"Minulle tärkeillä asioilla ei ole merkitystä"

Parisuhteissani on ollut paljon tietynlaisia kaavoja, joita olen toistanut suhteesta toiseen. Olen yrittänyt nyt käsitellä asioita, jotta en raahaisi niitä enää mukanani. Se on ollut vaikeaa; olen toki edennyt, mutta on vaikeaa vetää rajaa siihen, milloin asia on varmasti käsitelty ja milloin asia on vielä käytännön tasolla pahasti kesken. Tuon käytännön puolenhan tosin näkee sitten vasta seuraavassa parisuhteessa, jos sellaista tulee.

Tuo otsikko ei pidä paikkaansa: tottakai minulle tärkeillä asioilla on merkitystä! Tarkoitan otsikolla yhtä parisuhteissani ollutta ongelmaa. Aloitan sen kaavan kuvaamisen alusta.

Parisuhteen alku on yleensä juhlaa, on kivaa olla yhdessä, toista kaipaa, mahanpohjassa kutisee ja pää on täynnä ihania yhteisiä suunnitelmia. Molemmat osapuolet joustavat yhteisen hyvän vuoksi, ja tulevaisuus näyttää valoisalta. Mies näyttää siltä, että minun asiani kiinnostavat häntä, hän kannustaa minua tekemään ja harrastamaan. Toiveitani kuunnellaan ja olo tuntuu tasapainoiselta. Näyttää siltä, että miehellä ja minulla on paljon yhteistä.

Sitten koittaa arki. Parisuhde muuttuu huomattavasti. Enää minun kummalliset asiani eivät kiinnostakaan; mies hymähtelee sohvan pohjalta (joka on muodostunut mielenkiintoisimmaksi harrasteeksi) tekemisilleni, toiveilleni ja asioille, jotka ovat minulle tärkeitä. Miehen ajatuksissa parisuhteen eteen ei tarvitse enää tehdä mitään; parisuhde on jo saavutettu ja kodinhoitopalvelua ja seksiä on tarjolla.

Erityisen pahalta tuntuu se, että minun sanomisillani ei ole tuossa vaiheessa enää väliä. Saan toivoa ja haluta melkein mitä tahansa, mutta se on minun asiani. Voin harrastaa ja tehdä, mutta enimmäkseen yksin. Voin yrittää aloittaa keskusteluja, mutta ne eivät ole enää kiinnostavia. Mies suuntaa tarmonsa omiin kiinnostuksen kohteisiinsa, jotka yllätyksekseni osoittautuvat täysin erilaisiksi kuin mitä alussa annettiin ymmärtää. Tunnen oloni huijatuksi. Eihän tämän näin pitänyt mennä.

Lopuksi tunnen suhteessa suurta yksinäisyyttä ja alan hiljalleen irrottautua miehestä, jota en enää tunne. Tunnen suurta surua siitä, että minulla ei olekaan mitään merkitystä, olin vain sopivasti saatavilla oleva nainen, joka täyttää miehen elämässä olevat puuttuvat kohdat. En olekaan kumppani vaan jotain muuta, mitä en halua olla. Minä muutun tyhjäksi, koska minä en saa suhteelta enää mitään, mitä siltä tarvitsisin. Poistun.

Tämän kaavan toistuminen pelottaa minua. Näiden kokemusten jälkeen ja tämän ikäisenä ei oikeasti enää haluaisi törmätä mieheen, joka valehtelee minulle suhteen alussa, jotta alkaisin suhteeseen. Sitten todellisuus on kuitenkin ihan muuta, mikä heikentää uskoani siihen, että olen hyvä ja mielenkiintoinen ihminen. Tuo kierre tekee pahaa minulle.

Minusta tuntuu kaikkien kokemusteni jälkeen, että oikean Kumppanin löytäminen on aivan äärimmäisen vaikeaa. Siihen tarvitaan todella paljon hyvää tuuria.

Sekalaista viikonloppupohdintaa

Viikonloppu on mennyt ihan ok. Ei valittamista, periaatteessa. Olen ollut lähinnä kotona ja siivonnut. Olen tyytyväinen siihen, mitä olen kotona tehnyt, koti oikein hohtaa puhtauttaan. Lisäksi ostin muutaman ihan hyödyllisen tavaran tänään.

Palovaroitin on kai pakollinen, joten nyt sitten tässäkin taloudessa on sellainen. Tosin sen käyttöohjeissa lukee, että sitä ei saa asentaa seinälle. En ymmärrä. Onko siitä jotain vahinkoa? Ymmärrän kyllä sen, että katossa sen pitää olla, jotta se olisi tosiaan hyödyllinen. En vain pysty asentamaan sitä kattoon, joten on tyydyttävä siihen, että se on seinällä katonrajassa. Kiellettyä toki, mutta jos jotain häiritsee, sopii tulla porakoneen kanssa asentamaan se kattoon.

Syksy on hönkäillyt nyt niin vahvasti viileää ilmaa, että sen tulo on tosiasia. Johtuukohan siitä, että minulla on ollut jokin vimma laittaa kotia kuntoon, hankkia erilaista rompetta yms. Onkohan se jotain varautumista talveen? Kyllähän talven tulo tekee minut levottomaksi; useinhan talvi on ollut minulle raskasta aikaa. Oikeastaan vuosi vuodelta talvi on ollut vaikeampi. Ehkä syynä on ollut masennuksen hidas paheneminen, yksinäisyyden paheneminen, mukavien tekemisten puute...

Tänäänkin minua on masentanut aika paljon. Minulla on muutama kiva asia tiedossa lähikuukausina, joita odotan, mutta ne ovat sellaisia yksittäisiä pieniä juttuja, ja mikään niistä ei tarjoa lohtua yksinäisyyteen. Pelkään valtavasti, että tuleva talvi on yksinäisin tähän mennessä.

Taas olen kirjoittelussani päätynyt yksinäisyyteen... Se on ollut niin paljon mielessäni viime aikoina. Se kietoutuu talven kanssa yhteen minua vastaan olevaksi olennoksi, joka haluaa imeä elämänvoiman minusta. Minua pelottaa niin paljon, pakko siitä on kirjoittaa, koska se on osa jokapäiväistä elämääni.

Nyt siis päädyin siivouksesta palovaroittimen kautta yksinäisyyteen. Mieli on liian täynnä pelkoja, arkea, yksinäisyyttä, masennusta, että tekisi hyvää tuulettaa sitä jollain ihan toisenlaisella asialla. En vain tiedä, mitä se voisi olla. Tämä elämä tuntuu tarjoavan vain aika samantyyppisiä asioita.

Itseään pitäisi kohdella hyvin...

...siispä hemmottelin tänään itseäni. Menin töiden jälkeen kaupungille, kävelin siellä hetken ihmisiä katsellen ja suuntasin erääseen ravintolaan. Aurinko paistoi ihanasti lämmittäen, ikään kuin hetki olisi ollut kesän hyvästit.

Tilasin itselleni salaatin ja lasillisen viiniä. Molemmat olivat erinomaisen hyviä, söin hitaasti nautiskellen ja samalla ikkunasta ulos katsellen. (Toki huomasin olevani ainoa yksin oleva, mutta en antanut sen painaa mielialaa alas.)

Herkullisen ateriani jälkeen suuntasin kiertelemään kaupoissa. Ostin sen, mitä olin aikonutkin ja lisäksi hiplailin kaikkia ihania vaatteita, joita en kuitenkaan edes aikonut ostaa. Jonkin ajan päästä menin tunnelmalliseen kahvilaan ja tilasin ison kaakaon. Lehteä lueskellen nautiskelin sen hitaasti ja hartaasti.

Kaakaon jälkeen kävin vielä parissa kaupassa peilailemassa itseäni hassujen vaatteiden kanssa. Oli oikein hauskaa, vaikka en ostanutkaan mitään.

Minä onnistuin tarjoamaan itselleni ihan kivan ja rentouttavan illan. Kotiin kävellessäni hymyilin auringon lämmittäessä kasvojani.

Yksinäisyydestä...

Olen hyvin paljon miettinyt yksinäisyyttä. Onko se sellainen tila, johon ihminen päätyy, jos hän on sosiaalisesti viallinen? Jos itseäni ajattelen, niin minulla on ollut vaikeuksia pitää yllä sosiaalisia suhteita, eli sosiaalisissa taidoissani on vikaa. Se yhdistettynä joihinkin ikäviin tapahtumiin on johtanut yksinäisyyteeni. Tuo 'yksinäistyminen' oli sellainen prosessi, että en edes huomannut, kun se tapahtui. Olen useimmiten ollut jossain määrin yksinäinen, mutta tuon tilanteen paheneminen yksinäisyyteen asti tuli minulle yllätyksenä, kaikesta huolimatta.

Päätyminen yksinäisyyteen tuo ainakin minulla huonommuuden tunteen, jossa on toki jotain perääkin, koska sosiaalisissa taidoissa on vikaa. Yksinäisyys on kuin suo; siihen jos uppoaa, niin irtoaminen ei tapahdu hetkessä. Siitä pitää tarpoa pitkä ja raskas taival pois. Usein pahimmassa suonsilmäkkeessä ollessa apu olisi tarpeen, mutta sitä yksinäinen ei useinkaan saa, jolloin yksinäisyys voi muuttua jatkuvaksi kierteeksi.

Sitten, jos yksinäinen yrittää "muuttua" sosiaalisemmaksi ja alkaa etsiä ihmisiä, sekään ei onnistu helposti. Sosiaaliset taidot (siis ne heikot) ovat ruosteessa, ihmisten tapaaminen tuntuu oudolta eikä aina edes niin hyvältä. Lisäksi kuka jaksaa tavata ihmistä, jolla on vaikeuksia olla seurassa? Toki sitten, jos jonkin ihmeen kautta ihmisiä onnistuu tapaamaan useamminkin, kynnys voi madaltua ja yksinäisyys voi lieventyä, sosiaaliset taidot kohentua, itsetunto parantua jne.

Yksinäisyys on kuin sairaus, joka on kärsittävä. Siitä voi parantua, mutta yhtälailla voi olla parantumatta. Omasta kokemuksesta voisin sanoa, että tuo on sairaus, joka vallitessaan silloin, kun henkilö itse ei sitä halua, tuppaa pahenemaan. Siitä tulee kierre, joka vie koko ajan enemmän ja enemmän alaspäin. Se tuo lisäoireinaan muita mielenterveyden ongelmia ja mahdollisesti myös fyysisiä vaivoja.

Olen yrittänyt jossain pienessä määrin löytää lääkettä yksinäisyyteen, mutta en ole sitä löytänyt. En tiedä, mikä saisi tuon negatiivisen yksinäisyyden kierteen ja sairastumisen katkeamaan. Toisaalta se, että edes yrittää jotain, auttaa pitämään jonkinlaisesta elämästä kiinni.

Ei oma tilanteeni ole ainakaan tällä hetkellä kovin paha. Haluan sentään vielä tavata ihmisiä, minulla on asioita, joiden tekeminen on kivaa ja elämä on noin päällisin puolin järjestyksessä. Silti haluaisin parantua yksinäisyydestä. Miksi sen taipaleen täytyykin olla niin vaikea ja raskas (ja mahdotonko)?

Vastoinkäymisiä

Viime viikkojen aikana on sattunut monia vastoinkäymisiä. Tänään tuli taas yksi "isku". Tuntuu kuin pöydälläni olisi pino vastoinkäymisiä, joka vain kasvaa ja kasvaa, ja kohta pöydän tila ei enää edes riitä... eikä riitä minun voimanikaan.

Olo on ollut melko turta nyt, kun olen tajunnut, miten paljon vastoinkäymisiä on ollutkin. Ne on pieniä asioita (eli kukaan ei ole kuollut tms.), mutta silti ne vievät voimia. En edellisestä ehdi edes toipua, kun jotain uutta pientä maailmaani järisyttävää tapahtuu.

Välillä tuntuu, että en jaksaisi jaksaa näitä kaikkia pieniä asioita. En tosiaankaan ole vielä toipunut masennuksesta, joten en todellakaan kaipaisi tällaisia tapahtumia, jotka sysäävät minua lähemmäs lamaannuttavaa murhetta. Olen päättänyt jaksaa elää "normaalia" arkea, mutta välillä pelottaa, että miten ihmeessä jaksan... Olen hyvä pitämään päätöksistäni kiinni, mutta ei vahva luonteenlujuus välttämättä kaikkeen auta.

Vuf vuf, räyh räyh...

kuuluu siis yläkerrasta. Naapuri on hankkinut koiran, "kiva". Valvoinkin tuossa yhtenä yönä muutaman tunnin kuunnellen louskutusta ja katsellen elokuvaa, kun omistaja oli todennäköisesti kosteaa iltaa viettämässä. Minä olisin halunnut nukkua. En ole koskaan valittanut naapureistani, vaikka aihettakin olisi ollut, mutta nyt mieleeni tulee, että en ihan oikeasti jaksaisi enkä haluaisi viikonloppuöisin kuunnella koiran räyhäämistä. Parempi kai ottaa selville koiran tarkka osoite ja kävellä isännöitsijän juttusille. Jotenkin en kyllä usko, että valittamisesta on juurikaan hyötyä.

Yksinäisiä päiviä ja kirja "Rachelin loma"

Iltaisin alkaa jo selvästi hämärtää. Tarvitsee laittaa valot päälle, jotta näkee. Syksy on tuloillaan, halusin sitä tai en. Pidän syksystä, mutta en siitä, mitä sen jälkeen seuraa. Talvi on kylmä, pimeä ja karu. Se eristää ihmiset koteihinsa, ja tunnen silloin enemmän yksinäisyyttä kuin kesällä.

Olo on ollut aika vaihteleva. Toisaalta olen tehnyt ihan mukavia asioita ja ottanut aika rennosti, toisaalta olen tuntenut yksinäisyyttä. Siitä on taas tovi, kun olen ollut hyvässä seurassa. Kaupungilla kävellessänikin tunsin yksinäisyyteni: liian kauan vain omaa seuraa "nauttineena" jotenkin vieraantuu. Tuntuu oudolta, kun yhtäkkiä onkin paljon ihmisiä ympärillä. Silloin kaipaa näkevänsä tutut kasvot, hymyn ja kuulevansa ystävällisiä sanoja. Kaipaa kuulla, mitä jonkun toisen elämässä tapahtuu.

Näiden yksinäisten päivien myötä olen alkanut taas pelätä, että en enää löydäkään muita ihmisiä. Tunnen olevani niin eristyksissä, että miten voisi edes olla mahdollista, että kohtaisin jonkun ystävällisen ihmisen? Mistä tuo ihminen tupsahtaisi eteeni? Pystyisinkö itse olemaan ystävä toiselle?

Pelkään yksinäisyyttä. Se on mörkö minulle. Se vaanii minua, haluaa omakseen. En tiedä, miten saisin sen pois elämästäni.

Olen nyt lueskellut paljon, minun tapaani useampi kirja lojuu keskeneräisenä yöpöydälläni. Sain luettua loppuun kirjan "Rachelin loma" (Marian Keyes). Tuo kirja taitaa mennä kyllä ihan täysin hömppäosastolle, mutta se olikin juuri nyt oiva keino nollata aivoja. Kirja ei kuitenkaan osoittautunut ihan niin hömpäksi kuin pelkäsin; esimerkiksi romantiikkaa ei ollut kovinkaan paljon. Kirja kertoo Rachelista, joka mielestään elää hienoa ja vauhdikasta elämää, jota sopivasti höystetään huumeilla, lääkkeillä ja alkoholilla. Yliannostuskin on vain pieni virhearvio. Toiset näkevät vain asian toisin; heidän mielestään Rachelilla on huumeongelma. Siitä Rachel sitten päätyy muiden painostuksesta vieroitusklinikalle hoitoon. Se ei Rachelia haittaa, koska klinikalla hoidetaan myös kuuluisuuksia, kyllähän hän sinne mielellään menee julkkiksia tapaamaan. Hänellä itselläänhän ei mitään ongelmia olekaan.

