Auringon puutetta ja ahdistusta

Nyt on perjantai. Pitäisi olla kai oikein onnen kukkuloilla tänään, mutta ei... silti ahdistaa. Jossain määrin on hyvä olo, kun tietää, että voi olla nyt viikonlopun ihan rennosti ja rauhassa, mutta on silti asioita, jotka pyörivät mielessäni ahdistavasti. Olisi niin mukavaa, jos jonain päivänä ei olisi yhtään ainutta ahdistavaa ajatusta päässä - utopiaa?

Olen lisäksi tajunnut, että en ole juuri aurinkoa moikannut tänä kesänä. Minussa ei ole tietoakaan minkäänlaisista rusketusrajoista, ja nämä vallitsevat säät ovat saaneet jopa minut kaipaamaan auringon lämmittävää tunnetta ihollani. Olen suorastaan pakoillut aurinkoa alkukesän ja nyt en ymmärrä, miksi. Talvella ahdistun pimeydestä ja kesällä on kai sitten liian kirkasta?!

Hei Aurinko! Minulla on nyt sinulle asiaa. Sovitaanko, että nähtäisiin?!

Lisää kirjallisuutta

Viileähköt sadepäivät innostavat tarttumaan kirjoihin, mikä on hyvä asia. Pidän lukemisesta ja siitä, miten kirjat saavat ajatukseni laukkaamaan villisti. Tällä kertaa lueskelin ihan puhdasta viihdettä, mutta mukavaa sellaista, eli sain päätökseen kirjan "Tyttö ja helmikorvakoru" (Tracy Chevalier).

Kirja on kirjoitettu tavalla, josta pidän. Se tempaisi mukaansa alusta lähtien. Pidin kirjan tarinasta, se oli mielestäni varsin yksinkertainen, mutta kaunis. Kirja kertoo nimensä mukaisesti "Tyttö ja helmikorvakoru" -taulun tarinan kuvan tytöstä. Kirja ei sinällään ollut mikään ihmeellinen, mutta ihan mukavalla tavalla viihdyttävä ja hyvä.

Päähenkilö on nuori, mistä tuli mieleen myös oma nuoruuteni. Ensi-ihastus on aina jotenkin suloista, niin myös kirjassa, etäistä, söpöä ja epävarmaa, niin kuin oli omanikin aikoinaan. Silloin ei vielä tiedä miehistä ja ihmisten pahuudesta mitään, elämä on huolettomampaa ja ihmiset hyviä. Joskus haaveilen vielä tuollaisesta viattomuudesta... se oli niin helppoa, oli niin paljon mukavampaa, kun kukaan ei ollut vielä käyttänyt minua kynnysmattonaan eikä tehnyt minusta vain seksuaalisten halujensa kohdetta.

En tiedä vielä, mihin kirjaan tartun seuraavaksi. Kirjastosta tarttui mukaani kyllä aikamoinen läjä hömppääkin... viitsinköhän edes tunnustaa, millaiseen hömppään joskus uppoudunkaan.

On ollut kyllä mukavaa vain olla nyt pari iltaa ja rentoutua kirjojen parissa. Se selvästi parantaa mielialaani. Harmi vain, että tuntuu useimmiten siltä, että ei ole oikein aikaa mihinkään, ei varsinkaan tällaiseen "turhaan" kuin lukeminen (en tosin ymmärrä, miten lukeminen voisi olla turhaa!). Joskus lukeminenkin muuttuu helposti suoritukseksi; siitäkin täytyy melkein tehdä kalenterimerkintä, jotta sille on aikaa... Tiedän, että tämä kiireen tunne on osittain vain muutettavissa oleva tunne, mutta en silti hallitse sitä...

Kirjallisuutta: Matka masennuksesta minuuteen

Sain luettua loppuun kirjan "Matka masennuksesta minuuteen" (Ritva Laaksonen, Liisa Heikkilä). Kirja on hyvin ohut, reilut 100 sivua, mutta yllättävän paljon siihen mahtui asiaa. Minulla tuo lukeminen venyi, koska alkuun koin vieraana jotkut kirjassa esiintyvät asiat, mutta kun jatkoin lukemista, oivalsin asioiden todellisen laidan. Kirjahan kertoo "Marian" tarinan, toipumisen vakavasta masennuksesta terapian avulla, ja miten terapiaprosessi kaikenkaikkiaan eteni.

Vierastin aluksi suuresti masennuksen käsittelemistä kuvien maalaamisen/piirtämisen avulla. En ole koskaan ollut hyvä piirtämään, joten en voinut ymmärtää, miten asiaa voi käsitellä tuolla tavalla. Sitten oivalsin, että piirtäminenhän on ihan sama asia kuin kirjoittaminen, puhuminen tai mikä tahansa luova itsensäilmaisukeino. Masentuneenahan itsensä ilmaiseminen menee helposti "tukkoon"; itsestään ei saa oikein mitään irti, ei tiedä, mitä ilmaisisi ja miten. Näinhän se on minullakin mennyt.

