Aavistuksia

Aavistukset ovat mielenkiintoinen asia. Minulle niitä tapahtuu silloin tällöin, joten kerron tässä pari viimeksi tapahtunutta. Minun piti ottaa jauhopussi kaapista (onneksi ei kotona!), mutta tunsin outoa vastenmielisyyttä asiaa kohtaan. En oikeastaan ymmärtänyt tuntemustani, mietin vain hetken, että miten ihmeessä pystyn nostamaan pussin kaapista pois. Tuntui tosi oudolta, mutta ei enää siinä vaiheessa, kun avasin jauhopussin. Siellähän kuhisi elämää! Lajimääritys jäi minulta tekemättä.

Pari viikkoa sitten pohdiskelin, että mitenhän kerran noin kaksikymppisenä tapaamani naisen elämä on mahtanut mennä. Olin jutellut hänen kanssaan vain kerran, mutta jotenkin hän jäi mieleeni. Välissä oli vuosia, että en edes muistanut häntä, mutta nyt hän palasi mieleeni useammankin kerran. Ei olisi siis kai pitänyt yllättyä, kun sain lukea hänen kuulumisistaan eräästä lehdestä, vaikka hän ei olekaan mikään julkisuuden henkilö.

Tällaisia asioita tapahtuu ja on mielenkiintoista pohdiskella, mistä ne tulevat. Sen tiedän, että haluamalla aavistuksia niitä ei tule. Pinnistelemällä ne myös pysyvät poissa ja stressi toimii myös hyvänä karkottimena. Kaikenlainen poissaoleminen omasta itsestään ja elämästään pitää poissa myös nämä arvokkaat pienet vihjeet tulevasta.

Saan aavistuksia silloin, kun olen ollut läsnä itsessäni ja elämässäni. Rauhalliset, stressittömät ja normaalit päivät kaikenkaikkiaan lisäävät herkkyyttäni. Alan nähdä, tuntea ja kokea enemmän. En osaa sanoa, mitä tuo enemmän on, mutta nämä aavistukset liittyvät siihen "ulottuvuuteen". Elämä on jotenkin enemmän kuin se, mitä ympärillä on. Onko se intuitiota?

Minusta tuo jonkinlainen "ohjaus" on valtavan lohdullista. Minusta tuntuu, että olen elämässäni sisällä ja asiat, jotka tapahtuvat, ovat väkisinkin oikeita, koska ohjaan itse elämääni ja olen avoin erilaisille elämässä tapahtuville asioille. Tämä tunne on sellainen, että haluan pitää elämäni omani tuntuisena, rauhallisena ja toimivana, koska sillä on oikeasti merkitystä. Vain siten voin tehdä päätöksiä, jotka tulevat itsestäni ja ohjaavat oikeaan suuntaan. Minulla on liikaa kokemusta päinvastaisesta.

Vaikka esimerkkini ovatkin pieniä, suurempiakin asioita on tapahtunut. On haasteellista osata käyttää aavistuksia hyväkseen. En oikein vielä tunnista, mihin kannattaa tarttua, koska haluaisin niin kovasti löytää vastauksen sisältäni, että haluni puskee aavistukset usein pois. Mikä on ohjausta ja mikä vain omaa haluani löytää ratkaisu jostain ulkopuolelta? Aavistusten maailma on mielenkiintoinen. On mukava tunne tietää jotakin, mitä ei voi tietää, ellei ole hereillä ja tunne.

Liikaa kaikenlaista

Liikaa, liikaa ja liikaa. Tuntuu, että nyt tapahtuu ja tulee liikaa kaikenlaista, jota en pysty sulattamaan. Samaan aikaan elämässäni ei ole tapahtunut mitään mullistavaa. Jotenkin vain kaikki tuntuu liikaa, kaikkea on liikaa, minun pitää venyä liikaa joka suuntaan ja en vain pysty sulattamaan kaikkea.

Päätin aloittaa uutislakon, kun ymmärsin, että pystyn elämään arkeani mainiosti tietämättä mitään maailman sotatilanteista tai poliitikkojen uusimmista aivoituksista hyvinvointini heikentämiseksi. Olen useimmiten ollut varsin ahkera uutisten seuraaja, en oikein itsekään tiedä miksi. Ehkä se on ollut jokin kansalaisvelvollisuuden suorittaminen ja sivistyneisyyden tavoittelu yhdistettynä uteliaisuuteen. Kivaa puuhaahan se on, mutta viime aikojen uutiset ovat lähinnä ahdistaneet minua, mikä on ihan turhaa, koska en voi vaikuttaa uutisoitaviin asioihin mitenkään. Voin vain vaikuttaa siihen, mitä uutisia otan vastaan.

Lisäksi kesälomailu on tehnyt sen, että sähköpostini pursuilevat viestejä ja lisää tulvii joka päivä. Osa viesteistä on toki oikein hyviä ja toivottavia, loput sellaisia, että mielellään lukisin, jos olisi aikaa. Se, mikä noissa viesteissä ahdistaa on niiden määrä ja se, että sähköpostilaatikkoni näyttää koko ajan kymmeniä lukemattomia viestejä. Suo on pitkä tarpoa. Facebook on toinen, jota kautta viestejä tulvii. Moniin viesteihin liittyy myös jonkinlainen "reagointivelvollisuus" ja kun nykyajasta on kyse, reagoida pitäisi nopeasti. Miten nuo saa hoidettua? Hoitamattomuuskin ahdistaa joka päivä.

Lisäksi pitäisi hoitaa netin kautta miljoona muutakin asiaa. Pitää muistaa, tehdä, ratkaista, siirtyä paikasta toiseen, suorittaa, lukea jne. Tenttiin lukeminen painaa hartioita koko ajan, lopputyönikin huutaa tekijänsä perään. Kämpän räjähtämisenestotoimet vievät oman aikansa (haluan ylläpitää siisteyttä, kun kerrankin on siistiä), haluan laittaa hyvää ruokaa, kasvimaakin pursuaa purtavaa, kun vain haen sitä. Eräs pieni ihmissuhdekonfliktikin vie hiljalleen hermot, kun aikaa ja voimia tuollaiseen ei ole (rasittaa ihmiset, jotka haluavat ymmärtää väärin).

Onhan osa tuosta puuhastelusta mukavaakin, mutta liika on liikaa. Miten perheelliset oikein jaksavat jatkuvaa ajan kanssa kilpajuoksua, kun minulle tällainenkin arki jo tuottaa tuskaa? Minullahan periaatteessa on nyt aikaa ihan hyvin, mutta silti tämä on liikaa, tapahtuu liikaa. Nämä kaikki asiat vievät voimia, vaativat liikaa ja kaipaan vain rauhaa, jotta voisin keskittyä tärkeimpiin asioihin.

Huomaan muutoksen itsessäni. Ennen jaksoin vaikka minkälaista hulinaa, mutta nykyään kaipaan vain rauhaa, tasapainoa ja tunne-elämän harmoniaa. Olen selvästi herkistynyt kaikelle ympärillä tapahtuvalle, ilmapiirille ja ympäristölle, enkä oikein siedä liian korkeita aaltoja. En tiedä, onko tälle selitystä, mutta minusta tuntuu, että olen vihdoin herännyt kulkemaan omilla jaloillani ja elämään omaa elämääni. Sen myötä kaipaan asioita, jotka ovat minulle hyväksi (ja haluan pois asioita, jotka vievät voimiani). Lisäksi voimavarani ovat todellakin rajalliset, enempään pitäisi tässä yhteiskunnassa varmaankin pystyä, mutta minä en vain pysty.

Ei elämästä täysin häiriötöntä voi saada ja tekemisen määrä välillä lyö yli. Silti kaipaan nyt valtavasti jotain rauhallisempaa paikkaa, jossa saisin karsittua ylimääräistä hälinää pois. Ehkä jonain päivänä...

Siirtymä kesästä syksyyn, lomasta arkeen

Viime päivät ovat olleet kiireisiä. Olen säntäillyt (eli pyöräillyt) paikasta toiseen, hoitanyt välttämättömiä asioita, aloittanut opiskelut, lukenut tenttiin, pakastanut puolukoita, siivonnut reissun myötä räjähtänyttä kämppää, pessyt peittoja ja tyynyjä (normaali alkusyksyn askare hikisen kesän jälkeen) ja laittanut ruokaa kasvimaan antimista (kesäkurpitsaruokia siis). Puuhastelu on ollut enimmäkseen mukavaa, mutta täytyy myöntää, että hieman hengästyttää! Tämä muistuttaa rytmin muuttamisen pakollisuudesta, aherruksen alkamisesta ja loman loppumisesta. Vaikka tuossa on surumielinen sävähdys, ei tämä kokonaan mielestäni synkkää ole. Nautin syksystä.

Tämä syksy on erilainen kuin moni aiempi: tulevaisuuteni on täysin auki. Työrintamalla näyttää hiljaiselta ja lama luultavasti pitää sen sellaisena. Opiskelu pitää arjen täyteisenä, mutta siinäkin olen siirtymässä loppusuoralle. Harrastuksetkin laitoin kokonaan uusiksi. Vapaus ja päätösvalta oman elämän suhteen hullaannuttaa, mutta toisaalta olen ihmeissäni tulevasta: mitähän ihmettä alkaisin tämän syksyn jälkeen tehdä? Yritän pitää mielen rauhallisena turhista huolista ja antaa tilaa uudelle. Olen valmis siirtymään tekemään jotain uutta, olen valmis. Uusi, olet tervetullut! Voi, kunpa löytäisin ihan itse itselleni sopivan jutun, jota voisin alkaa tehdä. Saa minulle tosin tarjotakin kivoja projekteja ja muita hommia ;)

Nyt ryntään taas erilaisiin askareisiin. Ajatukset pysyvät kurissa, kun tekemistä piisaa. Kaunista syksyn jatkoa! :)

Uusi kirjahylly

Ostin uuden kirjahyllyn. Kyllä, minä joka välttelen shoppailua parhaani mukaan. Inhosin vanhoja hyllyjäni ja halusin niiden tilalle jotain nätimpää ja käytännöllisempää ja sellaista myös sain. Minusta on tärkeää, että on itseään miellyttävien asioiden ympäröimänä niin paljon kuin se on mahdollista, monessakin asiassa.

Olen katsellut uutta hyllyäni hämmentyneenä. Se on aivan eri maailmasta kuin muut huonekaluni, mutta se oli oikeastaan tarkoituskin. Jos en pidä vanhasta tyylistäni, en näe mitään syytä jatkaa sen ylläpitämistä enää, vaan vaihtukoon osa kerrallaan. Kuka on lisäksi sanonut, että kaikkien huonekalujen pitäisi olla samaa sarjaa tai edes saman värisiä? Minä hyppäsin kerta heitolla vaaleasta tummaan ja näky miellyttää silmääni. Tummaa taustaa vasten kirjat ja muut tavarat näyttävät asettuvan siististi paikoilleen, toki hyllyni kaapinovet myös peittävät sisältöä. On ihanaa, että kirjahyllyni on vuosien jälkeen vihdoin siisti ja kiva katsella. Ihmeellistä on myös se, että kirjahyllyssäni on nyt myös tilaa!

Hyllyn saapumisen jälkeen kämppäni on ollut hyrskyn myrskyn. Levitin vanhojen hyllyjeni sisällön pitkin lattiaa ja hiljalleen kävin tavaroita läpi. Järjesteleminen on ollut mukavaa: olen suodattanut kaikesta rojusta itselleni oikeasti tärkeät ja kiinnostavat kirjat ja tavarat ja asetellut ne uuteen hyllyyni. Kirjoja poistui muovipussillinen ja muuta rojua varmasti vähintään yhtä paljon. Tokihan olisin voinut siivota vanhan hyllyni jo aikoja sitten, mutta tämä tavaroiden siirto vanhasta uuteen teki karsimisesta paljon helpompaa. Monen kirjan kohdalla minusta vain tuntui, että tämän kirjan paikka ei ole uudessa hyllyssäni. Vanha kirjahyllyni jotenkin jumitti minut vain katselemaan kaaosta. Nyt minusta tuntuu, että jotain on oikeasti jopa muuttunut!

Kirjahyllyn myötä muutakin tavaraa on matkannut uusille paikoilleen. Järjesteleminen ikään kuin levisi käsistä ja ihanan moni vaelteleva tavara on löytänyt paikkansa. Olen nyt aika lähellä sitä tilannetta, että kaikilla tavaroilla on paikkansa ja että lattia on tyhjä irtotavaroista. Tyhjä lattia taas innostaa siivoamaan useammin ja siisteys taas itselläni vaikuttaa hyvinvointiini. Olen oikein tyytyväinen, järjestys tekee naisen iloiseksi ;)

Puutarhatöissä

Joskus nuorena puutarha-ala oli yksi toivealoistani. Kai se silloin näyttäytyi kuvitelmissani kukkien laitttamisena ja kitkemisenä, pienenä puurtamisena pienellä tilkulla. No, oli miten oli, olen toteuttanut pienesti toiveeni. Olen tehnyt muutaman tunnin puutarhatöitä ihan palkkaa vastaan. Hauskaa oli!

Oli mukavaa olla joku muu kuin mikä normaali työarjessa olen. Oli mukavaa, kun muut eivät tienneet, mitä teen normaalisti. Kerroin kyllä, että en ole puutarha-alan ammattilainen, mutta ei se näissä töissä häirinnyt mitenkään. Tärkeintä oli, että työ tuli tehtyä ja sehän tuli, kun minusta oli kyse.

Tämä pieni työ sai minut toivomaan, että tulevassa työssäni voisi olla edes jotain pientä fyysistä. Se pitäisi sopivasti hereillä ja kehon vireessä. Tuo on kuitenkin aika toivoton toive, koska nykyään työnkuvat ovat tosi kapea-alaisia. Töissä piiperretään oman kapean alueen parissa (ja ihmetellään, miksi on tylsää).

Outoa tuossa työssä oli oikeastaan se, että huomasin saavani eräältä taholta pientä alentuvaa käyttäytymistä, kun olin "vain" puutarhatyöläinen. Tuollainen käytös hämmästyttää minua aina, en keksi sille ikinä mitään perusteita. Toisaalta olin hyvilläni, että todellinen ammattini ei paljastunut, halusin olla ylpeä puutarhatyöläinen edes hetken. Se oli hyvä rooli, ihan yhtä hyvä kuin varsinainen ammattini tai mikä tahansa muu ammatti. Tärkeintä on, että tekee hyvin sen, minkä tekee, ei tittelin koreus tai palkan suuruus.

Kesän mukana kepeästi

Olen nyt kesällä jotenkin onnistunut soljumaan kesän ja sen tuoman askareiden virrassa. En ole yrittänyt väkisin tarttua mihinkään, vaan olen tehnyt askareitani mahdollisuuksieni mukaan. Ja tiedättekö mitä se on tuonut tullessaan? En ole murehtinut tulevaa! Tämä on ollut minulle huikea saavutus, minulle, joka olen murehtimisen mestari.