Kirja on kirjoitettu hauskasti vakavasta aiheesta. Mielenkiintoista on päähenkilön kehittyminen kirjan aikana sekä se, miten riippuvuutta hoidetaan. Kirja oli yllättävän viihdyttävä, mutta myös ajatuksia herättävä, joten sikäli suosittelen.

Mies, joka haluaa hallita

Sade ropisee lohdullisesti. Aurinko on pysytellyt piilossa tänään, joten en ole ollut niin kuumissani kuin yleensä. Silti asuntoni on tosi kuuma. En kuitenkaan odota talvea, koska siinä vuodenajassa ei ole montaa hyvää asiaa.

Olen ollut taas valtavan iloinen siitä, että olen aikanaan päässyt eroon eräästä hankalasta ihmisestä. Hän on mies, mutta hän oli aina "vain" ystäväni... tai no, "ystäväni", koska hänen ystävyydessään ei ollut juuri mitään pyyteetöntä, hän halusi koko ajan muutakin (eli seksiä). Hän oli elämässäni näitä ihmisiä, jotka vievät energiaa. Hän rasitti minua enemmän kuin toi iloa. Minulla vain oli niin vähän ystäviä, että tyydyin siihen, mitä oli tarjolla.

Yksi asia, joka tässä miehessä ärsytti oli hänen dominoiva luonteensa. Hän halusi pitää ohjakset käsissään koko ajan, määritellä suhteemme ja ohjata sen kulkua. Huomasin, mitä oli tapahtumassa, joten pidin pääni itselleni tärkeissä asioissa. Joissain asioissa sitten joustin, mikä todennäköisesti vain kannusti miestä siinä, että hän halusi hallita minua.

On suunnattoman rasittavaa, jos aikuinen ihminen yrittää olla kuin vanhempi lasta kohtaan toiselle aikuiselle. Tämäkin mies halusi jatkuvasti ohjata ja opettaa minua. Hän esitti tosi tietäväistä ja oli tarjoamassa apuaan useinkin (tosin vain niissä tilanteissa, joissa hän koki itse hyötyvänsä). Hän kehui ulkonäköäni, mutta ei juurikaan luonnettani ja taitojani. Hän sai minut tuntemaan helposti heikoksi ja apua tarvitsevaksi, mutta ymmärsin ja näin, mitä hän teki, joten en taipunut heikon naisen osaan. Olin ylpeä siitä, että olin jo silloin oppinut jotain, mikä esti sen, että tämä mies ei päässyt henkisesti kiduttamaan minua.

Voimia tuo tahtojen taistelu vei, ja se päätyikin sitten siihen, että kertoessani rehellisen mielipiteen eräästä tärkeästä asiasta, hän veti isohkon palkokasvin nenäänsä ja laittoi välit täydellisesti poikki. Se tosin taisi olla enemmän minun onneni kuin hänen, ja olenkin nyt tosi iloinen, että tuo energiasyöppö poistui elämästäni. Hän "kiusaa" nyt uutta naista, jonka löysi netin kautta. Voin todellakin sanoa, että nainen ei ole löytänyt helmeä. Mies tavallaan vain käyttää naista hyväkseen saadakseen tietyt jutut... vaikka mitäpä se minulle enää kuuluu.

Silti mietin tätä tapausta ajoittain ja käsittelen sitä mielessäni. Tästä voisin kirjoittaa paljonkin, koska tämä "ystävyyssuhde" opetti minulle valtavasti. Se oli hyvä ihmissuhdekoulu, mutta ikävä kyllä se teki minusta myös aremman, ja minun on myös hyvin vaikeaa luottaa ihmisiin nykyään.

Mikä voi tehdä ihmisestä noin ilkeän, että keinoja kaihtamatta käyttää (tai yrittää käyttää) toista hyväkseen?

Kiitos!

Kiitos ja kumarrus Mairelle 'Rockin' Girl Blogger' huomionosoituksesta! Se lämmittää mieltä. Suon tuon huomionosoituksen mielelläni myös lukijoilleni, olkaa hyvä!

Kirjallisuutta - Veronika

Luin loppuun kirjan "Veronika päättää kuolla" (Paulo Coelho). Kirja oli mukava luettava, aika ohut, mutta kivasti kirjoitettu tarina. Kirjoitin jo aiemmin, että kirjan alku kolahti minulle siksi, koska Veronikan ongelma kirjan alussa on sama kuin itselläni: päivät toistuvat liian samanlaisina, jolloin tulee tunne, että elämässä on kaikki jo näetty ja koettu.

Kirjassa kuitenkin Veronika löytää keinon rikkoa samanlaisina toistuvat päivät. Hän oivaltaa valitsevansa elämän joka päivä, ja että vain hän itse voi muuttaa elämänsä siten, että hän elää omaa elämäänsä eikä jonkun toisen hänelle kirjoittamaa elämää.

Yritän opetella ihan samaa asiaa kuin Veronika. Ympäröivä maailma ikään kuin painostaa minua koko ajan tietynlaiseen elämään, jolloin hämärtyy se, mitä itse oikeasti haluan. En halua kaavamaisesti toistaa sitä, mitä "pitää" toistaa. Haluan valita ihan itse joka päivä sen, mihin suuntaan elämäni kulkee. Haluan itse kirjoittaa elämäni oman näköisekseni ja itse tehdä itseni onnelliseksi.

Kuulostaa hienolta. Mitenhän on toteutuksen laita?

Haaveiluja

Olen viime päivät pyöritellyt joitain haaveitani mielessäni. Haaveilen tekeväni tiettyjä asioita elämässäni lähiaikoina tai seuraavien vuosien aikana, mutta en voi olla pohtimatta sitä, onko nämä haaveet todellakin sitä, mikä on minulle hyväksi. Tuntuu, että välillä en tiedä sitä. Olen edelleen hukassa elämässäni, vaikka jotain palikoita onkin loksahtanut paikoilleen. Ehkä haaveiden toteuttaminen antaa jotain suuntaa siitä, onko niiden tie oikea minulle.

Välillä minulla on hyviä päiviä ja välillä huonoja. Tosi huonoja päiviä ei ole ollut pitkään aikaan, mikä kai kertoo, että parempaan suuntaan ollaan menossa. Nuo haaveet saavat minut toivomaan parempaa tulevaisuutta. Ne nostavat pintaan toiveikkuuden, jota en ole tuntenut pitkään aikaan. Toivon, että en romahda pilvilinnoista.

Tämä kuumuus vie kaiken puhdin minusta. En jaksaisi sitä enää. Hiki valuu ja mitään en jaksa tehdä. Viilennyskeinoja ei oikein ole. Kesä on ihanaa aikaa, mutta...

Tunteiden varovaista tunnustelua ja kierrätysihmettelyä

Eilen illalla Nukkumatin visiittiä odotellessa mietin, että mistä tietynlainen tuntemani "vihamielisyys" kumpuaa (en ole varma, kuvaako tuo sana sitä tunnetta parhaiten - todennäköisesti ei). Se on selvää, että osittain se liittyy erinäisiin menneisyyden kokemuksiin, mutta kuinka suuressa määrin, sitä en osaa sanoa.

En pidä tuosta "vihaisuuden" (ärtymyksen, katkeruuden, pelon tms.) tunteesta. Se on heikkous minussa ja en uskalla kohdata sitä. Siitä tosin tiedän, että minun täytyy kohdata se, jotta pääsen eteenpäin ja pääsen eroon noista ikävistä tunteista.

Minulla on siis monia asioita, joita kohdatessani reagoin negatiivisesti. Ne ovat asioita, joita pelkään, toivon (mutta en koe saavani), en halua missään nimessä saada tai en vain ymmärrä niitä. En tiedä, miten voisin oppia reagoimaan vähemmän pelolla ja vihaisuudella, mutta kai tämä asian varovainen tunnustaminen on se ensimmäinen askel.

Sitten ihan muun asian ihmettelyä: En ihan ymmärrä, miksi kierrättäminen on joillekin ihan suunnattoman vaikeaa. Luulisi, että jos sen päälle ei ymmärrä mitään, sitä ei sitten suotta edes yrittäisi sählätä muiden harmiksi. Mutta ei: on ihan pakko tunkea mitä sattuu jätettä mihin tahansa laatikkoon. Varsinkin muovipussit tuntuvat olevan sellaista jätettä, joka käy joka laatikkoon, aivan kuin ihmiset kuvittelisivat jonkun kaatopaikoilla erottelevan jätteet muovipussien sisältä oikeaan paikkaan. Vai kuvittelevatkohan ihmiset tosissaan, että muovipussiin kääritty saunavasta on biojätettä? (Sisältöhän on, muovipussi ei, joten kokonaisuus ei ole biojätettä.) Vai onkohan kyse jotenkin siitä, että enää ei ymmärretä, mikä maatuu ja mikä ei?!

Lukkoja ja unelmia

Olen ollut viime päivät väsynyt. Pää on myös mennyt jotenkin lukkoon; en saa kirjoitettua mitään, lukemiseen on vaikea keskittyä ja elämä koostuu turvallisista rutiineista. Kuumuus ja väsymys vaikuttavat varmasti osaltaan, mutta jotenkin pitäisi saada repäistyä itsensä irti tästä turtuneesta olotilasta, jonka tiedän vievän mielialaani alaspäin jatkuessaan liian pitkään.

Jotain hyvääkin kuitenkin: olen toteuttamassa yhtä 'unelmaani'; asiaa, josta olen haaveillut ala-asteikäisestä lähtien, mutta jostain syystä en ole sitä aiemmin kokeillut. Nyt laitoin vähän rahaa likoon ja katson, mitä tapahtuu. Toivottavasti löydän tämän myötä uutta iloa elämääni. Kirjoitan aiheesta myöhemmin varmasti lisää, kunhan näen, miten 'projektini' ensiaskeleet etenevät.

Olen miettinyt, että ehkä yksi keino selvitä masennuksen suosta voisi olla tosiaan kokeilla niitä asioita, joista on 'aina' haaveillut, jos se vain taloudellisten yms. syiden puolesta on mahdollista. Minulla on nyt mahdollisuudet kokeilla ainakin jotain, joten sen aion tehdä. Ehkä jostain asiasta saan iloa pitkäksikin aikaa, mutta jos en, niin ei se ole vakavaa: olenpahan ainakin kokeillut eikä asiasta tarvitse enää haaveilla.

Olen lisäksi ajatellut listata asioita, joita haluan tavoitella elämässäni. Jos se, että näen päivittäin minulle tärkeät asiat listattuna jossain, auttaa minua suunnistamaan niitä kohti, niin aion sitä kyllä kokeilla. On raskasta olla eksyksissä oman elämänsä kanssa, ja muistini ei ole niin hyvä, että joka päivä muistaisin, mitä haluan tavoitella.

Parisuhdepohdintaa

Minä en ole vielä valmis parisuhteeseen. Olen tullut tähän tulokseen jo monta monta kertaa. Joskus asia surettaa, mutta silloin yritän ajatella parisuhteilun raskautta (minulle, tällä hetkellä) ja yksin olemisen hyviä puolia. Molempia löytyy ihan riittävästi.

Koen olevani rikki enkä halua paikata rikkinäisyyttäni miehellä. Olen nyt hiljalleen alkanut nähdä, mitä parisuhteen pilaavaa kaavaa olen noudattanut aiemmissa suhteissani; minun täytyy todellakin käsitellä tuo asia, korjata itseni ennen kuin voin edes ajatella parisuhdetta itseni kohdalla. Asioiden ymmärtäminen tuntuu mukavalta, mutta toisaalta myös raskaalta, koska tajuan, että toipumiseen menee pitkä aika.

Yksi ongelmakohta suhteissani on ollut erityisesti suhteiden alussa se, että annan itsestäni erilaista kuvaa ulkonäköni perusteella kuin millainen "oikeasti" olen. Tuo ongelma ilmenee siten, että mies kuvittelee minun olevan ulkonäköni ja käytökseni perusteella tietynlainen. Lisäksi käyttäydyn alkuun siten, että suojelen itseäni vahvasti, mikä 'peittää' todellisen persoonani (eli annan väärää kuvaa itsestäni). Minun on myös vaikea tuoda itseäni esille, koska pelkään hylätyksi tulemista. Olen ehkä siis hieman epäaito, vaikka en tarkoitakaan sitä. Tuo käytösmalli vain taitaa olla niin syvällä itsessäni, että sen muuttaminen on vaikeaa.

Toinen ongelmani parisuhteissa on miesten valinta. Minulla on ollut aiemmin (toivottavasti ei enää!) heikko itsetunto, joten olen ollut imarreltu miesten huomiosta ja siten valinnut miehiä väärin perustein. Olen nähnyt muka riittävästi yhteisiä piirteitä, jolloin olen sulkenut silmäni varoitusmerkeiltä.

Kolmas ongelmani on ollut se, että en ole edes tiennyt, millaisen parisuhteen haluan. Olen kyllä kuvitellut tietäväni, mitkä asiat ovat tärkeitä, mutta käytäntö on opettanut toista. Sillä todellakin on merkitystä, että molemmat haluavat toteuttaa parisuhdetta suunnilleen samalla tavalla. Ei todellakaan ole olemassa yhtä suurta "the" parisuhdetta, vaan jokainen parisuhde on erilainen. Olen siis ehkä yrittänyt toteuttaa ihan vääränlaista parisuhdetta.

Noita ongelmakohtia voi olla enemmänkin, mutta tuossa on kolme selkeintä. Nyt minun pitää vain jatkaa toipumistani ja itseni löytämistä. Ehkä jonain päivänä kykenen omana itsenäni suhteeseen, joka on minun ja minulle sopivan kumppanini yhdessä luoma.

Liikaa asiaa ja 3 kehityskohdetta

Mielessäni pyörii liikaa ajatuksia. Niitä pulpahtelee mieleen vähän väliä, tartun joihinkin ja haluaisin kirjoittaa niistä, mutta hetki ei ole hyvä, en ole koneen äärellä tai en muuten jaksa. Sitten, kun istuudun koneen ääreen, olen liian ähkyssä kaikista asioista, joista olisi tarve kirjoittaa. Ajatukset menee mössöksi, ja yksinäisistä asiosta en saa otetta.

Minulla on tosi usein kiireen tunne. Tuntuu siltä, että pitää koko ajan katsella kelloa, jotta ehtisi tekemään kaiken, mitä pitää. En osaa istua alas ja vain nauttia ajan (usein liian nopeasta) kulusta. Tuntuu, että aika ei riitä mihinkään, vaikka kuinka yrittäisin suorittaa tätä elämää.

Niinpä, minä suoritan. Tästäkin riittäisi pohdittavaa loputtomiin.

Sitten ihan toista asiaa: Tartuin lukemassani kirjassa kolmeen kohtaan, joissa minun pitäisi ehdottomasti kehittyä:
- puhuminen (eli sanoa myös vastaan ihmisille, tuoda itseni esille)
- ilmaista tunteitani (eli ilmaista myös negatiivisia tunteita, vaikka vastaanotto olisi mikä)
- ottaa tilaa, pitää rajoistani kiinni (eli ottaa omaa aikaa levolle, kun siltä tuntuu, pitää kiinni omista tärkeistä jutuista eikä joustaa liikaa)

Kaikki nuo näyttää jo ajatuksenakin uuvuttavilta, koska tiedän, että tuolle tielle pääseminen on minulle vaikeaa. No, tuossa nuo asiat on kuitenkin listattuna, ja nyt täytyisi lähteä pontevammin niitä toteuttamaan. Askel kerrallaan, vakaasti tavoite mielessäni.

Kai tämä tästä.

Tylsä elämä on kai oma vika

Aloitin lukemaan kirjaa "Veronika päättää kuolla" (Paulo Coelho). Kirja kertoo juuri tuosta, mikä tuo nimikin on, eli päähenkilö päättää kuolla.