Jokaisessa on luovuutta, mutta jokaisella on myös hyvin erilainen tapa ilmaista sitä. Minä en tiedä omaani ihan tarkalleen, mutta kirjoittaminen tuntuu ainakin hyvältä. Koen, että saan siten käsiteltyä itselleni merkityksellisiä asioita, saan purettua asiat sellaiseen muotoon, että myös näen ne. Kirjoittaessani joudun myös pohtimaan asioita, jotka jäsentyvät mielessäni järkevimmiksi kokonaisuuksiksi. Minun on hyvä pakottaa itseni jotenkin ajattelemaan asioita, koska en usko, että masennus katoaa itsestään lakaisemalla se maton alle.

Pidän myös kuvista ja väreistä. Olen miettinyt, että voisiko se olla jotenkin myös minun tapani ilmaista itseäni. En ole varma, mutta voisin kokeilla valokuvausta. Se on aina kiehtonut minua.

Yksi kirjan "Marian" oivalluksista oli, että hän ei pidä ihmisistä. Hän hyväksyi sen ja karsi ihmissuhteita pois, koska monissa suhteissa "Maria" koki ottaneensa liikaa velvollisuuksia, mikä ahdisti. Loppujen lopuksi "Maria" kuitenkin oppi arvostamaan ihmissuhteita suuresti ja olemaan niissä myös oma itsensä, ei enää liian kiltti ja itseään toisten hyväksi uhraava. Taisi tuo tunne siitä, että hän ei pidä ihmisistä, johtua juuri tuosta epäterveestä suhteesta toisiin ihmisiin.

Tämä on asia, jota minun täytyy pohtia, koska tunnistan nuo asiat myös itsessäni tosi vahvasti. Koen, että en ole täysin hyväksynyt itseäni tällaisena kuin olen, joten olen ihmissuhteissa helposti jotenkin "joku muu", eli epäaito. Pelkään hylkäämistä niin paljon, että en uskalla olla oma itseni, ja sitten minulla onkin paha olla. Sitten, kun tämä toistuu riittävän monen ihmisen kanssa, koen, että ihmissuhteet eivät ole minua varten, vaikka minun pitäisi vain ensin löytää itseni, jotta voisin löytää toiset.

Piirtäminen oli "Marialle" aluksi ongelmallista, koska hän ei kokenut sitä hyväksytyksi asiaksi. Se oli ollut muka turhaa, joten hän oli kieltänyt sen itseltään. Kuinka niin tunnistan itseänikin tässä: olen pitänyt itseäni joissain asioissa kummajaisena, koska minulla on joitain "turhia" asioita, joka koen kuitenkin itselleni tosi tärkeinä. En ole antanut itselleni lupaa keskittyä itselleni tärkeisiin asioihin, koska olen kokenut ns. yleisesti hyväksytyt asiat tärkeimpinä, joten olen suorittanut enemmän velvollisuuksia kuin tehnyt asioita joista nautin. Toki työ täytyy hoitaa, jotta saa toimeentuloa, ja muitakin velvollisuuksia on, mutta liian paljon olen sulkenut silmiäni asioilta, jotka voivat olla kummallisia jonkun mielestä, mutta minulle ne ovat tärkeitä. Olen vain yrittänyt olla mahdollisimman "normaali" edes miettimättä, että mitä järkeä siinä on.

"Marian" oivallus oli myös se, että lasten saaminen ja kasvattaminen eivät ole ainoa tapa toteuttaa naisellisuuttaan. Hän ajattelikin maalauksensa ja piirustuksensa "lapsikseen". Samalla tavoin hän kantoi ja kasvatti niitä sydämellään. Itse olen jo oivaltanutkin tuon, että naisena oleminen ei tarkoita pakkoa saada lapsia, vaan voi olla hyvä nainen muutenkin. En tosin tiedä, mikä olisi minulle kuin "lapsi"; tärkeä asia, jota haluan vaalia, suojella ja kasvattaa.

Kirjassa ihastuttaa se, että miten "Maria" jaksoi käydä pitkän terapian läpi ja sen avulla vapautua lukkiutuneista asenteistaan ja uskomuksistaan. Kirjan loppuvaiheilla sanotaankin kivasti: "Maria oli lopultakin itselleen "oikeanlainen"". Eli enää hän ei ollut riippuvainen toisten hyväksynnästä vaan hän löysi itsensä ja sai elämänsä siihen suuntaan kuin halusikin.

Kirjassa olisi monta muutakin asiaa ja ihanaa oivallusta, mutta tässä oli nyt jokunen mieleen erityisesti painunut. On mukavaa lukea kirjaa, jonka aikana voi sanoa monta kertaa "ahaa" ja tuntea, kuinka oivallus kiirii pään sisällä nostaen suupieliä ylöspäin. On ihanaa ajatella ja oivaltaa.

Ylöspäin hiljalleen - taas

Elämä on näköjään nykyään aikalailla vuoristoradassa istumista. Välillä mennään alas ja välillä tullaan tasaiselle. Ylhäällä ei tosin juuri käydä. Hyvähän tuo tasainenkin nykyään on, kun tietää, mitä sieltä pohjalta löytyy. Tasaisena aikana arki rullaa hiljalleen ja mitään erityisempää ei tapahdu.

