Voihan haukotus!

On maanantai, aamupäivä ja minun ei tarvitse lähteä mihinkään. Aika kivaa... tai siis kivaa juuri nyt. Oikeasti kivaa, nautittavaa, rentoa... mutta kai minuun on iskostunut yli-innokas työmoraali, kun tällaisena hetkenä tunnen lähinnä painetta, että pitäisi tehdä jotain, pitäisi, pitäisi ja pitäisi! Opiskelu ja työnhaku, kyllä "oikea ja ahkera" ihminen joko opiskelee tai hakee töitä maanantaisena, synkkänä aamuna, jotta oikeuttaa olemassaolonsa! Luon itselleni stressin, jota ei tarvitsisi olla tässä hetkessä. Väsyttää. Ihan oikeasti minulla on lupa mennä vaikka sänkyyn juuri nyt.

Lauantai oli aivan ihana päivä. Minulla oli mielekästä tekemistä ja hyvää seuraa eli paremmissa merkeissä päivä ei olisi voinut mennä. Aktiivinen päivä ilmeisesti aiheutti kuitenkin sen, että olin eilen sunnuntaina tosi väsynyt. Katsoin päivällä elokuvaa ja meinasin nukahtaa istualteen... oikeasti jouduin heilumaan ja huokailemaan, jotta pysyin hereillä. Olin aivan tööt ja töttöröö. Toki lepo, elokuva ja kirjat olivat mukavaa tekemistä.

Viime yönä nukuin pitkään ja hartaasti, mutta silti tunnen oloni raskaaksi ja väsyneeksi. Epäilen, että olen viime aikoina stressannut itseni väsyneeksi, koska osaan luoda stressiä tarvittaessa vaikka tyhjästä. Taito kai sekin... mutta olen siis kokenut painetta opiskelusta enemmän kuin minun tarvitsisi.

Toisaalta osa meneillään olevista opiskelujutuistani on sellaisia, joihin joudun pakottamaan itseni kaikin voimin. Tästä minulle tuleekin muistikuvia menneestä... siitä kun aiemmin olen kaikin voimin pakottanut itseni toimimaan arjessa siten, että voimani ovat menneet. Kyllä se niin on, että jos arkeen alkaa tulla liikaa sellaista, johon joutuu itsensä kaikin voimin pakottamaan, se vie voimat hyvin nopeasti. Joku toinen kestää ehkä suurempaa määrää tuollaista kuin toinen ja minä kai sitten kuuluun tuohon "heikompaan" osaan.

Kai on vain ymmärrettävä, että jaksamisen rajat ovat olemassa ja niitä on kunnioitettava. Oikeastaan ei ole mitään tärkeämpää omassa pienessä elämässä kuin se, että kunnioittaa omia jaksamisen rajojaan. Jos niitä lähtee rikkomaan, omaa itseäkään ei pian enää ole, vaan tilalle ilmestyy ahdistunut kasa lihaa, joka värisee kotonaan voimattomana ja kyvyttömänä. Ja se ei ole kenenkään etu.

Minun on pakko saada stressitasoa jotenkin laskettua ja saada aikani jaettua siten, että teen stressaavia asioita tiettyinä aikoina sen verran kuin jaksan ja sen lisäksi varaan aikaa rentoutumiselle. Että en siis koko aikaa vähintään alitajuisesti vatvoisi, että "pitäisi, pitäisi ja pitäisi". Osaan järjellä ajatella, että mitä pitää tehdä, mutta kehoni ja tunteeni eivät ole samassa linjassa ja komennossa. Miten ihmeessä alitajunnassa vellovan stressinaiheuttajan saisi kuriin?

Arkijuttuja ja työnhakua

Arki rullaa kai omalla painollaan. Opiskelu tahmaa, mutta sentään jotain tapahtuu sillä rintamalla, ja tahmaamisesta huolimatta motivaatio on hyvä. Huvittaisi vain tehdä ihan kaikkea muuta (mistä sitä muuta tekemistä oikein löytyykin?) Olen pystynyt harrastamaan, kun ainakin tällä hetkellä olen terve. Loppuviikolle on tiedossa oletettavasti mukavaa tekemistä, se on kivaa. Ensi viikolla pääsee taas askartelemaan opiskelujuttujen kanssa jne. Rullaatirullaa...

Hakemaani työpaikkaan "valittiin" melkein heti hakuajan umpeuduttua työntekijä. Joopa joo. Kyseessä on julkisen puolen paikka, joten ei ole vaikea ymmärtää, että kyseeseen paikkaan oli jo katsottuna joku ja hakuilmoitus oli pelkkä muodollisuus. Näinhän ne hommat täytyy hoitaa ja ihmiset kiltisti seuraavat pykäliä...

Mutta mieleeni tulee väkisinkin, että eihän se ole kiellettyä, että hakuilmoituksessa vihjattaisiin jotenkin, että "turha hakea, henkilö on jo valittu". Säästyisi hurjasti turhaa työtä lukemattomilta ihmisiltä, kun ymmärtäisi jo heti kättelyssä olla hakematta. Kyllähän se ensi alkuun tuntuisi ehkä oudolta, että ilmoituksessa lukisi, että "ei kannata hakea" tms., mutta olisi se jotenkin reilumpaa, kun viattomien ihmisten tuntien pakerrus ja itsensä kehuminen ihan tyhjän takia.

Tuli vain mieleeni. Olen toki iloinen, että nyt minulla on valmis CV, jolla toivottavasti seuraavan kerran haen oikeaa työpaikkaa.

Aikaansaava!

Vihdoin olen saanut kiinni arjen askareista tahmean alkusyksyn jälkeen. Opiskelu on alkanut sujua, olen hoitanut välttämättömiä asioita sekä olen saanut aikaiseksi jopa hakea töitä! On ollut hyvä fiilis olla vihdoin terve. Olen myös ahkerasti nauttinut liikunnan iloista.

En ole vuosiin varsinaisesti hakenut töitä, joten siihen perehtyminen on vaatinut enemmän aikaa kuin mitä etukäteen ajattelin. Sain kuitenkin väkerrettyä jonkinlaisen ansioluettelon. Selasin avoimia työpaikkoja sillä ajatuksella, että alan harjoitella työnhakua - jos joskus vastaan tuleekin unelmieni työpaikka, osaan ainakin jotain työnhausta verrattuna nykytilanteeseen. Hyvällä tuurilla voisin päästä harjoittelemaan työhaastatteluakin.

Löysinkin työpaikan, jota hakea. Paikka tosin on oikeastikin kiinnostava eli en pelkästään harjoittele työnhakua, vaan voisihan tuo vaikka tärpätäkin. En tosin usko siihen, eikä se niin haittaakaan. Iloitsen vain siitä, että olen ottanut vihdoin tämän askeleen, tehnyt ansioluettelon, perehtynyt työnhakuun ja hakenut töitä. Hyvä minä :)

En tiedä, mitä odotan lähiviikoilta tai -tulevaisuudelta, mutta toiveitani olen ajatellut kirjoittaa ylös. Sen lisäksi pyrin sisäistämään ne mahdollisuuksiksi, eli että ne olisivat täysin mahdollisia toteutua myös omassa elämässäni. Syksy ja edessä oleva vuoden ikävin aika (loputon marraskuu) painavat minua, mutta itseni touhukkaana pitäminen luultavasti auttaa. Aikaansaavuus ja positiiviset tulevaisuudenodotukset toivottavasti kannattelevat nyt lähiaikoja.

Ihminen on ilkeä toiselle

Minua on viime aikoina (tai oikeastaan aina) ärsyttänyt ihmiset, jotka ovat ilkeitä, pahoja tai inhottavia toisilleen. Tämä tuli taas mieleeni tänään, kun huomasin omaisuuttani kadonneen kasvimaalta. Johan ne romppeet saivat koko kesän ollakin siellä ihan rauhassa, tänään piti tuoda ne kotiin, mutta joku muu olikin vienyt ne omaan kotiinsa. Kuspää, suoraan sanottuna.

Olen kirjoittanut asiasta ennenkin, mutta miksi läheisilleen tai muille suorastaan pitää olla inhottava? Miksi kiukuttelu, oikuttelu, ilkeily, pahantahtoisuus? Toki tätä voi selittää pahan olon purkamisella toiseen, joka lienee joidenkin mielestä ihan sallittua, mutta minä en silti voi ymmärtää. Jos on sattunut löytämään aidosti kivan läheisen, miksi ihmeessä ilkeillä hänelle? Vain siksikö, että ihan itsellä sattuu olemaan paha olo eikä osaa käsitellä sitä itse?

Ehkä oma yksinäisyyteni on tehnyt sen, että arvostan läheisiäni yli kaiken ja en missään nimessä halua kaataa omaa pahaa oloani heidän niskaansa. Mieltä painavista asioista toki voin ja haluan jutella heidän kanssaan, mutta se on aivan eri asia kuin tarkoituksellinen oman pahan olon siirtäminen myös toisen kärsittäväksi. En myöskään voisi kuvitella tiuskivani ja kiukuttelevani heille, kyllä pyrin kiukuttelemaan ihan keskenäni, jos kiukuttelutarvetta ilmenee. Pahaa mieltä on taatusti ihan riittävästi ilman että sitä lähtee vielä erityisesti levittelemäänkin.

Kaipa tuollainen kiukuttelu ja pahantahtoisuus on vain inhimillistä. Ihminen ei ole välttämättä hyvä toiselle, vaan enemmänkin itsekeskeinen, omaa etuaan tavoitteleva p***a. Tulihan se tänään todistettuakin, pätee myös ihan läheisiin suhteisiin, vaikka en ymmärräkään ilmiötä. Eipä kai tarvitsekaan ymmärtää, kunhan tietää, että tällaista tapahtuu. Ihminen on usein mikä on.

Kun tunteet virtasivat

Tänään on ollut tunteiden kannalta outo päivä. Tunteeni ovat nimittäin kulkeneet laidasta laitaan: surussa siten, että itkin pitkään, ja toisaalta koin myös ison ilon hetken, jolloin sisimpäni oikein pulppusi iloa. Jotenkin olen tänään pystynyt tuntemaan syvästi ja myös ilmaisemaan tunteitani. Tunteeni ovat virranneet vapautuneemmin kuin aikoihin.

Ehkä tämä päivä on ollut hyvä merkki. Kun asioita sysää liikkeelle, liikahtavat tunteenikin, näköjään. Toisaalta minusta tuntuu, että jotenkin päästin irti ja annoin mennä.Yleensä pidän tunteeni tiukasti itselläni, luultavasti tunteisiin liittyvien pelkojen vuoksi. Onhan tunteiden ilmaiseminen pelottavaa. Tänään se tuntui kuitenkin oikealta ja hyvältä ja se luultavasti johtui tilanteistakin.

Mielenkiintoista on myös se, että eräs pieni toiveeni toteutui tänään. Se tuntuu hassulta, kun juurihan kirjoitin tänne toiveista :) En ole vielä miettinyt suurempia toiveitani, mutta aion sen tehdä ehdottomasti. Elämäntilanne on myös sellainen, että täytyisi muutenkin miettiä, mitä tässä seuraavaksi tekisin, siihenkin toiveet sopivat hyvin.

Rohkeus toivoa isoja asioita

Niinhän sitä sanotaan, että pitää varoa, mitä toivoo. Olen nyt kiitollinen, kun kaksi (pientä?) toivetta on hiljattain toteutunut. Toinen toiveeni on erään kaverin tapaaminen, en ole nimittäin tavannut häntä pitkään aikaan. Toinen toive on hieman kyseenalaisempi, iloa tuottava toki, mutta järkevyydestä en niin tiedä. Tulipahan vain toivottua jotain hassua, joka toteutui :) Sikäli pitää kai varoa, mitä toivoo.

Olen huomannut, että en enää uskalla toivoa isoja asioita. Jos jokin haave on iso, en pysty toivomaan sitä, vaan mieleeni kehittyy muuri/lukko itseni ja toiveen välille. Toive ei tunnu mahdolliselta, vaikka se ei täysin mahdoton järjellä ajateltuna olisikaan. Esimerkiksi monet ihmisiin liittyvät toiveet koen tällaisiksi, vaikka eiköhän loton päävoiton kaltaiset toiveet ole kuitenkin niitä aidosti epätodennäköisiä. Myös esimerkiksi asuminen on asia, jota en koe voivani toivoa, vaikka eihän "mummonmökki jossain rauhallisella paikalla" ole mitenkään utopistinen toive. Pitäisi vain toivoa ja etsiä niitä mummonmökkejä. Jos kaipaan uusia ihmisiä elämääni, pitäisi vain toivoa ja sitten etsiä uusia ihmisiä.

Usein ajattelen, että en tiedä, mitä toivoisin. Silti toisinaan mieleeni piirtyy selkeä kuva siitä, mitä haluaisin. Ei siinä kuvassa ole montaakaan epäselvää kohtaa, ennemminkin liikkumavaraa: haaveeni sisältää monia vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia. Haluaisin kyetä ottamaan siitä kuvasta palasen ja muotoilla palasta toiveen. Sellaisen toiveen, joka ohjaa minua toimimaan ja luomaan toiveesta todellisuutta. Tiedän kokemuksesta, että toiveet voivat todellakin toteutua. Miksi siis en kykene luomaan monista haaveistani totta?

Ehkä en uskalla. Ehkä en ymmärrä mahdollisuuksia. Ehkä en jaksa. En tiedä. Koen kuitenkin, että jotain tarvitsisi tehdä, ainakin purkaa muuri/lukko itseni ja toiveideni väliltä. Pitää uskaltaa toivoa isoja ja isosti! Isot asiat voivat olla mahdollisia, eikö vain? Kunhan ensin toivoo ja toimii.

Hassua on sekin, että miten olen pitkään toivonut tietynlaisia hiuksia ja viime aikoina hiukseni ovat olleet sellaiset tosi usein. Olen pysähtynyt peilin ääreen katsomaan, että oho, onpas kivat hiukset. Minä, joka olen usein ollut turhautunut hiuksiini :)

Ehkä isot toiveeni ovat liian epämääräisiä. Ehkä pitäisi olla tarkempi, kuten tuo esimerkki hiuksistani. Ehkä minun pitäisi toivoa, että "toivon punaisen mummonmökin paikkakunnalta X". Tai että toivon työtä, joka sisältää asiat x, y ja z. En tiedä muuta kuin että haluan toivoa ja isosti! Tehdä toiveista totta ja nauttia elämästä!

Pitää alkaa ehdottomasti harjoitella tätä toivomista ja toiveiden muotoilua.

Arkea ja jotain kivaa

On hyviä ja huonoja fiiliksiä. On onnea, iloa, surua ja synkkyyttä, eli ilmeisesti ihan normaalia elämää. Ihan normaaliin arkeen en ole päässyt sairastelun vuoksi vieläkään kiinni, mutta toisaalta en oikein tiedä, mitä arkeni nyt on ja mitä sen pitäisi olla. Elämä on nyt avoin kirja ja en aina tiedä, miltä se tuntuu.

Tiedän lyhyellä tähtäimellä, mitä minun pitää tehdä nyt. Ja mitä tärkeintä: mitä haluan tehdä arkitekemisenä juuri nyt. Pidän harrastuksistani ja varsinkin, jos pääsisin tekemään niitä kunnolla. Jos viimeksi kirjoittaessani olin tosi tympääntynyt sairastamiseen, nyt olen sitä vielä enemmän...

Kohtasin tänään ajatuksen, että jotain voisi tehdä. Siis ihan elämälle ja sitä rataa :) Jotain kivaa tekemistäkin kaipaisin ja pohdin, että en ole haaveillut matkustelemisesta iäisyyteen. Taloudellinen tilanne ei ehkä ihan tue matkustelua tällä hetkellä, mutta hei, voihan tuollaistakin ajatella/harkita/suunnitella. Ei minulla joka tapauksessa seuraakaan olisi, mistä pääsen siihen ajatukseen, että...

