Tommy Hellsten: Virtahepo olohuoneessa

Posted on 4:49 PM In:
Virtahepo on ilmiö, asia, joka valtaa koko tilan ja josta kaikki ovat tietoisia, mutta josta vaietaan. Sitä ei ole ikään kuin olemassa, vaikka se tukehduttaakin valtavalla läsnäolollaan.

Kirjapinoni on paisunut jo valtavaksi, mutta siitä huolimatta lukaisin "siinä sivussa" pikaisesti Tommy Hellstenin "Virtahepo olohuoneessa" -kirjan, vaikka alkuun minusta tuntuikin, että en ole varsinaisesti kohderyhmää. Sain kuitenkin kirjasta irti yhtä ja toista.

Virtahevolla tarkoitetaan usein esimerkiksi alkoholismia, vaikka se voi olla jokin muukin iso ja läheinen asia, jota ihminen ei pysty elämässään käsittelemään ja jonka vaikutus on suuri. Minulla ei ole kokemusta alkoholismista perheessä tai mistään muustakaan kirjoittajan tarkoittamasta suuremmasta asiasta, mutta täytyy myöntää, että löysin kyllä kirjan avulla lapsuudestani seikkoja, jotka selittävät nykytilannettani. Hämmentävää.

Kirjassa puhutaan paljon sisäisestä lapsesta, josta täytyisi huolehtia koko elämämme ajan. Jos sisäinen lapsemme voi hyvin, me voimme antaa paljon myös toisille. Jos sisäinen lapsemme on jäänyt vaille jotain tärkeää elämässä, siirrämme helposti tätä vajavuutta lapsillemmekin. Emme voi antaa toiselle sellaista, mitä meillä ei ole, mikä kuulostaa järkevältä. Onneksi voimme vielä vanhempanakin täydentää näitä vajavuuksiamme.

Kirjassa tutuksi tulee myös käsite läheisriippuvuus. Sisäisen lapsen ohella läheisriippuvuus kiinnosti minua ja sainkin siihen liittyvistä kirjoituksista ajateltavaa. Monet läheisriippuvuuteen liittyvät "oireet" (mm. ulkoaohjautuminen, kontrolloimisen tarve, vaikeus luottaa muihin) ovat sellaisia, joissa riittää minullakin työstettävää.

Kolmanneksi minua kiinnostavaksi asiaksi kirjassa nostaisin peilauksen, eli kahden sukupolven kohtaamistapahtuman, eli vanhemman ja lapsen välisen suhteen, jossa lapsi peilaa tunteitaan vanhemman kautta. Tästä lukeminen auttoi minua ymmärtämään itseäni ja vanhempiani hurjasti ja se omalla tavallaan luo pohjaa lähteä työstämään tunneilmaisuani. Ymmärtämisestähän kaikki lähtee liikkeelle.

Koen kirjan lisänneen itsetuntemustani. Se sisältää paljon mielenkiintoista asiaa, mikä auttaa ymmärtämään ihmisiä suuren ilmiön lähellä. Vaikka kirja ei ehkä itselleni kaikkein tärkein kirja olekaan, se on kuitenkin omalla tavallaan merkittävä, hyvä askel itsetuntemukseni (ja muidenkin ihmisten ymmärtämisen) tiellä. On todella hienoa, että hyviä kirjoja on tarjolla monipuolisesti ja paljon ja että niistä saa imettyä itseensä monenlaisia näkökantoja ja tiedonjyväsiä! Tämä kirja oli vieläpä hyvin helppolukuinen ja selkeä, joten sikäli se sopii monille.

Uusi minä herää

Posted on 1:11 PM In: , ,
Olisinpa ollut tässä tilanteessa (yli) kymmenen vuotta sitten. Minusta on nyt nimittäin alkanut hiljalleen tuntua siltä, että tiedän omat elämän arvoni ja kiinnostuksen kohteeni ja jopa alan saada aavistusta siitä, mitä haluaisin "isona" tehdä. Nyt vasta! Toisin sanoen, jos nyt alkaisin valita opiskelemaani alaa, tietäisin, mitä hakea, tietäisin, mitä kohti sinnikkäästi pyrkiä.

Tuntuu tosi katkeralta olla näin hitaasti kasvanut. Kaiken kivun ja vaikeiden vuosien jälkeen minusta tuntuu, että minä alan nousta, olla ja elää, ja siis nimenomaan minä, omana itsenäni ja itseni tuntevana, vaikkakin vielä kovin horjuvana. En ole enää se ihminen, joka teki järkivalintoja sen mukaan, mitä muut minulta odottivat. Olen omituinen sekoitus aikaisemmista valinnoistani seuranneita tekoja (nykyinen elämäni) ja ihan eri maailmasta nousseita arvoja ja kiinnostuksen kohteita. Ei ihme, että minulla on tosi ristiriitainen olo. Olen päätynyt todella kauas itsestäni tässä käytännön elämässäni.

