Toipilaana

On mielenkiintoista, miten kunnon tauti voi pyörähtää elämään ja elämästä pois kuin pyörremyrsky. Taudin jälkeen jää vain ihmettelemään, mitä tämä oli, mitä tapahtui, missä olen. Olen vielä toipilas, mutta olen iloinen, että pystyn tekemään kotitöitä, jotka ovat sairastellessa jääneet tosi vähille. Koti siistiytyy hiljalleen ja jos en jaksa, voin välillä levätä ja katsoa vaikka elokuvan. On tosi rentoa. On mukavaa kuunnella omaa oloa ja toimia juuri sen mukaan, pinnistämättä, murehtimatta.

Sairastaminen oli suoraan sanottuna from hell. En muista, että olisin aiemmin influenssan kourissa kärsinyt noin paljon. Välillä suorastaan toivoin, että joku lopettaisi kärsimykseni, olo oli fyysisesti todella karmea. Toisaalta ei kyllä stressannut maailman ja oman pikkuruisen elämäni murheet, ei yhtään. Asiat löysivät tärkeysjärjestyksensä ja kaikenlainen pienestä murehtiminen tuntui älyttömältä, ja mikä parasta: tuntuu edelleen.

On aika hyvä ote elämästä juuri nyt, kun sairaus kirkasti elämääni. Ehkä kaipasinkin juuri tällaista pysähtymistä ja miettimistä, mitkä ovatkaan ne juuri minulle tärkeimmät asiat, jotta en puuhastelisi merkityksettömien asioiden parissa.

Kevätkin on edennyt kai hurjasti. En tiedä, mutta siltä näyttää. Olen sairastanut kutakuinkin kaikki viime aikojen aurinkoiset päivät. Sikäli on mielenkiintoista päästä joskus (ensi viikolla) seuraamaan, mitä ulkona tapahtuu.

Kuume ja pysähdys

Hiki virtaa, mutta se on ihanaa. Olen nyt toista päivää lähinnä palellut tolkuttomasti ja se alkoi tuntua jo epätoivoiselta ja raskaalta, mutta onneksi taukosi. Ei palelemista jaksa kovin pitkään, näköjään. Pian viime kirjoitukseni jälkeen minulle siis nousi kuume ja tosiaan nousikin: se lähenteli jo 39 astetta ennen kuin lääke auttoi. Outoa on ollut se, että lääke ei ole täysin auttanut ennen kuin nyt, vaan lääkkeen oton jälkeen palelu vain jatkui, vaikka kuume hieman taittuikin. Onni on se, että sain viime yönä nukuttua.

Tänään päivällä oli kyllä vaikeaa. Kuumeen ja huonon olon kourissa elämä näyttää ihan erilaiselta kuin muutoin, kaikki ylimääräinen ja turha karsiutuu pois. On vain minä, sohva ja jokin tv-ohjelma, kun mitään muuta ei yksinkertaisesti voi olla. Aiemmat pinnistelut ja armottomat suorittamiset näyttäytyvät tosi turhilta ja eteen avautuu näkymä, jossa näkee elämän ikään kuin etäämmältä. Siinä kuvassa näen, että pinnistelen tällä hetkellä kovasti tiettyjen asioiden eteen, mutta niiden itselleni kaikkein tärkeimpien asioiden eteen en tee juuri mitään, vaan oletan ikään kuin kohtalon hoitelevan ne "oikeille" raiteille. "Kun olen reipas ja ahkera jossain asioissa, muu tulee itsestään." No, ei tule. Ne elämänalueet (mahdollisesti) etenevät, joihin panostan. Muut eivät, koska harvemmin asioita "vain tapahtuu".

Siirryn nyt taas sohvalle tv-viihteen pariin. On oikeastaan varsin kivaa, että ei tarvitse tehdä mitään, vaikka sairas en tietenkään halua olla. Eiköhän tästä joskus parane.

Puuh, liikaa liikaa!

Olen taas "onnistuneesti" aikatauluttanut elämääni siten, että kiirettä pukkaa. Se tarkoittaa, että alkaa stressata ja hosututtaa. Olen ollut nyt huonojen yöunien ja pitkittyneen flunssan kourissa ja hermoni ovat olleet tosi kireällä. Kalenteria tutkaillessani olen todennut aikataulutukseni ja kalenterin olevan ihan eri maailmoista: en mitenkään ehdi tehdä kaikkea, mitä olen pohtinut tekeväni! Ei ihme, että (taas) stressaa.

Olen siis nyt keventämässä arkeani, miettinyt tärkeimpiä asioita juuri tälle hetkelle. Oma vointi on sikäli tärkeä, että jos vointi on huono, juuri mikään homma ei etene. Ei vaikka kuinka yrittäisi. Ennemminkin liika tekeminen aiheuttaa kierteen, jossa pystyy koko ajan tekemään yhä vähemmän. Kulutan enemmän kuin tuotan.

Ensimmäisenä karsiutui toimeentulo, koska aika ja varsinkaan voimat eivät vain riitä. Loppukevät mennään siis nollatuloilla, mutta onneksi se on ylipäätään mahdollista (ajatella, jos ei olisi!). (Oikeassa työttömyydessä on ainakin se etu, että rahaa tulee ainakin vähän, vaikka mitään ei tekisi.) Seuraavaksi täytyisi saada nukkuminen ja vointi kuntoon, jotta jaksaisin ja pystyisin harrastamaan. Plussaa olisi keksiä mukavia asioita sulostuttamaan elämää.

Tulevaisuus kyllä ahdistaa. En ehkä kuitenkaan ole sellainen ihminen, joka sietää epävarmuutta nykyisessä työllisyystilanteessa. Puhumattakaan muiden elämänalueiden haasteista... Äh. No, olen tyytyväisempi, jos saan itseni terveeksi ja toimivaksi. Ehkä siitä arki alkaa taas luistaa paremmin.

Työnhaun turhuus ja muuta ahkeroimista

Olen saanut jäsennettyä päässäni aiemmin kirjoittamaani aikataulutuksen haastavuutta. Mietin pikaisesti eri asioiden plussia ja miinuksia ja tulin siihen tulokseen, että työnhakuun panostaminen on nyt järjetöntä. Minulla ei siihen yksinkertaisesti ole aikaa, koska lopputulos tuossa tunteja vievässä askareessa on jokatapauksessa puhdas nolla. Minun kannattaa ehdottomasti ensisijaisesti keskittyä asioihin, jotka ovat tällä hetkellä tärkeämpiä. Tämän oivaltaminen on helpottanut, vaikka en ehkä ihan täysin työnhakua tällä hetkellä unohdakaan.

Oivalsin työnhakuuni liittyen, että minulla ei ole luultavasti mitään mahdollisuuksia saada töitä lähettelemällä hakemuksia työpaikkailmoituksiin. Ei siksi, että olisin huono, koska en todellakaan ole huono. Papereistani ei vain tällä pohtimisella saa mitenkään positiivisesti erottuvia ja tässä suhdanteessa hakijamassat ovat niin valtaisia, että ei vain yksinkertaisesti ole mitään toivoa. Perehdyn työnhakuun kunnolla sitten, kun minulla on siihen oikeasti aikaa, ja tärkeintä tuossa on se, että keksin muita väyliä ja keinoja ansaita toimeentuloni kuin yrittämällä hakea avoimia työpaikkoja. Mitä ihmettä tuo sitten voi olla, niin ei ole vielä aavistustakaan. (Toivottavasti saisin töitä edellisestä työpaikastani! Pliiiiiis!)

Zombie-unia

Uneni ovat olleet taas vilkkaita. Niiden sävy on ollut enimmäkseen epämiellyttävästä painajaiseen, joten minulla on siis ollut stressiä ja/tai alakuloa. Uneni sävyt heijastelevat siis mieleni tilaa tai elämäntilanteen kiireisyyttä ja stressaavuutta.

Olen nähnyt jo useamman unen, joka on repäisty suoraan The Walking Dead -sarjasta. Tässä sarjassa siis ihmiskunnan riesaksi on tullut jokin ihme vitsaus, minkä johdosta ihmiset muuttuvat kuollessaan zombieiksi eli käveleviksi kuolleksi, jotka jahtaavat eläviä saadakseen syödäkseen. Unissani olen siis paennut tämän sarjan kuolleita. Jos jotain positiivista noista unista voi hakea, niin se on ollut se, että olen pysynyt hengissä ja yksikään kulkija ei ole saanut minua kiinni. Silti katselisin mieluummin toisenlaista unitarjontaa.

Yhdessä unessani pakenin vihaista, terävähampaista koiraa, joten unissani selvästi toistuu pakeneminen ja nimenomaan pakeneminen jostain pelottavasta asiasta. Pitäisiköhän tästä oivaltaa jotain uutta?

Ajankäytön haasteita

On ollut nyt paaaaljon tekemistä eli useimmiten pitäisi olla tekemässä ainakin jotain. Nytkin, mutta ajattelin tässä välissä kirjoittaa tännekin jotain. Aikani on siis kulunut opiskelun (eli toimeentulon haalimisen) ja työnhaun (turhien toiveiden luomisen) parissa ja en tiedä, ehdinkö tasapainoilla noiden välillä järkevästi.

Toimeentulo juuri nyt olisi toki iso hyvä asia, kun näköpiirissä on vain pienituloista (miniminiminituloja) tulevaisuutta. Kaikki, mitä on nyt mahdollista saada, pitäisi saada kerätyksi kasaan. Toisaalta pitäisi hakea töitä, jolloin ei tarvitsisi miettiä euroja niin tarkkaan. En ole hakenut töitä yli kymmeneen vuoteen, joten se on minulle vieras asia. Tämä tarkoittaa sitä, että asiaan perehtyminen, CV:n ja hakemusten laatiminen on vienyt älyttömästi aikaa. En olisi uskonut, että tuo kaikki on noin älytön homma! Kun kaikki nuo lukemattomat tunnit on haaskan... siis käyttänyt tuohon hommaan, niin palkkiona on lisäksi vielä useimmiten vain pettymys. En ihmettele, jos työnhakua ei jaksa kovin pitkään, sehän on henkisesti rankkaa puuhaa. Jatkuvaa torjutuksi tulemista.

Aikataulutukseni on nyt sillä mallilla, että työnhakuun kuluvaa aikaa olisi pakko rajoittaa ja siitä huolimatta joudun ehkä luopumaan osasta toimeentuloa, joka on muutenkin naurettava. Ymmärrän täysin, että pienet tulot stressaavat ja tyhmentävät ihmistä. Vaikka minulla ei juuri nyt ole mitään hätää, saan ajoittain sellaisia olotiloja, joiden myötä ymmärrän pienituloisuuden ahdistavuuden ja henkisen vankilan.

Yritän olla toiveikas työn saamisen suhteen, mutta todellisuus on toiveikkuuttani vastaan. Olisi oikeasti ihme, jos saisin töitä hakemalla jotain avointa paikka (eli kannattaako minun haaskata aikaa moiseen, kun se ehkä tarkoittaa nykytoimeentulosta tinkimistä?). Siten en oikeasti tiedä, mitä tulevaisuudessa tekisin ja se on ahdistavaa. Tiedän, mitä haluaisin tehdä, mutta en ymmärrä, miten tavoitteeseeni pääsisin.

Äsh, ei pitäisi miettiä näitä, vaan keskittyä tärkeimpiin hommiin eli yrittää viedä ainakin joitain asioita eteenpäin. Pitäisi uskoa asioiden järjestymiseen, kun aiemminkin on tapahtunut niin.

Tavoitteita vuodelle 2015

Vuosi alkoi aika kiireisissä ja stressaavissa merkeissä. Monelta eri suunnalta satoi vaatimuksia ja pyyntöjä ja minusta tuntui, että repeän eri vaatimusten keskellä. Ymmärsin, että tulva täytyy saada aisoihin tai uuvun ja nyt näyttää vihdoin siltä, että tilanne alkaisi olla hallinnassa. Kunnes kenties jotain uutta taas tulvii :)

Olen nyt nukkunut tosi huonosti luultavasti stressin vuoksi. Ajatukset ovat pyörineet päässäni ja vihdoin tunnen jonkin rauhan koskettavan itseäni. Paljon on edelleen tehtävää, mutta vihdoin tunnen selviäväni hommista ilman suurta stressiä.

Olen miettinyt tavoitteita tälle vuodelle ja jotenkin asia on kiireiden myötä vain kadonnut mielestäni... Tavoitteiden miettiminen tuntuu tärkeältä, kun vuosi vaihtuu, mutta vuoden kuluessa asia menettää tärkeyttään. Kirjaan tähän silti jotain ajatuksiani, joita olen aiemmin tänä vuonna listannut. Tarkoitus on, että tavoitteita voi tulla lisääkin.

• Valmistuminen opinnoistani (tämän toteutumiseen on helppo nyt luottaa)
• Toimeentulon järjestäminen ja töiden hakeminen (töiden saamista ei voi laittaa tavoitteeksi, kun siihen ei voi itse vaikuttaa, mutta aion hakea töitä tarmokkaasti)
• Kodin laittaminen ja tavaroiden raivaaminen (tarkoitus on edelleen poistaa tavaraa, sisustuksellisesti suuria muutoksia ei tarvitse, mutta jotain pientä, tarpeen mukaan toteutettavaa muutosta voisin tehdä, esim. parvekkeelle)
• Vaatekaapin sisältö järkeväksi (minulla on edelleen mm. liikaa takkeja ja kesäkenkiä, tarkoitus olisi siis järkevöittää tällaisia kohtia ja hankkia töihin tarvittavia vaatteita, jos saan töitä)
• Videokasettien digitointi (tätä piti tehdä viime vuonna, mutta jäi tekemättä, joten nyt haluaisin saada loput digitoitavat kasetit hoidettua)
• Retken toteuttaminen (pyrin toteuttamaan jonkin retken tai pienen vaelluksen)
• Blogin muokkaaminen jollain tavalla
• Viivyttelyn ja vitkastelun lopettaminen tai ainakin vähentäminen (eli hoidan asiat silloin, kun ne eteen tulevat, enkä jää tyypilliseen tapaan venyttämään niitä, mikä aiheuttaa turhaa stressiä)
• Tilaisuuksiin tarttuminen ja rohkeuden löytäminen muutoksiin

Saa nähdä, kannustaako tavoitteiden listaaminen vai lannistaako. Joskus kaipaan sitä, että asiat ovat listattuina näkösällä, jotta ne konkretisoituisivat.

Priorisointihan se oli se juttu kaaoksen hallintaan...

Eilinen kirjoitukseni sai ajatuksiani ojennukseen. Ymmärsin, että liian monen asian samanaikainen tapahtuminen ja eri suunnista sinkoilevat vaatimukset saivat mieleni kaaokseen, jolloin minun oli vaikea keskittyä ylipäätään tekemään asioita, kun mielessäni pyörivät vain "velvollisuudet". Kaaosteltuani aikani, priorisoin tehtäväni ihan itsekkäästi ajatellen ja kiireellisyys huomioiden ja tehtävälistan top-3 hahmottui hyvin nopeasti. Kyseessä ei ole elämässäni olevien asioiden prioriteettilista, vaan tämän hetkisten asioiden hoitamisen tärkeysjärjestys (akuutit asiat toki voivat muokata listaa). Tämän listan mukaan minun kannattaa sekä lyhyellä että varsinkin pitkällä tähtäimellä tehdä asioita juuri nyt:

1. Opintojeni loppuun saattaminen
2. Edes jonkinlaisesta toimeentulosta huolehtiminen
3. Toimet hyvinvointini tukemiseksi, jotta jaksan hoitaa kaksi ensimmäistä kohtaa (sis. mm. liikuntaa, hyvää ruokaa, lepoa ja hieman sopivaa, hyvinvointia tukevaa sosiaalista elämää)

Priorisointini myötä tehtävälistallani olevia asioita lykkääntyy eteenpäin ja moni näistä on sellainen, joihin liittyy muita ihmisiä. Tänään tarmon puuskassa sain hoidettua jotain hankalia asioita ja sanottua parille ihmiselle, että en juuri nyt ehdi paljon. Silti pitäisi sanoa tästä tilanteesta useammallekin, eli luultavasti onnistun loukkaamaan ihmisiä. Kaikki eivät vain ymmärrä sitä, miksi en juuri nyt taivu juuri hänen asialleen. Ei voi mitään, en minä millään pahalla tätä tee. Jotkut asiat vain yksinkertaisesti ehtii hoitaa myöhemminkin ja toisia ei.