Lukeeko tätä jorinaa joku sellainen, joka kaipaisi pientä (tai isoa) reissua johonkin kotimaassa tai ulkomailla, mutta seura puuttuu? Laita minulle sähköpostia! :)

Kyllähän se niin on, että jos mitään ei yritä, mitään ei saavutakaan. Ihanaa syksyistä viikonloppua! :)

Voipunut ja lukossa

Sairastelu on vienyt voimat ja ajanut elämän jotenkin outoon vaiheeseen. En ole voinut tehdä asioita, joita haluaisin tehdä (liikunta, opiskelu) ja joita pitäisi tehdä (opiskelu). Herään vain joka aamu toteamaan, että tauti ei ole väistynyt, ja ihmettelemään, että mikä ihmeen juttu tämä on? Miksi olen saanut näin aikaisin syksyllä näin omituisen taudin? Jokin flunssan sukulainen tämä toki on, mutta omituinen kulultaan ja kestoltaan ja monimuotoinen oireiltaan. Kestää ja kestää, kaksi viikkoa jo takana. Kauanko minä kestän? Olen jo mökkihöperö ja turhautunut. Koska pääsen tekemään asioita, joita olen luvannut tehdä?

Toisaalta olen ehtinyt tässä miettiä yhtä ja toista ainakin silloin, kun olen jaksanut. Elämässäni on asioita, joista olen iloinen. On kivaa tekemistä ja mukavia ihmisiä (enemmänkin toki voisi olla). Toisaalta olen ymmärtänyt, että olen (edelleenkin) tunnetasolla jotenkin tosi lukossa. Tunteet eivät oikein virtaa, ne jäävät johonkin sisäisen muurini taakse. Ilo saattaa pirskahdella ajoittain ulospäin, mutta niissäkin on liika kontrolli ja säännöstely ikään kuin iloisissa tunteissa olisi jotain vaarallista.

Hankalammat tunteet ovat vielä enemmän lukossa monen muurin takana. Koen kenties, että tunteiden avaaminen avaa myös minut haavoittumaan. Toisaalta voisi ajatella, että olen "hyvä" lokeroimaan hankalat tunteet lokeroihin ajatuksena, että käsittelen tunteet myöhemmin. Sitä en tosin tiedä, tuleeko se "myöhemmin" koskaan. Tietynlainen tunteidenhallinta on hyvä asia, mutta kaipaisin tunnetta siitä, että jotain virtaisi sisälläni vapaasti. Että en olisi niin tukossa. Itkukaan ei meinaa tulla, vaikka syytä olisi. Tunnen, miten sekin törmää johonkin näkymättömään muuriin.

En halua olla vain sisällä, asunnossani näin kipeänä ja muuten liikaa itsessäni lukossa. Yritän ajatella, että tämän pysähdyksen jälkeen tuntuu luultavasti mahtavalta olla terve ja pystyvä. Muistan varmasti taas arvostaa sitä, että pystyn ja jaksan. Sitä odotellessa.

Arkirytmi etsinnässä

Olo on vähän kuin "etsii etsii, mutta ei löydä". Pitäisi siis asettautua selkeään ja aikaansaavaan arkirytmiin,  mutta homma ei vain onnistu. Tuntuu kuin koko ajan tulisi eteen asioita, jotka särkevät hyvät pyrkimykseni, vaikka toisaalta tiedän, että oma tämänhetkinen selkärangattomuus on ehkä suurin ongelma.

Olen onnistunut saamaan oikein kunnon räkätaudinkin. Tämäkään ei auta arjen asioiden eteenpäin viemistä... ennemminkin kaikki vain kasaantuu ja stressaa vielä entistä enemmän. Stressin lisääntyessä kaikki velvollisuudet muuttuvat kaaokseksi pääni sisällä ja keskittyminen on entistä vaikempaa. Lopulta kierrän kehää asunnossani (kuvannollisesti, joskus kirjaimellisestikin) ja mitään muuta ei sitten tapahdukaan. Argh! (Montakohan kertaa olen täällä blogissa valittanut tästä aiheesta?)

Illatkin lipsuvat. Hyvä pyrkimys mennä ajoissa nukkumaan kääntyy siihen, että menen sänkyyn puolen yön jälkeen. Toisaalta se ei sikäli haittaa, kun herään joka tapauksessa joka aamu liian aikaisin, viimeistään ennen seitsemää ja jos menisin aikaisemmin nukkumaan, heräisin vielä aikaisemmin - ja sille ei ole tarvetta. Mutta olisi mukavaa päästä kiinni johonkin järkevään rytmiin.

Elämässä on nyt uutta ja vanhaa ja toisaalta liikaa avoimia ovia. Ehkä se on myös syynä siihen, että kaikki meinaa kaaostua. Ulospäin näytän varmasti tyyneltä kuin peilityyni järvenselkä, mutta sisälläni on eri meininki. Ristiriita. Pitää vain luottaa siihen, että asiat järjestyvät. Näin on tapahtunut nimittäin ennenkin. Pääsisi vain eroon tästä olosta, että pitäisi saada itseni ensin ruotuun.

Nyt soffalle, joka on tullut viime päivinä erittäin tutuksi. Vietävän sitkeä tauti!

Uni hukkuvasta koirasta

Joskus jättäisin mielelläni osan unistani katsomatta. Viime yönä unessani joku (en tiedä kuka) kalasti ja iso kala tarttuikin kiinni siten, että sitä tarvitsi väsyttää. Rannalla istunut koira ensin tarkkaili tilannetta ja lopulta hyppäsi kalan perään. Näin (kuin hidastettuna) kuinka koira pyrki syvyyksistä pintaa kohti, mutta voimat loppuivat. Koira hukkui, hitaasti. Katselin vieressä ja toivoin, että joku ryntäisi pelastamaan sen. Minä en tehnyt mitään muuta kuin tunsin suurta hätäännystä.

Ihmettelen, miksi en tehnyt mitään? (Minua pelotti, kun vesi oli syvää.) Miksi piti nähdä noin inhottava uni? En oikein tiedä, tarkoittavatko unet yhtään mitään, mutta tällaisten unien jälkeen pelkään, että ne voisivat tarkoittaa jotain. Näitä tällaisia unia ei oikein unohdakaan, vaan ne jäävät tunneiksi mieleen tuottamaan pahaa mieltä. "Vain unta", mutta en osaa suhtautua näihin täysin kevyesti.

Taidan tänään käydä juoksemassa, siitä tulee ainakin hyvä mieli. Aurinkokin paistaa, eli on hyvä syy nauttia kauniista päivästä :)

Hankittu: hyvä itsetunto

Jotain on tapahtunut. Minulle on nimittäin tullut hyvä itsetunto, vaikka olen luultavasti koko ikäni kärsinyt vähintään hieman heikosta itsetunnosta. Sain jopa palautetta asiasta toiselta henkilöltä, eli minussa tapahtunut muutos näkyy jopa ulospäin. Lisäksi tähän liittyy hyvä olo, joka myös luultavasti näkyy. Jotain on todella tapahtunut minussa ja luulen, että osan kiitoksesta voin antaa haastavalle työlleni, joka pakotti itseni sisäiseen myllerrykseen ja joka tarjosi mahdollisuuden tavata aivan mahtavia ihmisiä. Muutokseen on luultavasti muitakin syitä kuten lisääntynyt liikunta, joka voimaannuttaa omalla tavallaan ja auttaa viihtymään kehossani. Se että on ollut aikaa, on antanut päälle aikaa kasvaa ja työstää ajatuksia.

On minulla silti ajoittain stressiä, ahdistusta ja paha olo, mutta kenelläpä ei olisi. Pääasiassa nautin tästä uudesta vahvuuden tunteesta, jota kannan sisälläni ja jonka tunnen säteilevän ulospäin. Minusta tuntuu, että olen hyvä, pystyvä ja kykenevä. Tiedän, että en ole täydellinen, mutta tiedän myös, että olen riittävän hyvä vaikka mihin. Minulla ei ole mitään syytä vähätellä itseäni tai pitää itseäni muita huonompana.

Muutos on ollut niin nopea, että minua hämmentää aiemmat ajatukseni vähintään jonkinlaisesta huonoudesta. Elämästä katoaa paljon tärkeää pois, jos ei arvosta itseään tai ei pidä itseään riittävän hyvänä. Silti en osaa antaa mitään erityisiä neuvoja siihen, miten itsetunnon saa rakennettua. Minua auttoi kai kokonaisvaltaisuus. Oli asioita, jotka myllersivät mieleni ja ajatukseni. Onnistumisen kokemus (työssä) oli tosi tärkeää. Lisääntynyt liikunta vahvisti kehoani ja nosti mielialaa. Riittävä vapaa-aika tarjosi mahdollisuuden omien aikataulujen noudattamiseen, ajatusteni kuuntelemiseen ja työstämiseen sekä riittävään lepoon.

Näin on hyvä olla :)

Villasukan korjaaja

En ole oikein koskaan ollut käsityöihminen, vaikka käsitöihin liittyviä projekteja olen into piukassa toisinaan aloittanutkin. Useimmat "projektini" ovat jääneet kesken, mutta valmista olen myös saanut aikaiseksi. Pravuurini lienee villasukat, eli sellaiset osaan tehdä.

Pari päivää sitten päätin vihdoin korjata mummini neulomat villasukat, joihin on tullut reiät päkiöiden kohdalle. (Sukat ovat odottaneet korjausta monta vuotta...) Ajattelin, että korjaaminen on helppo homma, kun vain leikkaa sukista päkiät pois, poimii silmukat ja neuloo "uudet varpaat".

Hieman sain ihmetellä, miten silmukat poimitaan puikoille, mutta se onnistui lopulta - tosin silmukat oli tosi tiukat eli hädintuskin sain puikot laitettua. Tästä päättelin, että ohuemmat puikot voisi olla paikallaan ja kävin ostamassa sellaiset. Vaihdoin puikot ja tyytyväisenä totesin, että sain jokaiselle puikolle saman määrän silmukoita.

Olen katsellut tekelettäni tyytyväisenä, kunnes oivalsin jonkin asian olevan pielessä. Missä langanpää on? Siis pitäisihän sukissa jokin sellainen olla ja minulla ei ole. Minulla on vain kireähköjä silmukoita 12 kappaletta per puikko enkä mitenkään löydä langanpäätä. Missä ihmeessä se voi olla?

Nyt sitten pohdin, että neulonko sukat vai mitä teen. Jos langanpäätä ei löydy, se tarkoittaa, että sukka saattaa purkautua myöhemmin. Enkä osaa parsia sukkia (voisihan senkin toki opetella...). Höhlää. Käsityöt ovat kyllä rakettitiedettä :P

Päivä on henkäys

Aika kuluu todella nopeasti. Tuntuu, että kun aamulla asetun sohvalle heräämään, ilta saapuukin, minä edelleen samassa asennossa sohvalla istuen. Mitä siinä välillä tapahtuu? Yksi henkäys? Siltä tuntuu.

Kasvimaalla on kiihkeän kasvun aika meneillään, ainakin juureksilla, joita täytyisi vielä harventaa. Kolme mattoa odottaa pesemistä, mutta pesupaikalla lentelevät ampiaiset eivät houkuttele. Olen hieman lukenut opiskelujuttuja. Luin juuri kaksi hyvää kirjaa ja aion aloittaa uuden kirjan lukemisen. Olen ostanut sisustustarvikkeita, joilla saan kotiin sekä ilmettä että järkeviä säilytysratkaisuja. Olen tyhjentänyt vaatekaappiani. Mielessä pyörii kirpparipöydän varaaminen, mutta en ole varma, onko mahdollinen pieni voitto kaiken vaivan arvoista. Pitäisi pestä peittoja ja tyynyjä, kun hikiaika on vihdoin ohi. Kohta on syyskuu ja sen jälkeen saattaa edessä olla loputon marraskuu ennen seuraavaa vihreää aikaa. Hämmentävää. Mitähän tekisin? Mitä minun pitäisi tehdä?

Pitää elää päivä kerrallaan. Pestä välillä matto, harventaa porkkanat. Siivota, katsoa telkkaria, lukea kirja. Ehkä se, että päivässä ei ole aikatauluja tuomassa ryhtiä, tekee jotenkin kelluvan olon. En halua, että marraskuu tulee.

Kehittelin itselleni stressin

Puhuin puhelimessa. Minulle soittanut henkilö ja keskustelunaiheemme eivät liittyneet stressiin mitenkään, mutta oivalsin puhelun jälkeen, että olen stressaantunut ja se on yksi syy siihen, että olen ärtynyt. Olen stressaantunut siksi, että en saa millään itsestäni niskapeppuotetta ja itseäni tekemään opinnäytetyötäni. Kaikkea muuta tekemistä saan kyllä kehiteltyä, ei ongelmaa... mutta sen kaiken muun tekemisen taustalla värisee ajatus: tee opinnäytetyötä, tee nyt ja heti ja tässä ja nyt! Pitää pitää pitää! Ei ihme, että stressaa, kun tuota kuuntelee.

Tosiasia on toki se, että minun olisi syytä saada opinnäytetyötäni eteenpäin. Haluan oikeasti saada sen tehtyä, eikä se synny, jos välttelen sitä. Opinnäytetyöni aihe ei ole mitenkään vastenmielinen ja koen, että voisin tehdä työtä ihan mielelläni - mutta silti välttelen sitä ja ennemmin sisustan, luen kirjoja, liikun ja suunnittelen tulevaa sekä ennen kaikkea nautin kesästä. Olen tehnyt välttelystä tekemisen itselleni.

Minun pitäisi saada mieleni rauhoittumaan. Tiedän, että minun pitäisi vain suunnitella ajankohdat, jolloin oikeasti teen opintojani ja muun ajan voisin hillua vaikka ympäri seiniä ja maalailla taivaanrantoja. Kunhan olisi ensin ne ajat, jolloin oikeasti teen sitä opinnäytetyötäni. Tiedän, mitä pitäisi tehdä, mutta silti haahuilen ja haaveilen. Joku roti!

Kyllä tämä tästä. Kunhan nyt vain piti vältellä aihetta taas kerran vaikka blogiin kirjoittamalla :)

Kirjoitan

Minun tekee mieli kirjoittaa, on oikeastaan tehnyt mieli jo jonkin aikaa. Olenkin pyöritellyt mielessäni, mitä kirjoittaisin ja miten. Minullahan on ollut vetoa kirjoittamiseen jo ala-asteikäisestä saakka, jolloin kirjoittelin tarinoita vihkoihin, tarinoita, jotka jäivät aina kesken, kun tuli muuta. Se sirkusseikkailukin, josta kovasti pidin. Yläasteella kirjoitin runoja.

Oli mukavaa kirjoittaa ihan mitä halusin ja miten halusin. Luultavasti muu elämä (eli nuoruuden hömpötykset) vei silloin ajan kirjoittamiselta, lukuunottamatta satunnaista päiväkirjan kirjoittelua, mutta tarinointi pääni sisällä ei ole koskaan lakannut. Noiden lapsuuteni ja nuoruuteni kirjoitusaikojen ja nykyajan kirjoittelun välille on kuitenkin noussut jokin seinä. Silloin kirjoittaminen oli hulluutta, vapautta, riehakkuutta ja mitään rajoja ei ollut. Sanoilla sai hyppiä minne halusi, eivätkä kirjoitusvirheetkään painaneet mitään, vaan tarina painoi ja kuljetti.

Nyt tiedostan liian selvästi sen, että kun kirjoittaa, täytyy tietää, miten kirjoittaa. Täytyy osata. Täytyy kirjoittaa jotain tyyliä, tietyllä tavalla. Blaah... joten olen antanut kirjoittamiseni olla, koska en osaa ja en ole riittävän hyvä. Siitä huolimatta, että en kirjoita mitään tarkoitusta varten ja kenellekään. Höhlää.