Olen lukenut vasta ihan vähän alusta, ja jo nyt mieleeni nousi ajatuksia. Tuo kirja näyttää jo alkutekstien perusteella olevan todella ajatuksia herättävä, juuri sellainen, joka nostaa pintaan monenlaisia asioita. Mielenkiinnolla odotan, mitä tuleman pitää.

Kirjan Veronika päättää kuolla, koska kaikki hänen elämässään on samanlaista (tämä on yksi syy). Päivät toistuvat vain samankaltaisina, ja jossain vaiheessa vanheneminen vain lisää kärsimyksiä, miksi siis jatkaa.

Miten monta kertaa olen itsekin blogissani jaaritellut siitä, että kuinka päiväni toistuvat samanlaisina ja kuinka en jaksa sitä. Joten lienee sanomattakin selvää, että kirjan alku kolahti. Näin masentuneena huomasin vain nyökytteleväni Veronikan syille tappaa itsensä; noinhan olen itsekin joskus ajatellut, olen ajatellut, että tällainen tyhjänpäiväinen, samanlaisena päivästä toiseen toistuva elämä ei ole tarpeeksi mielenkiintoinen, jotta elämä olisi elämisen arvoista. "Kaiken on jo nähnyt."

Sikäli oli raskasta oivaltaa, että tällainenkin elämä on ihan oma valinta. Valitsen joka päivä ne turvalliset rutiinit, joita toistan päivästä toiseen. En valitse juuri mitään sellaista tekemistä, joka toisi vaihtelua, vaan sen sijaan valitan tylsyydestä.

Koen, että minulla ei ole vaihtoehtoja valita toisin. Jotenkin tuntuu, että olen väärässä. Kai useimmiten voi valita? En tiedä, mutta nyt tuntuu kyllä tosi oudolta... Tiedän tosin sen, että räväköiden valintojen teko vaatii suunnattomasti rohkeutta, ja sitä on vaikea löytää, jos ei ole edes ihan varma siitä, mitä elämältään haluaa.

Oivaltaminen on kivaa, mutta siitä on valtavan pitkä matka käytännön toimiin. Ehkä sitten joskus... kun löydän sen elämäni kartan ja kompassin joskus.

Unia ja kilpailuja

Olen nyt nukkunut kaksi yötä vähän heikommin. On ollut vaikea saada unen päästä kiinni ja sitten, kun olen joskus puolen yön aikaan vihdoin nukahtanut, niin olen herännyt jo seitsemältä. Kuka nyt viikonloppuna seitsemältä ylös nousee, joten olen torkahtanut vielä pariksi tunniksi... ja se on ollut molempina aamuina virhe.

Olen nukkunut ne pari tuntia levottomasti ja unia nähden. Herännyt tokkurassa, pää raskaana. Molempina öinä olen kilpaillut jonkun (tuntemattoman) henkilön kanssa. Viime yönä olin matkalla ja kilpailimme, kumpi ehtii ensin lentokentälle. Jostain syystä minulle oli valtavan tärkeää voittaa. Kilpailu ahdisti, mutta pinnistelin ja pinnistelin loputtomalta tuntuvan ajan. Onneksi sitten heräsin, en olisi enää jaksanut juosta katuja ja stressata.

Edellisenä yönä oli samanlainen kilpailutilanne, mutta unen aihepiiri oli erilainen. En muista sitä enää, muistan vain pakon voittaa ja ahdistuksen. Eilen aamulla oli vielä kurjempi olo kuin tänään. Ajatukset oli ihan jumissa ja päässä tosi raskas olo. Ei kai ihmekään sen jälkeen, kun on pari tuntia ollut kisaamassa.

En ymmärrä, mistä nuo kilpailuaiheiset unet kumpuavat. Kenen kanssa haluaisin kilpailla? Itseni? Mistä moinen pakko kilpailla? Mistä ahdistus? En ymmärrä. Jotain pieniä rippeitä unissani on aiheista, joita olen viime päivinä miettinyt, mutta mitään kilpailemiseen liittyvää en muista aikoihin ajatelleeni.

Onkohan minulla jokin tarve näyttää, että olen hyvä? Ehkä, kuuluuhan masennukseen tunne siitä, että ei ole hyvä, ei ole onnistunut elämässään. Ehkä sitten unissani yritän pinnistää ja olla ykkönen, edes jossain hyvä. Ehkä. En tiedä. Ahdistavaa kuitenkin.

Tahtoo tietää!

Tuntuu, että päivät seuraavat toisiaan niin samankaltaisina, että ne puuroutuvat tasaiseksi mössöksi. Samat asiat toistuvat uudelleen ja uudelleen. Tämän mössön ulkopuolella välkkyy kuin tähtinä mielenkiintoisia asioita, joita voisi tehdä. En kuitenkaan ylety... kurkotan, mutta en saa otetta yhdestäkään sakarasta.

Voisin aloittaa uuden harrastuksen, voisin opiskella, vaihtaa töitä, matkustaa... Mahdollisuuksia on vaikka kuinka paljon, mutta en tiedä, mitä tehdä. En tiedä, mitä haluan tehdä elämälläni. Olen miettinyt ja miettinyt, mutta en todellakaan tiedä. Siispä katselen tätä tavallista arkimössöä.

Voisin tietysti alkaa miettiä, että mitä en ainakaan halua tehdä, ja rajata kiinnostuksen kohteita sen mukaan. Sitten tietysti täytyy ottaa huomioon oma osaaminen ja kyvyt. Lopuksi vielä pitää muistaa masennus... vaikka haluaisinkin tehdä kaikenlaista juuri nyt, niin tosiasia on se, että en jaksa. Mitenhän senkin muistaminen on joskus suuressa suunnitteluinnossa niin vaikea muistaa.

Toisaalta, miksi minun pitäisi muuttaa elämääni mitenkään juuri nyt? Eikö pitäisi ensin toipua masennuksesta ja sitten vasta ottaa varovasti jotain uutta elämään? En tiedä vastausta tuohonkaan. Jotenkin tuntuu, että jokin uusi asia voisi sinällään piristää ja auttaa toipumisessa. Toisaalta se voisi myös uuvuttaa... mistä johtuen ainakin opiskelu ja työn vaihtaminen ovat poissuljettuja juuri nyt. Vaikeaa.

Miksi en voisi tietää, mitä haluan tehdä elämälläni? Miksi en pysty näkemään jotain kivaa tavoitetta kaukaisuudessa ja osata suunnistaa sitä kohti? Miksi olen hukannut sekä kartan että kompassin?

Tahtoo tietää!

Aurinkoa ja päätöksen tekemisen vaikeutta

Aurinko tuli sitten tervehtimään, kun pyysin (niin, minustahan se kiinni on). Mukavaa. Kävin heti aamusella lenkillä ja tuntui ihanalta, kun auringon lämpö kosketti ihoani ilman viileydestä huolimatta. Piristyin heti huomattavasti. Nyt kun on viikonloppuna aikaa, pitääkin nauttia tuosta valoa ja lämpöä tuovasta ihanuudesta.

Minun pitäisi päättää yksi asia. En nyt tässä ala selittämään tuota asiaa, mutta taas minussa näkyy hyvin se, että en kerta kaikkiaan osaa päättää. Päätösten tekeminen on aina ollut minulle vaikeaa, mutta varsinkin näin masentuneena se on melkein mahdotonta.

Tuohon päätökseen liittyy vielä muita ihmisiä, mikä tekee asiasta monin verroin haastavampaa. Yritän punnita hyviä ja huonoja puolia sekä yritän kuunnella itseäni ja tunteitani. Vaikka kuinka kuuntelen, niin en kuitenkaan vastausta kuule. En tiedä, mitä haluaisin tehdä asian suhteen, tuntuu, että en tunne mitään ja järkisyistäkään ei ole apua tässä.

Kyseessä ei ole edes mikään elämää suurempi asia, mutta silti tunnun odottavan jotain pientä ihmettä, joka ratkaisisi asian puolestani. Tämä päättämättömyys kuitenkin myös painaa mieltäni ja lisää ahdistustani. Lisäksi tämä aiheuttaa tyytymättömyyttä itseeni, koska en halua olla tällainen jahkailija!

Ei taida pääkopan stressinsietokyky olla lähelläkään hyvää vielä, kun saan ahdistusta vielä näistä varsin pienistäkin asioista. No, eiköhän se päätös synny viimeistään sitten, kun on pakko. Näinhän se aina menee.

Sitä ennen: aurinkoon!

Auringon puutetta ja ahdistusta

Nyt on perjantai. Pitäisi olla kai oikein onnen kukkuloilla tänään, mutta ei... silti ahdistaa. Jossain määrin on hyvä olo, kun tietää, että voi olla nyt viikonlopun ihan rennosti ja rauhassa, mutta on silti asioita, jotka pyörivät mielessäni ahdistavasti. Olisi niin mukavaa, jos jonain päivänä ei olisi yhtään ainutta ahdistavaa ajatusta päässä - utopiaa?

Olen lisäksi tajunnut, että en ole juuri aurinkoa moikannut tänä kesänä. Minussa ei ole tietoakaan minkäänlaisista rusketusrajoista, ja nämä vallitsevat säät ovat saaneet jopa minut kaipaamaan auringon lämmittävää tunnetta ihollani. Olen suorastaan pakoillut aurinkoa alkukesän ja nyt en ymmärrä, miksi. Talvella ahdistun pimeydestä ja kesällä on kai sitten liian kirkasta?!

Hei Aurinko! Minulla on nyt sinulle asiaa. Sovitaanko, että nähtäisiin?!

Lisää kirjallisuutta

Viileähköt sadepäivät innostavat tarttumaan kirjoihin, mikä on hyvä asia. Pidän lukemisesta ja siitä, miten kirjat saavat ajatukseni laukkaamaan villisti. Tällä kertaa lueskelin ihan puhdasta viihdettä, mutta mukavaa sellaista, eli sain päätökseen kirjan "Tyttö ja helmikorvakoru" (Tracy Chevalier).

Kirja on kirjoitettu tavalla, josta pidän. Se tempaisi mukaansa alusta lähtien. Pidin kirjan tarinasta, se oli mielestäni varsin yksinkertainen, mutta kaunis. Kirja kertoo nimensä mukaisesti "Tyttö ja helmikorvakoru" -taulun tarinan kuvan tytöstä. Kirja ei sinällään ollut mikään ihmeellinen, mutta ihan mukavalla tavalla viihdyttävä ja hyvä.

Päähenkilö on nuori, mistä tuli mieleen myös oma nuoruuteni. Ensi-ihastus on aina jotenkin suloista, niin myös kirjassa, etäistä, söpöä ja epävarmaa, niin kuin oli omanikin aikoinaan. Silloin ei vielä tiedä miehistä ja ihmisten pahuudesta mitään, elämä on huolettomampaa ja ihmiset hyviä. Joskus haaveilen vielä tuollaisesta viattomuudesta... se oli niin helppoa, oli niin paljon mukavampaa, kun kukaan ei ollut vielä käyttänyt minua kynnysmattonaan eikä tehnyt minusta vain seksuaalisten halujensa kohdetta.

En tiedä vielä, mihin kirjaan tartun seuraavaksi. Kirjastosta tarttui mukaani kyllä aikamoinen läjä hömppääkin... viitsinköhän edes tunnustaa, millaiseen hömppään joskus uppoudunkaan.

On ollut kyllä mukavaa vain olla nyt pari iltaa ja rentoutua kirjojen parissa. Se selvästi parantaa mielialaani. Harmi vain, että tuntuu useimmiten siltä, että ei ole oikein aikaa mihinkään, ei varsinkaan tällaiseen "turhaan" kuin lukeminen (en tosin ymmärrä, miten lukeminen voisi olla turhaa!). Joskus lukeminenkin muuttuu helposti suoritukseksi; siitäkin täytyy melkein tehdä kalenterimerkintä, jotta sille on aikaa... Tiedän, että tämä kiireen tunne on osittain vain muutettavissa oleva tunne, mutta en silti hallitse sitä...

Kirjallisuutta: Matka masennuksesta minuuteen

Sain luettua loppuun kirjan "Matka masennuksesta minuuteen" (Ritva Laaksonen, Liisa Heikkilä). Kirja on hyvin ohut, reilut 100 sivua, mutta yllättävän paljon siihen mahtui asiaa. Minulla tuo lukeminen venyi, koska alkuun koin vieraana jotkut kirjassa esiintyvät asiat, mutta kun jatkoin lukemista, oivalsin asioiden todellisen laidan. Kirjahan kertoo "Marian" tarinan, toipumisen vakavasta masennuksesta terapian avulla, ja miten terapiaprosessi kaikenkaikkiaan eteni.

Vierastin aluksi suuresti masennuksen käsittelemistä kuvien maalaamisen/piirtämisen avulla. En ole koskaan ollut hyvä piirtämään, joten en voinut ymmärtää, miten asiaa voi käsitellä tuolla tavalla. Sitten oivalsin, että piirtäminenhän on ihan sama asia kuin kirjoittaminen, puhuminen tai mikä tahansa luova itsensäilmaisukeino. Masentuneenahan itsensä ilmaiseminen menee helposti "tukkoon"; itsestään ei saa oikein mitään irti, ei tiedä, mitä ilmaisisi ja miten. Näinhän se on minullakin mennyt.

Jokaisessa on luovuutta, mutta jokaisella on myös hyvin erilainen tapa ilmaista sitä. Minä en tiedä omaani ihan tarkalleen, mutta kirjoittaminen tuntuu ainakin hyvältä. Koen, että saan siten käsiteltyä itselleni merkityksellisiä asioita, saan purettua asiat sellaiseen muotoon, että myös näen ne. Kirjoittaessani joudun myös pohtimaan asioita, jotka jäsentyvät mielessäni järkevimmiksi kokonaisuuksiksi. Minun on hyvä pakottaa itseni jotenkin ajattelemaan asioita, koska en usko, että masennus katoaa itsestään lakaisemalla se maton alle.

Pidän myös kuvista ja väreistä. Olen miettinyt, että voisiko se olla jotenkin myös minun tapani ilmaista itseäni. En ole varma, mutta voisin kokeilla valokuvausta. Se on aina kiehtonut minua.

Yksi kirjan "Marian" oivalluksista oli, että hän ei pidä ihmisistä. Hän hyväksyi sen ja karsi ihmissuhteita pois, koska monissa suhteissa "Maria" koki ottaneensa liikaa velvollisuuksia, mikä ahdisti. Loppujen lopuksi "Maria" kuitenkin oppi arvostamaan ihmissuhteita suuresti ja olemaan niissä myös oma itsensä, ei enää liian kiltti ja itseään toisten hyväksi uhraava. Taisi tuo tunne siitä, että hän ei pidä ihmisistä, johtua juuri tuosta epäterveestä suhteesta toisiin ihmisiin.

Tämä on asia, jota minun täytyy pohtia, koska tunnistan nuo asiat myös itsessäni tosi vahvasti. Koen, että en ole täysin hyväksynyt itseäni tällaisena kuin olen, joten olen ihmissuhteissa helposti jotenkin "joku muu", eli epäaito. Pelkään hylkäämistä niin paljon, että en uskalla olla oma itseni, ja sitten minulla onkin paha olla. Sitten, kun tämä toistuu riittävän monen ihmisen kanssa, koen, että ihmissuhteet eivät ole minua varten, vaikka minun pitäisi vain ensin löytää itseni, jotta voisin löytää toiset.

