Sunday, December 14, 2014

Rauhallista arkea ja eloa (eli ei oikein mitään mielessä)

Ei ole oikein ollut mitään sanottavaa tai kirjoitettavaa. Arki rullaa siten, miten ennenkin. Ei ole tapahtunut mitään uutta ja mullistavaa, olen lähinnä yrittänyt saada itseni hoitamaan arkiaskareeni. Nimenomaan siis yrittänyt. Ihan liikaa aikaa on mennyt siihen, että olen laittanut poppia soimaan ja ajatellut, että "kohta aloitan". Joopa joo.

Toisaalta olen saanut tehtyäkin jotain. Erään opintoihini liittyvän tehtävän välitavoite on muutaman päivän päästä ja työ on todella edennyt. En tosin täytä aiemmin asettamaani aikatavoitetta tehtävään liittyen, joten mielessäni pyörii tyytymättömyys ja itsesyytökset laiskuudesta ja aikaansaamattomuudesta, mutta tuollainen asioiden pyörittely mielessä on ihan turhaa. Ketä oikeasti kiinnostaa, saavutanko tämän välietapin juuri nyt vai en? Ei ketään muuta paitsi itseäni ja tämä on totta. Miksi siis stressaan? Koska oma pää.

Olen opetellut olemaan tyytyväinen siihen, mitä onnistun saamaan aikaiseksi. Se on ollut tosi haastavaa, mutta luulen edenneeni. Ainakin osaan päivän päätteeksi poimia päivän saavutuksia ja pienetkin asiat tuovat iloa - eli olen selvästi kehittynyt. Asettamani tavoitteet ovat pienentyneet, koska olen ymmärtänyt, että ainoa, joka tällä hetkellä itseltäni jotain vaatii, olen minä itse. Toki minun täytyy toimeentulon eteen jotain tehdä, mutta siinä riman voi laittaa melko alas... ja se ei ketään haittaa. Mutta muuten voisin ottaa rauhassa melko rennosti. Vähän ja pienesti riittää juuri nyt, joten siitä kannattaa nauttia.

Eräs kiva asia viime aikoina on ollut osallistuminen tosi mukaviin pikkujouluihin! En ole tainnut muutamaan vuoteen pikkujouluissa ollakaan. Nyt pääsin nauttimaan hyvästä ruoasta ja seurasta ja olen siitä tosi kiitollinen :)

Saturday, November 29, 2014

Tämä tämänhetkinen kotini...

... eli asuntoni ympärilläni. Kaipa sitä kodiksi voi sanoa, vaikka asuinympäristöäni kodikseni en voikaan kutsua. Asuntoni on kuitenkin sitä, koska se on oma koloni, oma paikkani tässä fyysisessä maailmassa tällä hetkellä. Tässä on oikeastaan nyt ihan hyvä olla, vaikka haaveilenkin muusta. Onhan tämä oma paikkani, se ainoa, joka on "minun".

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, että en ole juuri kotiani laittanut, koska olen kokenut kotini väliaikaiseksi. Tilanne on vain nyt se, että tämä "väliaikaisuus" on venynyt useamman vuoden mittaiseksi. Toisen sanoen, koskaan ei etukäteen voi tietää, kuinka pitkä väliaikainen tai pysyvä lopulta onkaan. Mikään ei ole ainakaan pysyvää, koska elämä muuttuu kuin joen virtaus. Asiat ovat lopulta joko lyhyitä tai pitkiä väliaikaisuuksia.

Kotini laittamattomuus ja se, että en ole siihen panostanut, on johtanut siihen, että en ole halunnut kutsua vieraita käymään luonani. On heitä toki käynyt, mutta olen tuntenut oloni aina hieman kiusaantuneeksi vierailuista. Koen, että kotini ei kerro minusta juuri mitään... huonekasvit kertovat, että pidän kasveista, ja värit kertovat, että pidän (tietynlaisista) väreistä. Loppu on koostettu huonekaluista, joita on kertynyt vuosien mittaan ja erilaisista saaduista tavaroista ja ostetuista välttämättömyyksistä. Lopputulos on sekava kokoelma vähän kaikkea ja ei mitään. Tämä en ole minä, tekisi mieli sanoa, mutta ehkä se jollain tapaa kuitenkin on.

