. Pidän kukkien kuvaamisesta valtavasti ja katselen ottamiani kukkakuvia. Tykkään myös kosketella ja haistella kukkia, ehkä minun olisi pitänyt syntyä kimalaiseksi. Noin viikko sitten ennen pakkasia kävin keräämässä kasvimaalta kukkakimpun, viimeisen menneelle kesälle. Tuntui oudolta kantaa tuuheaa kukkakimppua, kun ympärillä oli täysi syksy ja palelsi. Kaksi vuodenaikaa kohtasi. Otin vielä viime hetken kuvia kasvimaalla sekä myöhemmin parvekkeellani, jossa kukkakimppuni on nyt ollut. Se on säilynyt koko viikon muuttumattomana, näyttää ja tuoksuu edelleen aivan ihanalta. Tässä alla jotain otoksiani, pieni ripaus kesää teillekin :)

Kimalaisen taival päättyi kukalle, hyvään paikkaan päätyi uupuneen taival.

Muutama kehäkukka kurkottelee taivaisiin.

Ihana kukkakimppuni, jota ihailen joka päivä.

Maa-artisokan kukka. Olivat vielä hieman supussa, kun keräsin niitä, mutta aukesivat lopulta.

Elämän puhureita

Ulkona puhaltaa ärhäkkä tuuli. Se sopii hyvin tämän viikon arkipäivieni päätökseksi, puhureita on riittänyt niissäkin. Mielenkiintoista, miten elämä näyttää menevän: on pitkään tylsää ja toivoo vaihtelua, jotain tapahtuvaksi. Sitten tapahtuu kerralla niin paljon, että ei jaksaisi, ajatukset tukkeutuvat ja ratkaisujen tekeminen on vaikeaa, elämään kaipaa rauhaa ja tasaisuutta. Kunnes taas tulee rauhallinen vaihe jne. Kierre. Miksi ei voisi olla sopivaa?

Yksi rauhallisempi viikon teema on ollut kasvimaan siivous ja sadonkorjuu. Kirjoittelen siitä enemmän myöhemmin ja kenties noista puhureistakin. Näitä kuvan ihanuuksia olen saanut ihailla kasvimaalla, niissä on vielä paljon nuppuja, mahtavatko ehtiä avautua. Kasvin nimi on unohtunut, laitoin niin paljon erilaisia kukkasia. Pitäisi käydä vielä ennen hallaa ottamassa paremmalla kameralla kuvia, jotta olisi kukkia talveksikin.

Hyvää viikonloppua!

Mie en halluu päättää...

Miksi elämässä pitää tehdä päätöksiä, jotka ovat omalle pienelle päälle aivan liian isoja asioita käsiteltäväksi? Tältä tuntuu juuri nyt. Päätöksenteko isoissa asioissa, joissa on aivan liikaa vaihtoehtoja (siis ainakin kaksi), on minulle vaikeaa. Mahdottomaksi se muuttuu, jos vaihtoehdot ovat tasavahvoja ja toisiaan poissulkevia.

Miten voi päättää asioista, jotka tosiaan sulkee toisiaan pois? On kaksi tärkeää asiaa, mutta jos valitset vaihtoehdon 1, niin vaihtoehto 2 on ainakin toistaiseksi täysin suljettu ovi. Äh.

Tähän ei auta järkeily eikä tunteilu. Järkeilyllä saa vain pään kipeäksi, koska kaikki vaihtoehdot keräävät riittävästi plussia ja miinuksia. Tunteilu ei myöskään auta, koska se vetää kaikkiin suuntiin.

Olisi mahtavaa, jos ei tarvitsisi tehdä vaikeita päätöksiä, mutta kutsutaanko sitä tilannetta enää elämäksi? Haudassa ei tarvitse valita eikä harmita. Nyt voi harmittaa, jos valitsee väärin. Toisaalta mikä on väärin ja mikä oikein? Sitä paitsi eiku-nappia ei ole, joten mitäpä sitä jälkeenpäin harmittelemaan, jos menee huti. Elämä jatkuu valinnan jälkeenkin, mutta ongelma on siinä, että stressi valinnan vaikeudesta ehtii kyllä nujertaa ennemmin kuin kykenee tekemään yhtään mitään päätöksiä...

Sellainen pää olisi kiva, joka ei vatvoisi kaikkia asioita ytimiä myöten, vaan kykenisi tekemään päätöksiä ja olemaan stressaamatta. Vai pitäisikö olla kiitollinen vaihtoehdoista, olisihan sekin kurjaa, jos niitä ei olisi...

(Jatkan päätöksenteon viivyttelyä.)

Harmaata massaa...