Vetoa eri suuntiin

Olen monta kertaa miettinyt, että haluaisin kirjoittaa erilaisista asioista. Aiheet pyörivät mielessä, mutta kun aamulla herään, tartun arkiaskareisiin ja ajatukset hajoavat ja unohtuvat. On kiire ja kuitenkaan ei ole. Saan aikatauluttaa itse, mutta paljon pitää saada aikaiseksi ja eräs deadline on muutaman päivän päästä. Pitää tehdä tehdä ja tehdä. Ihan hyvällä fiiliksellä teenkin, kunhan saisin keskittyä olennaiseen (ja käydä välillä latautumassa suksilla).

Mietin juuri, että minun pitäisi vastata neljään viestiin, tehdä yksi työhakemus, hoitaa x kpl erinäisiä asioita liittyen rahaan ja muihin asioihin. Lista on pitkä. Jos voisin keskittyä vain niihin arkiasioihin, joita minun täytyy tehdä pitkään, hartaasti ja puurtaen, olisin tyytyväinen. Mutta kun minun pitää olla yhtä ja toista niin moneen suuntaan, että en jaksa laskea. Esimerkiksi kaikki nuo neljä viestiä odottavaa ihmistä (vai onkohan niitä enemmän?) odottaa ja haluaa jotain minusta ja minusta tuntuu, että se on se, mitä en nyt jaksaisi.

Jaksan kyllä ihmisiä sinällään ja haluan tavata ja kuunnella heitä, mutta minusta ei nyt irtoa mitään "ylimääräistä". Ahdistaa, kun pitää oikoa väärinkäsityksiä, suostua asioihin konflikteja välttääkseen (niitä en ainakaan jaksaisi) ja kirjoitella muuta niitänäitä, jotta joku toinen olisi tyytyväinen. Jos nuo asiat olisivat jotain ihan kevyttä settiä, niin ei siinä mitään, mutta viestit ovat henkisesti kuormittavia.

Toistaiseksi olen hoitanut yhden asian kerrallaan silloin tällöin, mutta uutta tuntuu pukkaavan putkeen koko ajan. Siksi olen nyt siirtynyt välttelemään noita epämieluisia asioita, vaikka ei sekään auta (yllätys!) muuten kuin hetkellisesti. Kai pitäisi vain ottaa jokin ryhtiliike ja hoitaa ikävät asiat pois päiväjärjestyksestä. Niiden asioiden hoitaminen on sitten pois tuosta asiasta, jonka deadline lähestyy, ja kivasta tekemisestä. En halua tuota.

Priorisointi? Ehkä kylmästi laitan asiat tärkeysjärjestykseen, vaikka se aiheuttaakin pahaa mieltä ja pettymyksiä. Ehkä hoidan ensin tärkeimmät askareeni (sis. deadlinehomma) ja rentoutumisen (sis. hiihtämisen). Siten ainakin ylläpidän hyvinvointiani ja kukaan ei kuitenkaan kuole. Pettymykset ehtii hoitaa myöhemminkin.

Ruokatsemppi

Olen miettinyt, että en ole tehnyt uuden vuoden lupauksia. Samalla olen kuitenkin tehnyt lupauksia tähän aikaan vuodesta. Olkoon siis mitä ovat ja palaan niihin tarkemmin myöhemmin, mutta eräästä tsemppauksesta kerron nyt.

Tilanne ennen: käyn ruokakaupassa, kun olen nälkäinen ja väsynyt. Mukaan tarttuu jotain helposti ja nopeasti laitettavaa ruokaa. Tämä toistuu x kertaa viikossa ja usein ateriani on leipää.

Positiivista toki tuossa tilanteessa on se, että olen siitä huolimatta syönyt varsin terveellisesti. Olen ostanut helppoja puolivalmisteita, joista saa nopeasti ruokaa, mutta mitä tahansa roskaa en ole ostanut. Välttelen lisäainepommeja ja olen useimmille aterioille laittanut jotain kasvista lisäkkeeksi (ellei kyseessä ole monipuolinen kasvisruoka). Lisäksi syön joka päivä ainakin yhden hedelmän (tämän tavoitteen aloitin pari kuukautta sitten, hedelmä on yleensä omena). Olen varma, että syön terveellisemmin kuin useimmat meistä (paljon sanottu), mutta jotain järkeistämistä ruokailuihini tarvitsisi. Inhoan nälkäisenä ja väsyneenä kaupassa kiertelyä, koska siinä mielentilassa ei vain yksinkertaisesti keksi mitään järkevää syötävää.

Siispä olen päättänyt, että teen kaksi kunnon ruokaa per viikko. Kaksi kuulostaa ehkä vähältä, mutta tarkoitus on, että noista "satseista" tulee useampi ateria: minulle ei nimittäin tuota mitään tuskaa syödä samaa ruokaa useampana päivänä. Päätän ruoat sunnuntaisin ja maanantaisin haen tarpeet kaupasta. (Tämän myötä toivottavasti kauppareissujen määrä myös vähenee.) Lisäksi kaksi on sellainen tavoite, jonka realistisesti voin saavuttaa. Tokihan voin tehdä enemmänkin. Tavoitteenani on myös kokeilla uusia reseptejä ja niiden myötä löytää uusia arkiruokia. Aion myös kirjoittaa reseptit ylös johonkin, jotta ne eivät unohdu. Tarvitsen listan sapuskoista, joista valita, muuten päässä lyö tyhjää viikon sapuskoja suunnitellessa.

Aloitin tämän tsempin tällä viikolla ja ruokana oli mausteista kasviskeittoa (nam) ja juustoista kasvismakaronilaatikkoa. Tuo makaronilaatikko oli tosi nopea ja helppo tehdä, joten sikäli se päätyy arkiruokien listalleni. Maku oli aika keskinkertainen, mutta ei lainkaan huono. Laatikko oli ehkä hieman kuivakkaa, joten nestettä siihen voisi lisätä. Terveellisyys on ehkä vähän niin ja näin, mutta kaiken kaikkiaan ihan hyvä ruoka. Mausteinen kasviskeitto koostui kasviksista, joista suurin osa tuli wok-vihannespussista, sekä kookosmaidosta ja mausteista. Se on aina yhtä hyvää ja helppo tehdä.

Ensi viikon ruokalistalle olen suunnitellut rapukakkuja ja pinaattikeittoa. Noita rapukakkuja en ole koskaan tehnyt, mutta pinaattikeittoa olen tehnyt itse aika usein. Noiden pitäisi olla helppoja ruokia, mikä toivottavasti auttaa alkuun tässä tsemppauksessani. Oikeasti nimittäin haluan osata tehdä hyviä arkiruokia. Nyt olen lähinnä heikkoitsetuntoinen, mitä ruoanlaittoon tulee. Olisi mukavaa osata joskus tehdä ruokia, joita muutkin voisivat syödä ja pitää jopa herkullisina.

Viime vuoden vaatekulut

Olen pitänyt kirjaa menoistani ja tuloistani koko viime vuoden ja aion jatkaa samaa tänä vuonna. Tulojen tarkkailu on lähinnä masentavaa, mutta menojen tarkkailusta on ollut hyötyä: tuntuma omaan kulutukseen ei välttämättä ole sama kuin todellisuus. Olen yllättynyt, miten paljon rahaa menee esimerkiksi ruokaan. Enemmän kuin kuvittelisi. Laskin nyt ensimmäistä kertaa, paljonko minulla meni vaatteisiin rahaa viime vuonna.

Minusta tuntui, että ostin viime vuonna poikkeuksellisen paljon vaatteita. Uudistin nimittäin sekä kesä- että talvivaatevarastoani ja vaikka ostinkin paljon käytettyä, arvelin rahaa menneen. Summa on 991 euroa. Vertailukohtaa aiemmilta vuosilta ei ole, joten en tiedä, onko tuo paljon vai vähän. Laskiessani eri kuukausien vaatekuluja yhteen, huomasin varsin suuria summia, joten kalliitakin vaatteita tuohon kai mahtuu tai sitten shoppailin jonain kuukausina reilummin. Vaatekaappini ei silti pursuile: uutta hankintaa kohden kaapista poistui aina jotain vanhaa.

Mistä summa siis koostuu? Siihen kuuluu esimerkiksi kahdet kengät eli kumisaappaat ja syyskengät, jotka yhdessä maksoivat noin 100 euroa. Ostin kaksi takkia, kalvollisen ulkoilutakin ja kevyen talvitakin nollakelejä ajatellen. Ostin pari tosi ihanaa neuletta, jotka olivat varsin kalliita. En yleensä osta noin kalliita vaatteita, mutta nyt tein poikkeuksen ja se kannatti: rakastan kumpaakin neuletta ja olen käyttänyt niitä. Loput ostoksista ovat luultavasti lähinnä kirppareilta tai muuten edullisesti ostettuja peruspaitoja tms. pienempää.

Uskon normaalisti pystyväni pysymään helposti alle 1000 euron vaatebudjetissa, koska nyt minulle jäi tunne, että ostin viime vuonna paljon vaatteita. Normaalisti kulutus on siis luultavasti pienempää, hyvä niin. Mielenkiinnolla odotan, että millaiset vaatekulut ovat vuoden päästä. Suuremmille hankinnoille ei nyt pitäisi olla tarvetta, kun vaatekaapin sisältö on jo uudistunut mieluistaan suuntaan. Ennemminkin vaatteiden määrässä riittää vielä karsittavaa, mutta se onkin sitten jo ihan toisenlainen ponnistus...

Levoton yö

Viime yö oli levoton, heräilin vähän väliä. Olen pitänyt öisin verhoja auki, jotta voisin herätä yhdessä valon lisääntymisen kanssa, joten näen sängystäni ulos. En kuitenkaan asu maan tasalla, joten näen lähinnä taivasta ja se toki onkin mieluisampaa katseltavaa kuin rakennukset ja ihmiset. Viime yönä katselin siis täysikuuta, joka loimotti suoraan silmiini.

Pohdiskelin kuuta katsellessani, että vaikuttaako täysikuu todellakin nukkumiseen. Itsestäni tuntui siltä. En tiedä muuta syytä viime yön levottomuudelleni. Onneksi minun ei ole tänään tarvinnut erityisemmin olla missään tai mitään, joten heikohko yö ei ole hidastanut menoa. Oikeastaan olen vain ilolla muistellut kuuta, joka oli pakkasessa todella kaunis.

Jos tarkkaan muistelen viime yön uniani ja ajatuksiani, ne sisälsivät paljon pelkoa, eli pelkoa tulevasta ja siitä, että asiat eivät menekään siten kuin palavasti toivon. Aika turhia pelkoja siis sikäli, että en voi ratkaista kaikkia tulevaan liittyviä murheitä tässä hetkessä, voin vain elää päivän kerrallaan ja ohjata elämääni toivomaani suuntaan. Yöllä hereillä oleminen on omiaan herättämään ikäviä murheajatuksia kuopistaan.

Ehkä ensi yönä saan nukuttua, vaikka kieltämättä aamuyöstä makuuhuoneeseeni loimottava kuu on niin kaunis, että sekin olisi kiva nähdä. Saa nähdä, miten käy.

Hyviä hetkiä vuonna 2014 ja parempaa uutta vuotta 2015

Vuoden vaihtuminen on herättänyt minussa monenlaisia mietteitä. Ajatukset kulkevat päässäni, mutta vielä en ole saanut niistä muodostettua sellaisia kokonaisuuksia, että osaisin purkaa ajatuksiani sanoiksi ja lauseiksi. Mietin kuitenkin, mitkä olivat minun top 3 merkittävimmät ja iloisimmat asiat tai tapahtumat viime vuonna. Niiden miettiminen oli tosi mukavaa ja minulle tuli tosi hyvä ja kiitollinen olo. Ihanaa, että sain kokea nuo kolme asiaa (ja paljon enemmänkin toki!)!

Yksi merkittävä hetki viime vuonna oli rakkaan ystäväni kanssa oleminen ja metsässä kulkeminen hänen kanssaan kesällä. Oli mukavaa höpsötellä hänen kanssaan kuin oltaisiin taas pikkutyttöjä - tai että ei koskaan edes olla kasvettu aikuisiksi, vaan ollaan edelleen huolettomia tyttöjä keskellä metsää seikkailemassa. Oli tosi upeaa ja hetki korosti minulle läheisten ihmissuhteiden tärkeyttä.

Toinen asia, josta olen tosi kiitollinen, on uusiin ihmisiin tutustuminen ja vapaa-ajan tekemiset heidän kanssaan. Läheiset ystävät ovat tärkeitä, mutta on hienoa, että on myös etäisempiä tuttuja, joiden kanssa on hyvä olla ja joiden kanssa voi tehdä yhdessä mukavia asioita.

Kolmas hieno hetki viime vuonna oli tekemäni työn valmistuminen. Vaikka työ oli aika rasittavaa ja vaikeaa, oli hieno hetki huomata, että olin osannut tehdä hyvää työtä. Hyvä minä :)

Lisäksi viime vuonna oli monia muita hyviä hetkiä ja kohtaamisia. Olen kiitollinen kaikista niistä. Jos mietin kokonaisarvosanaa viime vuodelle, niin sanoisin, että vuosi oli ok. Eli ei mikään huippu, koska yleisvire oli monesti rasittunut ja alavireinen, mutta monet hyvät hetket loivat vuoteen hyviä nousuja. Toivonkin tälle vuodelle kepeää ja innostunutta oloa ja monia hyviä hetkiä.

Hyvää uutta vuotta 2015 ja monia hyviä hetkiä teille kaikille!

Koti kuntoon

Olen katsellut telkkarista kotiin ja kodin laittamiseen liittyviä ohjelmia nyt joulun aikaan, kun aikaa on ollut. Sen myötä olen saanut kovan sisustuskuumeen... ja en tarkoita sillä mitään hienostelevaa puuhastelua, vaan sitä, että minulla olisi jonain päivänä ylipäätään kiva koti.

Viime vuodet ovat minulla menneet tuskaillessa kotini kanssa. Syitä tähän on useita, mutta niillä ei ole nyt enää väliä, kun olen oivaltanut, että nyt minä voin laittaa kotini kuntoon. Ajatus tuntuu huikealta - voisin asua asunnossa, joka olisi käytännöllinen ja näyttäisi kivalta ja itseltäni! On ollut aidosti kamalaa asua kämpässä, jonka ilmettä inhoaa, jossa tavarat pursuilevat ja jonka huonekalut ovat hirveitä. En ole halunnut kutsua juuri vieraitakaan, koska häpeän kämppäni ilmettä, joten kyseessä ei ole pelkästään omaan viihtymiseeni liittyvä ongelma. Ja sellaisessa kolossa minun on pitänyt asua jo vuosia.