Olen nyt harkinnut, että jos suinkin minulla on aikaa, alan kirjoittaa. Ja aion kirjoittaa juuri niin kuin itse haluan, omalla äänelläni ja juuri sellaista tekstiä kuin mitä ikinä haluankaan. Heihei säännöt! Haluan saada yhteyden siihen vahvaan ja villiin, täräyttävään kirjoitustyyliin, joka minulla nuorena ajoittain oli (jos sellainen on siis sitä, mitä haluan). Kirjoittamisessani oli nimittäin jotain outoa voimaa, jota hätkähdän vieläkin. Minulla on nimittäin jotain nuoruuteni tekstejä tallessa. Ne tekstit yllättävät itseni vieläkin.

Kirjoituksissani oli asennetta, jota kaipaan itseeni tähän hetkeen, kaikille elämän osa-alueille. Ehkä se oli nuoruuden intoa ja tietynlaista ehdottomuutta, mutta siinä voimassa olisi ammennettavaa. Toki muistan myös sen ajan huonoja hetkiä, jotka nekin olivat varsin voimallisia, mutta ei niiden muisteleminen anna mitään tähän päivään. Olen iloinen, että olen säästänyt jotain nuoruuteni teksteistä, koska ne ovat inspiroivia.

Miksi ei saisi ja voisi kirjoittaa, vaikka on keskinkertainen kirjoittaja (ihan koulumenestyksenkin perusteella)? Ehkä kukaan ei koskaan lue kirjoituksiani, mutta luulen, että tarinointi voisi antaa itselleni niin paljon, että se kannattaisi. Olen keksinyt jo tarinalleni päähenkilön, joka kasvaa ja kehittyy hiljalleen ajatuksissani...

Syyllistäminen

Tunnen syyllisyyttä, helposti, paljon ja turhastakin. Siispä syyllistäminen on iskenyt minuun aina kuin puukko sulaan voihin. Helppo homma. Olen liian paljon sortunut toimimaan noissa tilanteissa siten kuin syyllistävä osapuoli on halunnut ja itselleni on jäänyt kynnysmaton litteä ja käytetty olo. Sillä ei ole ollut suurtakaan väliä, kuinka syyllinen minä olen oikeasti ollut. Kai minulla jokin osa on ollut, kun minua on syyllistetty? Vai?

No, eihän se näin ole. On olemassa ihmisiä, jotka syyllistävät, vaikka syyllistymiseen ei aihetta olisikaan. Tämä on ollut yksi iso oppiläksyni. En vielä osaa kuitenkaan suhtautua tällaisiin ihmisiin muuten kuin tilannetta ja asiaa vältellen. Yritän välttää konfliktia, koska en tiedä, miten sitä käsitellään tilanteessa, jossa minua syyllistetään asiasta, johon en ole syyllinen. On paljon helpompaa olla ihmisten kanssa väleissä kuin riidellä, vaikka kääntöpuolena onkin kynnysmaton fiilikset.

Eri tilanteita ovat ne, joissa oikeasti olen ollut syyllinen. Minun on ollut helppo ottaa asioista opikseni, selittää ja pyytää anteeksi. (Toisen osapuolen reaktiot ovat toki asia erikseen.) Mutkatonta edes omalta puoleltani.

Hiljattain minua syyllistettiin asiasta, jonka eräs tuntemani henkilö on jättänyt tekemättä. Minua mietitytti oma roolini (sylkykuppi) tässä asiassa. Viestin sävy oli vahvan syyllistävä, vaikka en osaakaan arvioida, onko se vain henkilön oma ilmaisutapa ja sinällään pahaa tahtomatonta, vai sellaista pahantahtoista ilmaisua, jolla pyritään saamaan minut syyllistymisen kautta toimimaan. En tosin tiedä, miten minun pitäisi toimia, kun minun pitäisi saada toinen henkilö toimimaan aivan kuin minä olisin vastuussa. Yhtä kaikki, paska fiilis tuli. Tajusin, että kynnysmatto olen ollut ja enää en jaksa. Seinä tuli vastaan, mutta vain omassa päässäni. Tässä tilanteessa toimin kuten aiemminkin, jätin reagoimatta, koska koen, että toisten asiat eivät minulle kuulu ja riita tällaisessa tilanteessa on hyödytön ja järjetön.

Olen oppinut erottamaan syyllistämistä. En vain tiedä, olenko tullut liiankin herkkänahkaiseksi, kun ihokarvani nousevat pystyyn ja verenpaineeni nousee ihan vain siitäkin, kun kuuntelen toisten ihmisten välistä syyllistämistä. En juuri nyt jotenkin edes ymmärrä syyllistämistä, siis sellaista, jossa oikeaa syyllistä ei etsimälläkään löydä. Painostustahan se on, pyrkimystä vaikuttaa toiseen oman edun vuoksi. Inhottavaa. Liekö syyllisin syyllistäjä itse...

Näin selviän helteessä

Arvelen keksineeni syyn sille, miksi minulla on helposti helteellä tukalan olon lisäksi usein huono olo. Minulla on alhainen verenpaine ja kun kuumuus laskee sitä entisestään, oloni muuttuu huonoksi. Silloin minua huimaa ja minun on vaikea juoda, syödä tai päästä ylös sohvalta. Minulla on ollut alhainen verenpaine varmaan jo vuosia (miksihän se on laskenut normaalista lukemiin 60/100?), mutta olen selkeästi tottunut siihen, että huimaaminen on normaali olotila. Oikeastihan saatan kävellessäni ottaa sivuaskelia kuin humalainen, kun päässä heittää. En osaa enää sanoa, onko tuollainen normaalia.

Onnistuin kuitenkin nyt helteiden aikana mittaamaan verenpainettani useampaan otteeseen, erilaisissa oloissa. Kun oloni muuttuu huimaavaksi, heikoksi tai väsyneeksi, yläpaineeni sukeltaa yleensä alle sadan. Tästä oivalsin myös, että voiskohan yläpaineeni alhaisuus selittää myös ajoittaista väsymystäni? Näin voisi olla ja olisi enemmän kuin mukavaa saada vihdoin selitys pitkään jatkuneelle, ajoittaiselle väsymykselleni!

Olen nyt siis ottanut helteessä selviämisen keinoikseni sellaisia asioita, jotka nostavat verenpainetta ja ihme on tapahtunut: minulla on toki tukalaa, mutta selviän selvästi aiempia vuosia paremmin, oloni pysyy jopa aika hyvänä! Jipii! Olen siis tehnyt seuraavaa:

• Juon paljon kivennäisvettä. En usko, että helteellä kykenee juomaan liikaa.
• Lisään ylimääräistä suolaa ruokaani, syön suolapähkinöitä ja salmiakkia. Ylipäätään syön suolaa ja salmiakkia juuri niin paljon kuin mieleni tekee.
• Syön säännöllisesti, jopa kahden-kolmen tunnin välein, mikä on useammin kuin yleensä.
• Puuhastelen mahdollisimman paljon. Kun ei lysähdä sohvan pohjalle liiaksi, saa vireyden pysymään paremmin yllä.
• Liikun niin paljon kuin tässä säässä voi, eli sisäliikuntaa ilmaistoidussa salissa, uimista ja kevyttä pyöräilyä.
• Olikohan vielä jotain muuta? Verenpaineeseen liittymättömänä vietän kotona mahdollisimman paljon aikaa tuulettimen ääressä. Muuten ei pysty olemaan.

Toki tänä kesänä on auttanut se, että minun ei tarvitse viettää päivisin aikaani liian kylmissä (eli yli-ilmastoiduissa) tiloissa töiden tms. vuoksi. Sen vuoksi olen luultavasti tottuneempi helteeseen ja kotioloihin kuin yleensä.

Toivoin toki, että sää normalisoituisi mahdollisimman pian. Liika on ehdottomasti liikaa, lämpötilassa ainakin.

Odotan

Helleaika on odottamista. Odotan, että voisin taas jatkaa elämääni, tehdä sekä arki- että loma-asioita. Tässä helteessä elämä kutistuu selviämiseen ja sinnittelyyn. Sisällä on 32 astetta lämmintä ja toimiminen on mahdollista vain tuulettimen puhaltaessa vieressä. Ulkona ainoa, mitä voi tehdä, on uiminen. Muu on liian tukalaa. Silti täytyy illalla mennä kasvimaalle tekemään sen, mitä voi ja jaksaa. Siis kastelemaan, rikkaruohot saavat kukoistaa.

Jääkaappi on niin jäässä, että se pitäisi sulattaa. Toki yli 20-vuotias jääkaappi osaa sulattaa itsensä, mutta vanhuus on alkanut tehdä tepposensa, erityisesti helteellä. Pitää siis avittaa kaappia, joka jäätyneenä hurisee taukoamatta. Mitkään kengät, ehkä lenkkareita lukuunottamatta, eivät ole jalassa hyvät vaan kaikki kesäkengät hiertävät jalassa. Yhdet kengät tekivät 1-2 kilometrin kävelymatkalla neljä rakkoa. Ne ovat hellekengät eli sandaalit, mutta koska ne hiertävät jalan hikoillessa, kengät saavat puolestani lähteä kierrätykseen.

Mukavaa on ollut sisäliikunta ilmastoidussa salissa, suosittelen! Voisin maksaa pelkästään siitä, että pääsen tuollaiseen tilaan. Olenkin kulkenut paljon ilmastoiduissa kaupoissa, vaikka minun ei tarvitsisikaan ostaa mitään. Kotona olen saanut tehtyä jotain pieniä siivousaskareita aamupäivisin, kun aurinko ei vielä porota sisälle täydellä terällä.

Hellejaksot ovat itselleni aina elämän poikkeustilanteita. Odotan ja sinnittelen. Katselen sääennustuksia ja odotan todella sitä, että vihdoin inhimillisempiä lämpötiloja olisi tarjolla. Kaipaan normaalia mahdollisuutta toimia ja tehdä asioita. Olisi niin paljon tehtävää ja intoakin niihin, mutta... ei niin ei. Odotellaan.

Yöpöydän laatikoissa

Minulla on yöpöytä, jossa on kolme laatikkoa. Alin laatikko sisältää tärkeitä papereitani, kuten todistuksia. Ne on lajiteltu ja järjestyksessä. Muut kaksi laatikkoa sen sijaan... niissä on vallinnut täysi kaaos jo vuosia! Lopulta kyllästyin tilanteeseen, kun laatikoita ei saanut enää kunnolla kiinni ja en millään meinannut löytää niistä erästä tärkeää paperia. Tyhjensin laatikot sängylle, pyyhin laatikot ja laitoin takaisin paikalleen. Raivasin laatikon tavaroita jonkin aikaa aika lannistunein mielialoin (kamalasti pientä rojua!) ja laitoin rojut pussiin. Illalla palasin askareen pariin uudella innolla.

Yöpöydän laatikostani löytyi siis mm. seuraavia tavaroita:

• Kirjanmerkkejä, eri kokoisia ja näköisiä, määärällisesti aivan liikaa omiin tarpeisiini
• Paperia, siis nenäliinoja ja vessapaperia. Onhan minulla räkätauteja ollut ja muistan papereita tunkeneeni laatikoihin, mutta se määrä... Nämä laatikoista tunkeilevat paperit olivat yksi mittani täyttäjä.
• Rahaa, euroja, markkoja ja erilaista ulkomaan valuuttaa määränä yllättävän paljon, mutta ei arvoltaan. 50 markan seteli olisi aikanaan toki kannattanut vaihtaa euroiksi. Euroja oli niin paljon, että osan laitoin lompakkooni. Laatikkoon jäi enää vain summa, joka tarvitaan ulko-oven avaamiseen liittyvään maksuun silloin, kun avain on jäänyt kotiin (laskutettuna summa on paljon suurempi).
• Pieniä kiviä. En todellakaan muista, mistä nämä ovat peräisin.
• Avaimia, joista osasta en tiedä, mihin ne käyvät.
• Pastillirasioita kuusi kappaletta, osa avaamattomia, osa vanhentuneita.
• Muistikirjoja, joista kahteen olen kirjoittanut viimeksi yläasteella tai lukiossa (hauska lukea!). Lisäksi löytyi tyhjiäkin vihkoja.
• Hyväksymiskirje opiskelemaan pääsystäni (säästin, kiva muisto).
• Saatuja joulu- ja muita kortteja.
• Monta, aivain liian monta avaimenperää.
• Puukko.
• Tarot-kortit.
• Kaksi vanhentunutta passiani (kai nämä voi hävittää?).
• Postipankin säästökirja (eli se kirjanen, johon merkitään tilille panot ja nostot).
• Nimitarroja.
• Pinssejä ja rintamerkkejä tapahtumista (en tiedä, haluanko säilyttää...).
• Sormus, ihan kiva.
• Postimerkkejä.
• Vanhentuneita takuukuitteja (joista selvisi, että risaantunut tietokoneeni kesti 5,5 vuotta, onko se paljon vai vähän?).

Laatikoiden läpikäyminen oli oikeastaan aika ahdistava projekti, niissä oli niin paljon kaikkea vanhaa ja menneeseen liittyvää, johon törmääminen veti taas mieltä menneeseen ja ahdistavaan. Toisaalta oli mukavaa, että en joistakin tavaroista edes enää muistanut, mihin ne liittyivät. Niistä luopuminen oli helppoa. Tästä urakasta tuli mieleeni, että kuinka puhdistavaa vanhasta luopuminen voikaan olla, varsinkin sellaista vanhasta, johon liittyy jotain ikävää. Minulle ei tule ikävä suurinta osaa niistä rojuista, jotka ovat laatikossani menneisyyden kaikuja. On vain ja ainoastaan helpostus päästä niistä eroon.

Haave ja hankinta

Mainitsin muistaakseni muutama kirjoitus sitten haaveilevani jostakin tänä kesänä. Oikeastaan olen haaveillut asiasta jo muutamana kesänä, mutta en ole toteuttanut sitä. Haaveeni on: auto! Kyllä, minä ekologisia arvoja kannattavana ihmisenä haaveilen autosta!

Oikeastaan minulla on tosi ristiriitainen suhde auton omistamiseen. En halua omistaa autoa. Tarvitsen kuitenkin autoa, jos aion edes joskus päästä retkeilemään, marjastamaan ja tapaamaan ihmisiä. Ei oikein ole vaihtoehtoja auton omistamiselle, jos tarvitsee autoa lähinnä vain kesäisin paikasta toiseen siirtymiseen luontoharrastusten parissa. Se on höhlää! Vuokraaminen ei ole oikein vaihtoehto, koska se on liian kallista, jäisi menemättä.

Toisaalta en todellakaan enää halua tinkiä noista itselleni tärkeistä asioista vain sen vuoksi, että en pääse kulkemaan. Olen ollut tosi ristiriitaisissa fiiliksissä tämän asian suhteen, koska olen tinkinyt luontoharrastuksista niin monta vuotta, että se riipii jo, enkä enää jaksaisi jatkaa samalla linjalla. Eli sillä linjalla, että harrastan vain, jos jonkun kyydissä satun pääsemään joskus johonkin. Kyydin pyytäminen tässä iässä on itselleni jo valtava kynnys, koska koen olevani siinä "iässä", että olisi minun vuoroni tarjota kyytiä.

Olin alkukesällä aika varma siitä, että ostan auton, koska olen lopen kyllästynyt myös julkisissa kulkuneuvoissa tavaroiden raahaamiseen. En kuitenkaan ostanut, olen ollut niin kiinni kaikenlaisessa tekemisessä, että en olisi ehtinyt tehdä autolla mitään. Ehkä hyvä näin, nyt minusta tuntuu siltä, että maltan mieleni vielä tämän kesän. Eniten hidasteena tässä asiassa on tulevaisuuden epävarmuus, erityisesti tulojen epävarmuus, pienuus ja suorastaan olemattomuus. Jos saan töitä, tilanne toki muuttuu, mutta työllistyminen taitaa olla juuri nyt jonkin sortin ihme. Ehtiihän sen auton hommata myöhemminkin.