Ehkä olen sekalainen kokoelma vähän kaikkea. Kotini sisältää kerrostumat omasta kehityksestäni, on vanhoja huonekaluja, jotka hankin ensimmäiseen omaan kotiini ja jotka kertovat silloisesta minästä. On uusi huonekalu, joka ei sovi yhteen vanhojen kanssa. On uusia laitteita, jotka kertovat nykyisestä minästäni. Ja on kaikkea mahdollista ja mahdotonta siltä väliltä. Ajoittain järjestelty, joskus huoliteltu kaaos.

Mikä minä olen, mitä kotini pitäisi kertoa? Haluaisin kotini tukevan itseäni, olevan osa minua tai osa minusta. Niinpä olen nyt päättänytkin, että panostan kotiini, laitan sitä sen mukaan, mitä koen sen tarvitsevan, jotta kulkisin kohti asuntoa, joka tuntuisi kodilta ja johon olisi mukava vieraitakin kutsua. Haluaisin kodin, joka ei kiusaannuttaisi minua ja jonka tavaroista aidosti pitäisin. En halua inhota tv-tasoani enkä varsinkaan halua opetella pitämään siitä. Jos en pidä siitä, niin en pidä siitä.

On ehkä outo ajoitus panostaa juuri nyt kotiin, kun taloudellinen tilanteeni sisältää pelkkiä epävarmuuksia, mutta toisaalta ajattelen asian niinkin, että jos rahat loppuvat, niin sitten minulla on ainakin kiva koti, jossa olla. Työttömänä kotona on paljon, joten asialla on merkitystä. Toki pyrin laittamaan kotiani kierrätetyllä ja järkevästi hinnoitellulla ja kun en lopulta tarvitse paljon, niin tuskin tämä kovin kalliiksi tulee. Pari huonekalua luultavasti maksaa hieman enemmän, mutta ei sen pitäisi olla ongelma juuri nyt. On mukavaa, kun on elämässä suunnitelma ja se suunnitelma juuri nyt on kodin laittaminen.


Kasveista ja väreistä en luovu, mutta huollan kasvini ja suunnittelen käyttämäni värimaailmat.


Panostan myös yksityiskohtiin. Siivosin aamulla erään (tai siis kuvassa näkyvän) tason ylimääräisestä, käyttämättömästä tavarasta. Kaipasin siihen jotain liinaa, koska tason pintaan on pinttynyt likaa, mutta koska minulla ei vielä ole sopivaa liinaa, laitoin siihen väliaikaisesti kuvassa näkyvän joululiinan. Se luultavasti onkin ainoa jouluinen esine, joka kodissani asettuu nyt ennen joulua esille.

Kodin laittaminen on mukavaa ja on kiva, että on innostavaa tekemistä. Tästä on hyvä jatkaa :)

Kodikasta viikonloppua!

Tuesday, November 25, 2014

Innotonta arkea

Ei oikein huvittaisi. Ei innostaisi, ei motivoisi. Arkijuttuihin pitäisi keskittyä, mutta kun ei ei ei. Haluaisin vain käpertyä talvipesään viettämään "talvea" (siis mitä talvea, kun ulos katsoo?) ja herätä joskus, jos sittenkään.

En oikein jaksa innostua elämäntilanteestani juuri nyt, vaikka on siinä paljon hyvääkin. Ensin niihin hyviin asioihin. On ihanaa, kun voin nukkua riittävästi ja hyvin. On mielettömän mahtavaa, että minulla on ollut jotain mukavia vapaa-ajan askareita ja kivoja harrastuksia. Niitä on tiedossa lähiviikkoina lisääkin eli on jotain odotettavaa. On enemmän kuin mukavaa olla terve.

