Parisuhdepohdintaa

Posted on 6:52 PM In:
Minä en ole vielä valmis parisuhteeseen. Olen tullut tähän tulokseen jo monta monta kertaa. Joskus asia surettaa, mutta silloin yritän ajatella parisuhteilun raskautta (minulle, tällä hetkellä) ja yksin olemisen hyviä puolia. Molempia löytyy ihan riittävästi.

Koen olevani rikki enkä halua paikata rikkinäisyyttäni miehellä. Olen nyt hiljalleen alkanut nähdä, mitä parisuhteen pilaavaa kaavaa olen noudattanut aiemmissa suhteissani; minun täytyy todellakin käsitellä tuo asia, korjata itseni ennen kuin voin edes ajatella parisuhdetta itseni kohdalla. Asioiden ymmärtäminen tuntuu mukavalta, mutta toisaalta myös raskaalta, koska tajuan, että toipumiseen menee pitkä aika.

Yksi ongelmakohta suhteissani on ollut erityisesti suhteiden alussa se, että annan itsestäni erilaista kuvaa ulkonäköni perusteella kuin millainen "oikeasti" olen. Tuo ongelma ilmenee siten, että mies kuvittelee minun olevan ulkonäköni ja käytökseni perusteella tietynlainen. Lisäksi käyttäydyn alkuun siten, että suojelen itseäni vahvasti, mikä 'peittää' todellisen persoonani (eli annan väärää kuvaa itsestäni). Minun on myös vaikea tuoda itseäni esille, koska pelkään hylätyksi tulemista. Olen ehkä siis hieman epäaito, vaikka en tarkoitakaan sitä. Tuo käytösmalli vain taitaa olla niin syvällä itsessäni, että sen muuttaminen on vaikeaa.

Toinen ongelmani parisuhteissa on miesten valinta. Minulla on ollut aiemmin (toivottavasti ei enää!) heikko itsetunto, joten olen ollut imarreltu miesten huomiosta ja siten valinnut miehiä väärin perustein. Olen nähnyt muka riittävästi yhteisiä piirteitä, jolloin olen sulkenut silmäni varoitusmerkeiltä.

Kolmas ongelmani on ollut se, että en ole edes tiennyt, millaisen parisuhteen haluan. Olen kyllä kuvitellut tietäväni, mitkä asiat ovat tärkeitä, mutta käytäntö on opettanut toista. Sillä todellakin on merkitystä, että molemmat haluavat toteuttaa parisuhdetta suunnilleen samalla tavalla. Ei todellakaan ole olemassa yhtä suurta "the" parisuhdetta, vaan jokainen parisuhde on erilainen. Olen siis ehkä yrittänyt toteuttaa ihan vääränlaista parisuhdetta.

Noita ongelmakohtia voi olla enemmänkin, mutta tuossa on kolme selkeintä. Nyt minun pitää vain jatkaa toipumistani ja itseni löytämistä. Ehkä jonain päivänä kykenen omana itsenäni suhteeseen, joka on minun ja minulle sopivan kumppanini yhdessä luoma.

Liikaa asiaa ja 3 kehityskohdetta

Posted on 12:20 PM
Mielessäni pyörii liikaa ajatuksia. Niitä pulpahtelee mieleen vähän väliä, tartun joihinkin ja haluaisin kirjoittaa niistä, mutta hetki ei ole hyvä, en ole koneen äärellä tai en muuten jaksa. Sitten, kun istuudun koneen ääreen, olen liian ähkyssä kaikista asioista, joista olisi tarve kirjoittaa. Ajatukset menee mössöksi, ja yksinäisistä asiosta en saa otetta.

Minulla on tosi usein kiireen tunne. Tuntuu siltä, että pitää koko ajan katsella kelloa, jotta ehtisi tekemään kaiken, mitä pitää. En osaa istua alas ja vain nauttia ajan (usein liian nopeasta) kulusta. Tuntuu, että aika ei riitä mihinkään, vaikka kuinka yrittäisin suorittaa tätä elämää.

Niinpä, minä suoritan. Tästäkin riittäisi pohdittavaa loputtomiin.

Sitten ihan toista asiaa: Tartuin lukemassani kirjassa kolmeen kohtaan, joissa minun pitäisi ehdottomasti kehittyä:
- puhuminen (eli sanoa myös vastaan ihmisille, tuoda itseni esille)
- ilmaista tunteitani (eli ilmaista myös negatiivisia tunteita, vaikka vastaanotto olisi mikä)
- ottaa tilaa, pitää rajoistani kiinni (eli ottaa omaa aikaa levolle, kun siltä tuntuu, pitää kiinni omista tärkeistä jutuista eikä joustaa liikaa)

Kaikki nuo näyttää jo ajatuksenakin uuvuttavilta, koska tiedän, että tuolle tielle pääseminen on minulle vaikeaa. No, tuossa nuo asiat on kuitenkin listattuna, ja nyt täytyisi lähteä pontevammin niitä toteuttamaan. Askel kerrallaan, vakaasti tavoite mielessäni.

Kai tämä tästä.

Aloitin lukemaan kirjaa "Veronika päättää kuolla" (Paulo Coelho). Kirja kertoo juuri tuosta, mikä tuo nimikin on, eli päähenkilö päättää kuolla.

Olen lukenut vasta ihan vähän alusta, ja jo nyt mieleeni nousi ajatuksia. Tuo kirja näyttää jo alkutekstien perusteella olevan todella ajatuksia herättävä, juuri sellainen, joka nostaa pintaan monenlaisia asioita. Mielenkiinnolla odotan, mitä tuleman pitää.

Kirjan Veronika päättää kuolla, koska kaikki hänen elämässään on samanlaista (tämä on yksi syy). Päivät toistuvat vain samankaltaisina, ja jossain vaiheessa vanheneminen vain lisää kärsimyksiä, miksi siis jatkaa.

