Sana: kiitos

Posted on 9:18 AM
Kiitos on yksi vaikeista sanoista rakkaassa maassamme. Jos teen jotain poikkeuksellisen hyvin töissä, kiitosta ei kuule. Jos avaan oven tuntemattomalle kaupungilla, on hyvin harvinaista kuulla "kiitos". Jos lähetän paketin tuttavalle, hän ei kiitä. Näitä esimerkkejä on paljon.

En kuitenkaan ymmärrä sitä, että jos toiselle tekee jotain mukavaa, miksi siitä ei osata kiittää? Miten voi olla vaikeaa sanoa kiitos silloin, kun todella aihetta on? Se on lyhyt sana, ei vaadi ihmeemmin energiaa sanoa se, ja tekstiviestillä lähetetty kiitos ei paljon maksa, mutta se taatusti piristää saajansa mieltä ja vahvistaa suhdetta. Miksi siis tuo pieni, hyvä sana on niin vaikea sanoa? Miksi toiselle ei haluta tehdä hyvää noin pienellä teolla?

Ehkä tuo on vain ajattelemattomuutta tai ns. "jaksamattomuutta" (ei jaksa, väsyttää, on niin paljon hommaa, en ole nukkunut viime aikoina tms). Oma elämä imee niin tiukasti otteeseensa, että ei muisteta, että "hei, tuo läheiseni teki jotain kivaa minulle tänään, huomioinpa sen". Tuntuu, että toisten huomioiminen jää koko ajan vähemmälle ja vähemmälle maassamme (muista maista en tiedä), huomiota voidaan osoittaa korkeintaan, jos siitä on itselle jotain selkeää etua. Sanomalla "kiitos" ei kuvitella etuja saavutettavan, vaan kuvitellaan ehkä virheellisesti, että ilman kiitostakin voi elää ja sana on vain energian haaskausta. Entä suhteen lujittuminen, eikös se ole etu? Ilo toisen kasvoilla, eikö se ole molemminpuolinen ilo?

Voisi ajatella, että olen katkera, kun en ole saanut kiitosta jostain. Yritän kuitenkin niellä tuon suuntaiset tunteet ja muistaa sen tosiasian, että ihmiset ajattelevat vain pääsääntöisesti itseään, ehkä joskus perhettään ja hyvänä päivänä naapuriaan. Itselläni kun ei kuitenkaan ole montaa läheistä, niin ehkä se on vain niin, että en ole riittävän tärkeä kuulemaan sanan "kiitos". Olen täysin valmis hyväksymään tuon.

Ihmetyttää vain, että mistä tämä välinpitämättömyys toisia kohtaan kumpuaa. Tuntuu, että se on jo päivän sana. Eletään omaa pikku elämää eikä kiinnitetä toisiin huomiota muuta kuin silloin, kun siitä on itselle hyötyä. Onko tuo heijastus rajoittuneesta ajattelukyvystä vai sielussa kytevästä kylmyydestä? Vai jostain muusta?

Se on kyllä totta, että ihmiselle, joka ei juuri kiitosta viljele, ei juuri kiinnosta ylimääräisiä palveluksia tehdä. Miksi nähdä vaivaa, kun toinen ei arvosta? Maailmassa on varmasti ihmisiä, jotka arvostavat annettua apua tai pieniä yllätyksiä, joten kannattaa todennäköisesti panostaa energiansa heihin. Aito ilo aidosta huomionosoituksesta on se, mikä auttaa jaksamaan arjessa.

Sinkkumies ja sinkkunainen - pari?

Posted on 7:30 PM
Olen aina erityisesti sinkkuaikoina, mutta muulloinkin hämmästellyt sitä, että monet miehet tuntuvat olettavan, että sinkkunainen on valmis treffeille. Varsinkin silloin, jos pohjalla on jo kaveruussuhde sinkkunaisen ja -miehen välillä. Hämmästelen tätä tietenkin vain omien kokemusteni pohjalta, mutta jo tähän ikään mennessä kokemusta asiasta on jonkin verran. Kuvio menee siis seuraavasti:

Nainen ja mies ovat kavereita. Jossain vaiheessa molemmat huomaavat, että molemmat ovat sinkkuja. Nainen jatkaa kaveruuttaan miehen kanssa, koska kavereitahan he ovat olleet tähänkin asti. Mies alkaa yrittää saada seksiä mukaan kuvioihin sekä mahdollisesti parisuhdetta. Nainen ei tätä kuitenkaan halua, ja hänellä on syynsä siihen (mitä ne sitten ovatkaan). Mies tästä "tietysti" ottaa nokkiinsa. Hän tuntee, että nainen on tehnyt väärin häntä kohtaan, torjunut eli ollut ilkeä ja epäreilu.

Mitä nainen voisi tälle kuviolle tehdä? Parasta on tehdä niin kuin hän tuntee sisimmässään oikein eli torjua ystävällisesti toisen liian tunkeileva kiinnostus, mikä tarkoittaa myös kaverin mielen pahoittamista ja särön aiheuttamista suhteeseen. Sen jälkeen nainen voi vain toivoa, että mies ei mökötä kovin pitkään ja jonkinlainen kaveruus voi jatkua, tai sitten kaveruus täytyy vain lopettaa.

Eihän se naisen syy ole, jos mies haluaa rikkoa aiemman 'sopimuksen' (sopimuksen kaveruudesta), mutta jostain syystä naisen niskoille tuota kaadetaan siinä mielessä, että mies saattaa käyttäytyä huonosti naista kohtaan tällaisen episodin jälkeen. Mitä miehen mielessä siis liikkuu? En ymmärrä. Tilannehan on kuitenkin miehen synnyttämä ja rohkeasti pettymyksetkin olisi syytä niellä.