Tämä hetkessä ja tässä päivässä eläminen tuntuu tosi terveeltä ja virkistävältä. On kepeä olo, mukava tehdä ikävämpiäkin askareita ja väsymyskin on pysynyt loitolla. Olen saanut jotain hyviä asioita aikaiseksikin ja ennen kaikkea olen osannut nauttia saavutuksistani, pienistäkin. Tokihan kesällä olen yleensä muutenkin pirteämpi, loma tekee aina ihmeitä ja itselle tärkeiden asioiden tekeminen on aina huikeaa, mutta erityisen tyytyväinen olen tästä murehtimisen uupumisesta.

Olen liikkunut, huhkinut kasvimaalla, reissannut, marjastanut ja mökkeillyt. Ainoa, mitä oikeastaan selkeästi olen kaivannut, on hyvät kirjat. Ne ovat jääneet lukematta, koska minulla on ISO pino opiskeluun liittyvää kirjallisuutta luettavana. Mistä päästäänkin kesän "huonoihin" puoliin...

Opiskeluni ovat jääneet täysin kesäaskareiden jalkoihin. Olen hieman lukenut, hieman vähemmän kirjoittanut, mutta mikään ei muuta sitä tosiasiaa, että olen lukemisessa satoja sivuja jäljessä ja kirjoittamisessa 20-30 sivua. En tiedä, kuinka paljon minun pitäisi tuota harmitella, kun olen kuitenkin nauttinut kesästä ja pakottomuudesta. Jos tarkkoja ollaan, kukaan ei maksa minulle yhtään mitään noista opiskeluponnistuksista tällä hetkellä. Eli koen, että saan käyttää aikani juuri siten kuin haluan. Toisaalta olisin halunnut olla pidemmällä lukemisessa ja kirjoittamisessa. Jotenkin tuntuu, että osaan olla itselleni aiempaa armeliaampi tässä "epäonnistumisessa". Onhan minulla aikaa vielä opiskella. Mihin tässä valmiissa maailmassa on kiire? (Toimeentulokysymykset toki tulevat vielä joskus vastaan, mutta se on sitten sen ajan murhe.)

Aion vielä nauttia kesästä ja alkavasta syksystä. Olen onnekas ja pääsen vielä mökkeilemään, hengittämään raikasta ilmaa ja nauttimaan hiljaisuudesta. Aion ottaa siitä kaiken irti, pakottamatta.

Tartu tilaisuuteen

Olen viime aikoina yrittänyt löytää kaupoista kolmea samanlaista, lasitettua saviruukkua kukille, mielellään ruskeat, mutta ei ainakaan valkoisia. Joka kaupasta olen palannut tyhjin käsin. Kauppojen määrä ei todellakaan korvaa laatua - useimmissa kaupoissa on nimittäin ollut melkein sama ruukkuvalikoima, koristeellisia ja valkoisia ruukkuja löytyy, joistakin myös lasittamattomia saviruukkuja. Olen kiertänyt myös kirpputoreilla, mutta niistä ei oikein löydy kolmea samanlaista.

Tässä kierrellessäni minulla on ollut hyvin aikaa muistella, miten reissussa ollessani kävin eräällä kirpputorilla, jossa oli kolme kaunista, vaatimuksiini sopivaa kukkaruukkua. En ostanut niitä, kun ajattelin, että minua ei huvita raahata niitä laukussani. "Kyllähän kukkaruukkuja myydään asuinpaikkakunnallani." Väärin.

Tämä tapaus on muistuttanut minua siitä, että elämä tarjoaa monestikin tilaisuuksia, kun niihin vain huomaisi tarttua. Monet asiat soljuvat yllättävän vaivattomasti, kun vain näkisi, ymmärtäisi ja osaisi tarttua niihin heti, kun ne ovat edessä tarjottimella. Esimerkkinä tällaisesta kukkaruukkuja hieman suuremmasta asiasta oli työn vaihtaminen. Luulin, että minulla ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin palata vanhaan työhöni, niin sitten yhtäkkiä näinkin ilmoituksen, johon reagoin heti. Näin, että tilaisuus oli suunattu minulle, niin hölmöltä kuin se kuulostaakin.

Olenkin alkanut terästämään havaintokykyäni, jotta näkisin tilaisuuksia. En varsinaisesti odota koko ajan jotain tapahtumaksi, mutta pyrin näkemään asioita eri tavalla kuin ennen. Joskus (kuten tuo kukkaruukkuasia) tilanteet menevät nopeasti enkä niitä juuri jälkeenpäin mieti, kunnes sitten oivallan, että siinähän se hetki oli ja meni. Varsinkin kun oikein etsii jotain, on vaikea löytää. Kannattaakin olla etsimättä ja vain napata eteentulevat asiat, luottaa siihen, että asiat järjestyvät.

Tilaisuuksiin tarttuminen vaatii rohkeutta, koska tilaisuuksia voi tulla eteen silloin, kun niitä vähiten odottaa. Aina ei voi olla valmis ja valmistautumattomuuden vuoksi tilaisuuksia ei kannata hylätä. Seuraavaa voi joutua odottamaan pitkäänkin. Mahtaisikohan ne kukkaruukut olla vielä siellä kirpparilla, kun sinne seuraavan kerran menen? Se voi olla jo paljon vaadittua. Tilaisuuteni oli ja ehkä meni, mutta eiköhän uusikin joskus vastaan tule.

Lomalla tietokoneesta ja netistä

En ollut suunnitellut sitä etukäteen, mutta niin vain pääsi käymään, että olin lomalla tietokoneesta ja netistä noin viikon. Sinä aikana oivalsin, miten vapauttavaa on irrottautua tietokoneeseen ja nettiin liittyvistä rutiineista. Olin ajatellut, että en ole erityisesti kiinni Facebookissa ja muissa netin houkutuksissa, mutta niinpä vain viikon aikana oivalsin, että kylläpä vain, minulla menee 1-2 tuntia päivässä aikaa ihan vain netissä viihtymiseen, joskus jopa enemmänkin.

Periaatteessahan tuo ei haittaa, mutta tarkemmin asiaa pohdittuani oivalsin, että en haluaisi käyttää elämässäni kovinkaan paljon aikaa ruudun tuijottamiseen. Teen oikeasti mieluummin jotain ihan muuta. Teen tietokoneella toki paljon asioita, joita haluankin tehdä, kuten kirjoitan blogia, luen toisten kirjoittamia mielenkiintoisia blogeja, seuraan jossain määrin Facebookia, maksan laskuja ja hoidan muita asioita yms. En kuitenkaan kaipaa juurikaan ajan kuluttamista tietokoneella, koska aikaa tuntuu olevan jo muutenkin vähän mielekkäisiin asioihin. Tietokoneella istuminen tekee olosta vain pöpperöisen (ennemmin siis vie energiaa kuin tuo sitä) ja sitten harmittaa, kun muuta jää tekemättä.

On silti vaikea alkaa karsia tekemisiään, mutta taidan yrittää. Ei kaikkia maailman asioita voi seurata, vaikka haluaisikin. Ehkäpä kannattaa kohdistaa energiansa ja aikansa niihin asioihin, jotka kiinnostavat aidosti ja jättää  muu vähemmälle. Priorisoinnin ohella voisi myös rajoittaa aikaa, jonka käyttää netissä. Lisäksi voisi pitää päiviä, jolloin ei istahtaisi tietokoneen äärelle lainkaan. Ehkä näillä pääsen alkuun nettiaktiviteettien karsimisessa, jotta netistä ei tulisi yksi uusi ähkyä ja ylitarjontaa tuottava, stressaava tekijä elämään.

Raikas tuulahdus

Olen päässyt hetkeksi pois tukalasta kämpästäni ja voin kertoa, että olen nauttinut. Olen istunut tuuletusikkunan alla lukemassa ja tuntenut raikkaan (eli viileän ja puhtaan) ilman puhaltavan virkistävästi sisälle. Olen hengitellyt pitkään ja syvään ja nauttinut joka solullani. Tähän on tosiaan tultu, että istuskelen tuuletusikkunan äärellä nautiskellen sen olemassaolosta ;)

Kaikkeen tosiaan voi tottua, siihenkin, että on tukalan kuuma ilma ja huono ilmanlaatu. Naapurikaan ei lisää sisälle tulvivan ilman terveellisyyttä ja raikkautta ja ilman kierto on suorastaan estetty tuuletusikkunoiden puuttumisella. Milloin raikas ilma on muuttunut itselleni vähemmän tärkeäksi? Melkein kaikkeen voi näköjään sopeutua.

Nyt aion kuitenkin nauttia. Raikkaus, puhtaus, ilman virtaus - silkkaa ihanuutta :)

Pari paitaa ja koukkuja

Ilahduin löytäessäni uusia paitoja. En oikeastaan ollut edes etsimässä mitään, vaan olin ihan päiväkävelyllä, mutta niinhän ne parhaat löydöt yleensä vastaan tulevatkin eli yllättäen. Poikkesin kahdessa kaupassa (toinen kirppari) ja löysin peräti kolme paitaa 23 eurolla. Kaikki paidat ovat merkkipaitoja (kaksi uutta, yksi käytetty), vaikka en sellaisten perässä juoksekaan. Laatu on kuitenkin hyvä, värit minulle sopivia ja mallit istuvia. Kiva.

Olen etsinyt nyt jonkin aikaa peruspaitoja (lyhyillä ja pitkillä hihoilla) itselleni korvaamaan vanhoja, jo aikansa eläneitä paitojani. Vanhojen paitojeni yksi suurimmista ongelmista on se, että ne on hankittu aikana, jolloin lyhyet paidat olivat muotia. Nyt olen ärsyyntynyt siihen, että paidat nousevat vyötärölle ja helmaa saa olla nykimässä alas. Muutenkin osa paidoista ei istu minulle enää (jos ovat koskaan sitä tehneetkään). Nyt pitäisi enää ryhdistäytyä vaateinventaarioni suhteen ja poistaa osa vanhoista paidoista.

Löysin lisäksi hyviä, isoja S-koukkuja, jollaisia olen etsinyt jo pitkään. Ostin heti pari pakettia. Tuollaiset koukut ovat tosi käteviä verkkoseinäisessä varastossa, jossa tavaroita saa ripusteltua S-koukkujen avulla seinille. Naapurinikin pitävät noita kätevinä siitä päätellen, että omia koukkujani on siirtynyt heidän varastoihinsa, heidän tavaroidensa säilytykseen. Kyllä, molemmat varastonaapurini ovat ottaneet koukkujani niiden ollessa hetken tyhjillään. Esimerkiksi rinkkani roikkui isossa koukussa ja kerran, kun olin reissussa, koukku oli kadonnut varastostani naapurin puolelle. Outo juttu. En minä ottaisi naapurini koukkuja. Nyt minulla on kuitenkin noita koukkuja niin paljon, että taatusti riittävät minulle joksikin aikaa. Pitäisiköhän kirjoittaa noihin nimeni ;)

Shoppailu harvemmin piristää minua, mutta jos löydän jotain todella hyvää ja tarpeeseen tulevaa, ilahdun aidosti. On mukavaa saada ratkaistua ongelmia hyvillä tuotteilla ja saada järjestystä. Elämän pieniä iloja :)

Kohti tyytyväisyyttä?

Minua ärsyttää oma jatkuva tyytymättömyyteni asioihin. Tyytymättömyyteni johtuu siitä, että mikään toivomani asia ei tunnu muuttuvan parempaan suuntaan, vaikka kuinka ponnistelisin. Tai no, onhan työrintamalla ollut toistaiseksi suunta parempaan, mutta sillä saralla suunta saattaa kääntyä koska tahansa. Muuten tuntuu, että otan yhden askeleen eteenpäin ja seuraavaksi ponnahdan taaksepäin suonsilmäkkeeseen. Suo vain natisee ja slurpsahtelee saappaan alla, kun yritän irrottautua.

Tuntuu, että elämäni on yhtä jumimista, paikallaan tahmaamista. Asiat eivät vain etene, vaikka ne välillä etenevätkin. Katselen ihmisiä, jotka laittavat asiat järjestykseen tosi sukkelaan ja toteuttavat toiveitaan, kun minä vasta suunnittelen - ja jään suunnitteluasteelle. Olenko vain toivottoman laiska vai mitä?

Inhoan asunnossani melkein jokaista huonekalua. Olen etsinyt uutta kirjahyllyä varmaankin jo pari vuotta ja uskomatonta kyllä, en löydä toivomani kaltaista kirjahyllyä mistään (siis ihan Ikeakin kelpaa, mutta kun sopivaa ei löydy, niin ei löydy). Yritin hiljattain katsella uusia verhoja, mutta en löytänyt. Olen yrittänyt karsia tavaraa ja saada rompetta paremmin järjestykseen nykyisiin kaappeihin, mutta en ole onnistunut. Sekasotku ei vain katoa. Vaatteet sentään nykyään mahtuvat kaappiini, mutta inhoan niistäkin suurinta osaa. En vain löydä mieluisia uutena enkä käytettynä.

Suunnittelen ahkerasti viimeisiä opiskeluponnistuksiani, mutta lähinnä mielessäni. Nekään eivät käytännön tasolla oikein etene. Riviäkään tekstiä ei ole syntynyt ja luettava kirja etenee korkeintaan parikymmentä sivua viikossa (=aivan liian vähän). Jotenkin tuntuu, että nysvään aikani johonkin tyhjänpäiväiseen, mutta en itsekään tiedä, mihin.

Minulla on koko ikäni ollut tietynlaisia haaveita, joita haluan toteuttaa, mutta nekään eivät etene yhtään. Jos yritän jotain toteuttaakin, se menee jollain tavalla lopulta pieleen. En pääsekään tekemään haaveilemaani asiaa, vaikka olen siitä jopa maksanut, tai sitten jokin muu menee pieleen. Luontoretkeilyjutut ovat usein mahdottomia itselleni auton puuttumisen vuoksi. Vaikka haluaisinkin elää ilman autoa, olen päättänyt sittenkin hankkia sellaisen, jos toimeentuloni joskus vakiintuu. En jaksa enää lykätä haaveitani ja raahata tolkuttomia tavaramääriä julkisissa, joilla ei edes pääse sinne, minne haluaisin.

Jos taloudelliselta kannalta ajattelee, opiskelujutut ja kodin laittaminen ovat kaikkein halvimpia ja mahdollisimpia toteuttaa. Se vain lannistaa, että asiat eivät näytä etenevän, mikään ei oikein kannusta eteenpäin näillä saroilla. En oikein jaksa jatkuvasti nysvätä näiden asioiden parissa siten, että oikeasti mikään ei kuitenkaan etene. En ymmärrä, miten edes on mahdollista käyttää niin paljon tunteja joidenkin asioiden työstämiseen ilman että asiat oikeasti etenevät.