Miten monta kertaa olen itsekin blogissani jaaritellut siitä, että kuinka päiväni toistuvat samanlaisina ja kuinka en jaksa sitä. Joten lienee sanomattakin selvää, että kirjan alku kolahti. Näin masentuneena huomasin vain nyökytteleväni Veronikan syille tappaa itsensä; noinhan olen itsekin joskus ajatellut, olen ajatellut, että tällainen tyhjänpäiväinen, samanlaisena päivästä toiseen toistuva elämä ei ole tarpeeksi mielenkiintoinen, jotta elämä olisi elämisen arvoista. "Kaiken on jo nähnyt."

Sikäli oli raskasta oivaltaa, että tällainenkin elämä on ihan oma valinta. Valitsen joka päivä ne turvalliset rutiinit, joita toistan päivästä toiseen. En valitse juuri mitään sellaista tekemistä, joka toisi vaihtelua, vaan sen sijaan valitan tylsyydestä.

Koen, että minulla ei ole vaihtoehtoja valita toisin. Jotenkin tuntuu, että olen väärässä. Kai useimmiten voi valita? En tiedä, mutta nyt tuntuu kyllä tosi oudolta... Tiedän tosin sen, että räväköiden valintojen teko vaatii suunnattomasti rohkeutta, ja sitä on vaikea löytää, jos ei ole edes ihan varma siitä, mitä elämältään haluaa.

Oivaltaminen on kivaa, mutta siitä on valtavan pitkä matka käytännön toimiin. Ehkä sitten joskus... kun löydän sen elämäni kartan ja kompassin joskus.

Unia ja kilpailuja

Posted on 10:55 AM In:
Olen nyt nukkunut kaksi yötä vähän heikommin. On ollut vaikea saada unen päästä kiinni ja sitten, kun olen joskus puolen yön aikaan vihdoin nukahtanut, niin olen herännyt jo seitsemältä. Kuka nyt viikonloppuna seitsemältä ylös nousee, joten olen torkahtanut vielä pariksi tunniksi... ja se on ollut molempina aamuina virhe.

Olen nukkunut ne pari tuntia levottomasti ja unia nähden. Herännyt tokkurassa, pää raskaana. Molempina öinä olen kilpaillut jonkun (tuntemattoman) henkilön kanssa. Viime yönä olin matkalla ja kilpailimme, kumpi ehtii ensin lentokentälle. Jostain syystä minulle oli valtavan tärkeää voittaa. Kilpailu ahdisti, mutta pinnistelin ja pinnistelin loputtomalta tuntuvan ajan. Onneksi sitten heräsin, en olisi enää jaksanut juosta katuja ja stressata.

Edellisenä yönä oli samanlainen kilpailutilanne, mutta unen aihepiiri oli erilainen. En muista sitä enää, muistan vain pakon voittaa ja ahdistuksen. Eilen aamulla oli vielä kurjempi olo kuin tänään. Ajatukset oli ihan jumissa ja päässä tosi raskas olo. Ei kai ihmekään sen jälkeen, kun on pari tuntia ollut kisaamassa.

En ymmärrä, mistä nuo kilpailuaiheiset unet kumpuavat. Kenen kanssa haluaisin kilpailla? Itseni? Mistä moinen pakko kilpailla? Mistä ahdistus? En ymmärrä. Jotain pieniä rippeitä unissani on aiheista, joita olen viime päivinä miettinyt, mutta mitään kilpailemiseen liittyvää en muista aikoihin ajatelleeni.

Onkohan minulla jokin tarve näyttää, että olen hyvä? Ehkä, kuuluuhan masennukseen tunne siitä, että ei ole hyvä, ei ole onnistunut elämässään. Ehkä sitten unissani yritän pinnistää ja olla ykkönen, edes jossain hyvä. Ehkä. En tiedä. Ahdistavaa kuitenkin.

Tahtoo tietää!

Posted on 10:29 PM In:
Tuntuu, että päivät seuraavat toisiaan niin samankaltaisina, että ne puuroutuvat tasaiseksi mössöksi. Samat asiat toistuvat uudelleen ja uudelleen. Tämän mössön ulkopuolella välkkyy kuin tähtinä mielenkiintoisia asioita, joita voisi tehdä. En kuitenkaan ylety... kurkotan, mutta en saa otetta yhdestäkään sakarasta.

Voisin aloittaa uuden harrastuksen, voisin opiskella, vaihtaa töitä, matkustaa... Mahdollisuuksia on vaikka kuinka paljon, mutta en tiedä, mitä tehdä. En tiedä, mitä haluan tehdä elämälläni. Olen miettinyt ja miettinyt, mutta en todellakaan tiedä. Siispä katselen tätä tavallista arkimössöä.

Voisin tietysti alkaa miettiä, että mitä en ainakaan halua tehdä, ja rajata kiinnostuksen kohteita sen mukaan. Sitten tietysti täytyy ottaa huomioon oma osaaminen ja kyvyt. Lopuksi vielä pitää muistaa masennus... vaikka haluaisinkin tehdä kaikenlaista juuri nyt, niin tosiasia on se, että en jaksa. Mitenhän senkin muistaminen on joskus suuressa suunnitteluinnossa niin vaikea muistaa.

Toisaalta, miksi minun pitäisi muuttaa elämääni mitenkään juuri nyt? Eikö pitäisi ensin toipua masennuksesta ja sitten vasta ottaa varovasti jotain uutta elämään? En tiedä vastausta tuohonkaan. Jotenkin tuntuu, että jokin uusi asia voisi sinällään piristää ja auttaa toipumisessa. Toisaalta se voisi myös uuvuttaa... mistä johtuen ainakin opiskelu ja työn vaihtaminen ovat poissuljettuja juuri nyt. Vaikeaa.