Ammattiapu ei ihmetellyt ristiriitaista oloani, vaan piti sitä ihan luonnollisena, koska nykyelämäni on niin kaukana arvoistani ja kiinnostuksen kohteistani. Hän piti alan vaihtoa hyvänä ajatuksena ja oli kovin ystävällinen ja kannustava. Olen toki samaa mieltä hänen kanssaan, mutta...

Olen katkera itselleni. Suotta soimaan itseäni, mennyt on mennyttä ja tämä hetki on ainoa todellinen hetki. On vain niin paljon vaikeampaa alkaa tehdä nyt jotain omaa maailmaani järistyttäviä valintoja kuin mitä se olisi ollut kymmenen vuotta sitten. Minulla on nyt menetettävää, minun täytyisi olla tosi varma haluamastani ja minun täytyisi uskoa uskomattoman sinnikkäästi, että alan vaihto onnistuisi työllistymistä myöten. Minun täytyisi myös sietää sitä, että kaikki läheiseni eivät hyväksyisi valintojani.

Jotain näille ristiriidoilleni täytyisi kuitenkin tehdä. Voi miksi olen kasvanut itsekseni näin hitaasti? Miksi olen käyttänyt arvokkaita vuosiani toisten odotusten toteuttamiseen? Surettaa.

Takkeja vuodelta ? - viikko 47

Posted on 6:48 PM In:
Minä luovun takeistani tosi harvoin. Ne tuntuvat kestävän nimittäin iäisyyden, joten mitäpä niitä poiskaan heittämään, hyviä takkeja. Mitä siitä, vaikka ne saattavatkin edustaa "hieman" vanhahtavaa muotia, nehän saattavat tulla vaikka pian uudelleen muotiin!

Silti, rajansa kaikella. Tämän viikon romuprojektipoistoikseni valitsen kaksi talvitakkiani. Toinen taitaa olla perua yläasteajoiltani ja toinen on sentään hieman uudempi, mutta kiertoon voisin ne laittaa. On erittäin epätodennäköistä, että sen mallisia ja värisiä vaatteita enää pitäisin, sentään joissain asioissa aika todellakin ajaa ohi. Toisen materiaalikin on jotain erittäin sähköistä ja keinotekoista.

Uusia, oikeasti kivoja takkeja on erittäin vaikea löytää, mikään ei oikein miellytä minua. Minulla siis onkin kaappi täynnä takkeja, joista pari on sellaisia, joita tykkään pitääkin. Muut - no, ehkä pidän niitä kerran tai pari vuodessa, yritän nimittäin opetella niistä tykkäämistä. Taitaa kuitenkin tuo tykkääminen olla jotain ihan muuta kuin opettelukysymys.

Kun kiireinen elämä ei sovi...

Posted on 1:16 PM In:
... ja sitä silti vetää puoleensa! Minä en käsitä. Mistä se johtuu, että kun on aikaa, kalenteri täyttyy "itsestään"? Kun olisi aikaa löhötä ja katsella pilvien liikkeitä, pitää rynnätä sinne ja tänne ja tehdä ja touhuta?

Olen touhukas ihminen, mutta rajansa kaikella. En pidä siitä, että kalenterini on kuin jatkuvassa alipaineessa vetämässä kaikkea tarjolla olevaa ympäristöstään. En taida hallita ajankäyttöäni, vaikka muuta väitänkin.

Toisaalta kyse on siitä, että siedän touhuamista ja ryntäilyä rajallisesti ja tuo sietokyky on heikentynyt merkittävästi vuosien varrella, todennäköisesti pysyvästi. En ole suorituskone enkä koskaan sellaiseksi enää taida tulla (onneksi). Nyt pitäisi vain osata tunnistaa omat rajansa ja ennen kaikkea osata elää niiden sisäpuolella.

Nyt olen väsynyt, minua ahdistaa tietyt aikaa vievät tekemiset, jalkani ovat kipeät liiasta liikkumisesta ja keskittymiskykyni rakoilee. Olisinkohan tulossa vielä hieman kipeäksikin, kun koko kroppa tuntuu olevan jotenkin sekaisin, ja kun kehossani ei ole hyvä olla, mielikään ei kukoista.

Olen hieman suutahtanut itselleni, mikä on toki turhaa. Suutahtaminen nousee lempeän huolenpidon rakosista: "mikä siinä leppoisassa elämäntavassa on niin vaikeaa?!". Niinpä. Minä olen näköjään ihminen, joka tarvitsee leppoisan elämäntavan, jossa on aikaa asioille. Sellaisen elämän, jossa voin tehdä pyrähdyksiä, mutta en juosta. Minä tarvitsen tunnetta ajasta, asioista, olemisesta, oppimisesta ja elämisestä enkä jatkuvasta suorittamisesta ajan virratessa liian nopeasti.