Hankinnoilta en kuitenkaan välttynyt, kun tietokoneeni hajosi. Katselin useita päiviä netistä erilaisia tietokonemalleja ja ihmettelin, minkälaisen tarvitsisin. Päädyin turhankin hyvään (hyvästi hidastelut!), mutta kukkaroa se kirpaisee. Joten ihan hyvä, että auto jäi kauppaan.

Kaikenlaista tekee mieli tehdä ja hankkia, mutta tulevaisuuden näkymien epävarmuus hidastaa. Yritän kuitenkin elää juuri nyt ja olla pelkäämättä tulevaa. Jos rahani loppuvat, ne loppuvat. Se on sitten sellaista se ja siihen sopeudutaan.

Lämmintä, kuumaa, tukalaa

Hetkessä hypättiin viileästä kesästä helteisiin, hupsista. Niin kuin olen täällä tsiljoona kertaa sanonut, en pidä helteistä. Minulle tulee tosi tukala ja huono olo, jossa keskityn lähinnä selviytymään hengissä kuumien päivien läpi. Aina ei näin ole kuitenkaan ollut, olen joskus nauttinut helteistä.

En tiedä, mistä muutos johtuu. Iästäkö? Muistan nauttineeni helteistä, lekotelleeni auringossa tuntematta suurta tukaluutta. Minun ei ole tarvinnut olla niin huolellinen nesteen ja suolan suhteen kuin mitä nyt tarvitsee. Olen voinut heilua ulkona huoletta. Nyt pitää ostaa litratolkulla kivennäisvettä ja jotain suolaista ja muistaa "lääkitä" itseään niillä säännöllisin väliajoin. Parasta, mitä helteillä voi tehdä, on uiminen. Muuta ei sitten jaksakaan.

Nykyinen asuntoni on tähän mennessä ehdottomasti huonoin helteillä elämiseen. Kuuma ja ilmanvaihtoa ei ole (viileinäkään päivinä). Tämä on varmasti muuttanut suhtautumistani helteisiin, kun enää asuntoni ei ole sellainen paikka, jossa voisi helteellä olla.

Silti hellepäiviä maassamme on oikeasti aika vähän. Minulle sopivia säitä on vuodessa aika paljon ja helleihmisille tällaista herkkua on vähän. Nauttikaa siis te, jotka voitte! Mielellään minunkin puolestani :) Aion minäkin nauttia, minkä voin. Olen hieman auringossa, kun pieni määrä aurinkoa tuntuu hyvältä ja tarpeelliselta. Nautin pienestä tuulen henkäyksestä, joka helpottaa tukaluutta. Nautin jäätelöä ulkona istuen vihreyttä ja kesän hehkua katsellen. Käyn järvessä vilvoittelemassa. Vuodenajat ovat ihana asia, vaikka niissä ei ihan kaikki juuri itseä miellyttäisikään :)

Menneisyyden kokemusten herättämät tunteet

Minulla on välillä ollut vaikeuksia olla sujut tiettyjen menneisyydessä tapahtuneiden asioiden kanssa. On tapahtunut ikäviä asioita, tai vielä pahempaa: olen itse tehnyt asioita, joita nykyään kadun syvästi. Kyseiset asiat eivät sinällään ole mitään erityisen järisyttäviä, mutta itselleni ikäviä, vahingollisia ja surullisia asioita tai vääriltä tuntuneita valintoja. Omat jutut voivat tuntua isoilta, vaikka ne eivät sitä olisikaan. Ihminen voi nuorena olla tyhmä, tai toki ihan missä iässä tahansa, mutta tekemällä ja kokemalla oppii.

Vaikka silti edelleen painin ajoittain menneen kanssa, olen huomannut kuitenkin päässeeni eteenpäin. Ikävät asiat ovat muuttumassa päässäni jonkinlaiseksi mössöksi, josta ne eivät enää pistä terävinä esille vuolemaan haavoja auki yhä uudelleen ja uudelleen. Tästä mössöstä nousee pikemminkin tunteita, jotka kattavat kaikkea mennyttä ikävää. Tunteet ovat harmitus siitä, mitä olen ajatellut itsestäni, ja paha olo siitä, miten olen antanut ihmisten kohdella itseäni (eli itseni ja muiden välisen rajan epämääräisyys). Nämä asiat toki kietoutuvat yhteen: miten ajattelen itsestäni ja miten kohtelen itseäni ohjaa myös muita kohtelemaan minua samoin.

Tuntuu tosi hyvältä, että olen päässyt tässä asiassa eteenpäin. Minun on nyt helpompi käsitellä heränneitä tunteita ja oivalluksia, kun tiedän, mistä on ollut ikävissä tapauksissa pohjimmiltaan kyse. Toisaalta olen valtavan surullinen siitä, millainen olen ollut itseäni kohtaan. Suren sitä, että en ole pitänyt tiukkoja rajoja ikäviä ihmisiä kohtaan. Suren myös sitä, että en ole arvostanut itseäni ja nähnyt kaikkea runsasta hyvää itsessäni. Harmittaa, että olen jättänyt lahjojani, potentiaaliani ja osaamistani liian vähälle käytölle. Minulla olisi ollut paljon syytä kulkea itsevarmasti leuka pystyssä niillä elämän osa-alueilla, joilla olen kulkenut.

Olen ollut piilossa sekä itseltäni että muilta. Tällä en tarkoita sitä, että kaipaisin julkisuuteen tms. vaan sitä, että koen pitäneeni kynttilääni vakan alla ihan kaikessa, mitä olen tehnyt. Samalla olen antanut muiden temmeltää omalla reviirilläni (heikot omat rajat) tehden asioita, joita he ovat halunneet tehdä. Minä olen tehnyt, mitä olen kuvitellut voivani tehdä huomioidessani muiden toiveet. Olen luonut itselleni rajat, häkin. Esimerkkinä tällaisesta rajoittamisesta on oma alavalintani eli ala, jota olen opiskellut. En tehnyt valintaa sen mukaan, mitä itse olisin halunnut.

Luulen, että nämä tunteet ovat osa ajoittain nousevaa pahaa oloani. Kaipaan itseäni ja itseäni esille itselleni ja muille. Elämäni ja itseni välillä on ristiriita, joka hiertää: on elämä, jota olen ajautunut elämään ja on sisäinen kokemus itsestäni, joka koen olevani. Olen häkkilintu.

Näiden mietteiden myötä minusta tuntuu ajoittain tosi hyvältä. Minulle tulee olo, että saatan pystyä avaamaan häkkini ovet. Uskon, että pystyisin lentämään.

Kaipuu johonkin tai joksikin

Kai tyytymättömyyden tunnetta nostaa usein se, että kaipaa jotakin, jota ei juuri nyt ole, tai kaipaa joksikin, joka ei ole. Usein kaipuun kohteet ovat saavuttamattomia, mutta joskus niistä voi saavuttaa ainakin jotakin osia. Esimerkiksi jos haluaa olla rohkea ihminen, voi opetella olemaan joissakin tilanteissa aiempaa rohkeampi, vaikka kokonaisuudessaan edelleen olisikin aika arka.

Minusta tällainen tyytymättömyys on miina. Olen astunut siihen turhan usein. Kaipaan usein johonkin tai joksikin, vaikka en oikein edes osaisi määritellä, mitä nuo kaipuun kohteet ovat. Ehkä kaipaan parempaa tulevaisuutta, parempaa asuinpaikkaa, hyvää työtä ja kaikenlaista iloa ja hauskanpitoa. Ehkä tuo on tunne, että voisi olla parempi jotenkin toisin ja nyt täytyisi muuttaa/muuttua, jotta tulevaisuus muuttuisi. Läsnäolo tässä hetkessä muuttuu vaikeaksi ja tukalaksi ja sisälle hiipii pelko kaiken jatkumisesta ennallaan. Tällä hetkellä selvästi kaipaan jotain niin että sisällä välilllä rutistaa, mutta en ymmärrä miksi.

Tällainen kaipuu voi olla vahva voima muutokselle, joten sikäli se on hyvä asia. Se ei saisi kuitenkaan nielaista tätä hetkeä, tätä elämän ainoaa todellista hetkeä, joka on juuri nyt.

Kaipaan itseäni. Olen elänyt liian paljon muiden odotusten mukaisesti, kiltisti ja kuuliaisesti, että jotenkin tuntuu, että en aina saa kosketusta todelliseen itseeni... joka on... millainen? En oikein edes tiedä. Aistin helposti muiden odotuksia ja tunnen helposti syyllisyyttä, joten on helppoa ollut vastata muiden odotuksiin, tehdä niin kuin odotetaan. En tarkoita, että varsinaisesti olisin tehnyt tahtoani vastaan - useimmiten en - mutta jotenkin tuo liika odotuksiin vastaavuus on kadottanut oman ääneni kuulemista. Mitä minä haluan?

Enkä tarkoita tällä sitä, että kaipaisin jotain räjähtävän erilaista ja räväkkää. Kaipaan vain parempaa tunnetta itsestäni itselleni. Kaipaan jonkinlaista vapautta toteuttaa itseäni ja elämääni. Ehkä ulospäin mikään ei muuttuisi, jos toimisin noin, mutta kaipaan itselleni kokemusta itsestäni tuollaisena. Ehkä kevään rankan suorittamisurakan jälkeinen tämä kesän tuoma vapaa-aika on herättänyt itsessäni tunteita siitä, että haluan olla muutakin kuin kuuliainen suorittaja. Ehkä haluan luoda jotain uutta, jos ei muuten, niin omassa päässäni ja vain itselleni ja vain itseni määrittämien rajojen (tai rajattomuuden) mukaan.

Kaipaan myös joskus toisenlaiseen elämäntilanteeseen. Kaipaan sosiaalista verkostoa, ehkä koiraa, mielenkiintoisia aktiviteetteja. Olen elänyt tätä nykyistä elämäntilannetta jo sata vuotta, siltä ainakin tuntuu. Kaipaan ihan vaihteluksikin johonkin muuhun. Ehkä en kaipaisi näin paljon, jos olisin edes joskus ollut tyytyväinen nykytilanteeseen.

En tiedä, miten saan pyristeltyä itseni sen verran irti tästä kaipuusta, että voisin paremmin keskittyä kesästä nauttimiseen. Pitää kai yrittää tehdä mahdollisimman mukavia asioita ja antaa ajan hoitaa loput.

Kasvimaalla tapahtuu...

tai sitten ei. Lähinnä siellä on ollut vetistä ja kasvu on alkanut hitaasti. Sää näyttäisi lämpenevän hiljalleen, joten epäilen vahvasti, että kohta kasvu pyrähtää käyntiin oikein kunnolla ja kitkemisen harjoittelusta pääsee tositoimiin. Toistaiseksi lehtokotiloita on ollut tosi vähän, mutta kasvillisuuden lisääntyminen tuonee muutoksen. Eli pian pääsee kunnolla myös niiden hävitystyöhön. Yöks.

Esikasvatin kesäkurpitsan ja lehtikaalin parvekkeellani taimet ja ne on istutettu. Samoin kasvatin samettikukasta taimia, jotka myös siirsin kasvimaalle. Näistä taimista sanoisin, että kannattaa laittaa reilusti siemeniä esikasvamaan, jotta voi valita istutettavaksi parhaimmat taimet. Parhaat taimet ovat edelleen parhaita, voisi sanoa, että ne ovat kestäneet parhaiten vallitsevat kylmät ja sateiset säät. Eniten kärsineitä ovat ne taimet, jotka alunperinkin olivat huonoja. Kaksi huonointa kesäkurpitsan taimea on esimerkiksi kuihduttaneet kaikki lehtensä ja ajattelin, että ne eivät edes selviäisi. Nyt ne kuitenkin työstävät kukkaa, eli saa nähdä miten käy. Ostin myös avomaankurkun taimia ja ne ovat pärjänneet ihan hyvin ja kukkivat parhaillaan.

Siemeninä olen kylvänyt sekalaisia kesäkukkia, palsternakkaa, porkkanaa, naurista, erilaisia salaatteja, basilikaa, timjamia, kirveliä, tilliä, härkäpapuja ja pensaspapuja. Lisäksi laitoin kelta- ja punasipulia sekä valkosipulia. Sipulit näyttäisivät voivan hyvin ja härkäpapu kasvaa. Muiden osalta on joko hidasta kasvua tai heikkoa itämistä, aika näyttää. Parvekkeella kasvatan lisäksi tomaattia, persiljaa, oreganoa, sitruunamelissaa ja basilikaa. Ne voivat hyvin, yrttejä olen syönyt ja tomaattiakin on jo kehittymässä.

On ollut mielekästä kasvattaa kasveja ja mukavaa, että on jotain tällaista askaretta, kun mieli synkistelee. On aina parempi edes yrittää tehdä jotain kuin jäädä kurjaan oloon makaamaan, vaikka synkimmällä hetkellä iloa tekemisestä uupuisikin. Kyllä se tästä.

Oloja ja niiden alkulähteitä

On se outoa, miten voi toisella hetkellä olla onnellinen ja toisella hetkellä mieli maassa. Olosuhteet ovat kuitenkin samat. Miksi ahdistaa, mikä painaa? Minun on jotenkin vaikeaa nyt saada kiinni tämän hetkisen synkeyden alkupäästä. Koen, että jos ymmärtäisin sen, minun olisi helpompaa ratkaista se, vaikka ei mielialoja ratkaista kuin sanaristikoita. Olossani on hieman jonkinlaista tuskaisuutta, mitä minulla ei ole ollut pitkään aikaan. Se tuntuu raskaimmalta ja vaikeimmalta. Kevyttä synkistelyä jaksaa, sellainen kuuluu ajoittain elämään, mutta tuskaisuus vie ruokahalun ja unet ja vetää koko kropan sekaisin. Sellainen oleminen on kokonaisvaltaisesti vaikeaa.

Luulisin, että olen vain peittänyt pahaa oloani ja eräitä elämäni solmukohtia runsaalla tekemisellä ja nyt kun ajatuksilla on aiempaa enemmän tilaa kirmailla vapaasti, jotain on tapahtunut. Minun pitää kohdata mörköni tai yrittää jatkaa niiden väistelyä runsaalla tekemisellä. Mutta miten kohdata mörköjä ja elämän ristiriitoja? Minulla on ollut hyvä vire päällä siinä, että saisin tunnetta elämän eteenpäin menemisestä, mutta ehkä tahti tuntuu juuri nyt kovin hitaalta. Tahtoa ja tekemistä on enemmän kuin etenemisen vauhtia. Yritän myös väistellä ristiriitojen ratkaisemista, mikä tarkoittaa sitä, että ne ovat aina taustalla läsnä odottamassa, että kohtaisin ne. Voivat ne itsestäänkin ratketa, mutta todennäköisemmin ei. Minun täytyisi kohdata itseni ja mörköni ja samalla ratkoa ristiriitoja. Siinäpä haastetta kerrakseen.

Oikeastaan nyt kun mietin koko tätä alkuvuotta, jotakin on tapahtunut minussa. Jotakin on nytkähtänyt liikkeelle aiempaa voimallisemmin. Olen löytänyt itsestäni rohkeutta ja voimaa, joita en aiemmin samassa mittakaavassa ole nähnyt. Olen onnistunut ravistamaan sisintäni siten, että sisäiset mörköni ovat heränneet ja aktivoituneet, vaikka samalla olen kokenut suuria ilon ja onnistumisen hetkiä. Jotakin liikahtelee sisälläni ylös ja alas ja haluaa pyrkiä pintaan. Jopa ihan fyysisellä tasolla olen kokenut erilaisia asioita kuin aiemmin. Ristiriitoja syntyy mm. tämän uuden sisäisen olemisen ja kokemisen kohtaamisesta tämänhetkisen elämäni kanssa, mikä kasvattaa tyytymättömyyttäni. Kun nuo asiat eivät kohtaa.