Miksi en voisi tietää, mitä haluan tehdä elämälläni? Miksi en pysty näkemään jotain kivaa tavoitetta kaukaisuudessa ja osata suunnistaa sitä kohti? Miksi olen hukannut sekä kartan että kompassin?

Tahtoo tietää!

Aurinkoa ja päätöksen tekemisen vaikeutta

Posted on 4:12 PM In:
Aurinko tuli sitten tervehtimään, kun pyysin (niin, minustahan se kiinni on). Mukavaa. Kävin heti aamusella lenkillä ja tuntui ihanalta, kun auringon lämpö kosketti ihoani ilman viileydestä huolimatta. Piristyin heti huomattavasti. Nyt kun on viikonloppuna aikaa, pitääkin nauttia tuosta valoa ja lämpöä tuovasta ihanuudesta.

Minun pitäisi päättää yksi asia. En nyt tässä ala selittämään tuota asiaa, mutta taas minussa näkyy hyvin se, että en kerta kaikkiaan osaa päättää. Päätösten tekeminen on aina ollut minulle vaikeaa, mutta varsinkin näin masentuneena se on melkein mahdotonta.

Tuohon päätökseen liittyy vielä muita ihmisiä, mikä tekee asiasta monin verroin haastavampaa. Yritän punnita hyviä ja huonoja puolia sekä yritän kuunnella itseäni ja tunteitani. Vaikka kuinka kuuntelen, niin en kuitenkaan vastausta kuule. En tiedä, mitä haluaisin tehdä asian suhteen, tuntuu, että en tunne mitään ja järkisyistäkään ei ole apua tässä.

Kyseessä ei ole edes mikään elämää suurempi asia, mutta silti tunnun odottavan jotain pientä ihmettä, joka ratkaisisi asian puolestani. Tämä päättämättömyys kuitenkin myös painaa mieltäni ja lisää ahdistustani. Lisäksi tämä aiheuttaa tyytymättömyyttä itseeni, koska en halua olla tällainen jahkailija!

Ei taida pääkopan stressinsietokyky olla lähelläkään hyvää vielä, kun saan ahdistusta vielä näistä varsin pienistäkin asioista. No, eiköhän se päätös synny viimeistään sitten, kun on pakko. Näinhän se aina menee.

Sitä ennen: aurinkoon!

Auringon puutetta ja ahdistusta

Posted on 12:33 PM In:
Nyt on perjantai. Pitäisi olla kai oikein onnen kukkuloilla tänään, mutta ei... silti ahdistaa. Jossain määrin on hyvä olo, kun tietää, että voi olla nyt viikonlopun ihan rennosti ja rauhassa, mutta on silti asioita, jotka pyörivät mielessäni ahdistavasti. Olisi niin mukavaa, jos jonain päivänä ei olisi yhtään ainutta ahdistavaa ajatusta päässä - utopiaa?

Olen lisäksi tajunnut, että en ole juuri aurinkoa moikannut tänä kesänä. Minussa ei ole tietoakaan minkäänlaisista rusketusrajoista, ja nämä vallitsevat säät ovat saaneet jopa minut kaipaamaan auringon lämmittävää tunnetta ihollani. Olen suorastaan pakoillut aurinkoa alkukesän ja nyt en ymmärrä, miksi. Talvella ahdistun pimeydestä ja kesällä on kai sitten liian kirkasta?!

Hei Aurinko! Minulla on nyt sinulle asiaa. Sovitaanko, että nähtäisiin?!

Lisää kirjallisuutta

Posted on 7:36 PM In:
Viileähköt sadepäivät innostavat tarttumaan kirjoihin, mikä on hyvä asia. Pidän lukemisesta ja siitä, miten kirjat saavat ajatukseni laukkaamaan villisti. Tällä kertaa lueskelin ihan puhdasta viihdettä, mutta mukavaa sellaista, eli sain päätökseen kirjan "Tyttö ja helmikorvakoru" (Tracy Chevalier).

Kirja on kirjoitettu tavalla, josta pidän. Se tempaisi mukaansa alusta lähtien. Pidin kirjan tarinasta, se oli mielestäni varsin yksinkertainen, mutta kaunis. Kirja kertoo nimensä mukaisesti "Tyttö ja helmikorvakoru" -taulun tarinan kuvan tytöstä. Kirja ei sinällään ollut mikään ihmeellinen, mutta ihan mukavalla tavalla viihdyttävä ja hyvä.

Päähenkilö on nuori, mistä tuli mieleen myös oma nuoruuteni. Ensi-ihastus on aina jotenkin suloista, niin myös kirjassa, etäistä, söpöä ja epävarmaa, niin kuin oli omanikin aikoinaan. Silloin ei vielä tiedä miehistä ja ihmisten pahuudesta mitään, elämä on huolettomampaa ja ihmiset hyviä. Joskus haaveilen vielä tuollaisesta viattomuudesta... se oli niin helppoa, oli niin paljon mukavampaa, kun kukaan ei ollut vielä käyttänyt minua kynnysmattonaan eikä tehnyt minusta vain seksuaalisten halujensa kohdetta.

En tiedä vielä, mihin kirjaan tartun seuraavaksi. Kirjastosta tarttui mukaani kyllä aikamoinen läjä hömppääkin... viitsinköhän edes tunnustaa, millaiseen hömppään joskus uppoudunkaan.

On ollut kyllä mukavaa vain olla nyt pari iltaa ja rentoutua kirjojen parissa. Se selvästi parantaa mielialaani. Harmi vain, että tuntuu useimmiten siltä, että ei ole oikein aikaa mihinkään, ei varsinkaan tällaiseen "turhaan" kuin lukeminen (en tosin ymmärrä, miten lukeminen voisi olla turhaa!). Joskus lukeminenkin muuttuu helposti suoritukseksi; siitäkin täytyy melkein tehdä kalenterimerkintä, jotta sille on aikaa... Tiedän, että tämä kiireen tunne on osittain vain muutettavissa oleva tunne, mutta en silti hallitse sitä...

