Vaihtoehdoton ilta

Posted on 6:05 PM In:
Kävin pyöräilemässä lenkin. Se virkisti, vaikka varpaat kipristelivätkin kylmästä huonon kenkävalinnan seurauksena. Jonkin verran oli jo paukuttelua, jota säikähtelin.

Minulla ei ole vaihtoehtoja tämän illan viettämiselle (välttelen oikeaa termiä, koska tuntuu pahalta): minä olen yksin kotona. Jos tämä olisikin oma valinta, sitä sietäisi tai siitä voisi jopa nauttia, mutta kun tämä tulee pakosta eteeni, tuntuu lähinnä tosi yksinäiseltä, turhalta ja hylätyltä. Pitäisi kai ennemmin ajatella niin, että olen onnekas, kun tämä on vasta ensimmäinen yksinäinen vuodenvaihteeni ikinä. Voisihan niitä olla takana jo useampikin. Epäilen kyllä vahvasti, että tästä saattaa tulla perinne, ikävä kyllä.

Yritin sentään jotain lohtua haalia itselleni: pari hyvänmielen hömppäelokuvaa, hieman viiniä, hyvää ruokaa ja herkkuja. Jos vielä nukahdan aikaisin (mielellään ennen puoltayötä) ja nukun hyvin, niin ei kai tässä hätää ole. Iltahan tämä on niin kuin mikä tahansa ilta.

Parempaa Uutta Vuotta 2009!

Lempeyttä ja armoa itselleni

Posted on 9:44 PM In: ,
Kunpa osaisin olla lempeä itselleni. Nyt joulun aika on kuitenkin osoittanut, että en osaa, olen julma ja inhottava itselleni ja - erityisen julmaa kyllä - myös sisäiselle lapselleni, joka välillä parkuu hädissään. Ja minä liian usein lyön vain lisää piiskaa. Inhottavaa ja kovin turhaa. Pidänkö minä edes itsestäni?

Kyllä, minä pidän itsestäni. Olen mielestäni ihan hyvä tyyppi, sellainen "ok", joka ainakin pyrkii olemaan kiltti, reilu ja tasapuolinen läheisiään kohtaan, huomioivakin, silloin, kun osaa ja tajuaa. Paljon on parannettavaa, mutta oikeasti olen kuitenkin ihan ok, enimmäkseen pidettävä ihminen. Tylsä, mutta kukapa ei loppujen lopuksi olisi.

Mistä siis kumpuaa välillä päätänsä nostava itseinho, suorastaan viha itseäni kohtaan? Totta puhuen, minä olen tehnyt virheitä (kukapa ei olisi), mutta jostain syystä vuosia sitten tapahtuneet asiat ovat jääneet kaivertamaan mieltäni ja rankaisen silloisista virheistäni itseäni edelleen. Minun on myös vaikea hyväksyä itselleni tapahtuneita ikäviä asioita, vaikka ne eivät minun vikani olisi olleetkaan. Minä en pidä eräistä suurista asioista nykyisessä elämäntilanteessani (joka välillä käy jopa sietämättömän vaikeaksi sietää ahdistumatta), ja rankaisen tavallaan itseäni siitäkin, että en ole tämän parempaan elämään pystynyt. En pidä siitä tulevaisuudenkuvasta, joka väkisin näyttää maalautuvan horisonttiini. Siitäkin minä rankaisen jo itseäni, vaikka mitään ei ole vielä tapahtunutkaan. En kelpaa itselleni.

Minä siis pidän itsestäni kovastikin, mutta en pidä elämästäni, vallitsevista olosuhteista, jotka olen itse valinnoillani (siis osaamattomuudellani) luonut. Jotenkin säälin itseäni, aivan kuin olisin karulle maaperälle ajautunut kaikista kaunein kukka, jonka vallitsevat olosuhteet kaatavat: "Hyvä tyyppi, onnettomat ihmissuhde- ja elämäntaidot, surkea elämänkohtalo. Voi voi."

En usko pääseväni mihinkään, jos jatkuvasti rankaisen itseäni. Minun pitäisi oppia pitämään itsestäni riippumatta siitä, millaiset puitteet olen elämälleni rakentanut. "Kai minäkin voin olla olemassa, vaikka olenkin tällainen." Minä olen omalla tavallani rakastettava, varmasti. Kunpa oppisin silittämään itseäni, puhumaan lempeitä itselleni, pitämään hyvänä ja huolehtimaan.

Päällisin puolin kukaan ei varmaan huomaisi minussa mitään vikaa. Vain minä tiedän, mikä tai mitkä asiat ovat pielessä, mitkä asiat ovat kaatumassa muurin lailla päälleni. Tiedän jaksavani sinnitellä, mutta toivoisin vain niin kovasti, että sen sinnittelyn ei tarvitsisi olla näin vaikeaa. En ymmärrä, miksi minun nyt taas pitää nähdä sydäntäraastavan kipeänä eräitä asioita, tajuta ajan kuluminen ja omat mahdollisuuteni (tai niiden puute) saavuttaa itselleni tärkeitä asioita. Miksi ei voisi vain elää ja olla oivaltamatta? Sattuisi vähemmän.

Herkullinen palsternakkakeitto lämmittää vatsassani ja on aika rauhallinen olo. Yritän nyt opetella lempeyttä ja armoa itseäni kohtaan: loppuillan läsnä olen vain minä, hyvinvointini ja runsaasti lempeitä ajatuksia.

Väsymyksestä väsymykseen

Posted on 1:35 PM In:
Olen kiitollinen viime viikon muutamasta hyvästä hetkestä. Oli kivaa, rentoa, pirteää, seurallista ja hyvää. Sain viimein nukuttua univelkojakin pois, ja se veikin 3 yötä. Vasta sen jälkeen pystyin olemaan siten, että oli normaali olo, pystyin lukemaan kirjaa nukahtamatta saman tien ja ei uuvuttanut.

Väsymyksen väistyttyä iski toisenlainen väsymys. Vaikka kävin lenkillä ja hiihtämässä, mieltäni painoi silti alakulon musta viitta, joka uuvutti sohvan (telkkarin ääreen) ja sängyn (kirjan lukeminen, nukkuminen) pohjalle.

Tunnen myös jossain määrin syyllisyyttä melkein olemattomiksi jääneistä joulumuistamisistani, vaikka en usko kenenkään huomanneen minun toimineen jotenkin toisin kuin aiemmin. Olin kiireinen ja väsynyt ennen joulua, joten en jaksanut panostaa asiaan, ja joulun aikaan ja sen jälkeen alakulo on vienyt viimeisetkin rippeet asian hoitamiselta. En tosin ymmärrä, miksi edes pohdin asiaa, kun tuskin se kenenkään mieltä on pahoittanut, elämää hankaloittanut tai mitään muutakaan pahaa tehnyt. Suurin osahan on keskittynyt joulun viettoonsa, kukin tavallaan. Miksi minä stressaan asioita, joita ei kannattaisi stressata?

Minä olen suunnattoman kiitollinen saamistani upeista joululahjoista ja muista muistamisista.

Onneksi arkipyhiä riittää vielä, ja sen myötä rauhallista vuoden vaihteen aikaa. Vielä on päiviä, jolloin voin vain jähmettyä sohvan pohjalle, liikkua hieman ulkona, jos huvittaa, ja olla piilossa arjelta ja pahalta maailmalta. Se tuntuu kivalta. Ei tarvitse olla eikä esittää mitään.

Hyvää joulua!

Posted on 3:26 PM In:

Oikein rauhallista ja rentouttavaa joulunaikaa! Nauttikaahan vapaapäivistä ja läheistenne seurasta, jos mahdollista. (En löytänyt tuon jouluisempaa kuvaa, mutta ajaa asian :)

Vähän hengähdän itsekin vapaapäivien myötä, ja yritän löytää pientä jouluvirettä sisältäni. Positiivista on se, että nythän päivät alkavat taas pidetä :)

Salainen päätös

Posted on 10:17 AM In: ,
Olen pitkän pohdinnan jälkeen päätynyt erääseen päätökseen, josta en aio hiiskua kenellekään mitään. Syy tähän on se, että jos puhuisin päätöksestäni jollekin, toinen todennäköisesti yrittäisi kääntää päätökseni, ja sitä en halua, koska asia on muutenkin ihan riittävän vaikea minulle. Se, että kuitenkin täällä ylipäätään mainitsen asiasta kertoo kyllä jonkinlaisesta tarpeesta avautua asiasta, mutta en aio enkä halua puhua siitä.

Minä jahkailen ja stressaan vaikeita päätöksiä ihan tolkuttomasti. En ole mikään mestaripäättäjä, kaukana siitä. Mitä vaikeampi asia, sitä enemmän jahkailua ja unettomia öitä on tiedossa. Päätöksen jälkeen tulee kuitenkin suuri helpotuksen tunne ja se on sinällään ihan mukavaa. Tosin, kun tekee päätöksen asiassa, joka on äärimmäisen iso ja vaikea minulle, ja jonka seurauksia ei täysin tiedä, niin tokihan se myös surettaa ja kauhistuttaa. Loppujen lopuksi yksinhän täällä ollaan, joten jotkut asiat on vain kestettävä.

Ei päätökseni päällepäin tule näkymään mitenkään kuin ehkä jonkinlaisena surullisuutena ja vetäytymisenä. Lähinnä se kulkee mustana möykkynä, eräänlaisena tiedostamisena sisälläni. Voihan olla, että sattuman oikusta se muuttaa muotoaan tai minulle tulee halu muuttaa sitä. Kaikkihan on toki mahdollista ja harva asia on loppujen lopuksi lopullista.

Omituinen yhdistelmä oloja

Posted on 9:21 PM In:
On ollut varsin omituinen olo. Toisaalta on tasainen ja tyyni tyytyväisyys, joka kumpuaa jostain syvältä järjen avittamana. Toisaalta mieli tekee jollain tasolla luopumistyötä erään haaveen suhteen, mikä aiheuttaa surua.

Ei haaveeni ole mikään mahdoton toteutua, se vain on siirtynyt mielessäni luokasta "mahdolliset" luokkaan "epätodennäköiset". En usko enää jaksavani ponnistella asian eteen, se joko tapahtuu tai ei, siis todennäköisesti ei. Tämän tiedostaminen toisaalta tuo helpotuksen (ei tarvitse ponnistella), toisaalta tuo suuren surun (luopuminen).

Ihmismieli on joskus kummallinen. Ei tätäkään kannattaisi pohtia, kun parempi olisi elää vain tätä päivää eikä pyöritellä sisällään yhtä mahdollisesti ulottumattomiini lipunutta haavetta. Surettaa.

Tuputitup, "osta asunto"

Posted on 10:07 AM In:
Olen ihan ällistynyt siitä, miten paljon viime päivinä on melkein joka tuutista huudettu, että kuinka asunnon ostaminen nythetitässä on niin mahdottoman hyvä idea ja kannattavaa ja suunnilleen jokaisen järkevän pitää ostaa asunto ja on tyhmä jos asuu vuokralla. On uhkailtu huimilla vuokrankorotuksillakin ilmeisesti asiaa vauhdittaakseen. Miten minusta tuntuu, että tässä toitotuksessa on jokin koira haudattuna?!

Kyllä minusta oma koti kannattaa ostaa, jos elämäntilanne on sille otollinen ja asia on itselle tärkeä: rahat riittävät lainaan ja muihin asumiseen liittyviin kuluihin ja sitä jää omasta mielestä riittävästi muuhunkin elämään, toimeentulossa on jotain turvaa (oma CV näyttää siltä, että töitä todennäköisesti jopa nykytilanteessa saa ja/tai taloudessa on useampi henkilö, jotka kuluja maksavat), haluaa asua samalla paikkakunnalla ainakin jonkin tovin eikä todennäköistä tarvetta muuttamiselle ihan heti tule, sietää asunnonomistamisesta aiheutuvaa stressiä (mahdollisia remontteja, lisäkuluja, pitkää velkaa ja sen aiheuttamia paineita yms.), haluaa sijoittaa jne. Ei asunnon ostaminen kuitenkaan kaikille ole kannattavaa tai edes mahdollista! Sikäli on varmasti inhottavaa lukea jatkuvia toitotuksia siitä, että kuinka vuokraa maksaessa "heittää rahaa hukkaan". Siis mihin hukkaan, kun jossain pitää jokatapauksessa asua eikä maallista omaisuutta saa hautaan mukaan?

Vuokralla asuminen on järkevää. Asunnon ostaminen on järkevää. Riippuu vain henkilöstä, kumpi on se järkevämpi vaihtoehto juuri hänelle. Inhottaa puheet vuokrien korotuksesta, koska sillä pyritään vain lietsomaan sitä, että vuokria myös korotetaan. Onhan toki korotuksille selityksiä, eli "kun kustannukset nousevat"... mutta siis eikö esimerkiksi huoltokustannusten nousu näy vastikkeissa lainkaan?!

Luulen, että tämä omistusasuntotuputtaminen juuri nyt liittyy deflaation uhkaan: kun hinnat laskevat, ihmiset panttaavat ostoksiaan, mikä laskee lisää hintoja ja kulutusta, mikä pahentaa lamaa. Siispä puhutaan ihmisille asunnon ostamisen tärkeydestä (ja luodaan todennäköisesti todeksi muodostuva harha, että vuokria on pakko korottaa ja paljon), jotta kulutus jatkuisi ja hinnat eivät putoaisi.

Kansantalouden kannalta on varmasti järkevää huudella tällaisia asunnonostoasioita. Yksilön kannalta en ole ihan varma, että kannattaako asunto ostaa, jos kerran hinnat putoavat, koroista ei oikein tiedä mitään, moni työpaikka eli toimeentulo on vaarassa ja lamasta voi tulla pitkäkin (luulisi vielä viime laman olevan aika tuoreessa muistissa). Se riippuu niin paljon kunkin elämäntilanteesta ja asunnontarpeesta.

Ärsyttää vain ihan suunnattomasti tällainen ihmisten suoranainen manipulointi joka tuutista tulevasta yksipuolisesta uutisoinnista. Miten tämä sitten minuun vaikuttaa? No, ei mitenkään. Minulla on ihan täysin perusteltu ja itselleni sopiva asumismuoto tällä hetkellä. Vaikka taloudellisesti ehkä pystyisinkin ostamaan asunnon, niin ei se ole minulle nyt kuitenkaan se paras vaihtoehto, ja tähän on useita, mielestäni päteviä syitä. Ei asunnonostamiseen riitä syyksi se, että "se on järkevää ja vuokranmaksu on rahan heittämistä hukkaan". Jopa parinkymmenen vuoden tolkuton velkasuhde (viittaan tällä asuntojen hintoihin) nykymaailman tilanteessa on asia, jota kannattaa oikeasti pohtia. Tulevaisuuden suunnitteleminen on hyvä asia, mutta elämä on kuitenkin oikeasti nyt ja tässä.

Minä olen huono setvimään ihmissuhteissani olevia ristiriitoja. Osaan kyllä keskustella asiallisesti, kertoa omista tuntemuksistani ja miltä tilanne mielestäni näyttää, mutta en osaa tehdä juuri mitään, jos vastassani on muuri tai hyökkäilevä ihminen. Silloin yleensä joko sorrun mielistelyyn tai vetäydyn.

Varsinkin aiemmin ristiriitatilanteet ovat saaneet minut vetäytymään ja jopa pyytelemään anteeksi silloinkin, kun siihen ei ole syytä. Mielistely asuu minussa syvällä, ja se onkin usein reaktioni toisen ihmisen mielipahaan.