Tämä oli taas aika negatiivissävytteistä kirjoittelua, mutta otan tavoitteekseni pyrkiä positiivisemman ajattelun suuntaan. Pyrin näkemään positiivista silloinkin, kun mikään ei etene (esim. luin 10 sivua kirjaa tai vaatteeni mahtuvat kaappiin). Ehkä se auttaisi saamaan enemmän aikaiseksikin ja välttäisin liiallisten vaatimusten sudenkuopan.

Silti en ymmärrä, miten joillakin elämä jopa etenee ja aika joutuisastikin. Pari haavettakin he onnistuvat toteuttamaan matkansa varrella tuosta noin vain. Mitenhän ihmeessä sellainen elämä eletään...

29,5 C eli hellehelvetti

Otsikossa on aamun sisälämpötila. Mittaamiseen on kätevää käyttää digitaalista kuumemittaria, kun se on tosi tarkka ja näyttää jo tuollaisetkin asteet. Muut mittarini ovat lähinnä suuntaa-antavia. Asteista voi päätellä, että jonkinlaista tukaluutta leijuu ilmassa...

...eikä vain leiju, vaan suorastaan velloo joka nurkka täynnä. Olen aivan äärimmäisen ahdistunut ja kuumissani. On niin tukala olla, että ei ikinä. Olen liian kuumissani edes viilentääkseni itseäni, voimat vain menevät, aika kuluu ja odotan ihmettä tapahtuvaksi. Yhtä ja toista tekemistäkin olisi, mutta mikään tekeminen ei vain yksinkertaisesti onnistu.

Olen hiljaa mielessäni tehnyt päätöksen, että tätä hikikoppia (eli kämppää) en enää ensi kesänä katso. Jos minulla ei ole varaa asuntoon, johon saisi läpivedon, yritän löytää edes sellaisen, johon saisi hommattua ilmastointilaitteen. Tähän nykyiseen ei saa poistoputkea muuten kuin tekemällä seinään reiän tai puhaltelemalla kuumuus rappukäytävään ja siitä ei taitaisi naapurit pitää. En vain kestä kuumuutta enää ja tämä tällainen hikikoppi on vain ja ainoastaan ihmisten kidutusta varten. Ei tällaisessa voi elää. Voi antakaa minun muistaa tämä päätökseni vielä siinäkin vaiheessa, kun talvi alkaa kullata kesän muistoja!

Sanoako vai eikö?

Mikähän siinä onkin, että ensin tuskastuttaa ikävästä asiasta vaikeneminen ja sitten, kun suunsa vihdoin saa auki, ahdistaa tajuttomasti se sanominenkin? Missä on se hyvä välitila, jossa olisi kelvollinen olo?

Jostain syystä minulla on ollut oivia tilaisuuksia kertoa mielipiteeni ja olen sen tehnytkin. Olen oikein harjoitellut sanomista tilanteissa, joissa minua on häirinnyt jokin asia. Aiemmin olisin tällaisina hetkinä vaiennut ja niellyt osani, mutta nyt sellainen osa ei näytä oikein istuvan... nahkani on herkistynyt ehkä liikaakin. En jaksa enää vain sietää. Esimerkiksi koin hiljattain syyllistämistä asiasta, jossa mielestäni minulla ei oikeasti ollut mitään syyllisen osaa, koska en oikeastaan ollut edes oikea henkilö asialle. Vastasin turhan napakasti ja nyt on aika jäätävä meininki.

Yhden palautteen annoin vähän liiankin reipashenkisesti. Suoraan, mitenkään kiertelemättä ja unohdin vielä mainita yhtään mitään hyvää, kun olisi asiasta voinut mainita jotain positiivistakin. Taas jäätää. Vaikka sanomiseni ovat olleet tarkkaan harkittuja ja jopa useampana päivänä hiottuja, en silti saa sanottua asioita niin kuin pitäisi. Ihmetyttää se, että miten suurin osa ihmisista riitelee ja ovat silti seuraavana päivänä väleissä. Minulla se näyttää olevan kerrasta poikki. Jokin aika sitten ulkona joku mies huusi naiselle "tappavansa sen ja sen toukan". Lyön vetoa, että he ovat huomenna väleissä.

Ihmisten kanssa toimiminen on rakettitiedettä. En vain ymmärrä, enkä osaa. Jos paha olo syntyy sekä sanomatta jättämisestä että sanomisesta, mitään selkeää ratkaisuakaan ei ole. Erakkous? Jäätävä välinpitämättömyys? En osaa olla välinpitämätönkään, kaikki ihmissuhdekonfliktit järisyttävät aivan liikaa. Olen ehdottomasti pohjimmiltani kiltti. Olen ehdottoman hyväntahtoinen ja tiukasti sanoessanikaan en tahdo toiselle pahaa. Joskus tuntuu, että hyväntahtoisuuteni on ihan hölmöä, kun oikeasti ihmiset osaavat olla halutessaan tosi julmiakin. Minä vain mietin muutamaa sanomaani harkittua sanaa ja niiden pilaamia välejä. Tuntuu, että kyse on pikkuasioista, mutta eipä siltä näytä.

Pyörä kunnossa ja matka jatkuu

Korjautin pyöräni ja se olikin hieman enemmän maksava korjaus tällä kertaa, mutta onpahan nyt tehty. Pyörä kulkee taas hyvin ja olen siitä tosi iloinen. Pyöräni on jo aika vanha ja olen törmännyt kommentteihin, että "et kai enää tuota korjaa, mikset osta uutta pyörää". Missä menee raja, jossa uuden ostaminen on järkevämpää kuin vanhan korjaaminen? Tuota on vaikea määritellä. Pyörässäkin saa vaihdettua melkein kaikki osat. Jos ostaa laadukasta, voisi kuvitella, että korjaaminen olisi järkevää. Lähtökohtaisesti huonosta kapistuksesta ei korjaamallakaan tee hyvää.

Puntaroin tälläkin kertaa korjauttamista ja sen järkevyyttä. Pidän pyörästäni paljon ja sillä on mukavaa ajaa ja tämä on puntarissa paljon painava asia. Pyöräni on painava teräsmöhkäle, mikä on miinusta, mutta toisaalta se tarjoaa oivan mahdollisuuden kunnon kuntoiluun. Ei pelkästään huono asia siis sekään. Vanhan korjaaminen on ekoteko, ympäristö kiittää. Vanhan pyörän yksi kiistaton etu on myös se, että pyörä ei kiinnosta varkaita. Pyörän lukitseminen riittää hyvin ja voin kulkea pyörälläni vapaasti ilman, että täytyisi pelätä ylimääräisten tahojen liiallista kiinnostusta pyöräni rahallista arvoa kohtaan. Vakuutusyhtiökin kiittäisi, jos tietäisi.

Oli mukavaa pyöräillä eilen hieman normaalia vehreämpiä reittejä kotiin. Nautin kulkemisesta, vihreydestä, sateen raikastamasta ilmasta ja oman pyöräni tunnusta. Ei aina tarvitse olla hienointa ja uusinta, riittävän hyvä ja omalta tuntuva riittää. Minulla on hyvä pyörä.

Pyöräilyn iloa ja tuskaa

Olen kulkenut töissä varsin paljon pyörällä. Matkaa on yhteen suuntaan vajaa kymmenen kilometriä ja sitä on pääasiassa mukava kulkea. Alkukaudesta pyöräilykunnon oltua vielä heikko, matka tuntui raskaalta ja keho rasittui ihan selvästi, mutta nyt voin kulkea matkaa useana päivänä peräkkäin ja se on välillä jopa mukavan kepeää. Silti minun täytyy muistaa levätäkin.

Olen nauttinut siitä, että voin kulkea omaan tahtiini ja vain katsella ohitseni pyyhältäviä julkisia kulkuneuvoja. En nimittäin pidä julkisilla kulkemisesta, noin yleisesti ottaen. Oikeastaan suhtautumiseni on ristiriitaista: kannatan julkisia kulkuneuvoja ja itsekin suosin niitä, mutta en silti halua itse säännöllisesti kulkea niillä. Ehkä se on epäsosiaalisuutta, kun en kaipaa kylkikyljessä nyhväämistä tunkkaisessa ja ahtaassa kulkuneuvossa, jossa ihmiset pärskivät ympäriinsä.

Eilen ja tänään pyöräily on näyttänyt rasittavampaa puoltansa. Eilen irtosi takapyörä. Se siis toki pysyi paikallaan, mutta oli irti. Siinä on mutterikiinnitys, joten en saanut sitä sormillani kiristettyä siten, että pyörällä olisi uskaltanut ajaa, joten kävelyksi meni. Illalla takapyörä kiinni ja koeajon jälkeen kaikki vaikutti olevan taas hyvin. Tänään takapyörä lakkasi pyörimästä, ei toki yhtäkkiä, vaan hiljalleen kauhean metelin säestämänä. Työnsin pyörän paremmalle paikalle "säilytykseen" ja kävelin taas. Äh.

Kai se pitää hyväksyä, että iloihin sisältyy vaikeuksiakin ja kaikki ei suju aina mutkattomasti. Pyöräkään ei ole ikuinen ja vaatii hoitoa ja huoltoa. Onneksi kuitenkin pyörän saa yleensä korjattua ja ilo voi taas jatkua.

Kuumuus... ja lapiohommia

Viikonloppu oli kuumuuden vuoksi vaikea. Missään ei ollut hyvä olla. Kotona sisällä on 30 astetta lämmintä, ulkona melkein sama. Hiki virtaa, vaikka mitään en tekisi. Tuuletin pyörii melkein vuorokauden ympäri ja auttaa nukkumaan edes pätkäunta. Väsyttää, uuvuttaa, tuskastuttaa, pyörryttää ja ärsyttää. Koko ajan on paha olla. Pitäisi juodakin paljon, mutta en oikein saattaisi, yäk. Ruokakaan ei maistu. En ole helleihminen lainkaan.

Kämpässä sotku leviää, kun en pysty siivoamaan. Melkein kaikki tekeminen on jäissä, kun siedettävän olon saa vain sohvalla makoillen tuuletin vieressä huristen. Harvoin olen maanantaiaamuna lähtenyt niin innolla töihin kuin tänään, voisin nyt asua töissä! Muutama tunti ilmastointia ja ajatus alkoi taas kulkea ja olo tasaantui. Minusta alkoi kuoriutua taas Ihminen. On hämmentävää, millainen ero itselläni ja itselläni voi olla, kun lämpötila on vaihtelee.

Kasvimaan askareetkin odottelevat nyt sään muuttumista. Kastelen jo tehtyjä kylvöksiä ja se tuntuu raskaalta tässä painostavassa kuumuudessa, kun kastelu ei ole ihan helpoimmasta päästä hoidettavia askareita, kun vesipistettä ei ihan vieressä ole... Oletettavasti kuivuus ei ole päässyt yllättämään, ainoastaan perunat ovat jääneet vähälle kastelulle. En tiedä, kärsivätkö ne siitä.

Aiemmin mainitsemani mukulakin on tunnistunut. Se on maa-artisokka, jota kasvaa sekä kasvimaallani että sen vieressä. Perunapenkkini päässä kasvaa kolme taimea ihan vierivieressä, joten minun on pakko kaivaa ne pois, vaikka noiden myötä luultavasti perunoitakin nousee ylös. Pitää olla varovainen. Lisäksi muutama alku on kulkuväylillä, ne on helpompi kaivaa ylös. Tämä ei ollut mikään kiva yllätys, mutta ei auta muuta kuin alkaa kaivaa. Noiden rinnalla ei nimittäin mikään tykkää kasvaa. Toivottavasti noita ei enempää alkaisi pyrkiä ylös. En olisi arvanut, että kitkeminen pitää aloittaa lapiolla, mutta kaikkea sitä oppii, kun tekee. Positiivista tässä on tietysti se, että syksyllä on tiedossa ainakin maa-artisokkaa. En olekaan koskaan syönyt sitä.

Kasvimaa!

Minulla on uusi, mielenkiintoinen kesäharrastus ja -haaste. Kuva kertoo olennaisen:

Voisin sanoa erään suuren haaveen toteutuneen, kun olen saanut kasvimaan kesäksi! (Huomioikaa myös uusi, hieno lapioni.) Kun näin maaplänttini ensimmäisen kerran, järkytyin tietoisuudesta, että minun pitäisi saada siinä jotakin kasvamaan, muutakin kuin rikkaruohoa. No, toivuttuani tuosta laitoin hihat heilumaan, ihan konkreettisestikin.

Suunnitelmani kasvimaan suhteen etenevät ja muotoutuvat. Taimia on kasvamassa ja ostettu. Siemeniäkin on jo hommattu. Viikonloppuna lapioin kahtena päivänä niin paljon, että lähes joka lihakseni on kipeänä. (Miten selästä voikin löytyä noin paljon kipeää lihasta? Reidet tuntuvat olevan kipeytymässä seuraavaksi, sitä ja köntystelevää kävelyä odotellessa.) Sormeeni on ilmestynyt rakko. On ollut kuitenkin ihan supermukavaa! Toistaiseksi tämä kasvimaapuuhastelu on ylittänyt odotukseni :)

Laitoin viikonloppuna perunaa maahan. Jos sen kasvu vähänkin onnistuu, sitä tulee aivan liikaa. Ituperunoita voisi myydä pienemmissä erissä, koska eihän niitä malta olla maahan laittamatta, jos sekä perunoita että maata on. Kitkemistä odotellessa... Löysin maasta myös jonkin oudon mukulan, joka oli alkanut kasvaa. Se voisi olla peruna, mutta varma en ole. Tyrkkäsin sen maahan hieman sivummalle, saa nähdä, mitä siitä tulee.

Tavoitteenani ei ole huikea sato, vaan omavaraisuus ;) No ei sentään: vaikka juuri mikään ei kasvaisi, ei se minua haittaisi. Olen niin iloinen siitä, että vihdoin pääsen tekemään jotain, mistä olen haaveillut koko ikäni. Vihdoin voin kokeilla, miltä kasvimaan pitäminen tuntuu. Voisikohan tämä olla minun juttuni?

Huonoina puolina tässä on se, että kasvimaalleni on hieman matkaa, eli työkalujen raahaamista on tiedossa. Onneksi lapio mahtuu hyvin reppuun ;) Myös kastelu tuottaa hieman haasteita eli pitkiä kuivia jaksoja en toivo. Lisäksi tiedossa on muutama viikon-parin reissu kesällä, joten kasvimaan täytyisi pärjätä myös itsekseen. Maan laadusta en osaa sanoa mitään, mutta minulla on hieman aavistusta siitä, että se voisi tuottaa haastetta. Aika savinen siis, osaksi aika kova ja osaksi kuivahkoa höttöä (olen hieman yrittänyt sekoittaa näitä). Lannoittamisesta ja kalkitsemisesta en oikein ymmärrä mitään, joten ne saattavat jäädä vähäisiksi... Tosin ehtiihän tässä vielä opetella yhtä ja toista. Alan hiljalleen ymmärtää, miksi puutarhuriksi opiskellaan monta vuotta.