Alkaa hiljalleen nämä mielialan vaihtelut kyllästyttää. En millään jaksaisi aina sitä vaihetta, jolloin elämässä ei tunnu olevan mitään toivoa. Toivottomuus on paha, koska se tuo tunteen, että olisi ihan sama kuolla pois täältä kärsimästä ja SE ei ole kiva tunne. Lohdullista on kyllä se, että näyttäisi siltä, että nuo huonot hetket kestävät nykyään lyhyemmän aikaa kuin esimerkiksi viime talvena. Silloin ne kesti vähintään muutaman päivän, helposti pari viikkoakin. Nykyään ne tulevat päivän-parin jaksoissa, joiden jälkeen lievästi huonoa oloa jatkuu vielä jokunen päivä, mutta noita pohjamutia kaivellaan vain tosiaan sen max pari päivää.

Voih, kun olisi elämässä jotain odotettavaa! Edes jotain pientä kivaa, mutta ei... tasaista arkea vain pitäisi jaksaa ja yritää pitää mieliala tasaisena. Jotain kivaa tekemistä voisin tietysti yrittää kehitellä, mutta en jaksa ponnistella sen eteen, että keksisin itselleni, yksinäni, jotain reissua tms. Olisihan se ihanaa käydä edes jossain... mutta onko se nyt niin kivaa yksin kuitenkaan. Kuluuhan se arki kotonakin.

No, tuohan loma kohta ainakin jotain vaihtelua arkeen :-)

Mahdotonta

On taas sellainen olo, että en jaksa. En tiedä, mistä ammentaa voimaa siihen, että saatan viettää loppuelämäni melkein yksin. En nyt purnaa parisuhteen puuttumisesta, vaan siitä, että ei ole oikein ketään noin niin kuin muutenkaan . Uskoisin, että en haluaisi elää erakkona, mutta tuo on yksi vaihtoehto... se tuntuu vielä hyvin mahdolliselta, jos ajattelee, kuinka usein tapaan uusia ihmisiä nykyään.

Taas on se hetki, että ajatus samanlaisena toistuvista päivistä ahdistaa. En tajua, mikä tarkoitus elämälläni voisi olla. Tehdä töitä yhteiskunnan hyväksi ja kuolla? Kuulostaapa "mukavalta".

Olisi niin kiva löytää se oma pieni paikkansa tässä elämässä. En vain niin tiedä, miten sen voisin löytää. En edes tiedä, mitä oikeastaan haluaisin. Tavoittelepa tässä sitten jotain elämään, jos on näin pihalla.

Arkisia askareita ja rauhoittumista

Sade ropisee lohdullisesti. Kävin juoksemassa juuri sellaiseen aikaan, että ei satanut. Juoksin pidemmän lenkin kuin yleensä ja se tuntui oikein mukavalta. On hienoa huomata, että kunto on kohentunut, pystyy pinnistämään itsestään niin paljon, että muutaman kilometrin juoksu tuntuu vain hyvältä.

Olen tänään siivonnut ja tehnyt muita kodin arkisia askareita. Nyt illalla mieleeni tuli, että olen koko päivän vain tehnyt ja tehnyt. En ole hetkeäkään vain istunut alas ja ollut, lukenut kirjaa tai tehnyt muuta rentoa. En jotenkin vain osaa... Tiedän, että pitäisi rentoutua, mutta se on vain niin vaikeaa.

Nyt sitten olo on väsynyt ja hieman kireä. Työviikko on taas pian käsillä ja pitäisi jaksaa. En tiedä, mistä ammentaisin voimaa arkeen. Juokseminen auttaa kyllä, mutta tuntuu, että jotain muutakin piristävää tekemistä voisi olla. Niinpä, taas tekemistä. Mikähän ihme siinä olemisessa on niin vaikeaa?!

Voisin nyt iltatoimet tehtyäni ottaa kirjan käteen ja istua alas (kirjanikaan eivät ole edenneet viime aikoina). Olla hetken paikoillaan sen sijaan, että säntäilisin ympäri kotiani. Ottaa tästä ensimmäisen askeleen kohti rauhoittumista. Olen ihan varma nimittäin siitä, että pitäisi oppia rentoutumaan ja olemaan; nauttimaan rauhasta ja hetkestä. Vaikeaa.

Millainen on ystäväni?

Olen monesti miettinyt, että millainen ihminen voisi olla minulle sopiva ystävä. Onko sillä väliä, onko hän töissä, työtön, lihava, laiha, rauhallinen, vilkas, kaunis, ruma, änkyttävä, huippumenestyjä, uraohjus, kotona viihtyvä jne. Samalla olen miettinyt henkilöitä, jotka ovat joskus elämäni aikana olleet ystäviäni. Onko heissä ollut jotain sellaista yhteistä, joka voisi selittää minulle jotain ystävieni ominaisuuksista?

En ole kuitenkaan löytänyt vastausta. Olenkin miettinyt, että ehkä tuo vastauksen löytymättömyys voisi olla vastaus, eli vastaus voisi olla se, että noilla asioilla ei ole väliä. Väliä on vain sillä, mitä ihmisen sisimmässä on: lämmin sydän, luotettavuus, rehellisyys, ystävällisyys, hyväntahtoisuus jne. Ehkä ulkoiset puitteet elämässä voivat olla hyvinkin erilaiset, mutta silti ystävyys kahden ihmisen välillä on mahdollinen.