Muuten sitten voisinkin tehdä jonkin ison muutoksen, lähteä vaikka vuodeksi maailmalle reppureissaamaan. Ei se minun haaveeni ole, mutta mikä tahansa positiivinen muutos elämäntilanteeseeni alkaa kohta olla enemmän kuin tarpeen. Kyllästyttää asioiden loputon paikallaan junnaaminen, tilanteesta valittaminen ja loputon toiveikkuus, joka ei koskaan täyty. Olo täyttyy vain odotuksesta, toiveikkuudesta ja pettymyksestä, kun mikään ei muutu. Mutta jos ei tiedä, mitä muuttaa ja/tai miten, miten muutosta voisi tapahtuakaan? Tai että askeleet ovat aivan liian suuria, jotta pystyisin niitä ottamaan?

En tiedä. Olisipa vaikka lunta ja valoa, ehkä se piristäisi, mutta lumentulokin taitaa olla näitä toiveita, jotka johtavat vain pettymykseen.

Wednesday, November 19, 2014

Olen huomannut, että varmin tapa ahdistua on liian laajojen asioiden miettiminen ja tässä tarkoitan nimenomaan omaa elämää. Tai miksei vaikka jonkun toisenkin elämää, mutta kuitenkin liian laajojen ja siten hallitsemattomien asioiden miettiminen. Voin esimerkiksi miettiä haaveilemaani elämäntilannetta, mutta se tuntuu niin kaukaiselta, vaikealta ja suorastaan mahdottomalta, että ahdistus on taattu. Pitäisi vain löytää lääke, joka veisi ajatukset pois tällaisesta liian vaikeiden asioiden miettimiseltä ja joka auttaisi keskittymään lyhyemmän ajan tähtäimiin, asioihin, jotka voi ratkaista.

Sitä lääkettä ei vain ole, ellei ajoittaista ikävistä ajatuksista pakenemista lasketa mukaan. Olisi mukavaa, jos ajatuksiaan ja tunteitaan voisi hallita, mutta näinhän ei ole. Koen, että tämä ikävien ajatusten vyöry häiritsee asioita, joita minun täytyisi saada tehtyä. Tuntuu vain niin merkityksettömältä ponnistella, kun näköpiirissä ei ole mitään tulossa... on vain tyhjää, turvattomuutta ja kirjoittamatonta elämää. Toisaalta tämän tilanteen voisi nähdä myös hyvänä asiana, helppoutena tehdä ratkaisuja ja mahdollisuuksina. Minun on vain välillä niin vaikeaa suhtautua asiaan siten, kun toivoisin kai, että olisi jotain, mihin kiinnittyä.

Olen aina arvostanut vapautta ja nyt kun minulla on se, kaipaan jotain turvallista, johon kiinnittyä. Mutta onko mikään turvallista? Voiko mihinkään oikeasti kiinnittyä? Onko mikään varmaa? Ei kai. On kai ihan luonnollista kaivata jotain omaa paikkaa tässä maailmassa.

Siten en siis haluaisi, että ajatukseni harhailevat liian laajoihin asioihin, omaan elämään ja liialliseen oman navan ympärillä pyörimiseen. Haluaisin hoitaa nykyiset askareeni, elää tässä päivässä ja luottaa, että elämä järjestyy... mutta järjestyykö se? Jotenkin pelottaa ajoittain.

Thursday, November 13, 2014

Kun likakaivona oleminen alkaa riittää

En ole mitenkään helposti hermostuvaa ja loukkaantuvaa ihmistyyppiä. Jos jokin asia minusta tuntuu loukkaavalta, pohdin sitä ensin ja ehkä kysyn tarkentavia kysymyksiä ennen kuin "tuomitsen" ja loukkaannun. Ymmärrän, että monet sanovat paljon ja huolimattomasti tarkoittamatta välttämättä mitään pahaa - ehkä loppujen lopuksi ihmiset sanovat aika vähän pelkässä loukkaamistarkoituksessa, vaikka toki tätäkin tapahtuu.