Sain luettua loppuun kirjan "Matka masennuksesta minuuteen" (Ritva Laaksonen, Liisa Heikkilä). Kirja on hyvin ohut, reilut 100 sivua, mutta yllättävän paljon siihen mahtui asiaa. Minulla tuo lukeminen venyi, koska alkuun koin vieraana jotkut kirjassa esiintyvät asiat, mutta kun jatkoin lukemista, oivalsin asioiden todellisen laidan. Kirjahan kertoo "Marian" tarinan, toipumisen vakavasta masennuksesta terapian avulla, ja miten terapiaprosessi kaikenkaikkiaan eteni.

Vierastin aluksi suuresti masennuksen käsittelemistä kuvien maalaamisen/piirtämisen avulla. En ole koskaan ollut hyvä piirtämään, joten en voinut ymmärtää, miten asiaa voi käsitellä tuolla tavalla. Sitten oivalsin, että piirtäminenhän on ihan sama asia kuin kirjoittaminen, puhuminen tai mikä tahansa luova itsensäilmaisukeino. Masentuneenahan itsensä ilmaiseminen menee helposti "tukkoon"; itsestään ei saa oikein mitään irti, ei tiedä, mitä ilmaisisi ja miten. Näinhän se on minullakin mennyt.

Jokaisessa on luovuutta, mutta jokaisella on myös hyvin erilainen tapa ilmaista sitä. Minä en tiedä omaani ihan tarkalleen, mutta kirjoittaminen tuntuu ainakin hyvältä. Koen, että saan siten käsiteltyä itselleni merkityksellisiä asioita, saan purettua asiat sellaiseen muotoon, että myös näen ne. Kirjoittaessani joudun myös pohtimaan asioita, jotka jäsentyvät mielessäni järkevimmiksi kokonaisuuksiksi. Minun on hyvä pakottaa itseni jotenkin ajattelemaan asioita, koska en usko, että masennus katoaa itsestään lakaisemalla se maton alle.

Pidän myös kuvista ja väreistä. Olen miettinyt, että voisiko se olla jotenkin myös minun tapani ilmaista itseäni. En ole varma, mutta voisin kokeilla valokuvausta. Se on aina kiehtonut minua.

Yksi kirjan "Marian" oivalluksista oli, että hän ei pidä ihmisistä. Hän hyväksyi sen ja karsi ihmissuhteita pois, koska monissa suhteissa "Maria" koki ottaneensa liikaa velvollisuuksia, mikä ahdisti. Loppujen lopuksi "Maria" kuitenkin oppi arvostamaan ihmissuhteita suuresti ja olemaan niissä myös oma itsensä, ei enää liian kiltti ja itseään toisten hyväksi uhraava. Taisi tuo tunne siitä, että hän ei pidä ihmisistä, johtua juuri tuosta epäterveestä suhteesta toisiin ihmisiin.

Tämä on asia, jota minun täytyy pohtia, koska tunnistan nuo asiat myös itsessäni tosi vahvasti. Koen, että en ole täysin hyväksynyt itseäni tällaisena kuin olen, joten olen ihmissuhteissa helposti jotenkin "joku muu", eli epäaito. Pelkään hylkäämistä niin paljon, että en uskalla olla oma itseni, ja sitten minulla onkin paha olla. Sitten, kun tämä toistuu riittävän monen ihmisen kanssa, koen, että ihmissuhteet eivät ole minua varten, vaikka minun pitäisi vain ensin löytää itseni, jotta voisin löytää toiset.

Piirtäminen oli "Marialle" aluksi ongelmallista, koska hän ei kokenut sitä hyväksytyksi asiaksi. Se oli ollut muka turhaa, joten hän oli kieltänyt sen itseltään. Kuinka niin tunnistan itseänikin tässä: olen pitänyt itseäni joissain asioissa kummajaisena, koska minulla on joitain "turhia" asioita, joka koen kuitenkin itselleni tosi tärkeinä. En ole antanut itselleni lupaa keskittyä itselleni tärkeisiin asioihin, koska olen kokenut ns. yleisesti hyväksytyt asiat tärkeimpinä, joten olen suorittanut enemmän velvollisuuksia kuin tehnyt asioita joista nautin. Toki työ täytyy hoitaa, jotta saa toimeentuloa, ja muitakin velvollisuuksia on, mutta liian paljon olen sulkenut silmiäni asioilta, jotka voivat olla kummallisia jonkun mielestä, mutta minulle ne ovat tärkeitä. Olen vain yrittänyt olla mahdollisimman "normaali" edes miettimättä, että mitä järkeä siinä on.

"Marian" oivallus oli myös se, että lasten saaminen ja kasvattaminen eivät ole ainoa tapa toteuttaa naisellisuuttaan. Hän ajattelikin maalauksensa ja piirustuksensa "lapsikseen". Samalla tavoin hän kantoi ja kasvatti niitä sydämellään. Itse olen jo oivaltanutkin tuon, että naisena oleminen ei tarkoita pakkoa saada lapsia, vaan voi olla hyvä nainen muutenkin. En tosin tiedä, mikä olisi minulle kuin "lapsi"; tärkeä asia, jota haluan vaalia, suojella ja kasvattaa.

Kirjassa ihastuttaa se, että miten "Maria" jaksoi käydä pitkän terapian läpi ja sen avulla vapautua lukkiutuneista asenteistaan ja uskomuksistaan. Kirjan loppuvaiheilla sanotaankin kivasti: "Maria oli lopultakin itselleen "oikeanlainen"". Eli enää hän ei ollut riippuvainen toisten hyväksynnästä vaan hän löysi itsensä ja sai elämänsä siihen suuntaan kuin halusikin.