Intoa minulla kuitenkin riittää, vaikka haasteita onkin! Osaamisesta ei ole tietoakaan, mutta tekemällähän oppii :)

Tunteiden tuuletusta ja puhdistusta

Viime päivät ovat olleet varsin outoa aikaa. Tunteeni ovat seilanneet niin suurten ärtymysten vesillä, että en tiennyt sellaisia olevankaan. Juuri kun sain ensimmäisen suuren ärsytyksen hieman tyyntymään, tänään iski toinen, ihan toisesta asiasta ja valtavalla voimalla.

Tämä asia on sellainen, että se on hiertänyt minua viimeisen vuoden tai pari ja liittyy erääseen henkilöön ja hänen käytökseensä (hän ei ole mitenkään läheinen, kiitos siitä). En ole halunnut takertua pieniin asioihin, vaan olen antanut asioiden mennä niin kuin ne ovat menneet. Olen ymmärtänyt ja antanut hänen toimia omalla tavallaan, koska hänen organisoimistaan asioita on kuitenkin ollut kyse. En ole pitänyt siitä, miten hän on kohdellut ihmisiä tai toiminut, mutta olen vain antanut asioiden olla, koska se on yleensä se paras ratkaisu. Tämä on sitä paitsi vain minun näkemykseni ja jos minua ei asiat miellytä, olen voinut koko ajan valita poistumisen. Kyse on kuitenkin vapaa-ajan toiminnasta.

Nyt kuitenkin meni kuppi nurin minultakin. Raja on ylitetty ja voin kertoa, että minun loputtoman kiltteyteni, pitkäpinnaisuuteni ja ymmärtämiseni kohdalla se on todellakin paljon. Minulla on mielipide ja oikeus kertoa se ja sen todellakin aion tehdä. Aion perustella näkemykseni huolellisesti, koska sen pystyn helposti tekemään. Esimerkkejä on aivan liikaa. Aion tehdä selväksi sen, että minua ei kohdella miten sattuu. Minua ei pidetä roskana, jonka voi heittää tuosta noin vain kadulle. Aion tehdä selväksi sen, että ketään ei ole oikeus kohdella huonosti. Ketään ei ole myöskään oikeus vähätellä ja aliarvoida riippumatta siitä, millainen toisen persoonallisuus, ulkonäkö tai olemus ovat.

On kyllä helpotus päästä eroon tästä hiertäneestä asiasta, joka aikanaan oli tosi mukavaakin. Asiat kuitenkin muuttuvat ajan myötä eikä suunta aina ole toivottu. Sinnittelyni tämän asian osalta päättyy ja oloni kevenee. Sitä ennen annan kuitenkin täydeltä laidalta. Täältä pesee!

Palautetta esimiehelle

Esimiehelle ei kannata antaa rakentavaa eli negatiivista palautetta. Ehdottomasti ei. Olen tämän kokenut ja opetellut kantapään kautta, joten tiedän, mistä puhun. Esimies saattaa jopa sanoa, että saa antaa negatiivistakin palautetta, mutta tuohon ansaan ei kannata kellahtaa. Hänelle on todennäköisesti esimieskoulutuksessa opetettu, että rakentavaa palautetta pitää pyytää ja ottaa vastaan ja kehotus sellaiseen onkin lähinnä velvollisuus. Esimiehelle annettavan palautteen pitää olla aina häntä hivelevää ja positiivista tai sellaiseen verhottua.

Negatiivinen palaute on asia, joka aina kirpaisee. Luulenkin, että vaikka esimies sanoisi "haluavansa" rakentavaakin palautetta, hän ei kuitenkaan pienen ihmisen tasolla, tiedostamattomassa mielensä osassa, pysty käsittelemään sitä loukkaantumisen tunnetta, joka syntyy palautteesta. Siksi käyttäytyminen palautteen antajaa kohtaan muuttuu pysyvästi. Hylkiminen ei välttämättä ole tietoista, mutta se voi toki olla sitäkin.

Jos kuitenkin erehtyy antamaan rakentavaa palautetta esimiehelleen, kannattaa valmistautua pysymään organisaatioon alimmalla portaalla sen ajan, mitä kyseisessä paikassa on töissä. Silloin pitää vain hyväksyä se, että työkaverit saavat ylennykset ja uudet, mukavat työtehtävät. Lisäksi saa oivan tilaisuuden opetella keskustelua ja muuta kanssakäymistä henkilön kanssa, jonka kanssa ilmassa leijuu aina pieni kiusaantuneisuuden tunne. Jos työpaikalla päätetään aloittaa YT-neuvottelut, ei myöskään tarvitse miettiä työntekijöiden lähtöjärjestystä. Työpaikan nokkimisjärjestys omalta kohdalta on muutenkin harvinaisen selvä.

Ei kannata tehdä niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon yllä. Annoin esimiehelleni palautetta. Huomenna turpa tutisee. Minulla. Mutta en siedä mitä tahansa. Opettelen rakentavan palautteen antamattomuutta seuraavassa työpaikassani.

Yksinäisyyttä pidetään häpeällisenä asiana

Ilta-Sanomien nettisivulla on hyvä Suvi Kerttulan kirjoitus yksinäisyydestä. Siinä kirjoittaja kertoo kokemuksistaan uudella paikkakunnalla, jossa hänellä ei aluksi ollut yhtään ystävää. Yksinäistä ei kutsuta kylään. Yksinäisyydestä ei haluta puhua. Yksinäisyyttä kavahdetaan, ikään kuin se olisi tarttuvaa, itse aiheutettu ongelma. Sairastuessa voidaan kyllä toivotella voimia ja käydä katsomassa, koska fyysinen sairaus on yksinäisyyttä helpompi asia käsitellä.

Voin allekirjoittaa kirjoittajan kokemukset täysin. Jos olen vähänkin tuonut esille yksinäisyyttäni, se aiheuttaa ihmisissä torjuntareaktiota. Aivan kuin ihmiset olettaisivat automaattisesti, että kun joku on yksinäinen, hän on viallinen. Tai yksinäinen ihminen on syrjään työnnetty ja he eivät halua joutua myös syrjään työnnetyiksi. Minulla on kokemusta yksinäisyydestä, siihen liittyvästä torjuvasta käyttäytymisestä sekä siitä, kun joku aloittaa yhden henkilön syrjään "työntämisen", muut seuraavat. Lopputuloksena syrjään työnnetty henkilö jätetään ikään kuin koko ryhmän yhteisestä päätöksestä yksin. (Tähän mieleni tekisi sanoa, että hävetkää seuraajat, ajatelkaa itse.)

Olenkin oppinut olemaan tuomatta yksinäisyyttäni esille. Toisaalta minusta on ollut helpottavaa todeta, että elämäni nyt vain sattuu olemaan melko yksinäistä, se on sellaista, se on minun elämäni. Elän sitä siis sellaisenaan. En puhu asiasta senkään vuoksi, koska asian esille nostaminen tekisi siitä ongelman, enkä halua tehdä elämästäni ongelmaa. Näinkin voi elää riittävän hyvää elämää, vaikka välillä toki tilanteeni ihmetyttääkin, lähinnä itseäni siis.

Minusta yksinäisyyteen ei kannata jäädä rypemään, vaikka se olisi tosi helppoa. Voin sanoa sen vuosien kokemuksella. Kannattaa elää niissä rajoissa, joita elämä on asettanut. Minäkin olen asettanut itse itselleni aivan liikaa rajoituksia sen vuoksi, että "minulla ei ole kaveria tehdä tätä tai tätä asiaa". Olen jättänyt kivoja asioita tekemättä ja ollut aivan liikaa neljän seinän sisällä. Olen nyt hiljalleen ymmärtänyt, että minä, ja vain minä, elän omaa elämääni ja minä voin päättää aika paljonkin, millaisia asioita teen.

Toki on paljon asioita, joita ei ole mukava tehdä yksin. Kävin esimerkiksi vuosia sitten yhdessä konsertissa yksin ja minua lähinnä ahdisti katsella ympärillä olevia kaveriporukoita. Kokemus oli opettava. Sen jälkeen olen etsinyt sellaisia aktiviteetteja, joita minun on mukavaa tehdä yksinkin. Kyllä niitäkin on, kun asiaan oikein paneutuu. Esimerkiksi tälle kesälle minulla on parikin suunnitelmaa, jotka toteutan todennäköisesti yksin. Se ei kuitenkaan haittaa, koska haluan aidosti tehdä nämä asiat, vaikka yksinkin. Näissä tekeminen on tärkeämpää kun seura.

Suosittelen siis elämään yksinäisenäkin. Keskittymään siihen, että yksinäisenäkin voi tehdä paljon mielenkiintoisia asioita, kunhan panostaa siihen, että löytää ne itselleen tärkeät ja kivat jutut.

Kärsimättömyyden kourissa

Halki, poikki ja pinoon! Paitsi ei minun elämässäni. Olen taas viime päivät ollut tuskastuttavan kärsimättömyyden kourissa. En jaksa enää odottaa! Alkaisi jo tapahtua! Vauhtia rattaisiin!

Ajatusten aamiaisissa oli tänään seuraava ajatelma:
Mikäli siirrät kaiken tekemistä kunnes olet varma onnistumisestasi, et koskaan saa aikaiseksi mitään.

Tuohan olen minä.

Ei asia kuitenkaan noin yksinkertainen ole. Toki voisin repiä elämäni auki kokonaankin juuri nyt, mutta toisaalta näissä meneillään olevissa asioissakin on puolensa. Työ etenee ja loppuukin joskus. Opinnoista olisi ihan mukavaa saada paperit. Ei ne ole huonoja asioita ja saatan ne mielelläni päätökseen.

Toisaalta tosiasia on myös se, että olen odottanut. Olen todellakin odottanut vuosikausia omaa elämääni. En malttaisi enää odottaa sitä, vaikka ainahan elämä on tässä ja nyt ja tekemällä muutoksia ei oikein etukäteen tiedä, mitä niistä seuraa. Kaikki voi mennä mullin mallinkin.

Loppuvuodesta voi olla jo toisin tai voi olla olematta. Mittani tähän samaan junnaamiseen alkaa täyttyä, vaikka onhan niitä pieniä muutoksiakin ollut. Ilman niitä olisin varmaan sängynpohjalla. Tyytymättömyys kasvaa koko ajan, mutta samalla muutosten tekeminen pelottaa niin, että tuntuu, että halvaannun kauhusta. Toivon, että loppuvuodesta päätöksiä olisi jostain syystä helpompi tehdä kuin miltä nyt päätösten tekeminen tuntuisi. Toivon myös, että muutosten tekemisen hinta muuttuisi siedettävämmäksi.

Yksi mahdollinen työvaihtoehto

Kuuntelin tässä yhtenä päivänä erään henkilön hänen työhönsä liittyvää jutustelua. Henkilö kertoi, mitä tekee työkseen, millaisia asioita työstää, hyviä puolia ja haasteita. Jonkin aikaa kuunneltuani sisälläni syttyi lamppu: juuri tuollaista työtä minäkin voisin tehdä! Silmäni aukesivat kunnolla ja aloin keskittyä jutusteluun myös tältä kantilta.

Oivallus on minulle iso. Olen vuosien varrella (ja edelleenkin) etsiskellyt työelämälleni sellaista suuntaa, että työ ja sen arvomaailma voisi sopia minulle. Työn paikkakunnalla ja sijainnilla on myös merkitystä. Tämä taival on tuntunut tarpomiselta, soutamiselta ja huopaamiselta. Kun luulen keksineeni, mitä voisin tehdä, jonkin ajan päästä tietoa lisää saaneena usein joudunkin toteamaan, että ei tuokaan työ käy minulle. Tai kävisi, jos pakottaisin itseni sellaiseen, mutta en jaksa enää pakottaa, ellei ole aivan pakko.

Tuntuu mukavalta, kun yksi mahdollinen ovi on auennut. Näitä tällaisia töitä ei paljon ole, mutta on kuitenkin. Eihän se vaatisi kuin yhden avautuvan työpaikan, jonka sattuisi saamaan. Työssä pääsisi yhdistämään oman alani juttuja mielenkiintoisempiin, elämänläheisempiin juttuihin. Aika kiva. Täydellistähän ei tuokaan olisi, mutta mikäpä olisi? Minulle tuo riittäisi ja jopa maittaisikin. Olen iloinen, että yksi vaihtoehto on nyt tullut lisää.

Hassua kyllä, sähköpostiini putkahti muutama päivä oivallukseni jälkeen työpaikkailmoitus, jossa haettiin nimenomaan tuollaiseen työhön tekijää (käytän mol.fi sivujen työpaikkavahtia). Katsoin ilmoitusta ällistyneenä, olisiko tämä tilaisuus, jota pitäisi kokeilla? En usko, ei minusta tunnu siltä. Työ alkaisi nimittäin aivan liian pian. Mutta tämä ilmoitus tuntui silti hyvältä, kuin suuntaviivalta. Yksi mahdollisuus lisää.

Vaateinventaario - sukkameressä

Olen tiennyt, että minulla on Paljon sukkia. Niille on ollut varattuna yksi hylly vaatekaapistani (onko ihme, että kaapissani ei tunnu tilaa olevan?), joten en ole ollut määrästä erityisen harmissani. Kyllähän sukkani yhdelle hyllylle mahtuvat ja muutamat uudetkin sinne joukkoon tummasävyiseen.

Ihan mielenkiinnosta päätin laskea sukkani. Tai no, ehkä en pelkästään mielenkiinnosta, vaan kyllä se määräkin alkoi jo ahdistaa. Perimmäiset ja pohjimmaiset sukat eivät nimittäin juuri käytössä kulje. Summaksi sain - tadaa - yli 100 paria sukkia! Oho. Eli jos käyttäisin kaikkia sukkiani, yksi sukkapari olisi käytössä noin kolmena päivänä vuodessa. Tähän määrään en ole edes laskenut villasukkiani.

En ole ostanut sukkia useampaan vuoteen, koska olen saanut niitä säännöllisesti. Luultavasti en myöskään ihan lähivuosina osta. Määrästä tyrmistyneenä tartuin toimeen. Kasasin sukkani lattialle ja lajittelin ne kahteen kekoon: siistit arkisukat ja muut sukat (kuten urheilu- ja pörrösukat ja muut vastaavat). Molemmista otin muutamat parhaimmat sukat ja laitoin vaatekaappiini. Joitakin rikkinäisiä ja suurimpia inhokkejani poistin kasoista. Loput sukat sulloin kahteen muovipussiin, kummankin keon omaansa. (Reilu sata sukkaani menevät siis kahteen muovipussiin, siitä voi päätellä määrää käytännössä.)