Tekisi mieli vetäytyä sohvalle katselemaan ulkoa kajastavaa kesäistä harmautta, mutta taidan kuitenkin suunnata seuraavaan kesätekemiseen. Se tuntuu vaikealta, kun synkistää ja sisäinen ilo puuttuu... mutta lienee kuitenkin parempi vaihtoehto. Kunpa saisin nyt siitä tekemisestä ja jonkinlaisesta ilosta kiinni ja kerittyä sen avulla parempaa oloa.

(Tämän kirjoituksen epämääräisyys kuvaa hyvin asioita, jotka pyörivät päässäni. Eivät ne asiat nimittäin yhtään selkeämpiä ole. En tiedä, mistä tarttua kiinni, mitä pureskella. Ehkä asioita näin avaamalla jokin vyyhti lähtisi purkautumaan ja saisin jostain kiinni. Toivottavasti.)

Harmaita fiiliksiä

Vaikka paljon hyvää on ollut ja tapahtunut, olen jostain syystä ollut myös tosi allapäin viime päivinä. Yritän miettiä, mistä synkeys olisi tullut, mutta en keksi mitään erityistä syytä. Oli tekemistä ja mukavaa ja sitten kun jäin pääni kanssa "kahden kesken", mieliala romahti. On ollut aikaa ja tilaa ajatella ja se ei näköjään meinaa toimia. Pitäisi kyllä miettiä elämää ja suunnitella tulevaa, mutta se tuntuu jähmeältä, vaikealta ja raskaalta. Asioiden torjuminen, mukavien asioiden tekeminen ja hetkessä eläminen tuntuvat paremmilta vaihtoehdoilta, ja usein toki ovatkin sitä. Joskus vain olisi pakko kohdata myös ne sisäiset mörkönsä...

Olen viime aikoina toiminut siten, että jos jotain tekemistä eteen tulee tai joku ehdottaa jotakin, minä teen ja menen mukaan. Se on ollut tosi toimivaa. Olen aktivoitunut ja kivaa on ollut. Sopiva määrä aktiivisuutta toimii, mutta nyt kun tahti hiljenee, tuntuu tyhjältä. Näen elämäni, joka sisältää liikaa ei-tyydyttäviä asioita. Tiviistetysti: kaipaan muutosta kaikkiin muihin elämän osa-alueisiin paitsi opiskeluuni. Töihin liittyvät muutokset liittyvät työnhakuun, joka täytyisi aloittaa jossain vaiheessa (ja ei huvita). Muita elämän osa-alueita en viitsi edes ajatella, aivan liian vaikeita ja isoja asioita muutettavaksi (haave paikkakunnan vaihdosta yms.). Pitäisi ajatella ja suunnitella asioita askel kerrallaan, pienin tavoittein, mutta se tuntuu tosi vaikealta.

Mitä ihmettä oikeastaan edes kaipaan, kun olen näin tyytymätön? Mikä olisi se taikanappi, jota painamalla muuttuisin tyytyväisemmäksi? En oikeastaan tiedä. Toimivaksi olen huomannut sen, että panostaa niihin asioihin, jotka ovat itselle tärkeitä, vaikka ne tuntuisivat jotenkin hölmöiltä ja liian pieniltä. Kiva lenkkeilyyn sopiva uusi paita on oikeasti iloa tuottava asia, vaikka se tuntuukin turhalta ja pieneltä. Usein kannattaa mennä myös sille lenkille ennemmin kuin jäädä sohvalle. Uusi sisustukseen tarkoitettu säilytyslaatikko on ilo silmälle ja peittää katseelta tavaroita, jotka aiemmin olivat koko ajan silmien edessä. Ilo tämäkin, mutta pitäisikö olla jotain muutakin?

Koen, että en jaksa jotain jo vuosia elämässäni toistuneita asioita (esim. runsas reissaaminen läheisiä näkemään ja siihen liittyvä tavaroiden raahaaminen. ja auton puuttuminen, jolloin luontoharrastukset jäävät vähiin), mutta en tiedä keinoja asioiden muuttamiseksi. On kuin elämäni asiat olisivat tiukka solmu, joka ei aukea, vaikka välillä hauskaa olisikin. En tiedä, mitä odotan, mitä pitäisi olla tai mihin suuntaan ohjata elämäni laivaa. Tai ehkä tiedänkin jotain, mutta kädessäni on lukko ilman avaimia. En tiedä tai ehkä tiedänkin. Miksi elämä tuntuu välillä niin vaikealta, vaikka se on vain elämää?

Kesäkuussa puuhasteltua

Kesäkuu on melkein jo vietetty ja nopeasti se menikin! Tekemistä on ollut yllättäen niin paljon, että tärkeämmät velvollisuudet (opiskelu) ovat jääneet vähemmälle ja kaikenlainen heikunkeikun-meininki on ollut vallallaan. Olen siis tehnyt, mitä halunnut. Viis muusta. Toki välillä on hyvä näinkin, mutta heinäkuussa täytyy saada itseni ruotuun (kai joskus sitten, kun olen ensin tehnyt pari kotimaan kesäreissua).

Olen huhkinut kasvimaalla paljon. Siellä on nyt siistiä ja vetistä, ja kylmyyden vuoksi kesäkurpitsat viettävät kärsimysnäytelmiään ja siementen itäminen on ollut vaivalloista. Huhkittu kuitenkin on ja se näkyy positiivisestikin.

Olen huhkinut myös kotona. Olen ottanut tavoitteekseni, että niinä päivinä, kun olen kotona, siivoan jonkin täsmäkohteen. Parina viime päivinä olen raivannut romut erään kaapin päältä pois ja järjestellyt tavarat uudelleen (siirsin kaapin päälle mm. edellisessä kirjoituksessa mainitun eteisessä aiemmin lojuneen ison tavaran), putsannut pölyt lattiatuulettimesta (se piti purkaa) ja putsannut peilikaapin. Tiedossa on vielä ainakin kylppärin lattian perusteellinen pesu, kylppärin seinien pesu, lääkelaatikon raivaus ja tiskikaapin raivaus ja järjestely.

Olen tehnyt uusia, kivoja hankintoja. Ostin kaupunkikelpoiset kumisaappaat kasvimaalle ja syksyn sateita ajatellen. (Minulla on toki kumisaappaat, sellaiset pitkävartiset, joissa jalka hölskyy ilman villasukkia. Ne ovat ihanat metsässä.) Olen hieman päivittänyt vaatekaappiani kesävaatteitten ja työkelpoisten vaatteiden osalta. Samalla raivasin vaatekaapistani pari pussillista poistoja. Poistoja on ollut ehdottomasti enemmän kuin hankintoja. Hankin myös harrastuksiin liittyviä varusteita. Suunnittelen ostavani uuden työpöydän kotiin ja luovani toimivan työpisteen.

Olen poistunut hetkeksi paikkakunnalta ja saapunut takaisin. Reissu virkisti ja väsytti, mukavaa oli. Olen myös lukenut ja liikkunut, kumpaakin mukavasti.

Paljon on siis ollut kivaa ja positiivista ja olen siitä kiitollinen. Minua ei sää ole juuri harmittanut, lähinnä kasvimaan vuoksi, mutta muuten olen ollut iloinen, että olen ollut toimintakykyinen, kun helle ei ole uuvuttanut. Silti nämä viimeisen vuoden sääilmiöt ovat kyllä olleet kummallisia. Ihmetyttää.

Tyhjä eteinen

Minun täytyi tyhjentää asuntoni eteisen lattia ja siirtää myös olohuoneen pöytää. Ajattelin, että se on vain tavaroiden paikasta toiseen siirtelyä, mutta oikeastaan koin yllättäviä oivalluksia. Tyhjyys näytti ja tuntui hyvältä, oikealta. Jouduin kyseenalaistamaan romujeni sijoittelua ja se olikin hyvä juttu.

Minulla on ollut eteisen lattialla lojumassa hävettävän paljon rojua. Siellä on lojunut yksi iso, tarpeellinen tavara, joka ei ole muualle mahtunut. Lisäksi olen säilyttänyt eteisessä tavaraa, joka on matkalla johonkin, eli esimerkiksi vajaita vaatepusseja, jotka täytyttyään päätyvät vaatekeräykseen, ja muita kierrätykseen matkalla olevia tavaroita ja pusseja. Sanomattakin taitaisi olla selvää, että nuo pussit lojuvat "aika" pitkään eteisessäni ennen matkaamistaan eteenpäin. Kenkäkaaosta olen taltuttanut kenkäkaapilla, mutta kenkiä on silti liikaa lattiallakin lojumassa. Joskus rojut lojuvat jopa siten, että ulko-ovesta on hankala kulkea, tai ne vähintään rullaavat mattoa siten, että sisäovi jumiutuu rullalla olevaan mattoon kiinni. Imurointipäivänä eteiseni onkin kauhistus ja yksi inhokkikohteeni. Miksi ihmeessä tilanteen täytyy olla tuollainen?

Niinpä. Nyt kaaos on muualla asunnossani, mutta tyhjää eteistäni olen ihaillut. Näky on yllättävän piristävä ja suorastaan houkuttelee imuroimaan. Jotain siis tarvitsee tehdä, en halua enää siirtää romujani sinne. Asuntoni on sellainen, että kun yhden kohteen romuongelman saan ratkaistua, ongelma siirtyy toiseen paikkaan, joten jotain suurempaa muutosta tarvittaisiin, jotta perusjärjestys pysyisi yllä ja tavarat paikallaan. Selvää on se, että tavaran määrää pitäisi vähentää. Lisäksi tilannetta auttaisi se, jos saisin varastoani raivattua. Silloin voisin esimerkiksi eteisessä lojuneen ison tavaran siirtää sinne.

Koin oivalluksen myös olohuoneessa. Olen inhonnut olohuoneen pöytää sen vuoksi, että se kerää tavaraa ja on lopulta lähinnä kasa rompetta, eli aika ikävä näky keskellä huonetta. Nyt kun pöytä väistyi hetkeksi oivalsin, että eihän sitä välttämättä tarvitsisi ollenkaan. Ainoat tavarat, jotka sen päälle kuuluvat luontaisesti, ovat kaukosäätimet. Niillehän voisi kehitellä jonkin muun paikan. Toisaalta pidän pöydän ihan mielelläni, mutta vain, jos se pysyy tyhjänä. Täytyy keksiä tähän jokin ratkaisu.

Nyt minun pitää siis panostaa tavaran karsimisen ohella siihen, että saisin järjestettyä mahdollisimman tiiviitä ja hyviä säilytysratkaisuja. Pitäisi näköjään useammin siirrellä tavaroita paikasta toiseen, jotta näkisin asuntoni tilan uudella tavalla. Normaaliin järjestykseen tottuu liian helposti, samoin kuin siihen, että jokin tavara ärsyttää päivästä toiseen tiellä ollessaan. Olen toiveikas sen suhteen, että onnistuisin vihdoin keksimään jotain ratkaisuja sotkuongelmaan. Saa nähdä, miten käy. Tässäpä siis hieman kesäaskaretta sadepäiville :)

Lapiohommissa

Viime päivien teemani on ollut kasvimaa. Olen lapioinut, kuokkinut, siirtänyt multaa, kasannut sitä ja muokannut kohopenkkejä. Olen repinyt rikkaruohojen juuria ja kylvänyt siemeniä. Suurin osa taimistani on jo myös päätynyt maahan. Olen ollut nyt myöhemmin liikkeellä kuin viime vuonna, joten työskentelyni on ollut tiiviimpää, hiki on virrannut ja lihakset ovat työskennelleet. Kivaa on siis ollut!

Täytyy tosin myöntää, että lepopäivä tänään tekee tosi hyvää. Lihakseni ovat väsyneet, kun ne eivät todellakaan ole tottuneita fyysiseen työhön. Liikuntaa harrastavana suuremmilta lihaskivuilta olen välttynyt, mutta yleinen väsymys on tuntunut, mutta enimmäkseen se on ollut mukavaa. Nyt lepään, huomenna on hieman kevyempi kasvimaapäivä, mutta keskiviikkona olisi hyvä saada taas enemmän tehtyä. Tänä vuonna positiivista on viime vuotista pehmeämpi maa, jota on helpompi käsitellä. Toisaalta taas rikkakasvit ovat alkaneet jo kasvaa ja osalla niistä piisaa juuria. Olisi helppoa kylvää ja istuttaa taimia, jos ei tarvitsisi vähän väliä kaivaa ihmeellisiä juurisyheröitä maasta. Päivien kuluessa (ja maata tallatessani) maa on alkanut myös hieman muuttua kovemmaksi käsitellä. Vielä on paljon tehtävää.

Tekemistä on siis riittänyt ja kaiken ohessa pitäisi pohdiskella muutakin kuin kasvimaata. Minulla olisi esimerkiksi eräs haave, jota olen tässä pohdiskellut... Hmm... ehkä avaudun siitä myöhemmin. Haavetta pitää pohdiskella vielä :)

Tapaherkuttelija

Makeanhimoni on yllättäen hiljalleen hiipunut, ei toki poistunut, mutta vähentynyt merkittävästi. Muistan, kun vielä jokin aika sitten oli välillä pakko saada jotain makeaa, kuten ruoan jälkeen tai iltapäivän uuvahdukseen. Illallakin oli mukavaa napostella suklaata tai jäätelöä. En ole koskaan ollut sitä tyyppiä, että kun otan muutaman palan suklaata, minun olisi pakko syödä koko levyllinen. Pystyn hyvin pysyttelemään melko pienissä annoksissa, mutta silti minua on häirinnyt se, että välillä minun on ollut "pakko" napsia jotain, vaikka vähänkin.

Nyt olen huomannut ostelleeni tarjouksesta makeaa, vaikka minun ei tee mieli sitä syödä. Tuntuu oudolta, että minun ei tee mieli juurikaan makeaa, mutta vielä oudommalta tuntuu, että ostelen sitä. Kun näen hyvän tarjouksen jotain herkkusuklaatani, niin mukaanhan se tarttuu. Kotona sitten ihmettelen, että miksi ostin suklaalevyn, kun pakastimessa on jäätelöä ja kaapissa kaksi levyä suklaata, enkä ole niihin koskenut moneen päivään. Outo juttu.

Toisaalta nyt kun minulla on enemmän aikaa, haluan panostaa syömiseen. Kun kerran himoitsen hyviä salaatteja ja muita terveelliseksi miellettyjä ruokia, niin haluan sitten syödä sellaista. Minun mielihaluni ruoan suhteen nimittäin nykyään kohdistunut terveelliseen ruokaan, kuten salaattiin tai omenoihin. Mitähän on tapahtunut? En valita, olen tosi tyytyväinen. Syön mielelläni omenoita, varsinkin kun himoitsen niitä.

Olen miettinyt herkuttelun ja väsymyksen välistä yhteyttä. Olen kuullut, että joillakin makea kostautuu väsymyksenä, usein vasta seuraavana päivänä. En tiedä tästä sen enempää, mutta mietityttää kyllä, että olisiko itselläni voinut olla joskus näin. Olenhan nyt ollut pirteämpi, kun en juuri herkuttele. Toisaalta elämä on muutenkin maistunut hyvältä. En tiedä, mutta tuohon aiheeseen olisi kiinnostavaa paneutua.