Aiemmin olin vielä enemmän varpaillani ihmisten suhteen kuin nykyään: silloin tarkkailin melkein jokaista toisen elettä ja sanaa vinkkinä siitä, että mahtaakohan toinen olla pahoittanut mielensä. Se oli älytöntä ja nykyään olekin yrittänyt opetella siitä pois ja rennompaa asennetta tilalle, ja luottaa siihen, että toinen kertoo (tavalla tai toisella), jos loukkaantuu. Enää en varsinkaan ala tulkita toista ihmistä ja yrittää päätellä siitä, mitä toisen päässä liikkuu. Tuossa on nimittäin jo liian monta liikkuvaa osaa ja virhepäätelmien mahdollisuus on enemmän kuin todennäköistä. Tulkinnat siis sikseen ja luottoa siihen, että ystäväni/tuttuni osaa ihan itse tavalla tai toisella, heti tai ajan myötä kommunikoida mielipahansa minulle.

Onhan niitä ihmisiä, jotka vetäytyvät muurinsa sisään murjottamaan. En oikein tiedä, miten sellaiseen suhtautuisi, kun siinä minun pitäisi taas päätellä, että jotain on pielessä, mutta minulle ei viestitä, että mitä. Ehkä parempi onkin jättää tulkinnat sikseen ja jättää murjottaja muurinsa sisään, jos yhteydenottoni eivät tuota tulosta. Mitä ihmettä muuta voisin tehdäkään kuin kommunikoida? Anellako pitäisi?

Taidan olla myös aika tyhmä, kun usein en edes huomaa, että toinen on jostain pahoittanut mielensä. Toinen saattaa vain ehkä alkaa käyttäytyä oudosti, jos sitäkään. On hankala tehdä mitään, jos ei itsekään tajua jonkin asian olevan pielessä. Ajatustenlukija en ole ja tulkitsemaan en ala.

Ei riiteleminen pelkästään pahasta ole, se riippuu ihan riidasta ja mikä sen tavoite on. Jos tarkoituksena on toisen alistaminen omaan tahtoonsa, niin eihän se hyvältä kuulosta, mutta jos tarkoituksena on selvittää väärinkäsityksiä, purkaa tunteitaan (sitä mielipahaa, joka on syntynyt toisen käytöksestä) ja saada itsensä ja tunteensa esille, niin mikäpä siinä. Parempi riidellä kuin haudata paha olo sisäänsä tai kävellä pois kuvitellen toisesta (ja ehdottomasti myös itsestä) kaikenlaista.

Nykyään näyttää olevan liikkeellä sitäkin, että lokaa toisen niskaan heitetään netin kautta. Kun toinen heittää syytökset tekstiksi johonkin netin nurkkaan ja vetäytyy kuurona muurinsa sisään, eli ei suostu ottamaan vastaan mitään puhetta tai kirjoitusta, niin sitten toiselle ei jää muuta vaihtoehtoa keskusteluun kuin kirjoittaa vastine johonkin toiseen paikkaan. Miksi henkilöt eivät keskustelisi ennemmin keskenään? Pakkoko tuollaisia juttuja on roiskia pitkin ja poikin? En minä ainakaan haluaisi moista.

Yksi ikävimmistä riitojen muodoista on mielestäni ehdottomasti se, kun toinen kostaa kokemansa mielipahan hylkäämällä toisen täysin, sulkemalla kaikki kommunikaatiokanavat, usein vielä kertomatta syytä moiseen. Tämä on tavallaan ehkä helpoin tie heittää puukkoa toista kohti, mutta mitä siitä loppujen lopuksi muuta hyötyy muuten kuin että kokee saavansa "ansaitusti" kostaa toiselle? Oikeastaanhan siinä vain tulkitsee tilanteita miten tulkitsee, nostaa itsensä toisen yläpuolelle ja osoittaa kommunikointikyvyttömyytensä.

Ainahan ristiriitoja ei pysty ratkomaan eikä joitakin ehkä edes tarvitse/kannata ratkoa. Silti minusta tuntuu, että turhan moni ristiriita on vain seurausta jostain virhetulkinnasta ja kommunikointikyvyttömyydestä. En minä ole täydellinen, enkä minä osaa käyttäytyä ja olla siten, että joku joskus jossain tilanteessa ei voisi pahoittaa mieltänsä. En minä pahaa todennäköisesti tarkoita, vaan olen vain sosiaalisesti kömpelö ja arka, ja kommunikointikyky on mitä on. Voin vain yrittää tehdä parhaani siltä pohjalta, että noin yleisesti ottaen tahdon hyvää ihmisille.

Samankaltainen avoimuus uusille asioille

Posted on 12:13 PM In:
Ei pitäisi viitata juttuihin, jotka eivät edes ole juttuja/uutisia. Viittaan nyt kuitenkin Iltalehden "uutiseen", jossa viitataan tutkimukseen, jonka nimeä ei edes mainita, ja itse asiakin on kuitattu vain muutamalla "mielenkiintoisimmalla" lauseella. Tuosta tuli kuitenkin jotain mieleeni...

Uutinenhan on siis muutama lause siitä, mitkä puolisoita yhdistävät persoonallisuuspiirteet pitävät pariskunnan yhdessä. Näitä piirteitä, joissa samankaltaisuus on hyvä asia, ovat sovinnollisuus, tunnollisuus ja samankaltainen avoimuus uusille asioille.

Näistä silmääni tarttui yllättävänä "samankaltainen avoimuus uusille asioille". Minulla on nimittäin kokemusta suhteesta, jossa olimme silloisen mieheni kanssa tässä asiassa erilaisia kuin yö ja päivä, ja voin todellakin kertoa, että se hiersi. Ei toki alkuun, mutta ajan myötä asia alkoi kiusata, kun se alkoi selvästi vaikuttaa ihan kaikkeen, arkeen ja juhlaan.

Ex-mieheni ei ollut kiinnostunut tekemään/kokeilemaan juuri mitään uusia asioita. Kun hän oli löytänyt yhden tavan hoitaa jonkin asian, se hoidettiin siitä lähtien niin, vaikka olisi löytynyt montakin parempaa tapaa. Mitään uusia ruokia ei voinut kokeilla. Kun siivouskäytännöt olivat kerran muodostuneet, niitä ei voinut enää muuttaa. Kun saunomiseen oli löytynyt tietynlainen rutiini, siitä pidettiin kiinni. Päivärytmi oli selkeästi tietynlainen eikä siitä voinut joustaa. Laitteiden täytyi olla selkeästi sellaisia kuin ne olivat aina ennenkin olleet, ja tavarat tietyssä järjestyksessä (kerran laitettua järjestystä ei voinut muuttaa). Telkkarista katsottiin tietynlaisia ohjelmia, mitään uusia sarjoja ei koskaan voinut edes kokeilla katsoa. Auton kanssa oli jätetty väliin tietyt välttämättömät säännölliset huoltotoimenpiteet, ja niihin ei edes minun pyynnöstäni suostuttu ("kun ei niitä aiemminkaan ole tehty"). Uusia harrastuksia ei voinut kokeilla, ja lomien tekemisiä ei juuri edes tarvinnut suunnitella, kun ne meni samalla painolla kuin aina ennenkin.

Minusta rutiinit ovat monissa asioissa aivan loistavia ja tarvitsen niitä itsekin (esimerkiksi aamutoimiin), mutta siinä vaiheessa, kun rutiini lipsahtaa jonkin omituisen, suorastaan haitallisen kaavan puolelle, minä ihmettelen. Saahan yksinään olla juuri niin omituinen kuin haluaa, mutta parisuhde vaatii väkisinkin kompromisseja. Jos yrittää omat kaavansa väkisinkin puristaa toisenkin kaavoiksi ei ole ihme, jos toiselle tulee paha ja väheksytty olo.

Uskon siis ihan täysin sen, että samankaltainen suhtautuminen uusiin asioihin on todellakin tärkeää suhteessa. Minä nimittäin tykkään kokeilla uusia harrastuksia ja muita tekemisiä (mielellään jonkun toisen kanssa), kokkaillessa pääsee mielestäni kokeilemaan luovuutta ja muutenkin tylsiä siivousrutiineja on mukavaa joskus rikkoa ihan vaihtelunkin vuoksi. Mielelläni myös teen jotain asioita paremmin, jos keksin tai joku muu keksii paremman tavan tehdä. Sitten jos parisuhteessa joudun toisen vuoksi suureksi osaksi luopumaan tästä pienenpienestä luovuudesta ja innosta tai joudun tekemään asioita aina vain yksin, niin mitä jää jäljelle? Aika tyhjä ja väheksytty olo.

Pitää nyt siis vielä mainita, että tämä ex-mieheni on tosi mukava, lämmin ja aika reilukin ihminen, monelle ehdottomasti unelmamies, jotta ei syntyisi kuvaa, että hänessä olisi jotain vikaa. Ei hänessä vikaa ole. Emme vain saaneet (yhtenä monesta asiasta) tätä ominaisuutta toimimaan meissä yhdessä. Jonkun toisen samantyylisen kanssa hän varmasti onnistuu. Minäkin voin onnistua jonkun omantyyliseni kanssa, ja olen nähnytkin, että on aivan ihanaa olla suhteessa sellaisen kanssa, jonka kanssa tämäkin asia on luonnollinen osa suhdetta, ei häiritsevä ja erilleen repivä, vaan yhdistävä, voimistava ja yhteistä suuntaa luova.

Erityisen käteviä keittiötarvikkeita

Posted on 10:12 AM In:
Syöminen on aina ollut minusta mieluisaa, mutta nyt olen vihdoin innostunut todella myös ruoanlaitosta! Oli jo aikakin :) Aiemmin minulla on ollut käsitys, että ruoanlaitto olisi jotain todella vaikeaa ja aikaa vievää. No, eihän se ole, varsinkin jos suunnittelee hyvin!

Suunnittelun merkitystä ei voi kyllä korostaa liikaa. Kun vähän miettii, mitä kaupasta kotiin kantaa sen lisäksi, että pitää kotona yllä hyvää säilyvien peruselintarvikkeiden "varastoa" (jauhot, mausteet, pastaa, ruokakermaa, ehkä jotain pakastevihanneksia yms.) pystyy jo loihtimaan nopeasti hyvää perussapuskaa työpäivän jälkeen. Kokkailun ohessa on vielä hyvä hoitaa vaikkapa tiskit pois tai järjestellä pöytätasoja.

Kokkailuinnostuksen myötä olen löytänyt myös jotain vanhoja, käteviä keittiötarvikkeita uudelleen tai hankkinut uusia:
- Valkosipulipuristin: tosi kätevä kapistus, joka lisäsi valkosipulin käyttöäni huimasti! Voihan valkosipulin kynsiä veitselläkin pilkkoa, mutta harvemmin sitä tuli tehtyä, eli jokin taika tuossa puristimessa on.
- Hyvä ja monipuolinen veitsivalikoima: kasvisten pilkkominen on suorastaan ilo kunnon veitsellä verrattuna siihen, että nyhräisi jollain tylsällä nysällä.
- Sauvasekoitin: sillä loihtii kasvissosekeiton, johon voi käyttää melkein mitä vain jääkaappiin jääneitä kasviksia.
- Leipäkone: joo, leipäkone on oikeasti kätevä. Ainesten laittaminen hoituu nopeasti ja muutaman tunnin päästä on tarjolla tuoretta leipää. Ajastimella voi säätää aikaa, jolloin leipä on valmis. Ainoa miinuspuoli tässä on se, että tietääkseni ruisleipää ei tuolla voi tehdä, kun sitä mieluiten söisin. Vaalean leivän syöntiä yritän pitää minimissä.
- Kananmunan viipaloija: joo-o, tämäkin on yllättävän näppärä, vaikka aluksi ajattelin sitä ihan turhaksi kapistukseksi.
- Kananmunankeitin: kyllähän kananmunat kattilassakin kiehuvat (ja yleensä hajoavat), mutta kananmunankeittimellä saa juuri sellaisia kananmunia kuin haluaa ja kelloa ei tarvitse seurailla.
- Keittiövaaka: ainesten mittaaminen on yhtä juhlaa (jos ne vain sattuvat olemaan grammoissa).
- Kerroskattila: mahdollistaa kasvisten höyryttämisen, ja maitopohjaisten puurojen yms. keittäminen on huoletonta, kun pohjaan palamista ja ylikiehumista ei tarvitse pelätä. Myös suklaa sulaa näppärästi. Ainoa miinuspuoli omassa kattilassani on riisipuuron keitossa syntyvä hieman ruskeahko "maitokerros" juuri puuron ylärajan yläpuolelle (vaikea selittää), jota on melkein mahdotonta saada tiskaamalla irti, ja tämä vielä vaikeutuu koko ajan, mitä useammin puuroa on tehnyt.
- Vedenkeitin: omani on todella nopea.
- Hyvä paistinpannu: keittiön perustarvike.

Jotain hankintoja minun kannattaisi vielä tehdä. Ajastin olisi todella tarpeellinen; unohdan ihan käsittämättömän usein teen hautumaan liian pitkäksi aikaa (juon usein kitkerää teetä, tottuuhan siihenkin). Onpa joskus ruokiakin kärvähtänyt uuniin tai levylle. Lisäksi voisin ehkä hankkia jonkin pinnoitetun kattilan, tehosekoittimen ja kunnollisen pippurimyllyn.

Erästä "peruskeittiötarviketta" minulla ei kuitenkaan ole, vaikka se melkein joka kodista löytyykin: mikroaaltouuni. Sen jälkeen, kun sellainen erinäisistä syistä johtuen ei enää taloudestani löytynyt, ei ole ollut päivääkään, jolloin olisin kaivannut sitä. Mihin ihmeeseen sitä aiemmin käytinkään?! En halua sitä nytkään, kun sille ei edes olisi tilaa. Ainoa syy, miksi mikroaaltouuni voisi olla kiinnostava, on maidon nopea lämmitys ja energiasäästö verrattuna uuniin tai levyllä lämmittämiseen. Nämä syyt eivät kuitenkaan riitä moisen tilarohmun hankkimiseen.

Niin, kai minunkin pitäisi (siis jos ehtisin) seurata tarkemmin uutisia aluillaan olevasta taantumasta. Asia ehdottomasti kiinnostaa, mutta tuntuu vaativan yllättävän paljon aikaa perehtymiseen, jolloin arki jyrää tuollaisen yli mennen tullen. Harmi.

Ei minulla siis ole oikein mitään sanottavaakaan aiheeseen liittyen. On ikävää joutua olemaan hiljaa, jos joku aloittaa keskustelun aiheesta, mutta en uskalla ottaa kantaa asiaan, josta olen ihan pihalla.

Epämääräisesti minusta tuntuu siltä, että tähän on tultu, koska ajatuskin jatkuvasta kasvusta on älytön. Ihmisille on yritetty luoda keinotekoisia tarpeita, jotta he kuluttaisivat ja rikkaat ja ahneet voisivat vetää välistä ja rikastua lisää. Monet ovat sokaistuneet hyvänä aikana ja pitävät luonnollisena sitä, että hankintoja rahoitetaan vaikka ihan älyttömilläkin lainoilla sen sijaan, että säästettäisiin ("kun pitää saada nytheti ja suurtahienoa").

En tiedä. Jokin tässä vain mättää: jatkuva kasvu + lainalla rahoittaminen + keinotekoiset tarpeet ja liiallinen kuluttaminen (sekä tavaroiden ostelu että ympäristön kuluttaminen) + jatkuva työelämässä tapahtuva tehostaminen ja voimien puristaminen ihmisistä samalla, kun toiset joutuvat olemaan työttömiä.

Ei kai auta muuta kuin tässä "yt-neuvotteluja odotellessa" seurata tilannetta sen minkä ehtii ja jaksaa ja kiinnostaa. Nämä asiat kun ovat suuresti sellaisia, joihin ei itse voi vaikuttaa. On toki "mukavaa" tietää, miksi virta kuljettaa johonkin suuntaan - jos kuljettaa.

