Thursday, July 31, 2008

Ikävä naapuri

Kuulin aamulla, kun postiluukkuani ropellettiin. Asia yritettiin selvästi hoitaa mahdollisimman äänettömästi, mutta se on postiluukkuni kohdalla mahdotonta: kaikenlainen luukun käsittely tuottaa äänen, jota ei voi olla kuulematta.

Menin tietysti katsomaan, mitä postia olen saanut. En mitään. Tuli inhottava fiilis ikävien muistojen pinnistellessä itsepintaisesti tietoisuuteeni...

Eräänä perjantaisena iltana pari vuotta sitten istuin sohvallani. Olin jostain syystä jättänyt välioven auki (mitä ei siis sittemmin ole tapahtunut). Yhtäkkiä postiluukkuani ropellettiin äänekkäästi ja tajusin, että se joku tuijottaa suoraan luukusta sisään. Olin sijoittunut siten, että minua ei näkynyt, joten istuin hiirenhiljaa eteeni tuijottaen, silmäni suurina. Mitä tämä on?

Tyyppi meni... ja teki tuota samaa välillä uudelleenkin. Toki niin, että välioveni oli kiinni ja hän ei nähnyt mitään. Sitten kurkistelut harvenivat... kunnes taas tänään tajusin, että ne eivät ole loppuneet.

On inhottavaa tietää, että joku on erittäin väärällä tavalla kiinnostunut. On inhottavaa, kun omassa kodissa tulee tunne, että joku vieras yrittää tunkea sinne, omaan turvapaikkaani, vaikkakin vain katsellen. Mikä on hänen motiivinsa?

Olen ajan myötä saanut vihjeitä siitä, kuka tämä henkilö voi olla. Näen tätä ihmistä joskus ulkona, rappukäytävässä ja sisälleni hiipii hyvin vahva epämiellyttävä olo: miksi hän kiusaa minua? Ikävää on se, että en tiedä ihan varmasti, että häiriköijäni on tämä henkilö, minulla on vain huterat epäilykseni ja heikot todisteeni. Miten ihmeessä suhtaudun tähän henkilöön, jos hän kävelee vastaan? Hän tervehtii, niin minäkin, mutta tunnen lähinnä ihmetystä ja inhoa. Onko minulla siihen oikeus, kun en voi olla varma hänestä?

Voi kunpa ihmiset vain keskittyisivät elämään rauhassa ja antaisivat toistenkin elää.

Wednesday, July 30, 2008

Ei-toivottu opiskelija

Olen tyytyväinen: hain opiskelemaan kahteen paikkaan ja molempiin olisin päässyt. Tehtäväkseni jäikin valita vaihtoehdoista mieluisampi ja alkaa valmistautua hurjaan (öh?) opiskelijaelämään. Erityisen tyytyväinen olen siihen, että otin keväällä selkeän tavoitteen kiikariini, kuukausien päähän, ja määrätietoisesti tallustin tavoitetta kohti. Sain arvokasta kannustusta projektissani, kun uskoni meinasi loppua, mutta nyt voin todellakin myöntää, että tavoitteellisuuteni kannatti. Minä pystyin ja osasin. En ole ihan tyhmä nainen :)

Olen kuitenkin erittäin ei-toivottu opiskelija. Minä olen liian vanha ja minulla on jo tutkinto ja työpaikka. Vien paikan joltain kirkasotsaiselta, tuoreelta ja innokkaalta ylioppilaalta ja opintoni tulevat etenemään hitaasti. En sovi nykyajan kuvioon putkesta sisään ja mahdollisimman pian ulos veromarkkoja tuottamaan. Tosin kyllähän minä "maksan" opintojani, kun teen kuitenkin edelleen myös töitä... Ai niin, mutta eihän opiskelija saisi tehdä töitä, kun sittenhän opinnot venyvät. Taidan olla suorastaan kapinallinen, yhteiskunnan vihollinen! (Miten se tuntuukin näin hyvältä?!)

Minä aikanaan valitsin opiskelupaikkani tarkemmin asiaa pohtimatta. Sittemmin asia alkoi harmittaa ja jäin miettimään: täytyykö sen liian nuorena tehdyn valinnan seurata minua koko elämäni, enkö voisi muuttaa suuntaa myöhemminkin? Voinhan minä ja niin teenkin, vaikka ei se helpolta tunnukaan.

En ymmärrä sitä, miksi päättäjät tuntuvat vähän väliä tuovan esille ajatuksia siitä, että kuinka opiskelua pitäisi nopeuttaa ja tehostaa, jotta saa nopeammin nuoria veronmaksajia (siihen kuuluisaan työvoimapulaan, jota ei tullutkaan). Miettivätkö he, millä kustannuksella tuota tehostamista tavoitetaan? Mitä oikeita hyötyjä ja haittoja siitä on, että esimerkiksi suositaan nuorimpia? Miksi olisi pakko tietää (liian) nuorena ala, jota pystyy ja haluaa tehdä? Miksi myöhemmästä suunnanmuutoksesta pitäisi rangaista? On kauheaa, miten oppimisenkin pitäisi olla mahdollisimman tehokasta, jolloin tilaa omalle ajattelulle ja ajattelun kehittymiselle ei jää aikaa (mikä olisi mielestäni todella oleellista!). Puhumattakaan siitä, että aikaa pitäisi jäädä opiskelun aikaiselle muulle elämälle! Kuka se vielä toivoi, että opiskelijat lisääntyisivätkin ahkerasti?! Hullua menoa.