Olen potenut siis kotikriisiä ja yhdeksi uuden vuoden tavoitteekseni voisin ottaa sen, että teen kämpästäni minulle tämänhetkisen kodin, jota kukaan ei voi tulla myllertämään miksikään muuksi. Olen toki matkan varrella tehnyt pieniä parannuksia, mutta nyt pyrin korjaamaan loputkin epäkohdat, siis ne, jotka on ylipäätään mahdollista korjata. Aloitan sohvasta, joka on kotini suurin kauhistus. Se on aidosti kamala, myös niiden harvojen vieraideni mielestä, jotka hirvityksen ovat nähneet. Se lähtee kaatopaikalle ja ostan uuden. Tämä hankinta onkin onneksi se suurin ja merkittävin, muut muokkaukset kodin ilmeeseen ovat selvästi halvempia ja pienempiä.

Sohvan valitseminen on vaikeaa. Olen jo päättänyt suunnilleen, millaisen haluan, mutta lopullinen valinta on tekemättä. Haluan ehdottomasti vuodesohvan, koska se on ainoa järkevä ratkaisu pieniin tiloihin, joissa saattaa joskus majoittua yövieraita. Ostan mahdollisesti divaanisohvan, koska olen sellaisesta haaveillut ja tykkään sellaisesta. Ongelma näissä on se, että ne tuppaavat olemaan aika leveitä, en nimittäin haluaisi valtavaa sohvaa. Hieman yli kaksi metriä leveä olisi ihan riittävä, eli mahdollisimman sopivan kokoinen. En tiedä vielä, haluanko tumman harmaan vain tumman ruskean sohvan. Tämä värivalinta on luultavasti merkittävä muun kämpässä olevan värityksen suunnittelun kannalta.

Olen niin innoissani uudesta sohvasta jo nyt, että tuskin maltan odottaa, että pääsen kauppoihin. Vaikka tämä onkin sinällään pieni askel, minusta tämä tuntuu suurelta. Ehkä kodistani tulee vielä jonain päivänä aivain ihana turvapaikka minulle :)

Juhlien vietossa on vaihtoehtoisia tapoja ja se on ok

Olen viettänyt joulua, kuten ennenkin. On ollut mukavaa ja paljon aikaa mietiskellä kaikenlaista. Olen ajatellut aiemmin joulun- ja muiden vastaavien juhlien vietosta, että on vain yksi oikea tapa viettää juhlaa ja jos se ei toteudu, on kamalaa. Tähän liittyy myös uuden vuoden läheisyys - olen viettänyt paljon mukavia ja vauhdikkaita uuden vuoden juhlia nuorempana, mutta viime vuosina olen ollut lähinnä (yksin) kotona. Kotona kököttäminen on tuntunut tosi kurjalta vauhdikkaampien juhlien jälkeen, olen tuntenut itseni yksinäiseksi, epäonnistuneeksi ja synkäksi.

Nyt kuitenkin jotain näyttäisi muuttuneen. Olen ymmärtänyt, että puitteet ovat ne, mitä ovat ja niissä puitteissa voin kuitenkin rakentaa, mitä haluan. En ehkä voi saada toivomaani seuraa, mutta hei, minähän viihdyn tosi hyvin myös yksin ja voin nauttia myös sellaisista "juhlista", jotka järjestän "vain" itselleni. Kyllä minulla voi olla kivaa niinkin. Tai jos vaikka matkustan jonnekin, niin sekin on mukavaa. Ei tarvitse olla aina samankaltaisia puitteita joulun tai uuden vuoden juhlimiselle, koska se stressaa, asettaa odotuksia, vaatimuksia ja muuta ikävää. Nimenomaan ei tarvitse, mutta toki saa olla. Silloin osaan iloita siitäkin.

Ymmärrän toki heitä, jotka haluavat viettää aina perhejoulun ja joulu on pilalla, jos perhejoulu ei toteudu. Silti itse en aktiivisesti pilaisi jouluani, vaan yrittäisin parhaani. Ehkä olen löytänyt kuitenkin aika paljon positiivisuutta, kun haluan itse pyrkiä valitsemaan ensisijaisesti mukavan juhlan. Haluan pitää hauskaa niissä puitteissa, jotka minulle on kulloinkin tarjolla. Ja olen huomannut, että jos olen elämässä aktiivinen, erilaisia puitteita voi olla tarjolla. Olisin nimittäin tänä jouluna voinut valita toisinkin, myös tosi kivasti. Olen tosi onnekas!

Huonoina hetkinä minun on toki vaikea ajatella näin, mutta se, että pystyn useimmiten ajattelemaan näin, on jo arvokas asia. Kun pystyy näkemään iloa monissa eri vaihtoehdoissa, elämä näyttää iloisemmalta. Ja se on mukavaa.

Joulua 2014

Lomani on alkanut ja pahin univelka on nukuttu pois. Olo on seesteinen. Tein tänään pitkän kävelyn pakkasessa ja se rauhoitti mieltä. Kävin kaupassa hipelöimässä kivoja vaatteita ja tavaroita, mutta en aikonutkaan ostaa mitään. Pelkkä koskettelu oli mukavaa. Lenkin jälkeen join kupin kuumaa teetä, mikä tuntui taivaalliselta.

Oikeastaan kaipaan glogiä, jostain syystä minulla on himo oikein kunnon glogiin eli ei siis mihinkään sokerilitkuun. Onneksi saan glögiä viimeistään huomenna. Lenkillä oli mukavaa katsella ihmisten pihoilleen laittamia monenlaisia jouluvaloja. Ihmisilläkin näyttäisi olevan hyvää mieltä, jostain syystä olen tavannut vain iloisia ihmisiä nyt joulun alla, mikä on tosi mukavaa. On vapauttavaa, kun on rauhallista, tunnelmallista ja ihmisillä hyvää mieltä.

Pää on täynnä ajatuksia, mutta en osaa purkaa niitä nyt tämän enempää, eikä tarvitsekaan. Riittää vain se, että olen ja nautin joulusta. Toivottavasti te muutkin voitte tehdä siten.

Hyvää ja rauhallista joulua! 

Toivottavasti hyvälle mielelle on paljon sijaa olla ja iloita :)

Aika rauhoittumisen

Loma. Sellainen on nyt alkanut, nyt. Viime ajat ovat olleet täynnä kaikenlaista hulinaa, opiskelua, joulujuttuja ja ihmisiä, ja se on ollut uuvuttavaa. Olen myös nukkunut huonosti, kun keho käy ylikierroksilla kaikesta tekemisestä ja uudesta. Mukavaa on kuitenkin ollut eli ei harmita yhtään varsinkin, kun nyt voin rauhoittua ja keskittyä lepäämiseen ja rentoihin, mukaviin asioihin. Ihanaa ajatella tuota.

Nyt minulle on tiedossa mielenkiintoisten kirjojen lukemista, ulkoilua, hyvää ruokaa ja unta. Joulunviettoa. Kaiken tuon pitäisi tehdä hyvää. Ehkä johtuu väsymyksestä, mutta mieleni on nyt aika apea, mutta ehkä se johtuu siitä, että olen liian uupunut ponnistellakseni.

Jotenkin tuntuu, että hyvän mielen aikaansaamiseksi minun pitää ponnistella. En tiedä, mistä tuo tulee... tai ainakin osittain se johtuu siitä, että minun pitäisi ponnistella muuttaakseni elämässäni tiettyjä asioita ja sen ajatteleminenkin näännyttää. Ei siis pidä ajatella asiaa, ei ainakaan nyt lomalla. Nyt voi vain olla ja antaa maailman surrata omaa rataansa. Minun ei juuri nyt lomallani tarvitse olla siinä mukana. Voin olla vain minä ja nauttia olemisestani.

Rauhallista arkea ja eloa (eli ei oikein mitään mielessä)

Ei ole oikein ollut mitään sanottavaa tai kirjoitettavaa. Arki rullaa siten, miten ennenkin. Ei ole tapahtunut mitään uutta ja mullistavaa, olen lähinnä yrittänyt saada itseni hoitamaan arkiaskareeni. Nimenomaan siis yrittänyt. Ihan liikaa aikaa on mennyt siihen, että olen laittanut poppia soimaan ja ajatellut, että "kohta aloitan". Joopa joo.

Toisaalta olen saanut tehtyäkin jotain. Erään opintoihini liittyvän tehtävän välitavoite on muutaman päivän päästä ja työ on todella edennyt. En tosin täytä aiemmin asettamaani aikatavoitetta tehtävään liittyen, joten mielessäni pyörii tyytymättömyys ja itsesyytökset laiskuudesta ja aikaansaamattomuudesta, mutta tuollainen asioiden pyörittely mielessä on ihan turhaa. Ketä oikeasti kiinnostaa, saavutanko tämän välietapin juuri nyt vai en? Ei ketään muuta paitsi itseäni ja tämä on totta. Miksi siis stressaan? Koska oma pää.

Olen opetellut olemaan tyytyväinen siihen, mitä onnistun saamaan aikaiseksi. Se on ollut tosi haastavaa, mutta luulen edenneeni. Ainakin osaan päivän päätteeksi poimia päivän saavutuksia ja pienetkin asiat tuovat iloa - eli olen selvästi kehittynyt. Asettamani tavoitteet ovat pienentyneet, koska olen ymmärtänyt, että ainoa, joka tällä hetkellä itseltäni jotain vaatii, olen minä itse. Toki minun täytyy toimeentulon eteen jotain tehdä, mutta siinä riman voi laittaa melko alas... ja se ei ketään haittaa. Mutta muuten voisin ottaa rauhassa melko rennosti. Vähän ja pienesti riittää juuri nyt, joten siitä kannattaa nauttia.

Eräs kiva asia viime aikoina on ollut osallistuminen tosi mukaviin pikkujouluihin! En ole tainnut muutamaan vuoteen pikkujouluissa ollakaan. Nyt pääsin nauttimaan hyvästä ruoasta ja seurasta ja olen siitä tosi kiitollinen :)

Tämä tämänhetkinen kotini...

... eli asuntoni ympärilläni. Kaipa sitä kodiksi voi sanoa, vaikka asuinympäristöäni kodikseni en voikaan kutsua. Asuntoni on kuitenkin sitä, koska se on oma koloni, oma paikkani tässä fyysisessä maailmassa tällä hetkellä. Tässä on oikeastaan nyt ihan hyvä olla, vaikka haaveilenkin muusta. Onhan tämä oma paikkani, se ainoa, joka on "minun".

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, että en ole juuri kotiani laittanut, koska olen kokenut kotini väliaikaiseksi. Tilanne on vain nyt se, että tämä "väliaikaisuus" on venynyt useamman vuoden mittaiseksi. Toisen sanoen, koskaan ei etukäteen voi tietää, kuinka pitkä väliaikainen tai pysyvä lopulta onkaan. Mikään ei ole ainakaan pysyvää, koska elämä muuttuu kuin joen virtaus. Asiat ovat lopulta joko lyhyitä tai pitkiä väliaikaisuuksia.

Kotini laittamattomuus ja se, että en ole siihen panostanut, on johtanut siihen, että en ole halunnut kutsua vieraita käymään luonani. On heitä toki käynyt, mutta olen tuntenut oloni aina hieman kiusaantuneeksi vierailuista. Koen, että kotini ei kerro minusta juuri mitään... huonekasvit kertovat, että pidän kasveista, ja värit kertovat, että pidän (tietynlaisista) väreistä. Loppu on koostettu huonekaluista, joita on kertynyt vuosien mittaan ja erilaisista saaduista tavaroista ja ostetuista välttämättömyyksistä. Lopputulos on sekava kokoelma vähän kaikkea ja ei mitään. Tämä en ole minä, tekisi mieli sanoa, mutta ehkä se jollain tapaa kuitenkin on.

Ehkä olen sekalainen kokoelma vähän kaikkea. Kotini sisältää kerrostumat omasta kehityksestäni, on vanhoja huonekaluja, jotka hankin ensimmäiseen omaan kotiini ja jotka kertovat silloisesta minästä. On uusi huonekalu, joka ei sovi yhteen vanhojen kanssa. On uusia laitteita, jotka kertovat nykyisestä minästäni. Ja on kaikkea mahdollista ja mahdotonta siltä väliltä. Ajoittain järjestelty, joskus huoliteltu kaaos.

Mikä minä olen, mitä kotini pitäisi kertoa? Haluaisin kotini tukevan itseäni, olevan osa minua tai osa minusta. Niinpä olen nyt päättänytkin, että panostan kotiini, laitan sitä sen mukaan, mitä koen sen tarvitsevan, jotta kulkisin kohti asuntoa, joka tuntuisi kodilta ja johon olisi mukava vieraitakin kutsua. Haluaisin kodin, joka ei kiusaannuttaisi minua ja jonka tavaroista aidosti pitäisin. En halua inhota tv-tasoani enkä varsinkaan halua opetella pitämään siitä. Jos en pidä siitä, niin en pidä siitä.

On ehkä outo ajoitus panostaa juuri nyt kotiin, kun taloudellinen tilanteeni sisältää pelkkiä epävarmuuksia, mutta toisaalta ajattelen asian niinkin, että jos rahat loppuvat, niin sitten minulla on ainakin kiva koti, jossa olla. Työttömänä kotona on paljon, joten asialla on merkitystä. Toki pyrin laittamaan kotiani kierrätetyllä ja järkevästi hinnoitellulla ja kun en lopulta tarvitse paljon, niin tuskin tämä kovin kalliiksi tulee. Pari huonekalua luultavasti maksaa hieman enemmän, mutta ei sen pitäisi olla ongelma juuri nyt. On mukavaa, kun on elämässä suunnitelma ja se suunnitelma juuri nyt on kodin laittaminen.

Kasveista ja väreistä en luovu, mutta huollan kasvini ja suunnittelen käyttämäni värimaailmat.

Panostan myös yksityiskohtiin. Siivosin aamulla erään (tai siis kuvassa näkyvän) tason ylimääräisestä, käyttämättömästä tavarasta. Kaipasin siihen jotain liinaa, koska tason pintaan on pinttynyt likaa, mutta koska minulla ei vielä ole sopivaa liinaa, laitoin siihen väliaikaisesti kuvassa näkyvän joululiinan. Se luultavasti onkin ainoa jouluinen esine, joka kodissani asettuu nyt ennen joulua esille.

Kodin laittaminen on mukavaa ja on kiva, että on innostavaa tekemistä. Tästä on hyvä jatkaa :)

Kodikasta viikonloppua!

Innotonta arkea

Ei oikein huvittaisi. Ei innostaisi, ei motivoisi. Arkijuttuihin pitäisi keskittyä, mutta kun ei ei ei. Haluaisin vain käpertyä talvipesään viettämään "talvea" (siis mitä talvea, kun ulos katsoo?) ja herätä joskus, jos sittenkään.

En oikein jaksa innostua elämäntilanteestani juuri nyt, vaikka on siinä paljon hyvääkin. Ensin niihin hyviin asioihin. On ihanaa, kun voin nukkua riittävästi ja hyvin. On mielettömän mahtavaa, että minulla on ollut jotain mukavia vapaa-ajan askareita ja kivoja harrastuksia. Niitä on tiedossa lähiviikkoina lisääkin eli on jotain odotettavaa. On enemmän kuin mukavaa olla terve.

Muuten sitten voisinkin tehdä jonkin ison muutoksen, lähteä vaikka vuodeksi maailmalle reppureissaamaan. Ei se minun haaveeni ole, mutta mikä tahansa positiivinen muutos elämäntilanteeseeni alkaa kohta olla enemmän kuin tarpeen. Kyllästyttää asioiden loputon paikallaan junnaaminen, tilanteesta valittaminen ja loputon toiveikkuus, joka ei koskaan täyty. Olo täyttyy vain odotuksesta, toiveikkuudesta ja pettymyksestä, kun mikään ei muutu. Mutta jos ei tiedä, mitä muuttaa ja/tai miten, miten muutosta voisi tapahtuakaan? Tai että askeleet ovat aivan liian suuria, jotta pystyisin niitä ottamaan?