Itseään arvostava nainen tosin oppii muutaman kokemuksen jälkeen olemaan murehtimatta liikaa tuollaisista miehistä. Silti... hämmästyttää.

Yksin seurassa

Posted on 8:10 PM
Joskus yksinäisellekin tulee kutsu pirskeisiin. Tuttuja on kuitenkin jossain vaiheessa ollut enemmänkin, mutta jostain syystä läheisempi ystävystyminen on jäänyt väliin. Kun ei juuri pirskeissä käy, se tuntuu oudolta. Kuten myös arvata saattaa, eihän niissä pirskeissä edes voi olla tuttuja kun eihän yksinäisellä niitä (enää) ole.

Marssin siis itsekin pirskeisiin jännittyneenä. En tuntenut sieltä juuri ketään, joten tarkkailin. Ihmiset juttelivat vapautuneesti ja jokaisella (paitsi minulla) oli siellä useampia ystäviä. Ihmiset söivät ja joivat ja hauskaa näytti olevan. Minä mietin kuumeisesti, mitä sanoa.

Jossain vaiheessa juttelin hieman ihmisten kanssa, mutta kuten aina ennekin, se oli vain pienimuotoista "small talkia"... Yritin sopeutua porukkaan, mutta koska en tuntenut juuri ketään tunsin vahvasti ulkopuolisuutta. Tuntui tosi oudolta, kun ympärillä oli ihmisiä, joiden kanssa piti olla... (Huomaan, että olen todella tottunut olemaan yksin.)

Ilta meni jotenkin. En oikein tiedä, oliko minulla hauskaa. Ilta kuitenkin muistutti minua siitä, miten hauskaa voi olla pitää pirskeitä kaveriporukassa. Minulta menikin jokunen päivä toipuessa, koska mieleni oli maassa yksinäisyyden vuoksi.

Toisaalta tuollaisissa pirskeissä olisi hyvä käydä, koska sen avulla voisi edes jotenkin ylläpitää sosiaalisia taitojaan. Toisaalta nuo ovat raskaita, koska silloin tajuaa oman elämän puutteellisuuden... kun sitä sosiaalista elämää ei ole.

Jotenkin kuitenkin sisimmässäni toivon, että minullakin olisi joskus pirskeet, joissa olisi minun ystäviäni mukana... Sitten joskus.

Yksinäisyys, joka on jaksettava

Posted on 11:55 AM
Yksinäisyyttä on monenlaista. Toiset kokevat sitä parisuhteestaan, perheestään, suvustaan tai ystäväpiiristä huolimatta. Yhteistä kaikille kuitenkin on, että yksinäisyys satuttaa; se on pieni sisuksissa oleva möykky, jota kuljetetaan kaikkialle mukaan. Se möykky pistää miettimään, että miksi minulla on se pieni vika, joka erottaa minut ympäröivistä ihmisistä. Yksinäisyys on kuin tauti, jota ei haluta tunnustaa, se on kuin sairaus, särö ihmisen sosiaalisessa puolessa.

Joku voi haluta olla yksin, mutta useimmiten olotilaa ei haluta. Toiset ovat alttiita sille koko ikänsä, toisilla se on ehkä välivaihe kahden elämäntilanteen välillä. Se on kuitenkin tila, jota on varsin vaikeaa muuttaa, koska ei ystäviä voi ostaa kaupasta. Ystäviä saadaan - jos hyvin käy. Joskus ystävää ei ole eikä tule, vaikka kuinka yrittäisi.

En tiedä, miten yksinäiset jaksavat elää taakkansa kanssa. Luulin, että minulla oli ystäviä, mutta ei niitä ollutkaan. Nyt opettelen pienen pienin lapsenaskelin elämistä yksinäisenä ja toivon, että selviän. En enää oikeastaan yritä löytää ystäviä, koska ei se ole yrittämisen asia: ystävään törmää sattumalta, jos törmää.

Opettelen siihen, että ei ole ketään, jolle kertoa pienistä arkisista asioita. En voi kertoa suuristakaan huolista, vaan ne ovat vain minun. Opettelen vahvistamaan itseäni, vaikka asioiden sisällä pitäminen rikkoo minua koko ajan. Yritän löytää elämälleni yksinäisenä tarkoituksen, vaikka se vaikealta usein tuntuukin. Yritän pitää silmät auki elämän kauneudelle, vaikka ei olekaan ketään kenen kanssa jakaa se.

Taidan olla kohdannut vaikeimman yksinäisyyden muodon (kertokaa, jos olen väärässä): olen täysin yksin. Tunnen vanhempani, jotka asuvat kaukana. Yksi tuttavaperhe asuu kaukana. Siinä on todellisuuteni. Työpaikkakunnallani ei asu ketään, kenen kanssa voisin olla ja kenelle voisin jutella. On vain minä. On jaksettava tämä elämä.

Eräs matka, eräällä elämänmittaisella polulla. Kadottaen ja löytäen. Väsyen ja vahvistuen. Surren ja iloiten. Matkalla kaikesta huolimatta ja se matka olkoon hyvä.

Minä

My photo
Olen matkalla kolmen- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä, elämässäkin vielä matkalla, haaveileva ja pohdiskeleva nainen, jonka elämänpolku tuntuu välillä kovin kivikkoiselta ja nilkkoja taittavalta. Polkuni on kulkenut suuntaan, joka ei ole enää ihan omani: hapuillen etsin suuntaani haasteenani yksinäisyys, ihmissuhteet ja arkisen elämän raskaus. Sposti: nan09(a)suomi24.fi.

Arkistossa

Powered by Blogger.

Lukijat

Blog Archive