Tunnen ihmisen, joka sanoo paljon ja harkitsematta, ja sanomisillaan loukkaa aika usein. Ymmärrän siis, että hän ei ymmärrä, miten hänen sanomisensa muihin vaikuttaa, että hän ei ymmärrä loukkaavansa. Hän luultavasti kokee, että voi sanoa mitä tahansa, koska hänestä itsestään nyt vain sattuu tuntumaan siltä. Hän mielellään kaataa oman mielipahansa muiden niskaan samalla syyllistäen toisia, ja minä olen ollut tällainen "likakaivo", johon voi kaataa mitä tahansa. Olin päättänyt, että siedän sitä, koska se on helpompaa kuin se, että yrittää estää likakaivona toimiminen. Toki voin sietää jotakin yleisen rauhan ja väleissäpysymisen vuoksi. Toki.

Nyt minulla on kuitenkin jokin kynnys ylittynyt. Nyt on ylitetty sellainen kynnys, että tunnen sisimmässäni, että tätä en voi enää sietää. En voi sietää syyllistämistä juuri tästä eräästä asiasta, joka on vain minun yksityinen asiani. En voi sietää sitä, että tämä henkilö (tai kukaan) tunkee näin yksityiselle alueelle elämääni ja keksii vieläpä syyllistää minua. Tämä asia on minun omien rajojeni sisällä ja kenelläkään muulla ei ole mitään asiaa tulla loukkaamaan minua asiasta ja varsinkaan siksi, että loukkaajalla itsellä sattuu olemaan paha olla. Pysyköön omalla tontillaan.

Sisimmässäni tuntuu siltä, että en halua enää olla missään tekemisissä tämän henkilön kanssa ja tämä on oikeasti minulta yllättävän voimakas reaktio. En muista, että olisin koskaan sulkenut ketään ihmistä pois elämästäni, joten tällaiseen tilanteeseen päätyminen on todella erikoista. Siltä minusta vain tuntuu, enkä haluaisi tuntea näin, mutta liika on liikaa.

Ongelma on vain siinä, että minun luultavasti täytyy olla vielä tekemisissä tämän henkilön kanssa eli yhteydenpidolta en voine välttyä. En siis tiedä, miten toimisin. Minua niin aidosti inhottaa ja ärsyttää, ensin monen vuoden toimiminen toisen pahan olon likakaivona ja sitten tämä viimeinen niitti. On myös hyödyntöntä sanoa hänelle, miltä minusta tuntuu. Olen nimittäin sanonut tuosta likakaivona toimimisesta ja se oli täysin hyödytöntä. Hän vain loukkaantui eikä yhtään ymmärtänyt, mitä yritin sanoa. Tilanne oli vain hankala, joten koin helpommaksi vain yrittää sietää. Rajoja olen yrittänyt vetää siten, että en reagoi mitenkään asioihin, jotka ei mielestäni minulle kuulu tai ovat jotenkin loukkaavia. Siten välttää hankalat konfliktit.

Nyt... en tiedä. En vain pysty esittämään osaani likakaivona, mutta en tiedä, miten toimisin. En todellakaan. Minua vihastuttaa, inhottaa ja loukkaa. Asiaa pitää miettiä ja ehkä yrittää vetää ainakin väliaikaista hajurakoa tähän henkilöön.

Wednesday, November 12, 2014

Liikaa odottamista

Odotan. Odotan opintojeni loppumista, varsinaisen työnhaun alkamista ja jotain ihmeellistä käännettä elämässäni. Odotan. Tiedän, mitä odottaminen on ja se, että kun sitä harrastaa ihan liikaa. Odotan, että jotain tapahtuisi. Elämä on odotusten helminauha.

Joskus minusta tuntuu, että olen odottanut elämääni ohitse, mutta ei se niinkään ole: elämässä on paljon asioita, joita täytyy odottaa, halusi sitä tai ei. Välillä pitää olla kärsivällinen ja tehdä asioita pitkäjänteisesti tavoitteen saavuttamiseksi, ja tällöin joutuu myös odottamaan.

