Kesäiloa

Posted on 9:09 PM In: ,



Kesä alkaa taittua syksyn puolelle ja muuttua mielessäni muistoiksi. Oli kiva kesä. Tokihan se sisälsi sekä ylä- että alamäkiä, mutta enää muistelen vain positiivisia asioita. Oikeastaan: sisälsikö kesäni muka jotain negatiivista, häh?! :)

- Minulla oli aika hyvin aikaa ja sopivasti mukavaa/ihanaa seuraa.
- Sain pakastimeni täyteen marjoja, eli pääsin jopa marjastamaan!
- Selkäni kesti marjastamisen ihmeellisen hyvin, vaikka muuten se ei moisesta kyykkimisestä pidäkään. Hämmentävää :)
- Pääsin metsään, rannalle, suolle, niitylle, vesille. Sain haistella luonnon tuoksuja ja antaa mieleni levätä.
- Uin montamontamonta kertaa! Pääsin kokeilemaan jopa vesijuoksua.
- Pääsin erääseen kesätapahtumaan ensimmäistä kertaa elämässäni. Oli upeaa.
- Näin pari ihmistä, joita en ole nähnyt tooooosi pitkään aikaan. Se oli suorastaan liikuttavaa.
- Pääsin käymään mielenkiintoisilla paikkakunnilla.
- Sain/ostin muutaman aivan ihanan tavaran/tuotteen/vaatteen, joista on minulle iloa tosi pitkäksi aikaa.
- Tein pitkiä pyörälenkkejä.
- Näin paljon perhosia.

(Unohdin varmasti jotain olennaista listastani.)

Nautin kesästäni. Nyt olen valmis nauttimaan syksystä.

Onnellisuus ei synny haluttujen
olosuhteiden passiivisesta kokemisesta vaan siitä,
että ihminen tekee arvokkaaksi kokemiaan asioita
ja etenee kohti tavoitteitaan.

(David Mayers ja Ed Diener)

Siinä on tiivistetysti suurin sanoma, jonka kirjasta imin itseeni. Tämä kirja onnellisuudesta on mielestäni tähän astisista vastaavista paras - kirja on selkeä, ei kovin paksu, helppolukuinen ja -tajuinen ja mielenkiintoinen. Sanoma on loppujen lopuksi varsin yksinkertainen, vaikkakin näiden asioiden sisäistäminen vaatiikin paljon aikaa. Ainakin minulta.

Aloitin kirjan lukemisen jo muutama kuukausi sitten. Hiljattain hätkähdin, että minullahan on jäänyt kirja kesken ja nyt se pitää palauttaa kirjastoon! Lukaisin kirjan nopeasti loppuun, mikä ei kuitenkaan haitannut yhtään. Päinvastoin. Luulen, että näin oli tarkoituskin käydä: kirjan sanoma puhutteli minua nyt enemmän kuin muutama kuukausi sitten. Nyt tunsin kirjan sanoman sisälläni ja elin sen. Pohdin kirjassa esitettyjä kysymyksiä ja omaa onnellisuuttani. Minulle tuli tunne, että olen oikealla polulla.

Useimmat ihmiset ovat jokseenkin niin onnellisia
kuin he päättävät olla.

(Abraham Lincoln)

Kirja pohjautuu positiiviseen psykologiaan ja sen tutkimustuloksiin tuoden tutkimustietoa ymmärrettävässä muodossa kaikkien ulottuville. Kirja sisältää myös harjoituksia, joita voi tehdä, sekä kysymyksiä, jotka herättelevät pohtimaan omaa elämää ja onnellisuutta.

Lukutauon jälkeen, kun jatkoin kirjan lukemista, aiheeksi ilmeni osuvasti työelämä. Se, miten työelämä on ikävä velvollisuus ja taakka ja vain vapaa-aika ja lomat ovat oikeaa elämää. Kirjan mukaan tällainen ajattelumalli iskostetaan meihin jo koulussa, jolloin sekä koulu että työelämä saattavat muuttua ikäväksi pakertamiseksi. Tunnistan tämän itsestäni, näinhän olen tehnyt, elänyt lomillani. Kirja antaa kuitenkin toivoa siihenkin, että työelämäkin voisi olla merkitystä ja mielihyvää tuottava elämän osa-alue.