Onneksi tilanne ei kuitenkaan ole vielä kovin paha, kun näinkin vanhalle haahkalle (heh) löytyy sentään jotain opiskelumahdollisuuksia. Olen toki tutkaillut läpi erilaiset jatko-opintovaihtoehdot ja todennut, että aikuisille ei oikeasti ole juuri mitään järjellisiä, joustavia ja hyödyllisiä vaihtoehtoja tarjolla (ainakaan minun tilanteessani olevalle). Se on oikeasti sääli. Kyllä minusta opiskelumahdollisuuksia pitäisi olla, jos itseään haluaa kehittää muutenkin kuin itsenäisesti. Kyllähän opittavaa riittää koko elämän ajaksi, ja varmaan aika harva työpaikka on oikeasti sellainen, että (laaja) ammattitaito pysyy yllä. Pelkkää työtä tekemällä helposti vain urautuu yhteen ja samaan.

Minä en aio pyydellä anteeksi sitä, että haluan kehittää itseäni vielä tässä iässä päättäjen toiveiden vastaisesti. Minä kuljen omaa polkuani, sitä, jonka koen juuri nyt itselleni hyväksi. On minulla toivottavasti vielä vuosia edessäkin, jolloin maksan kuluttamaani takaisin, jos siihen mahdollisuus tulee.

Tuesday, July 29, 2008

Työ ja opiskelu

Minusta tulee opiskelija. Siis sen lisäksi, että ahkeroin päivätyössänikin. En vielä tiedä, miten aikataulutan elämäni, mutta kai se selviää, kunhan ensin aloitan opintoni. Välillä tunnen itseni ihan hulluksi, kun vapaaehtoisesti alan päntätä uusia (ja vähän vanhojakin) asioita, mutta jotenkin koen tarvitsevani aivoilleni uusia ärsykkeitä. Nyt niitä todellakin pitäisi olla luvassa, huh.

Olen ihminen, joka tykkää ennemmin tehdä ja ajatella kuin möllötellä tuntikausia paikallaan passiivisesti vastaanottaen. Sopiva määrä tekemistä pitää mieleni pirteänä ja ajatukseni terävinä ja estää minua vaipumasta murheeseen. Hyvä siis, mutta minua myös huolestuttaa.

Viimeksi, kun opiskelin, uuvuin ja masennuin, joten opiskelu putosi elämästäni pois ihan pakostakin. Nyt elämässäni ei ole mitenkään älyttömän merkittävästi mitään muuttunut, kun taas lisään opiskelun päivärytmiini. Huolestuttaa. Minun olisi oikeastaan pakkokin nyt opetella kuuntelemaan rajojani, tekemään vain se, mitä jaksankin ja ennen kaikkea opetella suomaan levolle aikansa. Olisi myös oltava jokin vastapaino työlle ja opiskelulle; viimeksi se puuttui nimittäin ihan täysin, minkä vuoksi voin todella huonosti ja ajatukseni vinksahtivat kaiken työn ja yksipuolisen elämäntilanteeni vuoksi vain lisää. Vaatii vain niin paljon nimenomaan omaa ponnistelua, jotta se vastapaino, energian lähde löytyisi, että en tiedä, miten saisin sitä opiskellessani pidettyä yllä.

Toki olen innoissani opiskelupaikastani! Toivon sen tuovan runsaan työmäärän ohella myös edes jotain pientä iloa, uusia tuulia. Olen suunnattoman iloinen, että rohkaistuin hakemaan opiskelemaan, uskallan ottaa uusia askelia tuntemattomaan suuntaan. Olen iloinen, että teen, vaikka pelkäänkin. Onhan se aina mahdollista, että tämä on väärä suunta elämässäni, mutta jos näin käy, pitää vain kääntyä ja lähteä kulkemaan toiseen suuntaan. Nyt kuitenkin aion tutustua tähän polkuun.

Thursday, July 24, 2008

Tunarit taksikuskit

Tänään aamulla näin hyvin syöneen, keski-ikäisen, kädellään ikkunaan nojaavan ja ikkuna auki ajavan taksikuskin surutta rikkovan liikennesääntöjä. Saattoipa hän rikkoa kahtakin sääntöä, kun vauhtiakin oli aika paljon.

En ymmärrä, mikä siinä onkin, että takseja saa varoa. Olen lukemattomia kertoja todistanut taksien ajavan hurjaa vauhtia, ohittavan ohituskieltoalueella, koukkivan vastaantulevien kaistalle, ajavan kävelyteitä ja olevan täysin välinpitämättömiä muita kulkijoita kohtaan esimerkiksi suojatiellä. Minä kerran säikähdin tosi pahasti, kun kaupungin keskustassa ylitin suojatietä vihreiden palaessa ja taksi kääntyi sivukadulta (taksitolpalta) suoraan päin minua. Olisin jäänyt alle, jos en refleksinomaisesti olisi hypännyt taaksepäin. Sydän hakkasi.

Jälkeenpäin valitin tutulleni ikävää kokemustani. Hän totesin hänen ystävänsä oikeasti jääneen taksin alle suojatiellä ja kehotti olemaan varovainen. Ja sitähän minä olen siitä lähtien ollutkin.

Liittyyköhän tuo ratintakainen ylimielisyys siihen, että taksikuskit ovat "ammattiautoilijoita", toisin sanoen he ajavat niin paljon, että he "osaavatkin". Siten he voivat itsetunto tykyttäen painaa lisää kaasua, koska heidän hienot autonsa tottelevat heidän jokaista liikettään ja salamannopeaa refleksiään. Heillä on lisäksi "oikeus" ajella vähän sääntöjä oikaisten, koska he "tekevät työtään".