Liukuminen suorittamiseen on liian helppoa. Se onnistuu jopa silloin, kun on aikaa. Minulla taitaa olla todella paljon opeteltavaa itselleni sopivammasta elämäntavasta. Kauas on pitkä matka. Plääh.

Olen jo aiemmin romuprojektin merkeissä heittänyt pois ilmaiseksi saatuja DVD- ja CD-levyjä. Ihan hiljattain vasta tosin huomasin, millainen pino niitä onkaan kertynyt! Levyt ovat vieläpä sellaisia, joita on vuosien varrella jaettu postitse mainostaen milloin mitäkin - ja harvaa niistä olen edes vilkaissut!

Millainenhan jätemäärä noistakin levyistä on muodostunut, jos ajattelee, että niitä on jaettu melkoisia määriä ihmisille, jotka tuskin ovat niitä edes vilkaisseet. Ihan käsittämätöntä tuhlausta moinen! En kuitenkaan tiedä keinoa, miten niiden tulon voisi estää, kun en tiedä, millä "jakelulistoilla" olen.

Tälle viikolle valitsin poistettavaksi kaksi ilmaislevyä. En tiedä, lymyääkö niitä vielä jossain lisääkin, mutta toivottavasti ei - ja toivottavasti niitä ei tule enää lisää.

Olen höllentänyt hieman tiukkaa kantaani omiin osteluihini ja tehnyt taas viisi pientä, käytettyä hankintaa. Minulla ei kuitenkaan ole ollut aikaa miettiä, mitä poistaisin niiden vastapainoksi, joten valitsin helpon vaihtoehdon: viisi paria vanhoja, virttyneitä sukkia. Jos joku ihmettelee sitä, että miten minulla riittää sukkia poistettavaksi harva se viikko, niin se johtuu uskomattomasta hamstraus- ja pahanpäivänvarautumisvimmastani: pitäähän sukkia olla varalta joka lähtöön, jotta ne eivät lopu kesken. Olisihan se kauheaa, jos sukat yhtäkkiä loppuisivat kaupoista ja niitä ei saisi MISTÄÄN... :)

Minulla on paha mieli, koska sain harrastukseeni liittyen huonoa palautetta. Keskinkertaisuuden illuusioni on ainakin hetkeksi romutettu. Nyt voin vain kasata harmin ja suuttumuksen rippeeni ja muistella, miksi alunperin aloin harrastaa ja keskittyä siihen. Eihän toisen sanomisella loppujen lopuksi ole väliä, koska mistään vakavista asioista ei ole kyse. Kyse on "vain" harrastuksesta ja eivätköhän rahani kelpaa jatkossakin.

Täytyy sanoa, että itsetuntoaan ei saisi pönkittää liiaksi yhdellä asialla, vaan se pitäisi rakentaa useamman paalun varaan. Minulta noita paaluja puuttuu, joten lähdin rakentamaan niitä harrastuksen kautta, koska ajattelin sen olevan helpointa - en siis missään vaiheessa ole kuvitellutkaan olevani mitenkään keskinkertaista kummempi, mutta perustelematon negatiivinen palaute ja huomiotta jättäminen jättivät kyllä haavat. Auts.

Mistähän sitä itsetuntoa lähtisi rakentamaan? Ihmissuhteista ei voi, töistä ei todellakaan voi... Kai sen pitäisi vain rakentua itsestään, ihan itse rakentaen, sisältään. Kai se on vain asia, joka joko on tai ei ole. Pitää uskoa itseensä, on siihen syytä tai ei. Pää pystyyn ja eteenpäin, vaikka laput silmillä.

Sain joskus opiskellessani erästä alaa sellaista palautetta, että minun kannattaisi vaihtaa alaa. Näin jälkeenpäin ajatellen tuollainen palaute nuorelle ihmiselle on ihan käsittämättömän törkeä! En saanut mitään perusteluja, siis en mitään, ja kyseessä oli kuitenkin asia, joka vaikutti koko elämääni! Olin tosi hämilläni, joten en huomannut vaatia sitä, mitä minun olisi pitänyt vaatia, eli perusteluja. Jäin erittäin yksin oman kelvottomuuteni kanssa ja en puhunut asiasta kenellekään.

Ja saman kelvottomuuteni kanssa olin myös harrastuksessani ja taas vailla perusteluja. "Terve taas, oma huonouteni!" Nyt ei tosin kyse ole suuresta asiasta, vaan ennemminkin pienestä kirpaisusta, mutta tuntuuhan se pahalta silti ja näyttää vieläpä herättävän ikäviä muistoja menneisyydestäni.