Piirtäminen oli "Marialle" aluksi ongelmallista, koska hän ei kokenut sitä hyväksytyksi asiaksi. Se oli ollut muka turhaa, joten hän oli kieltänyt sen itseltään. Kuinka niin tunnistan itseänikin tässä: olen pitänyt itseäni joissain asioissa kummajaisena, koska minulla on joitain "turhia" asioita, joka koen kuitenkin itselleni tosi tärkeinä. En ole antanut itselleni lupaa keskittyä itselleni tärkeisiin asioihin, koska olen kokenut ns. yleisesti hyväksytyt asiat tärkeimpinä, joten olen suorittanut enemmän velvollisuuksia kuin tehnyt asioita joista nautin. Toki työ täytyy hoitaa, jotta saa toimeentuloa, ja muitakin velvollisuuksia on, mutta liian paljon olen sulkenut silmiäni asioilta, jotka voivat olla kummallisia jonkun mielestä, mutta minulle ne ovat tärkeitä. Olen vain yrittänyt olla mahdollisimman "normaali" edes miettimättä, että mitä järkeä siinä on.

"Marian" oivallus oli myös se, että lasten saaminen ja kasvattaminen eivät ole ainoa tapa toteuttaa naisellisuuttaan. Hän ajattelikin maalauksensa ja piirustuksensa "lapsikseen". Samalla tavoin hän kantoi ja kasvatti niitä sydämellään. Itse olen jo oivaltanutkin tuon, että naisena oleminen ei tarkoita pakkoa saada lapsia, vaan voi olla hyvä nainen muutenkin. En tosin tiedä, mikä olisi minulle kuin "lapsi"; tärkeä asia, jota haluan vaalia, suojella ja kasvattaa.

Kirjassa ihastuttaa se, että miten "Maria" jaksoi käydä pitkän terapian läpi ja sen avulla vapautua lukkiutuneista asenteistaan ja uskomuksistaan. Kirjan loppuvaiheilla sanotaankin kivasti: "Maria oli lopultakin itselleen "oikeanlainen"". Eli enää hän ei ollut riippuvainen toisten hyväksynnästä vaan hän löysi itsensä ja sai elämänsä siihen suuntaan kuin halusikin.

Kirjassa olisi monta muutakin asiaa ja ihanaa oivallusta, mutta tässä oli nyt jokunen mieleen erityisesti painunut. On mukavaa lukea kirjaa, jonka aikana voi sanoa monta kertaa "ahaa" ja tuntea, kuinka oivallus kiirii pään sisällä nostaen suupieliä ylöspäin. On ihanaa ajatella ja oivaltaa.

Ylöspäin hiljalleen - taas

Elämä on näköjään nykyään aikalailla vuoristoradassa istumista. Välillä mennään alas ja välillä tullaan tasaiselle. Ylhäällä ei tosin juuri käydä. Hyvähän tuo tasainenkin nykyään on, kun tietää, mitä sieltä pohjalta löytyy. Tasaisena aikana arki rullaa hiljalleen ja mitään erityisempää ei tapahdu.

Alkaa hiljalleen nämä mielialan vaihtelut kyllästyttää. En millään jaksaisi aina sitä vaihetta, jolloin elämässä ei tunnu olevan mitään toivoa. Toivottomuus on paha, koska se tuo tunteen, että olisi ihan sama kuolla pois täältä kärsimästä ja SE ei ole kiva tunne. Lohdullista on kyllä se, että näyttäisi siltä, että nuo huonot hetket kestävät nykyään lyhyemmän aikaa kuin esimerkiksi viime talvena. Silloin ne kesti vähintään muutaman päivän, helposti pari viikkoakin. Nykyään ne tulevat päivän-parin jaksoissa, joiden jälkeen lievästi huonoa oloa jatkuu vielä jokunen päivä, mutta noita pohjamutia kaivellaan vain tosiaan sen max pari päivää.

Voih, kun olisi elämässä jotain odotettavaa! Edes jotain pientä kivaa, mutta ei... tasaista arkea vain pitäisi jaksaa ja yritää pitää mieliala tasaisena. Jotain kivaa tekemistä voisin tietysti yrittää kehitellä, mutta en jaksa ponnistella sen eteen, että keksisin itselleni, yksinäni, jotain reissua tms. Olisihan se ihanaa käydä edes jossain... mutta onko se nyt niin kivaa yksin kuitenkaan. Kuluuhan se arki kotonakin.

No, tuohan loma kohta ainakin jotain vaihtelua arkeen :-)

Mahdotonta

On taas sellainen olo, että en jaksa. En tiedä, mistä ammentaa voimaa siihen, että saatan viettää loppuelämäni melkein yksin. En nyt purnaa parisuhteen puuttumisesta, vaan siitä, että ei ole oikein ketään noin niin kuin muutenkaan . Uskoisin, että en haluaisi elää erakkona, mutta tuo on yksi vaihtoehto... se tuntuu vielä hyvin mahdolliselta, jos ajattelee, kuinka usein tapaan uusia ihmisiä nykyään.

Taas on se hetki, että ajatus samanlaisena toistuvista päivistä ahdistaa. En tajua, mikä tarkoitus elämälläni voisi olla. Tehdä töitä yhteiskunnan hyväksi ja kuolla? Kuulostaapa "mukavalta".

Olisi niin kiva löytää se oma pieni paikkansa tässä elämässä. En vain niin tiedä, miten sen voisin löytää. En edes tiedä, mitä oikeastaan haluaisin. Tavoittelepa tässä sitten jotain elämään, jos on näin pihalla.

Arkisia askareita ja rauhoittumista

Sade ropisee lohdullisesti. Kävin juoksemassa juuri sellaiseen aikaan, että ei satanut. Juoksin pidemmän lenkin kuin yleensä ja se tuntui oikein mukavalta. On hienoa huomata, että kunto on kohentunut, pystyy pinnistämään itsestään niin paljon, että muutaman kilometrin juoksu tuntuu vain hyvältä.

Olen tänään siivonnut ja tehnyt muita kodin arkisia askareita. Nyt illalla mieleeni tuli, että olen koko päivän vain tehnyt ja tehnyt. En ole hetkeäkään vain istunut alas ja ollut, lukenut kirjaa tai tehnyt muuta rentoa. En jotenkin vain osaa... Tiedän, että pitäisi rentoutua, mutta se on vain niin vaikeaa.

Nyt sitten olo on väsynyt ja hieman kireä. Työviikko on taas pian käsillä ja pitäisi jaksaa. En tiedä, mistä ammentaisin voimaa arkeen. Juokseminen auttaa kyllä, mutta tuntuu, että jotain muutakin piristävää tekemistä voisi olla. Niinpä, taas tekemistä. Mikähän ihme siinä olemisessa on niin vaikeaa?!

Voisin nyt iltatoimet tehtyäni ottaa kirjan käteen ja istua alas (kirjanikaan eivät ole edenneet viime aikoina). Olla hetken paikoillaan sen sijaan, että säntäilisin ympäri kotiani. Ottaa tästä ensimmäisen askeleen kohti rauhoittumista. Olen ihan varma nimittäin siitä, että pitäisi oppia rentoutumaan ja olemaan; nauttimaan rauhasta ja hetkestä. Vaikeaa.

Millainen on ystäväni?

Olen monesti miettinyt, että millainen ihminen voisi olla minulle sopiva ystävä. Onko sillä väliä, onko hän töissä, työtön, lihava, laiha, rauhallinen, vilkas, kaunis, ruma, änkyttävä, huippumenestyjä, uraohjus, kotona viihtyvä jne. Samalla olen miettinyt henkilöitä, jotka ovat joskus elämäni aikana olleet ystäviäni. Onko heissä ollut jotain sellaista yhteistä, joka voisi selittää minulle jotain ystävieni ominaisuuksista?

En ole kuitenkaan löytänyt vastausta. Olenkin miettinyt, että ehkä tuo vastauksen löytymättömyys voisi olla vastaus, eli vastaus voisi olla se, että noilla asioilla ei ole väliä. Väliä on vain sillä, mitä ihmisen sisimmässä on: lämmin sydän, luotettavuus, rehellisyys, ystävällisyys, hyväntahtoisuus jne. Ehkä ulkoiset puitteet elämässä voivat olla hyvinkin erilaiset, mutta silti ystävyys kahden ihmisen välillä on mahdollinen.

Tämän miettimisellä olen yrittänyt pohtia, että olisiko minun mahdollista ystävystyä. Uskon, että ystävyys ei onnistu kenen kanssa tahansa, vaan se vaatii jonkinlaista samalla aaltopituudella olemista, mutta mistähän ihmeestä jostain ihmisestä voi nähdä, että hän voisi ehkä olla samalla aaltopituudella? Ehkä ystävystyminenkin pitää siis tehdä yritys-erehdys -periaatteella: tapailemalla ihmisiä ja kokeilemalla, voisiko tutustumisesta tulla jotain syvempää.

Ehkä ensimmäinen askel yksinäisyydestä pois on ihmisten tapaaminen... Olen tosi paljon miettinyt, että kumpi tulee ensin: ihmisten tapaaminen vai ihmissuhdetaitojen parantaminen. Totuus on kyllä se, että molemmat tarvitsevat toisiaan. Ihmisten tapaamisesta ei ole hyötyä, jos ihmissuhdetaidot ovat huonot, mutta ei kai ilman ihmisiä taas opi niitä taitoja.

Taitaa olla pitkä tie edessä. Tässäkin asiassa. Tai sitten hyväksyn yksinäisyyden. En niin taas tiedä.

Nukkumaan

Väsyttää. Silmiä kirvelee ja katse ei jaksa kohdistua. Olo on jotenkin helpottunut; on vihdoin perjantai ja huomenna saa nukkua ja viipyä sängyssä itsekseen niin pitkään kuin haluaa. Nyt on edessä kaksi päivää, jolloin voin olla vain uupunut ja yksinäinen minä, ja antaa itseni olla juuri niin väsynyt ja synkeä kuin haluan. Vihdoin on edes vähän aikaa olla vain, tekemättä mitään.

Kaipaan unta ihan suunnattomasti. Lähinnä kai sen tuomaa hetken unohdusta; ei tarvitse ajatella arkea ja sitä, miten päivät valuvat yksi kerrallaan eteenpäin. Päivät, jotka ei juuri toisistaan eroa.

Haaveilen nukkumisesta, koska en uskalla haaveilla muustakaan. Haluaisin haaveilla hyvästä seurasta ja mielekkäästä tekemisestä... mutta vaikeasti toteutuvat haaveet tekevät minut vain surulliseksi.

Hyvää yötä.

Sinnikkyys vai sairasloma?

En ole juuri ollut sairaslomalla masennuksen vuoksi. Olenkin miettinyt, että olisiko pitänyt? Missä menee raja, kun on kyse järkevästä sinnittelystä työpaikalla tai sairaslomasta masennuksen vuoksi? Nimenomaan, jos kuitenkin kykenee töihin, mutta ehkä hieman huonommalla suorituksella kuin normaalisti, mutta kykenee kuitenkin nousemaan aamulla ylös, raahautumaan työpaikalle ja tekemään siellä suunnilleen sen, mitä pitääkin. Olenkin ajatellut, että kun pystyn töitä tekemään, olen töissä. Olen tunnollinen, liiankin?

Tuntuu vain, että elämä on töitä ja töitä. Minulla ei ole ajoittain juuri energiaa mihinkään vapaa-ajalla. Tosin yksinäisyydestä on se hyöty, että enpähän laiminlyö ystäviäni, mutta olisi silti mukavaa jaksaa tehdä enemmän mukavia asioita. Elämä on urautunut siihen, että olen töissä ja loppuajan enimmäkseen toivun. Ei ole kivaa, ja voisin kuvitella, että tällainen ei auta masennuksesta toipumisessa.

Se on selvää, että olisi pitänyt olla pidempään sairaslomalla uupumuksen iskiessä. Ajattelin kuitenkin jaksavani, joten menin töihin. Rytmittihän se päivää kivasti ja arvelin, että se on parempaa kuin oman "surkean" elämän pohtiminen kotona. Olihan siinä siis toki hyvä ja huonot puolensa.

Nyt olen jotenkin ihan hukassa itseni kanssa. Tiedän, että pitäisi levätä, kun uuvuttaa. Tiedän, että pitäisi keskittyä tekemään mukavia asioita varsinkin nyt, kun mielialat heilahtelevat. En vain osaa! En tiedä, miten levätä ja milloin. Eikä minulla ole aikaa levätä! Vai onko? Lepäänkö makoilemalla sängyssä vai pitäisikö minun tehdäkin jotain? Pitääkö minun varata kalenterista aika tuolle "lepäämiselle"(mitä se sitten onkaan)? Pitääkö minun suunnitella "lepäämistä"? Siis miten voi olla näin pihalla?!

En muutenkaan ole viime aikoina osannut tehdä ripeitä päätöksiä, niin tuntuu, että tässä asiassa kierrän kehää vielä pahemmin kuin monessa muussa asiassa. En osaa nyt juuri muuta kuin olla töissä ja olla uupunut ja mieli maassa. Toistaa tuota samaa rutiinia päivästä toiseen. Ei tämä ole kivaa. Enkä edes tiedä, mikä olisi kivaa.

Rekkain alle

En voi olla pohtimatta näitä viime päiväisiä uutisia, joissa ihmiset ovat ajaneet autoilla rekkojen alle. Kyse on tainnut aina olla yksin henkilöautoa ajaneesta henkilöstä, ajankohtana ilta tai yö ja auto on aina 'ajautunut' vastaantulevien kaistalle juuri rekan tullessa vastaan.

Minulle tulee näistä aina ensimmäisenä mieleen ajatus, että "hän onnistui". Toinen ajatus on itseni syyttäminen; miten voin ajatella, että kyseessä on itsemurha, kun kyseessä voi olla ikävä onnettomuuskin, nukahtaminen tai mikä tahansa syy. Jokatapauksessa en ole nähnyt, että uutisissa paljon syitä mainostettaisiin. Mielestäni on hyvä ollakin hienotunteisesti hiljaa, mitäpä ne syyt kenellekään kuuluu.

Uskon, että näissä tapauksissa on suurelta osin kyseessä itsemurhat, niin ikävältä kuin se kuulostaakin. Minut nuo uutiset pysäyttävät hetkeksi, koska tiedän, miltä tuntuu niin paha olo, että sen haluaa lopettaa keinolla millä hyvänsä. Tiedän, miltä tuntuu, kun ei näe toivoa paremmasta. Se olo laittaa minut toivomaan, että sellaista olotilaa ei olisi olemassakaan, joka vie kaiken toivon ja ilon, mutta kyllä sitä (näköjään) on. Varmaan aika paljonkin.

Vaikka minua nyt ahdistaakin ja tuntuu varsin pahalta, niin tiedän, että pahempaakin voisi olla. Kai tämä tästä.

Ahdistusta ja väsymystä

Mieliala on ollut tasaisessa laskusuunnassa viime päivät. Väsyttää. Ahdistaa. Ei jaksa. Ei kiinnosta. Ei edes kiinnosta jaksaa mitään.

En tiedä, mikä herkkyyskausi on, kun pienetkin asiat ahdistavat. Mieleen tulee kaikenlaisia asioita, jotka ahdistavat. Nuo asiat voivat olla erilaisia tapahtumia viime päiviltä, lapsuudessa sattuneita juttuja tai jotain lähitulevaisuudessa suunnitelmissa olevaa. En oikein haluaisi ajatella mitään, haluasin vain käpertyä sängyn pohjalle ja nukkua pahan olon pois. Haluaisin käpertyä omaan turvalliseen maailmaani, en olla osa kaikkea ympärillä olevaa. Maailma tuntuu vaaralliselta paikalta, se voi satuttaa.

Lisäksi tämä väsymys... huh.

Kuumuus sulattaa mielenkin

Vaikka tänään on ollut pilvinen ja ehkä viileämpikin päivä viime päiviin verrattuna, olen paistunut. Kotonani on kuuma. Tuulettaminen ei tunnu paljon auttavan, kuumuus on jämähtänyt seiniin ja nurkkiin ja huokuu sieltä, kunnes hiki valuu noroina kasvoillani.

Lämpötila sisällä on 27-28C. En jaksa. Olen aina ollut huono sietämään kuumuutta, ja nyt sitä täytyy sietää päiväkausia omassa kodissa. Se kiristää hermoja, painaa mielialaa entisestään alaspäin ja tekee olon vetämättömäksi. Sängyssä tai sohvalla ei tosin kiinnosta maata, kun vaatteet ja petivaatteet liimautuvat inhottavasti märkään selkään.