Tämän miettimisellä olen yrittänyt pohtia, että olisiko minun mahdollista ystävystyä. Uskon, että ystävyys ei onnistu kenen kanssa tahansa, vaan se vaatii jonkinlaista samalla aaltopituudella olemista, mutta mistähän ihmeestä jostain ihmisestä voi nähdä, että hän voisi ehkä olla samalla aaltopituudella? Ehkä ystävystyminenkin pitää siis tehdä yritys-erehdys -periaatteella: tapailemalla ihmisiä ja kokeilemalla, voisiko tutustumisesta tulla jotain syvempää.

Ehkä ensimmäinen askel yksinäisyydestä pois on ihmisten tapaaminen... Olen tosi paljon miettinyt, että kumpi tulee ensin: ihmisten tapaaminen vai ihmissuhdetaitojen parantaminen. Totuus on kyllä se, että molemmat tarvitsevat toisiaan. Ihmisten tapaamisesta ei ole hyötyä, jos ihmissuhdetaidot ovat huonot, mutta ei kai ilman ihmisiä taas opi niitä taitoja.

Taitaa olla pitkä tie edessä. Tässäkin asiassa. Tai sitten hyväksyn yksinäisyyden. En niin taas tiedä.

Nukkumaan

Väsyttää. Silmiä kirvelee ja katse ei jaksa kohdistua. Olo on jotenkin helpottunut; on vihdoin perjantai ja huomenna saa nukkua ja viipyä sängyssä itsekseen niin pitkään kuin haluaa. Nyt on edessä kaksi päivää, jolloin voin olla vain uupunut ja yksinäinen minä, ja antaa itseni olla juuri niin väsynyt ja synkeä kuin haluan. Vihdoin on edes vähän aikaa olla vain, tekemättä mitään.

Kaipaan unta ihan suunnattomasti. Lähinnä kai sen tuomaa hetken unohdusta; ei tarvitse ajatella arkea ja sitä, miten päivät valuvat yksi kerrallaan eteenpäin. Päivät, jotka ei juuri toisistaan eroa.

Haaveilen nukkumisesta, koska en uskalla haaveilla muustakaan. Haluaisin haaveilla hyvästä seurasta ja mielekkäästä tekemisestä... mutta vaikeasti toteutuvat haaveet tekevät minut vain surulliseksi.

Hyvää yötä.

Sinnikkyys vai sairasloma?

En ole juuri ollut sairaslomalla masennuksen vuoksi. Olenkin miettinyt, että olisiko pitänyt? Missä menee raja, kun on kyse järkevästä sinnittelystä työpaikalla tai sairaslomasta masennuksen vuoksi? Nimenomaan, jos kuitenkin kykenee töihin, mutta ehkä hieman huonommalla suorituksella kuin normaalisti, mutta kykenee kuitenkin nousemaan aamulla ylös, raahautumaan työpaikalle ja tekemään siellä suunnilleen sen, mitä pitääkin. Olenkin ajatellut, että kun pystyn töitä tekemään, olen töissä. Olen tunnollinen, liiankin?

Tuntuu vain, että elämä on töitä ja töitä. Minulla ei ole ajoittain juuri energiaa mihinkään vapaa-ajalla. Tosin yksinäisyydestä on se hyöty, että enpähän laiminlyö ystäviäni, mutta olisi silti mukavaa jaksaa tehdä enemmän mukavia asioita. Elämä on urautunut siihen, että olen töissä ja loppuajan enimmäkseen toivun. Ei ole kivaa, ja voisin kuvitella, että tällainen ei auta masennuksesta toipumisessa.

Se on selvää, että olisi pitänyt olla pidempään sairaslomalla uupumuksen iskiessä. Ajattelin kuitenkin jaksavani, joten menin töihin. Rytmittihän se päivää kivasti ja arvelin, että se on parempaa kuin oman "surkean" elämän pohtiminen kotona. Olihan siinä siis toki hyvä ja huonot puolensa.

Nyt olen jotenkin ihan hukassa itseni kanssa. Tiedän, että pitäisi levätä, kun uuvuttaa. Tiedän, että pitäisi keskittyä tekemään mukavia asioita varsinkin nyt, kun mielialat heilahtelevat. En vain osaa! En tiedä, miten levätä ja milloin. Eikä minulla ole aikaa levätä! Vai onko? Lepäänkö makoilemalla sängyssä vai pitäisikö minun tehdäkin jotain? Pitääkö minun varata kalenterista aika tuolle "lepäämiselle"(mitä se sitten onkaan)? Pitääkö minun suunnitella "lepäämistä"? Siis miten voi olla näin pihalla?!

En muutenkaan ole viime aikoina osannut tehdä ripeitä päätöksiä, niin tuntuu, että tässä asiassa kierrän kehää vielä pahemmin kuin monessa muussa asiassa. En osaa nyt juuri muuta kuin olla töissä ja olla uupunut ja mieli maassa. Toistaa tuota samaa rutiinia päivästä toiseen. Ei tämä ole kivaa. Enkä edes tiedä, mikä olisi kivaa.