Negatiiviseen palautteeseen pitäisi aina liittää kunnon perustelut. Mielestäni toista ei voi jättää yksin kelvottomuutensa kanssa, jos haluaa olla hyvä palautteen antaja/ohjaaja/opettaja/mikä tahansa. Perustelemattomuudesta tulee sellainen olo, että minä henkilönä olen jotenkin huono ja siinä on iso ero siihen, että minulle selitettäisiin, että mitä tarkalleen ottaen teen/olen tehnyt huonosti ja ennen kaikkea, miten voisin kehittyä.

Negatiivisen palautteen pitäisi siis mielestäni olla kirpaiseva ovi kehitykseen, ei vain jotain ikävää sanahelinää, jota heittää toisen persoonaa kohti. Vaikka... onhan sekin myönnettävä, että olen todennäköisesti keskimääräistä herkempi reagoimaan. Silti yritän antaa tunteilleni, tässä tapauksessa suuttumuksen ja loukkaantumisen tunteilleni, oikeutuksen olla olemassa, koska syytäkin on. Siinä, missä ennen tungin tunteeni sisälleni möykyksi, niin nyt annan niiden tulla. Se, miten niitä tunteita jatkossa harrastuksessani ollessani käsittelen, on minulle tosin vielä mysteeri...

Aku Kopakkala: Masennus

Posted on 4:23 PM In: ,
Olen lukenut masennuksesta paljon. Silti näyttää siltä, että siitä riittää edelleenkin luettavaa - tuorein lukemani masennuskirja Masennus antoi minulle edelleen uutta tietoa. Kirjan kirjoittaja on Mehiläisen johtava psykologi.

Kirja on tarkoitettu masentuneille ja heidän läheisilleen kannustavaksi ja rohkaisevaksi tietopaketiksi. Kirjan sävy on vahvasti positiivisen kannustava ja melko tiiviissä paketissa monenlaista tietoa antava. Painopiste näyttäisi olevan asioissa ja keinoissa, joita masentunut itse voi käyttää oman toipumisensa tukena, kirja sisältää mm. erilaisia harjoituksia.

Kirjassa käsitellään mm. masennuksen fysiologista perustaa, masennuksen ilmenemistä, erilaisia masennuksia, stressin ja sosiaalisen hierarkian yhteyttä masennukseen, lääkitystä, hoitoja ja parannuskeinoja. Minulle suurimpana yllätyksenä oli erilaisten vitamiinien ja ravintolisien tutkittujen vaikutuksien esitteleminen masennukseen liittyen. Mäkikuismaa esiteltiin vaihtoehtona siinä kun taas lääkitystä ei mielellään suositeltu lievään ja keskivaikeaan masennukseen. Tänä medikalisoituneena aikana tämä on hämmentävää (ja todella toivottavaa) luettavaa!

Kirjassa käydään läpi myös rentoutumis- ja muita harjoituksia ja liikunnan ja sosiaalisen elämän hyvää tekeviä vaikutuksia. Siinä myös kannustetaan läheisiä välittämään masentuneista läheisistään, mutta myös pitämään huolta itsestään.

Kirjan takakannessa sanotaan: " Toivottomaltakin tuntuvasta masennuksesta pystyy nousemaan!". Lause kuvaa hyvin kirjan toivoa herättävää sävyä, joka voi toisaalta jotakuta tosi masentunutta ärsyttääkin, sellaista, jolle sängystä nouseminenkin on kova ponnistus. Lievemmin masentuneet saavat varmasti kirjasta ainakin jotain irti - toivottavasti ainakin toivoa paremmasta.

Minä sain kirjasta vinkkejä vitamiinien ja ravintolisien käytön kokeilemiseen ja rentoutusharjoituksiin. Lisäksi se auttoi minua ymmärtämään masennusta laajemmin, aina aivokemiasta lähtien. Hätkähdin myös alhaisen sosiaalisen statuksen vaikutusta masennuksen yleisyyteen, vaikka tarkemmin ajateltuna yhteys on looginen.

Jos kaipaa lisää tietoa masennuksesta, tämä kirja kannattaa lukea!

Häivähdys vapaudesta

Posted on 5:17 PM In: ,
Olen viime viikkoina saanut muutaman pilkahduksen vapauden tunteesta, eli olen onnistunut olemaan läsnä juuri silloisessa hetkessä onnellisena, vailla (menneisyyden ja tulevaisuuden) murheiden kahleita. Se on tuntunut tosi hyvältä!

Näin eräänä yönä myös huikaisevaa unta: olin unessa täysin vapaa ja rohkea. Menin juuri siihen työpaikkaan kuin halusinkin, kun edellinen ei miellyttänyt, ja tein muutenkin niitä asioita, joita halusin. Uni oli varsin realistinen, eli samoin voisin toimia oikeassakin elämässä, mutta erilaiset pelot pitävät minua paikallaan. Oli kuitenkin mahtava saada "kokemus", joka oli toista. Se oli kuin eräänlainen todiste siitä, että siihen, vapaampaan suuntaan voisi kulkea, vaikka ehkä ihan yhtä huoleton suunnittelemattomuus ja vapaus ei kenties onnistuisikaan.