Tosin se hyvä puoli tästä kuumuudesta on, että oikeasti tekee tosi paljon mieli lenkille. Kotoa pois pääseminen on juhlaa, saa tuntea viileän tuulen hivelevän kasvoja ja kuivattavan hikeä pois.

Ei pitäisi kuitenkaan valittaa: kesä on oikeasti tosi hyvää aikaa. Nautin valosta ja sen mukanaan tuomasta pirteydestä.

Huomioiminen ja kannustus oikeassa asiassa?

Minulla oli aikanaan sukulainen, joka ei oikein saanut elämäänsä järjestykseen. Opiskeluja aloiteltiin ja lopeteltiin, töitä kokeiltiin pätkissä, välillä alkoholi oli hänen elämänsä kuningas, välillä oli (vaikeaa) parisuhdetta ja välillä ei. Elämä oli koko ajan vaihtelevaa, sinnittelyä. Hän yritti rakentaa tikkaita tieksi parempaan, mutta aina voimat loppuivat kesken ja hän putosi uudestaan pohjalle.

Hänen lähellään oli joitain häntä tukevia ihmisiä, mutta jotkut ihmiset jopa "hylkäsivät" hänet. Ikäviä nuo, jotka hylkäävät, mutta en paneudu nyt siihen. Minua on mietityttänyt nuo ihmiset, jotka tukivat häntä.

En ole ollut helposti luovuttava henkilö (paitsi välillä nyt masennuksen myötä), mutta oli helppo nähdä, että tämä sinnittely kohti normaalia elämää ei välttämättä tulisi koskaan onnistumaan. Se näytti liian vaikealta. Toivoin onnistumista valtavasti, mutta näin myös toisen mahdollisuuden... joka toteutuikin. Ei toisella ollut voimia ja taitoja parempaan.

Ihmiset, jotka tukivat häntä, kiinnittivät häneen aika paljon huomiota. Puhuivat hänestä, kannustivat, tukivat, antoivat rahaa lainaan ja pyysivät mukaan erilaisiin asioihin. Hyvä niin, mutta tuossa oli jotain häiritsevääkin. Vanhempani olivat nimittäin eräät häntä tukeneet ihmiset.
Vanhempani säälivät häntä. Heidän asenteensa oli se, että kyllä "ressukoita pitää tukea". Hän sai huomiota erilaisista tempauksistaan, siitäkin huolimatta, että osa niistä oli jopa rikollisia. Huolenpitoa riitti.

Minä hoidin tunnollisesti opiskelun, olin kiltti, huomaamaton ja väritön tyttö. En saanut kiitosta hyvästä koulumenestyksestä, en kannustusta tekemistäni hyvistä asioista. Huomio ja kannustus kohdistui tähän sukulaiseen.

Olen aina ollut sitä mieltä, että sukulaistani piti kannustaa ja tukea... mutta nyt olen miettinyt, että entä minä? Missä minun huomioimiseni oli? Missä oli huomioimiset hyvistä teoistani, onnistumisistani? Missä oli kannustukset uusiin hyviin asioihin?

Ihan hiljattain kuulin vanhempieni sanovan, että kuinka hyvä oli, että Idolsin voitti sellainen henkilö, jolla oli vaikea lapsuus ja että hän olikin ansainnut jo parempaa. Niinpä niin...kuulostaa tutulta. Mutta entäpä me muut, jotka teemme kovasti töitä saadaksemme hyvän elämän? Olemmeko me ansainneet sitten täydellisen huomaamattomuuden?

Tunnen nyt suurta surua tästä asiasta. Suren pientä tyttöä, joka tunsi olevansa huono. Suren sitä, mistä hän jäi paitsi ja sitäkin, että tätä asiaa täytyy pohtia nyt, vuosia myöhemmin itkun kuristaessä kurkkua.

Lukeminen

Lukeminen on ollut aina yksi mieliharrastuksiani. Niinpä päätin lisätä tähän blogiinkin listan kesken olevista kirjoista. Noita siis lueskelen parhaillaan. Harvemmin minulla on vain yksi kirja kesken; jostain syystä tykkään, että minulla on erityylisiä kirjoja kesken, jotta voin valita kulloisellekin mielialalle ja fiilikselle sopivaa luettavaa.

Tällä hetkellä kirjat ovat erittäin paljon masennukseen liittyviä. Haluan tietää enemmän tästä päävaivasta, jota poden. Koen, että tietäminen auttaa ymmärtämään itseäni. Minua ei ahdista lukea toisten kokemuksista; minusta on mielenkiintoista lukea, miten toiset ovat selvinneet (tai eivät ole) masennuksesta. Saan uusia ideoita ja ajatuksia, ja niitä mielessä työstämällä koen saavani apua.

Kirja "Pimeän kuva: muistelma hulluudesta" kertoo kirjailija William Styronin masennuksesta. Kirjailija kertoo, miten se hänelle tuli ja miten hän sen koki ja miten selvisi. Kirja on hyvin ohut, mutta ihan mielenkiintoinen. En itse kokenut kirjaa mitenkään järisyttävän upeana teoksena, mutta eräänä kokemuksena masennuksesta se oli ihan mielenkiintoinen.

Minulla on ollut aika hyviä päiviä viime aikoina. Mieliala on ollut kohtalainen ja välillä hyväkin. Elämä tuntuu nyt ihan kivalta. En tiedä, kuinka paljon tuosta voi laittaa sen piikkiin, että on kesä ja kuinka paljon olen parantunut. Sen kai syksy näyttää...

Oikeasti on kyllä mieletöntä, että on kesä. Ihanaa, kun ei palele. Ihanaa, kun ei tarvitse liukastella. Ihanaa, kun on valoa. Nautin tästä, koska tiedän, miten talvi ei sovi minulle vuodenaikana yhtään. Kevät, kesä, syksy - se on elämän aikaa.

Valtava Vatsa - naisen elämää

Naisen elämä voi olla joskus vaikeaa. Olin eräänä päivänä työpaikan hississä, kun katsoin peilistä sivuprofiiliani. Silmäni suurenivat: voi kauhistus! Mistä tuo on tullut! Valtava Vatsa! On minullakin ollut välillä päiviä, jolloin turvottaa ja vatsa näyttää isolta, ja sitten on vastaavasti päiviä, jolloin vatsa on ihanan litteä, ja mielikuvitusta käyttäen näkee jopa vatsalihaksia. Mutta että tällainen vatsa?! Pääasiassa vatsa on siis pysynyt aisoissa.

Nyt ei. Näytin raskaana olevalta. Kotona kävin vaa'alla: lukema oli ihan sama kuin aiemminkin. Mittasin jopa vyötärönympärykseni: sama lukema kuin aiemminkin. Ainoastaan navasta alaspäin on tapahtunut jotain.

No, eipä siinä muu ole auttanut kuin yrittää pitää vatsalihaksilla vatsa koossa (käyhän tuo ainakin vatsalihastreenistä): sehän se tästä vielä puuttuisi, että joku tulisi onnittelemaan tulevasta perheenjäsenestä.

Ärstyttää. Hyviä vinkkejä otetaan vastaan, miten päästä vatsasta eroon. Harrastan jo liikuntaa useampana päivänä viikossa. Vatsalihaksiakin joo, pari kertaa viikossa. Pitäisikö nyt vetää vain jotain salaattia jatkossa? Ärsyttää.

(Tuli tässä mieleen, että on minullakin loppujen lopuksi pienet murheet.)

Sisäistä myllerrystä - menneisyyden mörköjä

Viimeisen muutaman viikon aikana mielessäni ovat pyörineet minua loukanneet ihmiset. Siis sellaiset ihmiset, jotka syystä tai toisesta ovat haavoittaneet minua aikanaan, osa hyvinkin kauan aikaa sitten. Olen tuntenut voimakasta ahdistusta näiden ajatusten noustessa jostain syvältä. Olen tuntenut suurta murhetta siitä, että osittain nämä loukkaukset ovat olleet omaa syytäni, ainakin osittain: olen päästänyt vääränlaisia ihmisiä liian lähelle. Olen nähnyt varoitussignaaleja, mutta en ole seurankaipuussani kuunnellut niitä. Nyt oma silloinen "tyhmyyteni" harmittaa.

Olen luultavasti aikanaan jättänyt käsittelemättä nämä loukkaukset. Olen haudannut ne johonkin mieleni syövereihin, ja jatkanut huolettomana elämääni todetakseni nyt, että on asioita, joita ei voi haudata. On asioita, jotka pyrkivät pintaan, kun suojamuurit murtuvat (masennus).

Minun täytyisi siis löytää jokin keino käsitellä nämä menneisyyden asiat, jotta voisin jatkaa masennuksesta toipumistani. Ehkä kirjoittaminen voisi olla yksi keino... Selvää on se, että jos tietyt henkilöt pulpahtavat mieleeni aina välillä tuoden mukanaan suuren ahdistuksen, asiat eivät ole päässäni siltä osin hyvin. Tuo myös tarkoittaa sitä, että nämä ihmiset ovat aikanaan onnistuneet siinä, mitä he tavoittelivatkin, eli loukkaamaan minua. Sikälikin olisi tärkeää saada heidän voittokierteensä katkeamaan, ihan oman hyvinvointini vuoksi.

Silti jaksan ihmetellä, että mistä tulee sellaisia ihmisiä, jotka haluavat loukata... haluavat kostaa, jos eivät ole saaneet toisesta kaikkea sitä irti, mitä ovat halunneet. Eikö voisi vain todeta, että "homma ei toimi tuon kanssa, menen pois". Miksi aito välittäminen tuntuu olevan harvinaista nykyään?

Täydellisiä ihmisiä

Seurasin tässä yhtenä päivänä "täydellistä" ihmistä. Hän oli hoikka ja ihan mukavan näköinen nainen, ehkä noin 25-vuotias. Vatsa litteä kuin pyykkilauta, ja silmälasit tekivät olemuksesta älykkään näköisen. Olemus oli rauhallinen ja vakaa, kävely varmaa. Pystyin helposti kuvittelemaan hänet yliopisto-opiskelijaksi, joka valmistuu ihan juurikin. Todennäköisesti loistava työpaikkakin on jo tärpännyt.

Niinpä en yllättynyt nähdessäni hänen kihlattunsa. Mies oli komea ja hyvä kroppainen, mutta ei kuitenkaan liian (häiritsevän) komea. Olemus oli ehkä ennemminkin hieman siro kuin raskas, mutta lihaksia löytyi silti sopivasti. Kasvot olivat älykkään näköiset ja katse vakaa. Ikää ehkä siinä noin 30. Yliopistotutkinto oli todennäköisesti valmistunut jokin aika sitten ja nykyinen työpaikka oli loistava. Mikä täydellinen pari.

Täytyy tunnustaa: tunsin kateuden nipistävän sisuksiani. Oli vaikea olla tuijottamatta heitä tuntematta ei-toivottuja tunteita. Niinpä, löytäessäni kateuden sisältäni, tunsin oloni kurjaksi. Minä olen kateellinen eli huono ihminen... mutta tarkemmin ajateltuna; jos en näytä kateuttani, niin olenko huono? Onko kateus huono asia vain silloin, kun sen tuo esille?

Niin tai näin, tunsin kuitenkin myös epäonnistumista. Minulla ei ole kaikkea tuota, mitä tuolla "täydellisellä" parilla on, kaikkein vähiten parisuhdetta ja ystäviä. Olen noin 30, masentunut ja yksinäinen. Sellainen paketti, että ihme, jos jotakuta kiinnostaa.

Pohdin tuota pariskuntaa yllättävän paljon. Ehkä on hyvä miettiä asioita, mutta loppujen lopuksi olen tullut siihen tulokseen, että ei heilläkään todennäköisesti kaikki mene täydellisesti. Jos hyvin meneekin, niin tämä oma elämäni on kuitenkin ihan ikiomani, minä tätä kirjoitan ja koen ja luon joka päivä uutta. Eihän tämä juuri nyt mitään herkkua ole, mutta olisiko tämä silti parempaa, jos olisin "täydellisempi"? Eikös "täydellisillä" ole enemmän paineita olla jatkossakin "täydellisiä" ja paineita suoriutua kaikesta hyvin? En minä jaksaisi... Minä olen kuitenkin minä, ja vaikka en täydellinen olekaan, niin olen kuitenkin minä. Ihan kiva tyyppi. Ainakin enimmäkseen.

Aurinkoinen sunnuntai ja silti ahdistaa

Sää näyttää mitä ihanimmalta, mutta silti sisälläni velloo ahdistus. Olen ollut yksin kotona koko juhannuksen. Välillä olen käynyt ulkona, joko lenkillä tai muuten vain, mutta muuten olen puuhastellut kotona, mitä mieleen tulee. Se on ollut toisaalta ihan rentouttavaakin, mutta mieliala on kyllä lähtenyt laskusuuntaan...

Masentaa. En jaksaisi kiinnostua mistään, koska ei ole mitään syytä kiinnostua mistään. Elämä on tasaista harmaata massaa. Minusta ei ole tämän enempään, ja jos loppuelämä on tätä, niin ei ole mitään syytä paneutua mihinkään. Antaa elämän vain valua hukkaan, kun en parempaankaan pysty.

Masentaa.

Juhannuksen juhlintaa

Juhannukseni menee ihan samoissa merkeissä kuin moni aiempikin. Olen yksin kotona ja teen suunnilleen samoja askareita kuin muulloinkin. Yritin juhlistaa keskikesää parilla lasilla viiniä. Se oli hyvää, täytyy myöntää. Kävin myös ulkona, koska sisällä on kuuma. Tuntui mukavalta antaa raikkaan ilman hivellä hikisiä kasvojani, kuunnella lintuja ja katsella aurinkoa. Muuten olen lueskellut, katsellut telkkaria ja surffannut netissä. Välillä mielessä on käynyt, että pitäisikö siivota, mutta olen hylännyt ajatuksen.

En enää edes tiedä, miten juhannusta juhlitaan. En tiedä, mitä muut ihmiset tekevät. En enää edes muista, olenko koskaan juhlinut juhannusta. Tuntuu hämmentävältä, kun ihmiset puhuvat juhannuksen juhlimisesta, kyselevät, mitä aion tehdä. En taida enää ymmärtää paljon juhlien päälle, kun en sellaisissa käy. On myös hankalaa sanoa, että olen yksin kotona keskikesän juhlana.

Jos voisin valita, niin tekisin jotain hauskaa mukavassa seurassa. Olisi mukavaa myös olla jossain rauhallisessa paikassa luonnon helmassa ja katsella, kun aurinko laskee järven taakse. Olisi mukavaa kokata jonkun kanssa, syödä rauhallisesti hyvässä seurassa ja kenties pelata hauskoja ulkopelejä.

Niin, moni asia olisi hauskaa... mutta minun on vain hyväksyttävä se, että tuollainen ei ole minun elämässäni mahdollista. Ei minulla ole mielenkiintoista paikkaa, johon mennä. Ei minulla ole seuraa jakamaan juhlapyhiä. Minun on oltava yksin, ja voin vain toivoa, että joskus pystyn hyväksymään yksinäisyyteni. Pystyisin olemaan siten, että en tuntisi suurta surua sisälläni yksinäisyyteni vuoksi, vaan voisin elää nämäkin juhlapyhät niin kuin elämää eletään, ilman tuskaa.

Siihen asti... tunnen suurta surua ja tyhjyyttä.

Suurta Väsymystä

Menin eilen aikaisin nukkumaan ja heräsin tänään poikkeuksellisen aikaisin vapaapäivän aamuksi. Söin maittavan aamiaisen ja kävin juoksemassa. Oli oikein mukavaa juosta raikkaassa aamussa, juoksu jopa sujui oikein hyvin ja sääkin oli mitä parhain. Nyt olo on välipalan jälkeen hieman unelias, ehkä otan kohta päivätorkut.