Seuraavaksi on ollut käynnissä sukkaprojektini rauhallisempi vaihe, joka on edelleen menossa. Olen toisinaan ottanut pusseista sukkia käyttööni. Jos ne ovat tuntuneet hyviltä jaloissa ja väri sopii yhteen muiden vaatteideni kanssa, sukat ovat käytön ja pesun kautta päätyneet vaatekaappiini. Toisinaan olen kaivanut pusseista sukkaparin, joka on epäsopiva, ei sovi väreiltään muihin vaatteisiini tai josta en muuten vain pidä. Nämä ovat päätyneet poistoon. Hiljalleen pussit ovat tyhjenemään päin, puolivälissä mennään.

On selvää, että minulla on jatkossakin paljon sukkia, mutta tavoitteenani on se, että jokainen sukkapari olisi minulle mieluinen. Kun minulla on kerran mahdollisuus valita, valitsen vain lempisukkiani. En halua enää inhokkisukkien täyttävän kaappiani. Enkä varsinkaan halua sellaisia jalkojani vaivaamaan.

Padon kasvattamista

Luonto rakentaa ja purkaa jääpatojaan. Vuodenkierto on sitä, mitä sen pitää ollakin, jään oli aika syksyllä tulla ja nyt sen on aika lähteä. Se vain häiritsee ihmisiä ja heidän rakennelmiaan ollen itse vain sitä mitä pitääkin.

Olen tuon luonnonnäytelmän ohella kasvattanut omaakin patoani. Pääni sisälle on kasaantunut möykky, joka sisältää valtavasti tunteita ja ajatuksia. Enemmän tuo möykky on kuitenkin oivalluksia, tiedostamista ja tuntemista kuin mitään sanoin selitettävää. Asioita on vain tapahtunut ja olen padonnut niistä heränneet tuntemukset sisälleni. Siellä ovat, mutta eivät tietenkään (ja toivottavasti) loputtomiin.

Olen tällä viikolla havahtunut siihen, että paineet töissä ovat siirtäneet ajatukseni ja tekemiseni tosi työkeskeisiksi. Olen lähinnä työmuurahainen. Muuta tapahtunutta olen sietänyt ja katsonut sivusta, mikä on tehnyt sen, että en ole päässyt omaan rauhaani tutkiskelemaan elämääni ja sen kulkusuuntaa, vaan olen "tarjonnut" muille mahdollisuuden tehdä, mitä he ikinä haluavatkaan tehdä ja itse olen jäänyt sivustakatsojaksi (omassa elämässänikin). Virta on vienyt ja minä olen kellunut mukana.

Tarvitsen omat yksinäiset hetkeni itseni lataamiseen ja siihen, että näkisin, mihin suuntaan itse olen kulkemassa. Tarvitsen etäisyyttä asioihin myös siksi, että osaan laittaa rajat sopiviin paikkoihin, huomaan sanoa ei silloin, kun se pitää sanoa. Jatkuvassa virrassa oleminen sokeuttaa, väsyttää ja hermostuttaa ja silloin näköalani ja voimani katoavat. Ajatukseni muuttuvat pieneksi piiriksi ja ahdistuneena on vaikea nähdä elämän hyviä asioita. Tulevaisuuskin piirtyy mustempana kuin olisi syytä.

Haluaisin saada möykyn sisältäni pois, mutta se on tulppa. Tuntuu, että sitä ei saa helpolla liikkeelle. Olen kokeillut voimaannuttavaa musiikkia, jonka tahdissa olen liikkunut ("tanssinut"). Se on auttanut. En ymmärrä, miksi en ole pitkään aikaan kuunnellut voimaa tuovaa musiikkia, kun se näyttäisi olevan yksi asia, jota nyt tarvitsen? Toinen hyvä asia on ollut liikunta, mutta ei nämäkään asiat saa pään sisäistä patoa liikkeelle. Ne ehkä auttavat siinä, että padon ympärille tulee liikehdintää.

Pato koostuu tunteista, jotka aiheutuvat asioista, joiden olen antanut tapahtua. Möykyssä on pettymystä itseeni, ripaus katkeruutta, paljon pelkoa, tyytymättömyyttä, hermostumista (turhia) toiveita, odottamiseen kyllästymistä. On vain niin paljon helpompaa antaa padon kasvaa ja kääntyä sisäänpäin ja vaieta kuin alkaa jämäkästi laittaa asioita parempaan ojennukseen. Paha mielihän tulee muidenkin pahasta mielestä. Pidemmällä tähtäimellä hyvinvoinnilleni olisi kuitenkin elintärkeää, että jämäkkä ote löytyisi ja möykky katoaisi, olisin paremmin sujut itseni ja ympäristöni kanssa. Kunhan keksisin, että miten.

Epämukavuusalueella

Heräsin viime yönä ennen neljää. Tunsin kehossani vellovan ikävien ajatusten aiheuttamia tunteita, epävarmuutta, epämukavuutta, pelkoa ja jopa häpeää. Olen joutunut työssäni lampsimaan nyt pari viikkoa vahvasti epämukavuusalueellani ja se on aiheuttanut stressiä ja pahaa oloa.

Olen oppinut itsestäni valtavasti uutta. Se taitaa olla luonnollista, uudet asiat (tässä tapauksessa työ) aiheuttavat tuollaista. En olisi silti arvannut löytäväni itsestäni sellaisia piirteitä kuin mitä olen löytänyt. En ole pelkästään ilahtunut löydöistäni. Olisin todellakin toivonut, että olisin ennemmin löytänyt itselleni uusia vahvuuksia kuin uusia heikkouksia, mutta tällä mennään.

Tiedänpähän nyt, minkälaisia asioita minun kannattaa jatkossa välttää. Tai oikeastaan kumpihan olisi parempi vaihtoehto, välttää vai siedättää? Pienesti siedättäminen voisi auttaa näihin tilanteisiin, mutta uskoisin välttelyn toimivan omalla kohdallani parhaiten. Valita toisin. Joihinkin asioihin ei kai kannata päätänsä työntää, jos sellaisen tilanteen vain voi valita.

Tämä lampsiminen jatkuu vielä pari viikkoa ja on onneksi vain osa työtäni. Muu osa on mukavaa.

Aamulla herättyäni (nukahdin siis vielä uudelleen neljän aikaan) päähäni putkahti ajatus, että kunhan näistä viimeisistä opiskelujutuistani selviän, en enää koskaan tee asioita, joita en halua aidosti tehdä. Eihän elämä näin simppeliä ja suoraviivaista ole, mutta oloni tuolla hetkellä oli tosi varma ja vahva.

Vaateinventaariota - housujen poistoa

Jokin aika sitten laskeskelin housuni ja sain lukumääräksi 49. Aika monet housut. Tuohon lukuun kuuluu tosin ihan kaikki housuni siisteistä housuista ulkoilu- ja sadehousuihin sekä myös tietynlaiseen harrastamiseen sopivia ulkoiluhousuja. Silti housuja on aivan liikaa. Olenkin nyt viime viikot painiskellut itseni kanssa, jotta saisin karsittua housujen määrää ja lisättyä kaappitilaa. Onnistuinko? No, siinä ja siinä...

Tässä tulokset tällä hetkellä (suluissa aiempi määrä):

6 (7) siistit, suorat housut
4 (6) farkut
1 (2) samettihousut
4 (4) reisitaskuhousut
4 (5) pellavahousut (yhdet polvipituiset) 
7 (8) ulkoiluhousut (kahdet polvipituiset)
4 (4) kotihousut
6 (8) jumppahousut (yhdet polvipituiset)
2 (4) toppahousut
1 (1) sadehousut (kalvolliset ulkoiluhousut)

Lopputulos on siis 39. Poistoa aiempaan on siis kymmenen. Poistomäärä kuulostaa hyvältä, mutta jäljelle jäävien housujen määrä on silti omaan makuuni liikaa. Hyvää tässä nykytilanteessa on se, että poistojen jälkeen housuni mahtuvat kaappiin aiempaa paremmin. Voisi sanoa, että yksi pino on vähentynyt, eli tila jopa näkyykin. Silti. Hamsteri mikä hamsteri.

Puolustuksekseni voisin sanoa, että pellava- ja reisitaskuhousujen karsiminen oli vielä varsin vaikeaa, koska pidän niitä lähinnä kesällä. Niistä todennäköisesti irtoaa vielä poistettavaa, mutta tutkailen asiaa kesän mittaan. Farkkutilanteeseeni olen tyytyväinen, liikaa niitä edelleenkin on, mutta kaikki jäljelle jääneet ovat oikeasti kivoja housuja.

Siistejä, suoria housuja on liikaa. Niistä yhdet alkavat olla loppuunkuluneet, joten ehkä karsintaa on vielä luvassa.  Yksiä housuja en ole juuri pitänyt, koska ne ovat toppatakkini väriset - näyttää hassulta olla kokonaan pukeutunut yhteen väriin, joka ei ole musta. Tarkkailen vielä niiden housujen tilannetta. 

Ulkoiluhousuihin kuuluu niin erilaisia pöksyjä, että niiden määrä todennäköisesti pysyy samana. Jumppahousutkin ovat niin hyviä, että vain kuluminen voi niitä karsia. Toppahousuista karsiminen oli helpointa, koska en ollut pitänyt poistettavia housuja moniin vuosiin ja jäljelle jäävät ovat taas tosi kivoja housuja.

Tästä on hyvä jatkaa. Vaikka karsiminen määriä laskemalla ei olekaan ehkä se järkevin tapa poistaa, mutta minua se motivoi. Silti tavoitteenani on lähinnä karsia vaatteita siten, että vaatepinot vähenevät. Pinojen vähentäminen tyhjentää vaatekaappia ja se motivoi. Haluan myös eroon vaateähkystä. Liika on yksinkertaisesti liikaa.

Talvihyvää

Kevättalvinen hetki metsässä. Oli hyvä kulkea, matkan päätä tuntematta, osaten takaisinkin. Tuntea olevansa kotona, todellakin kotona, pitkästä aikaa.

Minä ja kamera suurten puiden keskellä. Tai ei ihan, puut ovat juuri sopivan kokoisia. Valojen ja varjojen leikki tuo esiin uudenlaisia kokoja ja muotoja. Minulla on tässä hyvä olla.

Tässä minä hikoilin. Juuri näillä urilla en montaa kertaa,  mutta vastaavanlaisilla monta, monta kertaa. Silti tuntuu, että talvi loppui kesken, vieläkin olisin voinut. 

Niitä ja näitä

Arki rullaa omalla painollaan. On jotenkin sellainen olo, että en tiedä, mihin olen menossa tai mitä pitäisi tehdä. Mitään erityistä ei ole tapahtunut ja sitä rataa. Tässä viime aikojen sekalaisia mietteitä sekalaisessa järjestyksessä:

• Aloitin eilen kesäpyöräilykauteni. Pyörätietkin olivat melkein sulaneet. Niitä kerrosti kuitenkin paksu sorakerros, joka ei onneksi rikkonut pyöränkumia. Hyvin meni siis.
• Ainoa huono asia oli niskakipujumitukseni, joka hyppäsi esiin ensimmäisten kymmenien metrien aikana pyörän selässä istuessani. Niskavaivani ei siis ainakaan parane vuosien myötä. Toivottavasti niskani tottuu pyöräilyyn ja ei pian kipeytyisi enää. (Minulla oli tuossa hyvä aika niskani kanssa, kesti peräti muutaman viikon. Viime lauantaina vaiva kuitenkin taas palasi ja pyöräily pahensi entisestään.)
• Riittämättömyyden tunne on jostain syystä liimautunut kylkeeni. Työni on vaatinyt minulta asioita, jotka ovat tuntuneet juuri minulle tosi vaikeilta. Olen siis oppinut itsestäni paljon uutta.
• Digiboksini elinikä on tullut tiensä päähän. Tämän myötä olen oivaltanut, että olen totuttanut itseni rentoutumaan telkkarin ääressä varsin tiiviisti. En siis tuntikausia kerrallaan, mutta on todella mukavaa katsella iltasella esimerkiksi jonkin seuraamani sarjan osa. Rentouttavaa ja mielenkiintoista. Täytyy siis ostaa uusi boksi eli rahanmenoa tiedossa.
• Minulla on eräs uusi kesälomasuunnitelma. Tai siis olen jo "varannutkin" sen, eli se toteutuu. Jännittävää ja mielenkiintoista, pääsen tekemään jotain ihan uutta.
• Harkitsin muutama viikko sitten, että ostaisin luistelusukset tarjouksesta tänä keväänä. En ole saanut aikaiseksi mennä kauppoihin.
• Mikään ei ole erityisesti pielessä, mutta minulla on ollut jotenkin oudon levoton ja hermostunut olo. En tiedä, mistä se johtuu.
• Olen nähnyt tosi isoja unia. Siis sellaisia, jotka tuntuvat jotenkin merkityksellisiltä. Yhdessä unessa esimerkiksi tuttuni (siis hän oli unessa tuttuni, mutta muuten en tunne häntä) oli jonkinlaisen manian vallassa ja hyppäsi alas kalliolta, koska hän kuvitteli osaavansa lentää. Hän kuoli. Toisessa unessa oli kaksi ryhmää, jotka jotenkin taistelivat olemassaolostaan toisistaan tietämättä. Maapallolla oli jonkinlainen outo poikkeustilanne. Toinen ryhmistä ponnisteli ja etsi apua ja toinen jäi vain odottamaan apua paikalleen. Tämä paikalleen jäänyt porukka ei selvinnyt, koska mitään apua ei koskaan tullut.

Kitinää hiuksista

(Luvassa on joutavaa kitinää hiuksista, joihin blogin kirjoittaja ei tunnu olevan ikinä tyytyväinen.)

Olen toisinaan tyytyväinen hiuksiini. Lapsena inhosin hiuksiani sen vuoksi, että ne olivat aina takussa ja sekaisin. Nuorena inhosin pörröisyyttä ja toivoin, että hiukseni olisivat sileät. Pörröisyyttä inhosinkin niin kauan, kunnes keksittiin suoristusraudat. Nyt kun minulla on mahdollisuus saada sileät hiukset, siedän hiuksiani jopa hieman pörröisinä. Käytän suoristusrautaa usein myös pikasiistimiseen: oikaisen pahimmat kiehkurat, mutta muuten en viitsi kärventää hiuksiani sen enempää.

Varsinaisesti tykästyin hiuksiini joskus reilusti yli kaksikymppisenä, kun joku kampaaja leikkasi ensimmäistä kertaa hiukseni kerroksittain. Siitä pidin ja pidän edelleenkin. Jos hiukset ovat taipuvaiset pörröttymään ja latvat kuivahtavat helposti, kerroksisuus tekee kokonaisuudesta jotenkin siistimmän. Ainakin omalla kohdallani. Viime kerralla kampaajalla tosin unohdin mainita kerroksittain leikkaamisen, joten nyt minulla on tasapitkä tukka, mutta onneksi sitä on hieman kevennetty latvoista. Silti tunnen tyytymättömyyden tasapitkäisyyteen taas nousevan.