En tiedä. Olisipa vaikka lunta ja valoa, ehkä se piristäisi, mutta lumentulokin taitaa olla näitä toiveita, jotka johtavat vain pettymykseen.

Olen huomannut, että varmin tapa ahdistua on liian laajojen asioiden miettiminen ja tässä tarkoitan nimenomaan omaa elämää. Tai miksei vaikka jonkun toisenkin elämää, mutta kuitenkin liian laajojen ja siten hallitsemattomien asioiden miettiminen. Voin esimerkiksi miettiä haaveilemaani elämäntilannetta, mutta se tuntuu niin kaukaiselta, vaikealta ja suorastaan mahdottomalta, että ahdistus on taattu. Pitäisi vain löytää lääke, joka veisi ajatukset pois tällaisesta liian vaikeiden asioiden miettimiseltä ja joka auttaisi keskittymään lyhyemmän ajan tähtäimiin, asioihin, jotka voi ratkaista.

Sitä lääkettä ei vain ole, ellei ajoittaista ikävistä ajatuksista pakenemista lasketa mukaan. Olisi mukavaa, jos ajatuksiaan ja tunteitaan voisi hallita, mutta näinhän ei ole. Koen, että tämä ikävien ajatusten vyöry häiritsee asioita, joita minun täytyisi saada tehtyä. Tuntuu vain niin merkityksettömältä ponnistella, kun näköpiirissä ei ole mitään tulossa... on vain tyhjää, turvattomuutta ja kirjoittamatonta elämää. Toisaalta tämän tilanteen voisi nähdä myös hyvänä asiana, helppoutena tehdä ratkaisuja ja mahdollisuuksina. Minun on vain välillä niin vaikeaa suhtautua asiaan siten, kun toivoisin kai, että olisi jotain, mihin kiinnittyä.

Olen aina arvostanut vapautta ja nyt kun minulla on se, kaipaan jotain turvallista, johon kiinnittyä. Mutta onko mikään turvallista? Voiko mihinkään oikeasti kiinnittyä? Onko mikään varmaa? Ei kai. On kai ihan luonnollista kaivata jotain omaa paikkaa tässä maailmassa.

Siten en siis haluaisi, että ajatukseni harhailevat liian laajoihin asioihin, omaan elämään ja liialliseen oman navan ympärillä pyörimiseen. Haluaisin hoitaa nykyiset askareeni, elää tässä päivässä ja luottaa, että elämä järjestyy... mutta järjestyykö se? Jotenkin pelottaa ajoittain.

Kun likakaivona oleminen alkaa riittää

En ole mitenkään helposti hermostuvaa ja loukkaantuvaa ihmistyyppiä. Jos jokin asia minusta tuntuu loukkaavalta, pohdin sitä ensin ja ehkä kysyn tarkentavia kysymyksiä ennen kuin "tuomitsen" ja loukkaannun. Ymmärrän, että monet sanovat paljon ja huolimattomasti tarkoittamatta välttämättä mitään pahaa - ehkä loppujen lopuksi ihmiset sanovat aika vähän pelkässä loukkaamistarkoituksessa, vaikka toki tätäkin tapahtuu.

Tunnen ihmisen, joka sanoo paljon ja harkitsematta, ja sanomisillaan loukkaa aika usein. Ymmärrän siis, että hän ei ymmärrä, miten hänen sanomisensa muihin vaikuttaa, että hän ei ymmärrä loukkaavansa. Hän luultavasti kokee, että voi sanoa mitä tahansa, koska hänestä itsestään nyt vain sattuu tuntumaan siltä. Hän mielellään kaataa oman mielipahansa muiden niskaan samalla syyllistäen toisia, ja minä olen ollut tällainen "likakaivo", johon voi kaataa mitä tahansa. Olin päättänyt, että siedän sitä, koska se on helpompaa kuin se, että yrittää estää likakaivona toimiminen. Toki voin sietää jotakin yleisen rauhan ja väleissäpysymisen vuoksi. Toki.

Nyt minulla on kuitenkin jokin kynnys ylittynyt. Nyt on ylitetty sellainen kynnys, että tunnen sisimmässäni, että tätä en voi enää sietää. En voi sietää syyllistämistä juuri tästä eräästä asiasta, joka on vain minun yksityinen asiani. En voi sietää sitä, että tämä henkilö (tai kukaan) tunkee näin yksityiselle alueelle elämääni ja keksii vieläpä syyllistää minua. Tämä asia on minun omien rajojeni sisällä ja kenelläkään muulla ei ole mitään asiaa tulla loukkaamaan minua asiasta ja varsinkaan siksi, että loukkaajalla itsellä sattuu olemaan paha olla. Pysyköön omalla tontillaan.

Sisimmässäni tuntuu siltä, että en halua enää olla missään tekemisissä tämän henkilön kanssa ja tämä on oikeasti minulta yllättävän voimakas reaktio. En muista, että olisin koskaan sulkenut ketään ihmistä pois elämästäni, joten tällaiseen tilanteeseen päätyminen on todella erikoista. Siltä minusta vain tuntuu, enkä haluaisi tuntea näin, mutta liika on liikaa.

Ongelma on vain siinä, että minun luultavasti täytyy olla vielä tekemisissä tämän henkilön kanssa eli yhteydenpidolta en voine välttyä. En siis tiedä, miten toimisin. Minua niin aidosti inhottaa ja ärsyttää, ensin monen vuoden toimiminen toisen pahan olon likakaivona ja sitten tämä viimeinen niitti. On myös hyödyntöntä sanoa hänelle, miltä minusta tuntuu. Olen nimittäin sanonut tuosta likakaivona toimimisesta ja se oli täysin hyödytöntä. Hän vain loukkaantui eikä yhtään ymmärtänyt, mitä yritin sanoa. Tilanne oli vain hankala, joten koin helpommaksi vain yrittää sietää. Rajoja olen yrittänyt vetää siten, että en reagoi mitenkään asioihin, jotka ei mielestäni minulle kuulu tai ovat jotenkin loukkaavia. Siten välttää hankalat konfliktit.

Nyt... en tiedä. En vain pysty esittämään osaani likakaivona, mutta en tiedä, miten toimisin. En todellakaan. Minua vihastuttaa, inhottaa ja loukkaa. Asiaa pitää miettiä ja ehkä yrittää vetää ainakin väliaikaista hajurakoa tähän henkilöön.

Liikaa odottamista

Odotan. Odotan opintojeni loppumista, varsinaisen työnhaun alkamista ja jotain ihmeellistä käännettä elämässäni. Odotan. Tiedän, mitä odottaminen on ja se, että kun sitä harrastaa ihan liikaa. Odotan, että jotain tapahtuisi. Elämä on odotusten helminauha.

Joskus minusta tuntuu, että olen odottanut elämääni ohitse, mutta ei se niinkään ole: elämässä on paljon asioita, joita täytyy odottaa, halusi sitä tai ei. Välillä pitää olla kärsivällinen ja tehdä asioita pitkäjänteisesti tavoitteen saavuttamiseksi, ja tällöin joutuu myös odottamaan.

En voi olla kuitenkaan miettimättä, että missä menee raja liian odottamisen ja sopivan odottamisen välillä? Riippuuko se siitä, mitä odottamisen päässä odottaa? Jos ajattelee opiskelua, se on ihan hyvää odottamista, koska siihen oletettavasti pystyy ja sen päässä odottaa valmis tutkinto. Matka tavoitteeseen sisältää mahdollisuuden oppia uutta. Eli tämä on hyvä odottaminen, koska sekä matka että tavoite tarjoavat hyvää ja arvokasta.

Huonoa odottamista on ainakin se, että odottaa jotain tapahtuvaksi. Tällöin odottamisen aikana ei tapahdu mitään ja lopputulosta ei todennäköisesti saavuta koskaan. Mahdollisesti huonoa odottamista on myös se, että odottaa jonkun toisen tekevän jotain tämän toisen omassa elämässä. Silloin matka on vain odottamista ja toivomista (joka ei edistä mitään) ja lopputulos on taas epävarma: aikaa (elämää) on kulunut ja itse jää kenties tyhjin käsin, eikä välttämättä toinenkaan ole tehnyt mitään. Silti toisiin ihmisiin liittyvä odottaminen on kaksipiippuinen juttu: lähimmäisiin liittyvä odottaminen on myös välittämistä. Siitä maksettu hinta voi olla joko siedettävä tai liian korkea, eli ehkä odottamisen hinta on keskeinen asia arvioitaessa odottamisen järkevyyttä.

Minusta tuntuu, että olen odottanut ihan liikaa milloin mitäkin, mutta varmasti en osaa sanoa, mikä on ollut liikaa, paitsi jotain yksittäisiä asioita. Minusta nyt vain vahvasti tuntuu siltä, että elämäänsä ei kannata odottaa ohi, mutta toisaalta hosumalla voi myös menettää arvokkaita asioita. On hankalaa kulkea tässä nuoralla ja toivoa, että en odota niin paljon, että se herättää myöhemmin katkeruutta. Minun pitäisi saada odottamiseen positiivinen sävy ja osata odottaa oikeita asioita, mitä nämä asiat sitten tällä hetkellä ovatkaan.

Pieniä positiivisia asioita

On ollut hieman kurja fiilis viime päivinä, joten nyt on hyvä hetki muistella viime viikkojen positiivisia asioita. Minulla on nimittäin syytä kiitollisuuteen, koska olen saanut tehdä mukavia asioita. Hyvä juttuja:

• Olen ollut terve ja olen nukkunut hyvin. Näiden asioiden hyvyyttä ei voi liikaa korostaa.
• Olen saanut tavata tosi mukavia ihmisiä, joiden tapaamisesta olen kiitollinen.
• Olen ollut metsässä ja istunut nuotiolla (saan vieläkin tuoksutella savulta tuoksuvia vaatteita).
• Olen lukenut mielenkiintoisia kirjoja.
• Olen opiskellut.
• Olen nähnyt ensilumen (ja näen parhaillaan).
• Olen todennut kuntoni olevan niin hyvä, että pystyn juoksemaan. Juokseminen on tuntunut kivalta.

Luultavasti monta muutakin mukavaa asiaa on ollut, mutta jo tuo lista näyttää kivalta. Olen kiitollinen.

Varma keino pahantuulistua eli tukien selvittäminen

Tänään keksin, mikä on varma keino saada itsensä pahantuuliseksi. Se on työttömyys ja siihen liittyvien tukien yms. selvittäminen. Toki varmasti myös näiden tukien hakeminen kaikkine liitepapereiden etsimisineen, mutta näin pitkälle minun ei onneksi tällä erää tarvitse mennä (mitähän sitten olisikaan tapahtunut?!). Halusin siis "vain" selvittää, että jos työttömäksi päädyn, miten käy tulojeni. Toivoin, että tämä helpottaisi stressiäni tuleviin tuloihini liittyen, mutta ei se sitä todellakaan tehnyt, ennemminkin "korjasi" matalaa verenpainettani.

No, eipä tarvitse pitää kiirettä valmistumisen kanssa, kun työttömäksi siirtyminen ei todellakaan avaa rahahanoja. Tokihan saan silloin enemmän rahaa kuin opiskellessa, mutta summa ei ole suuri ja sen saamiseksi minun pitäisi löytää jostain papereita, joilla minun pitää todistella (mielestäni) epäolennaisia asioita. Olennaisinta lienee kuitenkin se, että mahdollisesti saamani summa ei riittäisi nykyisiin menoihini, joita olen toki jo ajat sitten karsinut, mutta kun asuminen on kallista, kallista ja kallista.

Olen tehnyt virheitä viime vuosina, jos ajattelen työttömysturvaani. Viimeisimmät työni tekevät sen, että ansiosidonnaiseni jää olemattomaksi, vaikka minulla on pitkä työhistoria ja työtön en ole ollut yli kymmeneen vuoteen. Tämä herättää katkeruutta, täytyy myöntää ja vaikka ei ehkä pitäisi, säännöt kun ovat mitä ovat ja mitä en ole niitä aiemmin selvittänyt.

Miksi pitää rangaista siitä, että olen ylipäätään tehnyt jotain, töitä ja siinä ohessa kehittänyt itseäni ja osaamistani? Ja miksi juuri viimeisimmän tulonlähteeni täytyy olla se ratkaiseva? Ei töitä tehdessä tule ainakaan itselleni mieleen, että pitäisi selvitellä, että "miten käy ansiosidonnaisen tätä työtä tehdessä", vaan teen töitä, jos niitä on. Nyt olisi luultavasti kannattanut selvitellä asioita etukäteen... mutta myönnän, että olisin silti tehnyt viimeisimmän, kiinnostavan työni. Minä teen sellaisia töitä, joita haluan ja pystyn tekemään, vaikka kuinka yrittäisivät kyykyttää ja rangaista sen jälkeen.

Tokihan tavoitteeni on nyt löytää töitä, mutta kun tilanne on sillä saralla mikä on, niin ikävältä tuntuu. Minua ei kannusta se, että rahat viedään. Olen aina ihmetellyt tätä päättäjien ihmelogiikkaa, jolla ihmisiä "motivoidaan". Minut tuo saa lähinnä vihaiseksi siihen asti, kunnes väsyn ja kummastakaan (vihaisuudesta tai väsymisestä) ei ole kenellekään osapuolelle mitään hyötyä (pitäisi kai kysyä päättäjien mielipide tähän asiaan).

Olen kuitenkin onnekas siinä mielessä, että ei minulla ole nyt mitään hätää ja lähitulevaisuuskin on turvattu. Voisin nyt ihan hyvin hengittää rauhassa ja elää päivän kerrallaan ja luottaa asioiden järjestymiseen, mutta mieli on kurja siinä mielessä, että se kehittelee liian helposti uhkia. Miinuksella eläminen tuntuu uhalta, vaikka se on korkeintaan uhka joskus kaukana tulevaisuudessa, ei juuri nyt. Kai tämä tästä, juuri nyt on kyllä tosi kurja olo.

Ei vetoa

Oivalsin tänään, että minulla ei tällä hetkellä ole oikeastaan mitään, mikä pakottaisi tekemään jotakin. Mikään itseni ulkopuolinen taho (tekeminen tai henkilö) ei "vedä" minua mihinkään. Mikään ei siis oikeastaan pakon kautta motivoi, vaan minun pitäisi itsessäni rakentaa motivaatio ja tekemisen tarkoitus johonkin asiaan. Mikään ei vedä, minun täytyisi työntää.

Ja minuahan ei oikeastaan motivoi laittaa itseäni liikkeelle. Ehkä se johtuu tästä vuodenajasta ja sohvan ja sängyn uskomattomista vetovoimista... tai laiskuudesta ja saamattomuudesta. Ehkä ihmisen tarkoitus olisi olla ulkopuolelta motivoitu, hieman pakotettu, jotta hän toimisi parhaalla mahdollisella motivaatiolla ja energialla? Sopivasti tekemistä, ei liikaa, ei liian vähän.

Nyt kun minun pitäisi ihan itse keskenäni motivoitua arjessani, niin asiaa tarkemmin pohdittuani voin vain todeta, että jotenkin ei huvita. Ei oikeastaan mikään. Sitten jos kuitenkin teen asioita, minulle tulee parempi olo. Tuntuu vain jotenkin tosi merkityksettömältä pakottaa itseni tekemään asioita, joista on ehkä hyvällä onnella merkitystä vain itselleni (jos sitäkään), kuten opiskeluni. Ketä se kiinnostaa, kun valmistun? Ketä se kiinnostaa, saanko töitä vai en? Ketä se kiinnostaa treenaanko ahkerasti ja olen timmissä kunnossa?