Minä olen kiitollinen siitä, että heillä on keltaiset laatikot autojensa katoilla. Se on hyvä varoitusmerkki mahdollisesta idiotismista (ja joo, onhan niitä fiksujakin taksikuskeja).

Tuesday, July 22, 2008

Vapautumisen tarvetta

Olen viime päivät pyöritellyt mielessäni "omana itsenä olemista". Mitähän se mahtaa tarkoittaa? Vaikka olen pohtinut asiaa paljon ja paljon, en ole silti saanut jäsenneltyä mieleni sopukoista tulevia ajatuksia selkeästi. Tiedän vain kaipaavani suunnattomasti vapautumista ja "itseäni". Minä en millään jaksa aina esittää ja teeskennellä maailman tavallisinta peruskansalaista, pitää kaikki tyytyväisinä ja itseni harmittomana ja näkymättömänä. Silti, ei asia ole missään määrin niin yksinkertainen kuin miltä se kuulostaa.

Minä jaksan enimmäkseen esittää töissä sitä mitä pitääkin, tehdä työni pikkumyyrän tavoin pala kerrallaan ja esittää harmitonta. Olen ihan sujut asian kanssa. Muun ajan kanssa ongelmaa voikin sitten ilmetä, jos ja kun en jaksa pitää harmitonta kulissiani yllä ja pitää muut tyytyväisenä tekemällä asiat niin kuin "ne pitää tehdä" kuuntelematta sisintäni.

Minä haluan tehdä omat valintani siitä huolimatta, että ne eivät menisikään ihan oppikirjan mukaan. Minä haluan olla läheisteni seurassa minä, vähemmän harmaa kivikasvo ja enemmän reipas ja jopa hullutteleva minä. En täysin tiedä, mikä minut on puristanut elämään niin asioita sisään sulkevasti, kuin joidenkin odotusten mukaan. Hyväksymättömyyden pelko? Todennäköisesti. On vain turhan kuluttavaa esittää jotain, jotta tulisi hyväksytyksi.

Minä tunnen, kuinka sisälläni jokin pyristelee vapaaksi niin, että puristaa ja myllertää. Haluan niin kovin olla minä, mutta en tiedä tiedänkö, mikä se "minä" on. Odotanko sen olevan jotain ihan muuta kuin mitä se onkaan? Kuvittelenko olevani jotain, mitä oikeastaan haluaisin olla? Mikä osa minusta on oikeaa minää ja mikä toiveita, odotuksia, vastauksia vaatimuksiin? En tiedä. Haluan vain tuntea olevani vapaasti minä ja haluan tulla hyväksytyksi sellaisenaan. Kuulostaa vaikealta.

Täytyy pohtia aihetta joskus myöhemmin lisää.

Friday, July 18, 2008

Mansikoita, mansikoita!

Olen usein miettinyt parasta makua, jonka tiedän. Olen vahvasti alkanut kallistua sille kannalle, että tuore mansikka vie voiton: sen maku on niin täydellisen makea, pehmeä, raikas, tuore ja sopivasti vivahteikas. Lähes täydellinen ja mikä parasta: myös terveellinen!

Kärkisijoista taistelee vahvasti myös suklaa. Rakastan suklaata, Fazerin sinistä, maustettuja suklaita, kaakaota ja suklaajäätelöä. Nami! Pidän myös joistain teelaaduista hyvin paljon. Esimerkiksi jotkin maustamattomat vihreät teet ovat hyvin mielenkiintoisen, vivahteikkaan makuisia. On aina ilo löytää uusi vihreä tee kokeiltavakseni, varsinkin jos se osoittautuu hyväksi löydöksi, makuelämykseksi.

Viimeisin makulöytöni on pistaasipähkinät, joita voisin ahmia ihan huolestuttavia määriä (mistä muuten tulee huonohko olo). Ne ovat uskomattoman hyviä, hienon ja hivelevän suloisen makuisia.

Nyt viikonloppuna minulle on tarjolla ainakin mansikoita! Ehkä vähän suklaatakin... ja muutama kuppi teetäkin. Mainio makuviikonloppu siis :)

Hyvänmakuista viikonloppua!

Thursday, July 17, 2008

Jahkaaminen ärsyttää

Mielentilani on joskus sellainen, että jään jahkailemaan joidenkin asioiden kanssa piiiiitkäksi aikaa. Usein on kyse sellaisista asioista, että maa ei siihen kaadu eikä oma elämänikään heilahda, mutta pieniksi vaivaaviksi asioiksi nuo jahkailut minulla jäävät, aivan kuin kiviksi kenkiini. Saatan raahata jahkailun taakkaa perässäni yllättävänkin pitkään siitä huolimatta, vaikka tietäisinkin asian ratkaisemisen helpottavan oloani huomattavasti.

En siis ymmärrä. Jahkailu rasittaa, jahkailun lopettaminen vaatii hieman vaivaa, mutta vapauttaa. Mikä siinä on niin vaikeaa? Usein nämä jahkailun aiheet ovat toki jollain lailla vastenmielisiä asioita, ja ei itseään viitsi pakottaa tekemään niitä, jos ei tosiaankaan jaksa ja pelkkä tekemisen ajatteleminenkin tuottaa kuristavaa ahdistusta. Silti...

Olen onneksi jo sentään hieman parantanut tässä asiassa, mutta vielä edessäni häämöttääkin pitkä matka. Sisimmässä kuitenkin tuntuu, että suunta on sentään oikea.