Seuraavana yönä näin unta, että minulle tapahtui kauheita. Uni ei ollut kuitenkaan painajainen, vaan vahva selviytymistarina pahan tapauksen jälkeen. Minä olin vahva, osasin hakea apua ja pystyin aloittamaan toipumiseni. Elämä ei tuntunut vaikealta.

Nämä unet tuntuvat minusta ihan siltä kuin olisin jotenkin vahvistunut, vaikka se voi olla kuvitelmaakin. Tuo häivähdys vapaudesta on mietityttänyt minua kovasti. Toisaalta tunnen, että minä voisin tehdä rohkeampia valintoja ja heittäytyä enemmän elämän vietäväksi nykyisen turvallisen linjan sijaan. Voisin saada enemmän kokemuksia, oivalluksia, osaamista ja mielihyvääkin. Miksi olen kuitenkin täysin jumissa ihan toisenlaisessa tilanteessa?

Minä pelkään menettäväni niitä hyviä asioita, joita olen tähän asti saavuttanut. Näin on, vaikka se kuulostaakin hullulta: minä siis pidän kiinni kynsin ja hampain nykyisistä asioista, mikä estää uusia asioita tulemasta elämääni. Nykyinen, kurjuuskin, on turvallista, uusi voi sisältää sekä onnistumisia että epäonnistumisia. Pelkään putoavani elämän rattailta, joutuvani sillan alle asumaan ja orjatöihin, jos olen rohkea.

Kai muutosta varten pitää olla jotenkin vahva ja kokea seisovansa omilla, vahvoilla jaloillaan. Jos kokee vain sinnittelevänsä, uutta ei enää mahdu tulemaan saati, että sitä pystyisi käsittelemään. Uneni ovat muuttuneet "vahvemmiksi", ehkä se kertoo kuitenkin jo jotain. Ainakin ne antavat toivoa.

Juhani Mattila: Uupunut nainen

Posted on 3:24 PM In:
Luin kirjan Uupunut nainen suorastaan ahmimalla läpi - se nimittäin todellakin kosketti minua. Kirjan on kirjoittanut psykiatri ja psykoanalyytikko Juhani Mattila, ja kirjan kautta pääseekin näkemään terapiaprosessin terapeutin silmin, hänen ajatustensa ja pohdintojensa kautta. Se on hyvin mielenkiintoista.

Kirjassa psykiatri saa potilaakseen naisen, joka kärsii lamaannuttavasta uupumuksesta. Ulkoisesti elämä on hallinnassa, mutta sisäisesti nainen on uupunut ja lamaantunut - mikään ei tunnu miltään. Terapeutilla on vaikeuksia saada naisen suojamuuria aukeamaan, jolloin hän turvautuu uusiin keinoihin ja terapiassa käsittelyyn otetaan erityisesti nykyhetki. Tarkoituksena on mm. herättää terapian avulla henkiin naisen kuoletetut tunteet ja auttaa uupunutta ilmaisemaan itseään.

Kirjan avulla pääsee kurkistamaan terapiaprosessin sisälle, mikä on hyvin mielenkiintoista. Minua kirja kosketti erityisesti siksi, kun kirjan uupuneella on osittain samanlaisia ongelmia kuin minulla - on siis mielenkiintoista lukea, miten niitä terapian avulla käsitellään. Oikeastaan sainkin kirjasta ymmärrystä ja apua omaan tilanteeseeni, vaikka tiedänkin varsinaisen työn tiettyjen asioiden suhteen olevan vasta alussa, mutta parempi sekin kuin oivaltamattomuus. Toisaalta voisi ajatella, että kirja on masentava, koska siitä näkee, miten kauan erilaisten mielen ongelmien käsittely terapian avulla kestää! Ei ole nopeita ratkaisuja, vaan hidasta kehittymistä pois opituista tavoista.

Suosittelen kirjaa erityisesti uupuneille ja terapiasta kiinnostuneille sekä itsensä ilmaisun ja tunteidensa kanssa lukossa oleville.

Minulla on olemattoman vähän juhlavaatteita. Olisiko jokin mekko ja sitten pari sellaista hametta, joita voisi kuvitella pitävänsä juhlissa juhlavan paidan kanssa (yhtä lailla ne käyvät arkihameiksi). Toisaalta en ole kyllä moneen vuoteen käynyt juhlissa jotain satunnaisia pikkujouluja lukuunottamatta, joten en välitä asiasta. Ostan juhlavaatteen, jos joskus menen juhliin, eli tuskinpa lähiaikoina. Surenko juhlatonta elämääni? No, enpä oikeastaan. Tärkeämpää on/olisi kiva arki ja mukavat tekemiset.