En oikein tiedä, mistä repisin merkitystä tekemisilleni. Samalla olen aina kuitenkin ajatellut, että suurimmassa osassa tekemistämme asioista on merkitys mukana ja aika monessa se merkitys on "vain" itsessä koettua. Miksi vain itselle tehdyt asiat tuntuvat jotenkin helposti merkityksettömämmiltä kuin muille tehdyt asiat?

Minusta myös tuntuu juuri nyt siltä, että "muilla" on niin paljon ja minulla ei mitään, vaikka ei se niinkään ole. Minulla on asioita, joita tosi monella ei ole. Onko minulla sitten sellaisia asioita, joita haluaisin ja kaipaisin? Jotain on ja jotain ei ole. Näinhän se kaikilla lienee.

Ei minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin rakentaa itse itselleni motivaatio tekemisiini, luoda kuva valmiista lopputuloksista, on ne sitten mitä tahansa merkityksiltään. Koska harvaa (ketään?) kiinnostaa sekään, teenkö ylipäätään yhtään mitään. Tästä merkityksettömyyden tunteesta tulee tosi tyhjä olo.

Koti, kirjat ja telkkari

Otsikossa tiivistyy asiat, jotka minua vetävät juuri nyt puoleensa. Kaipaan sohvalle peiton alle hautautumista ja hyvää kirjaa käteeni. Kaipaan sitä, että voin katsella ikkunasta ulos pimeyteen. Kaipaan lämmintä kupposta teetä tai mehua. Kaipaan rentoutumista hyvän tv-ohjelman parissa.

Aivan loistavaa on se, että voin toteuttaa tätä kaipuutani! On tosi nautinnollista vain lukea kaikessa rauhassa ja antaa ajan kulua. Olla vain. Pientä miinusta tulee siitä, että voisin harrastaa tätä melkein koko päivän :)

Kun pimeys laskeutuu on tosi vaikeaa lähteä ulos reippailemaan. Ei tässä pimeydessä ole reipas ja liikuntaa kaipaava olo. Päivisin en ole kovin hyvin ehtinyt ulos, mutta nyt viikonloppuna aion mennä metsään kävelemään ja saamaan valoa, raikasta ilmaa ja liikuntaa. Ihminen on luotu liikkumaan valossa, ei pimeydessä :) Pimeydessä on sitten omat askareensa.

Valoisaa viikonloppua!

Voihan haukotus!

On maanantai, aamupäivä ja minun ei tarvitse lähteä mihinkään. Aika kivaa... tai siis kivaa juuri nyt. Oikeasti kivaa, nautittavaa, rentoa... mutta kai minuun on iskostunut yli-innokas työmoraali, kun tällaisena hetkenä tunnen lähinnä painetta, että pitäisi tehdä jotain, pitäisi, pitäisi ja pitäisi! Opiskelu ja työnhaku, kyllä "oikea ja ahkera" ihminen joko opiskelee tai hakee töitä maanantaisena, synkkänä aamuna, jotta oikeuttaa olemassaolonsa! Luon itselleni stressin, jota ei tarvitsisi olla tässä hetkessä. Väsyttää. Ihan oikeasti minulla on lupa mennä vaikka sänkyyn juuri nyt.

Lauantai oli aivan ihana päivä. Minulla oli mielekästä tekemistä ja hyvää seuraa eli paremmissa merkeissä päivä ei olisi voinut mennä. Aktiivinen päivä ilmeisesti aiheutti kuitenkin sen, että olin eilen sunnuntaina tosi väsynyt. Katsoin päivällä elokuvaa ja meinasin nukahtaa istualteen... oikeasti jouduin heilumaan ja huokailemaan, jotta pysyin hereillä. Olin aivan tööt ja töttöröö. Toki lepo, elokuva ja kirjat olivat mukavaa tekemistä.

Viime yönä nukuin pitkään ja hartaasti, mutta silti tunnen oloni raskaaksi ja väsyneeksi. Epäilen, että olen viime aikoina stressannut itseni väsyneeksi, koska osaan luoda stressiä tarvittaessa vaikka tyhjästä. Taito kai sekin... mutta olen siis kokenut painetta opiskelusta enemmän kuin minun tarvitsisi.

Toisaalta osa meneillään olevista opiskelujutuistani on sellaisia, joihin joudun pakottamaan itseni kaikin voimin. Tästä minulle tuleekin muistikuvia menneestä... siitä kun aiemmin olen kaikin voimin pakottanut itseni toimimaan arjessa siten, että voimani ovat menneet. Kyllä se niin on, että jos arkeen alkaa tulla liikaa sellaista, johon joutuu itsensä kaikin voimin pakottamaan, se vie voimat hyvin nopeasti. Joku toinen kestää ehkä suurempaa määrää tuollaista kuin toinen ja minä kai sitten kuuluun tuohon "heikompaan" osaan.

Kai on vain ymmärrettävä, että jaksamisen rajat ovat olemassa ja niitä on kunnioitettava. Oikeastaan ei ole mitään tärkeämpää omassa pienessä elämässä kuin se, että kunnioittaa omia jaksamisen rajojaan. Jos niitä lähtee rikkomaan, omaa itseäkään ei pian enää ole, vaan tilalle ilmestyy ahdistunut kasa lihaa, joka värisee kotonaan voimattomana ja kyvyttömänä. Ja se ei ole kenenkään etu.

Minun on pakko saada stressitasoa jotenkin laskettua ja saada aikani jaettua siten, että teen stressaavia asioita tiettyinä aikoina sen verran kuin jaksan ja sen lisäksi varaan aikaa rentoutumiselle. Että en siis koko aikaa vähintään alitajuisesti vatvoisi, että "pitäisi, pitäisi ja pitäisi". Osaan järjellä ajatella, että mitä pitää tehdä, mutta kehoni ja tunteeni eivät ole samassa linjassa ja komennossa. Miten ihmeessä alitajunnassa vellovan stressinaiheuttajan saisi kuriin?

Arkijuttuja ja työnhakua

Arki rullaa kai omalla painollaan. Opiskelu tahmaa, mutta sentään jotain tapahtuu sillä rintamalla, ja tahmaamisesta huolimatta motivaatio on hyvä. Huvittaisi vain tehdä ihan kaikkea muuta (mistä sitä muuta tekemistä oikein löytyykin?) Olen pystynyt harrastamaan, kun ainakin tällä hetkellä olen terve. Loppuviikolle on tiedossa oletettavasti mukavaa tekemistä, se on kivaa. Ensi viikolla pääsee taas askartelemaan opiskelujuttujen kanssa jne. Rullaatirullaa...

Hakemaani työpaikkaan "valittiin" melkein heti hakuajan umpeuduttua työntekijä. Joopa joo. Kyseessä on julkisen puolen paikka, joten ei ole vaikea ymmärtää, että kyseeseen paikkaan oli jo katsottuna joku ja hakuilmoitus oli pelkkä muodollisuus. Näinhän ne hommat täytyy hoitaa ja ihmiset kiltisti seuraavat pykäliä...

Mutta mieleeni tulee väkisinkin, että eihän se ole kiellettyä, että hakuilmoituksessa vihjattaisiin jotenkin, että "turha hakea, henkilö on jo valittu". Säästyisi hurjasti turhaa työtä lukemattomilta ihmisiltä, kun ymmärtäisi jo heti kättelyssä olla hakematta. Kyllähän se ensi alkuun tuntuisi ehkä oudolta, että ilmoituksessa lukisi, että "ei kannata hakea" tms., mutta olisi se jotenkin reilumpaa, kun viattomien ihmisten tuntien pakerrus ja itsensä kehuminen ihan tyhjän takia.

Tuli vain mieleeni. Olen toki iloinen, että nyt minulla on valmis CV, jolla toivottavasti seuraavan kerran haen oikeaa työpaikkaa.

Aikaansaava!

Vihdoin olen saanut kiinni arjen askareista tahmean alkusyksyn jälkeen. Opiskelu on alkanut sujua, olen hoitanut välttämättömiä asioita sekä olen saanut aikaiseksi jopa hakea töitä! On ollut hyvä fiilis olla vihdoin terve. Olen myös ahkerasti nauttinut liikunnan iloista.

En ole vuosiin varsinaisesti hakenut töitä, joten siihen perehtyminen on vaatinut enemmän aikaa kuin mitä etukäteen ajattelin. Sain kuitenkin väkerrettyä jonkinlaisen ansioluettelon. Selasin avoimia työpaikkoja sillä ajatuksella, että alan harjoitella työnhakua - jos joskus vastaan tuleekin unelmieni työpaikka, osaan ainakin jotain työnhausta verrattuna nykytilanteeseen. Hyvällä tuurilla voisin päästä harjoittelemaan työhaastatteluakin.

Löysinkin työpaikan, jota hakea. Paikka tosin on oikeastikin kiinnostava eli en pelkästään harjoittele työnhakua, vaan voisihan tuo vaikka tärpätäkin. En tosin usko siihen, eikä se niin haittaakaan. Iloitsen vain siitä, että olen ottanut vihdoin tämän askeleen, tehnyt ansioluettelon, perehtynyt työnhakuun ja hakenut töitä. Hyvä minä :)

En tiedä, mitä odotan lähiviikoilta tai -tulevaisuudelta, mutta toiveitani olen ajatellut kirjoittaa ylös. Sen lisäksi pyrin sisäistämään ne mahdollisuuksiksi, eli että ne olisivat täysin mahdollisia toteutua myös omassa elämässäni. Syksy ja edessä oleva vuoden ikävin aika (loputon marraskuu) painavat minua, mutta itseni touhukkaana pitäminen luultavasti auttaa. Aikaansaavuus ja positiiviset tulevaisuudenodotukset toivottavasti kannattelevat nyt lähiaikoja.

Ihminen on ilkeä toiselle

Minua on viime aikoina (tai oikeastaan aina) ärsyttänyt ihmiset, jotka ovat ilkeitä, pahoja tai inhottavia toisilleen. Tämä tuli taas mieleeni tänään, kun huomasin omaisuuttani kadonneen kasvimaalta. Johan ne romppeet saivat koko kesän ollakin siellä ihan rauhassa, tänään piti tuoda ne kotiin, mutta joku muu olikin vienyt ne omaan kotiinsa. Kuspää, suoraan sanottuna.

Olen kirjoittanut asiasta ennenkin, mutta miksi läheisilleen tai muille suorastaan pitää olla inhottava? Miksi kiukuttelu, oikuttelu, ilkeily, pahantahtoisuus? Toki tätä voi selittää pahan olon purkamisella toiseen, joka lienee joidenkin mielestä ihan sallittua, mutta minä en silti voi ymmärtää. Jos on sattunut löytämään aidosti kivan läheisen, miksi ihmeessä ilkeillä hänelle? Vain siksikö, että ihan itsellä sattuu olemaan paha olo eikä osaa käsitellä sitä itse?

Ehkä oma yksinäisyyteni on tehnyt sen, että arvostan läheisiäni yli kaiken ja en missään nimessä halua kaataa omaa pahaa oloani heidän niskaansa. Mieltä painavista asioista toki voin ja haluan jutella heidän kanssaan, mutta se on aivan eri asia kuin tarkoituksellinen oman pahan olon siirtäminen myös toisen kärsittäväksi. En myöskään voisi kuvitella tiuskivani ja kiukuttelevani heille, kyllä pyrin kiukuttelemaan ihan keskenäni, jos kiukuttelutarvetta ilmenee. Pahaa mieltä on taatusti ihan riittävästi ilman että sitä lähtee vielä erityisesti levittelemäänkin.

Kaipa tuollainen kiukuttelu ja pahantahtoisuus on vain inhimillistä. Ihminen ei ole välttämättä hyvä toiselle, vaan enemmänkin itsekeskeinen, omaa etuaan tavoitteleva p***a. Tulihan se tänään todistettuakin, pätee myös ihan läheisiin suhteisiin, vaikka en ymmärräkään ilmiötä. Eipä kai tarvitsekaan ymmärtää, kunhan tietää, että tällaista tapahtuu. Ihminen on usein mikä on.

Kun tunteet virtasivat

Tänään on ollut tunteiden kannalta outo päivä. Tunteeni ovat nimittäin kulkeneet laidasta laitaan: surussa siten, että itkin pitkään, ja toisaalta koin myös ison ilon hetken, jolloin sisimpäni oikein pulppusi iloa. Jotenkin olen tänään pystynyt tuntemaan syvästi ja myös ilmaisemaan tunteitani. Tunteeni ovat virranneet vapautuneemmin kuin aikoihin.

Ehkä tämä päivä on ollut hyvä merkki. Kun asioita sysää liikkeelle, liikahtavat tunteenikin, näköjään. Toisaalta minusta tuntuu, että jotenkin päästin irti ja annoin mennä.Yleensä pidän tunteeni tiukasti itselläni, luultavasti tunteisiin liittyvien pelkojen vuoksi. Onhan tunteiden ilmaiseminen pelottavaa. Tänään se tuntui kuitenkin oikealta ja hyvältä ja se luultavasti johtui tilanteistakin.

Mielenkiintoista on myös se, että eräs pieni toiveeni toteutui tänään. Se tuntuu hassulta, kun juurihan kirjoitin tänne toiveista :) En ole vielä miettinyt suurempia toiveitani, mutta aion sen tehdä ehdottomasti. Elämäntilanne on myös sellainen, että täytyisi muutenkin miettiä, mitä tässä seuraavaksi tekisin, siihenkin toiveet sopivat hyvin.

Rohkeus toivoa isoja asioita

Niinhän sitä sanotaan, että pitää varoa, mitä toivoo. Olen nyt kiitollinen, kun kaksi (pientä?) toivetta on hiljattain toteutunut. Toinen toiveeni on erään kaverin tapaaminen, en ole nimittäin tavannut häntä pitkään aikaan. Toinen toive on hieman kyseenalaisempi, iloa tuottava toki, mutta järkevyydestä en niin tiedä. Tulipahan vain toivottua jotain hassua, joka toteutui :) Sikäli pitää kai varoa, mitä toivoo.

Olen huomannut, että en enää uskalla toivoa isoja asioita. Jos jokin haave on iso, en pysty toivomaan sitä, vaan mieleeni kehittyy muuri/lukko itseni ja toiveen välille. Toive ei tunnu mahdolliselta, vaikka se ei täysin mahdoton järjellä ajateltuna olisikaan. Esimerkiksi monet ihmisiin liittyvät toiveet koen tällaisiksi, vaikka eiköhän loton päävoiton kaltaiset toiveet ole kuitenkin niitä aidosti epätodennäköisiä. Myös esimerkiksi asuminen on asia, jota en koe voivani toivoa, vaikka eihän "mummonmökki jossain rauhallisella paikalla" ole mitenkään utopistinen toive. Pitäisi vain toivoa ja etsiä niitä mummonmökkejä. Jos kaipaan uusia ihmisiä elämääni, pitäisi vain toivoa ja sitten etsiä uusia ihmisiä.

Usein ajattelen, että en tiedä, mitä toivoisin. Silti toisinaan mieleeni piirtyy selkeä kuva siitä, mitä haluaisin. Ei siinä kuvassa ole montaakaan epäselvää kohtaa, ennemminkin liikkumavaraa: haaveeni sisältää monia vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia. Haluaisin kyetä ottamaan siitä kuvasta palasen ja muotoilla palasta toiveen. Sellaisen toiveen, joka ohjaa minua toimimaan ja luomaan toiveesta todellisuutta. Tiedän kokemuksesta, että toiveet voivat todellakin toteutua. Miksi siis en kykene luomaan monista haaveistani totta?