Liiallinen herkkyys ja kipukynnys

Posted on 4:13 PM In:
Muistan joskus aikanaan hymähdelleeni ihmisille, jotka voivat heikosti tai pahoin nähdessään verta - no enpä hymähtele enää. Ei veren näkeminen varsinaisesti (vielä?!) pahaa tee, mutta moni muu vastaava kylläkin, kuten lääketieteelliset toimenpiteet: sekä niiden katselu että itse sellaisessa oleminen.

Muutama viikko sitten katselin jonkin dokumentin, jossa oli epämuodostuneita ihmisiä ja heidän "sörkkimistään" (siis tutkimista ja näytteiden ottoa). Harvoin katselen mitään tuollaista ja en taatusti katso jatkossakaan: saan vieläkin sätkyjä siitä, kun mieleeni tulee ällöttäviä mielikuvia ohjelmasta. Haluaisin pyyhkiä mielestäni muutaman mieleeni syöpyneen kuvan, mutta en pysty, siispä näen suuresti ällöttäviä mielikuvia silloin tällöin. Tämä on järjetöntä.

En halua katsella leikkauksia, synnytyksiä tai muita vastaavia toimenpiteitä telkkarista. En halua nähdä tai haistaa livenäkään mitään järkyttäviä haavoja, toimenpiteitä tai vastaavia. En halua kuulla kehon rutinoita, kuten sormien naksuttelua. Tämä tuntuu älyttömältä.

Minä en halua mennä sörkittäväksi. Kipukynnykseni on matala ja pelkkä tunne siitä, että kehoani sörkitään, leikellään, porataan ja tutkitaan aroista paikoista järkyttää. Milloin minusta tuli tällainen arkajalka?!

En todellakaan ole aina ollut tällainen. Jossain vaiheessa herkkyyteni on kehittynyt yli kaikkien järkevien rajojen. Erinomainen kuvamuistini muistaa näkemänsä inhottavuuden ja tuntoaistini on varpaillaan kaiken uhkaavan varalta ja hälyttelee kipuna pienimmätkin tutkimiset. Tieto tästä kipuherkkyydestä vielä lisää jännitystä, mikä madaltaa kipukynnystä ennestäänkin.

Vaikka kuinka olen pohtinut, en ole keksinyt kovinkaan selkeää selitystä tälle herkistymiselle. Ei minulla ole ollut juuri mitään kovin pahoja kokemuksiakaan, joista olisi jäänyt kauhu tällaisiin asioihin. Kai se jostain kuitenkin on tullut. Voisikohan se olla opittua? Mutta mistä ihmeestä? En muista tunteneeni ihmisiä, jotka olisivat samoin yliherkkiä.

Inhottavaa on se, että näihin asioihin ei oikein voi siedättää itseään ellei sitten kouluta itseään sairaanhoitajaksi tai lääkäriksi, ja sitä en ole ajatellut tehdä. Pitää kai siis vain yrittää hyväksyä itsensä tällaisena herkkänä, pelokkaana kummajaisena, joka nyt vain saa sätkyjä tällaisista asioista. Eräänlainen heikkoushan tämäkin on, mutta onhan niitä pahempiakin.

Mitä ihmettä nyt voi tehdä ulkona?!

Posted on 3:19 PM In:
Otsikon kysymys tiivistää hyvin viikonlopun mietintäni. Siis oikeasti, mitä ulkona voi tehdä, kun lunta ei oikeastaan juuri ole, vettä sataa ja on pimeä ja kolea?! En ole keksinyt muuta kuin lenkkeilyn (kävely ja juoksu) ja pyöräilyn (sillä edellytyksellä, että ei ole jäätä ja uskaltaa koetella renkaitaan terävällä sepelillä). Keinumaankaan ei voi mennä, kun nekin on poistettu ns. "talven" tulon myötä. Talvi, pah, hyvä vitsi.

En ole koskaan erityisemmin pitänyt talvesta, mutta nyt kun talvet näyttävät olevan menossa lämpimämpään, eli loskaisempaan, jäisempään ja tuulisempaan suuntaan, huomaan inhoavani talvea entistäkin enemmän ja samalla olevani oikeastaan aika kiintynyt oikeaan talveen. Haluan hiihtämään! Haluan, että vähäinen valo voisi heijastua lumesta! Haluan, että pakkanen nipistää nenänpäätä! Mutta ei.

Olisi mukava asua jossain hivenen talvisemmassa paikassa sitten kuitenkin. Ei sisällä värjöttely pimeimpään mahdolliseen aikaan ainakaan piristä jo muutenkin nuutunutta oloa. Vesisade ei virkistä ja kadulla kävely kauhistuttaa kimmeltävien jäätiköiden vuoksi. Taivaan peittää tuulen vuoksi vikkelästi kulkevat pilvet. Aurinko, milloinhan sekin on viimeksi näyttäytynyt?!

Ääk, minä en ala, tahtoo ulos, mutta ei tällaiseen likaan/loskaan/märkyyteen/pimeyteen/synkkyyteen :(

Johdatusta Linkolan ajatuksiin

Posted on 1:18 PM In:
En ole viime aikoina juuri ehtinyt lukea kirjoja, ja sen myötä en ole myöskään muistanut päivittää kirjalistaani. Nyt päivitin ja sen myötä merkitsin luetuksi Pentti Linkolan "Johdatus 1990-luvun ajatteluun".

Olen kuullut ja luullut Pentti Linkolasta yhtä ja toista, joten oli vihdoin mielenkiintoista lukea hänen ajatuksiaan kirjan muodossa. Kirja koostuu teksteistä, joita hän on kirjoittanut vuosien varrella. Aiheet hieman vaihtelevat, mutta pääteema on selkeä: huoli ja pohdintaa ympäristöstä, luonnosta.

Minusta oli hyvin mielenkiintoista lukea kirjaa. Minusta on ihanan herättelevää lukea sellaisen ihmisen ajatuksia, joka uskaltaa sanoa rohkeatkin mielipiteensä ääneen ja seistä ajatustensa takana, osata perustella sanomansa ja esittää pohdintoja ratkaisuvaihtoehdoista ongelmiin (vaikka en itse olisikaan samaa mieltä). Minusta on hyvä, että on ihmisiä, joilla on pohdittuja näkemyksiä asioista ja jotka eivät jää puolisokeina hyssyttelemään suuren massan hyökyvän mielipidejyrän jalkoihin.

Näkemykset ja teoriat usein vähintäänkin hipaisevat totuutta, mutta eivät kuitenkaan ole välttämättä 100% totuus. Ne ovat henkilöiden omia näkemyksiä asioiden kulusta, ja näkemyksistä voi olla montaakin mieltä (ja niin sen pitääkin olla). Pelkään, että Linkola on oikeassa monessakin asiassa, joiden suhteen on helppo sulkea silmänsä. Olen samaa mieltä joissain hänen näkemyksistään (kuten että ihmisiä on liikaa ja että ollaan menossa ympäristön kannalta huonoon suuntaan, ja jotkut luonnon pelastamistoimet vaatisivat ehkä radikaalejakin keinoja), mutta on toki ajatuksia, joista en ole samaa mieltä. Osa hänen ajatuksistaan on tosi herätteleviä, ja saatan vieläkin pohtia, että mitä jos... mutta en kuitenkaan missään nimessä voisi olla niin synkkä ja pessimistinen ajatuksissani kuin hän on, mikä johtuu ehkä siitä, että en murehdi niin paljon tilannetta vuosikymmenien päästä.

Minua kirja herätteli pohtimaan. Sikäli suosittelen kirjaa, jos ympäristöasiat kiinnostavat ja kaipaa näkemyksiä ja pohdintaa ja Linkolan ajatukset ovat ennestään tuntemattomia. En tiedä, onko juuri tämä kirja paras ensimmäiseksi hänen kirjakseen, kun muita en ole lukenut, mutta aika helppoa luettavaa tuo on juuri siksi, kun kyseessä on kokoelma teksteistä. Minä todennäköisesti luen joskus lisääkin hänen kirjojaan.

Soljuva keskiviikko

Posted on 9:34 AM In:
Usein tuntuu, että asiat etenevät tahmaten, jos etenevät ollenkaan. Hankaluuksia tulee vastaan inhottavina seininä, joiden yli ei kivuttomasti kömmitä. Joskus seinän eteen jää vain seisomaan kädet rinnalle ristittynä todeten, että ei jaksa, ei huvita.

Eilinen oli kuitenkin toista maata. Arkinen raataminen oli poikkeuksellisen tehokasta ja sujuvaa. Illalla piti hoitaa eräs hyvin yksinkertainen asia, mutta matkalla sain erään lahjaidean (ostinkin sen lahjan jo) ja ihan päähänpistosta ratkaisin erään toisenkin mietintää aiheuttaneen ongelman, kun tilaisuus siihen tuli yllättäen eteeni. Kotiin päästyäni söin poikkeuksellisen hyvin onnistuneen ruoan, kävin lenkillä (oli ihmeen hyväkuntoinen olo), katsoin lempparisarjaa hetken telkkarista samalla, kun venyttelin (oli ihmeen venyvä olo), kävin suihkussa ja menin nukkumaan.

Mistä ihmeestä näitä päiviä tulee ja miksi joka päivä ei voi olla tällainen?! Ihanaa, kun asioita ratkesi ihan itsestään, soljuvasti, ei tarvinnut stressata, vaikka olinkin tehokas ja sain paljon aikaiseksi. Hämmästyttää sekin, miten paljon tällaiset päivät hämmästyttävät.

Mitenhän tuollaisen "soljuvan elämän" saisi ihan vallitsevaksi tilaksi siten, että takkuavat päivät olisivat se harvinaisuus? Kun oikeastihan monia asioita stressaa ihan turhaan, tekee niistä suurempia kuin ne oikeasti ovat, ja hankalia tilanteita murehtii päiväkausia etukäteen, vaikka oikeastihan itse tilanne on hankala, ei ne päivät etukäteen, jolloin sitä tilannetta ja hetkeä ei ole vielä olemassa.

Useimmat asiakin tuppaavat järjestymään, jos niille antaa mahdollisuuden. Olen iloinen, että olen vuosien varrella säilyttänyt jonkinlaisen peruspositiivisuuden ja uskon asioiden järjestymiseen niin kauan kuin itse toimin järkevästi, pyrin toimimaan, enkä jää makaamaan ongelmiini.

Voi kun pääsisi mukaan tuollaiseen soljuvaan, stressittömään elämäntyyliin, jossa tärkeintä on tässä hetkessä eläminen!

Kodin ongelmakohtia

Posted on 4:18 PM In:
Erääksi tämän vuoden teemakseni voisin nimetä kodin laittamisen. En tosin ole kotiani kovinkaan paljon järjestellyt (lähinnä vain pintapuolisesti kirjahyllyjä ja vaatekappeja), mutta olen sitäkin enemmän katsellut ympärilleni ja miettinyt, että mitä voisin tehdä, mitä voisin muuttaa. Minulla on selkeä tarve saada muutos ympärilleni, eikä sen tarvitse sinällään olla mitään suurta, vaan se on lähinnä muutaman ongelmakohdan ratkaisemista.

1. Niskakivun myötä olen oivaltanut, että taidan tarvita selvän parannuksen ergonomiaan tietokoneella työskennellessäni. Asuntooni ei kuitenkaan varsinaisesti mahdu työpöytää, mikä on selkeästi ongelma, mutta jos järjestelen muita huonekalujani ja tavaroitani, niin johonkin väliin saattaisi mahtua hyvin pieni työpöytä, mutta tämä siis vaatii todellakin tarkkaa suunnittelua (ja mittanauhaa) ja pohdintaa.

2. Tarvitsen myös uuden tietokoneen. Työpöydän myötä senkin paikka ratkeaisi ja myös johto-ongelman voisi toivottavasti saada jonkinlaiseen hallintaan. Tässä ongelmana on se, että tarvitsen jonkinlaisen helposti kannettavan (mini)läppärin, mutta kuitenkin koneen, jonka voisi saada ergonomisesti uudelle hienolle (tai no edes jonkinlaiselle) työpöydälleni, eli siis sekä näppiksen että näytön saisi aseteltua hyvin. (Siis sekä läppäri reissuja varten että pöytäkone kotiin?!)

3. Kasvit pitäisi saada sijoiteltua mahdollisimman vähän tilaa vievästi. Tähän minulla onkin jo ihan toteutuskelpoisia ideoita.

4. Haaveenani on uusi sohva, jota tuskin kuitenkaan lähiaikoina ostan. Se olisi jo varsin tarpeellinen, mutta luulen, että juuri asuntooni sopivaa JA itselleni mieluisaa on ihan liian vaikea löytää.

5. Keittiö on yksi iso ongelma: liian vähän kaappitilaa, tavaroita levällään siellä ja täällä, ei juuri pöytätasoa ja yksi tyhjä nurkka. Yksi mahdollisuus olisi hankkia jonkinlainen laatikosto tyhjään nurkkaan, mutta silläkin on hyvin tiukat kokovaatimukset. Se voisi kuitenkin ratkaista hieman kaappitila- ja pöytätaso-ongelmaa. Silti pitäisi löytää jostain sen verran rohkeutta, että saisin edes hieman heitettyä rompetta joko roskiin tai varastoon (miten se onkin niin vaikeaa?).

6. Stereoiden sijainti on ongelma. Kyseiset stereot ovat seilanneet jo kolmessa eri paikassa, mutta missään ne eivät ole olleet "omalla paikallaan". Sijoittaminen on sikälikin hankalaa, kun samalla pitäisi sijoittaa myös 2 kaiutinta mielellään hieman etäälle toisistaan. Nykyinen ratkaisu, jossa kompastelen kaiuttimiini, ei ole oikein toimiva.

Ääk, tarvitsen lisää tilaa! Tai oikeastaan tarvitsisin vain jonkun käskyttäjän, joka pakottaisi minut heittämään ylimääräiset romut pois.

Minulla on ollut todella uuvuttava viikko, vaikka mitään erityistä ei olekaan tapahtunut. On vain ollut jotenkin vaikeaa, mikä toki osaksi johtuu niskasärystäni (joka on ehkä menossa parempaan suuntaan). Särky yksistään vie yllättävän paljon voimia.

Olen ollut taas ihan ylikriittinen ja soimannut itseäni tekemättömistä asioista, vaikka kun oikein tarkkaan mietin, niin olen saanut tehtyä ihan riittävästi kaikenlaista tällä viikolla. On vain vaikea olla piiskaamatta itseään siitä, että en ole saanut tehtyä vielä enempää (onko siis ihme, että on ollut vaikea olla?). En tiedä, mikä sisäinen pakko minulla on suorittaa, suorittaa, suorittaa ja suorittaa vielä vähän enemmän. Kunpa voisin vain tehdä velvollisuuteni (ajoissa!) ja sen jälkeen vain huokailla ja pyöritellä sormiani. Mutta ei, eikä varsinkaan tällä viikolla.

Ihan toiseen asiaan liittyen mietin tänään sitä, että mikähän siinä ilmiössä oikein on, että nimenomaan lempivaatteet keräävät ruokalistaa ja muita tahroja itseensä? Normaalisti en sotke itseäni helposti, mutta nyt päälläni on ollut (tietysti uudehko) lempipaitani, johon olen onnistunut saamaan kolme tahraa kahdessa päivässä. Olen varma, että jos päälläni olisi ollut inhokkipaitani, sille ei olisi tullut tahran tahraa. Yleensäkin kaikkein ikävimmät vaatteet säilyvät iänkaiken ehjinä ja puhtaina niin, että ei saa vahingossakaan mitään syytä heittää niitä menemään.