Linnuntietä

Sain vihdoin ja viimein jokin aika sitten luettua kirjan "Linnuntietä" (Ann-Marie MacDonald) loppuun. Vaikka kirjan lukeminen etenikin hitaasti, se ei tarkoita sitä, että se olisi ollut huono. Päinvastoin!

Kirjassa oli mielestäni nopeammin ja hitaammin eteneviä vaiheita. Kirjan alku (pohjustus) tuntui kestävän iäisyyden, mutta edetessäni pidemmälle kirjassa pystyin näkemään, miksi tarinan pohjustus oli tärkeää. Samaan tarinan etenemisen hitauteen törmäsin toisessakin vaiheessa kirjaa, mutta se ei ollut yhtä pitkä pätkä kuin alku ja sillekin oli helppo keksiä perusteet (mm. kokonaisuuden hahmottaminen, tarinan syvyyden luominen).

Kokonaisuudessaan tarina oli koskettava, jännittävä ja kiehtova eikä sivumäärää (846) kannata pelästyä. Erityisesti ihastuin siihen, miten kauniisti kirja on kirjoitettu; kieli on hyvin mukaansa tempaisevaa, rikasta ja jollain tapaa hyvin ihastuttavaa. Lisäksi se, miten kirjailija on kuvannut 8-vuotiaan maailmaa on hyvin koskettavaa ja aitoa.

Suosittelen kirjaa hyvin lämpimästi. Lukukokemuksena kirja oli erilainen kuin moni viime aikoina lukemani kirja - ja ehdottomasti positiivisella tavalla. Upea löytö.

(Täältä löytyy kirjasta tarkempi kuvaus ja kansikuva.)

Wednesday, July 16, 2008

Uupumus lyö heikkona hetkenä

Tänään oli kammottavaa herätä, kun sisimmässä velloi ihan kauhea uupumus ja väsymys. Nukuttuja tunteja tuli ihan siedettävä määrä, joten en ymmärrä, mistä voi tulla ihan polvilleen lyövä uupumus yön aikana. En haluaisi muuta kuin nukkua, nukkua, nukkua sen pois. Mahtaisiko se kuitenkaan sillä kadota?

Inhoan sitä, jos tällaisina päivinä pitää olla tehokas suorittaja. Onneksi tänään jonkinlaista tehokkuutta täytyy pitää yllä vain pari tuntia, sen lisäksi suunnilleen sama määrä on pakko jotenkuten laahustaa läpi ja loppuajaksi voin kaivautua kolooni ja nykäistä sammalmättään oviaukkoni eteen. Huoh.

Monday, July 14, 2008

Väsyttää, vaan ei nukuta

Unettomuudessakin voi tapahtua kehittymistä. En tarkoita nyt vain unen määrän kasvamista tai vähenemistä, tuskaisen yöllisen ei-toivotun hereilläolon määrän vaihteluita, vaan unettomuus voi muuttua myös "laadullisesti"; unettomuuden voi kokea ja tuntea eri tavalla kuin aiemmin.

Minä olen kehittynyt nukkumiseni tarkkailussa ja sitä kautta unettomuuden kokemisessani. Nykyään tiedän jo aika hyvin illalla sänkyyn mennessäni, että tuleeko uni vai ei ja nukunko hyvin vai heräilenkö pitkin yötä. Mieleni "tila" on selkeästi tietynlainen ennen sellaisia öitä, jolloin heräilen niin monta kertaa, että laskeakaan en jaksa. Nukahtamisen vaikeutta lisää sekä tietynlainen mielentila että myös edellisten öiden unteni määrä ja laatu. Näistä useista seikoista pääni koostaa jonkinlaisen mallin, joka määrittää seuraavan yön kulun ja sitä kautta myös seuraavan päivän väsymys- ja järjenjuoksutasoni. Inhottavaa.

Luulen, että unettomuus on kehittynyt pääni sisällä sellaiseksi möröksi, että en uskalla oikein kunnolla edes kohdata sitä. Ennakkotietoisuuteni seuraavan yön kulusta taitaa olla osaksi pelkojani, jotka lopulta toteutuvat, mutta kyllä asiaan vaikuttaa suuresti myös jonkinlainen yliherkkyyteni. On inhottavaa olla todella herkkä ympärillä tapahtuville asioille ja reagoida pieniinkin huoliin ja murheisiin unettomuudella, joka tekee muutenkin olon rasittuneeksi, uupuneeksi, huolestuneeksi ja joskus hieman sekavaksikin.

Huolet ja murheet siis synnyttävät inhottavaa mielentilaa, joka estää nukkumisen. Pelko unettomuudesta luo myös inhottavaa mielentilaa, joka estää nukkumisen. Useampi huonosti nukuttu yö peräkkäin muodostuu helposti myös seuraavana yönä odotettavissa olevaksi asiaksi, joka estää nukkumisen.

Vuosi vuodelta olen vain vakuuttuneempi siitä, että nukkuminen ja hyvä uni ovat aivan mielettömän tärkeitä hyvinvoinnille, yksi tärkeimmistä asioista. Ei sitä oikein käsitäkään ennen kuin kokee pidempää unettomuutta, tuskaisia öitä sängyssä ja vielä tuskaisempia seuraavia päiviä. Eikä sitä kai kovin nuorenakaan voi ymmärtää, kun silloin jaksoi valvoa vaikka koko yön ja seuraavana päivänä oli edelleenkin hauskaa ja peilikuvakin nauravainen. Nykyään... unettomuus muokkaa peilikuvan ohella järjenjuoksua, mielialaa, sosiaalisuutta ja työkykyä - aika iso asia siis.