Tämä vuosi on ollut itselleni mielestäni lievästi miinusmerkkinen. On ollut varsinkin ajoittain tosi raskasta, elämä on tuntunut vain ikävältä ponnistelulta, sinnittelyltä ja harmaalta. Vuodenajoista itselleni se ikävin on lähestymässä (pimeäloska-aika), joten fiilikset helposti senkin myötä lähtevät laskuun... Oikeastaan melkein jo odotan vuodenvaihdetta, jotta tämä vuosi olisi lusittu ja voisi kuvitella aloittavansa "alusta" taas ensi vuonna. Oikeasti elämä on tässä ja nyt, eikä vuodenvaihteessa tapahdu mitään ihmeellistä.

En tiedä, mistä saisi väriä ja innostusta päiviin. Taloudellisesti ei ole oikein varaa hemmotella itseään ja kirmata tapahtumissa ja muissa vastaavissa. Samalla, kun mieli tuntuu harmaalta ja tylsältä, pitäisi kuitenkin olla ulospäin innostunut ja aktiivinen ja rakentaa jotain (työ)elämään päin. Tuntuu tosi ristiriitaiselta, vaikka toisaalta kun pakottaa itsensä olemaan innostunut ja aktiivinen, jotain sellaista lopulta oikeasti muodostuu sisälleni. Saan hieman kiinni jostain ja jotain aikaiseksikin.

Kai on siten, että innostusta täytyy luoda itse, jos sitä ei ulkopuolelta (juuri) mikään herätä. Nyt kun mietin, niin kaipaisin oikeastaan vain seuraa, mukavaa tekemistä, tukea ja kannustusta. Onko se elämässä normaalia, että ihmisillä on tukea ja kannustusta? Minusta tuntuu, että olisin paljon energisempi ja iloisempi sekä uskoisin itseeni enemmän, jos saisin kannustusta ja hyväksyntää nykyistä enemmän. Tuntuu vain siltä, että ei sellaista voi "vaatia", vaan pitää sinnitellä itse, yksin. Olen kai sikäli reipas, suomalainen "tyttö", joka hoitaa asiansa hyvin ja jota (juuri) kukaan ei näe. Kun kerran pärjään ulkoisesti ihan hyvin.

Tästä tajunnanvirrasta tuli mieleeni, että pitäisi olla kannustusryhmiä ihmisille, joilla on syystä tai toisesta kannustusvajetta. Tänä aikana tällainen tulisi tosi tarpeen, kun liian monesta suunnasta tulee kaikkea lannistavaa.

(Olikohan tässäkään tekstissä muuta kuin harmaata lankamyttyä.)

Punainen lanka

Olen saanut CV:ni palautetta, että siitä puuttuu punainen lanka. En ihmettele: en ole keskittynyt mihinkään tiettyyn asiaan. Opintojeni tavoitteena oli suunnata urani uusille vesille, mutta pelkästään opiskelleena työt uusilla suunnilla eivät avaudu. Tämä on karu tosiasia. Suunnan olin ajatellut ottaa saamani työn mukaisesti. No, en ota.

Mietittyäni punaista lankaa tarkemmin ymmärsin, että koko elämästäni puuttuu punainen lanka. Minulla on pientä puuhastelua siellä ja täällä, kivoja harrastuksia ja mukavaa tekemistä, mutta jos minun pitäisi sanoa, mikä tarkoitus puuhastelullani tällä pallolla on, niin en todellakaan tiedä enkä ymmärrä. En keskity mihinkään yhteen asiaan syvällisesti siten, että se täyttäisi elämäni. Elämäni ei etene enkä oikein saa toteutettua suurempia suunnitelmiani. Kierrän samaa kehää vuodesta toiseen suuntavaisto hukassa toivoen, että edes läheiseni ovat tyytyväisiä toimiini. Hullua.

Miten elämäänsä voisi löytää suunnan, tarkoituksen? Jonkin sellaisen isomman asian, josta voisi vaikka kirjoittaa. Olen hyvä suunnittelemaan kaikenlaista, mutta jos jotain suurempaa pitäisi toteuttaa, niin kaikenlaisia "esteitä" ilmaantuu. Muka. Oikeasti voisin toteuttaa enemmänkin asioita, mutta aika ei riitä. Kohta ei myöskään raha. Tosin onhan onneksi halpojakin kiinnostuksen kohteita, joihin keskittyä. Pitäisi vain päättää, mitä se voisi olla.

Miksi keskittyminen johonkin (yhteen) suurempaan asiaan on niin haastavaa? Ehkä ongelma ei ole se, että minua ei kiinnostaisi mikään, en vain "kykene" valitsemaan omaa suuntaani. Tai ehkä en vain aidosti tiedä, mihin suunnata. Sen tiedän, että kaipaan suuntaa ja jotain sellaista intohimon kohdetta, jota pystyn toteuttamaan.

Äh, olikohan tässä tekstissäkään punaista lankaa ;)

Vanhaa vai uutta työelämässä?

Olen opiskellut uuden tutkinnon siksi, että pääsisin suuntautumaan työelämässä uusille urille, toisenlaisiin töihin kuin mitä olen aiemmin tehnyt. Opiskelu oli mielekästä, mutta olen iloinen siitä, että se on ohi. Aikansa kutakin. Valitettavasti olen nyt joutunut huomaamaan, että mahdollisuuteni saada toiveideni ja koulutukseni mukaista työtä on erittäin heikko, paikkoja ei juuri ole ja hakijoita on valtaisat määrät ja siinä vastavalmistuneet hukkuvat jalkoihin.