Kirjassa olisi monta muutakin asiaa ja ihanaa oivallusta, mutta tässä oli nyt jokunen mieleen erityisesti painunut. On mukavaa lukea kirjaa, jonka aikana voi sanoa monta kertaa "ahaa" ja tuntea, kuinka oivallus kiirii pään sisällä nostaen suupieliä ylöspäin. On ihanaa ajatella ja oivaltaa.

Ylöspäin hiljalleen - taas

Posted on 2:13 PM In:
Elämä on näköjään nykyään aikalailla vuoristoradassa istumista. Välillä mennään alas ja välillä tullaan tasaiselle. Ylhäällä ei tosin juuri käydä. Hyvähän tuo tasainenkin nykyään on, kun tietää, mitä sieltä pohjalta löytyy. Tasaisena aikana arki rullaa hiljalleen ja mitään erityisempää ei tapahdu.

Alkaa hiljalleen nämä mielialan vaihtelut kyllästyttää. En millään jaksaisi aina sitä vaihetta, jolloin elämässä ei tunnu olevan mitään toivoa. Toivottomuus on paha, koska se tuo tunteen, että olisi ihan sama kuolla pois täältä kärsimästä ja SE ei ole kiva tunne. Lohdullista on kyllä se, että näyttäisi siltä, että nuo huonot hetket kestävät nykyään lyhyemmän aikaa kuin esimerkiksi viime talvena. Silloin ne kesti vähintään muutaman päivän, helposti pari viikkoakin. Nykyään ne tulevat päivän-parin jaksoissa, joiden jälkeen lievästi huonoa oloa jatkuu vielä jokunen päivä, mutta noita pohjamutia kaivellaan vain tosiaan sen max pari päivää.

Voih, kun olisi elämässä jotain odotettavaa! Edes jotain pientä kivaa, mutta ei... tasaista arkea vain pitäisi jaksaa ja yritää pitää mieliala tasaisena. Jotain kivaa tekemistä voisin tietysti yrittää kehitellä, mutta en jaksa ponnistella sen eteen, että keksisin itselleni, yksinäni, jotain reissua tms. Olisihan se ihanaa käydä edes jossain... mutta onko se nyt niin kivaa yksin kuitenkaan. Kuluuhan se arki kotonakin.

No, tuohan loma kohta ainakin jotain vaihtelua arkeen :-)

Mahdotonta

Posted on 1:12 PM In: ,
On taas sellainen olo, että en jaksa. En tiedä, mistä ammentaa voimaa siihen, että saatan viettää loppuelämäni melkein yksin. En nyt purnaa parisuhteen puuttumisesta, vaan siitä, että ei ole oikein ketään noin niin kuin muutenkaan . Uskoisin, että en haluaisi elää erakkona, mutta tuo on yksi vaihtoehto... se tuntuu vielä hyvin mahdolliselta, jos ajattelee, kuinka usein tapaan uusia ihmisiä nykyään.

Taas on se hetki, että ajatus samanlaisena toistuvista päivistä ahdistaa. En tajua, mikä tarkoitus elämälläni voisi olla. Tehdä töitä yhteiskunnan hyväksi ja kuolla? Kuulostaapa "mukavalta".

Olisi niin kiva löytää se oma pieni paikkansa tässä elämässä. En vain niin tiedä, miten sen voisin löytää. En edes tiedä, mitä oikeastaan haluaisin. Tavoittelepa tässä sitten jotain elämään, jos on näin pihalla.

Arkisia askareita ja rauhoittumista

Posted on 9:06 PM In:
Sade ropisee lohdullisesti. Kävin juoksemassa juuri sellaiseen aikaan, että ei satanut. Juoksin pidemmän lenkin kuin yleensä ja se tuntui oikein mukavalta. On hienoa huomata, että kunto on kohentunut, pystyy pinnistämään itsestään niin paljon, että muutaman kilometrin juoksu tuntuu vain hyvältä.

Olen tänään siivonnut ja tehnyt muita kodin arkisia askareita. Nyt illalla mieleeni tuli, että olen koko päivän vain tehnyt ja tehnyt. En ole hetkeäkään vain istunut alas ja ollut, lukenut kirjaa tai tehnyt muuta rentoa. En jotenkin vain osaa... Tiedän, että pitäisi rentoutua, mutta se on vain niin vaikeaa.

Nyt sitten olo on väsynyt ja hieman kireä. Työviikko on taas pian käsillä ja pitäisi jaksaa. En tiedä, mistä ammentaisin voimaa arkeen. Juokseminen auttaa kyllä, mutta tuntuu, että jotain muutakin piristävää tekemistä voisi olla. Niinpä, taas tekemistä. Mikähän ihme siinä olemisessa on niin vaikeaa?!

Voisin nyt iltatoimet tehtyäni ottaa kirjan käteen ja istua alas (kirjanikaan eivät ole edenneet viime aikoina). Olla hetken paikoillaan sen sijaan, että säntäilisin ympäri kotiani. Ottaa tästä ensimmäisen askeleen kohti rauhoittumista. Olen ihan varma nimittäin siitä, että pitäisi oppia rentoutumaan ja olemaan; nauttimaan rauhasta ja hetkestä. Vaikeaa.

Millainen on ystäväni?

Posted on 3:51 PM In:
Olen monesti miettinyt, että millainen ihminen voisi olla minulle sopiva ystävä. Onko sillä väliä, onko hän töissä, työtön, lihava, laiha, rauhallinen, vilkas, kaunis, ruma, änkyttävä, huippumenestyjä, uraohjus, kotona viihtyvä jne. Samalla olen miettinyt henkilöitä, jotka ovat joskus elämäni aikana olleet ystäviäni. Onko heissä ollut jotain sellaista yhteistä, joka voisi selittää minulle jotain ystävieni ominaisuuksista?