Kaapissani on pyörinyt jo vuosia käyttämättömänä ollut kaksiosainen jonkinlainen juhla-asu. Tai oikeastaan se taitaisi sopia parhaiten baari-iltaan. On jotenkin surullista, että sille ei ole käyttöä ja tuskin minä sille käyttöä löydänkään, kun se on väärän värinen minulle ja muutenkin sellainen, jota en tarvitse. Pitkällisen harkinnan jälkeen olen päättänyt laittaa sen tämän viikon romuprojektipoistokseni, kirpparille siis.

Joskus olisi kyllä mukava laittautua oikein nätiksi, siis sellaisella itselleni sopivalla tavalla. Jollain tavalla ammentaa kivasta ulkoasusta itsetuntoa askareisiin. Minusta tuntuu mukavalta nyt se, että jaksan taas panostaa itseeni, ulkoasuuni. Pieni panostaminen piristää, mutta ei silti vie paljon aikaa. Silti se panostus ja aika tuntuivat vielä muutama viikko sitten liian paljolta. Se on hämmentävää. Elämää ei saisi päästää tilaan, jossa voimat eivät riitä edes tällaisiin pieniin asioihin. Ei saa!

Tiettömän taipaleen takana

Posted on 12:37 PM In:
Torstai on hyvä päivä, koska silloin tulee TV2:sta Tiettömän taipaleen takana, TV-ohjelmista tämän hetken ehdoton suosikkini. Työssäkäyvälle tallentava digiboksi on välttämättömyys, jos ohjelman haluaa nähdä, koska se tulee aikaisin iltapäivällä.

Tämä norjalainen dokumenttisarja kertoo ihmisistä, jotka ovat toteuttaneet unelmansa ja muuttaneet "tiettömän taipaleen taakse", kauas lähimmistä naapureista, suorastaan hankalan matkan päähän. Sarjassa on eläkeläisiä, pariskuntia ja perheitä kertomassa ratkaisustaan hymyssä suin. Jotkut ovat voineet vasta eläkeiässä toteuttaa haaveensa, mutta toiset ovat tehneet rohkean ratkaisun ja hypänneet pois oravanpyörästä ja alkaneet toteuttaa unelmaansa jo nuorempana. Jotkut vain yksinkertaisesti jatkavat vanhempiensa elinkeinoa.

Näyttäisi siltä, että Norjassa voi jotenkin elää syrjässäkin. Monilla on eläimiä, erityisesti lampaita. Monet eläimiä pitävät tarjoavat tilaansa myös matkailukohteena ja olen jopa käynyt tutustumassa näiden paikkojen nettisivuihin. Yritteliäisyys ja innostuneisuus on käsin kosketeltavaa, vaikka todennäköisesti aika monella onkin taloudellisesti tiukkaa.

Joukossa on myös pariskuntia, joiden toinen osapuoli käy töissä tilan ulkopuolella, kalastajia, taiteilijoita ja muuten vain hieman erakkoluonteisia yksineläjiä. Sitä kuitenkin ihmettelen, että mistä ihmeestä nämä ihmiset ovat saaneet rahaa tilojen hankkimiseen, olkoonkin, että joillekin ne ovat tulleet perintönä? Lisäksihän vanhojen rakennusten ylläpitäminen vaatii paljon työtä ja rahaakin

Ilahduttavaa on huomata se, miten perheiden lapset saavat kasvaa upeissa ja luonnonläheisissä ympyröissä, mutta kuitenkin siten, että heillä on myös sosiaalisia kontakteja, kavereitakin. Syrjäinen sijainti ei tarkoita siis välttämättä eristyneisyyttä, vaan kontakteja on, jos niitä haluaa pitää yllä. Nämä lapset myös näyttävät nauttivan ympäröivästä luonnosta ja eläimistä suunnattomasti.

Ohjelmissa esitetyt asuinpaikat ovat lähes poikkeuksetta huikaisevien maisemien keskellä. Jo pelkästään niiden vuoksi ohjelma on katsomisen arvoinen! Minä hykertelen innoissani myös jaksoista, joissa on eläimiä. Poikkeuksetta nimittäin nämä eläimet saavat elää luonnonmukaista ja rauhallista elämää ja ovat silminnähden onnellisia. Eräässäkin jaksossa talven jälkeen laitumelle päässeen lehmän riemu kosketti ja hyvät naurut sain myös koirasta, joka yritti paimentaa kissaa (joka juoksi koiraa pakoon hevosen selkään).

Erityisen merkittävää ohjelmassa on myös sen ihastuttava hyväntahtoisuus. Kuvattavia ihmisiä lähestytään ja kohdellaan kunnioittavasti ja ihmiset esitetään kaikin puolin hyvässä hengessä - minkäänlaista ilkeyttä ei ole havaittavissa. Ohjelmasta jää hyvä mieli, mikä ei nykyään ole todellakaan enää itsestäänselvää.