Kirjassa painotetaan myös tavoitteiden asettamisen tärkeyttä. Tavoitteita on hyvä olla, mutta pääpaino on silti matkalla: "Pitkän aikavälin tavoitteiden tehtävä on vapauttaa meidät nauttimaan elämästämme tässä ja nyt. Jos lähdemme ajelulle ilman minkäänlaista päämäärää, matkasta ei tule kovin hauska. [...] Jos meillä on mielessä päämäärä ja tiedämme suunnilleen, minne olemme menossa, pystymme kohdistamaan koko huomiomme siihen, missä olemme sillä hetkellä, ja ottamaan siitä kaiken irti."

"Pitkän aikavälin tavoitteet ovat välineitä, eivät pelkkiä päämääriä."

Kirjan lukeminen oli minulle hyvin mielekästä ja merkityksellistä. Suosittelen, mikäpä voisi olla mukavampaa kuin onnellisuuden lisääntyminen? :)

Lisätietoa ja lukupätkiä kirjasta löytää mm. kirjan nettisivuilta.

Pysähdyksiä ja löytämisiä

Posted on 10:32 AM In: ,
Kirjoitin aiemmin elämän herkkyydestä, eli elämän päättymisestä yllättäen parin tietämäni tapauksen kautta. Nyt on tullut pari kuolemantapausta lisää, mutta edelleen lähipiirini "tuolle puolen", eli tietämiini ihmisiin. Ne edellisetkin painavat vielä hieman, joten nyt kun siihen niputtaa vielä pari tuttua lisää, tuntuu tosi pysähdyttävältä, raskaaltakin. Vielä kun kuolemiin liittyy viranomaisten uskomatonta sählinkiä ja voittamatonta sairautta, asia ei ole yhtään helpompi.

Elämä voi olla lyhyt. Suututtaa istua töissä rahan vuoksi ja haaskata sitä ainoaa asiaa, jolla on jotain merkitystä, eli elämää. Olen kuitenkin iloinen tässä kesässä myös siitä, että elämäni suuntaviivat ovat viimein piirtyneet, minulla on tavoitteita. Minulla on lyhyen ajan tavoite. Minulle on nyt viime viikkoina muodostunut myös koko elämän kestävä tavoite, elämisen malli, haave, jota kohti alan kulkea. Ehkä en koskaan saavuta päämäärääni täydellisesti, mutta ei se haittaa: matka sinne on jo itsessään tosi mielenkiintoinen ja merkityksellinen, ja jokainen saavutettu välietappi vie minua lähemmäs oman näköistäni elämää, joten olen syystäkin innoissani. Minä taidan olla löytänyt itseni.

Toki töitä täytyy tehdä ja paljon, jotta voin saavuttaa haaveilemani asiat, mutta onpahan minulla sentään suunta. Kun teen valintoja, voin peilata niitä tavoitteeseeni ja valita sitä tukevia vaihtoehtoja. Enää ei tarvitse juurikaan surra sitä, että elämä valuu hukkaan joutavanpäiväisessä oravanpyörässä ja voimia ei riitä muuhun: irrottaudun, vaikka en tietenkään voi tietää, pystynkö pysymään irti oravanpyörästä loppuikäni. Tavoitteena se kuitenkin on. Niin, se on sanottava, että mielekäs työ, joka ei vie liikaa voimia ja aikaa, ei ole oravanpyörää, vaan elämää.

Naapurissani on mies, joka huutaa vaimolleen. Mitä turhuutta tuollainenkin on, sekä huutaminen että sen kuunteleminen. Elämän haaskausta. Tuntuu, että nykyelämänmenossa on niin paljon turhuutta, että sitä on vaikea uskoa; ihmisten välillä, materialistista ja byrokratiaa. Sellaista, että sitten kun kuolee, niillä asioilla ei ole saavuttanut ainakaan mitään hyvää, ei kestävää onnea, ei mielenrauhaa ja tasapainoa. Näen tuollaista turhuutta koko ajan vain enemmän
ja se ahdistaa. Mihin ihmeen maailmaan olen oikein putkahtanut?

Elämä on herkkä ja se kannattaa käyttää järkevästi mielekkäisiin ja merkityksellisiin asioihin.

Itsetuntopäätös

Posted on 5:25 PM In:
Hyvä mieli ja vahva itsetunto kulkevat käsikädessä. Päätin muutama päivä sitten, että minulla on hyvä itsetunto. Siitä lähtien minulla on ollut hyvä itsetunto. Hymyilyttää.