Olen ollut valtavan väsynyt viime päivät. Teen sen, mitä täytyy viimeisillä voimanrippeillä ihmetellen, että kuinka kauan jaksan. Tekemistä on ollut ihan liikaa, ei minun voimani riitä. Eihän minun voimani riitä mihinkään normaalia arkea enempään nykyään. Toivottavasti nämä kolme vapaapäivää auttavat... tosin välillä tuntuu, että mikään ei auta tähän uupumukseen.

Istun paikallani voimattomana. Yritän päättää, että jaksaisinko raahautua sänkyyn nukkumaan vai jaksaisinko peräti täyttää pesukoneen ja laittaa sen päälle. Tuntuu, että jotain hyödyllistäkin olisi mukava saada aikaiseksi. On vain taas niitä hetkiä, että tuntuu ihan samalta, mitä tekee. Väliäkö millään juuri nyt on, kun istun yksin kotona. Onko sillä niin väliä, onko puhtaita vaatteita tänä viikonloppuna. Väliäkö sillä, jos papereita lojuu lattialla. Ketä ne häiritsee? Minua? Väliäkö sillä on...

Peruskoulutesti

Tein, kun muutkin ovat tehneet:

PERUSKOULUN PÄÄTTÖTODISTUS
Äidinkieli..................... 9
Englanti...................... 10
Ruotsi......................... 7
Matematiikka.................. 10
Fysiikka ja kemia............. 10
Biologia ja maantieto......... 10
Historia ja yhteiskuntaoppi.... 8
Uskonto....................... 10
Liikunta ja terveystieto....... 9
Musiikki....................... 8
Kotitalous.................... 10
Käsityö: tekstiilityö......... 10
Kuvataide..................... 10
Käytös ja huolellisuus......... 9
Keskiarvo.................... 9,3

Onneksi ei tarvitse istua ruotsin tunneilla enää... ja tekstin kirjoittaminen läppärin "hiirellä" oli varsin haastavaa. Niin, testi löytyy siis tuolta: http://www2.hs.fi/extrat/hsfi/omaelama/peruskoulutesti/

Ihmisten keskellä

Viime aikoina on ollut useampi tilanne, jossa olen ollut sellaisten ihmisten seurassa, joita en juuri tunne. En todellakaan vapaaehtoisesti juuri nyt haluaisi valita tuollaisia tilanteita, mutta on ollut pakko. Olen pelännyt näitä tilanteita, koska olen tuntenut, että ne eivät menisi hyvin... ja osittain olen ollutkin oikeassa.

Yksin oleminen on viime aikoina sujunut aika hyvin. Olen voinut panostaa siihen, että nukkuisin riittävästi (tosin en ole saanut nukuttua, mutta aikaa yrittämiselle on ollut). Olen tehnyt mukavia asioita, kukaan ei ole vaatinut minulta mitään. Olen ajatellut, että olen hyvällä paranemisen tiellä, tietäen tosin sen, että sosiaaliset tilanteet voivat viedä oloani huonompaan.

Olen tavannut mukavia ihmisiä, olen tavannut vähemmän mukavia ihmisiä, mutta en koe osaavani olla porukassa, jossa on melko tuntemattomia ihmisiä enemmän kuin kaksi (siis itseni lisäksi). Vaikka minulla olisi sanottavaakin, en tiedä, missä välissä sanoisin asiani. En löydä sitä pientä hiljaista hetkeä keskustelussa, jolloin olisi minun vuoroni. Välillä en tiedä, mitä sanoa. Väsymys painaa mieltä ja silmiä niin, että en jaksa kaiken aikaa keskittyä muiden kuuntelemiseen, jolloin välillä putoan keskusteluista kärryiltä. Silloin en varsinkaan tiedä, mitä sanoa. Silti yritän pinnistellä, vaikka pää huutaakin unta.

Pääasiassa en ole nauttinut sosiaalisista tilanteista, vaikka ei niissä päällisin puolin ole mitään vikaa ollut. En vain koe osaavani. Tuntuu pahalta, kun en osaa. En tiedä, miten saisin itseni osaamaan. Miten voisin opetella?

Vai pitäisiköhän minun vain suosiolla vältellä tilanteita, joissa pitäisi osata olla usean ihmisen kanssa? Näyttää nimittäin niin vahvasti siltä, että en vain osaa, ja oma osaamattomuuteni tuntuu pahalta. Tieto omasta osaamattomuudestani pyörii mielessäni sosiaalisissa tilanteissa, mikä ei ainakaan auta asiaa.

Tuntuu, että sisälläni on lukko, joka estää minua kehittymästä paremmaksi seurassa olijaksi. Avain on vain hukassa. Se on aina ollut. Miten jotain sellaista voi edes löytää, jota ei ole koskaan ollutkaan?

Mies ja valikoiva kuunteleminen

Olen naisena törmännyt useinkin erääseen ominaisuuteen, joka on joissain miehissä. Kyseessä on valikoiva kuunteleminen. En tarkoita siis kuulemista sinällään, vaan sitä, että kuunnellaan sitä, joka on tärkein kuunneltava kyseisessä tilanteessa. Tai sanoisinko, että "tärkein", tuo ehdottomasti lainausmerkeissä. Monessa tilanteessa voi olla järkevää kuunnella "tärkeintä" (esim. tulipalossa), mutta kun vaihtoehtona on se, että ensin kuunnellaan toista ja sitten toista, niin tuota ei voi käsittää.

Ryhmässä on 3 miestä ja 2 naista. Keskustellaan työasioista. Yksi sanoo yhtä ja toinen toista, ihmiset keskustelevat keskenään, mutta eivät varsinaisesti ryhmänä. Nainen sanoo yhdelle miehistä jotain. Mies laittaa tavaroitaan laukkuunsa, ei keskustele kenekään kanssa. Mies alkaa kuunnella ja reagoida naisen sanomiseen. Sitten toinen mies sanoo jotain miehelle ja tämän huomio suuntautuu häneen. Naisen asia unohtuu. Nainen ottaa asian toisen kerran esille toisena hiljaisena hetkenä ja sama kuvio toistuu. Kyse ei ole siis siitä, että mies ei olisi kuullut tai huomannut naisen sanovan jotain.

Miten tuollaiseen pitäisi reagoida? Jos kyseessä olisi vapaa-aika ja tilanne vapaamuotoinen, minä raivostuisin moisesta inhottavasta välinpitämättömyydestä. Ikävä kyllä tilanne on kuitenkin varsin muodollinen ja ystävällisyys täytyy säilyttää, joten paha olo patoutuu sisälle, katkeruus ja inho miestä kohtaa täytyy laittaa piiloon. Sinne muun katkeruuden ja pahan olon sekaan, josta on hyvä ammentaa sitten, kun pato murtuu.

En yhtään ymmärrä, mistä tuollainen ihmisten arvojärjestykseen laittaminen kumpuaa. Mikä saa ihmiset olemaan noin välinpitämättömiä toisten sanomisille? Ei ollut ensimmäinen kerta eikä varmasti viimeinen, ja kerta kerran jälkeen se inhottaa enemmän. Ei, tuo ei saa minua sulkemaan suutani tuollaisissa tilanteissa (niin kuin ilmeisesti näiden ikävien ihmisten tarkoitus on), mutta miten minun pitäisi sitten toimia? Ottaa huomio vaikka väkisin? Miten se otetaan siten, että ei tee itsestään raivopäistä sekoa? Vapaa-ajalla voi olla raivopää, mutta ei muodollisissa, työhön liittyvissä tilanteissa.

Tässä täytyy tietysti ottaa nyt huomioon se, että tuossa esimerkkiryhmässä on itse asiassa kaksi ikävää, välinpitämätöntä miestä: hän, joka keskeyttää kuuntelemisen ja hän, joka keskeyttää naisen puhumisen aloittamalla "tärkeämmän" juttunsa. Yhtä käsittämättömiä tapauksia molemmat, yhtä paljon kunnioituksen puutetta naista kohtaan.

Ketkä sitten käyttäytyvät näin valikoivan ikävästi toisia kohtaan? Uskoisin, että tähän ryhmään kuuluu myös naisia, mutta minulla on kokemuksia vain miehistä, joten keskityn nyt heihin. He ovat ihmisiä, joille toiset ihmiset ovat vain arvojärjestyksessä olevia olentoja, ja sille kumarrellaan, keneltä saa eniten sitä (arvostusta, rahaa), mitä kulloinkin halutaan. Työasiassa nuorehko nainen on taatusti se arvoasteikon alin; ei häneltä saa tietoa (koska hän on nainen, ei naiset mitään tiedä), paikalla on miehiä, joita täytyy seurata valppaasti, jotta ei mahdollisuudet jää näkemättä ja kenties naisen (ikävän) asian huomiotta jättämisellä pääsee itse vähemmällä.

Ratkaisuiksi näen näihin tilanteisiin joko räjähtämisen, asian huomiotta jättämisen tai tilanteesta poistumisen. Tuosta on sitten "hyvä" valita. Tärkeintä on se, että ei patoaisi pahaa oloa sisälleen, ja omaan henkilökohtaiseen elämään ei kuuluisi yhtään tuollaista ikävää ihmistä.

Minulla on vielä paljon opittavaa näiden välinpitämättömien ihmisten käsittelystä. Onneksi yhtään ei kuulu lähipiiriini. En huolisi.

Rupsahtamista

Väsymys on ollut seuranani viime päivät. Viikonloppukin meni niin, että paljon en jaksanut. Muuten olo on ollut tasaisen harmaa; ihan hyvää siinä on tietysti se, että ei ole mitenkään kamalan huono olo.

Olen viime kuukaudet katsellut itseäni peilistä ryppyjä etsiskellen. Näkyyhän niitä jo, ei vielä mitenkään selvästi havaittavia, mutta selvästi näkee, miten ne alkavat muodostua. Pieniä juonteita siellä ja täällä, syvempää painaumaa toisaalla. Silmän aluset alkavat tummua ja turvota. Pystyn näkemään, millainen rupsahdukseni tulee olemaan.

Tulen vanhenemaan todennäköisesti aika rumasti. Syvät juonteet tulevat ainakin sinne, missä ne ovat tosi rumat. Silmänalusenikin kaipaavat vuosi vuodelta enemmän pakkelia, jotta minua ei heitettäisi eläintarhaan pandojen sekaan. Naama valahtaa ja ohuempia juonteita tulee sinne tänne.

En halua rupsahtaa, mutta kukapa haluaa. Tuntuu vain niin julmalta katsella, kun nätti naama katoaa, kuukausi kuukauden jälkeen tulee jotain pientä rumentavaa. Siitä on niin vähän aikaa, kun tajusin olevani ihan nätti! Ja nyt se on jo katoamassa...

Kroppani on ehkä paremmassa kunnossa kuin koskaan, koska olen liikkunut aika paljon viime vuosina. On ikävää huomata, että naama ei pian enää ole samaa paria kropan kanssa: juonteiset kasvot, rasvainen ja hieman päivettyneempi iho kuin muualta, sileäihoinen keho, jossa jopa hieman näkyy lihasten muotoja.

Onko ulkonäkö minulle näin tärkeä asia? En oikein osaa sanoa... kai jos eläisi sellaista elämää, jossa olisi myös sosiaalinen puoli kunnossa, niin asiaan ei kiinnittäisi niin paljon huomiota. Nyt kun toivoo, että joskus löytäisi ystäviä ja ehkä jopa parisuhteen, niin tietää, että siedettävästä naamasta voi olla ihmisten kohtaamisessa hyötyä. Varsinkin, kun luonne on niin vaikeasti lähestyttävä.

Miksihän tämä asia painaakin niin paljon. En juurikaan kiinnitä toisten ihmisten ulkonäköön huomiota, jos ihminen on muuten mukava. Ex-miehenikään eivät olleet varsinaisesti komeita: osa oli ihan ok näköisiä ja jotkut vähän vähemmän ok, mutta heidän luonteeseensa (tai siihen, mikä kuvittelin heidän luonteensa olevan) minä nimenomaan ihastuin.

Kai se on sitä samaa surua, jota tuntee, kun katselee kuihtuvaa kukkaa. Kauneutta haluaa vaalia, pitää sitä lähellään, ihastella sitä, ei heittää pois.

Hyvän parisuhteen löytämisen vaikeus

Joskus hyvinä hetkinä kaipaan parisuhdetta. Olisi mukavaa jakaa asioita jonkun kanssa, olisi mukava keskustella ja iltaisin käpertyä kainaloon. Olisi mukavaa tehdä kesälomasuunnitelmia jonkun kanssa, tuntea suurta odotuksen intoa tulevista kesätapahtumista ja tehdä spontaanisti jotain hullua toisen kanssa. Olisi mukavaa nähdä hymyilevät kasvot ja hymyillä takaisin. Olisi mukavaa halata ja sanoa rakastavansa. Olisi mukavaa tuntea kuuluvansa toisen elämään ja ajatuksiin. Olisi mukava tuntea kuuluvansa omaan elämäänsä, joka tuntuisi oikealta juuri tällä hetkellä.

Tosiasia on kuitenkin se, että en edes tiedä, onko minusta tällä hetkellä parisuhteeseen. En usko jaksavani ylimääräisiä tunnemyrskyjä, koska nykyinen tasainen elämäkin väsyttää tosi paljon. Tarvitsen paljon aikaa itselleni, joten miten minulla voisi olla aikaa toiselle? Lisäksi tunnen olevani niin rikki, että minulla ei välttämättä ole toiselle riittävästi annettavaa. Pelkään, että parisuhde imisi minut kuiviin, koska voimia minulla ei juuri nyt ole.

Antaisihan parisuhde myös voimia. Rakastuneena olo voisi olla keveämpi ja innostuneempi. Uuden ihmisen tapaaminen ei vain ikävä kyllä tarkoita sitä, että hän olisi se "oikea" ja asiat menisivät hyvin.

Suurin osa parisuhteistani ovat olleet sellaisia, että mies on ollut se osapuoli, joka alkaa naputtaa ja valittaa. He ovat arvostelleet minua, vertailleet minua ex-tyttöystäviinsä ja muihin naisiin ja huomautelleet heikkouksistani. He ovat painostaneet minua muuttamaan itseäni. Hyvää sain harvoin, mutta valitusta ja vänkäämistä sitäkin enemmän. Minun on siis näiden kokemusten jälkeen ihan äärimmäisen vaikeaa edes kuvitella, että jossain voisi olla hyvä mies juuri minulle. Minun on vaikeaa luottaa, että minusta pidettäisiin tällaisena kuin olen. Minun on vaikea käsittää, että joku voisi hyväksyä minut.

Hyvää noissa huonoissa kokemuksissa on se, että jos vielä törmään mieheen, joka arvostelee, valittaa, naputtaa, vänkää tai on välinpitämätön minun ajatuksiani kohtaan, niin tiedän lähteä. En silti ymmärrä, mistä noita miehiä oikein löytyy. Miksi monet miehet kaipaavat kovasti parisuhdetta, mutta sellaisessa ollessaan käyttäytyvät törkeästi tyttöystäväänsä kohtaan? Miten nämä miehet kuvittelevat pitävänsä hyvää parisuhdetta yllä toista alistamalla, mollaamalla, haukkumalla ja arvostelemalla?

Pelkään törmääväni seuraavaksi tuollaiseen sikamaiseen mieheen, joka kuitenkin osaa aluksi peitellä hyvin huonoja puoliaan. Pelkään sitä, miten voimakkaasti tuollainen kokemus vaikuttaisi minuun.

Minun on vaikea uskoa, että tässä ikäryhmässä olisi vielä vapaita, hyviä miehiä. Siihen kun yhdistää sen, että en tapaa uusia ihmisiä juuri koskaan, niin on erittäin epätodennäköistä, että edes tapaisin ketään, vaikka kuinka haluaisin. Sikäli yritän vain nieleskellä sitä tunnetta, että minun aikani oli ja meni - mahdollisuudet löytää hyvä parisuhde on niin minimaalinen, että kirveen voi melkein heittää kaivoon saman tien. Toivo on oikeasti tosi vähäinen, ja se tuntuu pelottavalta.