Ehkä en uskalla. Ehkä en ymmärrä mahdollisuuksia. Ehkä en jaksa. En tiedä. Koen kuitenkin, että jotain tarvitsisi tehdä, ainakin purkaa muuri/lukko itseni ja toiveideni väliltä. Pitää uskaltaa toivoa isoja ja isosti! Isot asiat voivat olla mahdollisia, eikö vain? Kunhan ensin toivoo ja toimii.

Hassua on sekin, että miten olen pitkään toivonut tietynlaisia hiuksia ja viime aikoina hiukseni ovat olleet sellaiset tosi usein. Olen pysähtynyt peilin ääreen katsomaan, että oho, onpas kivat hiukset. Minä, joka olen usein ollut turhautunut hiuksiini :)

Ehkä isot toiveeni ovat liian epämääräisiä. Ehkä pitäisi olla tarkempi, kuten tuo esimerkki hiuksistani. Ehkä minun pitäisi toivoa, että "toivon punaisen mummonmökin paikkakunnalta X". Tai että toivon työtä, joka sisältää asiat x, y ja z. En tiedä muuta kuin että haluan toivoa ja isosti! Tehdä toiveista totta ja nauttia elämästä!

Pitää alkaa ehdottomasti harjoitella tätä toivomista ja toiveiden muotoilua.

Arkea ja jotain kivaa

On hyviä ja huonoja fiiliksiä. On onnea, iloa, surua ja synkkyyttä, eli ilmeisesti ihan normaalia elämää. Ihan normaaliin arkeen en ole päässyt sairastelun vuoksi vieläkään kiinni, mutta toisaalta en oikein tiedä, mitä arkeni nyt on ja mitä sen pitäisi olla. Elämä on nyt avoin kirja ja en aina tiedä, miltä se tuntuu.

Tiedän lyhyellä tähtäimellä, mitä minun pitää tehdä nyt. Ja mitä tärkeintä: mitä haluan tehdä arkitekemisenä juuri nyt. Pidän harrastuksistani ja varsinkin, jos pääsisin tekemään niitä kunnolla. Jos viimeksi kirjoittaessani olin tosi tympääntynyt sairastamiseen, nyt olen sitä vielä enemmän...

Kohtasin tänään ajatuksen, että jotain voisi tehdä. Siis ihan elämälle ja sitä rataa :) Jotain kivaa tekemistäkin kaipaisin ja pohdin, että en ole haaveillut matkustelemisesta iäisyyteen. Taloudellinen tilanne ei ehkä ihan tue matkustelua tällä hetkellä, mutta hei, voihan tuollaistakin ajatella/harkita/suunnitella. Ei minulla joka tapauksessa seuraakaan olisi, mistä pääsen siihen ajatukseen, että...

Lukeeko tätä jorinaa joku sellainen, joka kaipaisi pientä (tai isoa) reissua johonkin kotimaassa tai ulkomailla, mutta seura puuttuu? Laita minulle sähköpostia! :)

Kyllähän se niin on, että jos mitään ei yritä, mitään ei saavutakaan. Ihanaa syksyistä viikonloppua! :)

Voipunut ja lukossa

Sairastelu on vienyt voimat ja ajanut elämän jotenkin outoon vaiheeseen. En ole voinut tehdä asioita, joita haluaisin tehdä (liikunta, opiskelu) ja joita pitäisi tehdä (opiskelu). Herään vain joka aamu toteamaan, että tauti ei ole väistynyt, ja ihmettelemään, että mikä ihmeen juttu tämä on? Miksi olen saanut näin aikaisin syksyllä näin omituisen taudin? Jokin flunssan sukulainen tämä toki on, mutta omituinen kulultaan ja kestoltaan ja monimuotoinen oireiltaan. Kestää ja kestää, kaksi viikkoa jo takana. Kauanko minä kestän? Olen jo mökkihöperö ja turhautunut. Koska pääsen tekemään asioita, joita olen luvannut tehdä?

Toisaalta olen ehtinyt tässä miettiä yhtä ja toista ainakin silloin, kun olen jaksanut. Elämässäni on asioita, joista olen iloinen. On kivaa tekemistä ja mukavia ihmisiä (enemmänkin toki voisi olla). Toisaalta olen ymmärtänyt, että olen (edelleenkin) tunnetasolla jotenkin tosi lukossa. Tunteet eivät oikein virtaa, ne jäävät johonkin sisäisen muurini taakse. Ilo saattaa pirskahdella ajoittain ulospäin, mutta niissäkin on liika kontrolli ja säännöstely ikään kuin iloisissa tunteissa olisi jotain vaarallista.

Hankalammat tunteet ovat vielä enemmän lukossa monen muurin takana. Koen kenties, että tunteiden avaaminen avaa myös minut haavoittumaan. Toisaalta voisi ajatella, että olen "hyvä" lokeroimaan hankalat tunteet lokeroihin ajatuksena, että käsittelen tunteet myöhemmin. Sitä en tosin tiedä, tuleeko se "myöhemmin" koskaan. Tietynlainen tunteidenhallinta on hyvä asia, mutta kaipaisin tunnetta siitä, että jotain virtaisi sisälläni vapaasti. Että en olisi niin tukossa. Itkukaan ei meinaa tulla, vaikka syytä olisi. Tunnen, miten sekin törmää johonkin näkymättömään muuriin.

En halua olla vain sisällä, asunnossani näin kipeänä ja muuten liikaa itsessäni lukossa. Yritän ajatella, että tämän pysähdyksen jälkeen tuntuu luultavasti mahtavalta olla terve ja pystyvä. Muistan varmasti taas arvostaa sitä, että pystyn ja jaksan. Sitä odotellessa.

Arkirytmi etsinnässä

Olo on vähän kuin "etsii etsii, mutta ei löydä". Pitäisi siis asettautua selkeään ja aikaansaavaan arkirytmiin,  mutta homma ei vain onnistu. Tuntuu kuin koko ajan tulisi eteen asioita, jotka särkevät hyvät pyrkimykseni, vaikka toisaalta tiedän, että oma tämänhetkinen selkärangattomuus on ehkä suurin ongelma.

Olen onnistunut saamaan oikein kunnon räkätaudinkin. Tämäkään ei auta arjen asioiden eteenpäin viemistä... ennemminkin kaikki vain kasaantuu ja stressaa vielä entistä enemmän. Stressin lisääntyessä kaikki velvollisuudet muuttuvat kaaokseksi pääni sisällä ja keskittyminen on entistä vaikempaa. Lopulta kierrän kehää asunnossani (kuvannollisesti, joskus kirjaimellisestikin) ja mitään muuta ei sitten tapahdukaan. Argh! (Montakohan kertaa olen täällä blogissa valittanut tästä aiheesta?)

Illatkin lipsuvat. Hyvä pyrkimys mennä ajoissa nukkumaan kääntyy siihen, että menen sänkyyn puolen yön jälkeen. Toisaalta se ei sikäli haittaa, kun herään joka tapauksessa joka aamu liian aikaisin, viimeistään ennen seitsemää ja jos menisin aikaisemmin nukkumaan, heräisin vielä aikaisemmin - ja sille ei ole tarvetta. Mutta olisi mukavaa päästä kiinni johonkin järkevään rytmiin.

Elämässä on nyt uutta ja vanhaa ja toisaalta liikaa avoimia ovia. Ehkä se on myös syynä siihen, että kaikki meinaa kaaostua. Ulospäin näytän varmasti tyyneltä kuin peilityyni järvenselkä, mutta sisälläni on eri meininki. Ristiriita. Pitää vain luottaa siihen, että asiat järjestyvät. Näin on tapahtunut nimittäin ennenkin. Pääsisi vain eroon tästä olosta, että pitäisi saada itseni ensin ruotuun.

Nyt soffalle, joka on tullut viime päivinä erittäin tutuksi. Vietävän sitkeä tauti!

Uni hukkuvasta koirasta

Joskus jättäisin mielelläni osan unistani katsomatta. Viime yönä unessani joku (en tiedä kuka) kalasti ja iso kala tarttuikin kiinni siten, että sitä tarvitsi väsyttää. Rannalla istunut koira ensin tarkkaili tilannetta ja lopulta hyppäsi kalan perään. Näin (kuin hidastettuna) kuinka koira pyrki syvyyksistä pintaa kohti, mutta voimat loppuivat. Koira hukkui, hitaasti. Katselin vieressä ja toivoin, että joku ryntäisi pelastamaan sen. Minä en tehnyt mitään muuta kuin tunsin suurta hätäännystä.

Ihmettelen, miksi en tehnyt mitään? (Minua pelotti, kun vesi oli syvää.) Miksi piti nähdä noin inhottava uni? En oikein tiedä, tarkoittavatko unet yhtään mitään, mutta tällaisten unien jälkeen pelkään, että ne voisivat tarkoittaa jotain. Näitä tällaisia unia ei oikein unohdakaan, vaan ne jäävät tunneiksi mieleen tuottamaan pahaa mieltä. "Vain unta", mutta en osaa suhtautua näihin täysin kevyesti.

Taidan tänään käydä juoksemassa, siitä tulee ainakin hyvä mieli. Aurinkokin paistaa, eli on hyvä syy nauttia kauniista päivästä :)

Hankittu: hyvä itsetunto

Jotain on tapahtunut. Minulle on nimittäin tullut hyvä itsetunto, vaikka olen luultavasti koko ikäni kärsinyt vähintään hieman heikosta itsetunnosta. Sain jopa palautetta asiasta toiselta henkilöltä, eli minussa tapahtunut muutos näkyy jopa ulospäin. Lisäksi tähän liittyy hyvä olo, joka myös luultavasti näkyy. Jotain on todella tapahtunut minussa ja luulen, että osan kiitoksesta voin antaa haastavalle työlleni, joka pakotti itseni sisäiseen myllerrykseen ja joka tarjosi mahdollisuuden tavata aivan mahtavia ihmisiä. Muutokseen on luultavasti muitakin syitä kuten lisääntynyt liikunta, joka voimaannuttaa omalla tavallaan ja auttaa viihtymään kehossani. Se että on ollut aikaa, on antanut päälle aikaa kasvaa ja työstää ajatuksia.

On minulla silti ajoittain stressiä, ahdistusta ja paha olo, mutta kenelläpä ei olisi. Pääasiassa nautin tästä uudesta vahvuuden tunteesta, jota kannan sisälläni ja jonka tunnen säteilevän ulospäin. Minusta tuntuu, että olen hyvä, pystyvä ja kykenevä. Tiedän, että en ole täydellinen, mutta tiedän myös, että olen riittävän hyvä vaikka mihin. Minulla ei ole mitään syytä vähätellä itseäni tai pitää itseäni muita huonompana.

Muutos on ollut niin nopea, että minua hämmentää aiemmat ajatukseni vähintään jonkinlaisesta huonoudesta. Elämästä katoaa paljon tärkeää pois, jos ei arvosta itseään tai ei pidä itseään riittävän hyvänä. Silti en osaa antaa mitään erityisiä neuvoja siihen, miten itsetunnon saa rakennettua. Minua auttoi kai kokonaisvaltaisuus. Oli asioita, jotka myllersivät mieleni ja ajatukseni. Onnistumisen kokemus (työssä) oli tosi tärkeää. Lisääntynyt liikunta vahvisti kehoani ja nosti mielialaa. Riittävä vapaa-aika tarjosi mahdollisuuden omien aikataulujen noudattamiseen, ajatusteni kuuntelemiseen ja työstämiseen sekä riittävään lepoon.

Näin on hyvä olla :)

Villasukan korjaaja

En ole oikein koskaan ollut käsityöihminen, vaikka käsitöihin liittyviä projekteja olen into piukassa toisinaan aloittanutkin. Useimmat "projektini" ovat jääneet kesken, mutta valmista olen myös saanut aikaiseksi. Pravuurini lienee villasukat, eli sellaiset osaan tehdä.

Pari päivää sitten päätin vihdoin korjata mummini neulomat villasukat, joihin on tullut reiät päkiöiden kohdalle. (Sukat ovat odottaneet korjausta monta vuotta...) Ajattelin, että korjaaminen on helppo homma, kun vain leikkaa sukista päkiät pois, poimii silmukat ja neuloo "uudet varpaat".

Hieman sain ihmetellä, miten silmukat poimitaan puikoille, mutta se onnistui lopulta - tosin silmukat oli tosi tiukat eli hädintuskin sain puikot laitettua. Tästä päättelin, että ohuemmat puikot voisi olla paikallaan ja kävin ostamassa sellaiset. Vaihdoin puikot ja tyytyväisenä totesin, että sain jokaiselle puikolle saman määrän silmukoita.

Olen katsellut tekelettäni tyytyväisenä, kunnes oivalsin jonkin asian olevan pielessä. Missä langanpää on? Siis pitäisihän sukissa jokin sellainen olla ja minulla ei ole. Minulla on vain kireähköjä silmukoita 12 kappaletta per puikko enkä mitenkään löydä langanpäätä. Missä ihmeessä se voi olla?

Nyt sitten pohdin, että neulonko sukat vai mitä teen. Jos langanpäätä ei löydy, se tarkoittaa, että sukka saattaa purkautua myöhemmin. Enkä osaa parsia sukkia (voisihan senkin toki opetella...). Höhlää. Käsityöt ovat kyllä rakettitiedettä :P

Päivä on henkäys

Aika kuluu todella nopeasti. Tuntuu, että kun aamulla asetun sohvalle heräämään, ilta saapuukin, minä edelleen samassa asennossa sohvalla istuen. Mitä siinä välillä tapahtuu? Yksi henkäys? Siltä tuntuu.

Kasvimaalla on kiihkeän kasvun aika meneillään, ainakin juureksilla, joita täytyisi vielä harventaa. Kolme mattoa odottaa pesemistä, mutta pesupaikalla lentelevät ampiaiset eivät houkuttele. Olen hieman lukenut opiskelujuttuja. Luin juuri kaksi hyvää kirjaa ja aion aloittaa uuden kirjan lukemisen. Olen ostanut sisustustarvikkeita, joilla saan kotiin sekä ilmettä että järkeviä säilytysratkaisuja. Olen tyhjentänyt vaatekaappiani. Mielessä pyörii kirpparipöydän varaaminen, mutta en ole varma, onko mahdollinen pieni voitto kaiken vaivan arvoista. Pitäisi pestä peittoja ja tyynyjä, kun hikiaika on vihdoin ohi. Kohta on syyskuu ja sen jälkeen saattaa edessä olla loputon marraskuu ennen seuraavaa vihreää aikaa. Hämmentävää. Mitähän tekisin? Mitä minun pitäisi tehdä?

Pitää elää päivä kerrallaan. Pestä välillä matto, harventaa porkkanat. Siivota, katsoa telkkaria, lukea kirja. Ehkä se, että päivässä ei ole aikatauluja tuomassa ryhtiä, tekee jotenkin kelluvan olon. En halua, että marraskuu tulee.

Kehittelin itselleni stressin

Puhuin puhelimessa. Minulle soittanut henkilö ja keskustelunaiheemme eivät liittyneet stressiin mitenkään, mutta oivalsin puhelun jälkeen, että olen stressaantunut ja se on yksi syy siihen, että olen ärtynyt. Olen stressaantunut siksi, että en saa millään itsestäni niskapeppuotetta ja itseäni tekemään opinnäytetyötäni. Kaikkea muuta tekemistä saan kyllä kehiteltyä, ei ongelmaa... mutta sen kaiken muun tekemisen taustalla värisee ajatus: tee opinnäytetyötä, tee nyt ja heti ja tässä ja nyt! Pitää pitää pitää! Ei ihme, että stressaa, kun tuota kuuntelee.

Tosiasia on toki se, että minun olisi syytä saada opinnäytetyötäni eteenpäin. Haluan oikeasti saada sen tehtyä, eikä se synny, jos välttelen sitä. Opinnäytetyöni aihe ei ole mitenkään vastenmielinen ja koen, että voisin tehdä työtä ihan mielelläni - mutta silti välttelen sitä ja ennemmin sisustan, luen kirjoja, liikun ja suunnittelen tulevaa sekä ennen kaikkea nautin kesästä. Olen tehnyt välttelystä tekemisen itselleni.