Miten tällaiset luonnolliset, ihmisen biologiaan kuuluvat asiat voivat muodostua ongelmaksi, jossa ei ole mitään järkeä ja joka ei edistä mitenkään hyvinvointia tai arjessa selviytymistä?

Saturday, July 12, 2008

Kompastun edelleen huonosti kohtelemiseen

On suorastaan ihmeellistä, mitä hyvin nukuttu yö tekee mielelle, mielialalle ja järjenjuoksulle. Aivan kuin olisin saanut uuden pään, kun väsymys ei enää paina piinaavasti :)

Olen pohtinut (edelleen) ihmisten huonosti kohtelemista, sekä huonosti kohtelijan että kohdeltavan näkökulmasta. Minä (kuten varmasti jokainen meistä) olen saanut kokea molemmat osat, joista toista erityisesti häpeän, toisesta soimaan itseäni.

Tunnustan: olisin joskus muinoin voinut todellakin kohdella joitakin läheisiäni paremmin kuin silloin kohtelin. Jos jotain puolustusta yritän kehitellä kohtelulleni, niin se on oma paha oloni: voin silloin niin huonosti, että en pystynyt käyttäytymään siten kuin olisi pitänyt. Onneksi sentään edes osassa tapauksista osasin jälkeen päin käyttää maagista sanaa: "anteeksi".

Minulla on myös kammottava käyttäytymismalli ajautua huonosti kohdeltavaksi. Tiedän, miksi aiemmin niin tapahtui hyvin helposti, mistä heijastuu tähän päivään se, että minulla on edelleen sama taipumus, jos en kiinnitä asiaan tarpeeksi huomiota. En edeenkään itse tilanteessa välttämättä huomaa, että minua kohdellaan huonosti tai sitten en osaa vielä reagoida kohteluun riittävän nopeasti. Onneksi kuitenkin osaan jälkeenpäin analysoida tilannetta molempien osapuolten kannalta, ja ennen kaikkea pystyn näkemään oman käyttäytymiseni ja muuttamaan sitä.

On oman hyvinvointini edellytys, että en enää ajaudu huonosti kohdeltavaksi tai pompoteltavaksi. Jopa mehevä riita pompottelijan kanssa on parempi kuin se, että annan itseni, sieluni ja hyvinvointini pahoinpideltäväksi ja roskiin heitettäväksi. On vain vaikeaa aina muistaa, että on tärkeää pitää omista rajoistaan ja hyvinvoinnistaan huolta. Mitä tahansa ei tarvitse sallia, vaikka tilanne kuinka näyttäisi siltä, että toisella voisi ollakin häviävän pieni tai suurempikin "oikeus" ikävään käytökseensä. Minä olen arvokas (ainakin itselleni) ja siten minua pitää myös kohdella.

Onhan se itsekkyyttä, että pitää kiinni omista rajoistaan ja "oikeuksistaan", mutta jotenkin koen, että aivan kuin minua (luonnettani, persoonaani) ei olisi edes olemassa, jos annan sen huonosti kohdeltavaksi. Siinä kun ei ole kyse pelkästään siitä, että toinen tekee pahaa minulle, vaan myös minä teen pahaa itselleni. Tuplarangaistus.

On mielestäni tärkeää pitää huolta itsestään, koska sitä kautta voi antaa enemmän myös toisille. Jokainen meistä on arvokas omana itsenään, joten pidetään huolta itsestämme ja sitä kautta toisistammekin :)

Friday, July 11, 2008

Kahdessadastoinen!

Minä olen ylittänyt kahdensadan viestin rajan tässä blogissani. Onnittelut itselleni! (Saahan itseään onnitella? :)

Kohta on kulunut kaksi vuotta blogikirjoitteluani ja olen sen myötä huomattavasti vapautunut kirjoittajana ja itseni ilmaisijana. Mielestäni se on hyvä saavutus. Olen oppinut nauttimaan kirjoittamisesta (siis muutenkin kuin tässä blogissani), joten olen samalla löytänyt uuden harrastuksenkin. Lisäksi päiväkirjan pitäminen näyttää sopivan minulle ja olenpahan tätä kautta törmännyt useisiin mielenkiintoisiin ihmisiinkin. Olen tyytyväinen :)

Jos mietin, että mitä minulle on tässä kahden vuoden aikana tapahtunut, niin ei ehkä varsinaisessa arkisessa elämässäni ulkoisesti mitään mullistavaa (osittain ikävä kyllä), mutta pääni sisällä on ollut aktiviteettia sitäkin enemmän. Olen ehdottomasti vähemmän masentunut nykyään kuin kaksi vuotta sitten, ja voisin sanoa, että ajoittain olen jopa tyytyväinen elämääni. Notkahduksia tulee aina ajoittain, mutta se näyttäisi kuuluvan elämääni. Jonkinlainen yksinäisyys on edelleen läsnä elämässäni, mutta ehkä siedän sitä nykyään hieman paremmin kuin ennen. Toivottavasti ainakin.

Erääseen asiaan olen erityisen tyytyväinen: olen oppinut nauttimaan hyvistä asioista elämässäni ihan eri tavalla kuin ennen. Osaan heittäytyä hyvään hetkeen ja nauttia siitä, vaikka tiedänkin, että se päättyy joskus ja seuraavaa hyvää hetkeä voi joutua odottamaan pitkäänkin. Nytkin minulla on mielessäni muutamia tosi hyviä muistoja viime viikoilta/kuukausilta, joista olen suunnattoman kiitollinen, vaikka ne osittain kipeitä muistoja ovatkin. Pääasia kuitenkin, että olen aikanaan saanut kokea ne hienot, elämisenarvoiset hetket.

