Minulla oli aikanaan sukulainen, joka ei oikein saanut elämäänsä järjestykseen. Opiskeluja aloiteltiin ja lopeteltiin, töitä kokeiltiin pätkissä, välillä alkoholi oli hänen elämänsä kuningas, välillä oli (vaikeaa) parisuhdetta ja välillä ei. Elämä oli koko ajan vaihtelevaa, sinnittelyä. Hän yritti rakentaa tikkaita tieksi parempaan, mutta aina voimat loppuivat kesken ja hän putosi uudestaan pohjalle.
Hänen lähellään oli joitain häntä tukevia ihmisiä, mutta jotkut ihmiset jopa "hylkäsivät" hänet. Ikäviä nuo, jotka hylkäävät, mutta en paneudu nyt siihen. Minua on mietityttänyt nuo ihmiset, jotka tukivat häntä.
En ole ollut helposti luovuttava henkilö (paitsi välillä nyt masennuksen myötä), mutta oli helppo nähdä, että tämä sinnittely kohti normaalia elämää ei välttämättä tulisi koskaan onnistumaan. Se näytti liian vaikealta. Toivoin onnistumista valtavasti, mutta näin myös toisen mahdollisuuden... joka toteutuikin. Ei toisella ollut voimia ja taitoja parempaan.
Ihmiset, jotka tukivat häntä, kiinnittivät häneen aika paljon huomiota. Puhuivat hänestä, kannustivat, tukivat, antoivat rahaa lainaan ja pyysivät mukaan erilaisiin asioihin. Hyvä niin, mutta tuossa oli jotain häiritsevääkin. Vanhempani olivat nimittäin eräät häntä tukeneet ihmiset.
Vanhempani säälivät häntä. Heidän asenteensa oli se, että kyllä "ressukoita pitää tukea". Hän sai huomiota erilaisista tempauksistaan, siitäkin huolimatta, että osa niistä oli jopa rikollisia. Huolenpitoa riitti.
Minä hoidin tunnollisesti opiskelun, olin kiltti, huomaamaton ja väritön tyttö. En saanut kiitosta hyvästä koulumenestyksestä, en kannustusta tekemistäni hyvistä asioista. Huomio ja kannustus kohdistui tähän sukulaiseen.
Olen aina ollut sitä mieltä, että sukulaistani piti kannustaa ja tukea... mutta nyt olen miettinyt, että entä minä? Missä minun huomioimiseni oli? Missä oli huomioimiset hyvistä teoistani, onnistumisistani? Missä oli kannustukset uusiin hyviin asioihin?
Ihan hiljattain kuulin vanhempieni sanovan, että kuinka hyvä oli, että Idolsin voitti sellainen henkilö, jolla oli vaikea lapsuus ja että hän olikin ansainnut jo parempaa. Niinpä niin...kuulostaa tutulta. Mutta entäpä me muut, jotka teemme kovasti töitä saadaksemme hyvän elämän? Olemmeko me ansainneet sitten täydellisen huomaamattomuuden?
Tunnen nyt suurta surua tästä asiasta. Suren pientä tyttöä, joka tunsi olevansa huono. Suren sitä, mistä hän jäi paitsi ja sitäkin, että tätä asiaa täytyy pohtia nyt, vuosia myöhemmin itkun kuristaessä kurkkua.
2 comments:
*myötätuntohali* Kuulostaa niin tutulta.
Itse olen kasvanut sairaan siskon "varjossa", jolle on mennyt kaikki kannustus ja huomioiminen. Toki häntä pitikin kannustaa, mutta minun piti ymmärtää vain hoitaa omat tehtäväni nurisematta ja vailla kannustusta. Jos kapinoin, sain heti tuntea olevani itsekäs ja huono ihminen. Edelleen kaikki valitus ja tyytymättömyys johtaa lähes poikkeuksetta huonoon omatuntoon. Minulla ei ole oikeutta valittaa. Vasta viimeaikoina olen yrittänyt tolkuttaa itselleni, että kyllä minäkin saan joskus olla oikein kurjana ja valittaa jos siltä tuntuu, eikä se tee minusta itsekästä.
En syytä vanhempiani, koska heilläkin oli rankkaa, eivätkä he voineet ymmärtää, että tuollaisetkin asiat jättävät syviä jälkiä. Mitä se tekee pienelle lapselle, kun opetetaan olemaan hiljaa ja nurisematta, kun on sentään täysin terve. Siinä käy sitten niin, että jotenkin sulkeutuu ja pakenee omaan maailmaan. Tai niin minulle kävi. Vanhempani tekivät minusta tavallaan vahvan, mutta se vahvuus ei aina tunnu olevan niin hyvä juttu. Siihen voi sairastua.
Tulipas tilitystä. Kirjoituksesi herätti vain omakohtaisia muistoja mieleen ja luulen ymmärtäväni hyvin.
Kiitos halista :-) Tulee tarpeeseen. Mielenkiintoista asiaa kirjoitat. Tuo on täytynyt olla sinulle rankkaa. Toivottavasti olet keksinyt keinoja käsitellä asiaa. Itse vasta nyt mietin niitä.
Olen samaa mieltä siitä, että tuollainen "kasvatus" tekee vahvaksi, mikä on hyväkin asia, mutta jotain tuossa kuitenkin menee pieleen. Itsekin (kun piti olla vahva ja itsenäinen) sulkeuduin omaan maailmaani, olin kiltti ja hiljaa. Sisälläni silti liikkui asioita, mutta en oikein uskaltanut tuoda niitä esille. Toki tuo, että olin helppo, auttoi vanhempiani, mutta ei minua.
Minulla on tuo sama, että poden ihan järkyttävän huonoa omaatuntoa, jos valitan jostain tai vaadin jotain. En ole oppinut sitä, että minullakin on tarpeita, joita voin tuoda julki, ja että minun ei tarvitse mukisematta hyväksyä kaikkea.
Nyt näin kolmenkympin kriisissä näyttää olevan paljon käsiteltävää... Voimia sinulle!
Post a Comment