Minun pitäisi saada mieleni rauhoittumaan. Tiedän, että minun pitäisi vain suunnitella ajankohdat, jolloin oikeasti teen opintojani ja muun ajan voisin hillua vaikka ympäri seiniä ja maalailla taivaanrantoja. Kunhan olisi ensin ne ajat, jolloin oikeasti teen sitä opinnäytetyötäni. Tiedän, mitä pitäisi tehdä, mutta silti haahuilen ja haaveilen. Joku roti!

Kyllä tämä tästä. Kunhan nyt vain piti vältellä aihetta taas kerran vaikka blogiin kirjoittamalla :)

Kirjoitan

Minun tekee mieli kirjoittaa, on oikeastaan tehnyt mieli jo jonkin aikaa. Olenkin pyöritellyt mielessäni, mitä kirjoittaisin ja miten. Minullahan on ollut vetoa kirjoittamiseen jo ala-asteikäisestä saakka, jolloin kirjoittelin tarinoita vihkoihin, tarinoita, jotka jäivät aina kesken, kun tuli muuta. Se sirkusseikkailukin, josta kovasti pidin. Yläasteella kirjoitin runoja.

Oli mukavaa kirjoittaa ihan mitä halusin ja miten halusin. Luultavasti muu elämä (eli nuoruuden hömpötykset) vei silloin ajan kirjoittamiselta, lukuunottamatta satunnaista päiväkirjan kirjoittelua, mutta tarinointi pääni sisällä ei ole koskaan lakannut. Noiden lapsuuteni ja nuoruuteni kirjoitusaikojen ja nykyajan kirjoittelun välille on kuitenkin noussut jokin seinä. Silloin kirjoittaminen oli hulluutta, vapautta, riehakkuutta ja mitään rajoja ei ollut. Sanoilla sai hyppiä minne halusi, eivätkä kirjoitusvirheetkään painaneet mitään, vaan tarina painoi ja kuljetti.

Nyt tiedostan liian selvästi sen, että kun kirjoittaa, täytyy tietää, miten kirjoittaa. Täytyy osata. Täytyy kirjoittaa jotain tyyliä, tietyllä tavalla. Blaah... joten olen antanut kirjoittamiseni olla, koska en osaa ja en ole riittävän hyvä. Siitä huolimatta, että en kirjoita mitään tarkoitusta varten ja kenellekään. Höhlää.

Olen nyt harkinnut, että jos suinkin minulla on aikaa, alan kirjoittaa. Ja aion kirjoittaa juuri niin kuin itse haluan, omalla äänelläni ja juuri sellaista tekstiä kuin mitä ikinä haluankaan. Heihei säännöt! Haluan saada yhteyden siihen vahvaan ja villiin, täräyttävään kirjoitustyyliin, joka minulla nuorena ajoittain oli (jos sellainen on siis sitä, mitä haluan). Kirjoittamisessani oli nimittäin jotain outoa voimaa, jota hätkähdän vieläkin. Minulla on nimittäin jotain nuoruuteni tekstejä tallessa. Ne tekstit yllättävät itseni vieläkin.

Kirjoituksissani oli asennetta, jota kaipaan itseeni tähän hetkeen, kaikille elämän osa-alueille. Ehkä se oli nuoruuden intoa ja tietynlaista ehdottomuutta, mutta siinä voimassa olisi ammennettavaa. Toki muistan myös sen ajan huonoja hetkiä, jotka nekin olivat varsin voimallisia, mutta ei niiden muisteleminen anna mitään tähän päivään. Olen iloinen, että olen säästänyt jotain nuoruuteni teksteistä, koska ne ovat inspiroivia.

Miksi ei saisi ja voisi kirjoittaa, vaikka on keskinkertainen kirjoittaja (ihan koulumenestyksenkin perusteella)? Ehkä kukaan ei koskaan lue kirjoituksiani, mutta luulen, että tarinointi voisi antaa itselleni niin paljon, että se kannattaisi. Olen keksinyt jo tarinalleni päähenkilön, joka kasvaa ja kehittyy hiljalleen ajatuksissani...

Syyllistäminen

Tunnen syyllisyyttä, helposti, paljon ja turhastakin. Siispä syyllistäminen on iskenyt minuun aina kuin puukko sulaan voihin. Helppo homma. Olen liian paljon sortunut toimimaan noissa tilanteissa siten kuin syyllistävä osapuoli on halunnut ja itselleni on jäänyt kynnysmaton litteä ja käytetty olo. Sillä ei ole ollut suurtakaan väliä, kuinka syyllinen minä olen oikeasti ollut. Kai minulla jokin osa on ollut, kun minua on syyllistetty? Vai?

No, eihän se näin ole. On olemassa ihmisiä, jotka syyllistävät, vaikka syyllistymiseen ei aihetta olisikaan. Tämä on ollut yksi iso oppiläksyni. En vielä osaa kuitenkaan suhtautua tällaisiin ihmisiin muuten kuin tilannetta ja asiaa vältellen. Yritän välttää konfliktia, koska en tiedä, miten sitä käsitellään tilanteessa, jossa minua syyllistetään asiasta, johon en ole syyllinen. On paljon helpompaa olla ihmisten kanssa väleissä kuin riidellä, vaikka kääntöpuolena onkin kynnysmaton fiilikset.

Eri tilanteita ovat ne, joissa oikeasti olen ollut syyllinen. Minun on ollut helppo ottaa asioista opikseni, selittää ja pyytää anteeksi. (Toisen osapuolen reaktiot ovat toki asia erikseen.) Mutkatonta edes omalta puoleltani.

Hiljattain minua syyllistettiin asiasta, jonka eräs tuntemani henkilö on jättänyt tekemättä. Minua mietitytti oma roolini (sylkykuppi) tässä asiassa. Viestin sävy oli vahvan syyllistävä, vaikka en osaakaan arvioida, onko se vain henkilön oma ilmaisutapa ja sinällään pahaa tahtomatonta, vai sellaista pahantahtoista ilmaisua, jolla pyritään saamaan minut syyllistymisen kautta toimimaan. En tosin tiedä, miten minun pitäisi toimia, kun minun pitäisi saada toinen henkilö toimimaan aivan kuin minä olisin vastuussa. Yhtä kaikki, paska fiilis tuli. Tajusin, että kynnysmatto olen ollut ja enää en jaksa. Seinä tuli vastaan, mutta vain omassa päässäni. Tässä tilanteessa toimin kuten aiemminkin, jätin reagoimatta, koska koen, että toisten asiat eivät minulle kuulu ja riita tällaisessa tilanteessa on hyödytön ja järjetön.

Olen oppinut erottamaan syyllistämistä. En vain tiedä, olenko tullut liiankin herkkänahkaiseksi, kun ihokarvani nousevat pystyyn ja verenpaineeni nousee ihan vain siitäkin, kun kuuntelen toisten ihmisten välistä syyllistämistä. En juuri nyt jotenkin edes ymmärrä syyllistämistä, siis sellaista, jossa oikeaa syyllistä ei etsimälläkään löydä. Painostustahan se on, pyrkimystä vaikuttaa toiseen oman edun vuoksi. Inhottavaa. Liekö syyllisin syyllistäjä itse...

Näin selviän helteessä

Arvelen keksineeni syyn sille, miksi minulla on helposti helteellä tukalan olon lisäksi usein huono olo. Minulla on alhainen verenpaine ja kun kuumuus laskee sitä entisestään, oloni muuttuu huonoksi. Silloin minua huimaa ja minun on vaikea juoda, syödä tai päästä ylös sohvalta. Minulla on ollut alhainen verenpaine varmaan jo vuosia (miksihän se on laskenut normaalista lukemiin 60/100?), mutta olen selkeästi tottunut siihen, että huimaaminen on normaali olotila. Oikeastihan saatan kävellessäni ottaa sivuaskelia kuin humalainen, kun päässä heittää. En osaa enää sanoa, onko tuollainen normaalia.

Onnistuin kuitenkin nyt helteiden aikana mittaamaan verenpainettani useampaan otteeseen, erilaisissa oloissa. Kun oloni muuttuu huimaavaksi, heikoksi tai väsyneeksi, yläpaineeni sukeltaa yleensä alle sadan. Tästä oivalsin myös, että voiskohan yläpaineeni alhaisuus selittää myös ajoittaista väsymystäni? Näin voisi olla ja olisi enemmän kuin mukavaa saada vihdoin selitys pitkään jatkuneelle, ajoittaiselle väsymykselleni!

Olen nyt siis ottanut helteessä selviämisen keinoikseni sellaisia asioita, jotka nostavat verenpainetta ja ihme on tapahtunut: minulla on toki tukalaa, mutta selviän selvästi aiempia vuosia paremmin, oloni pysyy jopa aika hyvänä! Jipii! Olen siis tehnyt seuraavaa:

• Juon paljon kivennäisvettä. En usko, että helteellä kykenee juomaan liikaa.
• Lisään ylimääräistä suolaa ruokaani, syön suolapähkinöitä ja salmiakkia. Ylipäätään syön suolaa ja salmiakkia juuri niin paljon kuin mieleni tekee.
• Syön säännöllisesti, jopa kahden-kolmen tunnin välein, mikä on useammin kuin yleensä.
• Puuhastelen mahdollisimman paljon. Kun ei lysähdä sohvan pohjalle liiaksi, saa vireyden pysymään paremmin yllä.
• Liikun niin paljon kuin tässä säässä voi, eli sisäliikuntaa ilmaistoidussa salissa, uimista ja kevyttä pyöräilyä.
• Olikohan vielä jotain muuta? Verenpaineeseen liittymättömänä vietän kotona mahdollisimman paljon aikaa tuulettimen ääressä. Muuten ei pysty olemaan.

Toki tänä kesänä on auttanut se, että minun ei tarvitse viettää päivisin aikaani liian kylmissä (eli yli-ilmastoiduissa) tiloissa töiden tms. vuoksi. Sen vuoksi olen luultavasti tottuneempi helteeseen ja kotioloihin kuin yleensä.

Toivoin toki, että sää normalisoituisi mahdollisimman pian. Liika on ehdottomasti liikaa, lämpötilassa ainakin.

Odotan

Helleaika on odottamista. Odotan, että voisin taas jatkaa elämääni, tehdä sekä arki- että loma-asioita. Tässä helteessä elämä kutistuu selviämiseen ja sinnittelyyn. Sisällä on 32 astetta lämmintä ja toimiminen on mahdollista vain tuulettimen puhaltaessa vieressä. Ulkona ainoa, mitä voi tehdä, on uiminen. Muu on liian tukalaa. Silti täytyy illalla mennä kasvimaalle tekemään sen, mitä voi ja jaksaa. Siis kastelemaan, rikkaruohot saavat kukoistaa.

Jääkaappi on niin jäässä, että se pitäisi sulattaa. Toki yli 20-vuotias jääkaappi osaa sulattaa itsensä, mutta vanhuus on alkanut tehdä tepposensa, erityisesti helteellä. Pitää siis avittaa kaappia, joka jäätyneenä hurisee taukoamatta. Mitkään kengät, ehkä lenkkareita lukuunottamatta, eivät ole jalassa hyvät vaan kaikki kesäkengät hiertävät jalassa. Yhdet kengät tekivät 1-2 kilometrin kävelymatkalla neljä rakkoa. Ne ovat hellekengät eli sandaalit, mutta koska ne hiertävät jalan hikoillessa, kengät saavat puolestani lähteä kierrätykseen.

Mukavaa on ollut sisäliikunta ilmastoidussa salissa, suosittelen! Voisin maksaa pelkästään siitä, että pääsen tuollaiseen tilaan. Olenkin kulkenut paljon ilmastoiduissa kaupoissa, vaikka minun ei tarvitsisikaan ostaa mitään. Kotona olen saanut tehtyä jotain pieniä siivousaskareita aamupäivisin, kun aurinko ei vielä porota sisälle täydellä terällä.

Hellejaksot ovat itselleni aina elämän poikkeustilanteita. Odotan ja sinnittelen. Katselen sääennustuksia ja odotan todella sitä, että vihdoin inhimillisempiä lämpötiloja olisi tarjolla. Kaipaan normaalia mahdollisuutta toimia ja tehdä asioita. Olisi niin paljon tehtävää ja intoakin niihin, mutta... ei niin ei. Odotellaan.

Yöpöydän laatikoissa

Minulla on yöpöytä, jossa on kolme laatikkoa. Alin laatikko sisältää tärkeitä papereitani, kuten todistuksia. Ne on lajiteltu ja järjestyksessä. Muut kaksi laatikkoa sen sijaan... niissä on vallinnut täysi kaaos jo vuosia! Lopulta kyllästyin tilanteeseen, kun laatikoita ei saanut enää kunnolla kiinni ja en millään meinannut löytää niistä erästä tärkeää paperia. Tyhjensin laatikot sängylle, pyyhin laatikot ja laitoin takaisin paikalleen. Raivasin laatikon tavaroita jonkin aikaa aika lannistunein mielialoin (kamalasti pientä rojua!) ja laitoin rojut pussiin. Illalla palasin askareen pariin uudella innolla.

Yöpöydän laatikostani löytyi siis mm. seuraavia tavaroita:

• Kirjanmerkkejä, eri kokoisia ja näköisiä, määärällisesti aivan liikaa omiin tarpeisiini
• Paperia, siis nenäliinoja ja vessapaperia. Onhan minulla räkätauteja ollut ja muistan papereita tunkeneeni laatikoihin, mutta se määrä... Nämä laatikoista tunkeilevat paperit olivat yksi mittani täyttäjä.
• Rahaa, euroja, markkoja ja erilaista ulkomaan valuuttaa määränä yllättävän paljon, mutta ei arvoltaan. 50 markan seteli olisi aikanaan toki kannattanut vaihtaa euroiksi. Euroja oli niin paljon, että osan laitoin lompakkooni. Laatikkoon jäi enää vain summa, joka tarvitaan ulko-oven avaamiseen liittyvään maksuun silloin, kun avain on jäänyt kotiin (laskutettuna summa on paljon suurempi).
• Pieniä kiviä. En todellakaan muista, mistä nämä ovat peräisin.
• Avaimia, joista osasta en tiedä, mihin ne käyvät.
• Pastillirasioita kuusi kappaletta, osa avaamattomia, osa vanhentuneita.
• Muistikirjoja, joista kahteen olen kirjoittanut viimeksi yläasteella tai lukiossa (hauska lukea!). Lisäksi löytyi tyhjiäkin vihkoja.
• Hyväksymiskirje opiskelemaan pääsystäni (säästin, kiva muisto).
• Saatuja joulu- ja muita kortteja.
• Monta, aivain liian monta avaimenperää.
• Puukko.
• Tarot-kortit.
• Kaksi vanhentunutta passiani (kai nämä voi hävittää?).
• Postipankin säästökirja (eli se kirjanen, johon merkitään tilille panot ja nostot).
• Nimitarroja.
• Pinssejä ja rintamerkkejä tapahtumista (en tiedä, haluanko säilyttää...).
• Sormus, ihan kiva.
• Postimerkkejä.
• Vanhentuneita takuukuitteja (joista selvisi, että risaantunut tietokoneeni kesti 5,5 vuotta, onko se paljon vai vähän?).