En ole kuitenkaan löytänyt vastausta. Olenkin miettinyt, että ehkä tuo vastauksen löytymättömyys voisi olla vastaus, eli vastaus voisi olla se, että noilla asioilla ei ole väliä. Väliä on vain sillä, mitä ihmisen sisimmässä on: lämmin sydän, luotettavuus, rehellisyys, ystävällisyys, hyväntahtoisuus jne. Ehkä ulkoiset puitteet elämässä voivat olla hyvinkin erilaiset, mutta silti ystävyys kahden ihmisen välillä on mahdollinen.

Tämän miettimisellä olen yrittänyt pohtia, että olisiko minun mahdollista ystävystyä. Uskon, että ystävyys ei onnistu kenen kanssa tahansa, vaan se vaatii jonkinlaista samalla aaltopituudella olemista, mutta mistähän ihmeestä jostain ihmisestä voi nähdä, että hän voisi ehkä olla samalla aaltopituudella? Ehkä ystävystyminenkin pitää siis tehdä yritys-erehdys -periaatteella: tapailemalla ihmisiä ja kokeilemalla, voisiko tutustumisesta tulla jotain syvempää.

Ehkä ensimmäinen askel yksinäisyydestä pois on ihmisten tapaaminen... Olen tosi paljon miettinyt, että kumpi tulee ensin: ihmisten tapaaminen vai ihmissuhdetaitojen parantaminen. Totuus on kyllä se, että molemmat tarvitsevat toisiaan. Ihmisten tapaamisesta ei ole hyötyä, jos ihmissuhdetaidot ovat huonot, mutta ei kai ilman ihmisiä taas opi niitä taitoja.

Taitaa olla pitkä tie edessä. Tässäkin asiassa. Tai sitten hyväksyn yksinäisyyden. En niin taas tiedä.

Nukkumaan

Posted on 10:27 PM In: ,
Väsyttää. Silmiä kirvelee ja katse ei jaksa kohdistua. Olo on jotenkin helpottunut; on vihdoin perjantai ja huomenna saa nukkua ja viipyä sängyssä itsekseen niin pitkään kuin haluaa. Nyt on edessä kaksi päivää, jolloin voin olla vain uupunut ja yksinäinen minä, ja antaa itseni olla juuri niin väsynyt ja synkeä kuin haluan. Vihdoin on edes vähän aikaa olla vain, tekemättä mitään.

Kaipaan unta ihan suunnattomasti. Lähinnä kai sen tuomaa hetken unohdusta; ei tarvitse ajatella arkea ja sitä, miten päivät valuvat yksi kerrallaan eteenpäin. Päivät, jotka ei juuri toisistaan eroa.

Haaveilen nukkumisesta, koska en uskalla haaveilla muustakaan. Haluaisin haaveilla hyvästä seurasta ja mielekkäästä tekemisestä... mutta vaikeasti toteutuvat haaveet tekevät minut vain surulliseksi.

Hyvää yötä.

Sinnikkyys vai sairasloma?

Posted on 1:17 PM In: ,
En ole juuri ollut sairaslomalla masennuksen vuoksi. Olenkin miettinyt, että olisiko pitänyt? Missä menee raja, kun on kyse järkevästä sinnittelystä työpaikalla tai sairaslomasta masennuksen vuoksi? Nimenomaan, jos kuitenkin kykenee töihin, mutta ehkä hieman huonommalla suorituksella kuin normaalisti, mutta kykenee kuitenkin nousemaan aamulla ylös, raahautumaan työpaikalle ja tekemään siellä suunnilleen sen, mitä pitääkin. Olenkin ajatellut, että kun pystyn töitä tekemään, olen töissä. Olen tunnollinen, liiankin?

Tuntuu vain, että elämä on töitä ja töitä. Minulla ei ole ajoittain juuri energiaa mihinkään vapaa-ajalla. Tosin yksinäisyydestä on se hyöty, että enpähän laiminlyö ystäviäni, mutta olisi silti mukavaa jaksaa tehdä enemmän mukavia asioita. Elämä on urautunut siihen, että olen töissä ja loppuajan enimmäkseen toivun. Ei ole kivaa, ja voisin kuvitella, että tällainen ei auta masennuksesta toipumisessa.

Se on selvää, että olisi pitänyt olla pidempään sairaslomalla uupumuksen iskiessä. Ajattelin kuitenkin jaksavani, joten menin töihin. Rytmittihän se päivää kivasti ja arvelin, että se on parempaa kuin oman "surkean" elämän pohtiminen kotona. Olihan siinä siis toki hyvä ja huonot puolensa.

Nyt olen jotenkin ihan hukassa itseni kanssa. Tiedän, että pitäisi levätä, kun uuvuttaa. Tiedän, että pitäisi keskittyä tekemään mukavia asioita varsinkin nyt, kun mielialat heilahtelevat. En vain osaa! En tiedä, miten levätä ja milloin. Eikä minulla ole aikaa levätä! Vai onko? Lepäänkö makoilemalla sängyssä vai pitäisikö minun tehdäkin jotain? Pitääkö minun varata kalenterista aika tuolle "lepäämiselle"(mitä se sitten onkaan)? Pitääkö minun suunnitella "lepäämistä"? Siis miten voi olla näin pihalla?!

En muutenkaan ole viime aikoina osannut tehdä ripeitä päätöksiä, niin tuntuu, että tässä asiassa kierrän kehää vielä pahemmin kuin monessa muussa asiassa. En osaa nyt juuri muuta kuin olla töissä ja olla uupunut ja mieli maassa. Toistaa tuota samaa rutiinia päivästä toiseen. Ei tämä ole kivaa. Enkä edes tiedä, mikä olisi kivaa.

Rekkain alle

Posted on 1:42 PM In:
En voi olla pohtimatta näitä viime päiväisiä uutisia, joissa ihmiset ovat ajaneet autoilla rekkojen alle. Kyse on tainnut aina olla yksin henkilöautoa ajaneesta henkilöstä, ajankohtana ilta tai yö ja auto on aina 'ajautunut' vastaantulevien kaistalle juuri rekan tullessa vastaan.