Aiemmin tekemäni työ on myös kulkenut suuntaan, joka ei oikein enää istu minulle eikä osaamiseeni. En myöskään ole asiasta juuri kiinnostunut, mistä syystä koin parhaaksi poistua niistä hommista. Tilanne on kuitenkin nyt se, että näitä vanhan työni kaltaisia työpaikkoja on tarjolla jonkin verran, tosin vähän on sellaisia, joihin osaamiseni enää sopii, mutta niitäkin saattaa olla.

Nyt minulla on ristiriitaiset fiilikset. Toki työtä kuin työtä kannattaa tehdä tässä työllisyystilanteessa, mutta jos sattuisin pääsemään vanhan työni kaltaiseen työhön, niin olisiko se uuteen uraan pääsemiseni surma? Menevätkö mahdollisuuteni jumiutumalla vanhaan ja tylsään ja hukkaan koulutukseni vai olisiko hyvä olla aktiivinen ja tehdä mitä tahansa? Saattaisihan tuo "vanhaan ja tylsään" työhön meneminen avata usia ovia johonkin toiseen suuntaan, mutta toisaalta on riski, että palaan takaisin lähtöpisteeseen. Toisalta saatan olla ylikoulutettu (mitähän sekin on?)  niihin hommiin eli kunhan nyt tässä vain pohdin asiaa.

En tiedä, mitä tuumaisin asiasta. Olisiko jollakin kokemuksia ja ajatuksia asiasta?

Perhosten pauloissa

Kuvan ihanuuksia lenteli tänään runsaasti kasvimaalla. Lisäksi siellä oli päivää paistattelemassa ja kukissa hyörimässä myös sitruunaperhosia ja jotain valkoisia perhosia. Näky oli aivan ihana! Harmittelin, että muuta kameraa ei ollut kuin puhelin, mutta yritin sillä kuvata. Nämä neitoperhoset olivat tosi pelottomia, sain kuvata jopa kymmenen sentin päästä ja ne vain keskittyivät kukkiin! Yksi melkein laskeutui kädelleni. Olin aivan myyty.

Samettikukkani alkavat olla parhaat päivänsä nähneitä, kuten kuvassa näkyy (pitäisi poistaa kuihtuneita kukkia...). Tämän päiväinen perhospaljous muistutti minua siitä, että kukkien kasvattaminen ei ole turhaa: oli aivan upeaa tarkkailla perhosten ja kimalaisten hyörintää kukissa, joita olin kylvänyt alkukesästä. Tunsin ponnisteluistani olleen jotain iloa luonnollekin. On uskomatonta, millainen voima luonnolla on piristää. Olin apea mennessäni kasvimaalle, mutta aikani perhosia ihastellessani piristyin. Miten aikansa voi saadakin kulumaan vain katselemalla perhosia ja kukkia? Aivan hyvin. Tulisipa vielä lisää aurinkoisia hetkiä :)

Mietteitä kesästä

Minulla on hämmentynyt olo: kesä oli ja meni? Miten se meni noin nopeasti? Niin, elämä menee nopeasti nykyään, en tiedä mihin.

Kesäkuussa mietin työttömyyttä ja taloudellista toimeentuloani, josta en vielä tiennyt mitään. Ahersin kasvimaalla ja olin tyytyväinen, että ei tarvinnut kotona hikoilla sisällä. Heinäkuussa kitkin, reissasin kotomaassamme ja tapasin (uusia) ihmisiä. Lomailin ja olin tyytyväinen, että ei tarvinnut kotona hikoilla sisällä. Elokuussa istuskelin ulkona, ihmettelin aurinkoa ja lueskelin. Tein pientä reissua, tarkkailin rusketusrajojani, joita hädintuskin näkyi, ja lomailin, oli mukavaa. Totesin uimisen jäävän tältä kesältä väliin, kun kahlasin järvessä hiekan puristuessa ihanasti varpaideni välistä. Vesi oli kylmää. Loppukuusta tukieni lopullinen taso selvisi ja ahdistuin. Kotona sai hikoilla riittävästi.

Kesääni sävytti siis liian tiukka aikataulutus tekemisieni kanssa, taloudellisten asioiden pohtiminen, kasvimaan rikkaruohotilanteen uuttera hallintayritys (joka epäonnistui), auringosta nauttiminen (sitten, kun sitä tuli) ja kivojen ihmisten tapaamisesta ja seurasta nauttiminen. Hyvää oli myös hetkissä, jolloin sain vain olla rauhassa ja lukea kirjoja. Kaikesta hyvästä huolimatta on jotenkin miinusmerkkinen olo, jotain uupuu. Syksy tulee liian aikaisin, en ole valmis.

Tällainen kesä tällä kertaa.