Monday, September 26, 2011

Uusia päivärutiineja, osa 2

Uusi harrastukseni ei vielä täytä rutiinin kriteerejä, mutta mainitsen senkin uutena rutiinina, koska se johti vielä yhteen uuteen päivärutiiniin. Aamuinen jumppatuokioni innosti minut joogatunnille. Menin sinne sillä ajatuksella, että opin siellä joogaan kuuluvia asanoita ja muita elementtejä, joiden parissa voin sitten kotona hikoilla ja rauhoittua. Varsinaisesti ryhmäharrastusta en itselleni nyt kaivannut.

Jooga on osittain täyttänyt odotukseni. Se tuntuu kehossa ja mielessä hyvältä ja olen oppinut sellaisia harjoituksia, joita todella voin tehdä kotonakin. Pieni pettymys on ollut se, että kaikki liikkeet eivät sovi selälleni. Alaselkäni särky heräsi ensimmäisellä tunnilla pelottavasti, mutta sen jälkeen olen taas muistanut olla varovainen ja jättää selkää rasittavat liikkeet tekemättä. Selkä on jonkin verran jo rauhoittunutkin.

Jooga on selvästi ihan oma maailmansa hymistelyineen ja rentoutuksineen, mutta en ole kokenut sitä häiritseväksi. Minusta tuntuu hyvältä, että tuo liikuntamuoto on niin monipuolinen, siinä on jokaiselle jotakin: voin napata sieltä itselleni sopivia elementtejä ja panostaa niihin, ja jättää vähemmälle sellaisten asioiden pohdiskelun, jotka eivät itselleni sovi. Se, mihin heti ensimmäisen kerran jälkeen heräsin oikein kunnolla, oli rentoutus, rentoutuminen. Miksi en ole aiemmin ottanut hetkiä ihan vain rentoutumiseen, hiljaa olemiseen? Siitähän tulee aivan mahtava olo!

Tuesday, September 20, 2011

Uusia päivärutiineja, osa 1

Eräänä aamuna elokuussa herätessäni mietin, kuinka mukavaa voisi olla, jos aamu lähtisi nopeammin käyntiin (olen tosi hidas heräämään) ja keho tuntuisi jo heti aamusta vetreältä. Niinpä nousin ylös ja aloitin aamujumpan. Tein samoin seuraavana aamuna ja sitä seuraavana. Tuntui tosi hyvältä.

Sitten pidin kuitenkin parin aamun tauon, kun yhtäkkinen aloitus tuntui kropassani liialliselta ja varsinkin ranteissani turhan yhtäkkiseltä. Tauon jälkeen sain kuitenkin taas rytmin päästä kiinni ja nyt pyrinkin tekemään aamujumppani noin joka toinen aamu, mutta kuitenkin niin, että en stressaa määristä. Jos joskus jää väliin, sitten jää. "Jumppani" kestokin vaihtelee puolesta tunnista tuntiin. Tärkeintä ei ole määrä, vaan se, että tekee.

Aamuinen hetkeni ei ole pelkästään harjoitus keholleni, vaan myös mielelleni. Se herättämisen ohella rauhoittaa ja tasoittaa mieltä. Liikuntahetkeeni ei kuulu musiikkia (paitsi joskus jotain rauhoittavaa) eikä hyppelyitä. Avaan joogamattoni ja asetun siihen makaamaan. Siitä käsin teen liikkeitä, jotka ovat yhdistelmä jumppaa, pilatesta ja joogamaisia liikkeitä yhdistettynä venyttäviin liikkeisiin. Näiden lisäksi teen myös liikkuvuusharjoituksia.

Uudesta rutiinistani on muodostunut tärkeä aamullinen herätys keholleni ja mielelleni. Vaihtelen harjoituksessa painopistettä lihaskuntoharjoittelun, venyttelevän harjoittelun ja liikkuvuuden välillä senkin mukaan, miten fyysisesti väsyneeltä keho tuntuu. Olenkin oppinut kuuntelemaan kehoni viestejä aiempaa paremmin enkä enää edes yritä rehkiä yli sen rajojen.

Olen aina ollut sitä mieltä, että en ole mikään kotijumppaaja, en vain saa aikaiseksi jumpata kotona. Toisin voi näköjään kuitenkin käydä, kun löytää itselleen mieleisen, toimivan tavan liikkua.

Friday, September 16, 2011

Riittäisi jo

Olen pohjattoman kyllästynyt. Uuden oppimiseen ja pään käyttämiseen keskittyvä arkeni on ihanan piiiitkän lomani jälkeen taas alkanut ja olen jo nyt kyllästynyt. En opiskeluun sinänsä, vaan omaan alaani. Riittäisi jo!

Olen yli kymmenen vuotta opiskellut ja työskennellyt valitsemallani alalla. En alun alkaenkaan ollut siitä kiinnostunut, mutta se oli oikein mainio järkivalinta. Ei se vastenmieliseltäkään tuntunut: en tiennyt siitä mitään, joten olin utelias uutta kohtaan. Niinpä opiskelin ja ajattelin voivani työskennellä kyseisellä alalla, mutta hankalastihan se kantoi, kun todellinen kiinnostus puuttui.