Rutistus ja lepo

Olen viettänyt täällä hiljaisuutta, koska minulla on ollut kevään askareiden loppurutistus meneillään. Karsin lähes kaiken ylimääräisen puuhastelun ja keskityin vain töihin ja opiskeluun, joiden välissä kävin liikuttamassa kroppaani hyvinvointini vuoksi. Tällaisen rutistuksen jaksaa hyvin, kun palkkio ja loma häämöttävät. Nyt kun askareet ovat paketissa hyvin lopputuloksin, olen todella tyytyväinen. Hyvä minä! Olen tehnyt sen, mitä suunnittelinkin ja kaiken lisäksi hyvin. Ai että, kun on hyvä fiilis :)

Olen kaiken lomassa hieman valmistautunut kesäänkin: olen ostanut siemeniä ja taimia ja laittanut siemenet itämään. Nyt minulla on iso pino siemenpusseja ja parekkeen pöytä täynnä taimia. Kohta voin siirtyä lapiohommiin eli kasvimaalle ahkeroimaan. Mielessä pyörii muitakin kesäsuunnitelmia: kesäreissuja, kuntoilua, kirjoja, kodin laittamista ja rentoutumista. Kivaa. (Tiedossa on myös lopputyön tekemistä opiskeluihin liittyen, mutta ei mietitä sitä nyt tässä kohtaa.)

Mieli on täynnä suunnitelmia ja toiveita, ja saa nähdä, mitkä niistä lähtee toteutumaan. Tämän sateisen päivän taidan kuitenkin käyttää siivoamiseen ja lukemiseen - yritän päästä myös lenkille jossain vähemmän sateisessa välissä. Kesän tulo tuntuu nyt mukavalta :)

Mitäpä liikkuu mielessä, kun tulpaksi jää...

Juoksemisesta tuli mieleeni, että osallistuin monta vuotta sitten erääseen juoksutapahtumaan. Tapahtuma oli siten rento, että siellä sai ihan kävelläkin, sauvojen kanssa tai ilman. Juuri silloin en ollut juossut pitkään aikaan, joten tuollainen sopi minulle. Juoksemaan lähdön koittaessa ihmisten piti asettua siten, että juoksijat lähtevät ensin ja kävelijät heidän perässään. Pohdiskelin tovin, että mitähän tekisin: tiesin, että en jaksa juosta koko matkaa. Arvelin kuitenkin juoksevani niin pitkään alussa, että voisin asettua joukon alkupäähän.

Sitten ryntäsimme matkaan. Ensimmäisen mutkan jälkeen koitti kuitenkin yllätys: osa alkupään "juoksijoista" olikin kävelijöitä, jotka halusivat vain päästä ensin matkaan ja kun lähtösuora oli ohi, päättivät pistää tallustellen. Heillä näytti olevan oikein mukavaa siinä seurustellessaan kavereidensa kanssa koko kulkuväylän leveydellä, niin mukavaa, että takanatulijat eivät paljon kiinnostaneet. Eli kävelyksihän se meni sitten koko porukalla, kun nämä "juoksijat" tukkivat koko väylän.

Siitä alkoikin sitten haastavin vaihe: näiden välinpitämättömien tallustelijoiden ohittelu! Ohittaminen oli oikeastaan mahdollista joko välistä pujotellen tai ojan puolelta koukaten. Arvelisin, että itseltäni meni 1-2 kilometriä siihen, että pääsin tulpan ohi - edellänihän oli kuitenkin joukko juoksijoitakin, jotka kukin vuorollaan pujotteli tulpan ohitse. Ohitettuani pystyin juoksemaan, vaikka osa matkasta meni toki kävelyksi, kun ei kuntonikaan sallinut koko matkan juoksua.

En yhtään kyllä ymmärrä tuollaisia ihmisiä, jotka eivät kykene huomioimaan muita ihmisiä tilanteessa, jossa on selkeät säännöt. Miten voi olla niin typerä ja ilkeä, että menee jonon etupäähän satojen ihmisten tulpaksi ja sitten vain iloisesti rupattelee kaverin kanssa vilkaisematta taakse, saati että älyäisi väistää? En kykene ymmärtämään... Kyllähän tyhmä saa olla, mutta ei sentään ihan idiootti. Niin.

Juoksujalkaa

Minulla on ollut menneisyydessäni muutama kausi, jolloin olen juossut. Ensimmäinen taisi olla lukioaikana ja viimeisin muutama vuosi sitten. En muista, miksi nuo kaudet ovat päättyneet, mutta luultavasti vuodenaikojen vaihtumisella ja muulla liikunnalla on ollut osuutensa asiaan. Kun juoksukunnon saa kohotettua sellaiseksi, että pystyy juoksemaan, tuntuu mahtavalta! Siksi toisinaan kaipaan juoksua.

Eilen kaipasin juoksua niin paljon, että pyrhälsin läheiselle pururadalle juoksemaan. Oletin juoksukuntoni olevan tosi huono, mutta yllätyin positiivisesti: pystyn juoksemaan tasaisella maastolla hyvin, hitaasti, mutta kuitenkin! Ainoa ongelma oli oikeastaan se, että läheinen pururata on lähinnä mäkeä ylös ja alas, joten ne "nautiskelukohdat" olivat aika lyhyitä. Jyrkät mäet sekä ylös että alas kävelin. Jalat eivät tykkää alas juoksemisesta ja ylämäkiin kunto ei veny.

Nyt tekisi mieli aloittaa taas aktiivinen juoksu. Hieman tuota haaveilua rajoittaa työmatkapyöräily, mutta onhan sekin hyvää kunnon kohotusta juoksua ajatellen. Juoksuun voisin panostaa ehkä enemmän kesämmällä - tai sitten juoksen vain hieman harvemmin, mikä on toki kivaa sekin. Tosin mitä parempi kunto, sitä mukavampaa on juosta ;)

Kenkiä valitsemassa

Nyt on vuodenaika, jolloin käytän kevääseen ja syksyyn sopivia kenkiä. Niitä on ajan myötä kertynyt "muutamat", koska useimmiten ostamiini kenkiin kehittyy jokin jalkojani ahdistava ominaisuus. Samasta syystä inhoan ostaa uusia kenkiä, koska hyviin kenkiin osumisen todennäköisyys on pieni. Tällä hetkellä poden siis hieman hankalia fiiliksiä päättäessäni, mitkä kengät jalkaani laitan. Samalla en kuitenkaan aio marssia kenkäkauppaan, vaan sinnittelen tämän kevään ja mietin haastetta syksyllä uudestaan.

Arkikenkävalikoimani juuri nyt, tässä vuodenajassa:

Kengät 1: siistit mustat kävelykengät pienellä korolla. Pidän näiden ulkonäöstä paljon, kengät ovat laadukkaat ja istuvat jalkaani hyvin. Ongelma: jos kävelen näillä vähänkin enemmän, varpaani kipeytyy.

Kengät 2: siistit ruskeat kävelykengät, ei korkoa. Näillä on mukava kävellä, kengät ovat myös siistit, jos niitä huoltaa. Ulkonäkö ei ole napakymppi, mutta ihan riittävän hyvä. Olen käyttänyt näitä paljon. Ongelma: vesi on alkanut tulla pohjasta läpi.

Kengät 3: korottomat kävelykengät, joissa on kahta ruskean sävyä. Nämä ovat jalassa mukavat, mutta ulkonäkö ei sovi moniin asuihin. Kengät näyttävät helposti epäsiisteiltä. Ongelma: kengät hiertävät kantapäätä.

Kengät 4: korottomat, värikkäät kävelykengät. Nämä ovat mukavat kengät. Värikkyys on joskus tosi kivaa, mutta se tekee samalla myös sen, että näitä on vaikea sovittaa erilaisiin asusteisiin. Kengät ovat ehkä myös aavistuksen turhan kesäiset, vaikka eivät olekaan mitkään hellekengät. Ongelma: eivät sovi moniin asuihin sekä liika kesäisyys.

Kengät 5: korottomat, ruskeat kävelykengät. Kengät ovat kivan näköiset ja siistit sekä periaatteessa tuntuvat jalassa tosi miellyttäviltä. Ongelma: kengät eivät pysy jalassa, vaan sisäpinta on tosi liukas ja koko ajan joutuu keskittymään siihen, että en tee tuhkimoita.

On tosi ärsyttävää omistaa aivan liikaa kenkiä ja samalla olla tilanteessa, jossa on pulaa sopivista kengistä. Yritän kuitenkin ratkaista tämän kenkäongelman ensin tekemällä näille olemassa oleville popoille jotakin ja vasta sitten mennä kenkäkauppaan, JOS tarvitsee. Otan näiden kanssa aikaa nyt ensi syksyyn ja teen sitten ehkä jotain päätöksiä. Tällä hetkellä tosin luulen, että kengät 5 päätyvät kierrätykseen. Kenkien 3 hiertämisongelmalle yritän tehdä jotakin ja en tiedä, josko kengät 2 olisivat tiensä päässä. En tiedä, mitä sille voi tehdä, jos vesi tulee pohjasta läpi. Ykköset ja neloset säästän, mutta ykkösiä käytän harvakseltaan, lähinnä tilanteissa, joissa vaaditaan astetta siistimpiä kenkiä. Näillä kaksilla en kuitenkaan pelkästään pärjää, johtuen juuri niiden rajoitteista. Olisi kiva omistaa 1-2 hyvät kengät monien ongelmakenkien sijaan!

Turhautuminen

Otsikko kertoo viime aikoina vallinneen tunnetilani: turhautuminen. En ole siitä osannut kirjoittaa, kun en oikein osaa paloitella sitä. En tiedä, mitä sille pitäisi tehdä, miten sen pitäisi minua aktivoida ja mitä se edes tarkoittaa. Nyt ajattelin kirjoittaa siitä jotain, josko se vaikka esille nostettuna sekavana klönttinä näyttäisi minulle uusia puolia ja mikä erityisen toivottavaa: edes jotain suuntaa.

Minua siis turhauttaa elämäni, noin tiivistetysti. Koen, että minulla on moni perusarjen palanen kohdillaan ihan mukavasti: pidän työstäni (entä jatko?), opiskelustani (voisi se jo loppuakin...), harrastuksistani (jotain uutta, kiitos!) jne. Olen terve, samoin läheiseni (ainakin suunnilleen) ja pystyn iloitsemaan pienistä asioista. On paljon asioita, joita tykkään tehdä, olen utelias, kiinnostunut, enimmäkseen energinen ja iloinen. Paitsi että minua turhauttaa.

Minulta puuttuu elämästäni juhla. Päivät toistuvat samankaltaisina, viikonloppu eroaa arjesta vain siten, että en tee töitä ja aikaa on enemmän. En käy juuri missään tai tee mitään sellaista, joka toisi vaihtelua. Sosiaalinen elämä? Joo, ei juuri ole sitäkään. Elämäni ei tunnu olevan menossa mihinkään, se vain jumittaa paikallaan. Mitään ei tapahdu. Elämässä jos jotain haluaa tapahtuvaksi, se pitää itse järjestää. Mitäpä siis voisin järjestää itselleni?

Turhautuminen tulee siitä tunteesta, että on resursseja, mutta en käytä niitä, syystä tai toisesta. En jotenkin osaa kanavoida resurssejani ja arvojani siten, että elämä näyttäisi enemmän innostavia puoliaan. Jaksan olla kärsivällinen ja odottaa jotain hyvää tapahtuvaksi pitkäänkin, mutta minusta tuntuu, että olen odotellut jo vuosia. Ja sama vain jatkuu. Tämäkään ei toki ole totta, askelia eteenpäin (ja taaksepäin ja sivulle) on ollut, asioita on tapahtunut ja hommat etenee, mutta mutta... Äh, turhauttaa. Elää pitäisi nyt, mutta missä se elämä oikein luuraa? Tuntuu, että edelleenkin vain valmistaudun elämää varten, jotta olisin valmis sitten, kun elämä vihdoin alkaa.

Nyt kun kirjoitan tätä mieleeni tulee, että kaipaisin "valmentajaa". "Ryhdistäytymiskurssi vetelehtijöille ja loppumattomasti vatvoville" voisi olla sen niminen kurssi, että istuisi minulle. Olisi joku, joka pakottaisi tekemään asioita, jotta en jumiutuisi neljän seinän sisälle. Usein tekeminen/päättäminen on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin (pelätä ja) jäädä paikalleen jumimaan.

Positiivista on se, että minulla olisi energiaa ja intoa vaikka mihin. Negatiivista on se, että en saa kanavoitua energiaa ja intoani kuin hyvin rajoitetusti. En yhtään tiedä, mihin elämäni paattia lähtisin ohjaamaan. Toivon, että jokin majakka vilkuttelisi valoaan jostain suunnasta, jotta olisi helpompaa suunnistaa, mutta kun näin ei oikein ole nyt viime aikoina tapahtunut, niin eipä siten välttämättä tapahdu tulevaisuudessakaan. Olisi mukavaa alkaa myös harrastaa hauskanpitoa. Nuo haaveet vain kaatuvat helposti siihen, että ei ole seuraa moiseen. Osaan tehdä mukavia asioita itsekseni, mutta on paljon asioita, joita ei ole mukavaa tehdä yksin. Näin se vain on.

Aurinkoa ja lämpöä

Aurinko ja lämpö ovat saapuneet. En ole oikein osannut sulattaa asiaa, vaikka kivaa on ollutkin. Lämpö on tuntunut ajoittain jopa liialliselta (nyt jo! Ennätysaikaisin!). Väkisinkin tulee mieleeni, että ehkä en ole kovin lämpöihminen, kun ensimmäiset fiilikset asiasta ovat tukalia ja uh, jotenkin ahdistavia. Hiki on siis jo virannut, muutenkin kuin liikunta-aktiviteettien parissa.

Aurinkokin on yllättänyt, joten aurinkolasit ovat unohtuneet kotiin. En ymmärrä, miten nyt voi olla niin tolkuttoman kirkasta! Ei ole kovinkaan mukavaa, kun paiste "osuu" suoraan johonkin päänsärkyhermoon, joka tykyttää päivästä toiseen. Kyllä, nyt on noin viikon särkenyt päätä ja niskaa joka ikinen päivä, välillä enemmän ja välillä vähemmän.

Jotenkin tuntuu, että nämä vuodenajanvaihdokset ovat nykyään tosi isoja (itselleni). Miten en ole aiemmin huomannut sitä? Nyt tuntuu jotenkin tosi hämmentävältä koko ajan, kun luonto mullistuu, valo ryntää sisälle ja lämpö puristaa, enkä tiedä edes, mitä laittaa ulos mennessäni päälleni. Iltaisin on toki mukavaa, kun on pimeää ja valoon on hyvä herätä, nukun hyvin ja sopivasti. Tämä vuodenaika sopii nukkumiselle hyvin.

Olen liian vähän käynyt luonnossa kävelyillä, mutta sen verran olen käynyt, että linnut laulavat upeasti. Tämä luonnossa tapahtuva mullistava aika tuntuu mullistavalta itsellenikin. En tiedä, miksi. Ehkä kaipaan sitä, että pääsisin mukaan siihen rytmiin sen sijaan, että istun pääasiassa betonin sisällä.

Pientä positiivista:

• Saan veronpalautuksia noin 2000 euroa. Hupsista. Tiesin kyllä, että viime vuoden minimaalisista tuloistani meni ihan törkeästi veroa, mutta en viitsinyt tehdä asialle mitään. No, eipä tuo haittaa, onpahan ensi joulukuun ja osittain tammikuunkin toimeentulo ratkaistu.
• Sain laitettua kolme muovipussillista vaatteita kierrätykseen. Tai pussit odottavat vielä eteisessäni, mutta ovat valmiina!
• Saint pauliani kukkivat nätisti. Ihania ovat.

Minähän vaikutan kivalta!

Odotin traumatisoitumista. En todellakaan ole kestänyt ajatusta, että näkisin ja kuulisin itseni videolla. Ou nou, kauhea ajatuskin! Odotukseni eivät siis olleet korkealla, kun video pyörähti käyntiin. Onneksi kuitenkin pääsin yllättymään positiivisesti! Hei, minähän vaikutan, kuulostan ja näytän kivalta tyypiltä!