Minulle tulee näistä aina ensimmäisenä mieleen ajatus, että "hän onnistui". Toinen ajatus on itseni syyttäminen; miten voin ajatella, että kyseessä on itsemurha, kun kyseessä voi olla ikävä onnettomuuskin, nukahtaminen tai mikä tahansa syy. Jokatapauksessa en ole nähnyt, että uutisissa paljon syitä mainostettaisiin. Mielestäni on hyvä ollakin hienotunteisesti hiljaa, mitäpä ne syyt kenellekään kuuluu.

Uskon, että näissä tapauksissa on suurelta osin kyseessä itsemurhat, niin ikävältä kuin se kuulostaakin. Minut nuo uutiset pysäyttävät hetkeksi, koska tiedän, miltä tuntuu niin paha olo, että sen haluaa lopettaa keinolla millä hyvänsä. Tiedän, miltä tuntuu, kun ei näe toivoa paremmasta. Se olo laittaa minut toivomaan, että sellaista olotilaa ei olisi olemassakaan, joka vie kaiken toivon ja ilon, mutta kyllä sitä (näköjään) on. Varmaan aika paljonkin.

Vaikka minua nyt ahdistaakin ja tuntuu varsin pahalta, niin tiedän, että pahempaakin voisi olla. Kai tämä tästä.

Ahdistusta ja väsymystä

Posted on 6:23 PM In:
Mieliala on ollut tasaisessa laskusuunnassa viime päivät. Väsyttää. Ahdistaa. Ei jaksa. Ei kiinnosta. Ei edes kiinnosta jaksaa mitään.

En tiedä, mikä herkkyyskausi on, kun pienetkin asiat ahdistavat. Mieleen tulee kaikenlaisia asioita, jotka ahdistavat. Nuo asiat voivat olla erilaisia tapahtumia viime päiviltä, lapsuudessa sattuneita juttuja tai jotain lähitulevaisuudessa suunnitelmissa olevaa. En oikein haluaisi ajatella mitään, haluasin vain käpertyä sängyn pohjalle ja nukkua pahan olon pois. Haluaisin käpertyä omaan turvalliseen maailmaani, en olla osa kaikkea ympärillä olevaa. Maailma tuntuu vaaralliselta paikalta, se voi satuttaa.

Lisäksi tämä väsymys... huh.

Kuumuus sulattaa mielenkin

Posted on 6:19 PM In: ,
Vaikka tänään on ollut pilvinen ja ehkä viileämpikin päivä viime päiviin verrattuna, olen paistunut. Kotonani on kuuma. Tuulettaminen ei tunnu paljon auttavan, kuumuus on jämähtänyt seiniin ja nurkkiin ja huokuu sieltä, kunnes hiki valuu noroina kasvoillani.

Lämpötila sisällä on 27-28C. En jaksa. Olen aina ollut huono sietämään kuumuutta, ja nyt sitä täytyy sietää päiväkausia omassa kodissa. Se kiristää hermoja, painaa mielialaa entisestään alaspäin ja tekee olon vetämättömäksi. Sängyssä tai sohvalla ei tosin kiinnosta maata, kun vaatteet ja petivaatteet liimautuvat inhottavasti märkään selkään.

Tosin se hyvä puoli tästä kuumuudesta on, että oikeasti tekee tosi paljon mieli lenkille. Kotoa pois pääseminen on juhlaa, saa tuntea viileän tuulen hivelevän kasvoja ja kuivattavan hikeä pois.

Ei pitäisi kuitenkaan valittaa: kesä on oikeasti tosi hyvää aikaa. Nautin valosta ja sen mukanaan tuomasta pirteydestä.

Minulla oli aikanaan sukulainen, joka ei oikein saanut elämäänsä järjestykseen. Opiskeluja aloiteltiin ja lopeteltiin, töitä kokeiltiin pätkissä, välillä alkoholi oli hänen elämänsä kuningas, välillä oli (vaikeaa) parisuhdetta ja välillä ei. Elämä oli koko ajan vaihtelevaa, sinnittelyä. Hän yritti rakentaa tikkaita tieksi parempaan, mutta aina voimat loppuivat kesken ja hän putosi uudestaan pohjalle.

Hänen lähellään oli joitain häntä tukevia ihmisiä, mutta jotkut ihmiset jopa "hylkäsivät" hänet. Ikäviä nuo, jotka hylkäävät, mutta en paneudu nyt siihen. Minua on mietityttänyt nuo ihmiset, jotka tukivat häntä.

En ole ollut helposti luovuttava henkilö (paitsi välillä nyt masennuksen myötä), mutta oli helppo nähdä, että tämä sinnittely kohti normaalia elämää ei välttämättä tulisi koskaan onnistumaan. Se näytti liian vaikealta. Toivoin onnistumista valtavasti, mutta näin myös toisen mahdollisuuden... joka toteutuikin. Ei toisella ollut voimia ja taitoja parempaan.

Ihmiset, jotka tukivat häntä, kiinnittivät häneen aika paljon huomiota. Puhuivat hänestä, kannustivat, tukivat, antoivat rahaa lainaan ja pyysivät mukaan erilaisiin asioihin. Hyvä niin, mutta tuossa oli jotain häiritsevääkin. Vanhempani olivat nimittäin eräät häntä tukeneet ihmiset.
Vanhempani säälivät häntä. Heidän asenteensa oli se, että kyllä "ressukoita pitää tukea". Hän sai huomiota erilaisista tempauksistaan, siitäkin huolimatta, että osa niistä oli jopa rikollisia. Huolenpitoa riitti.