Olen siis höpsötellyt mielessäni, tokihan tiedän, että itsetuntoa ei voi päättää (vai voiko?). Olen lukuisat kerrat päättänyt milloin mitäkin mahdotonta: "en ole enää alakuloinen", "olen avoin", "olen iloinen", "olen aina ystävällinen" ja nyt "minulla on hyvä itsetunto". Oman kokemukseni mukaan ihminen ei ole niin vakaa olento, että se voisi olla jotain yhtä ja samaa koko ajan. Meillä on kaikilla epäystävälliset ja sulkeutuneet hetkemme kuin myös iloiset ja avoimet hetkemme.

Mieliala on vahva biologinen pohja, jolla itselläni ainakin itsetunnon kaltaiset ominaisuudet osittain seisovat. Jos minulla on hyvä mieli, itsetuntonikin nousee. Ollessani alakuloinen, tunnen itseni huonoksi. Nyt olen piristynyt, joten voin helposti "päättää", että minulla on hyvä itsetunto. Toimii. Entä sitten synkkänä hetkenä? Jaa-a, en tiedä.

Toivon muistavani synkempänä hetkenäni, että minulla on runsaasti syitä hyvään itsetuntoon. On suorastaan elämän haaskausta ajatella olevansa jotenkin surkea, huono, ja jättää toimimatta sen vuoksi. Toimeliaisuus tuo iloa, itsetuntoa ja liikettä, ja se on tosi hyvä.

---
Päivän pieni ilo: Mukavan ihmisen tapaaminen tuotti suurta iloa!

Olen viime aikoina soutanut syvissä vesissä. On ollut raskas ja alakuloinen olo, jonka syytä on vaikea määritellä. Olen ehkä ollut levoton, kokenut oloni turvattomaksi, ja matkani enemmän oman näköiseen elämääni on tuntunut liian pitkältä.

On hankalaa sinnitellä tiettyjen ei-tyydyttävien asioiden kanssa, kun ne asiat ovat olleet pielessä elämässäni jo pitkään. Ja ne asiat ovat vielä tulevaisuudessakin pielessä ties kuinka pitkän ajan. Se kyllästyttää jo valmiiksi. En vain jaksaisi enää, vaikka tiedänkin, että jos elämässään menee 10 000 kilometriä harhaan omalta polultaan, pitää tarpoa se 10 000 kilometriä takaisin polulle. Jos onnistuukin löytämään oikopolun, on siinäkin matkaa kuljettavaksi ja työtä tehtäväksi.

Haluaisin (ja olisi jo aikakin!) alkaa tehdä nyt jo omia juttujani, elää omaa elämääni! En tiedä, miksi normaali arkeni latistaa minut apaattiseksi oravaksi. Olisihan normaalissa arjessanikin mahdollista tehdä niitä omia juttuja (siis enemmän kuin mitä tällä hetkellä teen). Silti, aina pienen tauon (eli loman) jälkeen huomaan, että valun taas samaksi väsyneeksi ja valjuksi oravaksi, joka kadottaa innokkuutensa ja luovuutensa, junnaa samoja vanhoja uria, joita on kiertänyt jo lukemattomia vuosia. Toistaa samoja päiviä yhä uudelleen. Yäk.

Minun kaltaisilleni ei kai pitäisi tarjota minkäänlaisia lomia. Lomilla aina jotenkin herään ja olen eri ihminen kuin muulloin (enkä ole edes ainoa, joka on huomannut tämän). Tajuan elämän(i) (ja yhteiskunnan) älyttömyyden, suorituskeskeisyyden ja rahan perässä juoksemisen typeryyden ja monta muuta asiaa. Näen, miten minussa olisi älyä, viisautta, ystävällisyyttä ja voimaa muuhunkin kuin valjun oravan samojen asioiden päivästä toiseen jatkuvaan yksinäiseen toistamiseen.

Minä kävin metsässä. Minä siis pääsin vihdoin edes hetkeksi irti normaalista arjesta ja pääsin luonnon keskelle. Olen aina tiennyt sen olevan asia, joka minua elvyttää, ja se toimi tälläkin kertaa, luonto on vahva lääke. Siksikin olen tosi katkera siitä, että asun siten, että luontoon on hankala mennä ja jos sinne pääsenkin, siellä on vähintään kourallinen ei-luontoihmisiä viettämässä aikaansa ja minä kaipaisin nimenomaan rauhaa.

---
Luonnossa kulkijoille vinkiksi sen verran, että kannattaa tarkistaa huolellisesti, mitä vettä käyttää. Minä pesin hampaani vedellä, jossa kellui hiiren raato. Huomasin raadon vasta, kun olin jo pessyt hampaani. Yäk.