Voisi ajatella, että asiaan vaikuttaisi se, että lempivaatteita pidetään useimmin, mutta ei se ihan niinkään ole. Minulla on jotain ihan kivoja, keskinkertaisia vaatteita, joita pidän usein, mutta ei niihin mitään likaa juuri tule. Sitä likaa tulee silloin, kun pidän jotain tosi ihania vaatteita, joita saatan pitää muutenkin harvemmin. Tässä kyllä täytyy olla jokin juju...

Nyt nyppii sekin, että tietysti pesin juuri sen värisiä vaatteita kuin mitä lempipaitani on, joten joudun nyt heittämään paitani pyykkikoriin ainakin viikoksi odottelemaan "kavereita" samaan koneelliseen. Niin kovin tyypillistä, mutta ei onneksi vakavaa :)

Uni painaa silmää, mutta viikonlopun viettoon on mieluisaa rynnätä. Hyvää viikonloppua! :)

Vaivainen

Posted on 12:07 PM In:
Olen viime päivät ollut alakulon kourissa. Niskani äityi inhottavan kipeäksi ja mitään ei ole mukava tehdä (niskan kannalta). Ainoa hyvä asento olisi maata selällään, mutta se ei ole mahdollista. Töissä on pakko nököttää, vaikka välillä särky yltyy niin, että järki heittää, itku kirvelee silmää ja katseeni voisi tappaa ohikulkevat. Työteho, mikä se on? En vain jaksa tehdä mitään särkevänä.

Olen toki särkylääkkeitä napsinut, mutta niistä sain vain vatsavaivaa ja särky irvisteli edelleen yhtä innokkaasti, joten turhaa oli. Lääkäriltä sain jotain lääkkeitä, joita onneksi pääsen kokeilemaan, kunhan irvistelen vielä tämän päivän läpi. Jipii. Miten minusta tuntuu, että muut saa sairaslomaa paljon hepposemmin perustein?!

Nyt kun synkistelyn makuun olen päässyt, olen taas pohtinut erästä tulevaa, inhottavaa koitosta. Mieleni askartelee koko ajan, että menenkö vai enkö mene, jännitän ja pelkään niin kovin. Minusta tuntuu jo nyt siltä, että en hallitse itseäni ja hermojani kyseisessä koitoksessa, joten olen oikein kerännyt (tahattomasti) inhottavan hankalaa mielentilaa koitosta varten, mikä ei varmasti auta itse tilanteessa.

Pelkään, että saan jonkin paniikkikohtauksen (ei minulla tietääkseni ole taipumusta moiseen), hermoromahduksen tai minkä lie mielihäiriön pelkojeni ja tilanteen epämukavuuden vuoksi, enkä enää hallitse itseäni. Järjellä ajateltuna typerä pelko ja vielä typerämpää lietsoa sitä, mutta en tiedä, miten voisin enää psyykata itseäni kestämään paremmin. Mieli voitti jo. Asiaa ei auta yhtään sekään, että olen pyytänyt apua koitosta helpottaakseni peräti kahdelta eri taholta, mutta mitään apua en ole saanut. Olen yksin tämän asian kanssa, pitäisi siis olla vahva ja urhea, mutta olen vain vihainen. Harmi, että jättämättä meneminenkin voi olla pelottavaa ja hölmöä. Teen siis niin tai näin, niin lopputulos on vaikea kestää.

Kasviraporttia

Posted on 9:37 AM In:
Minä olen hiljattain saanut uuden kasvin (kiitos siitä!), joka on nukkatyräkki. Tai oikeastaan niitä on monta, mutta ne ovat vielä ihan pikkuruisia alkuja, jotka kurkottelevat innokkaasti mullasta kohti alkutalven vähäistä valoa. Voi pieniä, olen joka päivä katsellut niitä huolissani, että mitenhän ne voivat. Ilmeisesti ne voivat kuitenkin hyvin, kun ovat jo viikossa singahtaneet hieman pituutta.

Kasvien saaminen on mukavaa. Minä en nimittäin oikein voi ostaa itselleni enää kasveja, kun niitä ei mahdu enää mihinkään ja suuremman asunnon hankkiminen kasvien vuoksi tuntuu jotenkin jo liioittelulta. Niinpä kun saan kasveja, niin sehän tarkoittaa, että minä en niitä osta, eli "en voi sille mitään, että kasveja vain tulee jostain". Mainiota itsensä huijaamista! (Voisikohan tätä huijauskeinoa vielä jalostaa eteenpäin esimerkiksi siten, että alkaisi tutuille selvemmin vihjailemaan, että "ah, kuinka kovasti minä pidän kasveista, esimerkiksi rehu X olisi aivan upea ja mielenkiintoinen!")

Minulla on tosin ollut viime aikoina hieman "luonnollista poistumaa" kasvillisuudessani. Jukkapalmuni ei jaksanut enää sinnitellä, ja syystä, jota tiedä en, se päätti jatkaa matkaansa luonnon kiertokulussa. Kunnioitin sen toivetta viemällä sen biojätteisiin. Lepää rauhassa, anteeksi epäsäännöllisestä hoidosta ja kiitos kuluneista vuosista.

Nyt minä haluaisin löytää kukkatason, jolle sopisi 2-4 kasvia. Nettiä selaamalla en ole löytänyt vielä mitään mieluisalta vaikuttavaa, mutta täytyy jatkaa etsintöjä sekä laajentaa sitä myös jalkautumalla kauppoihin. Ratkaisuna voisi olla myös kaksi pienempää kukkatasoa. Joskus vuosia sitten yritin myös löytää mieluista kukkatasoa (vedin vesiperän), mutta niitä on käsittämättömän vaikeaa löytää seuraavilla kriteereillä: 2-4 kasville (tai sitten tosiaan kaksi tasoa), tukeva, puinen (mielellään puun värinen), yksinkertaisen miellyttävä ulkonäkö ja mahdollisimman vähän tilaa vievä. Ei tuollaista löydy, ei.

On kurjaa, kun on alkamassa se aika vuodesta, jolloin erityisesti muutamat kasveistani aloittavat lehtien karistelun ja hengissä sinnittelyn (ainakin ulkonäkönsä perusteella). Eipä sille kuitenkaan taida mitään voida: lohdullista on sentään se, että nykyinen asuntoni on ehdottomasti tähän astisista paras kasvien kannalta. Tuo on ihan loistava sattuma, mutta saattaa ehkä jatkossa vaikuttaa asunnonvalintakriteereihini; olenkohan ihan höyrähtänyt?! :)

Avoimuus ja rehellisyys

Posted on 9:40 AM In:
Olen usein pohtinut avoimuutta ja rehellisyyttä ja sitä, mitä ne käytännössä ovat. Nämähän ovat selkeästi positiivisiksi luokiteltuja ominaisuuksia, joita moni arvostaa. Mitä ne sitten käytännössä ovat?

Avoimuus on kai sitä, että avaa itsensä sopivassa määrin toiselle ihmiselle, sanoo olennaiset asiat sen sijaan, että panttaisi niitä sisällään. Kaikkea ei siis tarvitse sanoa (koska onhan jokaisella rajansa ja niin pitääkin olla), mutta kunhan tuo itseään aidosti ja rehellisesti esille sellaisenaan kuin on.

Rehellisyys on sitä, että voi seisoa sanojensa takana ja perustella väitteensä. Väitteiden ei tarvitse olla totta "oikeassa elämässä", kunhan ne tosiaan pystyy perustelemaan ja myöhemmin erehdyksensä myöntämään. Tärkeintä on se, että asia on sanottu vilpittömällä mielellä.

Olen kuitenkin törmännyt siihenkin, että selvää ilkeyttä on yritetty selittää sillä, että "olin vain rehellinen". Väitteille ei välttämättä saa perusteluja ja jos saakin, ne jotenkin ontuvat ja niistä ei pysty keskustelemaan. Kyseessä on siis voinut olla pelkkää syyttelyä, ehkä loukkaantunutta kostoa jostain aiemmasta tai selvää väärinkäsitystä, jonka todenperäisyyttä ei ehkä haluta selvittää. Mielestäni rehellisyydellä on positiivinen pohjavire, jolloin siihen ei ilkeyttä mahdu. Ei ole negatiivista, pahaatarkoittavaa rehellisyyttä. Vai onko?

Jos sanoo, että "paitasi on ruma", se on rehellisyyttä, jos voi sanoa perustelut sille: "en pidä sen väristä" tai "sen väri ei sovi yhteen ihosi kanssa". "Paitasi on ruma" voi olla toki rehellistä silloinkin, kun sillä halutaan loukata toista, mutta siinä on selkeästi ihan muut motiivit päällimmäisenä, jolloin se on mielestäni ilkeyttä. Vai onko joku kuullut sellaista perustelua, että "haluan olla sinulle ilkeä"?

Rehellisyys on siis mielestäni asioiden toteamista sellaisenaan kuin henkilö itse sen kokee, tarkoituksenaan olla hyökkäämättä toista ihmistä vastaan. Rehellisyys ei ole sekalaisten asioiden töksäyttelyä suustaan, kuten olen huomannut joskus joidenkin ihmisten ajattelevan. Silti on ihmisiä, jotka kokevat suorat tokaisut tosi loukkaavina. Ainahan toisen motiivia ei heti näe, että onko kyseessä rehellisyys vai loukkaus, mutta vastaanottajallakin on iso vastuu siinä, miten hän asiat omassa päässään käsittelee.

Minä olen saanut viime aikoina rehellistä kommenttia ystävältä. Se kirpaisi, mutta olen kiitollinen: hänhän sanoi vain sen, mitä hän näkee ja kokee, eikä siinä ole mitään väärää. Olisin voinut loukkaantua, mutta miksi loukkaantuisin ystävälle, joka ilmaisee huolensa, välittää ja haluaa auttaa? Minä olen kiitollinen, vaikka sattuukin, koska hänen sanomansa pitää ison totuuden siemenen sisällään. Ei sitä voi kieltää.

Varoittavia merkkejä

Posted on 4:39 PM In:
Nyt seuraa blogini linjasta poikkeavaa kirjoitusta. Olen listannut tähän varoittavia merkkejä, joita toisesta ihmisestä voi nähdä: sellaisia henkisen väkivallan piirteitä, jotka nähdessään kannattaa juosta karkuun varsinkin, jos kyseessä on parisuhteessa ilmenevästä käyttäytymisestä.

- alistaminen, manipuloiminen ja ns. "pompottaminen"
- syyllistäminen aiheettomasti (usein syyt voivat olla jopa keksittyjä)
- haukkuminen (aiheeton)
- jatkuva syyttäminen toista sellaisesta toisen ominaisuudesta tai elämään liittyvästä asiasta, jolle toinen ei voi mitään
- ei-toivotunlaisen mielipiteen kertomisen jälkeen seuraava kosto, joka voi olla esimerkiksi ero (tekstiviestillä)
- jatkuvat erouhkailut ja/tai tekstiviestitse lähetetyt jättämisviestit
- henkiset iskut "uhrin" arkoihin kohtiin tai sellaisen yrittäminen
- ilkeily ja inhottavuus; suora tai kirjoitusten kautta
- jatkuvat itsemurhauhkailut
- pyynnöt avustaa itsemurhan toteuttamisessa (ja syyllistäminen siitä, kun apua ei saakaan)
- jatkuva säälin kerjääminen ja surkeuteensa vetoaminen (ja vastuun välttely tämän avulla)
- pahat mielenterveysongelmat ja ehdoton hoitovastaisuus
- empatiakyvyttömyys
- kyvyttömyys/haluttomuus nähdä asioita toisen näkökulmasta
- kyvyttömyys nähdä kokonaistilannetta; takertuminen epäolennaisuuksiin, pikkuasioihin tai kuviteltuihin asioihin/uhkiin
- itsekeskeisyys aivan kuin muita ihmisiä ei olisi olemassakaan (muuten kuin uhkina tai palvelijoina)
- muiden syyttäminen omista ongelmistaan
- oman pahan olon syytäminen toisten niskaan
- uhriksi heittäytyminen, kyvyttömyys/haluttomuus ottaa vastuuta elämästään
- toisen sanojen ja tekojen tarkoitusperien vääristely sekä sanomisten tahallinen väärinymmärtäminen
- avun ja toisten ihmisten näkeminen uhkana
- huono kohtelu toisten ihmisten läsnäollessa

Inhottavinta on se, jos tällainen käytös lisääntyy hiljalleen, jolloin siihen tottuu. Silloin ei ehkä enää muista, missä menee normaalin ja epänormaalin raja, ja oma (mielen)terveyskin voi alkaa horjua. Terveys voi joutua koetukselle niin hiljalleen hiipien, että siihenkin voi tottua. Lopputulos voi olla karmea.

Hämmästytän itseäni..?!

Posted on 9:15 AM In: ,
Minusta on hienoa yllättyä positiivisesti itsestään. Minulle kävi eilen niin. Sain eilen tosi inhottavan ja ilkeän viestin juuri ennen erästä keskittymistä ja sinnikkyyttä vaativaa henkistä ponnistusta. Minä, jonka keskittymiskyky on mitä on, kokosin ajatuksiani ja itseäni muutaman minuutin ja puristin hampaani yhteen ja aloitin hommiin. Vaikka siis mieltä kaihersikin ja mietin, että pitäisikö jopa luovuttaa.

Minähän en kuitenkaan luovuta. Hoidin velvollisuuteni tiukasti ja huolellisesti, ja niin pystyin sen jälkeen hengähtämään syvään ja toteamaan, että minä pystyin. Minä pystyin, vaikka vaikeaa olikin. Minä näköjään pystyn, vaikka mieleni heittelisi. Minulla on kyky ja voima keskittyä oleelliseen tunnemyrskyistä huolimatta. Se on onni.

Minusta tuntuu, että minulla on syytä olla tyytyväinen itseeni. Olen aina epäillyt, että olen niitä ihmisiä, jotka hallitsevat hermonsa kiperissäkin tilanteissa, ja olen nyt älynnyt, että sehän on eräänlainen lahja ja vahvuus! Minulla, joka olen ajatellut, että minulla ei ole vahvuuksia! Oho.

(Silti en käsitä, mitä jotkut ihmiset kuvittelevat saavuttavansa inhottavuudellaan ja ilkeydellään.)

Liian paljon taakkaako?

Posted on 2:26 PM In:
Jos voisin valita, että olisinko halunnut elää tällaisen viikon kuin mitä tämä on tähän mennessä ollut, vastaukseni olisi todennäköisesti "ei". Vaikka erästä asiaa selvitellessäni koinkin hyvin iloisen yllätyksen, niin muuten on ollut raskasta, ja raskaudella tarkoitan nyt sellaista olotilaa, että energiaani valuu kaikenlaisiin askareisiin, mutta sitä ei tule samaa määrää lisää. Koskahan ehtyy?

Minusta on tuntunut, että aika normaaliahan tämä aika on ollut. Välillä on uuvuttavaa ja välillä vähän enemmän uuvuttavaa, mutta normaalia elämäähän se, joten mikäpä tässä ollessa?! Mitään ihmeempäähän ei ole kuitenkaan tapahtunut, vaikka täytyy myöntää, että väsyttää ja olisi kiva tehdä jotain mukavaakin välillä.

Silti olen törmännyt tällä viikolla siihen, että minulle on ihan suoraan hämmästelty, että miten jaksan. Se on kieltämättä pysäyttänyt pohtimaan. Mikä siis on minulle normaalia taakkaa? Onko se oikeasti normaali taakka vai onko se sittenkin jotenkin epänormaalia? Jaksanko minä oikeasti vai kulutanko itseäni liikaa? Täytyykö minun jaksaa näin paljon? Voisinko kenties hieman hellittää, pitää itsestäni parempaa huolta?

Asiaa pohdittuani minusta alkoi tuntua, että kulutan itseäni liikaa. En ole sitä tietenkään "tahallani" tehnyt, vaan olen hoitanut velvollisuuksiani kuvitellen, että kantamani taakka on painoltaan ihan normaali hartioilleni. Ei se ole tainnut sitä olla. Vahvuuteni vuoksi olen sitä jaksanut kuitenkin kanniskella, mutta ehkä en jaksa loputtomiin. En tiedä, mutta en halua ottaa siitä selvää.