Tästä on oikeasti tosi hyvä jatkaa kirjoittamista.

Thursday, July 10, 2008

Keskiviikko... ei kun..?

Koin aamulla järkytyksen: elin ihan täysin keskiviikkoa, kunnes huomasin joissain asioissa jotain, mikä ei ihan täsmää. Minun täytyi tarkistaa asia moneen kertaan, tietokoneelta ja kalentereista; kyllä, tänään on torstai. Miten se on mahdollista?

Miten voinkin olla näin hukassa? "Oivallukseni" ei varsinaisesti edes ilahduttanut, kun en erityisemmin odota viikonloppua, mutta tästäkö se alamäki nyt sitten alkaa? Mikä maa, mikä valuutta? Huhuu minä, huhuu ajatukseni?!

Wednesday, July 09, 2008

Huomiota ja kesäpöpön puraisemaa


Ensinnäkin suuri kiitos Ipille Brilliante weblog -maininnasta! Se piristi päivääni :) Nyt minun pitäisi laittaa tuo kunniamaininta eteenpäin ja mielelläni niin tekisinkin, mutta pelkään, että en saa listattua kaikkia niitä blogeja, joita haluaisinkin. Siksipä ojennankin tuon kaikille niille, jotka ovat jaarituksiani jaksaneet lueskella ja joskus jopa kommentoidakin jotain. Kiitos teille :)

Minua on tosiaan puraissut kesäpöpö. Kurkkuni on kipeä ja oloni kehno. Useimmiten minulla on kylmä, mutta toisinaan on kuumakin, aivan kuin kehoni ei enää osaisi olla hikoilematta tai palelematta. Lisäksi oloni on heikko, väsynyt ja lihaksiani jumittaa/särkee. Ei ole juhlaa ei, mutta toisaalta sääkin on sellainen, että ilta peiton alla lämmintä teetä hörppien on ihan hyvä vaihtoehto. Silti olisin mieluummin reipas ja terve.

Ei uskoisi, että heinäkuu alkaa olla jo pitkällä. Surettaa se, että kesä on loppujen lopuksi tosi lyhyt aika ja liian pian taas pimeys hiipii luoksemme, halusimme sitä tai emme. No, ehkä murehdin nyt hieman liian aikaisin ;)

Tuesday, July 08, 2008

Ajatuksia TV-ohjelman jälkeen

Katsoin sunnuntaina TV:stä ensimmäistä kertaa ohjelmaa Levengood Suomesta ja täytyy sanoa, että olin positiivisesti yllättynyt. Ensinnäkin siksi, että haastattelu eteni sujuvasti ja lämpimästi, haastattelija hoiti osansa ystävällisesti ja asiallisesti ja ohjelma oli jotenkin muutenkin koostettu mukavasti. Osansa asiaan toki vaikutti se, että haastateltavana oli Kirsti Paakkanen, joka ohjelman perusteella vaikuttaa oikein lämpimältä, ajattelevalta ja valoisalta ihmiseltä.

Haastattelusta jäi moni asia mieleeni, mutta voisin täällä mainita pari. Ensinnäkin ihmetystä herätti se, että Kirsti Paakkanen oli aikanaan Marimekon talousvaikeuksien aikana antanut lomautusvaroituksen johtajille (itsensä mukaan lukien), ei työntekijöille, koska eihän huono tulos ollut työntekijöiden vika. Toiminta oli todella rohkeaa ja kertoo mielestäni henkilöstä paljon. (Eikä kai osaamattomasta henkilöstä voi muutenkaan olla kyse, kun hän onnistui nostamaan yrityksen taloudellisesta ahdingosta kukoistukseen.) Harmi, että nykyään on tosiaan ihan pikkaisen eri meininki (ahneus, ahneus, ahneus) vallalla yrityksissä. Voisivatkohan sekä yritykset että työntekijät paremmin, jos työntekijöitä kohdeltaisiin hieman eri tavalla?!

Toinen mielenkiintoinen Paakkasen ajatus oli se, että hän ei pelkää mitään, koska arvelee pelon vetävän sitä pelon kohdetta (pelottavaa, uhkavaa asiaa) puoleensa. Toisin sanoen siis pelottavien asioiden miettiminen tekisi siis siitä pelosta todellisuutta, manaisi sen pelon esiin kuopastaan. Olen jokseenkin samaa mieltä tässä asiassa. Olen nimittäin jo vuosia miettinyt, että asioiden pelkäämisestä ei ole mitään hyötyä. Pelko nimittäin usein jää mieleen pyörimään ja vaikuttaa omaan käytökseen siten, että se pelko voi muodostuakin todellisuudeksi. Jos ei muuten, niin on se totta ainakin omissa ajatuksissa, koska se on mietittäessä läsnä, hallitsemassa ja ohjaamassa ajatusmaailmaa.

Kirsti Paakkasesta tuli kyllä kaiken kaikkiaan todella positiivinen mielikuva. Ilahduttavaa katsoa tuollaisia ohjelmia ja mielenkiintoisia ihmisiä.

Sunday, July 06, 2008

Puhdistusta

Välillä pitää huutaa, parkua, heitellä tavaroita (kenkiä tässä tapauksessa), surra, itkeä - eli käydä tunnustelemassa omia pelkojaan ihan oman mielensä pohjalla. Se puhdistaa, avaa silmiä vanhalle ja mahdolliselle uudelle. En eilisen kaltaisia päiviä kohdalleni enää toivo, mutta tokihan niitä tulee. Ne kuuluvat elämään. Sen tietäen jaksaa kuitenkin.