Minä hoidin tunnollisesti opiskelun, olin kiltti, huomaamaton ja väritön tyttö. En saanut kiitosta hyvästä koulumenestyksestä, en kannustusta tekemistäni hyvistä asioista. Huomio ja kannustus kohdistui tähän sukulaiseen.

Olen aina ollut sitä mieltä, että sukulaistani piti kannustaa ja tukea... mutta nyt olen miettinyt, että entä minä? Missä minun huomioimiseni oli? Missä oli huomioimiset hyvistä teoistani, onnistumisistani? Missä oli kannustukset uusiin hyviin asioihin?

Ihan hiljattain kuulin vanhempieni sanovan, että kuinka hyvä oli, että Idolsin voitti sellainen henkilö, jolla oli vaikea lapsuus ja että hän olikin ansainnut jo parempaa. Niinpä niin...kuulostaa tutulta. Mutta entäpä me muut, jotka teemme kovasti töitä saadaksemme hyvän elämän? Olemmeko me ansainneet sitten täydellisen huomaamattomuuden?

Tunnen nyt suurta surua tästä asiasta. Suren pientä tyttöä, joka tunsi olevansa huono. Suren sitä, mistä hän jäi paitsi ja sitäkin, että tätä asiaa täytyy pohtia nyt, vuosia myöhemmin itkun kuristaessä kurkkua.

Lukeminen

Posted on 6:26 PM In: , ,
Lukeminen on ollut aina yksi mieliharrastuksiani. Niinpä päätin lisätä tähän blogiinkin listan kesken olevista kirjoista. Noita siis lueskelen parhaillaan. Harvemmin minulla on vain yksi kirja kesken; jostain syystä tykkään, että minulla on erityylisiä kirjoja kesken, jotta voin valita kulloisellekin mielialalle ja fiilikselle sopivaa luettavaa.

Tällä hetkellä kirjat ovat erittäin paljon masennukseen liittyviä. Haluan tietää enemmän tästä päävaivasta, jota poden. Koen, että tietäminen auttaa ymmärtämään itseäni. Minua ei ahdista lukea toisten kokemuksista; minusta on mielenkiintoista lukea, miten toiset ovat selvinneet (tai eivät ole) masennuksesta. Saan uusia ideoita ja ajatuksia, ja niitä mielessä työstämällä koen saavani apua.

Kirja "Pimeän kuva: muistelma hulluudesta" kertoo kirjailija William Styronin masennuksesta. Kirjailija kertoo, miten se hänelle tuli ja miten hän sen koki ja miten selvisi. Kirja on hyvin ohut, mutta ihan mielenkiintoinen. En itse kokenut kirjaa mitenkään järisyttävän upeana teoksena, mutta eräänä kokemuksena masennuksesta se oli ihan mielenkiintoinen.

Minulla on ollut aika hyviä päiviä viime aikoina. Mieliala on ollut kohtalainen ja välillä hyväkin. Elämä tuntuu nyt ihan kivalta. En tiedä, kuinka paljon tuosta voi laittaa sen piikkiin, että on kesä ja kuinka paljon olen parantunut. Sen kai syksy näyttää...

Oikeasti on kyllä mieletöntä, että on kesä. Ihanaa, kun ei palele. Ihanaa, kun ei tarvitse liukastella. Ihanaa, kun on valoa. Nautin tästä, koska tiedän, miten talvi ei sovi minulle vuodenaikana yhtään. Kevät, kesä, syksy - se on elämän aikaa.

Valtava Vatsa - naisen elämää

Posted on 8:49 AM In:
Naisen elämä voi olla joskus vaikeaa. Olin eräänä päivänä työpaikan hississä, kun katsoin peilistä sivuprofiiliani. Silmäni suurenivat: voi kauhistus! Mistä tuo on tullut! Valtava Vatsa! On minullakin ollut välillä päiviä, jolloin turvottaa ja vatsa näyttää isolta, ja sitten on vastaavasti päiviä, jolloin vatsa on ihanan litteä, ja mielikuvitusta käyttäen näkee jopa vatsalihaksia. Mutta että tällainen vatsa?! Pääasiassa vatsa on siis pysynyt aisoissa.

Nyt ei. Näytin raskaana olevalta. Kotona kävin vaa'alla: lukema oli ihan sama kuin aiemminkin. Mittasin jopa vyötärönympärykseni: sama lukema kuin aiemminkin. Ainoastaan navasta alaspäin on tapahtunut jotain.

No, eipä siinä muu ole auttanut kuin yrittää pitää vatsalihaksilla vatsa koossa (käyhän tuo ainakin vatsalihastreenistä): sehän se tästä vielä puuttuisi, että joku tulisi onnittelemaan tulevasta perheenjäsenestä.

Ärstyttää. Hyviä vinkkejä otetaan vastaan, miten päästä vatsasta eroon. Harrastan jo liikuntaa useampana päivänä viikossa. Vatsalihaksiakin joo, pari kertaa viikossa. Pitäisikö nyt vetää vain jotain salaattia jatkossa? Ärsyttää.

(Tuli tässä mieleen, että on minullakin loppujen lopuksi pienet murheet.)

Eräs matka, eräällä elämänmittaisella polulla. Kadottaen ja löytäen. Väsyen ja vahvistuen. Surren ja iloiten. Matkalla kaikesta huolimatta ja se matka olkoon hyvä.

Minä

My photo
Olen matkalla kolmen- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä, elämässäkin vielä matkalla, haaveileva ja pohdiskeleva nainen, jonka elämänpolku tuntuu välillä kovin kivikkoiselta ja nilkkoja taittavalta. Polkuni on kulkenut suuntaan, joka ei ole enää ihan omani: hapuillen etsin suuntaani haasteenani yksinäisyys, ihmissuhteet ja arkisen elämän raskaus. Sposti: nan09(a)suomi24.fi.

Arkistossa

Powered by Blogger.

Lukijat

Blog Archive