Elizabeth Flock: Emma ja mä

Posted on 9:12 PM In:
Tämän kesän ehkä vaikuttavimmista lukemistani kirjoista on ollut ehdottomasti Elizabeth Flockin "Emma ja mä". Pokkari vaikutti sopivan kevyeltä kesälukemiselta, joten valitsin sen, mutta lukukokemus yllätti: kyseessä ei ollutkaan kovin kevyttä tavaraa.

Kirja kertoo 8-vuotiaasta, köyhän perheen tytöstä, Carriesta, hänen pikkusiskostaan Emmasta, heidän emotionaalisesti poissaolevasta äidistään ja juoposta isäpuolestaan. Kirjassa eletään päälle päin melko normaalia amerikkalaisen perheen elämää - kirjaa lukiessani itselleni tuli sellainen olo, että kaikki on aika normaalia, vaikka nopeasti ilmenikin, että oikeasti ei ollutkaan: tapahtumat olivat ajoittain aika raskastakin luettavaa. Kirja ei kuitenkaan ahdistanut.

Kirjan kerronta vaikuttaa kevyeltä, koska siitä melkein kuulee 8-vuotiaan äänen, lapsen näkökulman asioihin. Aikuisten asiat näkyvät lapsen silmin, lapsen kuvitelmien kautta. Se on mielenkiintoista ja mielestäni oikein onnistunutta.

Kirja kosketti minua ja olinkin hämmentynyt kirjan jälkeen. Melkein sanaton, yllättynyt, uusien ajatuksien risteillessä päässäni. Oliko kirja jotenkin erityisen huikaiseva? En tiedä, mutta minuun se vaikutti. Mukavaa, että löysin tämän kirjan.

Haaveilun sudenkuoppia

Posted on 10:12 PM In:
Olen viime aikoina haaveillut paljon. Olen miettinyt, että mitä teen sitten, kun... Eli olen toiminut vastoin omia pyrkimyksiäni elää juuri tässä hetkessä, mahdollisia haaveitani (kaiken kokoisia) toteutellen juuri nyt.

Siksi haaveilu tuntuu nyt ikävältä. Tulee sellainen olo, että niiden toteuttamisen aika on liian kaukana, en voi juuri tässä hetkessä tehdä itseäni ilahduttavia asioita tai ne asiat ovat kovin pieniä tai ainakin jäävät jättimäisten ikävien asioiden varjoon. Lisäksi lannistun kovin helposti: yhden haaveen kaaduttua tuntuu kaatuvan koko haaveiden korttitalo. Haaveita pitäisi kai olla niin monta, että yhden kaaduttua voisi ottaa seuraavan käsittelyyn.

Onhan sekin totta, että elän juuri nyt paljon haaveideni kautta: sitten kun minulla on... Niinpä niin. Kun nojautuu liiaksi tulevaisuuden toiveisiin, nykyhetki horjuu, peilautuu kurjan näköisenä eteeni. Toisaalta tosiasiat (työ ja asuinpaikka) estävät tiettyjen haaveideni toteutumista vielä tovin. Se on hyväksyttävä ja tehtävä se, minkä tässä hetkessä voi tehdä. Niitä pieniä asioita. Miksi mieleni kuitenkin halajaa edes jonkin suuremman, piristävän haaveeni toteutumista juuri nyt? Ehkäpä siksi, kun arki tuntuu niin raskaalta ja pääni tarvitsisi välttämättä jotain muuta, uutta, vaihtelua.

---
Päivän pieni ilo: Minulla on kaksikin pientä iloa: pitkät pyörälenkit ja uiminen.

Eräs matka, eräällä elämänmittaisella polulla. Kadottaen ja löytäen. Väsyen ja vahvistuen. Surren ja iloiten. Matkalla kaikesta huolimatta ja se matka olkoon hyvä.

Minä

My photo
Olen matkalla kolmen- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä, elämässäkin vielä matkalla, haaveileva ja pohdiskeleva nainen, jonka elämänpolku tuntuu välillä kovin kivikkoiselta ja nilkkoja taittavalta. Polkuni on kulkenut suuntaan, joka ei ole enää ihan omani: hapuillen etsin suuntaani haasteenani yksinäisyys, ihmissuhteet ja arkisen elämän raskaus. Sposti: nan09(a)suomi24.fi.

Arkistossa

Powered by Blogger.

Lukijat

Blog Archive