Nyt on puhdistuneempi olo. Tästä on hyvä aloittaa siivouspäivä.

Saturday, July 05, 2008

Surkeutta, pizzaa ja mansikoita

Mitä järkeä on elää elämää, jossa ei merkitse juuri kenellekään mitään? Mitä järkeä on pohtia yksinään murheitaan, itkeä sisällä jäytävää kipuaan, kun ei ole minkäänlaista olkapäätä tarjolla? Mitä järkeä on tarpoa yksinään elämän taivalta, eli olla kuin ei olisikaan olemassa? Olenko olemassa? En tiedä.

On tosiaan "vähän" huono ilta. Oloni on surkea huolimatta siitä, että yritän paikata sitä pizzalla, mansikoilla ja viinillä. Enkä minä ihan yksin tässä maailmassa tallusta, kyllähän vanhempani minusta välittävät, mutta ikävä kyllä tunnen tuottaneeni heillekin pettymyksen. Onhan minulla lisäksi muutama kovin kiireinen tuttu, jotka todennäköisesti uhraavat ajatuksen minun suuntaani toisinaan ja ehkä jokunen muukin, mutta en voi sille mitään, että kaipaan juuri nyt enemmän...

Ainoa lohtuni on nyt se, että kyllä se hyvä päivä tulee. Aina se on tullut eli ei se todellakaan ole jättänyt tulemattakaan. Toivottavasti siihen ei vain menisi kovin pitkä aika. Liiallisessa yksinään olemisessa ei ole mitään mieltä. Elämä on mielestäni muutenkin niin rankkaa, joten on ihan järjetöntä tallustaa sitä yksin muuten kuin vapaasta tahdostaan tai äärimmäisessä pakossa.

Tukka hulmuten pyörällä!

Kävin eilen pyöräilemässä 2,5 tuntia pitäen vain pari juomataukoa. Innostuin enemmänkin kuin ajattelin - alunperin tarkoituksenani oli pysähtyä jonnekin oikein kunnon tauollekin, mutta vauhti ja tuuli hiuksissani viehättivät enemmän. Oli tosi kivaa!

Olisi mukavaa tutkia lähiseutuja pyörällä enemmänkin, joten täytyy varmaankin hankkia jotain karttoja (en kyllä yhtään tiedä, mitä ja mistä). En oikein uskalla lähteä kauemmas, jos en tunne ympäristöä lainkaan, vaikka tuskin täällä pelkoa eksymisestä juuri on.

Vielä mukavampaa olisi, jos olisi edes joskus seuraa. Yksin on toisinaan mukava mennä, mutta retkien tekeminen seurassa (eväät mukaan!) voisi olla joskus vielä hauskempaa. Mutta mistä löytää pyöräilyseuraa? Onkohan jotain nettipalstoja, joissa voisi huhuilla seuraa? En tosin tiedä, uskaltaisinko lähteä jonkun ihan tuntemattoman kanssa mihinkään ja mitään porukkaa (ainakaan tuntematonta) en erityisemmin kaipaa. Mutta jos olisi edes joku, jonka kanssa jakaa reissu ja samalla saisi edes jotain (henkistä) turvaa.

Eilen oli hyvä polkea aurinkolasit päässä, kun oli aurinkoista, mutta en tiedä miten ratkaisisin pilvisinä päivinä ötököiden silmiin lentämisen tuoman ongelman. En tiedä, mikä siinä onkin, että silmäni tuntuvat oikein keräävän kaikenlaista öttiäistä, minkä vuoksi pyöräreissuilla on pakko olla aina peili mukana. Tietäisikö joku jotain hyviä pyöräilylaseja?

Friday, July 04, 2008

Aurinkoista...

Aurinko hivelee ihoani lämmittäen ja minun täytyy siristellä silmiäni. Olen häikäistynyt ja kuumissani sään ollessa poikkeuksellisen lämmin ja kirkas. Kohta olen kotona ja kovasti odotettu viikonloppu alkaa - minulla on kuitenkin tosi ristiriitainen olo enkä tiedä mitä enää uskaltaisin toivoa. Se on selvä, että mieluummin viikonloppu kuin työarkipäivä, mutta oloni tuntuu tosi tyhjältä. Ei ole mitään odotettavaa.

Niin, sehän on selvää, että minun itsenihän se "odotettava" täytyy järjestää. Voisin vaikkapa mennä katsomaan kukkia, joiden kauneus rentouttaisi mieltäni, haistella raikasta vettä tai voisin etsiä aukean paikan, jotta tuuli voisi koskettaa minua. Ympärilläni olevat rakennukset tuntuvat juuri nyt raskailta, kaipaisin tilaa ja elävää luontoa, mutta se tuntuu olevan kovin kaukana, vaikka ei olekaan.

Minä en voi täällä kertoa, mitä kaipaisin eniten juuri nyt. Voin vain toivoa, että viikonlopusta tulisi edes keskinkertainen. Tuskin saan unen päästä kiinni ensi yönä, mutta minulla on runsaasti mielenkiintoista katseltavaa digiboksilla ja DVD-levyillä, joten valvominen ei haittaa; sitä paitsi valoisa kesäyö on taianomainen joka tapauksessa, joten kyllä muutaman yön voi kesäaikaan valvoakin.

Ihanaa kesäviikonloppua!

Thursday, July 03, 2008

Harrastuksista ystäviä?

Mietiskelin aamulla kuuden aikaan (kun uni katosi ja siten aikaakin oli mainiosti) sitä, että missä ja miten minä olen tutustunut uusiin ihmisiin siten, että ne suhteet ovat jääneet edes joksikin aikaa pysyviksi. Tulos oli toisaalta aika karu.