Miksi ohjelma innostaa minua niin kovin? Maisemat, eläimet, ihmiset ja hyväntahtoisuus - siinä on jo paljon. Lisäksi minäkin voisin muuttaa tiettömän taipaleen taakse upeisiin maisemiin ja ottaa lampaita, lehmiä, koiria ja kissoja, jos se jotenkin onnistuisi. Katson siis ohjelmaa ihmisistä, jotka ovat toteuttaneet sen, mitä minä en (vielä) uskalla.

Kohta se taas alkaa!

Toteutuneita toiveita

Posted on 1:12 PM In:
Ainaisen valituksen sijaan minun on näin välillä todettava, että hyviäkin asioita tapahtuu! Voisi kai sanoa, että pitää varoa, mitä toivoo, kun ne toiveet voivat joskus toteutuakin :)

Pieni ilonaihe oli jo täällä mainitsemani hameen löytäminen. Suurempi ilo on ollut se, että olen saanut kaipaamani hengähdystauon. Toivoin sitä pitkään ja vasta nyt olen ymmärtänyt, että toiveenihan toteutui! Ja tauko on kaiken lisäksi tehnyt minulle tosi hyvää.

Kolmas toteutunut toiveeni liittyy harrastukseeni. Olen jo pitkään toivonut erästä asiaa ja nyt se oikeastaan toteutui, melkein huomaamattani! Asiat vain kulkivat oikeaan suuntaan, taas kerran jotenkin luonnollisesti ja väkisin vääntämättä, ja huomasin tehneeni oikeita valintoja. Nyt voin olla tyytyväinen :)

Kyllä minulla on asioita, joita tiedän palavasti haluavani, mutta en yleensä osaa ottaa ensimmäistä askelta tavoitteitani kohti. Jumiudun paikalleni jotenkin hädissäni ja ahdistuneena, suuntaviivat kadottaneena. Mitä kauemmin jumitan ikävässä tilanteessa, sitä huonompi olo minulle tulee.

Olen edelleen tosi jumissa, mutta on upeaa nähdä, että olen onnistunut edes joissain itselleni tärkeissä asioissa! Suurin möykky on tosin vielä edessä, en nimittäin tiedä yhtään, miten alkaisin sietää työelämää paremmin saati että mitä minä ylipäätään voisin loppuelämäni töiden suhteen tehdä... mutta nyt toistaiseksi iloitsen näistä pienistäsuurista askelista!

Aika + tarve jonkinlaiseen muutokseen on paha yhdistelmä. Ihan vain "ohikulkiessani" tein taas kierroksen kirppariparatiisissa ja mukaani tarttui kolme vaatetta, kaikki sellaisia, joilla koen etsiväni uutta tyyliä (tai jotain).

Onko kyseessä siis se, että olen muuttunut ja haluan heijastaa sen ulkoiseen olemukseeni vai haluanko niin palavasti muutosta, että koen pakkoa toteuttaa sen edes jollain tasolla? Niin tai näin, on mukavampaa löytää vaatteita, jotka koen juuri nyt omikseni. Vaatteita, jotka tuovat väriä (ja sitä kautta pirteyttä) elämääni ja jotka sopivat juuri minulle. Näin ainakin kuvittelen.

Hämmästelen sitä, että löysin nyt viimein jo vuosia etsimäni arkihameen. Se vain löytyi, roikkui hengarissa ilman että edes sitä enää etsin. Vaivattomasti. Nyt kun asiaa ajattelen, niin useinhan asiat elämässä tulevat vastaan loppujen lopuksi aika vaivattomasti, kunhan ensin laittaa rattaat pyörimään (tässä tapauksessa kun viimein sain itseni kauppoihin siten, että minulla oli aikaa ja nautinkin kiertelystä (yleensä inhoan kaupoissa kiertelyä)). Pahinta on se vaihe, kun ei pääse edes liikkeelle.

Minusta tuntuu, että yritän (elämän)muutosta liian väkisin. Sen pitäisi tulla vaivattomasti, jotenkin luonnollisesti sen seurauksena, että teen oikeita asioita. Liiasta pinnistämisestä ei saa muuta kuin päänsärkyä, väsymystä ja ärtymystä, se on ainakin nähty ja koettu.

Poistan tällä viikolla lähinnä toppeja ja aluspaitoja (4), joita minulla on hämmästyttävän korkeat pinot. Niiden lisäksi heitän pois yhdet kuminauhoista ikääntyneet sukat.