Rekkain alle

En voi olla pohtimatta näitä viime päiväisiä uutisia, joissa ihmiset ovat ajaneet autoilla rekkojen alle. Kyse on tainnut aina olla yksin henkilöautoa ajaneesta henkilöstä, ajankohtana ilta tai yö ja auto on aina 'ajautunut' vastaantulevien kaistalle juuri rekan tullessa vastaan.

Minulle tulee näistä aina ensimmäisenä mieleen ajatus, että "hän onnistui". Toinen ajatus on itseni syyttäminen; miten voin ajatella, että kyseessä on itsemurha, kun kyseessä voi olla ikävä onnettomuuskin, nukahtaminen tai mikä tahansa syy. Jokatapauksessa en ole nähnyt, että uutisissa paljon syitä mainostettaisiin. Mielestäni on hyvä ollakin hienotunteisesti hiljaa, mitäpä ne syyt kenellekään kuuluu.

Uskon, että näissä tapauksissa on suurelta osin kyseessä itsemurhat, niin ikävältä kuin se kuulostaakin. Minut nuo uutiset pysäyttävät hetkeksi, koska tiedän, miltä tuntuu niin paha olo, että sen haluaa lopettaa keinolla millä hyvänsä. Tiedän, miltä tuntuu, kun ei näe toivoa paremmasta. Se olo laittaa minut toivomaan, että sellaista olotilaa ei olisi olemassakaan, joka vie kaiken toivon ja ilon, mutta kyllä sitä (näköjään) on. Varmaan aika paljonkin.

Vaikka minua nyt ahdistaakin ja tuntuu varsin pahalta, niin tiedän, että pahempaakin voisi olla. Kai tämä tästä.

Ahdistusta ja väsymystä

Mieliala on ollut tasaisessa laskusuunnassa viime päivät. Väsyttää. Ahdistaa. Ei jaksa. Ei kiinnosta. Ei edes kiinnosta jaksaa mitään.

En tiedä, mikä herkkyyskausi on, kun pienetkin asiat ahdistavat. Mieleen tulee kaikenlaisia asioita, jotka ahdistavat. Nuo asiat voivat olla erilaisia tapahtumia viime päiviltä, lapsuudessa sattuneita juttuja tai jotain lähitulevaisuudessa suunnitelmissa olevaa. En oikein haluaisi ajatella mitään, haluasin vain käpertyä sängyn pohjalle ja nukkua pahan olon pois. Haluaisin käpertyä omaan turvalliseen maailmaani, en olla osa kaikkea ympärillä olevaa. Maailma tuntuu vaaralliselta paikalta, se voi satuttaa.

Lisäksi tämä väsymys... huh.

Kuumuus sulattaa mielenkin

Vaikka tänään on ollut pilvinen ja ehkä viileämpikin päivä viime päiviin verrattuna, olen paistunut. Kotonani on kuuma. Tuulettaminen ei tunnu paljon auttavan, kuumuus on jämähtänyt seiniin ja nurkkiin ja huokuu sieltä, kunnes hiki valuu noroina kasvoillani.

Lämpötila sisällä on 27-28C. En jaksa. Olen aina ollut huono sietämään kuumuutta, ja nyt sitä täytyy sietää päiväkausia omassa kodissa. Se kiristää hermoja, painaa mielialaa entisestään alaspäin ja tekee olon vetämättömäksi. Sängyssä tai sohvalla ei tosin kiinnosta maata, kun vaatteet ja petivaatteet liimautuvat inhottavasti märkään selkään.

Tosin se hyvä puoli tästä kuumuudesta on, että oikeasti tekee tosi paljon mieli lenkille. Kotoa pois pääseminen on juhlaa, saa tuntea viileän tuulen hivelevän kasvoja ja kuivattavan hikeä pois.

Ei pitäisi kuitenkaan valittaa: kesä on oikeasti tosi hyvää aikaa. Nautin valosta ja sen mukanaan tuomasta pirteydestä.

Huomioiminen ja kannustus oikeassa asiassa?

Minulla oli aikanaan sukulainen, joka ei oikein saanut elämäänsä järjestykseen. Opiskeluja aloiteltiin ja lopeteltiin, töitä kokeiltiin pätkissä, välillä alkoholi oli hänen elämänsä kuningas, välillä oli (vaikeaa) parisuhdetta ja välillä ei. Elämä oli koko ajan vaihtelevaa, sinnittelyä. Hän yritti rakentaa tikkaita tieksi parempaan, mutta aina voimat loppuivat kesken ja hän putosi uudestaan pohjalle.

Hänen lähellään oli joitain häntä tukevia ihmisiä, mutta jotkut ihmiset jopa "hylkäsivät" hänet. Ikäviä nuo, jotka hylkäävät, mutta en paneudu nyt siihen. Minua on mietityttänyt nuo ihmiset, jotka tukivat häntä.

En ole ollut helposti luovuttava henkilö (paitsi välillä nyt masennuksen myötä), mutta oli helppo nähdä, että tämä sinnittely kohti normaalia elämää ei välttämättä tulisi koskaan onnistumaan. Se näytti liian vaikealta. Toivoin onnistumista valtavasti, mutta näin myös toisen mahdollisuuden... joka toteutuikin. Ei toisella ollut voimia ja taitoja parempaan.