Olen lisännyt tällä viikolla nukkumista. Sen lisäksi minulla on muutama suunnitelma itseni auttamiseksi ja hemmottelemiseksi ja oloni parantamiseksi. Niistä, pienistä askelista, on hyvä lähteä liikkelle. On oikeastaan onni, että on ihmisiä, jotka herättelevät huomaamaan millaista taakkaa kantaakaan.

Tätä viikkoa nyt aamulla pohdiskellessani tajusin, että olen saanut yllättävän paljon aikaiseksi. En ole mitään suuria askelia ottanut sinällään suuntaan tai toiseen, mutta olen saanut otettua pieniä askeleita, hoidettua asioita siten, että suunta on hyvä ja oikea. Tuntuu kivalta. Ei se vauhti, vaan liike ja suunta.

Olen tosin törmännyt nyt siihen, että minun täytyisi tehdä päätöksiä yllättävän moniin asioihin liittyen (esim. terveysasiat ja opiskelu), ja siinä minä en ole hyvä! Joskus harvoin saan tehtyä isohkoja päätöksiä helposti joko siksi, että toinen vaihtoehto on selkeästi tosi hyvä tai tosi huono, tai valinnan seuraukset ovat helposti nähtävissä. Usein kuitenkin päätöksen seuraus on kuin sumussa ja pitäisi vain rohkeasti valita, mitä minä en millään osaa tehdä.

Usein hapuilenkin johonkin suuntaan stressin kieppuessa vatsassani päiväkausia ja teen viime hetkellä jonkinlaisen ahdistuneen pakkopäätöksen. Ehkä keskimäärin päätös on ollut useimmiten kelvollinen tai hyvä, mutta silti en uskalla luottaa päätöksentekokykyyni. No, ehkä saan päätettyä nämäkin kiperät kysymykset, kun paneudun asioihin ajan kanssa. Sen olen kuitenkin huomannut, että tärkeintä on päättää, koska myös valitsematta jättäminen, päättämättömyys on päätös, ja se on yleensä se kaikkein huonoin vaihtoehto. Se on ajautuminen kuolleen kalan lailla vaihtoehtoon, joka yleensä on etukäteen nähtävissä ja jota en ainakaan halua.

Asiasta ihan toiseen: näin toissayönä unta, että olin jossain auton kaltaisessa kulkuneuvossa, jossa pelkäsin käärmeitä. Siinä kulkuneuvossa oli nimittäin useampikin käärme ja tunsin kuinka ne luikertelivat penkkini ja selkäni välistä niin, että pahaa teki! Pelotti ihan tolkuttomasti! En löytänyt netistä mitään selkeää tulkintaa käärmeelle unessa, mutta jotenkin minusta tuntuu, että saatan ehkä tietää, mikä "käärmeeni" tällä hetkellä on. Ellei se sitten tarkoita jotain ihan muuta, mistä noista tietää ;)

Terveyshuolia

Posted on 12:40 PM In:
Jos on jotain murehdittavaa, minähän murehdin (on ne sitten omia tai toisten murheita), vaikka olenkin kovasti yrittänyt kitkeä tätä ominaisuutta itsestäni. Liika murehtiminen aiheuttaa vain stressiä ja se taas muita vaivoja, ja niitä minä en enää lisäksi kaipaa. Yllättävissäkin huolissa on ihan riittävästi murehdittavaa.

Minulla on pientä terveyshuolta, ei mitään maata mullistavaa, mutta kun olen aina ollut tosi terve, niin pienetkin asiat pysäyttävät. Olenkin siis kasvattanut tästä pienestäkin asiasta suuren mörön pääni sisälle niin, että suhteellisuudentajuni asian suhteen on täysin kadonnut. Mutta kun olen niin huolissani ja peloissani... Kyllä se niin vain on, että hyvä terveys on ehdottomasti yksi tärkeimmistä asioista, mitä onkaan.

Kai tässä on nyt sitäkin, että olen pitänyt hyvää terveyttä itseni kohdalla oletuksena: olenhan pyrkinyt pitämään itsestäni hyvää huolta! Eihän se kuitenkaan takaa terveyttä, vaan mitä tahansa saattaa tulla vastaan koska tahansa. Sairaudet voivat ja usein ovatkin yllättäviä. Inhottavinta on kuitenkin se, että ne ovat usein myös hallitsemattomia. Toki on vaivoja, joita voi lääkitä tai jotenkin muuten hoitaa helposti pois, mutta monet vaivat ovat arvaamattomampia: vaikka tekisi kuinka parhaansa tilanteen korjaamiseksi, niin tie voi kulkea periaatteessa mihin suuntaan tahansa. Inhottavaa on olla sivustaseuraaja silloin, kun kyse on omasta terveydestä ja omasta elämästä. (Tästä vuodatuksesta huolimatta oma ongelmani on pieni.)

Eräs tuttuni on kuitenkin varsin vakavasti sairas, ja kyse on sairaudesta, joka voi johtaa mihin tahansa: osittaiseen paranemiseen, tilanteen pysymiseen ennallaan tai jopa kuolemaan. Hän ei ole edes mitenkään erityisen kiinnostunut kohtaamaan sairauttaan ja paneutumaan hoitoon, vaan hän jatkaa suunnilleen samalla linjalla kuin ennenkin. Vaikka en olekaan läheisin mahdollinen ihminen hänelle, niin olen kuitenkin huolissani. Kuinkahan paljon häntä itseään huolestuttaa hänen oma tilanteensa? Vaikea sanoa, kun en tiedä, kuinka paljon hän siihen kiinnittää huomiota. Ehkä on ihmisiä, joita ei terveyshuolet yksinkertaisesti kiinnosta? Tai ehkä hän pelkää niin paljon, että peittää sen hyvin?

Minä olen kuitenkin huolissani hänen terveydestään, vaikka huolestuminen tuntuukin toisen asioihin puuttumiselta tai jonkinlaiselta uteliaisuudelta. Minä vain olen tällainen, välitän liian helposti ja pohdin liikaa.

Olen ollut aina kiinnostunut terveysasioista ja täytyy sanoa, että kiinnostus pitää itsestäni parempaa huolta on nyt kasvanut entisestään. Mikään asia ei ole elämässä itsestäänselvyys.

Huolen täyttämää raskautta

Posted on 1:05 PM In:
Mieliala sukeltaa syvälle, pää painaa hartioiden välissä kuin kivettyneenä. Ahertaa pitäisi, mutta keskittymiskykykin tuntuu kadonneen. Ei ole hyvä olla.

Mieli on jähmettynyt, synkeä ja iloton, mikä johtuu eräästä eilisestä postista. Se laittoi huolestuneet ajatukseni laukkaamaan synkkiä ratoja pitkin mielikuvitukseni tuodessa kurjan harmaaseen lisää mustia sävyjä - miksi asioista näkee useimmiten lähinnä negatiiviset puolet ja kauhukuvat? (Ehkä siksi, kun tässä asiassa ei ole mitään positiivista puolta.)

Päätäkin särkee ehkä jo kolmatta päivää (en jaksa edes miettiä, koska sekin alkoi). Hartiat tuntuvat kivettyneiltä ja niistä sinkoilee kipuja ensin niskaan, jossa ne jumiutuvat puristavaksi möykyksi, josta säkenöi kipuharsoja päähän. Kaikki näyttää ja tuntuu etäiseltä ja vain kivun harso sirittää silmissäni. Mikään ei kiinnosta ja mitään ei kiinnostaisi jaksaa.

Onpa synkeää vuodatusta. On käsittämätöntä, miten päänsärky saakin kaiken näyttämään tosi ankealta ja ikävältä ja vie kaiken lisäksi voimat. Siihen kun yhdistää ei-niin-ilahduttavia uutisia, niin olisin ihan täysin valmis viettämään loppuviikon jossain piilossa, turvassa. Ehkä päänsärkykin hellittäisi, jos ei yrittäisi olla enempää kuin mitä jaksaa.

Tämä olo yhdistettynä pakolliseen ahertamiseen on kyllä arkea pahimmillaan.

Tuttu vieras: huonommuudentunne

Posted on 3:47 PM In: ,
Sieltähän se taas tulla jolkotteli kepein askelin, virnuilevin kasvoin, ja kellisti minut tantereelle niin, että huokaus jäi minusta vain jäljelle: huonommuudentunne.

Huonommuudentunne kuuluu minulla niihin tunteisiin, joista tiedän, että ne eivät ole todellisuutta, vaan ne ovat heijastumia lähinnä pään sisäisistä ongelmakohdista. Silti sitä on vaikea käsitellä järjellä. Tiedän, että en ole huono, mutta kun tuntuu siltä, tuntuu vahvasti, ja todella kuvittelen näkeväni todisteita ympärilläni huonoudestani. Silti niitä todisteita ei taida oikeasti mitenkään huikeasti olla. Vai onkohan? En voi olla kuvittelematta muutamaa asiaa todisteeksi huonoudestani.

Tiedän, että olen ihan hyvä ja että se riittää. Ei aina voi onnistua, ei vaikka kuinka haluaisi. Voi vain toimia tai olla toimimatta, yrittää pyrkiä johonkin tai olla pyrkimättä. Tuntuu vain aika ontolta... Onneksi on viikonloppu. Tiedän, että se piristää, vaikka ei (kuviteltua?) huonouttani poistaisikaan.

Nurkkaan ajettu näkymättömyys

Posted on 3:37 PM In:
Minä inhoan sitä, että minusta tulee töissä hymytön, ärtynyt ja vihainen. Inhoan sitä, että joudun useimpina päivinä ponnistelemaan, jotta en näyttäisi todellisia tunteitani ulospäin - ja luonnollisesti inhoan niitä näkemiäni ja kokemiani syitä, joiden vuoksi minulla on töissä paha olla.

Minä tiedän, miksi minulla on töissä paha olla. Tiedän, että syyttävän sormen voin osoittaa lähinnä itseäni kohtaan, vaikka koen koko työyhteisön ilmapiirin olevan heikko minunkaltaisilleni yliherkille ja yksinäisyyteen taipuvaisille. En ole ainoa, joka ei viihdy, mutta hampaat irvessä meidän on jaksettava.

Minä pidän työstäni ainakin jossain määrin. Se on ihan hyvää hommaa, vaikka ei vastaakaan arvojani - jotainhan minunkin on tehtävä, ja tämä työ on juuri nyt tällä hetkellä elämässäni ihan hyvä. Harmittaa vain ihan vietävästi se, että työyhteisö, jossa vietän päiväni, edistää lähinnä vain pahoinvointia. En ihmettele yhtään sitä, että huono työilmapiiri ajaa ihmisiä sairaslomille. Niinhän omassa työyhteisössänikin on käynyt.

En kai "saisi" valittaa, kun mitään työpaikkakiusaamista tms. ei esiinny ja saan olla ihan rauhassa ja keskittyä töihini. Silti, kun vuodesta toiseen on ulkona työporukasta ja ahertaa yksin omaa työtänsä ilman, että töissä olisi mitään positiivista, virkistävää vaihtelua tarjolla. Ei ole juuri mitään sosiaalista virikettä päivän mittaan, kukaan ei ota mukaan mihinkään ja itsensä tarjoaminen valmiisiin kuppikuntiin ei toimi käytännössä. On vain oikeasti välillä vaikea jaksaa sitä, että olen ilmaa kaikille, minulla ei ole ketään, kenelle puhua, ei mitään keinoa tuoda itseäni esille, kokea itseäni tarpeelliseksi ja osaksi kokonaisuutta. Minä olen vain ei-kukaan, ilmaa.

Inhoan hapannaamaisuuttani, jonka peittely käy jo työstä. Minä haluaisin oikeasti olla minä, iloinen, hymyilevä, aktiivinen, mukanaoleva toimija, mutta työyhteisöni ajaa minut passiiviseksi, vihaiseksi kyräilijäksi, joka vetäytyy (kun on pakko, jotta hapannaamaisuuteni ei paistaisi niin kirkkaana).

Itsestänihän muutoksen olisi lähdettävä, mutta aikaa on jo kulunut niin paljon nykyisessä työssäni, että jo lukkiutuneita kaavoja ei voi murtaa: minulla on jo rooli, jota on elettävä. Muutosta voisin yrittää pienin askelin, mutta en oikeasti nykyisessä porukassa. Miten voinkin olla näin viallinen, kun en silloin alkuun sopeutunut, onnistunut tyrkyttämään itseäni mukaan?

Olen sopeutuvainen ihminen, mutta työyhteisööni en ole sopeutunut siten, että se edistäisi hyvinvointiani. Voin pahoin nykyisessä roolissani, mutta minulla ei ole keinoja eikä voimia muuttaa sitä. Tekisi mieli väittää, että ympärilläni ahertavat ihmiset ovat vääränlaisia minulle, mutta en sitä varmaksi voi tietää. Voihan olla, että joku työtovereistani tuskailee samojen ongelmien kanssa kuin minä, mutta peittää pahan olonsa paremmin kuin minä. Voihan olla, että joku muukin tekee työtään ja haaveilee samalla työstä, jossa voisi toteuttaa paremmin arvojaan. Siitä olen kuitenkin melko varma, että suuri osa työkavereistani on sitä, miltä näyttääkin, eli ihan erityylisiä ja eri asioita arvostavia ihmisiä kuin minä.

Onneksi sentään pintapuolisesti sopeudun helposti. Vaikka jäisinkin syrjään, en todennäköisesti saa kovinkaan kummallista leimaa ja se varmaankin helpottaa työskentelyä. Ehkä parempi on olla ilmaa kuin kummallinen silmätikku - en ole varma, mutta juuri nyt tuntuu siltä. Haluaisin kuitenkin olla minä, myös töissä, enkä nurkaan ajettu näkymättömyys, joka ahdistuu ja kuihtuu pois.

Minäkö kaupunki-ihminen?

Posted on 12:24 PM In:
Viime päivät ovat tuoneet minulle roppakaupalla uutta ajateltavaa. Ajatukset hypähtelevät pääni sisällä asiasta toiseen välillä jopa uusia uria pitkin, ja samalla sisältäni kumpuaa hyvinkin monenlaisia tunteita ja tuntemuksia. Tuntuu toisaalta hyvältä ja hämmentävältä, toisaalta kipeältä ja pahalta.

Olen oivaltanut itsestäni aika kipeästi mm. sen, että en ole mikään kerrostalobetoniviidakossa viihtyvä kaupunki-ihminen. Olen toki tavallaan tiennyt tämän asian aiemminkin, mutta nyt asian tiedostaminen ja ymmärtäminen tuntuu kipeältä. En minä kaipaa sitä, että ikkunasta näkyy tympeä maisema, oikea luonto on kaukana, iltaisin tarvitsee pelätä nuorisojoukkoja, naapurit ovat mitä ovat ja kauppaan mennessä näkee enimmäkseen vain yrmeitä kasvoja ja joskus penkeillä torkkuvia juoppoja.

En minä kaipaa tällaista ihmis- ja betonimäärää. Minä kaipaan tilaa, luontoa ja sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole kaupungin ihmismassan tympäännyttämiä ja yhteisöllisyysajattelun kadottaneita, kenties vain oman asiansa ajajia, vaan ihmisiä, jotka ovat lähempänä sellaista elämistä ja olemista, jota itsekin arvostan. En nyt tarkoita, että kaupunkielämässä olisi sinällään mitään vikaa, se ei vain ole minua. Ei kai ole mikään ihme, että en koe löytäväni paikkaa, jossa viihtyisin, kun haen sitä paikkaa pakon sanelemana sieltä, missä se ei ainakaan ole.