Minulla on ollut sellainen käsitys äänestäni, että se on jotenkin kamala ja heikko. Ehkä tuossa heikkoudessa on jotain perää sikäli, että jos joudun meluisassa paikassa juttelemaan enemmän, ääneni alkaa pettää. Normaalitilanteessa ongelmia ei yleensä ole. Ääneni kamaluus liittyy niihin kokemuksiin, kun olen kuullut ääneni nauhalta. Nyt kuitenkin videolla ääneni oli ihan ok, siinä ei ollut mitään vikaa tai omituisia sävyjä. Se oli lähinnä kiva naisen ääni. Näytin myös videolla kivalta ja tekemäni eleet näyttivät ajoittain jopa viehättäviltä. Hymyilin kivasti ja jotenkin onnistuin kuvaustilanteen epäluonnollisuudesta huolimatta olemaan jotenkin jopa aito. Hämmentävää.

Näin jälkeenpäin voin sanoa, että olipa kiva, että näin itseni. Nyt minulla on paljon parempi fiilis itseni suhteen, kun tiedän, että näytän, kuulostan ja vaikutan kivalta. Minusta tuntuu, että jotain loksahti kohdalleen sikäli, että nyt käsitys itsestäni ja se, miltä näytän vastaavat ehdottomasti enemmän toisiaan. Täytyy myöntää, että kyllä minä videon tyypistä kiinnostuisin. Se tuntuu kivalta.

Tapetilla juuri nyt

On ollut hieman kiireitä, jotka nyt ihanasti alkavat hellittää. Kiire tekee sen, että keskityn putkiaivoisesti vain siihen, mitä on (muka) pakko tehdä ja moni muu (kiva) asia jää tekemättä. Tässä hieman listaa asioista, jotka alkavat nousta mieleeni nyt, kun on aikaa:

• Ikkunan välissä pörisee kärpänen. Kevät on siis tullut, en ole huomannutkaan!
• Kevät tarkoittaa sitä, että pitäisi elvyttää huonekasveja ja laittaa siemeniä itämään. Multapussi on jo ostettu. Viikonloppuna tapahtuu.
• Liikuntakärpänen on puraissut, tänään taas hikoillaan. 
• Hiekoitussoraa on poistettu niin paljon, että pyöräilykausikin pääsee kunnolla alkamaan, kivaa.
• Minulla on pian loma.
• Lomalla aion lukea kirjoja, ulkoilla ja nauttia keväästä.
• Olohuoneeni ikkuna on ihan törkeän likainen, en ole pessyt sitä vuosiin. On hankalaa siirtää tavaroita sen edestä. Pesen sen kesällä, joohan?
• Yritän unohtaa sen, miten vannoin viime kesän jälkeen, että nykyisessä kämpässäni en asu enää yhtään kesää.
• Minun pitäisi katsoa videota itsestäni (en halua!). Luvassa saattaa olla siis traumatisoitumista.
• Edelliseen liittyen en pidä yhtään äänestäni. Itseäni voisin katsoakin, mutta ääntäni siinä yhteydessä en kestä.
• Minulla on yllättävän positiivinen fiilis. Tästä on syytä nauttia. 

Liikkumista, palautumista

Minua on puraissut liikuntakärpänen nyt kunnolla. On ollut ihanaa liikkua, hikoilla ja puuskuttaa, antaa lihasten kipeytyä ja parantua. Olen käynyt ryhmässä, jossa liikutaan kunnolla hiki päässä ja se on tuntunut aivan mahtavalta. Olen kaivannut sellaista liikuntaa, jossa saa hieman koetella rajojaan ja jossa todella tuntee kropan tekevän töitä. Tuollaisen treenin jälkeinen olo on myös aivan huikea, koukuttava!

Tällä ihanuudella on nyt sitten ilmennyt myös kääntöpuoli: palautumisen hitaus. Jos käyn päivällä tai illalla vetämässä kunnon hikitreenin, kehoni ei ehdi palautua ennen yötä. Tämä tarkoittaa sitä, että nukun korkeintaan tunnin pätkissä yön, oikein kunnon koiranunta siis. Kehoni rullaa ylivireänä tuhatta ja sataa ja rauhoittumisen voi vain yksinkertaisesti unohtaa. Ei onnistu. Seuraavana päivänäkin on vielä tosi ylivireä olo, mutta iltaa kohti alkaa rauhoittua. Tuollaisesta kunnon korkeasykkeisestä treenistä palaudun siis melkein vuorokauden, ennen kuin keho alkaa hiljalleen rauhoittua.

En muista tällaista aikaisemmin olleen, joten iän karttumisen piikkiin tämä taitaa mennä. Täytyy sanoa, että on kurjaa! En silti aio luopua tällaisesta treenistä, mutta usein näitä ei kyllä voi tehdä. Yhden huonon yön viikossa kyllä sietää, mutta ei niitä montaa voi kerätä ilman että arkiaskareet kärsivät. Voisikohan tuota palautumista jotenkin nopeuttaa? Nopeutuuko se ajan myötä, jos vain sinnikkäästi treenaa?

Ohimennen hipaistu

Kaikkea sitä tuleekin koettua. Nyt kerron ällöasiasta, joka ei kerrottuna kuulosta lainkaan niin ällöltä kuin mitä se koettuna on. Tiedättehän ne ihmiset, jotka tavattaessa tykkäävät koskettaa, hipaista olkapäätä? No, minä en oikeastaan tiennyt tai ajatellut asiaa. Minusta ystävällinen koskettaminen voi olla kivakin asia, riippuu siitä, kuka koskettaa.

Töissä on yksi mies, joka tykkää koskettaa, kun juttelen hänen kanssaan. Keskustelusta tulee aina jotenkin kiusaantunut olo, eikä vähiten tuon koskettamisen vuoksi. Keskustelussa on liian tunkeileva sävy, ei aiheessa, mutta sävyssä. Olen ajatellut, että olkoon mitä on, koska en tätä henkilöä kovin usein näe. Viime viikolla tämä henkilö kuitenkin hipaisi takapuoltani. Se jos mikä aktivoi mielessäni turpaanvetofantasioita, mutta käytännössä tuollaisessa tilanteessa ei vain osaa eikä voi toimia mitenkään järkevästi. Tuo kosketus tuli ihan puskista (ei käytännössä, mutta kuvannollisesti). En reagoinut mitenkään.

Nyt myös ymmärrän sen, että tällaiseen käytökseen ei voi useinkaan puuttua. Mitä käytännössä voisin tehdä? Ehkä puhua tälle henkilölle, mutta voin kertoa, että ei huvita, enkä usko sen kannattavan. Useimmiten kannattaa olla miellyttävä ennemmin kuin hankala ja pikkumainen, varsinkin jos on määräaikainen työntekijä.

Suunnitelmani on siis hioa väistelystrategiani huippuunsa ja tarkkailla ympäristöäni kuin haukka. Onneksi en näe tätä henkilöä usein ja jos valittu strategiani suinkin toimii, näen häntä ehkä aiempaakin harvemmin. Voi vain ihmetellä, mitä ihmisen päässä liikkuu hänen koskettaessaan toisen yksityiseen paikkaan? Kyllä meitä on turhan moneen junaan, valitettavasti...

Hemmotteluilta

Joskus on hyvä idea pitää rentouttava hemmotteluilta ihan vain itselleen. Minulla tuollainen ihanuus oli eilen. Aloitin iltani joogalla, jota tykkään tehdä rentouttavan musiikin soidessa (on helpompi keskittyä itse asiaan ja lisäksi musiikki peittää naapureiden ääniä). Sen jälkeen oli ihanan rento ja rauhallinen olo.

Suihkun jälkeen laitoin hiuksiini kevyttä väriä ja kiedoin pyyhkeen pään ympärille. Levitin kasvoilleni kuorintavoidetta ja ajelin säärikarvani. Huuhdeltuani hiukseni levitin kosteusvoiteen kasvoilleni ja jaloilleni hitaasti ja nautinnollisesti sekä tein muitakin kauneudenhoitoon liittyviä askareita, joita en nyt tähän kuitenkaan raportoi sen enempää :)

Vielä ihan illan lopuksi katsoin kepeää ohjelmaa digiboksilta pilkottuja hedelmiä napostellen. Oli tosi hyvä ja rento mieli. En silti olisi osannut odottaa, että nukkuisin tosi hyvin, mutta niin vain pääsi käymään. Hemmotteluilta oli siis tosi kivaa ja se auttoi myös aiempaan huonoon nukkumiseeni. Nyt voin vain ihmetellä, miksi en ole pitänyt näitä useammin?

Tuulenpuuskia

Ulkona on tuulenpuuskia, mutta niin tuntuu olevan elämässänikin juuri nyt. Mistä näitä ajanjaksoja tulee, että painetta tulee melkein joka elämän osa-alueelta? Lopputuloksena on stressi, jota on vaikea hallita. Stressiä saisi purettua yrittämällä ratkoa yhtä haastetta kerrallaan (siis niitä asioita, joita ylipäätään voi ratkoa ja muuttaa suhtautumista loppuihin), mutta sen sijaan kaikki nuo asiat pyörivät yhtenä mylläkkänä päässä, eikä niistä saa otetta. Väsyttää, liika on liikaa.

Töissäkin olen törmännyt ihan uuteen ilmiöön, josta en voi oikein täällä avautua. Sanotaanko vain, että painetta tulee sielläkin leveällä rintamalla, eikä pelkästään itse töihin liittyen. Ja sanotaanko myös vaikka niin, että inhoan, siis aidosti inhoan byrokratiapellejä, joiden todellinen titteli pitäisi olla lähinnä asioidenhankaloittajaihminen ja jotka voisi heittää mahdollisimman korkealta alas. Anteeksi vain, mutta vähän nyt väsyttää.

Miksi juuri minun täytyy olla lisäksi juuri se ihminen, jolle annetaan heti turpaan (henkisesti), jos kritisoin vähänkin jotakin tai ilmaisen erittäin syystä tunteitani?

Inhoan myös valittamistani, jota tässäkin harrastan.

Positiivista on kuitenkin tämä viikonloppu, jolloin voin yrittää elvyttää itseäni. Olen lisäksi pian kokeilemassa ainakin yhtä uutta juttua, mikä on kiintoisaa. Kaipaankin juuri nyt uusia, iloa tuovia asioita elämääni, jotta nuo stressiä aiheuttavat asiat painuisivat taka-alalle ja ennen kaikkea oikeisiin mittasuhteisiin. Ei elämäänsä kannata stressata pilalle, eikä varsinkaan ärsyttävien ja ilkeiden ihmisten vuoksi.

Hyvää viikonloppua!

Lääkekätköllä

Olen löytänyt itsestäni uusia piirteitä. Minussa on selvästi lääkkeiden "väärinkäyttäjän" vikaa. Löysin nimittäin lääkelaatikostani lääkepaketin, jossa luki nukahtamislääke, mutta josta en ole ottanut ainuttakaan. En edes muista, koska olen moisia hakenut/saanut, mutta on niissä sentään vielä päiväystä jäljellä, joten ei siitä iäisyys voi olla. Pitäisiköhän tässä huolestua: miten ihmeessä voin unohtaa, että minulla on nukahtamislääkkeitä?! (Puolustukseksi voin sanoa, että minulla on ollut toista merkkiä olevia unilääkkeitä, mutta olen luullut, että ne ovat olleet ainoat.)

Täytyy nyt tunnustaa näin "lääkkeiden väärinkäyttäjänä", että aidosti ilahduin löydöstäni. Olen nimittäin nukkunut viime aikoina tosi huonosti ja se alkaa jo painaa. Pitää nyt kuitenkin varmaan ensin perehtyä, mistä ihmeen lääkkeestä tuossa on kyse (never heard...) ja valmistautua nautintoon siinä, että vihdoin uni tulee houkuttelematta ja taju pysyy kankaalla edes jonkin aikaa. Kaikkea sitä voikin tapahtua. Pitäisikö minun jo huolestua hajamielisyydestäni?!

Kun ei ole lauta...

Teen tunnustuksen: en ole koskaan ymmärtänyt, miksi monet naiset haluavat isot rinnat. Olen yrittänyt pohtia, että mikä se juttu tuon haaveen taustalla on. Kaipaavatko nämä naiset miesten ihailua, katseita? Kokevatko he, että pienirintaisina he jäävät jostain paitsi? Että rinnakkaat vievät voiton (mistä?)? Tunnustan nyt tässä rytäkässä myös sen, että olen aina haaveillut olevani melko lauta, eli pienirintainen, sellainen laiha ja littana. Se haave ei ole käytännössä toteutunut, vaikka täytyy myöntää, että huomattavasti "pahemminkin" olisi voinut käydä. Mieleni kuitenkin näkee itseni littanana "poikatyttönä", vaikka ulkoisesti en ole yhtään tuollainen. Ristiriitaista.

Olen vartalooni sinällään hyvin tyytyväinen. Luultavasti moni huolisi vartaloni mittasuhteet erittäin mielellään, enkä tosiaan itsekään ole kärsinyt vartalostani. Olen kai harvinaisen onnekas nainen, kun en ole koskaan joutunut miettimään esim. laihduttamista. Silti tunnustan olleeni välillä tyytymätönkin - ihmismieli on siitä kummallinen, että niitä vikoja löytyy aina, vaikka mitään vikaa ei olisikaan.

Silti... olen kokenut äärimmäisen kiusaannuttavana sen, jos rintojani on tuijotettu. Tai jos ulkonäköni saa muuten ylimääräistä huomiota. En ole ehkä ollut ihan sinut kehoni ja naiseuteni kanssa, koska olen välillä pukeutunut varsin väljiin vaatteisiin siis ihan vain peittääkseni. Olen nyt ymmärtänyt, että olen ihan kivan näköinen ja on ihan sallittua näyttää hyvältä. Mutta en silti osaa, kaipaan kaapujani. En halua, että rintojani tuijotetaan.

Olen päättänyt, että tuon itseäni rohkeammin esille, että en enää verhoaisi itseäni kaapuihin. Se on ollut henkisesti tosi vaikeaa, kun toisaalta pelkään sitäkin, että jos näytän hyvältä, minua pidettäisiin ammattitaidottomana (bimbona). Tuntuu kuitenkin tyhmältä yrittää tehdä itsestään toisen näköistä kuin onkaan. Lisäksi haluan pystyä nauttimaan siitä, että pidän ulkonäöstäni. Ikä todennäköisesti tekee sen, että jossain vaiheessa nykyinen kauneus on vain muisto, mutta siihen asti haluaisin nauttia itsestäni ja elämästäni ihan kaikissa asioissa, näissä pinnallisissakin. Itseni peittely ei rajoitu vain fyysiselle puolelle itsessäni, vaan olen yrittänyt peitellä itseäni monin tavoin. En halua pompata esille, mutta en halua aktiivisesti mennä enää piiloonkaan. Ehkä kaapujen syrjään laittaminen auttaisi tässä toisessa puolessakin. Toivottavasti.

Kai koen, että pienirintaisena olisi helpompaa pukeutua ja kantaa omaa kehoaan. En kuitenkaan voi nykytilanteelle mitään, joten kaipa minun on vain karaistava itseni ja laitettava nättiä ja sopivaa ylleni. Katseista huolimatta. Huh. Enkä todellakaan koe, että juuri minua katseltaisiin erityisesti, vaan koen yhdenkin vilkaisun tosi kiusallisena, aivan kuin tekisin itse jotain väärin. Pääni vaatii selvästi hieman uudelleenohjelmointia.

Rankka työ, rankat huvit?

Työni on ollut aika tehokkaasti ylivireyteen vetävää, ajatuksiani täyttävää. Ei kai siinä mitään, jos kyse olisi sisällöllisesti hauskoista ja kevyistä asioista, mutta näin ei varsinaisesti ole ollut. Olenkin nyt alkanut kaivata vastapainoa kaikelle tuolle työhön liittyvälle pohdinnalle, mutta olen tehnyt lähinnä hämmentävän havainnon: kaipaan hauskanpitoa, mutta en tiedä, mitä hauskanpito itselleni on?!