Ideoita ja rohkeuden puutetta

En tiedä, onko syy kesä vai mikä, mutta olen saanut viime aikoina jokusen ihan hyvän idean. Olen keksinyt jotain piristämään kesäviikonloppuja. Mielessä on myös suurempi asia, jonka voisin toteuttaa muutaman kuukauden päästä: tuo tarjoaisi jotain mukavaa odotettavaa. Lisäksi olen keksinyt muutamia pienempiä juttuja piristämään arkea.

Nämä ideat varmaankin kertovat siitä, että voin paremmin. Toivottavasti saisin pidettyä kiinni tästä uudesta energiasta, jonka olen saanut, ja sen avulla saisin tehtyä mukavia asioita, jotka piristäisivät vielä lisää ja toisivat energiaa.

Tarvitsisin vain roimasti rohkeutta, voimaa ja päättäväisyyttä toteuttaa nämä ideani. Tiedän, että minulla on kaikkia noita, jos haluan... mutta nuo ovat sellaisia ominaisuuksia minussa, joita en ole käyttänyt viime vuosina paljoakaan. Rohkeuden ja sisäisen voimani olen pitänyt vakan alla; olen esittänyt mukautuvaa ja harmitonta, en itseäni. En ole osannut oikein tehdä mitään päättäväisesti, vaan olen harhaillut elämänpolullani sinne ja tänne vailla selkeää suuntaa. Nyt olisi oiva tilaisuus olla oma itseni ja löytää rohkeuteni. Ensimmäisen askeleen ottaminen tällä tiellä on vain niin pelottavaa...

Ajatukseni näistä ideoistani saavat minut hymyilemään. Minulla on elämässä mielenkiintoisia asioita ihan käden ulottuvilla. Yletyn kyllä, jos kurkotan... Haluan ylettyä... Pelottaa... mutta haluan! Ja teen?!

Lasipurkin voitto

Yritin avata sitä. Käytin nihkeää rättiä ja väänsin ja väänsin. Käytin kaikki voimani ja käteeni sattui. Pidin sen kansiosaa kuuman veden alla ja uusi yritys: käteen sattui, mutta se ei luovuttanut. En kuitenkaan luovuttanut helpolla: lisää kuumaa vettä ja armotonta vääntöä.

Se mokoma voitti. Ei auennut.

Nyt minulla on lasipurkillinen guacamolea, jota en voi käyttää. Haluaisin palauttaa sen kauppaan, koska tuote ei toimi. Epäilenpä vain, että se ei onnistu...

Yksinäisellä naisella ei ole helppoa.

Väsymys

Väsymys tuntuu joka kehon osassa. Se on kuin köynnös, joka ulottaa oksansa joka puolelle minua, kuristaa ja puristaa niin että pystyn hädintuskin hengittämään. Mennyt viikko arkisessa aherruksessa tuntuu myös möykkynä sisuksissa. Möykyssä on hitunen pettymystä, koska en ole kokenut olevani parhaimmillani, enkä edes hyvä. Mieliala on ollut siedettävä, mutta silti olen ollut laiska ja alisuoriutuja, ja syytän siitä tätä väsymyksen sairasta köynnöstä, jossa taitaa olla ripaus ahdistustakin mukana.

Nukkuminen on erittäin kiinnostavaa. Siihen minulla riittää voimia, kaikki muu tuntuu kuin kantaisin valtavaa taakkaa harteillani. Nyt en jaksa kantaa. Olen viikon sinnitellyt arkea, nyt hellitän hetkeksi ja annan väsymykselle vallan.

Toivottavasti huomenna olisi parempi päivä ja väsymys poissa. Haluaisin siivota, mutta väsyneenä siitä ei tule mitään. Väsyneenä itsensä pakottaminen tekemään ylipäätään mitään on uskomattoman raskasta, ja minähän kuitenkin pakotan itseäni tekemään joka päivä ainakin jotain. Viikonloppuna vähemmän.

Olisikohan nyt hyvä aika mennä nukkumaan?

Korjauksen tarpeessa

On rikkinäinen olo. Keho voi hyvin, mutta mieli tuntuu vioittuneelta, hauraalta ja väsyneeltä. Tuntuu, että minussa on tosi paljon korjattavaa enkä tiedä mistä aloittaa. En edes tiedä, miten voisin korjata itseäni. Enkä edes tiedä kaikkia rikkinäisiä paikkojani.

Olen väsynyt tähän rikkinäisyyteeni. Tuntuu, että tämä on jatkunut jo iäisyyden, ja tulevaisuus näyttää tältä samalta. Nyt tiedän, että tästä selvinneet ovat tosi vahvoja ihmisiä, koska he jaksavat kävellä kaiken tuskan, epävarmuuden ja oman rikkinäisyyden läpi, ja ovat silti hengissä. Kokemus on varmasti kasvattava, mutta onko se kaiken tämän kärsimyksen arvoista?

On raskasta myöntää oma rikkinäisyyteni. Minulla olisi kovastikin intoa korjata itseäni, mutta keinojen puute ja väsymys vaikeuttavat... Kunpa olisin edes pirteämpi. Kai tämä rikkinäisyyden itselleen tunnustaminen on kuitenkin yksi askel parannuksen tiellä - ainakin toivon niin. Ehkä tämän askeleen jälkeen alkaa löytyä pieniä keinoja auttaa itseään... ja sen askeleen jälkeen taas jotain uutta... ehkä.

Tulevaisuus on liian epävarma.

Tästä vuodatuksesta huolimatta tänään on ollut ihan hyvä päivä.

Iltatee

On hetki iltateen parissa. Otan vain rennosti ja yritän olla ajattelematta liikoja. Tämä on rutiini, jonka olen yrittänyt ottaa iltojeni iloksi, ja aika usein onnistunkin rauhoittumaan. Teeni on nyt pikkaisen mausteista yrttiteetä, joka lämmittää mukavasti.

Väsyttää. Viime yö oli pikkaisen vaikea, liian paljon taistelua peittojen kanssa. Ensin oli kuuma, sitten jalat ilman peittoa, sitten kylmä, peitot muuten huonosti ja mitähän muuta. Toivottavasti peitot olisi tänä yönä rauhallisesti; yhtä rauhallisia kuin oloni on juuri nyt.

Näitä pieniä hyvän olon hetkiä osaa nykyään arvostaa paljon enemmän kuin ennen. Nyt tietää, millaista on olla, kun olo on karmea. Nyt tietää, että hyvä ja rauhallinen olo on upea hetki. Elämisen arvoinen kokemus. Voi nauttia iltateetä, kuunnella musiikkia, katsoa ikkunasta ulos ja vain nauttia pään sisäisestä rauhasta. On upeaa olla hetki murehtimatta.

On kyllä melkoinen ero sillä, mitä pääni sisällä tällaisella hetkellä liikkuu verrattuna tosi huonoon päivään. On uskomatonta, miten päivät voikin olla niin erilaisia; ihan kuin minulla olisi eri pää eri päivinä. Nautin nyt muutamasta hyvästä ajatuksesta, jotka päässäni etenevät rauhallisesti. Olen kiitollinen tästä rauhasta.

Juoksemisesta voimaa

Lämmin ja aurinkoinen sää piristää. Olin tosi hämmästynyt tänään, kun vihdoin viiden aikaan raahauduin ensimmäistä kertaa pihalle - wow, mikä ilma! Täytyy sanoa, että jo se yksinään piristi.

Kävin juoksemassa, ja juoksu oli aivan loistava. Muistin taas, miksi juokseminen parhaimmillaan onkin aivan upeaa. Tunsin kuinka liidin pururadan yläpuolella, jaloissani oli voimaa kantaa minua pitkälle ja hengästyminenkään ei tuntunut. Olo oli hetken aikaa jopa ihan voittamaton... kai ne oli ne endorfiinit asialla tuomassa hyvää oloa.

Saavuttaisinpa muussakin elämässäni edes joskus saman voittamattomuuden tunteen, joka juostessa joskus löytyy. Pystyisinkin olemaan yhtä itsevarma ja luottavainen omiin kykyihini ja pärjäämiseeni. Joskus mietin tuota tunnetta, jotta muistaisin sen muulloinkin. Toivon, että miettimällä sitä pystyisin sisäistämään siitä edes osan; yritän sovittaa sitä osaksi minua. Sitten, joskus, jossain sopivassa tilanteessa muistaisin sen ja osaisin käyttää sitä. Se olisi hienoa.

Taitaa olla perjantai-ilta... ja valitusta

Tuntuu, että aina vain valitan. Kirjoitan tänne kurjasta elämästäni ja valitan myös pääni sisällä. En vain niin todellakaan tahdo tällaista elämää, ja ne ajatukset pyörivät päässäni ison osan ajasta. On ihan hyödytöntä miettiä tällaisia masennuksen tuottamia toivottomia ajatuksia, mutta miten tuon pään sisäisen loputtoman rallin saisi taukoamaan edes hetkeksi?

Pitäisi yrittää ajatella positiivisemmin, joten kokeillaan. Tässä on lista nyt mieleen tulevista tämän hetken positiivisista asioista:

- Perjantai-ilta (voittaa maanantai-aamun)
- Kaunis ilma (istun kyllä sisällä...)
- Olen fyysisesti terve
- Väsyttää (ehkä nukahdan aikaisin)
- Minulla on suklaata

Onpas vaikeaa. No, onhan tuossa jo jotain. Nyt voikin sitten siirtyä taas valittamiseen. On kamalan kuumakin, kun aurinko on paistanut sisälle. Olisi mukavaa keksiä jotain asuntoa viilentämään, mutta en ole oikein keksinyt mitään.

Onneksi nyt on oikeastaan edes pikkaisen parempi olo. Olen viime päivät niin kovasti toivonut, että lakkaisin olemasta olemassa, mutta juuri nyt en jaksa ajatella edes sitä. Surettaa silti se, että tämä perjantai-ilta on taaaas samanlainen kuin suurin osa. Kuinka mukavaa olisi pitkästä aikaa viettää hauskaa iltaa. Koskahan minulla muuten on viimeksi ollut oikein hauskaa?

No, onhan kirjan lukeminen ihan mukavaa. Väsyttääkin sen verran, että on melkein mukavaa vain levätä. Parempi kai siis vain keskittyä kirjaan loppuillan ja toivottavasti nukahtaa aikaisin. Huomenna on lauantai, jonka olen elänyt ennenkin.

Tyhjä päivä, tyhjä olo

Kiitos Mariia kannustavasta kommentistasi. Yritän tosiaan antaa itselleni aikaa ja lepoa, sekä luottaa siihen, että jonain päivänä kaikki on paremmin. Pitää olla vain kärsivällinen. Ei voi odottaa (kai?) nopeaa parannusta sellaiseen, joka on syntynyt pidemmällä aikavälillä. Kyllä tämä masennus töitä vaatii, että tästä pääsee eroon.

Pelottavaa tässä hetkessä on se, että kun on kuitenkin olemassa myös se vaihtoehto, että tästä ei paranekaan tai tätä ei jaksakaan. Ääni pääni sisällä ei suostu hyväksymään tällaista elämää. Se mieluummin haluaa kuolla kuin elää tätä liian pitkään. Siksi pelkään... ja pelkään muuten tosi paljon! Kauanko jaksan? Entä jos en jaksakaan ja sekoan?

Erityisesti kesä on minulle vaikeaa aikaa. Silloin näkee paljon iloisia ihmisiä, jotka pitävät hauskaa. Silloin tavataan läheisiä ihmisiä ja käydään tapahtumissa. Minulla viikot vain valuvat ohitse, jokaisen viikon ollessa kopio edellisestä. Sisin huutaa elämättömän elämän tuskasta. Välillä raahaan itseni katsomaan elämää, mutta sekin usein vain pahentaa oloa. Ennemmin suljen silmäni kuin muistutan itseäni siitä, että elämääkin voisi olla jos... mitä?

Tänään on helatorstai. En tiedä, mitä "normaalit" ihmiset tekevät tänään, mutta minulle päivä on vain samaa kuin muutkin päivät, jolloin en ole töissä. Teen aamutoimet, tiskaan, pyykkään, lueskelen kirjaa, katson telkkaria, en sano sanaakaan kenellekään... Kuinkahan monta kertaa olen tämänkin päivän elänyt?!

Välillä lähden toki ulos, pois neljän seinän sisältä, mutta aika harva asia enää kodin ulkopuolella tuottaa aitoa iloa. Nautin lenkkeilystä, mutta ei sekään enää takaa hyvää oloa kuten se ennen teki. Kaupungille voin mennä kävelemään, mutta siitäkin saattaa seurata vain ahdistusta, jos on oikein huono päivä. Onhan niitä muitakin asioita, joita joskus teen, mutta en voi välttyä ajatukselta, että miksi niitäkään kannattaa tehdä, kun kaikki tuntuu vain samalta. Ajaa ihan saman asian, jos istuu kotona ja tuijottaa apaattisena eteensä. Yhtä paljon se edistää omaa hyvinvointiani. Siltä ainakin tuntuu, vaikka tiedän, että tässä vaiheessa pitäisi olla vaikka väkisinkin aktiivinen. En vain näe mitään järkeä vastustaa sänkyni ja sohvani kutsua juuri nyt.

Mihin ihmeeseen elämäni on kadonnut?! Ei se voi olla tätä, eihän?!

Surullista hyväksyntää

En sitten nukkunut hyvin, vaikka sitä kovasti toivoinkin. Oli liian kuuma ja kylmä ja ajatukset pyörivät turhan vilkaasti päässäni. Nyt sitten väsyttää, tosin huominen helatorstai (saa nukkua pitkään) ilahduttaa.

Jostain syystä on valtavan surullinen olo. Ei suoranaisesti masentunut (ainakaan juuri nyt) vaan surullinen. Sen hyväksyminen, että tarvitsee toisia ihmisiä elämäänsä, tuntuu tosi raskaalta. Surulliselta tuntuu tieto siitä, että en pysty luomaan kontakteja (ainakaan nyt), jotta jonain päivänä olisi niitä ihmisiä elämässäni. Olen pahoillani siitä itselleni, että en pysty, kykene enkä osaa, vaikka haluaisinkin.

Toisaalta tuntuu hyvältä se, että en enää yritä valehdella itseäni. Vihdoin pystyn katsomaan itseäni peilistä ja sanomaan, että on asioita, joihin tarvitsen toisia. Myös minulla on tarvetta olla rakastettu ja hyväksytty. Myös minulla on oikeus olla olemassa myös muillekin kuin itselleni (vai onko?!). Olisi mukavaa saada myös varjostusta (kaihtimet tms) parvekkeelleni, mutta en osaa sellaisia asentaa. Apu olisi kiva.

En yhtään ymmärrä, miten tämän oivalluksen kanssa pystyy elämään. Toivottavasti en masennu lisää siitä, että en juuri nyt jaksa tehdä mitään sen eteen, että olisi vilkkaampi sosiaalinen elämä. Tiedän, että asian eteen pitäisi tehdä kovasti töitä, ei voi vain olettaa asioiden järjestyvän itsestään, mutta tekeminen tuntuu valtavan raskaalta nyt. En jaksa. Varsinkin, kun minulla ei ole mitään ideaa siitä, miten voisin auttaa itseäni juuri nyt. Ehkä jos toivoo oikein kovasti jotain hyvää tapahtuu... Ehkä?!

Rauhallinen ilta

Pään sisällä on nyt melko rauhallista. Se tuntuu mukavalta vaihtelulta viime päiviin verrattuna. Toivon juuri nyt niin valtavan hurjan kovasti, että saisin elämäni kuntoon siten, että minulla olisi siinä hyvä olla. Haluan sitä niin valtavasti, että sisuksiin sattuu.

