Friday, June 09, 2017

Terveys ennen kaikkea, sanoo kuumeinen

Koskahan minäkin opin. Mitä tapahtuu, kun on kovia paineita ja stressiä jonkin aikaa? Ja sitten tulee vihdoin kaivattu vapaa? No, sairastuu.

Vietän siis perjantai-iltaa kuumeessa. Olo ei ole kyllä juurikaan kuumeinen, mikä on outoa. Huolestuttavampaa kenties on pari päivää kestänyt ylävatsakipu ja nyt noussut kuume yhdessä. Mikähän minussa on vikana. En ole saanut nukuttua kunnolla pariin yöhön vatsakivun vuoksi ja kaikki merkit viittaa siihen, että ensi yö menee samoissa merkeissä. Kipu ei osoita laantumisen merkkejä.

Oireiden syiden etsiminen netistä ei ollut oikein hyvä idea. Sen myötä alkoi myös ahdistaa.

Mikä järki on ylettömässä stressaamisessa, kun kroppa hajoaa sen myötä? En sano, etteikö stressiä väkisinkin silloin tällöin olisi, mutta miksi sen "pitää" antaa mennä liian pitkälle? Kun nyt mietin, niin ei nuo minunkaan stressaamani asiat mitään maata kaatavia ole. Jos en esim. pärjää töissä, niin sitten lennän sieltä pihalle. Sitten olen taas köyhempi, mutta sittenpä olen. Se ei ole sellaista, että en selviäisi siitä. Hankalista ihmisistä pääsee yleensä eroon, kun sanoo heihei. Vakavasta sairaudesta selviäminen onkin hankalampi asia.

Olen hyödyntänyt sairastamistani (lukemisen ja telkkarin katsomisen lisäksi) pohdiskeluun. Olen miettinyt, että mikä on tärkeää ja mikä ei, mitä minun oikeasti elämässäni täytyy suorittaa ja mitä ei. Tärkeistä asioista tulee jonkinmoinen lista, mutta suoritettavien asioiden lista on lopulta varsin lyhyt. Minä olen itse mestari luomaan asioita listalle. Kilteyttäni lisään listalle myös muiden minulta toivomia asioita ihan liikaa.

Mutta nyt keskityn sairastamaan enkä suorittamaan. Maailma saa pyöriä ihan omaan tahtiinsa ja minä pyörin omaan tahtiini ihan koko viikonlopun.

Thursday, June 08, 2017

Haasteen jälkeen vielä suurempi haaste

Tänään töissä mieleeni ponnahti ajatus: "mitä jos lähden täältä pois". Siirtyisin takaisin työttömäksi. Hätkähdin ajatusta, mutta pohdin, mitä sen käytännön toteutus vaatisi ja olisiko minulla mahdollisuutta moiseen. Ehkä todella voisin toimia noin.

Mutta. Osaamiselleni ei ole kysyntää ja työllistyminen on ollut minulle viime vuosina todella vaikeaa. Olisi hulluutta lähteä työpaikasta, kun sellaisen vihdoin onnistuin saamaan. Kuka minua sitä paitsi jatkossa haluaisi palkata, jos lähtisin itse työpaikasta siirtyäkseni työttömäksi. Mahdollisuuteni putoaisivat melkein nollasta nollaan.

On ollut siis tosi ahdistavaa töissä. Tänään iloitsin hetken selvittäessäni itselleni suuren haasteen. Seuraava eteen tullut haaste oli vain tuotakin suurempi. Loppupäivä meni sen parissa ja pohtiessa, että en selviä. Jokainen päivä on suossa tarpomista ja ponnistelua, ahdistumista muutamista töihin liittyvistä asioista.

Jotain hyvääkin toki on. Jos osaisin työni kunnolla, niin luultavasti pitäisin siitä. Se, että joutuu päivästä toiseen painimaan asioiden parissa, joita ei osaa, on pelkästään kamalaa. En enää pysty pitämään sitä "kivana haasteena" ja "oppimismahdollisuutena", kun esteet tuntuvat vain koko ajan kasvavan. Haasteen jälkeen tulee vielä haastavampaa. Ja kun selviää, eteen tulee vielä vaikeampaa selvitettävää.

Mikähän siinäkin on, kun on haastavampaa elämässä, ihmisetkin alkavat heittää lisää taakkaa harteilleni. Kai tämä johtuu siitä, että olen itse kireä, kiireinen ja ahdistunut ja se ei miellytä muita. Ei miellytä minuakaan. Kai tuollaisille pitäisi näyttää ovea.

Odotan taas huomista kauhulla. Onneksi on sentään perjantai, niin ehkä selviän siitä ja voin unohtaa haasteet kahdeksi päiväksi. Päivä kerrallaan.

Ahdistuneena ei näe kuin aivan lähelle, perspektiivi asioihin katoaa. Muistuttakoon tuo kuva siitä, että kaukana voi olla odottamassa jotain aivan muuta kuin mitä tässä lähellä näkyy.