Reilu kaksikymppisenä jätin pois e-pillerit, lopullisesti. Se toikin mukanaan ikävän yllätyksen: hiukseni alkoivat lähteä oikein urakalla. Lopputuloksena oli päänahka, joka näkyi. Ja valitettavasti näkyy edelleenkin. Arvelisin, että hiuksistani lähti noin puolet lukuunottamatta niskan seutua. Tämä on ollut iso asia itselleni. Tuntuu, että on aivan sama miten hiuksensa laittaa, päänahka paistaa jostain kohtaa läpi. Jakaus näyttää valtavalta kiitotieltä. Ei voi  kuitenkaan mitään, tätä asiaa on siedettävä.

Minusta yksi ikävimmistä ja hankalimmista hiusongelmista on juuri tuo päänahan liiallinen paljastelu. En ole löytänyt mistään kampaus ym. vinkkejä, joilla tätä ongelmaa voisi "hallita". (Myssy?) Aina mainitaan ongelmakohtina vain ohuet hiukset, liian suorat hiukset ja muut vastaavat. Ehkä tällainen ongelma on vain liian iso, jotta ratkaisuja viitsittäisiin miettiä.

Kesto-ongelmani hiusten saralla on myös päänahan rasvoittuminen, joka ei todellakaan auta tuohon edelliseen ongelmaan. En haluaisi olla jatkuvasti pesemässä hiuksiani varsinkin, kun mitä useammin pesen, sitä ankarampaa rasvoittuminen on.

Viimeisimmäksi "ilokseni" hiusteni saralla on tullut - tadaa - vanheneminen, eli harmaat hiukset. Omalla kohdallani kaikki ensimmäiset harmaani kasvavat yhdellä läntillä. Se tekee sen, että tietyissä kampauksissa harmaa (tai vaalea) kohta näkyy selvästi. Olen hennapohjaisilla väreillä peittänyt harmaitani (= värjännyt oranssiksi), mutta kyllähän ne väkisinkin pyrkivät tulemaan esiin, kun ne ovat niin "kivasti" kerääntyneet yhteen kohtaan vahvistamaan toistensa näkyvyyttä. Olisi kiva löytää jostain jokin tussin kaltainen värjäysjutska, jolla tuon läntin juurikasvun voisi peittää parin viikon välein. Kaikenlainen värjääminen ärsyttää, enkä ylipäätään haluaisi värjätä hiuksiani.

Tänään hiukseni ovat tosi rumasti: rasvainen, liian tiukalla poninhännällä oleva sekainen hiirenhäntä. Rumasti olevat hiukset tekevät olosta kokonaan jotenkin nuutuneen ja lässähtäneen.

Jos joku tietää, mistä voisi ostaa kauniita, virkattuja myssyjä, olisin enemmän kuin kiitollinen. Ja joo, onhan niitä elämässä suurempiakin ongelmia kuin hiukset. Tänään on vain tällainen päivä.

(Olen toisinaan tyytyväinenkin hiuksiini. Vaikka määrä on vähentynyt tosi paljon lapsuudestani, jäljellä on kuitenkin pehko, jonka saa laitettua ihan kivastikin. Hiuksiini saa tuuheutta ja ne itse asiassa kiiltävätkin nätisti. Oma värini on myös tosi kiva.)

Valosta varjoon, metsästä sisälle

Pääsiäisenä pääsin nauttimaan metsäisistä maisemista, lumesta ja ladusta. Kuuntelin lintujen laulua ja häikäistyin auringon ja lumen yhdistelmästä. Liikuin hikeen asti ja välillä hikoilin, vaikka en liikkunutkaan. Liikaa vaatetta tai aurinkoa siis. Oli tosi mukavaa, rentouttavaa ja nautinnollista. Voisin tottua tuollaisiin metsämaisemiin.

Arkeen palaaminen tuntui ankealta. En halunnut katsella enää ympärilleni, vaan halusin takaisin metsään, ladulle ja linnunlauluun. Ei kuitenkaan auttanut muu kuin marssia töihin ja miettiä, miten saisin ahkeran työskentelyvaihteen päälle. Osittain vieläkin mietin tuota haastetta yhdessä muiden ankeiden arkihaasteiden ohella. Arki tuntuu jotenkin tosi kurjalta juuri nyt. Ei työ, mutta kokonaisuus noin muuten.

On ollut kurjia fiiliksiä, jonkinlainen kuoppa. On tuntunut vaikealta kannustaa itseäni ponnistelemaan eteenpäin ja uskomaan valoisaan tulevaisuuteen. Kun mitään varmaa tulevaisuudesta ei ole, ainoana pohjana voivat olla vain ahkera tekeminen sekä usko omiin kykyihini ja asioiden järjestymiseen. Tavallaan uskonkin noihin asioihin, mutta en ehkä ihan joka hetki. Aina ei vain jaksa.

Kaipaan mukavaa tekemistä ja ihania ihmisiä (vaikka sainkin nauttia molemmista ihan vain muutama päivä sitten). Kumpikin asia tuntuu juuri nyt loistavan poissaolollaan, tuntuu yksinäiseltä. Niin mukavaa kun onkin päästä tekemään mukavia asioita ja tapaamaan ihania ihmisiä, sellaisen jälkeen arkeen palaaminen tuntuu kuin putoaisi kuoppaan, josta ei jaksa sormivoimin ponnistella ylös ja kehitellä seuraavaa hetkeä viikkojen päähän, jolloin olisi seuraavan kerran mukavaa tekemistä ja ihania ihmisiä ympärillä.

Poden myös ahdistusta hiihtokauden loppumisesta. Olen tänä talvena nauttinut aivan suunnattomasti hiihdoistani. Se on ollut minun iso henkireikäni, se asia, jota odotan innoissani. En vielä tiedä yhtään, millä täytän hiihtämisen jättämän aukon elämässäni. Nyt kieltämättä toivon, että talvi olisi jatkunut vielä pidempään, jotta olisin päässyt vielä muutaman viikon ladulle. Se olisi auttanut arjen ankeuteen.

Ei auta, pitää kai muistella tavoitteitani ja miettiä kesäsuunnitelmia. Pari kivaa kesäsuunnitelmaa minulla jo onkin. Kaipa tämä taas tästä, kun vauhtiin pääsee.

Iloa kevättalvesta

Olen nauttinut aurinkoisista kevättalven päivistä. Jotkut sanovat tätä aikaa vielä talveksi, mutta minusta nyt on liian valoisaa, jotta pelkkä sana talvi kuvaisi tilannetta. Kevättalvi on ihan eriasia kuin talvi. Valon lisäksi myös äänimaisema on herännyt: linnut laulavat.

Olen kuullut kovin monesta suusta valitteluja, että "eikö se kevät jo tule", "onpa kylmää", yms. Eipä siinä mitään, valittaa saa, mutta kyllä maaliskuu väkisinkin on vielä talvinen ajankohta. Minä otan sukset kainalooni ja menen jäälle tehdylle ladulle nautiskelemaan sekä auringosta että hiihtämisestä. Tämä on aivan ihanaa aikaa vuodesta. Kylmyyttä torjun vaatteilla. Kyllä se kesä vielä tulee yhtä varmasti kuin aurinko nousee aamuisin. Ei se ole siis tainnut jättää useinkaan tulematta.

Kävin viime viikolla arki-iltanakin hiihtämässä, kun valoa ihanasti riittää. Huomasin, että voimani yläkropassani ovat kasvaneet ihan huomattavasti hiihtämisen myötä: saan tasatyönnöillä työnnettyä jo oikeasti itselleni kunnolla vauhtiakin! Nautinkin omasta voimantuoton tunteesta, minä kun en varsinaisesti ole mitenkään vahvimmasta päästä oleva nainen.

Kaiken tämän nautiskelun ohella olen ihmetellyt vaatekaappini sisältöä. Karsittavaa on ja paljon. Kirjoittelen aiheesta vielä, kunhan saan itseni tsempattua tekemään lisää ja lisää poistoja. Kevät on tuonut vahvan uudistumistarpeen myös vaatekaappiini. Aivan kuin haluaisin kuoriutua uudestaan.

Suhteeni materiaan

Olen nyt innostunut raivaamaan maallista omaisuuttani sen myötä, kun olen lukenut muiden tavaroiden karsimisesta. Olen laittanut vaatteita keräykseen menevään pussiin ja tavaroita omaan pinoonsa. Enemmän olen ehkä kuitenkin työskennellyt asiassa pääni sisällä: olen käynyt tavaroitani läpi ja tiedän jo ison läjän rompetta, josta luovun. Silti suurin asia itselleni on ollut oivaltaa, että pelkkä tavaroiden raivaaminen ei riitä. Minun täytyy oivaltaa oma suhtautumiseni kaikenlaiseen materiaaliin ja muuttaa ensin sitä. Vain sen myötä voin onnistua siinä, että minulla olisi pysyvästi vain tarpeellinen määrä rompetta.

Jotain oivalluksiani:

• Olen kiintynyt materiaan ja luopumisen tuska on suuri eli minulla on tyypillinen "voin joskus vielä tarvita tätä" -ongelma. Tälle pohja on muodostunut luultavasti pienestä pitäen. Silloin rahaa ei ollut liikaa (eikä myöskään materiaa), joten kaikki tavarat olivat käytössä ja niistä pidettiin huolta. Mitään ei haaskattu. Kuvittelen vieläkin tarvitsevani kaikenlaista outoakin rompetta "sitten joskus".
• Tuon edellisen oivalluksen myötä ymmärsin, että taloudellisen hyvinvoinnin lisääntyminen on tuonut itselleni mahdollisuuden ostaa melkein kaikkea, mitä tarvitsen. Kun lapsena ja nuorena en saanut kaikkea, niin sen jälkeen sitten annoin palaa. Ostin vapautuneesti ja edellisestä oivalluksestani johtuen en ole juurikaan luopunut mistään. En myöskään harkinnut ostoksiani tarpeeksi. Nyt näistä kalliista virheistä on vaikea luopua.
• Minulla on jokin kuvitelma, että kun ostan jonkin jutun, minun ei tarvitse ostaa sellaista enää koskaan sen jälkeen tai ainakaan pitkään aikaan. En osaa suhtautua tavaraan kulutustavarana, jonka kuuluukin kulua, vanhentua ja poistua. Vaate tai tavara voi myös muuttua epäsopivaksi muustakin syystä. Kuvittelen elämän sellaisena, johon jokin yksi asia sopii tai toimii koko elämän ajan. Tästä esimerkkinä minulla on vanhoja takkeja, joita en voi heittää pois, kun nehän kelpaavat takiksi itselleni vielä pitkän aikaa, vaikka esim. muotikin on ajanut niiden yli jo monta kertaa. "Takki mikä takki, pitäisi kelvata, ajaa asiansa." Tuollaiset vaatteet jää pitämättä ja kaupasta kulkeutuu uusi tilalle.
• Vanhasta uuteen siirtyminen on vaikeaa. Tämä liittyy luopumisen tuskaan. Olen taipuvainen lykkäämään elämässäni kaikenlaisia siirtymisiä vanhasta uuteen, vaikka elämä on väkisinkin alati muuttuvaa. Pidän vanhasta kiinni liian pitkään, vaikka uusi jo kolkuttelisi ovella. Minun olisi todellakin tarvetta uudistua monessa mielessä, mutta erityisesti tarkoitan nyt materiaalisessa mielessä vaatetustani. Vanhasta pitäisi kyetä luopumaan, mutta myös uusi pitäisi osata ottaa ajoissa vastaan.
• En ole oikein tietänyt, mitä haluan, millainen on oma tyylini ja mitä haluan ympärilleni (esim. huonekaluja, muu sisustus ja vaatteet). Minulla ei ole ollut omaa yhtenäistä tyyliä ja linjaa, vaan olen ostanut fiiliksen mukaan. Tokihan mieli ja maku voivat muuttua, mutta minulla on tiettyjä perusasioita, jotka ovat säilyneet muuttumattomina ja ne olisi syytä kartoittaa uuden pohjaksi. Olen esimerkiksi pitänyt useimmiten tietyistä värimaailmoista ja arvostan tiettyjä asioita, kuten luonnollisuutta ja käytännöllisyyttä, mutta en ole näitä omia perusarvojani käyttänyt hyväkseni sisustaessani ja täydentäessäni vaatekaappiani. Olen ennemminkin ehkä halunnut viestiä itsestäni jotain tiettyä kuvaa kuin toiminut omien arvojeni ja mieltymysteni pohjalta tai olen kenties halunnut olla jotain muuta kuin mitä olen, muuttaa itseäni erikoisen materian kautta. Ehkä. Jotain tämän suuntaista kuitenkin.
• Olen säästäväinen, pahaan päivään varautuva ihminen. Tämän myötä en helposti osta uutta, vaikka tarvitsisinkin jotain. Kirpparit tekevät tässä asiassa poikkeuksen, koska niistä saa halvalla. Ja paljon. En tiedä, miksi varaudun niin kovin paljon "huonoon päivään", kun jos taloudellisesti ajattelee, minulla ei ole oikeasti mitään hätää. Jos oikein huonosti kävisi eli en saisi mistään yhtään rahaa, kestäisi aika pitkään ennen kuin päätyisin sillan alle ja silloinkin se olisi sen ajan murhe, elämä on tässä ja nyt. Suuria uhkakuvia ei ole. Oma tilanteeni on sen verran hyvä, että voisin panostaa jo hieman laatuunkin, nostaa elämäni materiaalisen laadun tasoa opiskeluaikojen halvasta itseäni miellyttävään ilman että sen täytyisi olla tuhlailevaa ja pröystäilevää. Odotan elämäni alkamista "sitten joskus" näköjään myös materian tasolla.

Koen, että minun pitää rakentaa itselleni uusi suhtautuminen materiaan, uusi perusta, jonka päälle voin rakentaa uuden riittävän materian ympärilleni. Minun pitää kartoittaa itseni, arvoni ja mieltymykseni. Tätä kautta saan parhaiten karsittua turhat rönsyt pois, hyvinvointia lisää ja löydän omannäköisen itseni materiaani myöten.

Lauantaipäänsärky

On ollut hieman liikaa tekemistä. Meneillään on parin viikon jakso, jolloin pitäisi saada paljon tehtyä, ja minusta tuntuu, että nämä tällaiset jaksot eivät ole minua varten. Toisaalta kiireinen jakso menettelee, kun tietää sen loppuvankin joskus. Jos elämäni olisi aina tällaista, voisin laittaa suosiolla hanskat tiskiin. Tai tuskin minun edes tarvitsisi tietoisesti toimia noin, kehoni luultavasti hoitaisi tuon kyselemättäkin. Se kun oireilee hieman jo nyt.