Sitten kuitenkin tiedän, että tästä masennuksesta toipuminen ei ole niin helppoa. Tiedän, että en pysty sormia napsauttamalla ratkaisemaan ongelmiani. Mikään ei edes takaa sitä, että jonain päivänä keksisin ratkaisun päästä tästä masennuksestani yli. *huokaus*

Otan kirjan (masennusta käsittelevän) ja menen sänkyyni. Kohta onkin hyvä aika vaipua toivon mukaan levolliseen uneen. Se on päivän paras aika. Hyvää yötä.

Parvekekasvi

Ostin tänään Parvekekasvin. Se näyttää söpöltä ja siinä on punaisia kukkia. Sen katsominen hymyilyttää; kukkien katselu ei voi muuta kuin piristää. Tarkoituksena on vielä hankkia Parvekekasville kavereita, mutta tämä on jo hyvä alku kesäkaudelleni.

Muuten tämä päivä onkin mennyt masennuksen kanssa tiiviissä yhteydessä. Mikään ei kiinnosta ja päätä särkee. Elämä vain valuu ohi enkä ole siinä mukana tänäänkään.

Sinnittelyä

Viikonloppu meni sitten aika huonoissa merkeissä. Masennus löi hyvän olon rippeet taas piiloon johonkin kaapin perukoille, ja en löydä niitä enää. Taas on siis alkamassa sinnittelyvaihe. En ole innoissani siitä.

Tässä olotilassa on vaikea kuvitella, että joskus vielä tulisi hyvä päivä. Järki kyllä sanoo, että kyllä se tulee, mutta toinen "järki" (?!) sanoo ihan muuta. Se sanoo, että näiden olosuhteiden vallitessa elämässäni minulla ei ole mahdollisuutta täyteen parantumiseen.

No, nyt tavoitteenani on lähinnä pitää kroppa hengissä. Kovasti kaipaan hyvää elämää ja olisin valmis tekemään töitä sen eteen, mutta keinoja ei ole. Minulla on kova ikävä iloista itseäni, mutta sen takaisin saaminen ei ole juuri nyt mahdollista. Joten nyt sinnitellään.

Haluan luovuttaa

En jaksa ponnistella päivästä toiseen. Elämä tuntuu merkityksettömältä sinnittelyltä. Viime aikoina minulla on/olisi ollut voimia tehdä monenkinlaisia asioita, mutta en pysty/osaa muuttaa elämässäni niitä kaikkein vaikeimpia asioita. Ne vaivaavat minua päivästä toiseen ja tuhoavat mielenterveyttäni. Siksi haluaisin luovuttaa... lakata ponnistelematta. Mitä hyötyä tästä kittuuttamisesta on, kun se tärkein elämästä puuttuu: läheiset ihmiset.

Aamulla parempaa

Eilen minulla oli tosiaan pienimuotoinen romahdus. Tunsin sen hiipivän jo päivän aikana, mutta en kyennyt estämään ajatusten vyöryvää voimaa, niinpä kävin läpi melkoisen ajatusmyrskyn illan aikana. Illalla olin tosi väsynyt, kun ryömin sänkyyn, mutta sain nukuttua ihan hyvin, minkä vuoksi oloni on nyt ihan kohtalainen.

Olen lukenut masennuksesta jonkin verran sen jälkeen, kun tajusin saaneeni tämän vaivan. Eräs asia, jota olen ihmetellyt suuresti, on se, että masennus olisi pahimmillaan aamuisin ja helpottaa päivän mittaan. Minulla se on juuri päinvastoin. Olen aina pitänyt rauhallisista aamuista ja auringonnousuista. Mieleni on tyyni ja asiat näyttävät aika valoisilta. Monesti olen aika toiveikaskin tulevan suhteen. Uusi aamu tuntuu uudelta alulta.

Päivän mittaan ajatusten ikävä vellominen pääni sisällä alkaa ja pahimmillaan se on illalla. Tunteet ja ajatukset kasaantuvat päivän mittaan sen myötä, kun näen, että tämäkin päivä on vain eilisen toistoa ja en kykene muuttamaan asioiden kulkua tiettyyn, hyvinvointiani heikentävään suuntaan. Näen, että elämäni ei näillä voimilla ja taidoilla muutu. Näen, että tulevaisuus on tätä samaa, eli ei elämisen arvoista elämää.

Nyt on kuitenkin vielä lauantai alkamassa, joten en halua sen enempää miettiä ikäviä ajatuksia. Vielä tuntuu siltä, että voisin syödä jotain hyvää ja lähteä kaupungille kävelemään auringonpaisteeseen. Ehkä istahdan johonkin syömään jäätelöä ja katselemaan ihmisten kulkemista. Ehkä jopa jaksan hymyillä pikkaisen?!

Hys, hiljaa ajatukset!

Perjantai-ilta. Ihan kiva. Tänään ajatusmaailmassa pyörivät ajatukset ovat kuitenkin sellaisia, että niitä ei kannata kuunnella. Yritänkin siis keskittyä kaikkeen mahdolliseen muuhun kuin niihin. Yritän sulkea sisäiset korvani. Yritän "nauttia" perjantai-illasta. Tai oikeastaan vain suoriutua siitä jotenkin ilman suurempaa pahaa oloa.

Elokuva auttaa sulkemaan sisäiset korvat. Toivottavasti olo on riittävän hyvä siihen, että kirja tekee saman (jos olo on oikein huono, on vaikea keskittyä lukemiseen). Telkkaria varmaankin katson pikkaisen.. ja teen ehkä jotain muutakin... tai sitten vain tuijotan seiniä ja kattoa.

Tavoitteena on olla hengissä huomenna ja mielellään melko täysipäisenäkin. Kai huonompiakin tavoitteita voi olla.

Elämä on tuolla jossain...

...mutta ei täällä. En koe eläväni; suoritan päivittäisiä toimintojani melko rutiininomaisesti. Yritän painaa pahanolon tunteeni piiloon, koska tunnetta aiheuttavien ajatusten liian pitkällinen pohtiminen ei hyödytä mitään. Siitä huolimatta pohdin ja pohdin, päivät pitkät.

Pohtimisen tuloksena olen tullut siihen päätelmään, että jos elämää, ajatuksia ja tunteita haluaa, niitä varten on olemassa kirjat ja elokuvat. Niitä lukiessa/katsellessa elämään saa seikkailua, jännitystä, draamaa ja romatiikkaa, haluamassaan suhteessa kutakin. Niiden myötä myös ahdistavat ajatukset menevät piiloon väijymään parempaa hetkeä hyökkäykselleen.

On ihmeellistä, miten tyhjältä ja merkityksettömältä elämä voikaan tuntua. Kyllähän tätä voi suorittaa, kulkea silmät kyynelissä ja hartiat kyyryssä päivästä toiseen, mutta mikä ihme on tämän tarkoitus?!

Arjen haaste

Miksi arki on niin vaikeaa minulle? Töissä ei sinällään ole mitään vikaa, mutta töiden tekeminen tuntuu raskaalta. Illalla on muutama tunti aikaa itselle, mutta sekään ei jaksa innostaa, vaikka jotain ihan mukavia harrastuksia minulla onkin.

On niin vaikea löytää jotain merkitystä ja syytä elämälle. Kyllähän sen tietää, että synkät ajatukset ovat masennuksen tuottamia, mutta vaikka kuinka ajattelee, on tosi vaikeaa löytää elämäniloa kantamaan elämää eteenpäin. Järkeilemällä niitä syitä ei ainakaan löydy, joten ehkä olisi parempi vain olla miettimättä.

Ääh, kun tämä oma arki ei sitten niin millään jaksaisi kiinnostaa... mutta eipä tässä kai kenenkään muunkaan arkea voi elää. Omat voimat ja kyvyt eivät riitä kummoisiin keinoihin parantaa omaa oloaan. Tässä tilanteessa ei voi kuin sinnitellä päivästä toiseen ja toivoa, että joskus elämä tuntuisi hyvältä... mutta en voi oikein muuta sanoa kuin että ei tällainen sinnittely ole elämistä.

Aikaa

On vapaapäivä ja tunnen, että minulla on aikaa. Tämä on tunne, jota olen kaivannut tosi paljon. Järjellä ajatellen minulla on aikaa myös työpäivinä, mutta en sisimmässäni tunne niin. Tunnen vain kiirettä ja taukoamatonta tekemisen tarvetta: työtä, liikkumista, kotitöitä... Päivä menee suorittamiseksi, elän ja teen asioita, koska minun on pakko, en siksi, että nauttisin elämästä. Suoritan päiväni velvollisuudesta.

Minun on vaikeaa tehdä työpäivänä itselleni hetki, jolloin saisin tunteen siitä, että minulla on aikaa. Minua vain ahdistaa koko ajan ja varttitunnin lehden tai kirjan lukeminen tuntuu sekin suorittamiselta sen sijaan, että kokisin lataavani akkujani.

Tämä masennus on vienyt kyllä tosi paljon voimia. Väsyn tosi nopeasti, jos yritän tehdä liikaa asioita ja silloin tarvitsen aikaa toipumiseen. Olenkin ajatellut, että tekemiseni on jotenkin liikaa juuri nyt ja se aika, joka minulla on käytettävissä itselleni ja toipumiseeni, on jotenkin liian vähäistä. Työssäkäyvänä sitä aikaa on vain niin vaikea taikoa jostain lisää.

Päivä näyttää oikein mukavalta, on lämmintä ja aurinko paistaa. Yritän keskittyä tähän hetkeen ja nauttia. Tuleva työpäivä ja masennuksen mörkö pysyköön vielä hetken poissa ajatuksistani. Toivottavasti.

Mielialan vuoristoradassa

Masennus on ollut nyt seuralaiseni useamman kuukauden. Mieliala menee ylös ja alas, huonompia päiviä on enemmän kuin hyviä. Huonona päivänä haluan vain kadota, haluan sammuttaa negatiivisten ajatusten kiertävän kehän ja paeta pahaa oloa. Hyvänä päivänä olo on melko normaali ja saatan iloitakin jostain mukavasta asiasta, jota olen tehnyt. On raskasta istua tässä vuoristoradassa tietäen, että hyvän päivän jälkeen tulee aina se huono... se, jolloin ei jaksa nousta ylös sängystä.

Se mikä juuri nyt ilahduttaa, on se, että minulla on ollut pari oikein hyvää päivää. Olen hemmotellut itseäni, tehnyt vain mukavia asioita ja jopa tavannut ystävää. Tämä kaikki on tuonut toivoa... vaikka tiedänkin tämän masennuksesta toipumisen olevan vasta alussa. Iloitsen kuitenkin nyt, kun masennuksen panta ei juuri nyt kiristä päätä ja suurin osa ajatuksista on positiivisia. Hip, vihdoinkin vapaapäivä masennuksesta!

Lauantaina ei mitään

Olen odottanut tätä viikonloppua aika paljon. Pääasiassa siksi, että saisin nukkua... on taas unet jääneet heikoiksi, ja väsymys on kulkenut seuranani koko viikon. Nukuinkin erittäin hyvin viime yönä, mutta silti nyt väsyttää. Tuntuu raskaalta elellä tätä viikonloppua juuri nyt, kun ei ole mitään odotettavaakaan. On vain minä yksin kotona ja väsymys ainoana "seuralaisena".

Kerrankin on aikaa, mutta se lohduttaa vain vähän. Katson kalenteria ja totean, että lähiviikkoina ei ole mitään odotettavaa. On vain tasaista arkea ja päiviä, jotka ovat toistensa kopioita. Ahdistaa. Olo on ihan tyhjä.

Mitä tänään tekisin? Menisinkö kenties lenkille haistamaan raikasta ilmaa? Siivoaisinko vähän? Menisinkö ostoksille? Elokuviin? En tiedä.

Kaivan kalenterin esiin. On pakko löytää sinne merkintä, jota odottaa. Tämä tyhjyys syö sisintä, vetää mielen syvälle ahdistukseen, väsyttää. En aina tiedä, jaksanko sinnitellä päivästä toiseen.

Perjantai-ilta

On perjantai-ilta ja kohtalaisen raskas työviikko on takana. Olo on varsin hyvä ja rentoutunut juuri nyt. Katselin digiboksille tallentamiani TV-ohjelmia ja lueskelin lehtiä. Samaa voin tehdä huomenna. Usein olen ollut ahdistunut, jos viikonloppu näyttää tältä (eli ei mitään erityisempää tekemistä), mutta nyt se tuntuu rauhoittavalta. Jospa kerrankin onnistuisin rentoutumaan ja kuuntelemaan sisintäni... jospa osaisin rauhoittaa mieleni ja nauttia olemisesta.

Sana: kiitos

Kiitos on yksi vaikeista sanoista rakkaassa maassamme. Jos teen jotain poikkeuksellisen hyvin töissä, kiitosta ei kuule. Jos avaan oven tuntemattomalle kaupungilla, on hyvin harvinaista kuulla "kiitos". Jos lähetän paketin tuttavalle, hän ei kiitä. Näitä esimerkkejä on paljon.

En kuitenkaan ymmärrä sitä, että jos toiselle tekee jotain mukavaa, miksi siitä ei osata kiittää? Miten voi olla vaikeaa sanoa kiitos silloin, kun todella aihetta on? Se on lyhyt sana, ei vaadi ihmeemmin energiaa sanoa se, ja tekstiviestillä lähetetty kiitos ei paljon maksa, mutta se taatusti piristää saajansa mieltä ja vahvistaa suhdetta. Miksi siis tuo pieni, hyvä sana on niin vaikea sanoa? Miksi toiselle ei haluta tehdä hyvää noin pienellä teolla?

Ehkä tuo on vain ajattelemattomuutta tai ns. "jaksamattomuutta" (ei jaksa, väsyttää, on niin paljon hommaa, en ole nukkunut viime aikoina tms). Oma elämä imee niin tiukasti otteeseensa, että ei muisteta, että "hei, tuo läheiseni teki jotain kivaa minulle tänään, huomioinpa sen". Tuntuu, että toisten huomioiminen jää koko ajan vähemmälle ja vähemmälle maassamme (muista maista en tiedä), huomiota voidaan osoittaa korkeintaan, jos siitä on itselle jotain selkeää etua. Sanomalla "kiitos" ei kuvitella etuja saavutettavan, vaan kuvitellaan ehkä virheellisesti, että ilman kiitostakin voi elää ja sana on vain energian haaskausta. Entä suhteen lujittuminen, eikös se ole etu? Ilo toisen kasvoilla, eikö se ole molemminpuolinen ilo?

Voisi ajatella, että olen katkera, kun en ole saanut kiitosta jostain. Yritän kuitenkin niellä tuon suuntaiset tunteet ja muistaa sen tosiasian, että ihmiset ajattelevat vain pääsääntöisesti itseään, ehkä joskus perhettään ja hyvänä päivänä naapuriaan. Itselläni kun ei kuitenkaan ole montaa läheistä, niin ehkä se on vain niin, että en ole riittävän tärkeä kuulemaan sanan "kiitos". Olen täysin valmis hyväksymään tuon.

Ihmetyttää vain, että mistä tämä välinpitämättömyys toisia kohtaan kumpuaa. Tuntuu, että se on jo päivän sana. Eletään omaa pikku elämää eikä kiinnitetä toisiin huomiota muuta kuin silloin, kun siitä on itselle hyötyä. Onko tuo heijastus rajoittuneesta ajattelukyvystä vai sielussa kytevästä kylmyydestä? Vai jostain muusta?

Se on kyllä totta, että ihmiselle, joka ei juuri kiitosta viljele, ei juuri kiinnosta ylimääräisiä palveluksia tehdä. Miksi nähdä vaivaa, kun toinen ei arvosta? Maailmassa on varmasti ihmisiä, jotka arvostavat annettua apua tai pieniä yllätyksiä, joten kannattaa todennäköisesti panostaa energiansa heihin. Aito ilo aidosta huomionosoituksesta on se, mikä auttaa jaksamaan arjessa.