Kaipaan siis sellaista tekemistä, jossa ei vahingossakaan työhön liittyvät ajatukset pääse valtaamaan tilaa ajatuksistani. Tekeminen saisi siis olla jotain ihan muuta kuin hiljaista ja rauhallista, joka lähinnä huutaisi ei-toivottuja ajatuksia vieraisille. Mieluummin jotain toiminnallisempaa tekemistä yhdistettynä johonkin uuteen tai ainakin sellaiseen, jota en ole pitkiin aikoihin tehnyt. Nyt sitten kun mietin, mitä tuo voisi olla, en todellakaan keksi. Ylivirittynyt olo kaipaa rankalle työlle rankat huvit, mutta tuollaista en ole aikoihin harrastanut. Siis mitä on rankat huvit? En kaipaa mitään ryyppäämistä ja rellestämistä, mutta tunnistan tuon kaipuun rankkoihin huveihin, joilla tarkoitan vain sellaista, joka auttaa unohtamaan työhön liittyvät mietteet. (Töissä sinällään kaikki on hyvin jne. mutta sisällöllisiin kysymyksiin tarvitsisin hieman välimatkaa, edes hetkeksi.) Kaipaisin myös hieman raskaampaa liikuntaa, kunnon hikoilua, jotta ylivirittyneisyys saisi kanavan purkautua.

Olen selvästikin möllötellyt paikallani liian pitkään. Jotain tarvitsisi nyt tehdä. Hmmm.

Unettomuutta ja talvettomuutta

Talvi on peruttu. En olisi kyllä ikinä uskonut, että sekin vuosi tulee, että en elä talvea lainkaan. Minun näkökulmastani talvea ei tullut, on ollut vain loputonta loppusyksyä, joka alkaa hiljalleen kääntyä alkukevääseen. Tähän kun yhdistää sen, että minun on vaikea keksiä mukavaa (ulko)tekemistä sekä loppusyksystä että alkukeväästä, niin en voi muuta kuin myöntää, että vaikeaa on ollut. Rakastan hiihtämistä ja se on aina ollut minulle tärkeä henkireikä, rentoutumiskeino ja parasta liikuntaa. Tänä "talvena" olen hiihtänyt kaksi (!) kertaa. En voi välttyä katkeruudentunteilta, vaikka niissä ei mitään järkeä olekaan. Ei kiitos enää ikinä tällaista piinaavaa "talvea"!!

Minulla on ollut myös oikein kunnon stressi päällä jo useamman viikon. Keho on ollut niin ylivirittynyt, että uneni ovat olleet katkonaisia, kevyitä ja lyhyitä. Lisäksi olen nähnyt varsin ikäviä unia ja aamuisin olen ihan tööt. En ole tästä juuri valittanut, koska työn kiinnostavuus on kannatellut tämän vaiheen yli, mutta täytyy nyt hiljalleen myöntää, että ylivirittyneisyys täytyisi saada laskemaan. Toivon tästä viikonlopusta helpostusta, vaikka tarvetta taitaa olla pidemmälle (viikon) lomalle. Ensi viikolla on taas kiirettä.

En ole tehnyt oikeastaan muuta kuin välttämättömimmän. Juuri mitään hauskaa ja palauttavaa ei ole ollut. Tämä johtuu osin talven jäämisestä väliin, kun ulkona ei ole oikein mielekästä tekemistä ja mihinkään en oikein pääse. En oikein tiedä, mitä voisin tai haluaisin tehdä, mutta mukaville vapaa-ajan tekemisille olisi tarvetta. Olen ollut oikeastaan yllättynyt siitä, että minulla ei nyt yhtäkkiä olekaan elvyttävää vapaa-ajan tekemistä. Mites tässä näin pääsi käymään?

Lähden ulos kävelemään. Täytyy myöntää, että juuri minkäänlaista motivaatiota minulla ei moiseen ole, koska asuinpaikkani ei viihtyisyydellään näyttäydy. Tarvitsen liikuntaa ja parempaa en nyt vain keksi...

Turhaa liikennettä blogissa

Blogillani on runsaasti "lukijoita" USA:sta ja Venäjältä. Niinpä niin. Liikennemäärä blogiini on lisääntynyt viime aikoina huimasti ja on selvää, että se ei johdu siitä, että teitä oikeita, ihania lukijoita olisi syöksynyt tänne sankoin, innostunein joukoin lukemaan jorinoitani. Olen alkanut saada myös runsaita määriä "kommentteja" joihinkin tiettyihin kirjoituksiin, mistä syystä laitoin kommentoimiseen ärsyttävän sanatunnistuksen päälle. Yllättävää on se, että se ei täysin auta, mutta roskakommenttien määrä on pudonnut sentään ehkä noin kymmenesosaan aiemmasta.

Olen yrittänyt katsoa bloggerin asetuksista, miten tuota turhaa liikennettä saisi karsittua. Ilmeisesti mitään keinoa siihen ei ole. (Saa vinkata, jos on.) Olen pitkään suunnitellut siirtäväni blogini toiseen käyttäjätunnukseen ja taidan tehdä sen, jos saan aikaiseksi. Eihän se osoitteita muuta ja sitä kautta tuota turhaa liikennettä hävitä, mutta erottaa blogiin liittyvät jutut omalle tililleen. Paras keinohan olisi aloittaa uusi blogi, mutta en ehkä haluaisi sitä tehdä... pitää miettiä. Harmittaa kaikki tuollaiset turhat roskajutut. En edes ymmärrä, mitä hyötyä noille kommenttien lähettäjätahoille on tuosta viestien pommittamisesta - se tässä ehkä myös huolestuttaa. Minulla on kokemusta sähköpostilaatikon kaappaamisesta (omaani on siis kirjauduttu jostain vinkuintiasta ja lähetetty roskapostia kaikille kontakteilleni) ja sitä en todellakaan kaipaa.

Niin kiva asia kuin netti, sähköposti sun muut sähköiset jutut ovatkin, nämä lieveilmiöt ärsyttävät. Yhtenä viikonloppuna siivosin tietokoneeni kaikenmaailman haittaohjelmista ja muusta roskasta. Siihen meni pieni iäisyys ja ärsytti. Haittojen määrä tuntuu lisääntyneen tai sitten minä vain kuvittelen, mutta ei auta muuta kuin yrittää selviytyä.

Eväät jäi kotiin

Maanantai oli taas sellaisia päiviä, että... No, tein itselleni välipalaeväät aamulla ajatuksenani syödä varsinainen lounas kuitenkin töissä (vaikka se on kallista eli en harrasta sitä kovinkaan usein). Pelkkä lounas ei kuitenkaan itselleni riitä, jos päivä on pitkä, joten tarvitsen eväitä, jotka saisivat mielellään olla jotain muuta kuin suklaata. Olin siis tehnyt hedelmäsmoothien ja sen lisäksi mukanani oli jogurtti. Tai siis oli tarkoitus olla.

Joskus iltapäivällä päätin hakea evääni työpaikan jääkaapista. Katsoin kaappiin hölmistyneenä ja mietin, että minulla ei ole muistikuvaa eväiden pakkaamisesta laukkuuni aamulla. Eli eväideni täytyy olla kotijääkaapissa. Harmitti. Tein vielä hetken töitä.

Kohtasinkin suuren yllätyksen, kun aloin pakata laukkuani lähteäkseni kotiin: evääni! Siellähän ne olivat olleet laukussani koko päivän. Olin aidosti ällistynyt. Mitäpä tästä pitäisi tuumata? Muistikuviini ei voi näköjään luottaa. Olisi myös syytä nukkua paremmin. Olisi myös syytä keskittyä paremmin eikä liihotella ajatuksissa ihan muualla. Läsnäolo hetkessä on hyvä ja tavoiteltava asia.

Kohti työntäyteistä viikkoa

Blogiin on näköjään hyvä kirjoitella, kun käynnistelee uutta aherrusviikkoa. Tekemistä on niin paljon, että oikein hirvittää: se ilmeisesti lisää myös töihin (siis työ, opiskelu ja kaikki muu aherrus) tarttumisen kynnystä. Täytyy myöntää, että minua (salaisesti) hirvittää, miten selviän muutamasta tulevasta viikosta. Minun on todella täytynyt tsempata itseäni ja sanoa moneen kertaan, että kun teen kaikessa rauhassa parhaani, se riittää. Ei tarvitse pystyä ihmetekoihin (mutkun tuntuu, että tarvii!).

Unimaailmakin on tarjonnut lähinnä vain uskomatonta kuraa. Ajattelin eilen illalla, että pliis kiitos parempia unia kuin edellisenä yönä. No, miten kävi? Toissaöisessä unessani kuljeskelin ensimmäisen eksäni kanssa enkä edes siinä unessa olisi halunnut sitä. Kyllä teki pahaa siis sekä unessa että herättyäni. En ymmärrä, miksi tuollasta kidutusta täytyy tarjota unissa. Mites viime yönä sitten? Heräsin viideltä siihen, että olin unessa syömässä elävää kissaa. Siis ihan haarukalla ja veitsellä leikkaamassa kissasta palasia. En vieläkään saa mielikuviani irti siitä, kuinka sahaan veitsellä pehmoisesta tassusta palasta, siis tuo oli jotain aivan karmeaa. Mihin unista voi valittaa?

Ehkä nuo unetkin kertovat siitä, että tämä arki juuri nyt ei oikein kokonaisuutena tunnu hyvältä. Jos voisi keskittyä vain yksittäisiin palasiin, olisin oikeinkin tyytyväinen. Mutta tämä kokonaisuus... joka on (tai pitäisi olla) yhtä juoksua asiasta toiseen.

Nyt ahkeroimaan ja ensi yönä kohti parempia unia. Työniloa tai muuten valoisaa uutta viikkoa!

Kiireistä, kiireistä ja kireää

Tässä kirjoittelen blogiin, vaikka muutakin tekemistä olisi. On toisin sanoen ollut turhan kiirettä eikä kalenteri suo helpotusta ainakaan pariin viikkoon. Mietin, että miltä tämä oikein tuntuu. Stressi pyörähtää vatsanpohjassa ja nukun kuin koira: tassut nykivät erilaisten unien tahtiin ja heräilen vähän väliä tarkistamaan, että maailma on vielä paikallaan. Oloni on nyt viikonlopun jälkeen yllättävänkin hyvä, mutta tulevat aamut ah, niin ihanine kuuden herätyksineen nostavat hiukseni pystyyn. Yh, eih. Kuuden herätykset (ja sitä aiemmat) pitäisi kieltää lailla, on ne niin kidutusta.

En pidä tällaisesta kiireestä ja hosumisesta. Osittain voin syyttää itseäni: jos olisin ollut ahkeampi silloin, kun olisi ollut enemmän aikaa, nyt ei olisi niin paniikki, mutta tällainen vatvominen on turhaa. Ainoa, mitä voin tehdä, on tarttua hommiin NYT (eikä kirjoittaa blogiin). Kun on kiire, on parempi tehdä ylipäätään jotain kuin vain pyöriä kämpässä ympyrää ja ajatella kaameaa kiirettä stressin velloessa vatsanpohjassa. Kävin siis kampaajalla, onpahan jotain tehtynä.

Nyt pavut pannulle ja lounas valmistumaan. Sitä odotellessa joko teen töitä tai luen. Aivan varmasti.

Vaateinventaario etenee, kunhan ehdin...

Vaateinventaarioni (kirjoitusta mm. täällä ja täällä) on edennyt, vaikka en olekaan siitä täällä kirjoittanut. Kesän jälkeen pysähdyin miettimään, että mihin oikeastaan pyrin vaateinventaariollani ja mitä vaatekaappini itseasiassa sisältää ja mitä sen pitäisi sisältää. Syksyllä eteeni tuli tilaisuuksia, joissa piti pukeutua siististi tai tosi siististi ja tämä hätkähdytti: minulla oli 0-1 riittävän siistiä asustetta näihin tilanteisiin. Tuo 0-1 tarkoittaa sitä, että löysin vaatteet, mutta ne eivät olleet mielestäni tilaisuuksiin ihan nappivalinta. Ne kelpasivat toki paremman puutteessa, mutta olin hieman kiusaantunut siitä tietoisuudesta, että parempaa olisi ollut hyvä olla.

Ennen olisin ajatellut, että ei pukeutuminen ole niin tarkkaa, mutta enää en ajattele noin. Olen oivaltanut, että viestin asuillani itseäni ja se viesti ei välttämättä ole toisen mielessä sama kuin omassani (itse voin ajatella olevani siisti ja persoonallinen, kun taas toinen voi nähdä asuni outona - tukeeko outous työtäni ja tavoitteitani?). Toivoisin tekeväni sellaista työtä, että vaatteilla ei olisi väliä, mutta näin ei todellisuudessa nyt ole. Toisin sanoen tarvitsen vakuuttavuutta ja vaatteet ovat oiva keino tukea sitä. Jos mietin, että ketkä edellisessä työpaikassani etenivät urallansa, he olivat "oikein" pukeutuvia. Toki heillä persoona, osaaminen ja työtyyli olivat sopivia, mutta he myös näyttivät siltä, miltä heidän tulevassa asemassaan oli syytä näyttää. Minä kun en persoonaltani ole paikan näkyvin henkilö, minun ei todellakaan kannata tukea näkymättömyyttäni ja asemaan "sopimattomuuttani" vaatetuksella. Vaikka en koekaan olevani viimeisen päälle uraihminen, siitä on valtavasti apua, että näyttää vakuuttavalta ja siltä, mitä asema edellyttää. Oikeanlaisiin vaatteisiin pukeutuneena oma olonikin on aivan erilainen eli parempi ja vahvempi, ehkä jopa osaavampi.

Tämän oivalluksen jälkeen olen katsonut vaatekaappiani uusin silmin. Hyvää olen löytänyt paljon: minulla on siistejä housuja, kenkiä ja talvitakki. Puseroissa on ehdottomasti suurin ongelmani, siistejä ja tyylikkäitä minulla ei vain ole ollut. Minulla on valtava läjä t-paitoja ja pitkähihaisia peruspaitoja sekä erilaisia neuleita, jotka eivät kuitenkaan arkikäyttöä ihmeellisempiä ole. Osa niistä on turhan vanhoja ja nukkaantuneita, väritkin ehkä hieman outoja.

Olen käynyt muutaman kerran kaupoissa katsomassa uusia, siistejä vaatteita. Lopputulos on toistaiseksi ollut se, että olen ostanut muutaman tosi kivan paidan (näillä pakkasilla nämä vaativat ehdottomasti jotain lämmintä vielä päälle) ja yhdet housut, jotka ikään kuin täyttävät erään puuttuvan palasen housuvalikoimastani. (Minullahan on siis valtavasti housuja, mutta niistä ei ole iloa, jos ne ovat aivan vääränlaisia.) Lämmintä siistiä, kuten neuletakki, en ole vielä löytänyt ja täytyy myöntää, että en oikein edes tiedä, millainen neuletakki tai vastaava voisi olla hyvä. Lähinnä minusta on tuntunut siltä, että shoppailu on ihan valtavan vaikeaa ja kaupoissa määrä ei korvaa laatua (eli mistään ei oikein meinaa löytyä mitään).

En näillä uusilla ostoksillani hae sitä, että vaatteita olisi valtavat määrät, vaan pyrin samalla karsimaan. Olen jokaista ostostani kohden poistanut jonkin vanhan, vastaavantyyppisen vaatteen. Jatkossa pyrin myös vähentämään vaatteideni määrää, jotta vaatekaappiini tulisi väljyyttä ja pystyisin näkemään helpommin, mitä se sisältää. Olen melko tuskastunut luopumisen tuskaani: minun on näköjään varsin vaikea luopua vanhoista vaatteistani, vaikka en olisikaan niitä vuosiin käyttänyt ja ne olisivat nuhjaantuneita ja kummallisia. Tästä "tuskasta" johtuen minun täytyy tehdä tätä askel kerrallaan, hiljaa opetellen. Lopputuloksesta tulee hyvä, olen varma.