Laatikoiden läpikäyminen oli oikeastaan aika ahdistava projekti, niissä oli niin paljon kaikkea vanhaa ja menneeseen liittyvää, johon törmääminen veti taas mieltä menneeseen ja ahdistavaan. Toisaalta oli mukavaa, että en joistakin tavaroista edes enää muistanut, mihin ne liittyivät. Niistä luopuminen oli helppoa. Tästä urakasta tuli mieleeni, että kuinka puhdistavaa vanhasta luopuminen voikaan olla, varsinkin sellaista vanhasta, johon liittyy jotain ikävää. Minulle ei tule ikävä suurinta osaa niistä rojuista, jotka ovat laatikossani menneisyyden kaikuja. On vain ja ainoastaan helpostus päästä niistä eroon.

Haave ja hankinta

Mainitsin muistaakseni muutama kirjoitus sitten haaveilevani jostakin tänä kesänä. Oikeastaan olen haaveillut asiasta jo muutamana kesänä, mutta en ole toteuttanut sitä. Haaveeni on: auto! Kyllä, minä ekologisia arvoja kannattavana ihmisenä haaveilen autosta!

Oikeastaan minulla on tosi ristiriitainen suhde auton omistamiseen. En halua omistaa autoa. Tarvitsen kuitenkin autoa, jos aion edes joskus päästä retkeilemään, marjastamaan ja tapaamaan ihmisiä. Ei oikein ole vaihtoehtoja auton omistamiselle, jos tarvitsee autoa lähinnä vain kesäisin paikasta toiseen siirtymiseen luontoharrastusten parissa. Se on höhlää! Vuokraaminen ei ole oikein vaihtoehto, koska se on liian kallista, jäisi menemättä.

Toisaalta en todellakaan enää halua tinkiä noista itselleni tärkeistä asioista vain sen vuoksi, että en pääse kulkemaan. Olen ollut tosi ristiriitaisissa fiiliksissä tämän asian suhteen, koska olen tinkinyt luontoharrastuksista niin monta vuotta, että se riipii jo, enkä enää jaksaisi jatkaa samalla linjalla. Eli sillä linjalla, että harrastan vain, jos jonkun kyydissä satun pääsemään joskus johonkin. Kyydin pyytäminen tässä iässä on itselleni jo valtava kynnys, koska koen olevani siinä "iässä", että olisi minun vuoroni tarjota kyytiä.

Olin alkukesällä aika varma siitä, että ostan auton, koska olen lopen kyllästynyt myös julkisissa kulkuneuvoissa tavaroiden raahaamiseen. En kuitenkaan ostanut, olen ollut niin kiinni kaikenlaisessa tekemisessä, että en olisi ehtinyt tehdä autolla mitään. Ehkä hyvä näin, nyt minusta tuntuu siltä, että maltan mieleni vielä tämän kesän. Eniten hidasteena tässä asiassa on tulevaisuuden epävarmuus, erityisesti tulojen epävarmuus, pienuus ja suorastaan olemattomuus. Jos saan töitä, tilanne toki muuttuu, mutta työllistyminen taitaa olla juuri nyt jonkin sortin ihme. Ehtiihän sen auton hommata myöhemminkin.

Hankinnoilta en kuitenkaan välttynyt, kun tietokoneeni hajosi. Katselin useita päiviä netistä erilaisia tietokonemalleja ja ihmettelin, minkälaisen tarvitsisin. Päädyin turhankin hyvään (hyvästi hidastelut!), mutta kukkaroa se kirpaisee. Joten ihan hyvä, että auto jäi kauppaan.

Kaikenlaista tekee mieli tehdä ja hankkia, mutta tulevaisuuden näkymien epävarmuus hidastaa. Yritän kuitenkin elää juuri nyt ja olla pelkäämättä tulevaa. Jos rahani loppuvat, ne loppuvat. Se on sitten sellaista se ja siihen sopeudutaan.

Lämmintä, kuumaa, tukalaa

Hetkessä hypättiin viileästä kesästä helteisiin, hupsista. Niin kuin olen täällä tsiljoona kertaa sanonut, en pidä helteistä. Minulle tulee tosi tukala ja huono olo, jossa keskityn lähinnä selviytymään hengissä kuumien päivien läpi. Aina ei näin ole kuitenkaan ollut, olen joskus nauttinut helteistä.

En tiedä, mistä muutos johtuu. Iästäkö? Muistan nauttineeni helteistä, lekotelleeni auringossa tuntematta suurta tukaluutta. Minun ei ole tarvinnut olla niin huolellinen nesteen ja suolan suhteen kuin mitä nyt tarvitsee. Olen voinut heilua ulkona huoletta. Nyt pitää ostaa litratolkulla kivennäisvettä ja jotain suolaista ja muistaa "lääkitä" itseään niillä säännöllisin väliajoin. Parasta, mitä helteillä voi tehdä, on uiminen. Muuta ei sitten jaksakaan.

Nykyinen asuntoni on tähän mennessä ehdottomasti huonoin helteillä elämiseen. Kuuma ja ilmanvaihtoa ei ole (viileinäkään päivinä). Tämä on varmasti muuttanut suhtautumistani helteisiin, kun enää asuntoni ei ole sellainen paikka, jossa voisi helteellä olla.

Silti hellepäiviä maassamme on oikeasti aika vähän. Minulle sopivia säitä on vuodessa aika paljon ja helleihmisille tällaista herkkua on vähän. Nauttikaa siis te, jotka voitte! Mielellään minunkin puolestani :) Aion minäkin nauttia, minkä voin. Olen hieman auringossa, kun pieni määrä aurinkoa tuntuu hyvältä ja tarpeelliselta. Nautin pienestä tuulen henkäyksestä, joka helpottaa tukaluutta. Nautin jäätelöä ulkona istuen vihreyttä ja kesän hehkua katsellen. Käyn järvessä vilvoittelemassa. Vuodenajat ovat ihana asia, vaikka niissä ei ihan kaikki juuri itseä miellyttäisikään :)

Menneisyyden kokemusten herättämät tunteet

Minulla on välillä ollut vaikeuksia olla sujut tiettyjen menneisyydessä tapahtuneiden asioiden kanssa. On tapahtunut ikäviä asioita, tai vielä pahempaa: olen itse tehnyt asioita, joita nykyään kadun syvästi. Kyseiset asiat eivät sinällään ole mitään erityisen järisyttäviä, mutta itselleni ikäviä, vahingollisia ja surullisia asioita tai vääriltä tuntuneita valintoja. Omat jutut voivat tuntua isoilta, vaikka ne eivät sitä olisikaan. Ihminen voi nuorena olla tyhmä, tai toki ihan missä iässä tahansa, mutta tekemällä ja kokemalla oppii.

Vaikka silti edelleen painin ajoittain menneen kanssa, olen huomannut kuitenkin päässeeni eteenpäin. Ikävät asiat ovat muuttumassa päässäni jonkinlaiseksi mössöksi, josta ne eivät enää pistä terävinä esille vuolemaan haavoja auki yhä uudelleen ja uudelleen. Tästä mössöstä nousee pikemminkin tunteita, jotka kattavat kaikkea mennyttä ikävää. Tunteet ovat harmitus siitä, mitä olen ajatellut itsestäni, ja paha olo siitä, miten olen antanut ihmisten kohdella itseäni (eli itseni ja muiden välisen rajan epämääräisyys). Nämä asiat toki kietoutuvat yhteen: miten ajattelen itsestäni ja miten kohtelen itseäni ohjaa myös muita kohtelemaan minua samoin.

Tuntuu tosi hyvältä, että olen päässyt tässä asiassa eteenpäin. Minun on nyt helpompi käsitellä heränneitä tunteita ja oivalluksia, kun tiedän, mistä on ollut ikävissä tapauksissa pohjimmiltaan kyse. Toisaalta olen valtavan surullinen siitä, millainen olen ollut itseäni kohtaan. Suren sitä, että en ole pitänyt tiukkoja rajoja ikäviä ihmisiä kohtaan. Suren myös sitä, että en ole arvostanut itseäni ja nähnyt kaikkea runsasta hyvää itsessäni. Harmittaa, että olen jättänyt lahjojani, potentiaaliani ja osaamistani liian vähälle käytölle. Minulla olisi ollut paljon syytä kulkea itsevarmasti leuka pystyssä niillä elämän osa-alueilla, joilla olen kulkenut.

Olen ollut piilossa sekä itseltäni että muilta. Tällä en tarkoita sitä, että kaipaisin julkisuuteen tms. vaan sitä, että koen pitäneeni kynttilääni vakan alla ihan kaikessa, mitä olen tehnyt. Samalla olen antanut muiden temmeltää omalla reviirilläni (heikot omat rajat) tehden asioita, joita he ovat halunneet tehdä. Minä olen tehnyt, mitä olen kuvitellut voivani tehdä huomioidessani muiden toiveet. Olen luonut itselleni rajat, häkin. Esimerkkinä tällaisesta rajoittamisesta on oma alavalintani eli ala, jota olen opiskellut. En tehnyt valintaa sen mukaan, mitä itse olisin halunnut.

Luulen, että nämä tunteet ovat osa ajoittain nousevaa pahaa oloani. Kaipaan itseäni ja itseäni esille itselleni ja muille. Elämäni ja itseni välillä on ristiriita, joka hiertää: on elämä, jota olen ajautunut elämään ja on sisäinen kokemus itsestäni, joka koen olevani. Olen häkkilintu.

Näiden mietteiden myötä minusta tuntuu ajoittain tosi hyvältä. Minulle tulee olo, että saatan pystyä avaamaan häkkini ovet. Uskon, että pystyisin lentämään.

Kaipuu johonkin tai joksikin

Kai tyytymättömyyden tunnetta nostaa usein se, että kaipaa jotakin, jota ei juuri nyt ole, tai kaipaa joksikin, joka ei ole. Usein kaipuun kohteet ovat saavuttamattomia, mutta joskus niistä voi saavuttaa ainakin jotakin osia. Esimerkiksi jos haluaa olla rohkea ihminen, voi opetella olemaan joissakin tilanteissa aiempaa rohkeampi, vaikka kokonaisuudessaan edelleen olisikin aika arka.

Minusta tällainen tyytymättömyys on miina. Olen astunut siihen turhan usein. Kaipaan usein johonkin tai joksikin, vaikka en oikein edes osaisi määritellä, mitä nuo kaipuun kohteet ovat. Ehkä kaipaan parempaa tulevaisuutta, parempaa asuinpaikkaa, hyvää työtä ja kaikenlaista iloa ja hauskanpitoa. Ehkä tuo on tunne, että voisi olla parempi jotenkin toisin ja nyt täytyisi muuttaa/muuttua, jotta tulevaisuus muuttuisi. Läsnäolo tässä hetkessä muuttuu vaikeaksi ja tukalaksi ja sisälle hiipii pelko kaiken jatkumisesta ennallaan. Tällä hetkellä selvästi kaipaan jotain niin että sisällä välilllä rutistaa, mutta en ymmärrä miksi.

Tällainen kaipuu voi olla vahva voima muutokselle, joten sikäli se on hyvä asia. Se ei saisi kuitenkaan nielaista tätä hetkeä, tätä elämän ainoaa todellista hetkeä, joka on juuri nyt.

Kaipaan itseäni. Olen elänyt liian paljon muiden odotusten mukaisesti, kiltisti ja kuuliaisesti, että jotenkin tuntuu, että en aina saa kosketusta todelliseen itseeni... joka on... millainen? En oikein edes tiedä. Aistin helposti muiden odotuksia ja tunnen helposti syyllisyyttä, joten on helppoa ollut vastata muiden odotuksiin, tehdä niin kuin odotetaan. En tarkoita, että varsinaisesti olisin tehnyt tahtoani vastaan - useimmiten en - mutta jotenkin tuo liika odotuksiin vastaavuus on kadottanut oman ääneni kuulemista. Mitä minä haluan?

Enkä tarkoita tällä sitä, että kaipaisin jotain räjähtävän erilaista ja räväkkää. Kaipaan vain parempaa tunnetta itsestäni itselleni. Kaipaan jonkinlaista vapautta toteuttaa itseäni ja elämääni. Ehkä ulospäin mikään ei muuttuisi, jos toimisin noin, mutta kaipaan itselleni kokemusta itsestäni tuollaisena. Ehkä kevään rankan suorittamisurakan jälkeinen tämä kesän tuoma vapaa-aika on herättänyt itsessäni tunteita siitä, että haluan olla muutakin kuin kuuliainen suorittaja. Ehkä haluan luoda jotain uutta, jos ei muuten, niin omassa päässäni ja vain itselleni ja vain itseni määrittämien rajojen (tai rajattomuuden) mukaan.

Kaipaan myös joskus toisenlaiseen elämäntilanteeseen. Kaipaan sosiaalista verkostoa, ehkä koiraa, mielenkiintoisia aktiviteetteja. Olen elänyt tätä nykyistä elämäntilannetta jo sata vuotta, siltä ainakin tuntuu. Kaipaan ihan vaihteluksikin johonkin muuhun. Ehkä en kaipaisi näin paljon, jos olisin edes joskus ollut tyytyväinen nykytilanteeseen.

En tiedä, miten saan pyristeltyä itseni sen verran irti tästä kaipuusta, että voisin paremmin keskittyä kesästä nauttimiseen. Pitää kai yrittää tehdä mahdollisimman mukavia asioita ja antaa ajan hoitaa loput.

Kasvimaalla tapahtuu...

tai sitten ei. Lähinnä siellä on ollut vetistä ja kasvu on alkanut hitaasti. Sää näyttäisi lämpenevän hiljalleen, joten epäilen vahvasti, että kohta kasvu pyrähtää käyntiin oikein kunnolla ja kitkemisen harjoittelusta pääsee tositoimiin. Toistaiseksi lehtokotiloita on ollut tosi vähän, mutta kasvillisuuden lisääntyminen tuonee muutoksen. Eli pian pääsee kunnolla myös niiden hävitystyöhön. Yöks.

Esikasvatin kesäkurpitsan ja lehtikaalin parvekkeellani taimet ja ne on istutettu. Samoin kasvatin samettikukasta taimia, jotka myös siirsin kasvimaalle. Näistä taimista sanoisin, että kannattaa laittaa reilusti siemeniä esikasvamaan, jotta voi valita istutettavaksi parhaimmat taimet. Parhaat taimet ovat edelleen parhaita, voisi sanoa, että ne ovat kestäneet parhaiten vallitsevat kylmät ja sateiset säät. Eniten kärsineitä ovat ne taimet, jotka alunperinkin olivat huonoja. Kaksi huonointa kesäkurpitsan taimea on esimerkiksi kuihduttaneet kaikki lehtensä ja ajattelin, että ne eivät edes selviäisi. Nyt ne kuitenkin työstävät kukkaa, eli saa nähdä miten käy. Ostin myös avomaankurkun taimia ja ne ovat pärjänneet ihan hyvin ja kukkivat parhaillaan.

Siemeninä olen kylvänyt sekalaisia kesäkukkia, palsternakkaa, porkkanaa, naurista, erilaisia salaatteja, basilikaa, timjamia, kirveliä, tilliä, härkäpapuja ja pensaspapuja. Lisäksi laitoin kelta- ja punasipulia sekä valkosipulia. Sipulit näyttäisivät voivan hyvin ja härkäpapu kasvaa. Muiden osalta on joko hidasta kasvua tai heikkoa itämistä, aika näyttää. Parvekkeella kasvatan lisäksi tomaattia, persiljaa, oreganoa, sitruunamelissaa ja basilikaa. Ne voivat hyvin, yrttejä olen syönyt ja tomaattiakin on jo kehittymässä.

On ollut mielekästä kasvattaa kasveja ja mukavaa, että on jotain tällaista askaretta, kun mieli synkistelee. On aina parempi edes yrittää tehdä jotain kuin jäädä kurjaan oloon makaamaan, vaikka synkimmällä hetkellä iloa tekemisestä uupuisikin. Kyllä se tästä.