Vatsani on ollut hieman sekaisin ja uni häiriöistä. En muista, koska olisin viimeksi nukkunut näin katkonaisesti kuin viimeisen viikon aikana. Ainoaksi syyksi keksin liiallisen tekemisen määrän. Sen, että asiat pyörivät päässä ympäri vuorokauden, vaikka yrittäisinkin rauhoittua. Pääni tekee töitä lepohetkillänikin.

Otsikko ei varsinaisesti liity tähän tiiviiseen jaksoon, vaan se on oikeastaan koko uuden työni aikana ollut ilmiö. Minulla on särkenyt niskaa ja päätä joka lauantai. Alussa tuota jatkui sunnuntainkin, mutta nyt pelkkä lauantai näyttäisi riittävän. Parannusta on siis tullut (pieni positiivisuus tähän väliin, jotta ei mene ihan valittamiseksi).

Aluksi ajattelin, että nukun enemmän tai pidempään perjantain ja lauantain välisen yön ja se jotenkin sekoittaa rytmin ja kipeyttää pään. Nyt parina viikonloppuna olen joutunut hyllyttämään tämän teorian: viimeksi nukuin aika lyhyesti ja huonosti ja silti särky tuli.

Seuraavaksi olen kääntänyt katseeni aamutoimieni suuntaan. Arkiaamuna en juuri laiskottele, vaan lähden matkaan. Viikonloppuna tykkään kääriytyä peiton alle sohvalle ja lueskella lehteä tai kirjaa tai katsella telkkaria. Istunko tai makaanko huonossa asennossa? Ehkä, vaikea sanoa. Särky tuntuu kuitenkin ilmestyvän jo hyvin nopeasti heräämisen jälkeen, jopa tunnin sisään. Olen miettinyt, että jos vain suuntaisin reippailemaan tai jumppaamaan, ehkä vaivaa ei tulisi. En tiedä, onko tämä teoriani oikea.

Tätä teoriaa toisaalta tukee se, että en nykyään pysty useinkaan makaamaan sohvalla tai sängyllä lukemassa tai katsomassa telkkaria. Niskani jännittyy useimmissa asennoissa, vaikka yrittäisin rentouttaa sen. En tiedä, mistä se johtuu, miten rentoutus ei onnistu, vaikka yrittäisinkin. Niskalihakseni ovat jännittyneet ja kipeät. Minulla näyttäisi oireilu niskalihaksissani vain lisääntyvän vuosien myötä, vaikka harrastankin liikuntaa.

Ehkä tämä lisääntynyt oireilu ja huono asento lauantaiaamuna voisi olla yksi tekijä. Sunnuntaiaamut ovat tosin samanlaisia, rentoja, eivätkä ne aiheuta oireita. Ehkä tämä ei selitä kaikkea.

En tiedä, mikä lauantaiaamuissani menee vikaan, mutta minua harmittaa tuo päivän pieleen meno jo heti aamusta. Tiedän jo nyt, että en sovi mitään tärkeää lauantaille. Teen lähinnä asioita, joita säryn kanssa voi tehdä. Toisaalta se, että odotan särkyä tulevaksi, tuskin auttaa asiassa...

Olen myös huomannut, että niskani on läsnä elämässäni useimpina hetkinä. Tiedostan pääni asentoja ja vältän epäsopivia asentoja, liikutan niskaani ja hartioitani, venyttelen (silloin, kun niskani ei ole kipeä) ja jumppaan. Kai tämäkin on vain näitä asioita, että ei kannattaisi vanhaksi ryhtyä. Tällä niskalla täytyisi pärjätä loppuelämä.

Herkkänahkaisia ihmisiä

En koe ymmärtäväni ihmissuhteiden kiemuroista paljoakaan. Lähinnä minusta tuntuu, että liian usein kyse on nimenomaan kiemuroista, eli monimutkaisuudesta, jota ei voi käsittää. Ovatko ihmissuhteet aina olleet näin vaikeita vai oliko kaikki lapsena vain suoraviivaisempaa... ja suorempaa?

Minusta tuntuu, että aikuiset monimutkaistavat yksinkertaisimmatkin asiat. Ihmissuhteet näyttäisivät perustuvan erilaisille tulkinnoille toisen sanoista, ilmeistä ja käytöksestä. Jos jotain tulkitaan itselle uhaksi tai loukkaukseksi, aletaan itsekin esittää loukkaantunutta käytöstä, joka toisen pitäisi osata tulkita. Siinä on sitten kaksi henkilöä näyttelemässä jossain oudossa näytelmässä, jossa molempien osapuolien pitäisi osata tulkita toisen käytös siten, että solmut saadaan aukaistua. Pitää olla riittävästi loukkaantunutta keikistelyä ja toisen anteeksipyytelevää olemusta.

Olen kompastunut ihmissuhteiden monimutkaisuuksiin niin monta kertaa, että en pysty enää laskemaan. Olen miettinyt, että minulla on elämässäni viime vuosina ollut kolme ihmistä, joiden kanssa olen voinut olla rennosti oma itseni, luottaa ja nauttia seurasta. Muiden kanssa sukset ovat menneet ristiin ennemmin tai myöhemmin. Yleensä ristiriidoista on seurannut kantapäiden yhteen laittaminen ja tiukka etääntyminen.

Tästä syystä olen oppinut, että ihmisten kanssa pitää olla uskomattoman tarkkana, varpaillaan joka hetki. Pitää muistaa kontrolloida jokaista sanaa, ilmettä, elettä ja käytöstä. Ihan jokaista. Pitää muistaa reagoida oikein toisen sanomisiin, hymy väärällä hetkellä on katastrofi. Pitää muistaa ehdottomasti reagoida heti jokaiseen puheluun ja tekstiviestiin ja esittää heti anteeksipyytelevää, jos unohtaa. Pitää muistaa pitää yhteyttä riittävän usein (ja jotta ei olisi liian helppoa, tuo "riittävän usein" pitää ostata tulkita kunkin henkilön kohdalla oikein). Tämän lisäksi pitää osata tulkita, mitä toinen henkilö minusta haluaa, jotta hänet saa pidettyä kiinnostuneena seurastani.

Ristiriitoja olen yrittänyt ratkaista useallakin tavalla: olen yrittänyt keskustella tai olen jättänyt ristiriidan ikään kuin huomaamatta eli antanut toisen esittää omaa show:taan ja jatkanut itse normaalisti. Joskus olen vetänyt etäisyyttäkin. Lopputulos on ollut aina kutakuinkin sama.

Keskusteluyritykset johtavat siihen, että toinen kiistää loukkaantuneensa aivan kuin olisin tyhmä ja en olisi huomannut oikuttelevaa ja etääntyvää käyttäytymistä. Yksi henkilö oikein keksimällä keksi minusta "vikoja" (hänen kannaltaan valitettavasti pystyin todistamaan, että en ollut tehnyt hänen syyttämiään ikäviä asioita), jotta voisi paeta tilanteesta. Ymmärsin, että oikea ongelma oli jokin ihan muu, toisen syyttely on helpoin keino paeta ja sulkea silmät omilta ongelmilta. Toinen vähensi oikuttelua, mutta lisäsi etäisyyttä minuun.

Etäisyyden vetäminen toimii usein niin, että molemmat ovat omissa poteroissaan ja mitään ei tapahdu. Toinen osapuoli saattaa ottaa yhteyttä jonkin ajan päästä tai sitten ei.

Minusta tällainen käyttäytyminen on aivan liian hankalaa. Vaikka kaipaankin lisää ihmissuhteita ja ystäviä, olen mieluummin yksin, jos ihmissuhde vaatii tällaista monimutkaista käyttäytymiskuviota. En kaipaa elämääni ihmistä, joka voi heittää toisen ihmisen ulos elämästään perustelematta asiaa mitenkään, ilman keskustelua. En kaipaa mitään loukkaantumisesityksiä. Mieluummin olen ilman ihmissuhteita kuin jatkuvasti varpaillani.

Toivoisin, että ihmiset eivät ottaisi ihmissuhteita niin kauhean vakavasti, että jokaista pikkuasiaa pitää tulkita tarkan seulan mukaan. Jokaisessa meissä on virheitä. Kaikki me teemme joskus hölmöjä juttuja, nauramme väärällä hetkellä tai unohdamme vastata viestiin. Se on inhimillistä. Uskon, että useimmat meistä eivät halua toisille ihmisille pahaa. Miksi tämä asia on niin vaikea muistaa sillä hetkellä, kun oma herkkä nahka värähtää? Miksi se oma napa helähtää sillä hetkellä maailman keskelle ja toisen näkökulma ja elämä muuttuvat roskaksi? Miksi ei voisi vain kysyä, että mitä toinen oikein tarkoitti? Miksi ei voisi vain kysyä itseltään, että onko ongelmaa oikeasti vaan luonko ihan itse tyhjästä ongelmaa?

Vaateinventaarion alku - housut

Olen viime aikoina lukenut varsin paljon minimalismiin ja tavaroiden karsimiseen liittyviä blogeja ja ne ovat innostaneet minua aloittamaan kevätraivauksen. On ollut varsin mielenkiintoista lukea, miten paljon ihmisillä onkaan esimerkiksi vaatteita. Saan siitä vähän jotain vertailupohjaa omille "mikä on riittävää" pohdinnoilleni. Mutta ensin lähtötilanteeseen.

Aloitin inventaarioni laskemalla housuni. Tiesin tuloksen olevan järkytys, koska housut vievät kaapistani kaksi ja puoli hyllyä tilaa ja nekin hyllyt ovat ihan täynnä. Suurin osa housuistani on sellaisia, että en ole niitä viime aikoina juuri pitänyt. Olisitteko arvanneet, paljonko housuja voi yhdellä ihmisellä olla? Siis todellakin tällä hetkellä? 49! Enkä ihmettelisi, jos vielä yhdet jostain hyppäisivät silmille pyöristämään luvun. Ihan älytön määrä. Ymmärtäisin, jos tuon verran housuja ihmisellä olisi yhden aikuiselämän aikana, mutta että yhdellä hetkellä voi olla tuollainen määrä... joku roti pitää siis omille hamstraustouhuille nyt laittaa!

Tässä tarkemmat tulokset:
7 siistit, suorat housut
6 farkut
2 samettihousut
4 reisitaskuhousut
5 pellavahousut (yhdet polvipituiset)
8 ulkoiluhousut (kahdet polvipituiset)
4 kotihousut
8 jumppahousut (yhdet polvipituiset)
4 toppahousut
1 sadehousut (kalvolliset ulkoiluhousut)

Inventaarion aikana sovittelin kaikki sellaiset housut, joita en ole pitkään aikaan pitänyt. Sen myötä yhdet puristavat siistit, suorat housut lähtivät kierrätykseen. Yhdet toppahousut eivät myöskään miellyttäneet minua enää. Kaksi vähemmän siis, mutta miten karsin lopuista?

Käytän toppahousuja talvella ulkoillessani ja kylmällä säällä siistimpien housujen päällä. Sisälle (esimerkiksi töihin) mennessäni otan ne päältä pois. En halua paleltua ulkona enkä halua pitää välihousuja sisällä. Noista kolmesta toppahousuistani voisin ehkä karsia vielä yhdet, mutta kahdet on ihan tarpeellinen määrä varsinkin, kun olen pitänytkin niitä.

Farkuissa oli aika epämukavia housuja, puristavia ja ahdistavia. Yhdet ovat aika kuluneet, mutta sen vuoksi oikeastaan aika mukavat. Toiset taas ovat paremman näköiset, mutta ahdistavat päällä. Yhdet ovat kepeämmät kesähousut, joista en luovu, koska pidän niitä kesällä. Sininen ei ole oikein omin värini, joten minun on vaikea löytää väreiltään farkuille sopivia yläosia, sikäli näistä voisi karsia reilustikin. Yritän ensiaskeleena löytää farkuistani yhdet poistettavat (kuluneista tai epämukavista), vaikka useammalle olisi ehdottomasti tarvetta. On haastavaa luopua siististä ja hyvästä.

Ulkoiluhousut ovat myös vaikea pala purtavaksi, niiden joukossa on niin monenlaista pöksyä. Kesälämpimillä pidän eniten polvipituisia ulkoiluhousuja sekä myös polvipituisia pellavahousuja. Karsittavaa pitäisi löytyä siis pitkälahkeisista housuista. Yksistä kalvollisista housuista kalvo on rapistunut pois, joten ne voisi ehkä heittää roskiin. Otan tavoitteekseni, että saisin karsittua ulkoiluhousut noin viiteen tässä vaiheessa. Myöhemmin mahdollisesti lisää.

Jumppahousuista pidän 2-3 housuja. Loppuja pitää tarkastella tarkalla silmällä. Niiden määrän voisi pudottaa näin alkuun myös noin viiteen, vaikka sekin on vielä ihan liikaa itselleni.

Korjasin joulun aikaan yhdet housut, joista tuli kotihousut. Siksi niitä on nyt neljät. Yhdet niistä ehkä kuluu lähikuukausina siten, että en näin alkuun ainakaan karsi kotihousuista.

Samettihousuja ja reisitaskuhousuja olen pitänyt viime aikoina varsin vähän. Ne ovat hyvin monen värisiä, joten niiden kanssa voi olla yhteensopivuusongelmia yläosien kanssa. Näistä pitää ehdottomasti yrittää karsia ja alkaa pitää jäljelle jääviä, joita ei tosiaan tarvitse monta olla..

Pellavahousuja pidän kesällä ja ne näyttävät kuluvan varsin nopeasti. Voisin silti yrittää ainakin yhdet löytää niistäkin poistettavaksi. En nimittäin muista pitäneeni viime kesänä kuin kaksia pellavahousujani.

Tästä on aloitettava, jos aion joskus toteuttaa haaveeni väljästä vaatekaapista... tai edes siitä, että kaikki vaatteeni mahtuisivat ylipäätään kaappiini. Kun katson lapsuudenkotini pientä käytössäni ollutta vaatekaappia voin vain ihmetellä, mitä on tapahtunut. Pärjäsinhän silloinkin oikein hyvin.

Kuinka paljon kykenen karsimaan 49 housusta? Se selviää myöhemmin.

Muutos vuorokausirytmiin

Olen täälläkin välillä kaipaillut, että saisinpa muutettua vuorokausirytmiäni aikaisemmaksi. Olisi mukavaa herätä pirteänä aikaisin ja nauttia aamuhetkistä rauhassa. Illalla voisikin nukahtaa aikaisin, kun ei silloin enää muuta jaksa tehdäkään.

Uuden työn myötä päätin panostaa nukkumiseen. Tavoitteenani oli nukkua riittävästi, jotta viikko ei kuluisi univelassa hortoillessa ja perjantait menisi kanttuvei-fiiliksissä. Siispä aikaisin nukkumaan ja aikaisin ylös. Myös viikonloppuna.