Minä pidän kaupungistakin, kunhan minun ei tarvitse jumiutua siellä jatkuvasti. Kaupunki on paikka, jossa voi poiketa, kun haluaa, mutta siellä oleminen jatkuvasti ei tuota minulle kuin enimmäkseen tasaista ahdistusta.

Harmittaa tietää, missä viihtyisin ja voisin paremmin, kun en siihen millään helpolla pääse. Kai itselleen paremmin sopivaa elämää voi kuitenkin pitää jonkinlaisena tavoitteena: mistä sen tietää, vaikka jonain päivänä tulisi elämää suurempi tilaisuus ja mahdollisuus, ja hypähdys toiseen paikkaan ja elämään voisi tulla todelliseksi vaihtoehdoksi. Toivon sitä niin kovin. Toivon!

Keskustelemisen vaikeudesta

Posted on 7:00 PM In: ,
Olen usein sanonut, että keskustelu on tärkeää ihmissuhteissa, mutta olenko noudattanut sitä käytännössä? No, olen varmaankin tehnyt parhaani, mutta se ei ole ollut kovin paljon. Törmään nimittäin vieläkin silloin tällöin käytännössä siihen, että kommunikoinnissani olisi vielä runsaasti opeteltavaa ja parannettavaa.

Arkailen sanoa asioita, koska pelkään ihmisten väärintulkintoja ja reaktioita. Luonnollistahan tuo pelko on, mutta kaipaan silti sitä, että voisin tuoda itseäni enemmän esille. Minun on myös vaikea keskustella aroista asioista, jolloin ne voivat helposti jäädä sanomatta. Lisäksi en uskalla avautua helposti, koska minun on vaikea luottaa ihmisiin, jolloin jään etäiseksi.

Kommunikoiminen on yllättävän vaikeaa ja luulen, että moni ihmissuhdesotku olisi jäänyt syntymättä, jos siihen olisi panostettu kaikella kärsivällisyydellä. Se on vain helpommin sanottu kuin tehty. Tilanteet vievät helposti väärään suuntaan ja ihmissuhteita saattaa mennä ihan vääristä syistä väärille raiteille. Toinen puhuu tuulen voimasta ja toinen tuulen suunnasta ja itse asiaan ei tule selvyyttä, kun ei keskustella edes samasta asiasta. Hankalaa, mutta tuo kuuluu kai elämään.

Tulevat päivät tuovat minulle vaihtelua normaaliin arkeeni ja poikkeuksellisesti olen vähemmän koneen äärellä. Se on varmasti tervettä. Mukavaa uutta viikkoa!

Kiireen helpottaessa (ainakin hetkeksi) silmäni ovat auenneet. Ajatukset ovat taas päässeet kulkemaan vapaasti ilman kiireen ja/tai pahan olon tuomaa sokeutta. Näköjään aikaa tarvitaan siihenkin, että ehtii nähdä asiat oikeissa mittasuhteissaan.

Edelliseenkin kirjoitukseeni viitaten, en ymmärrä, mistä tulee se sellainen älytön pingottaminen elämän suhteen. Siis sellainen, että elämä otetaan ihan haudanvakavasti, otsa rypyssä, synkistellen, (turhia) murehtien ja suurennellen asioita, joita ei kannata suurennella. Mielialat toki selittää osan, ikäviä asioita sattuu ja on ihan luonnollista, että huonoja päiviä on/tulee, mutta en ymmärrä sellaista jatkuvaa pingotusta... En nyt taida osata selittää, mitä tarkoitan :) Yritän kai vain sanoa, että olisi paljon mukavampaa ja helpompaa, jos olisi sopivasti huoleton luonne, osaisi ottaa huonot päivät vain huonoina päivinä ja suhtautuisi elämään "vain" elämänä, ei sen kummempana.

Jotain positiivista: olen valtavan tyytyväinen siihen, että ensimmäinen tenttini meni läpi! Hyvä minä :) Aion ehdottomasti juhlistaa asiaa, vaikka juhlan aihe ei mikään suuren suuri olekaan. .. vaikka olen toki tehnyt paljon töitä ja toki siitäkin itseään kannattaa palkita. Olen myös sitä mieltä, että jos vain on jotain pientäkin juhlistettavaa, niin siitä kannattaa ottaa ilo irti. Iloa ei ole koskaan liikaa!

Kiireeseen suhtautuminen

Posted on 12:29 PM In: ,
Minulla on ollut nyt aidosti kiire jo useamman päivän. Aika kuluu vähän väliä kelloa tiiraillen ja tuumien, että mahdanko nyt ehtiä tehdä kaiken tarvittavan vai jättäisikö sapuskan/unen/suihkun/tms vähemmälle huomiolle. Mitään rentoa ja mukavaa ei ole tarvinnut edes harkita, ei edes puolen tunnin tv:n katseluhetkeää tai ruoan laittamista (eilinen valmiskeitto oli liian suolaista). Ei ole kivaa. Onneksi parempaa häämöttää jo näköpiirissä, kun vielä muutaman päivän jaksaisi/pystyisi.

Olen huomannut suhtautuvani kiireeseen hätiköiden, panikoiden, stressaten ja murehtien. Kun teen kiireessä jotain, meinaan väkisinkin liukua siihen, että teen asiat hätiköiden, kelloa katsellen, murehtien ja huokaillen, jolloin todennäköisesti jotain menee pieleen tai ainakin lopputulos ei ole toivottu. Lisäksi stressaaminen vie yöunet. En tiedä, mikä siinä onkin niin vaikeaa, että pystyisi kiireessäkin ottamaan yhden asian kerrallaan ja tekemään välttämättömyydet silti rauhassa ja huolella, jotain karsien, jos on pakko. Hätiköimisellä ei nimittäin ainakaan aikaa voita, kun aikaa kuluu stressaamiseen ja virheiden korjaamiseen.

Mistähän voisi ostaa huolettomampaa asennetta elämään? Siis sellaista, että voisi vain todeta, että "aikaa on tämän verran, ja nämä olisi hyvä saada tehtyä, aletaanpa hommiin ja katsotaan, mitä saa tehtyä". Sitten voisi tehdä kaikessa rauhassa tehdä parhaansa, minkä jälkeen voisi nukkua mainiosti ja nousta levänneenä taas tekemään lisää välttämättömyyksiä. Sitten, jos ei ehdikään suorittaa kaikkea, niin voisi kehitellä kaikenlaisia selityksiä itselleen ja muille ja mennä kotiin nukkumaan pitkään ja hartaasti ja herätä taas levänneenä. Huihai, ei huolet paljon paina ja tehdä ehtii myöhemminkin!

Mutta kun ei... :( Kun minun on näköjään pakko pyrkiä täydellisyyteen, tehdä asioita ylitunnollisesti ja -huolellisesti. Minulla taitaa olla liian kiltti ja tunnollinen mieli; siihen olen kasvanut ja moisen mallin sisääni kiinteästi rakentanut.

Kai huolettomuutta voi vielä opetella. Aion ainakin yrittää, mur! :)

Työviikko takana - "vähän" väsyttää

Posted on 4:38 PM In:
Minua ei ole varmaan ikinä väsyttänyt näin paljon. Taju lähtee, kroppa ei haluaisi totella enkä halua ajatella muuta kuin nukkumista. Tajutonta. Ei ihmisen pitäisi elää näin, että univaje vie melkein järjen ja työmäärä tainnuttaa.

Vielä kun ajattelee, miten paljon arkiseen aherrukseen liittyvää tekemistä on tiedossa viikonloppuna... "jipii". Taidan siis mennä nyt nukkumaan. En todellakaan välitä, jos yöunet menevät. Nyt on viikonloppu, joten ehtii valvoakin.

Eräs aamu

Posted on 10:03 AM In:
Tekee mieli listata tänään (1.10) ärsyttäneitä asioita (nyt oikeastaan naurattaa se, millainen aamupäivä on ollut):

  • Herääminen aikaisemmin kuin yleensä, mutta päätyminen töihin normaalia myöhemmin (mihin se aika aamulla taas katosi?!).
  • Tärkeiden tavaroiden unohtaminen kotiin ja niiden noutaminen, minkä johdosta aikataulut pissivät entisestään.
  • Ruokakaupan pitkät jonot erityisesti silloin, kun jonoa ei ole yhtään kauppaan mennessä, mutta muutaman tavaran koriin noukkimisen jälkeen jonoa on jo reilusti ja/tai se etenee muuten vain hitaasti. Ja olisi tietysti kiirekin.
  • Kaupassa jonkin tavaran unohtaminen sinne, missä pakkasi tavaroita, ja sen tavaran noutaminen myöhemmin. Varsinkin, kun oli se kiirekin.
  • Huomata töissä, että jalassa on likaiset housut. (Mikähän idea on ollut laittaa likaiset housut joskus aikanaan takaisin kaappiin? Miten olisi ollut pyykkikori?!) Aamuväsymyksessä ja hämärässähän ei moista huomaa, mutta kirkkaassa loisteputkivalaistuksessa asiassa ei ole mitään epäselvyyttä.
  • Epätoivoinen housujen siistimisyritys vessassa vedellä, kun housut ovat jalassa. Sen jälkeen saa vieläpä istua ja odottaa aika tovin (ei tietenkään enää vessassa), että ne märät kohdat sitten kuivuvat (onneksi takapuolessa ei ollut tahroja) ja sama vanha likaisuus tulee esiin.
  • Siivooja tulee siivoamaan työpistettä juuri silloin, kun ei halua liikkua mihinkään housuissa, joita juuri äsken on vedellä yritetty puhdistaa ja ne ovat vielä läikikkäät.
Nyt oikeastaan vain naurattaa, vaikka aamulla melkein hermot repesivät. On se kummallista, miten joskus tulee pingotettua ihan ihme asioista: ei minulla oikeasti maailma siihen kaadu, jos vähän myöhästyn ja yksi päivä likaisissa housuissa ei ole ollenkaan vakavaa. Sattuuhan sitä :)

Kamalaa, miten inhottavia tunteita päässäni onkaan viime päivät pyörinyt: kaikenlaista negatiivista kuten vihaa, katkeruutta ja muita vastaavanlaisia tunteita, joita en viitsi edes nimetä. Hyh, nyt oikein hävettää, vaikka...

Niin, kai joskus on hyvä päästellä höyryjä pihalle. Minä kun olen mestari sulkemaan kaikenlaisia tunteitani, ja varsinkin niitä negatiivisia, sisälleni. En kuitenkaan ole pitänyt itsestäni viime päivinä, en pysty hyväksymään itseäni. Tai toisaalta olen iloinen siitä, että minulla on tunteita, joiden annoin tulla kerrankin melko vapaasti, mutta tuollaiset negatiiviset tunteet ovat rumia.

Sattuuhan sitä ja pääasia, että nyt on tyyntynyt. Tämä alistunut ja lannistunut rauhallisuus on parempi, vaikkakaan ei hyvä. Ei siitä pääse mihinkään, että on silti paha olo. Uskon kuitenkin, että suunta on jo parempi; on hieman jotain odotettavaakin.

Pakkopullaa

Posted on 4:43 PM In:
Viime viikko oli kamala, eikä viikonloppukaan synnyttänyt sisälläni hurraa-huutoja ja nyt pitäisi innostua uudesta viikosta. En innostu.

Vatsani on kipeä ja äänekäs enkä ymmärrä miksi. Mielialani on pakkasella enkä oikein tiedä, voinko huonommin psyykkisesti vai fyysisesti; jotenkin molemmat puolet kietoutuvat toisiinsa juuri nyt liian tiukasti. Ei kai auta muuta kuin keskittyä arkeen, tehdä työt jotenkuten ja lueskella opiskelujuttuja. Yrittää kehitellä jotain (mitä tahansa) piristävää viikonlopulle (kunpa keksisin jotain!). Niinhän se on, että kurjatkin päivät menevät joskus ohi ja jotain kivaa tulee tilalle, aina ennenkin on käynyt niin. Se kuuluu elämän kulkuun, vaikka sitäkin on vaikea juuri nyt ajatella. Oikeastaan: kunpa pystyisin olemaan edes hetken ajattelematta.

Ehkä yritän piristää itseäni suunnittelemalla jotain kivaa odotettavaa.

Kamala viikko

Posted on 2:02 PM In:
On ollut harvinaisen kurja viikko. Vaikka jotain hyvääkin on toki ollut, niin on ollut liikaa myös stressaavia ja ahdistavia asioita sekä kiirettä. Oloni on tuntunut tänään sellaiselta kuin harteilleni olisi kasattu liikaa painoa ja pienikin lisäpaino voisi olla liikaa. Suorastaan pelkään sitä, että saan jonkin hermoromahduksen ja teen jotain hallitsematonta.

Oleminen on nyt tosi sinnittelyn äärirajoilla pingottamista. Pitää yrittää olla, vaikka ei oikeasti jaksa. Melkein tänään jo ylitin jonkin (pelottavan?) rajan, kun olin kömpelö: mieleni ei enää sietänyt kömpelyyteni aiheuttamaa "stressiä", vaan ahdistuin, päässä pyöri ja mahaan sattui. Pelottavaa.

Rasittavintahan on tietenkin henkinen paine. Minua on puristanut tällä viikolla kiire, työt ja niiden ajoittainen vaikeus, opiskeluun liittyvät eräät asiat, univaje ja naapurini. Muuten olisin varmaan sinnitellyt siedettävästi, mutta jotenkin tuo naapurijuttu oli ihan liikaa, se oli piste i:n päälle tämän viikon jaksamisten kannalta.

Toki stressaan liian helposti ja minun pitäisi opetella ottamaan rennommin, melkein hinnalla millä hyvänsä. Monien asioiden pitäisi vain antaa mennä niin että ei tekisi murheista suurta , jäytävää painoa sisuksiinsa. Minun pitäisi lisäksi opetella olemaan vähemmän perfektionisti: ei kaikkea tarvitse aina saada tehtyä eikä varsinkaan täydellisesti. Vähempikin voisi riittää. Lisäksi kunpa jotenkin oppisin olemaan stressaamatta muista ihmisistä siten, että vaikka he minua kohtaan olisivatkin ikäviä, niin en jäisi sitä vatvomaan loputtomiin. Ottaisin asiat niin kuin ne tulee ja päästäisin ne myös menemään ja jatkaisin elämääni. Se olisi hyvä.

Monta asiaa olisi hyvä oppia, mutta se on vaikeaa. Kun on tällainen stressaava ja murehtiva pää, on välillä niin kovin vaikea olla. Onneksi on perjantai.

Negatiivinen huomioiminen

Posted on 10:54 AM In: ,
Välinpitämättömyyttä on tosi paljon, ei useimpia kiinnosta naapurin Elsan ongelmat tai kadulle sammuneen Kalervon kohtalo. Tuttava Maisa onnistuu jossain hänelle tärkeässä projektissaan loistavasti, mistä ollaan toki itseksemme iloisia, mutta ei välitetä sanoa Maisalle iloisia ja kannustavia onnitteluja. Serkku Liisa on muuttamassa ja tarvisisi jonkun kaverikseen purkamaan isoa kirjahyllyä. Ei ehditä auttaa, kun on muita kiireitä, kai joku muu Liisaa auttaa tai selviäähän hän, aikuinen ihminen, itsekin. Kerttu jätti Ilpon ja Ilpo vaikuttaa vetäytyvältä ja vaisulta. Ei häntä siis varmaan kannata häiritä, vaan pidetään kekkerit ilman häntä. Iloiset kekkerithän voisivat vain masentaa eronnutta.