Ihmiset, jotka tukivat häntä, kiinnittivät häneen aika paljon huomiota. Puhuivat hänestä, kannustivat, tukivat, antoivat rahaa lainaan ja pyysivät mukaan erilaisiin asioihin. Hyvä niin, mutta tuossa oli jotain häiritsevääkin. Vanhempani olivat nimittäin eräät häntä tukeneet ihmiset.
Vanhempani säälivät häntä. Heidän asenteensa oli se, että kyllä "ressukoita pitää tukea". Hän sai huomiota erilaisista tempauksistaan, siitäkin huolimatta, että osa niistä oli jopa rikollisia. Huolenpitoa riitti.

Minä hoidin tunnollisesti opiskelun, olin kiltti, huomaamaton ja väritön tyttö. En saanut kiitosta hyvästä koulumenestyksestä, en kannustusta tekemistäni hyvistä asioista. Huomio ja kannustus kohdistui tähän sukulaiseen.

Olen aina ollut sitä mieltä, että sukulaistani piti kannustaa ja tukea... mutta nyt olen miettinyt, että entä minä? Missä minun huomioimiseni oli? Missä oli huomioimiset hyvistä teoistani, onnistumisistani? Missä oli kannustukset uusiin hyviin asioihin?

Ihan hiljattain kuulin vanhempieni sanovan, että kuinka hyvä oli, että Idolsin voitti sellainen henkilö, jolla oli vaikea lapsuus ja että hän olikin ansainnut jo parempaa. Niinpä niin...kuulostaa tutulta. Mutta entäpä me muut, jotka teemme kovasti töitä saadaksemme hyvän elämän? Olemmeko me ansainneet sitten täydellisen huomaamattomuuden?

Tunnen nyt suurta surua tästä asiasta. Suren pientä tyttöä, joka tunsi olevansa huono. Suren sitä, mistä hän jäi paitsi ja sitäkin, että tätä asiaa täytyy pohtia nyt, vuosia myöhemmin itkun kuristaessä kurkkua.

Lukeminen

Lukeminen on ollut aina yksi mieliharrastuksiani. Niinpä päätin lisätä tähän blogiinkin listan kesken olevista kirjoista. Noita siis lueskelen parhaillaan. Harvemmin minulla on vain yksi kirja kesken; jostain syystä tykkään, että minulla on erityylisiä kirjoja kesken, jotta voin valita kulloisellekin mielialalle ja fiilikselle sopivaa luettavaa.

Tällä hetkellä kirjat ovat erittäin paljon masennukseen liittyviä. Haluan tietää enemmän tästä päävaivasta, jota poden. Koen, että tietäminen auttaa ymmärtämään itseäni. Minua ei ahdista lukea toisten kokemuksista; minusta on mielenkiintoista lukea, miten toiset ovat selvinneet (tai eivät ole) masennuksesta. Saan uusia ideoita ja ajatuksia, ja niitä mielessä työstämällä koen saavani apua.

Kirja "Pimeän kuva: muistelma hulluudesta" kertoo kirjailija William Styronin masennuksesta. Kirjailija kertoo, miten se hänelle tuli ja miten hän sen koki ja miten selvisi. Kirja on hyvin ohut, mutta ihan mielenkiintoinen. En itse kokenut kirjaa mitenkään järisyttävän upeana teoksena, mutta eräänä kokemuksena masennuksesta se oli ihan mielenkiintoinen.

Minulla on ollut aika hyviä päiviä viime aikoina. Mieliala on ollut kohtalainen ja välillä hyväkin. Elämä tuntuu nyt ihan kivalta. En tiedä, kuinka paljon tuosta voi laittaa sen piikkiin, että on kesä ja kuinka paljon olen parantunut. Sen kai syksy näyttää...

Oikeasti on kyllä mieletöntä, että on kesä. Ihanaa, kun ei palele. Ihanaa, kun ei tarvitse liukastella. Ihanaa, kun on valoa. Nautin tästä, koska tiedän, miten talvi ei sovi minulle vuodenaikana yhtään. Kevät, kesä, syksy - se on elämän aikaa.

Valtava Vatsa - naisen elämää

Naisen elämä voi olla joskus vaikeaa. Olin eräänä päivänä työpaikan hississä, kun katsoin peilistä sivuprofiiliani. Silmäni suurenivat: voi kauhistus! Mistä tuo on tullut! Valtava Vatsa! On minullakin ollut välillä päiviä, jolloin turvottaa ja vatsa näyttää isolta, ja sitten on vastaavasti päiviä, jolloin vatsa on ihanan litteä, ja mielikuvitusta käyttäen näkee jopa vatsalihaksia. Mutta että tällainen vatsa?! Pääasiassa vatsa on siis pysynyt aisoissa.

Nyt ei. Näytin raskaana olevalta. Kotona kävin vaa'alla: lukema oli ihan sama kuin aiemminkin. Mittasin jopa vyötärönympärykseni: sama lukema kuin aiemminkin. Ainoastaan navasta alaspäin on tapahtunut jotain.