Pakottaminen

Posted on 8:11 PM In: ,
Minusta tuntuu, että olen jo tosi pitkään pakottanut itseni tekemään yhtä ja toista, velvollisuuksia. Ehkä kuukausia, vuosia. Arki taitaa pitää sisällään normaalisikin ikäviä askareita, joihin itsensä joutuu pakottamaan, mutta minulla noita tekemisiä on tuntunut olevan jo väsyttävän paljon.

Velvollisuudentuntoisena suorittajana minä olen hyvä pakottamaan itseni tekemään velvollisuuteni kysymättä itseltäni mitään. Minä teen sen minkä lupaan, töissä ja vapaa-ajalla riippumatta siitä, koenko tekemiseni mielekkääksi vai en. Teen, vaikka hampaat irvessä.

Miltähän tuntuisi, jos niin moni askare ei vaatisi itseni pakottamista? Että minä ryntäisin innostuneena tekemään velvollisuuteni? (Innostuneena?!)

Olen väsynyt pakottamaan itseni tekemään ikävää työtä, siivoamaan, käymään kaupassa ruuhka-aikaan, hoitamaan asioita. Haluaisin tehdä välillä jotain aidosti innostavaakin, minua kiinnostavaa! Sellaista, jossa voisin loistaa (itselleni)!

Ei kai saa kuitenkaan vaatia. Arki on arkea ja on paljon vaadittu, jos siinä olisi enemmän mielekkäitä palikoita silloin, kun se on kuitenkin turvallista ja jollain tavalla perushyvää.

Olen vain niin väsynyt ainaiseen pakottamiseen. Myös mieleni kapinoi sitä vastaan, en saa pakotettua itseäni juuri nyt moniinkaan askareisiin, vaan minun on odotettava oikeaa hetkeä, sitä aikaa, jolloin mieleni ei kapinoi minua ja velvollisuuksiani vastaan.

Tämä väsyminen itsensä pakottamiseen on kehittynyt pitkän ajan kuluessa. Joskus pohdin, että kauanko itseään jaksaa pakottaa. En edelleenkään tiedä vastausta, mutta tämän hetkinen vastarinta kielii kyllä siitä, että ei itseään vastaan voi loputtomiin taistella.

Silti minun olisi taas pian pystyttävä pakottamaan itseäni yhteen ja toiseen tekemiseen, arkeen. Saa nähdä, miten se onnistuu, sujuvaa arkea ajatellen sen olisi pakko muuttua taas jollain tapaa luontevaksi.

Olen viettänyt viime päivät hiljaiseloa, kun on ollut muuta askaretta kuin koneen ääressä istuminen. Siispä viime viikon romuprojektikirjoitus on nyt paaaaljon myöhässä. Siispä lyhyesti tällä kertaa.

Satuin vihdoin, ilmeisestikin aika hitaana, tajuamaan, miten helppoa kirjojen tilaaminen netistä onkaan. Tilasin siis kerralla peräti kolme kirjaa, harkiten ja huolella toki. Minulla on hyvin vähän varsinaista kirjahyllytilaa, joten mahdollisuutta suureen kirjastoon ei ole. Niinpä nyt onkin hyvä myös karsia kirjahyllyni sisältöä.

Varsinaisia kirjapoistoja en raaskinut tällä kertaa tehdä kuin yhden, mutta muut romuprojektipoistot (kirjoista ja viikottainen kiintiö) löytyivät onneksi helposti DVD:istäni. En halua juurikaan säilöä elokuvia, koska on epätodennäköistä, että katsoisin jonkin (hyvänkään) elokuvan toista kertaa. Olen ennemmin kirjaihmisiä, eli luen mieluummin kirjoja kuin katson elokuvia, joten ostankin ennemmin kirjoja kuin elokuvia. Yhden kirjan lisäksi poistan siis 4 DVD:tä.

Huvittavaa on se, että yksi DVD:stäni ei edes toimi ja silti olen säilyttänyt sitä. Kaksi DVD:täni ovat jotain ilmaisjakeluna saatuja ja yksi on ihan oikea elokuva. Oli taas vaikea valita poistoja, kun luopumisen tuska kävi suureksi. No, toivottavasti ensi kerralla tuntuu taas helpommalta.

Eräs matka, eräällä elämänmittaisella polulla. Kadottaen ja löytäen. Väsyen ja vahvistuen. Surren ja iloiten. Matkalla kaikesta huolimatta ja se matka olkoon hyvä.

Minä

My photo
Olen matkalla kolmen- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä, elämässäkin vielä matkalla, haaveileva ja pohdiskeleva nainen, jonka elämänpolku tuntuu välillä kovin kivikkoiselta ja nilkkoja taittavalta. Polkuni on kulkenut suuntaan, joka ei ole enää ihan omani: hapuillen etsin suuntaani haasteenani yksinäisyys, ihmissuhteet ja arkisen elämän raskaus. Sposti: nan09(a)suomi24.fi.

Arkistossa

Powered by Blogger.

Lukijat

Blog Archive