Monta tilannetta, joissa olisi voinut huomioida lähimmäistä positiivisesti ja kannustavasti. Minusta tuntuu, että nykyään moni huomionosoitus on lähinnä negatiivista ja inhottavan sävyistä: puututaan ongelmiin vasta pakon edessä ja silloinkin ennemminkin rangaisten kuin huolehtien (naapurin Martti ruttasi vahingossa vaimonsa Helvin auton viime viikolla - Helvi ei puhu Martille vieläkään, 16-vuotias Jere tuli kotiin älyttömässä humalassa, äiti Sirpa huusi hänelle siitä kaksi tuntia ja laittoi Jeren kahden viikon kotiarestiin, koulukiusattu Joonas joutuu vaihtamaan koulua, kun kiusaaja Hanneksen asioihin ei voi puuttua).

Minua ärsyttää ihan suunnattomasti sellainen huomio, joka on vääränlaista tilanteeseen nähden. Tästä aasinsiltana...

Minua ärsyttää suunnattomasti sekä häiriköivät naapurit että kyttäävät naapurit! Olen rauhallinen asukki ja vaivaton vuokralainen. Minä en häiriköi, elän hajottamatta paikkoja ja tervehdin naapureitani. Siitä huolimatta minua on viimeisen parin vuoden aikana häiriköinyt ja pelotellut ainakin kaksi naapuria ilman mitään näkyvää syytä. Nyt tähän sankkaan ja kivaan naapureiden joukkoon on ilmaantunut kaksi kyttääjää. Jipii!

Olen huomannut jo jokin aika sitten, että kulkemisiani seurataan naapuripariskunnan toimesta ovisilmästä tiiraillen (väliovesta kuulee heidän liikeitään heidän ovensa takana). Mahtavatkohan lisäksi kuunnella seinän läpi? Ainakin eräältä vieraaltani on rappukäytävässä jopa kyselty parisuhdetilanteestani ja vieraideni kulkemisia seurataan myös hyvin tarkkaan. Eikö ihmisillä ole omaa elämää?!

Oikeasti minua rasittaa ihan suunnattomasti tuollainen, että kun ei ole aihetta puuttua toisen ihmisen toimintaan mitenkään, niin siitä huolimatta puututaan, tutkitaan ja mietitään, että voisiko jotain olla pielessä. Minähän vain elän harmittomasti ja enimmäkseen hiljaisesti niin kuin useimmat muutkin!

Onneksi suurin osa naapureistani on mukavaa, nuorta väkeä, joita ei kiinnosta normaalia elämää viettävien naapurien toimet mitenkään. Pirskeitäkin moni pitää eikä se häiritse, koska ei se ole jatkuvaa häirintää vaan normaalia elämää.

Ei pitäisi provosoitua, mutta minua ärsyttää ihan luokattoman paljon. Häiriköinti ja varsinkin tuo kyttääminen tekee oloni tosi turvattomaksi kotonani, paikassa, jonka pitäisi olla minun turvapaikkani, minun valtakuntani.

Onneksi on turvalukko. Taidan alkaa kuunnella kirkonpolttoheavyä päiväaikaan useammin.

(Nuo ylläolevat esimerkkitapaukset ovat täysin keksittyjä.)

Kiirettä ja soija 2.0

Posted on 4:53 PM In: ,
Huoh, on ollut kiirettä. Aikatauluttaminen on muodostunut melkoiseksi taiteenlajiksi: jokainen pieni rakonen (kuten bussissa istuskelu) pitää hyödyntää tarkasti, jotta ehtii tehdä kaiken pakollisen. Bussissa lueskellaan opiskelujuttuja, paitsi silloin kun hoidan päivän liikunnat näppärästi pyöräilemällä paikasta toiseen. Kun tietokone käynnistyy, järjestelen paperit ja pöydän. Syödä voi samalla, kun tekee töitä ja kotona siivoaminen... siis jostainhan on pakko karsia, joten siitä. Iltaisin ennen nukkumaan menoa lueskelen opiskelujuttuja, koska sanovat, että yöllä mieli käsittelee saamaansa tietoa. Huoh. Onneksi viikonloppuna oli leppoisampaa ja jopa nukuin hyvin.

Ihan toiseen asiaan: Eviran sivuilla on uutinen, että EU on hyväksynyt muuntogeenisen soijan. Sellaista on kohta siis kaupan hyllyillä tarjolla... voi itku! En pidä sitten yhtään siitä, että luontoa aletaan muuttaa ihmisen mieleisiksi keinoilla, joista ei ole mitään tietoa, mitkä niiden pitkäaikaisvaikutukset ovat. On vieläpä enemmän kuin todennäköistä, että moinen muuntogeeninen rehu risteytyy normaalin soijan kanssa ja se voi olla haitallista koko soijalle lajina. Mistä sen lisäksi tietää, mitä vaikutuksia "uudella" soijalla (versio 1.1 vai 2.0?) on koko ekosysteemiin.

En halua syödä muuntogeenistä ruokaa. Ihminen on muutenkin lajina kuin syöpäkasvain tällä pallolla, levinnyt liian laajalle, liian tiheäksi populaatioksi ja tuhonnut paljon, joten en pidä yhtään sen hingusta päästä sörkkimään herkkää luontoa. Yritän itse siis todellakin välttää muuntogeenistä ruokaa ja mahdollisuuksien mukaan valita luomua. En halua tukea luonnon muovaamista ihmisen ehdolla ja syödä ruokaa, jonka pitkäaikaisvaikutuksista ympäristölle ja terveydelle ei tiedetä mitään.

Huh, tulipa paasattua.

Monia oloja

Posted on 1:22 PM In:
Viikonloppu ilahduttaa! Tiedossa ei ole juurikaan ikäviä velvollisuuksia, vaan lähinnä aikaa nukkua riittävästi ja tehdä mukavia asioita. Kiva.

Samalla minua kuitenkin ärsyttää. Töissä ärsyttää töiden hoitamisen tarkoituksellinen hankaloittaminen ylemmältä taholta. Lisäksi on muutama muukin mieltä kiristävä asia, joihin lukeutuu selkeästi myös viime keskiviikkoinen kaamea kokemus.

Tuo kaamea kokemus on myös ahdistanut suuresti: minun on ollut vaikea saada illalla unen päästä kiinni, kun juuri ennen nukahtamista tuo kokemus on tulvahtanut tietoisuuteeni, ja ei siinä tilassa sydän hakaten voi nukahtaa toviin.

Kokemukseen liittyy myös häpeä, pelko ja suuri yksinäisyyden tunne.

Päälimmäisenä tuntemuksena minulla on nyt kuitenkin ärsytys monestakin asiasta. Ärsytys taas nostaa pintaan myös katkeruutta, jolloin mieli on pingoittunut, kireä ja jotain positiivista kaipaava (positiiviset asiat voisivat poistaa katkeruuden). Inhoan katkeruutta, kun se on ihan ääriturha tunne, se ei johda mihinkään positiiviseen, ei itseni eikä muiden ihmisten kannalta. Se ei hyödytä mitään eikä ketään, vaan kaventaa näköalaa.

Toivottavasti siis saan rakennettua kivan viikonlopun, jolloin olisi kiva ja hyvä olla. Sitten jaksaisi taas kirmata kiireiseen arkeen. Onneksi sentään sää suosii.

Satuttamista

Posted on 1:26 PM In: ,
Minulla oli tänään yksi kauheimmista kokemuksistani ikinä. Vihjeeksi voin kertoa, että asia on vahvasti naisten juttuja. Inhosin ajatusta jo etukäteenkin, mutta en osannut arvatakaan, miten kauheaksi kokemus muodostuisi. Olin jo varma, että saan jonkin kohtauksen kesken kaiken, kun tunsin hengitykseni vaikeutuvan, kurkkua kuristavan, huimasi ja tärisytti. Ja ennen kaikkea SATTUI niin, että en pystynyt enää olemaan muuten kuin älyttömällä sinnikkyydellä! Kaameaa.

Vieläkin on kaamea olo, vaikka tunteja on kulunut. Ajatus uudesta tuollaisesta kokemuksesta ehkä joskus tulevaisuudessa saa paniikin hiipimään lähemmäksi - siis ihan aidosti ja oikeasti en pysty menemään tuollaiseen enää IKINÄ! Olisikohan paha tempaista puoli pulloa viiniä ennen tuollaista toimenpidettä? Vai saiskohan jostain rauhoittavia, jos pyytäisi?! Ei, en usko, että minusta on enää tuollaiseen. Olen kai vain liian kipuherkkä, herkkä ja herkkä.

Vieläkin tärisyttää, heikottaa ja on kaamea olo. Taitaa päivän suunnitelmat mennä uusiksi. Pitäisi uhrata muutamalle asialle ajatustakin vielä tämän päivän aikana, mutta ei tässä ällötystilassa pysty. Kai on parempi vain vetäytyä toipumaan kokemuksesta.

Mikä ihme ryhmään kuulumisessa on niin vaikeaa? Tarkoitan sitä, että miksi se ei useimmiten onnistu minulta siten, että tuntisin oloni hyväksi? Nyt seuraa katkeraa vuodatusta...

Kuppikuntien muodostuminen on ihan normaali kehitys erilaisissa yhteisöissä ja porukoissa, kuten työpaikoilla. Toiset tulee toisten kanssa paremmin toimeen kuin toisten, eikä siinä ole mitään väärää. Näyttää myös olevan varsin luonnollista, että porukkaan "kuuluu" löyhästi myös henkilöitä, jotka eivät oikeastaan kuulu mihinkään porukkaan, mutta työ- tai vastaava rooli pakottaa roikkumaan mukana.

Minä vain en jaksa eikä minua huvita. Tympii katsoa, kun erilaisiin työpaikan tapahtumiin ja rientoihin kerätään porukkaa ja minä olen aina se, jota ei ikinä kysytä mihinkään mukaan. Lohduttautua voin sillä, että en todellakaan ole ainoa ulkopuolistettu, mutta silti ärsyttää ihan suunnattomasti katsoa, kun porukka, johon pitäisi kuulua, ei todellakaan ole oma porukka. Kun eihän minulla ole mitään sellaista ryhmää, johon aidosti kuuluisin, mutta jotenkin olen tyhmänä olettanut, että töissä tiimi on tiimi, eli yhtä kuin kaikki ryhmän jäsenet.

Voisinhan minä tyrkyttää itseäni mukaan tuntien suurta kiusaantumista. Voisin väkisin ängetä hymyillen askartelemaan samojen rientojen parissa kuin muutkin, vaikka ketään minun osallistumiseni ei kiinnostakaan. Voisin olla mukana, sosiaalinen, reipas, iloinen ja mitä kaikkea. Vaan en osaa olla. Minä joko olen kunnolla mukana, myös mukaanotettuna, enkä jonain perässäroikkujanapellenä. Minä en osaa enää olla sivustakatsoja sellaisessa tilaisuudessa, jossa osallistutaan. Se tekee minut vain ärtyneeksi, vihaiseksi ja katkeraksi.

Vaikka kyse onkin suurelta osin omasta osaamattomuudesta, niin olen suunnattoman katkera siitä, että minä en pääse mukaan, että minun on pakko tyytyä osaani. En ymmärrä, miten muut ovat tehneet sen, päässeet mukaan siten, että voivat nauttia sekä seurasta ja tekemisestä. Minä kun olen ikään kuin minua ei olisikaan, tyhjä. Ehkä olen jonain huonona päivänä näyttänyt väsyneen nyrpeää naamaa, joka oikeuttaa sen, että minua ei huolita mukaan. Ehkä en ole osannut tyrkyttää itseäni riittävästi, vaikka epäilenkin, että ei sekään olisi auttanut. Pitää olla oikeanlainen tyyppi, sellainen supersosiaalinen, toisia hyödyttävä ja viihdyttävä. Mutta en minä ole. Olen vain mukava, aika usein hymyilevä, pieni, harmiton ja rauhallisesti keskusteleva. Eli en todellakaan suureen yleisöön vetoava.

Nämä on hetkiä jolloin todellakin haaveilen jollekin kivalle, pienelle paikkakunnalle muuttamisesta. Siellä minulla olisi oma söpö mökki, jossa asuisin vailla tietoakaan mistään sosiaalisista arvoasteikoista tai suosituimmuusjärjestyksistä. Siellä minun ei tarvitsisi päteä, vaan voisin olla oma itseni, ilman pakkoa vääntäytyä ärsyyntymään sellaisten ihmisten keskelle, joiden kanssa oleminen vain ärsyttää.

Ei todellakaan tee hyvää hyvinvoinnille olla ulkopuolinen. Ärsyttää.

Telkkarissa on taas alkanut pyöriä Idols, mikä ei varmaan ole jäänyt keneltäkään huomaamatta. Tunnustan, että olen seurannut aiemmat kaudet ja aion myös katsoa tämänkin kauden - miksikö? Minusta Idols on niitä harvoja siedettäviä tosi-tv ohjelmia, joita jaksaa katsoa. Lisäksi pidän musiikista... vaikka eihän Idolsissa nyt varsinaisesti musiikista nauti ainakaan alkukarsintojen aikana, mutta myöhemmin saattaa löytyä laulajien joukosta yllättäviä helmiä ja upeita, persoonallisia tulkintoja. Tunnustan myös hekottelevani suorituksille, jotka ovat ihan kaameita, tosin hyvin usein tunnen myös myötähäpeää siitä, että jotkut ihan oikeasti ja tosissaan näyttävät kuvittelevan huikeita omasta laulutaidostaan.

Minä en ikinä menisi Idolsiin, vaikka osaisinkin laulaa, vaikka ymmärrän hyvin heitä, jotka haluavat kokeilla siipiään tuollaisen julkisuusmylläkän kautta. Se minua on nyt vain ällistyttänyt, millaisena jotkut 16-vuotiaat tyttöset ja poikaset oikein elämän näkevät - sellaisena, että tehdään juuri niitä kivoja asioita, joita halutaankin (lauletaan ja leikitään) ja sillä eletään ja kaikki on kivaa? Eihän elämä ole pelkästään kivaa, se on enimmäkseen tylsää arkea ja työtä, työtä ja työtä! Loppujen lopuksi vielä hyvin harva voi tulla toimeen sellaisella työllä, josta aidosti nauttii ja jossa kokee saavansa kykynsä hyvin käyttöön. Useimmilla meistähän työ on vain työtä; tylsää puurtamista, jota tehdään, jotta eletään.

Kyllähän tuollainen lapsenusko elämän kivuuteen on jotenkin söpöä, mutta jotenkin ihmetyttää, mistä se oikein tulee. Kai näiden lapsosten vanhemmat kuitenkin elävät omaa arkeaan. En minä muista murrosiässä kuvitelleeni, että minusta tulisi jotain suurta ja mahtavaa ja että elämä olisi koko ajan "kivaa".

Vielä enemmän minua ihmetyttää kuitenkin se, miten monella tuntuu olevan haaveena tulla julkkikseksi! Sehän oli ykkössijalla jossain toiveammattien listallakin, niin kuin se edes olisi jokin ammatti. Ehkä tuo on heijastumaa tästä koko ajan yksilökeskeisemmästä ajattelusta (minäminäminäminäminä minäensin!!): halutaan korostaa itseään, tuoda esille, olla ihailtu, keskipiste, paras, kaunein, mahtavin. Ovatkohan he saaneet liikaa tai liian vähän huomiota lapsuudessaan?

Eipä silti. Kyllähän minäkin joskus haaveilen, että minusta tulee jotain suurta ja mahtavaa, mutta tiedostan kyllä sen, että oikeasti niin ei todennäköisesti tule käymään. En ole siitä lainkaan pahoillani: minusta on kiva olla tuntematon tavis, joka toivottavasti löytää sen oman juttunsa ihan toisaalta kuin kilpailemalla huterilla sosiaalisen arvoasteikon tikapuilla.