Nyt kun olen opiskelemassa samaa kauraa lisää, olen ihan kypsä vaihtamaan suuntaa, tavalla tai toisella. Tämä on niin väärä tie tällä hetkellä kuin voi ikinä olla, joudun pinnistelemään äärimmilleni, jotta saisin tehtyä välttämättömät tehtävät. Tunnen itseni ulkoavaruuden olennoksi alani ihmisten keskellä, kun en jaa samaa kiinnostusta heidän kanssaan (jostain syystä millään muullakaan elämän osa-alueella). Onneksi tällä hetkellä minulla on muitakin opintoja suoritettavana kuin oman alan kura, joten se auttaa minua pysymään mieli virkeänä.

Todennäköisesti pudottaisin hansikkaani heti, jos kuulisin, että tätä olisi tiedossa loppuiäkseni. Sinnikkäänä ihmisenä uskon kuitenkin jaksavani tämän opintopätkän, kun tiedän, että se loppuu. Mutta että minun pitäisi tämän jälkeen kiinnostua vielä näistä samoista asioista työelämässäkin?! Ei! Antakaa armoa! Eikö kymmenisen vuotta riittäisi jo ei-kiinnostavien asioiden parissa askarteluun?!

Uskoisin, että omalta alaltanikin löytyy kiinnostavia tehtäviä, mutta niitä saa todennäköisesti etsiä oikein etsimällä. Löytäminen olisi mieletön tuuri ja työpaikan saaminen olisi varmaankin jo lottovoittoon rinnastettava. Ehkä silti aikanaan yritän, jos muutakaan en keksi.

Väärä alavalinta tuntuu juuri nyt mielettömän tukalalta. Miten pääsen tältä tieltä sivuun? Miten voisin löytää jotain ihan muuta tällä koulutuksella ja kokemuksella? En tiedä, mutta ei kai auta muuta kuin aikanaan kokella jotain ihan muuta. Pidän ihan mahdottomana sitä ajatusta, että näiden vuosien pinnistelyjen jälkeen vielä pakottaisin itseni johonkin itselleni ei-kiinnostavaan ja merkityksettömään. Luulen, että en edes pystyisi siihen, vaikka yrittäisinkin.

Sunday, September 04, 2011

Kirjeitä vuosien takaa

Olen käynyt läpi varastossa olevia tavaroitani ja nyt viimeksi törmäsin vanhoihin, ystäviltäni tulleisiin kirjeisiin. Kirjeet ovat tulleet minulle 10-20 vuotta sitten (hui, miten nopeasti aika kuluu!). Suurin osa on rakkaalta lapsuudenystävältäni, mutta joitain kirjeitä ja kortteja on muiltakin, jo ajat sitten elämästäni kadonneilta ihmisiltä. Suurimman osan kirjeistä laitoin suoraan laatikkoon edelleenkin säilytettäväksi, osaa luin hieman ja osan laitoin roskiin.

Kirjeitä lapsuudenystävältäni lukiessani tunteet myllersivät sisälläni: miten minulla on ollutkin (ja on edelleen) noin ihana ystävä! Miten ihanaa on ollut, kun on voinut jonkun kanssa jakaa elämän iloja ja murheita, olla yhteyksissä, tuntea yhteyttä. Elää Ystävyyttä, luottaa, rakastaa toista sellaisenaan kuin hän on.

Elämä vei meitä molempia mennessään, tuli muka niin kovin kiireisiä vuosia ja yhteydenpito pätki, vaikkakaan ei koskaan ole loppunut. Tunnen valtavaa surua siitä, että minulla on muka ollut niin tärkeitä asioita, että en ole pitänyt tiiviimmin yhteyttä. Tunnen surua tässäkin asiassa siitä, että olen menneisyydessäni tehnyt valtavan vääriä valintoja. Miten olen voinut (melkein) luopua näin arvokkaasta asiasta kuin ystävyys hetkellisten, joutavien ja ehdottomasti väärien valintojeni vuoksi (tokihan en silloin lapsellisuudessani ymmärtänyt niiden olevan vääriä)?

Vilkuilin muiltakin ihmisiltä tulleita kirjeitä. Osa kirjeistä herätti lämpimiä tunteita, osa kirjeistä herätti mietteitä, mitähän kyseisille ihmisille mahtaa nykyään kuulua. Olisi kiva olla yhteydessä vieläkin, mutta yhteystietoja ei enää ole.

Osa kirjeistä herätti minussa suurta tuskaa. Erityisesti kirjeet, jotka johdattivat minut nykyiselle elämänpolulleni. Voi kunpa niitä kirjeitä ei olisi koskaan tullut, ollut! Heitin kirjeet roskiin. On helpottavaa, että voin heittää edes jotain muistoja vääristä valinnoistani roskiin, tuhottaviksi. Ehkä nekin asiat vaipuvat joskus unohduksen ihanaan syvyyteen, kun mitään niistä muistuttavaa ei ole enää olemassa (tämä on yksi syy, miksi haluan nyt siivota varastoni).

Kirjeet ja kortit on nyt käyty läpi. On tosi mukava tietää, että niissä, säilytetyissä, säilyy paljon minulle arvokkaita ja rakkaita muistoja. Olen iloinen, että olen elänyt vielä korttien ja kirjeiden aikaa.