No, eipä siinä muu ole auttanut kuin yrittää pitää vatsalihaksilla vatsa koossa (käyhän tuo ainakin vatsalihastreenistä): sehän se tästä vielä puuttuisi, että joku tulisi onnittelemaan tulevasta perheenjäsenestä.

Ärstyttää. Hyviä vinkkejä otetaan vastaan, miten päästä vatsasta eroon. Harrastan jo liikuntaa useampana päivänä viikossa. Vatsalihaksiakin joo, pari kertaa viikossa. Pitäisikö nyt vetää vain jotain salaattia jatkossa? Ärsyttää.

(Tuli tässä mieleen, että on minullakin loppujen lopuksi pienet murheet.)

Sisäistä myllerrystä - menneisyyden mörköjä

Viimeisen muutaman viikon aikana mielessäni ovat pyörineet minua loukanneet ihmiset. Siis sellaiset ihmiset, jotka syystä tai toisesta ovat haavoittaneet minua aikanaan, osa hyvinkin kauan aikaa sitten. Olen tuntenut voimakasta ahdistusta näiden ajatusten noustessa jostain syvältä. Olen tuntenut suurta murhetta siitä, että osittain nämä loukkaukset ovat olleet omaa syytäni, ainakin osittain: olen päästänyt vääränlaisia ihmisiä liian lähelle. Olen nähnyt varoitussignaaleja, mutta en ole seurankaipuussani kuunnellut niitä. Nyt oma silloinen "tyhmyyteni" harmittaa.

Olen luultavasti aikanaan jättänyt käsittelemättä nämä loukkaukset. Olen haudannut ne johonkin mieleni syövereihin, ja jatkanut huolettomana elämääni todetakseni nyt, että on asioita, joita ei voi haudata. On asioita, jotka pyrkivät pintaan, kun suojamuurit murtuvat (masennus).

Minun täytyisi siis löytää jokin keino käsitellä nämä menneisyyden asiat, jotta voisin jatkaa masennuksesta toipumistani. Ehkä kirjoittaminen voisi olla yksi keino... Selvää on se, että jos tietyt henkilöt pulpahtavat mieleeni aina välillä tuoden mukanaan suuren ahdistuksen, asiat eivät ole päässäni siltä osin hyvin. Tuo myös tarkoittaa sitä, että nämä ihmiset ovat aikanaan onnistuneet siinä, mitä he tavoittelivatkin, eli loukkaamaan minua. Sikälikin olisi tärkeää saada heidän voittokierteensä katkeamaan, ihan oman hyvinvointini vuoksi.

Silti jaksan ihmetellä, että mistä tulee sellaisia ihmisiä, jotka haluavat loukata... haluavat kostaa, jos eivät ole saaneet toisesta kaikkea sitä irti, mitä ovat halunneet. Eikö voisi vain todeta, että "homma ei toimi tuon kanssa, menen pois". Miksi aito välittäminen tuntuu olevan harvinaista nykyään?

Täydellisiä ihmisiä

Seurasin tässä yhtenä päivänä "täydellistä" ihmistä. Hän oli hoikka ja ihan mukavan näköinen nainen, ehkä noin 25-vuotias. Vatsa litteä kuin pyykkilauta, ja silmälasit tekivät olemuksesta älykkään näköisen. Olemus oli rauhallinen ja vakaa, kävely varmaa. Pystyin helposti kuvittelemaan hänet yliopisto-opiskelijaksi, joka valmistuu ihan juurikin. Todennäköisesti loistava työpaikkakin on jo tärpännyt.

Niinpä en yllättynyt nähdessäni hänen kihlattunsa. Mies oli komea ja hyvä kroppainen, mutta ei kuitenkaan liian (häiritsevän) komea. Olemus oli ehkä ennemminkin hieman siro kuin raskas, mutta lihaksia löytyi silti sopivasti. Kasvot olivat älykkään näköiset ja katse vakaa. Ikää ehkä siinä noin 30. Yliopistotutkinto oli todennäköisesti valmistunut jokin aika sitten ja nykyinen työpaikka oli loistava. Mikä täydellinen pari.

Täytyy tunnustaa: tunsin kateuden nipistävän sisuksiani. Oli vaikea olla tuijottamatta heitä tuntematta ei-toivottuja tunteita. Niinpä, löytäessäni kateuden sisältäni, tunsin oloni kurjaksi. Minä olen kateellinen eli huono ihminen... mutta tarkemmin ajateltuna; jos en näytä kateuttani, niin olenko huono? Onko kateus huono asia vain silloin, kun sen tuo esille?

Niin tai näin, tunsin kuitenkin myös epäonnistumista. Minulla ei ole kaikkea tuota, mitä tuolla "täydellisellä" parilla on, kaikkein vähiten parisuhdetta ja ystäviä. Olen noin 30, masentunut ja yksinäinen. Sellainen paketti, että ihme, jos jotakuta kiinnostaa.