Tyhmä, vanha ja ruma

Posted on 2:43 PM In: ,
Joskus tulee päiviä, jolloin tunnen itseni tyhmäksi, vanhaksi ja rumaksi. Vaikka tiedänkin, että kyseessä on lähinnä vain tunne, joka tulee ja menee, eli siihen ei kannata takertua, niin silti se on inhottavaa. Se tuntuu todelliselta, vaikka todennäköisesti todellisuutta tuossa tunteessa on vain pienen pieni hippunen, jos sitäkään.

Tiedän olevani normaaliälyinen, mutta silti se ei meinaa välillä riittää. Vaadin ajoittain itseltäni mahdottomia, vaikka tiedänkin, että joskus vain tulee hetkiä (jokaiselle!), jolloin ei todellakaan leikkaa ja silloin antaa itsestään ihan typerän kuvan. Sattuuhan sitä. Jos tuntuu, että en opi tai älyä jotain tärkeää asiaa, niin lisätyöllä olen yleensä oivaltanut tarvittavat asiat. Ei minulla ole syytä olla huolissani älyllisestä suorituskyvystäni. Aina voin paikata työmäärällä mahdollisia heikkouksia.

Ei välttämättä kannata mennä parikymppisten sekaan näin kolmekymppisenä, jos haluaa tuntea itsensä nuoreksi.. siis nuorekkaaksi. Rumuuden tunteeni liittyvät myös ikääni, vaikka olen ilmeisesti ikäisekseni ihan kivan näköinen.

Siis tunteeni tymyydestäni, vanhuudestani ja rumuudestani olen muodostanut vertailemalla itseäni ihmisiin, joihin minulla ei ole mitään syytä eikä järkeä itseäni vertailla. Ylipäänsä vertailu on typerää, ja erityisen typerää se on, jos vertailukohdat ovat sellaista ryhmää, johon itse ei mitenkään kuulu esim. ikänsä puolesta.

Pitää siis yrittää järkeillä itsensä ulos tästä ikävästä tunteesta ja heikon itsetunnon kuristavasta syleilystä.

Vaaleat housut ja suklaa - ei ei ei...

Posted on 4:10 PM In:
Olen tänään oppinut, että jos päällä on vaaleat housut, suklaata ei kannata syödä. Ei ainakaan istua ja syödä. On aika kiusallista huomata ruskeita länttejä varsin harmillisella alueella, "läntti siellä, toinen täällä"... Luulen, että suklaata ei ole mahdollista syödä siististi. Ei ainakaan, jos on vaaleat vaatteet päällä.

Ei ole kauankaan aikaa siitä, kun en voinut sietää vaaleita housuja (tarkoitan nimenomaan vaalean ruskeita, en edelleenkään siedä valkoisia housuja), mutta niin se vaatemaku muuttuu. Nyt minulla on niitä peräti parit, kirppareilta löydettyjä, parin euron hyvälaatuisia housuja. Ei ehkä ulkonäöltään mitenkään ihmeellisiä, mutta mukavat jalassa ja siistit. Ei kai normaalina arkena muuta kaipaakaan. Silti minulle on vielä hieman hämärän peitossa se, että miten ne saa pysymään siisteinä, kun sateella niitä ei voi (kai) pitää, jotta ne pysyisivät kurattomina, ja suklaata ei kestä syödä (ja varmaan muunkin ruokavalion kanssa saa olla tarkkana). Hyvänä puolena tuntuu kuitenkin olevan se, että niiden kanssa näyttää sopivan monenväriset yläosat, kun taas farkkujen kanssa ei sovi oikein minkäänväriset paidat.

Jaa, muoti? Ei minulla ole hajuakaan, onko vaaleat housut muotia. Todennäköisesti ei, kun tykkään pitää niitä nyt. Olihan minulla leveiden housunlahkeiden kausikin juuri ennen kuin moiset lahkeet tulivat muotiin eikä tuo ole ainoa kerta, kun oma aikani ei ihan "mätsää" muotivillitysten kanssa. Juntti mikä juntti kai sitten.

Väsymys lyö päänsäryn

Posted on 1:02 PM In:
Viikonloppu meni enimmäkseen heikosti johtuen huonosta olostani. Päänsärkyni jatkui koko viikonlopun ja sen ohella tuli muuta pahaa oloa ja ällötystä. Ihme kyllä nukuin aika hyvin, mutta ei unikaan auttanut päähäni - mutta yllättäen valvominen auttoi.

En saanut viime yönä nukuttua, vaan pyörin enimmäkseen hereillä. Torkahdin 3 kertaa, joista viimeisimmän kesto oli noin tunti. Tuskin ne kaksi aiempaakaan torkahtamista sen pidempiä olivat. Täytyy kyllä sanoa, että nuo yön tunnit olivat aivan uskomattoman pitkiä. Tuntui siltä, että aamu ei tule koskaan, mutta tulihan se ja toi arjen tullessaan.

On ihan käsittämättömän paha olo. Vaikka päänsärky onneksi oli aamulla poissa, niin silti rintakehässä puristaa ihan kaamea ahdistus ja paino. Väsymys ei tietenkään kevennä oloa yhtään, vaan tuo omat vivahteensa arkiseen olemiseeni ("jaa, että pitäisi pystyä tekemäänkin jotain?!"). Harmittaa, kun päänsärky ja paha olo estivät mukavat tekemiset viikonloppuna, joten sekin laittaa muutaman ylimääräisen tiiliskiven hartioilleni. Miten onkin näin raskas olo :(

Inhottavaa on myös joutua syytetyksi asiasta, jolle en oikein mitään voi tehdä ja johon liittyy todennäköisesti myös väärinkäsityksiä. Klimppinen soppa, joka kaatuessaan leviää joka paikkaan tahrien.

On tosi yksinäinen olo. Muu arkinen elämä pyörii ympärilläni kuin aina ennenkin, mutta itse olen kuin erilläni siitä: täysinäinen astia täynnä tunkkaisen mustaa pahaa oloa, särkyä ja ahdistusta.

Tiedän toki, että hetkellinen stressikausi on suurin syy tähän olooni, mutta olen yllättynyt siitä, miten paha olo voikin puristaa minusta kaikki mehut pois ja tyrkätä kaameaan yksinäisyydentunteeseen kellumaan kuin kuivuneen koivunlehden. Psyykkisen ja fyysisen pahan olon yhteenkietoutunut viheliäinen köynnös estää näkemästä positiivisia asioita, vaikka niitäkin on. Kai. Niiden näkemistä odotellessa...

Päätä kivistää ja puristaa

Posted on 2:17 PM In:
Minulla on nyt muutaman päivän ollut ikävää päänsärkyä. Se ei ole ollut sellaista normaalia, jyskyttävää, pysäyttävää päänsärkyä, vaan ennemminkin puristusta ja kivistystä koko pään alueella, mikä tuntuu raskaalta jatkuessaan koko päivän. Nukahtaminen tuntuu ihanalta helpotukselta, mutta aamulla herätessä tuttu tunne palaa taas pian.

Luulen, että kyse on univajeesta yhdistettynä stressiin. Olen nukahtanut ällistyttävän helposti ja olen myös nukkunut hämmästyttävän hyviä tuntimääriä arkiöiksi, mutta uskon silti levon jääneen jotenkin heikoksi, kun kaipaan edelleen nukkumista kipeästi ja melkein taukoamatta.

Tällä viikolla minulla on ollut lisäksi turhan monia pohdittavia asioita mielessäni. Olen huomannut, että saatan hyvinkin pohtia tiettyjä, stressaavia asioita ihan aamusta iltaan, ilman että edes huomaan, mitä ympärilläni tapahtuu (toki tietysti pakolliset asiat tulevat hoidettua). On vaikea vain olla ja jättää (turhat) pohdinnat oikeampaan ajankohtaan. Mieli on turhan valpas ja liian suuntautunut.

Toivottavasti viikonloppu tuo rentoutusta ja paljon helpottavaa unta, jotka voisivat viedä puristuksen päästäni pois. Miksi minusta piti tulla tällainen ärsyttävä stressaaja ja murehtija? Miksi en osaa suhtautua asioihin siten kuin niihin kannattaisi suhtautua: asioina, jotka tulevat ja menevät ja jotka hoidetaan silloin, kun niiden aika on :(

Uuvuttavia unia

Posted on 4:13 PM In: ,
Olen ollut valtavan väsynyt tällä viikolla. Arki vie ja uudet asiat ja tilanteet stressaavat, vaikka järjellä ajateltuna mitään hätää ei olekaan ja levollekin jää oma aikansa. Olen nukkunut poikkeuksellisen hyviä tuntimääriä, mutta silti päässä painaa ja hieman särkykin kalisuttelee sapeleitaan. Liekö sitten unen laatu jäänyt hataraksi.

Näin viime yönä rasittavaa painajaista. Menin jonkun porukan mukana syömään ravintolaan, jossa me kaikki tilasimme annoksemme. Muille sapuska tuotiinkin, mutta minulle ei. Siitä alkoikin sitten rasittava ja loputtomalta tuntuva paikasta toiseen juokseminen ja sen selvittäminen, miksi minun ateriani unohdettiin tuoda. En millään löytänyt henkilöä, joka olisi ollut vastuussa asiasta tai edes hieman kiinnostunut siitä, että minua ei palveltu. Heräsin ahdistuneena ja tokkuraisena.

Uni on todella helppo tulkita. Pelkään niin kovasti ulkopuoliseksi jäämistä, että siihen liittyvät pelotkin suodattuvat yöaikaan mieleeni mitä ahdistavimpina unina. Ikävää on vain se, että tuollaiset unet ovat äärirasittavia; aamulla ei todellakaan ole levännyt olo, vaan tuntuu kuin olisin tehnyt koko yön jotain uuvuttavaa aivotyötä.

Toivottavasti arki tasaantuisi pian ja löytyisi sellainen rytmi, joka tuntuisi vähintään siedettävältä. Toivottavasti myös syksy tarjoaisi pian kauniita, aurinkoisia päiviä ainaisen vedenlotinan sijaan, koska jatkuva harmaus ja kosteuskin väsyttää. Onneksi minulla on sentään uudet, hemaisevan kauniit punaiset kumisaappaat vastaiskuna tulevalle pimeydelle ja liialliselle vedelle.

Minun on usein vaikea olla ryhmässä, jossa on paljon minulle vieraita ihmisiä. Vielä vaikeampaa on silloin, kun muut tuntevat toisensa, mutta minä en ketään, koska silloin 'ryhmä' ja roolit ovat jo muodostuneet ja minä en osaa "integroida" itseäni osaksi valmista ryhmää. En minä silti osaa oikein ottaa mitään roolia ihan uudessakaan ryhmässä, vaan tuntuu, että jokin rooli vain ajautuu minulle - ja usein se rooli on jonkinlainen tarkkailijan tai ulkopuolisen osa.

Inhoan johonkin rooliin ajatumista ja siihen jämähtämistä. On minulla jotain hyviä ryhmäkokemuksia, joissa olen ollut yksi ryhmän aktiivisista toimijoista, mutta ne kokemukset ovat harvoja ja alkavat kadota muistojen syövereihin. Viime ajoilta ei nimittäin positiivisia kokemuksia ole enää syntynyt, koska olen onnistunut tehokkaasti välttelemään ryhmätilanteita. Nyt olen kauhistunut, koska tiedän, että ryhmätilanteet lisääntyvät elämässäni lähiaikoina ja sen myötä todennäköisesti suuri vastenmielisyys omaa ryhmärooliani (ja pahimmassa tapauksessa myös itseäni?) kohtaan.

En nimittäin enää pysty olemaan vain tarkkailija tai ulkopuolinen. Se osa saa minut ahdistumaan ja tuntemaan suurta turhuutta ja ajanhukkaa - haluan olla osana kokonaisuutta, jos minun on oikeasti pakko! En vain tiedä, miten sen teen, kun minulle näyttää näköjään aina lankeavan tietty rooli, joka tuntuu nykyään minusta vain turhalta ja masentavalta. Sama kuin tekisin asioita yksin kuin olemattomassa roolissa jossain vieraassa ryhmässä.

Ihan parasta olisi kun ei olisi muita ryhmätilanteita kuin VAPAAEHTOISIA, vapaa-aikaan liittyviä.

Haaveissa punaiset kumisaappaat

Posted on 3:53 PM In:
Minä en usko pitkän ajan sääennusteita siitä, että tulisi kuiva syksy, vaan haluan punaiset kumisaappaat, joissa on mukavan pehmeät pohjalliset. Niillä voisin lompsuttaa vesi läiskyen paikasta toiseen ja jalkani säilyisivät kuivina. Välillä ottaisin vauhtia ja hyppäisin tasajalkaa houkuttelevalta näyttävään lätäkköön ja riemuitsisin hetken huumasta - ja manaisin jälkeenpäin kastuneena tyhmyyttäni.

En tiedä vielä, löydänkö ihanan suloisen kauniin punaisia ihanuuksiani, mutta aion yrittää. Tervetuloa kuiva syksy - jaloilleni!

Omituisen sosiaalista!

Posted on 3:42 PM In: ,
Minulla on nyt meneillään reilun viikon kestävä omituinen jakso: minulla on sosiaalista elämää enemmän kuin normaalisti parin kuukauden aikana! Ihme! Täytyy siis ihmeessä raportoida vähän fiiliksiä.

On ollut pääasiassa kivaa. On mukavaa, kun on tekemistä ja seuraa, vaikka tämä aktiivisuus onkin vaikuttanut nukkumiseeni ikävästi: unettomuus on vaivannut. Sitäkin on kuitenkin sietänyt paremmin, kun on ollut mieluisaa olla. Minulla on siis selkeästi ainakin kahdenlaista unettomuutta: masentunutta ja ahdistunutta ja sellaista tekemisestä johtuvan jännityksen aiheuttamaa.

Mutta siis niihin hyviin fiiliksiin. Tämän sosiaalisuuden myötä olen huomannut, että mielialani on selvästi parempi kuin liikaa yksin ollessani. Voidessani paremmin myös viihdyn seurassa paremmin, haluankin olla seurassa ja jopa seurallisuuteni hivuttautuu normaalia toimivammaksi. Keskustelen, hymyilen, osallistun ja teen. Tuntuu hyvältä!

Tämä seurallinen oleminen tuntuu jotenkin tosi normaalilta. Vaikka ei elämän nyt aina ihan näin aktiivista ja sosiaalista tarvitsisi ollakaan, niin kyllä tämä tällainen on jotenkin yllättävän luontevaa, luonnollista. En siis todellakaan taida olla ihan mitään erakkotyyppiä, vaikka sitä joskus suorastaan toivonkin, koska se olisi niin helposti järjestettävissä. Ei, mielenterveyteni näyttää tarvitsevan sosiaalista elämää, ihmisiä ympärille. Sosiaaliset tarpeet taitavat olla ihmisessä tosi syvällä. Harvalle jatkuva yksinäisyys on luonteva olotila siitäkin päätellen, miten yksinäisyys ja paha olo näyttävät vain jatkuvasti lisääntyvän.

Välillä tekee tosi hyvää huomata, että en olekaan sosiaalisesti ihan tunari, vaikka aika taitamaton olenkin.

Eräs matka, eräällä elämänmittaisella polulla. Kadottaen ja löytäen. Väsyen ja vahvistuen. Surren ja iloiten. Matkalla kaikesta huolimatta ja se matka olkoon hyvä.

Minä

My photo
Olen matkalla kolmen- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä, elämässäkin vielä matkalla, haaveileva ja pohdiskeleva nainen, jonka elämänpolku tuntuu välillä kovin kivikkoiselta ja nilkkoja taittavalta. Polkuni on kulkenut suuntaan, joka ei ole enää ihan omani: hapuillen etsin suuntaani haasteenani yksinäisyys, ihmissuhteet ja arkisen elämän raskaus. Sposti: nan09(a)suomi24.fi.

Arkistossa

Powered by Blogger.

Lukijat

Blog Archive