Minä en ole tutustunut yhteenkään tuttavaani/ystävääni jonkin harrastuksen tai opiskelujen kautta sen jälkeen, kun yläasteelle menin. Erääseen poikaystävääni tutustuin opiskellessani, mutta hän onkin ainoa poikkeus (yksi poikkeus sallittakoon). Muut ystäväni/tuttuni olen tavannut jonkun toisen ihmisen kautta tai sitten netin avulla.

En siis ymmärrä sitä, kun sanotaan, että ystäviä saa harrastusten kautta. Minä olen harrastanut hyvinkin montaa eri harrastetta, mutta eipä ole onnistunut, joten en enää edes kuvittele harrastamista keinoksi löytää ystäviä. Vai onko olemassa harrastuksia, joissa oikeasti syntyy tutustumiseen johtavaa kanssakäymistä? Olisin kiinnostunut kuulemaan. Omat, vahvasti naisporukoissa tapahtuvat harrasteet eivät sellaisia nimittäin ole. En ole niissä huomannut juuri muidenkaan tutustuvan toisiin, joten vika ei ole pelkästään minussa. Ongelma taitaa olla se, että harrasteeni ovat enimmäkseen sellaisia, joissa tehdään asioita yksin ryhmässä siten, että luontevaa kanssakäymistä ei synny.

Toisaalta vikaa on myös minussa. Minä en osaa ryhmässä (esim. jossain harrastuksessa) lähestyä ihmisiä enkä keksiä riittävän nopeasti jotain näppärää sanottavaa, mistä minulle tulee osaamaton ja kömpelö olo, mikä tyrmää vähäisenkin haluni yrittää osaksi ryhmää. Sitten kun ryhmän ulkopuolisen osa alkaa kehittyä, sitä kierrettä on enää vaikea katkaista, jolloin on helpompaa vain nauttia omasta seurastaan.

En toki aina ole jäänyt ulkopuoliseksi, mutta varsin usein tuollasia ikäviä kokemuksia on tullut vastaan. Lisävaikeutena minulla on ollut mielekkäiden sosiaalisten harrastusten löytäminen, joten ehkä pärjäisin paremmin, jos olisin aidosti tosi innostunut aiheesta, mutta liian usein olen vain laimealla mielenkiinnolla kokeillut jotain, mikä tappaa innostuksen enempään sosiaalisuuteenkaan.

Olisi mielenkiintoista tyrmätä käsitykseni siitä, että harrastuksista ei voi löytää ystäviä/tuttavia, ihan senkin vuoksi, että ymmärtäisin, miksi monet tarjoavat harrastuksia lääkkeeksi yksinäisyyteen (siis ystävien löytämiseksi). En vain tiedä, miten sen voisi tehdä.

Wednesday, July 02, 2008

Järjestelyä, tavaroiden vai elämän?

Minulle on iskenyt järjestelyvimma. Olen sekä töissä että kotona järjestellyt tavaroitani, käynyt läpi kaikenlaista vuosien aikana kertynyttä rompetta, ihmetellyt, muistellut tavaraan liittyvää historiaa hetken ja heittänyt ison osan tavaroista roskiin tai kierrätykseen.

On uskomatonta, kuinka suurta tyydytystä ja mielihyvää tuottaa turhista tavaroista eroon pääseminen! Lisäpalkintona tulee vielä laatikoiden ja hyllyjen siistiytyminen ja lisätilan saaminen. Minusta on käsittämätöntä, miten esimerkiksi siivottuani yöpöytäni kolme täpötäyttä laatikkoa sain yhden siistin laatikon ja kaksi melkein tyhjää! Aika hyvä määrä lisätilaa yhdestä laatikostosta :)

Jotenkin tämä ylimääräisen roskan (kuonan) siivoaminen elämästäni tuo minulle tunteen, että aivan kuin siivoaisin jotain muutakin pois. Jokaisen poisheitettävän tavaran mukana tuntuu menevän myös jotain historiaa, (ikäviä) tunteita, turhia muistoja ja melkein pystyn näkemään, kuinka elämääni avautuu tilaa uudelle ja puhtaalle. Aivan kuin vanhan ja turhan tavaran nurkissa pitäminen jotenkin tukkisi oloani (niin kuin roskaruoka tukkii suolistoa) ja tekisi kodistani ahtaan ja tunkkaisen.

Olen siivotessani löytänyt myös läjän vanhoja tietokoneen levykkeitäni, jotka melkein jo heitin roskiin. Löysin kuitenkin tietokoneen, jossa on vielä levykeasema, joten taidankin kahlata levykekokoelmani läpi... oikein jo pelottaa, mitä niistä löytyy! Ihanaa kuitenkin lopulta tuhota nekin. Hei hei, ei tule ikävä :)

Tämä järjestelyvimmani on hyvä asia. Syksy tuo jotain uutta elämääni, joten nyt on hyvä aika käydä vanhaa läpi, valmistautua uuteen ja sitten syksyllä ponnahtaa eteenpäin siistissä kodissa, josta turhaa roskaa ja menneisyyden taakkaa on karsittu pois. Ehkäpä tämä on ensimmäinen askel siihen suuntaan, että pystyisin joskus myös "unohtamaan" joitain menneisyydessä tapahtuneita ikäviä asioita. Pystyisin suhtautumaan tulevaan enemmän siten, että se on vielä puhdas eikä menneisyys maalaisi sitä liikaa mustalla maalillaan jo etukäteen.