Pohdin tuota pariskuntaa yllättävän paljon. Ehkä on hyvä miettiä asioita, mutta loppujen lopuksi olen tullut siihen tulokseen, että ei heilläkään todennäköisesti kaikki mene täydellisesti. Jos hyvin meneekin, niin tämä oma elämäni on kuitenkin ihan ikiomani, minä tätä kirjoitan ja koen ja luon joka päivä uutta. Eihän tämä juuri nyt mitään herkkua ole, mutta olisiko tämä silti parempaa, jos olisin "täydellisempi"? Eikös "täydellisillä" ole enemmän paineita olla jatkossakin "täydellisiä" ja paineita suoriutua kaikesta hyvin? En minä jaksaisi... Minä olen kuitenkin minä, ja vaikka en täydellinen olekaan, niin olen kuitenkin minä. Ihan kiva tyyppi. Ainakin enimmäkseen.

Aurinkoinen sunnuntai ja silti ahdistaa

Sää näyttää mitä ihanimmalta, mutta silti sisälläni velloo ahdistus. Olen ollut yksin kotona koko juhannuksen. Välillä olen käynyt ulkona, joko lenkillä tai muuten vain, mutta muuten olen puuhastellut kotona, mitä mieleen tulee. Se on ollut toisaalta ihan rentouttavaakin, mutta mieliala on kyllä lähtenyt laskusuuntaan...

Masentaa. En jaksaisi kiinnostua mistään, koska ei ole mitään syytä kiinnostua mistään. Elämä on tasaista harmaata massaa. Minusta ei ole tämän enempään, ja jos loppuelämä on tätä, niin ei ole mitään syytä paneutua mihinkään. Antaa elämän vain valua hukkaan, kun en parempaankaan pysty.

Masentaa.

Juhannuksen juhlintaa

Juhannukseni menee ihan samoissa merkeissä kuin moni aiempikin. Olen yksin kotona ja teen suunnilleen samoja askareita kuin muulloinkin. Yritin juhlistaa keskikesää parilla lasilla viiniä. Se oli hyvää, täytyy myöntää. Kävin myös ulkona, koska sisällä on kuuma. Tuntui mukavalta antaa raikkaan ilman hivellä hikisiä kasvojani, kuunnella lintuja ja katsella aurinkoa. Muuten olen lueskellut, katsellut telkkaria ja surffannut netissä. Välillä mielessä on käynyt, että pitäisikö siivota, mutta olen hylännyt ajatuksen.

En enää edes tiedä, miten juhannusta juhlitaan. En tiedä, mitä muut ihmiset tekevät. En enää edes muista, olenko koskaan juhlinut juhannusta. Tuntuu hämmentävältä, kun ihmiset puhuvat juhannuksen juhlimisesta, kyselevät, mitä aion tehdä. En taida enää ymmärtää paljon juhlien päälle, kun en sellaisissa käy. On myös hankalaa sanoa, että olen yksin kotona keskikesän juhlana.

Jos voisin valita, niin tekisin jotain hauskaa mukavassa seurassa. Olisi mukavaa myös olla jossain rauhallisessa paikassa luonnon helmassa ja katsella, kun aurinko laskee järven taakse. Olisi mukavaa kokata jonkun kanssa, syödä rauhallisesti hyvässä seurassa ja kenties pelata hauskoja ulkopelejä.

Niin, moni asia olisi hauskaa... mutta minun on vain hyväksyttävä se, että tuollainen ei ole minun elämässäni mahdollista. Ei minulla ole mielenkiintoista paikkaa, johon mennä. Ei minulla ole seuraa jakamaan juhlapyhiä. Minun on oltava yksin, ja voin vain toivoa, että joskus pystyn hyväksymään yksinäisyyteni. Pystyisin olemaan siten, että en tuntisi suurta surua sisälläni yksinäisyyteni vuoksi, vaan voisin elää nämäkin juhlapyhät niin kuin elämää eletään, ilman tuskaa.

Siihen asti... tunnen suurta surua ja tyhjyyttä.

Suurta Väsymystä

Menin eilen aikaisin nukkumaan ja heräsin tänään poikkeuksellisen aikaisin vapaapäivän aamuksi. Söin maittavan aamiaisen ja kävin juoksemassa. Oli oikein mukavaa juosta raikkaassa aamussa, juoksu jopa sujui oikein hyvin ja sääkin oli mitä parhain. Nyt olo on välipalan jälkeen hieman unelias, ehkä otan kohta päivätorkut.

Olen ollut valtavan väsynyt viime päivät. Teen sen, mitä täytyy viimeisillä voimanrippeillä ihmetellen, että kuinka kauan jaksan. Tekemistä on ollut ihan liikaa, ei minun voimani riitä. Eihän minun voimani riitä mihinkään normaalia arkea enempään nykyään. Toivottavasti nämä kolme vapaapäivää auttavat... tosin välillä tuntuu, että mikään ei auta tähän uupumukseen.

Istun paikallani voimattomana. Yritän päättää, että jaksaisinko raahautua sänkyyn nukkumaan vai jaksaisinko peräti täyttää pesukoneen ja laittaa sen päälle. Tuntuu, että jotain hyödyllistäkin olisi mukava saada aikaiseksi. On vain taas niitä hetkiä, että tuntuu ihan samalta, mitä tekee. Väliäkö millään juuri nyt on, kun istun yksin kotona. Onko sillä niin väliä, onko puhtaita vaatteita tänä viikonloppuna. Väliäkö sillä, jos papereita lojuu lattialla. Ketä ne häiritsee? Minua? Väliäkö sillä on...