Tämä rytmi on vaatinut opettelua. Minun on helppo mennä aikaisin nukkumaan, mutta viikonloput ovat olleet haaste. En käytä viikonloppuna herätyskelloa (pitäisiköhän?), joten nousen ylös mihin aikaan sattuu. Välillä nukun selvästi liian myöhään ja se tuntuu olossa pöpperöityneisyytenä. Välillä nousen aikaisin ja olen pirteä. Haasteena on tietää, mihin aikaan olen nukkunut riittävästi. Herään nimittäin aina varsin väsyneenä. Heräämiseeni kuluu 2-3 tuntia, jonka jälkeen tiedän, nukuinko riittävästi. Toki iso univelka tuntuu heti herättyänikin.

Viikonloppu viikonlopun jälkeen olen hiljalleen kehittynyt. Viime viikonloppuna heräsin jo oma-aloitteisesti 7-8 välillä. On vain käsittämätöntä, miten vaikeaa voi olla käsittää se, että tuohon aikaan on mahdollista herätä siten, että on nukkunut riittävästi. Olen aina pitänyt kriittisenä aikana klo 8.30-9.00: vain siihen aikaan heräämällä on nukkunut riittävästi. En ole juuri huomioinut nukkumaanmenoaikaa. En ole pitänyt iltaunia yhtä tärkeinä kuin aamu-unia, mikä on tavallaan ollut loogista, kun on tottunut heräämään aamulla puolikuolleena.

Olen ainakin yläasteajoistani asti elänyt rytmiä, jossa arkisin nukun liian vähän. Viikonloppujen yksi tärkein tavoite on ollut univelkojen kuittaaminen. Tällainen rytmi on ollut minulle luonnollista, normaali elämään kuuluva asia. Kun olen katsellut sukulaisiani ja tuttaviani, samoinhan hekin toimivat. Tämän siis täytyy olla totuus.

Paitsi että ei ole. Olen nyt vasta, tässä iässä (!), oppinut, että nukkua voi toisinkin. Periaatteessa joka yö voi nukkua riittävästi. Olen ollut yllättynyt, miten paljon tämän asian oivaltaminen ja oppiminen on parantanut arkeani, kun väsymys on pysynyt enimmäksen poissa. Ainakin se sellainen univelkainen hortoilu.

On itse asiassa tosi mukavaa tehdä iltatoimet aina samaan aikaan. On mukavaa mennä aikaisin nukkumaan. On mukavaa herätä aamulla kiirettömästi. On mukavaa, kun pääsee päivään käsiksi jo heti aamusta. Lisäksi tosi mukavaa ja jotenkin outoakin on se, että aikaa tuntuu olevan enemmän. Ainakin minusta tuntuu, että saan enemmän aikaiseksi kuin ennen.

Tämä vuorokausirytmini muutos on ollut itselleni iso hyvä asia ja osoittaa sen, miten tärkeä asia nukkuminen onkaan :)

Kallista. On.

Päätin loppuvuodesta alkaa seurata, paljonko minulla oikeasti menee rahaa kuukaudessa. Minulla oli toki jonkinlainen käsitys asiasta, mutta halusin selvittää, olenko arveluissani oikeassa.

Siispä marraskuun lopussa kirjasin tilini saldon muistiin. Samoin tein joulu- ja tammikuun lopussa. Laskin saamani tulot ja sitä kautta selvitin, paljonko menoja oli ollut yhteensä. Joulukuussa minulla oli paljon poikkeavia, suurempia menoja, joten se hieman vääristää tulosta. Vai vääristääkö? Menojahan nekin ovat, osana vuoden menojani, jotka toivottavasti saan laskettua vajaan vuoden päästä. Tarkoitus ainakin olisi.

Kiinnostus tähän asiaan on herännyt minulla sen myötä, kun edessäni (näillä näkymin) häämöttää ajanjakso, jolloin liityn hetkeksi tämän maan huonotuloisimpien joukkoon. Senkin jakson jälkeen saan luultavasti jonkin aikaa ihan miniminirahaa, joka on minusta lähinnä vitsi. Menoja on siis syytä tarkkailla.

Lopputulos laskelmissani tähän mennessä on ollut se, että kulutan kuussa 200-300 euroa enemmän kuin ajattelen kuluttavani. Olen siis selkeästi kuvitellut eläväni pienesti, tuudittautunut siihen ajatukseen, että tietty raha riittää, mutta eipä näytä riittävän.

Rahaa menee. Vaikka yritänkin pihistellä ja miettiä ostoksiani, minulla menee (mielestäni) järkyttävä summa rahaa kuussa kaikkeen. Eikö tuota pienemmällä summalla oikeasti pärjää? No, pärjää kai, jos on pakko... Voisin joitakin menoja karsia, mutta vain jotain pientä, kuten lehtitilauksia. Ruoan laadusta en tingi ja vaatteita en juuri ostele (paitsi kirpputoreilta joskus harvoin). Yksi suurehko meno minulla on per kuukausi, mutta se jää onneksi jossain välissä pois. Asuminen voisi olla halvempaa, sähköönkin menee tolkuttomasti, mutta noihin menoihin ei voi kovin paljon vaikuttaa. Vakuutuksiakin on kai ihmisellä hyvä olla.

Hinnat ovat todellakin nousseet. Olen siltäkin asialta onnistunut sulkemaan silmäni. Aiemmin kauppareissuilla minulla meni useimmiten alle 10 euroa per kerta. Nyt näyttäisi melkein aina menevän yli. Toivottavasti olen harventanut kauppakäyntejäni, se voisi myös selittää nousua. Julkisilla matkustamiseen minulla menee paljon rahaa, 50-100 euroa kuussa, jos summan jakaa tasaisesti koko vuodelle. Tuohon kuuluu siis kaikki arkimatkoista lomareissuihin ja ystävien tapaamisiin liittyvät matkat. Ja minä olen sentään opiskelija ja varsin rasittunut kulkemaan pelkästään ja rajoitetusti julkisilla erilaisia tavaroita ruuhkissa raahaten.

Mistähän ihmeestä voisin säästää? En oikein tiedä. Haluaisin muuttaa siten, että saisin pienennettyä asumiskustannuksia (epärealistista) ja liikkumiseen liittyviä kuluja (realistista), mutta tuo on hankala järjestää. Toisaalta säästäminen säästämisen vuoksi ei ole kovin mielekästä sekään. Kyllä elämästä pitää myös nauttia tässä ja nyt, Elää.

Positiivinen päivän alku

Minulle tulee joka aamu sähköpostiini Positiivareiden sähköposti, jossa on sopiva annos positiivisuutta päivän alkuun. On mukava lukea erilaisia ajatuksia, joissa on positiivinen pohjavire. Aamulla se ikään kuin asettaa positiivisen pohja kaikelle olemiselle, vaikka lukuhetki onkin vain lyhyt ajan pyrähdys. Vaihtoehtonahan voisin lukea uutisia ja niistähän ei paljon positiivisuutta heru.

Uusi työ on nostanut minussa esiin jännittämistä (on paljon jännittämistä aiheuttavia tilanteita) ja pelkoja siitä, että olenko riittävän hyvä. Pieni pelko omasta onnistumisesta siivittää tekemistä eteenpäin ja se on minusta vain hyvä asia. Liian suureksi paisuessaan tuo pelko voi kuitenkin olla halvaannuttava. Tärkeää olisi myös havaita, onko tilanne sellainen, että pelolle on ylipäätään aihetta. Useinhan esimerkiksi avun kysyminen auttaa pahimman pelon yli ja avun pyytäminen on täysin ok, vaikka itse sitä usein väistelenkin. Parempi kuitenkin osoittaa avoimesti ja ajoissa se, mitä ei juuri nyt osaa, kuin tehdä työ puolivillaisesti, jolloin työn tulos osoittaa osaamisen tason.

Eräänä aamuna positiivareista löytyi seuraava teksti, se on antanut minulle voimaa ja varmuutta kohdata pelko omasta onnistumisestani:

Onnistuminen tarkoittaa sitä, että täytät omat unelmasi, laulat omia laulujasi, tanssit omia tanssejasi, luot asioita omalla sydämelläsi ja nautit täysin siitä matkasta, ja luotat siihen, että tapahtuipa mitä tahansa, se on OK.

-Elana Lindquist

11 kysymystä ja vastausta

Sain Trinalta Huopalintu-blogista kivan haasteen: siinä annetaan 11 kysymystä, joihin toisen pitää vastata. Kiitos haasteesta, se ilahdutti. Pääsen nyt siis täällä taas avautumaan sekalaisista asioista :) (Pahoittelen, että en jaa tätäkään nyt eteenpäin, vaikka tämä onkin kiinnostava tapa udella kanssabloggaajilta yhtä ja toista kiinnostavaa...)
 
1. Mistä kotityöstä pidät?

Pyykinpesusta, tarvitseeko selittää? Konehan tuon hoitaa, joten itselle ei jää paljon tekemistä. Lattioiden pesukin on ihan mukavaa, jos on hyvä moppi.

2. Mistä kotityöstä et tykkää?

Tähän on helppo vastata, imurointi. En pidä meluavan möykyn kiskomisesta pitkin ja poikin. Imurointia edeltää yleensä myös lattioiden tyhjennys ja tavaroiden järjestely, joten pelkkä imurointi ei koskaan riitä.

3. Luetko kirjoja? Jos luet, niin kerro jokin hyvä kirja jonka olet lukenut.

Luen ja mielellään paljon. Nyt minulla on menossa dekkareiden kausi, mutta siitä huolimatta olen lukenut innokkaasti viime aikoina saamaani Eeva Kilven kirjasarjaa hänen sotamuistoistaan. Eeva Kilpi: Jatkosodan aika on ensimmäinen osa. Yllätyin, miten kirja tempaisi minut mukaansa. Kertojaääni on lempeä ja rauhallinen, kuin mummo, joka kertoo minulle tarinaa. Pystyn eläytymään ja näkemään sota-ajan silmissäni, vaikka en ole sitä koskaan elänytkään. Kirja on kiehtova muistelma, kokoelma lapsen, nuoren tytön muistoja ja elämää. Suosittelen.

4. Mikä eläin olisit, jos saisit  yhden päivän olla jokin eläin?

Ehkäpä jokin pöllö. Lintuperspektiivistä maailma näyttää varmaankin hyvin erilaiselta kuin näin maantasosta. Pöllöllä on lisäksi hyvä näkö ja se pystyy liikkumaan öisin, joten öisin lentely voisi olla huikea kokemus. Lisäksi jokin suurempi petolintu ei luultavasti päätyisi jonkin toisen pedon vatsaan.

5. Millainen olisi unelmapuutarhasi?

Se, että ylipäätään olisi puutarha :P Todennäköisesti puutarhani olisi aika sekalainen pöheikkö: siellä olisi yksi- ja monivuotisia kasveja, luonnonniittyä sekä hyötykasveja.
 
6. Kerro jokin mukava lapsuusmuisto.

Kävin lapsena vanhempieni ja muiden sukulaisteni ja tuttavieni kanssa isolla porukalla marjassa. Porukka jakaantui poimimaan marjoja laajalle alueella innostuksen kiilto silmissään. Oli mukavaa kerätä marjoja ja jutella eri ihmisten kanssa. Reissun kohokohta oli tietenkin lepohetki nuotiolla makkaraa paistaen ja syöden.

7. Millaisesta musiikista tykkäät?

Monenlaisesta. Kuuntelen fiiliksen mukaan rentoutusmusiikkia, poppia, Jukka Poikaa, iskelmää, svingahtavaa tai jatsahtavaa musiikkia... mutta viime vuosina musiikkimakuni on painottunut melodiseen raskaampaan musiikkiin, kuten Anathema, Ayreon, Nightwish, Amaranthe...

8. Jos pitäisi valita hiirenloukku tai kissa, kumman valitsisit?

Kissa.

9. Merenranta vai järvenranta?

Järvenranta, olen sisämaan ihmisiä. Oikeastaan jokiranta tuntuisi kotoisimmalta.

10. Mitä tulee ensimmäisenä mieleen sanasta KESÄ?

Mökki, lämpö, itikat, aurinko, ulkoilu.

11. Mitä syöt yleensä aamupalaksi?

Kaurapuuroa marjoilla. Olen aika urautunut, mitä aamupaloihin tulee.

Köhäpöpö

Yskis, yskis..! Yskäpöpö on jostain päässyt vieraisille, eikä se olekaan mikään mieluisa vieras. Köh! Monta päivää köhittyäni en enää jaksaisi, vaikka käyhän tämä hyvästä syvien vatsa- ja selkälihasten treenistä. Tämän siitä saa, kun ihmisten ilmoille raahautuu.

Outoa tässä on se, että tunsin jo tiistai-iltana, että kehossani on jotain outoa tekeillä. Keskiviikkona olin varma sairastumisestani, torstaina ja perjantaina olin iloinen, että tauti on vain pieni rykäisy. Virus osoittautui kuitenkin maltilliseksi - tai kehoni vahvaksi - perjantai-iltaan asti: silloin tunsin itseni jo oikeastikin sairaaksi. Ilman kuumetta tosin, mutta kyllä sairas olo voi olla ilman kuumettakin. Nyt on sunnuntai ja uskon voivani paremmin huomenna aamulla, olenhan tunnollinen työntekijä.

Ennen kuin sairastuin, hieroin jostain syystä jatkuvasti nenääni. Jostain muistan kuulleeni/nähneeni (Akuutti?), että nenässä pöpöjä on paljon enemmän kuin suussa, että kenties pöpöt kulkeutuvat enimmäkseen nenän kautta. Hieroessani nenääni mietin lukemattomat kerrat, että lopeta! En halua sairastua! Hieroin kuitenkin ja tunsin oloni jo silloin tyhmäksi.

Asiaa ei auttanut kuivat käteni: en pessyt käsiäni kunnolla, kun ihoni oli jo osittain haavoilla kuivuuden vuoksi. En halunnut pahentaa tilannetta.

Selittelyähän tämä on, kun olisihan tämä pöpö voinut tulla ihan mistä tahansa. En silti voi ihmetellä sitä, miten "älysin" soimata itseäni nenäni hieromisesta ja normaalia heikommasta käsihygieniasta. Aivan kuin olisin tiennyt. Sairastelen nimittäin normaalisti tosi harvoin.

Alkupuoli viikonlopusta meni siten ärsyyntyessä mielialassa: pitääkin mennä harvat vapaat sairastellessa! Nyt olen oppinut jo antamaan paranemiselle tilaa, näitä tulee ja menee. Ei voi mitään. Koska en ole ollut "kunnolla" sairas eli kuumeessa, olen hyödyntänyt ajan siivoamiselle. Oli jo aikakin siivota. Ulkoilen sitten, kun olen terve, kyllä sekin aika tulee.

Pikaisia paranemisia kaikille sairasteleville ja muistakaa kaikki hyvä käsihygienia!