En voi olla kuitenkaan miettimättä, että missä menee raja liian odottamisen ja sopivan odottamisen välillä? Riippuuko se siitä, mitä odottamisen päässä odottaa? Jos ajattelee opiskelua, se on ihan hyvää odottamista, koska siihen oletettavasti pystyy ja sen päässä odottaa valmis tutkinto. Matka tavoitteeseen sisältää mahdollisuuden oppia uutta. Eli tämä on hyvä odottaminen, koska sekä matka että tavoite tarjoavat hyvää ja arvokasta.

Huonoa odottamista on ainakin se, että odottaa jotain tapahtuvaksi. Tällöin odottamisen aikana ei tapahdu mitään ja lopputulosta ei todennäköisesti saavuta koskaan. Mahdollisesti huonoa odottamista on myös se, että odottaa jonkun toisen tekevän jotain tämän toisen omassa elämässä. Silloin matka on vain odottamista ja toivomista (joka ei edistä mitään) ja lopputulos on taas epävarma: aikaa (elämää) on kulunut ja itse jää kenties tyhjin käsin, eikä välttämättä toinenkaan ole tehnyt mitään. Silti toisiin ihmisiin liittyvä odottaminen on kaksipiippuinen juttu: lähimmäisiin liittyvä odottaminen on myös välittämistä. Siitä maksettu hinta voi olla joko siedettävä tai liian korkea, eli ehkä odottamisen hinta on keskeinen asia arvioitaessa odottamisen järkevyyttä.

Minusta tuntuu, että olen odottanut ihan liikaa milloin mitäkin, mutta varmasti en osaa sanoa, mikä on ollut liikaa, paitsi jotain yksittäisiä asioita. Minusta nyt vain vahvasti tuntuu siltä, että elämäänsä ei kannata odottaa ohi, mutta toisaalta hosumalla voi myös menettää arvokkaita asioita. On hankalaa kulkea tässä nuoralla ja toivoa, että en odota niin paljon, että se herättää myöhemmin katkeruutta. Minun pitäisi saada odottamiseen positiivinen sävy ja osata odottaa oikeita asioita, mitä nämä asiat sitten tällä hetkellä ovatkaan.

Friday, November 07, 2014

Pieniä positiivisia asioita

On ollut hieman kurja fiilis viime päivinä, joten nyt on hyvä hetki muistella viime viikkojen positiivisia asioita. Minulla on nimittäin syytä kiitollisuuteen, koska olen saanut tehdä mukavia asioita. Hyvä juttuja:

  • Olen ollut terve ja olen nukkunut hyvin. Näiden asioiden hyvyyttä ei voi liikaa korostaa.
  • Olen saanut tavata tosi mukavia ihmisiä, joiden tapaamisesta olen kiitollinen.
  • Olen ollut metsässä ja istunut nuotiolla (saan vieläkin tuoksutella savulta tuoksuvia vaatteita).
  • Olen lukenut mielenkiintoisia kirjoja.
  • Olen opiskellut.
  • Olen nähnyt ensilumen (ja näen parhaillaan).
  • Olen todennut kuntoni olevan niin hyvä, että pystyn juoksemaan. Juokseminen on tuntunut kivalta.
Luultavasti monta muutakin mukavaa asiaa on ollut, mutta jo tuo lista näyttää kivalta. Olen kiitollinen.

Tuesday, November 04, 2014

Varma keino pahantuulistua eli tukien selvittäminen

Tänään keksin, mikä on varma keino saada itsensä pahantuuliseksi. Se on työttömyys ja siihen liittyvien tukien yms. selvittäminen. Toki varmasti myös näiden tukien hakeminen kaikkine liitepapereiden etsimisineen, mutta näin pitkälle minun ei onneksi tällä erää tarvitse mennä (mitähän sitten olisikaan tapahtunut?!). Halusin siis "vain" selvittää, että jos työttömäksi päädyn, miten käy tulojeni. Toivoin, että tämä helpottaisi stressiäni tuleviin tuloihini liittyen, mutta ei se sitä todellakaan tehnyt, ennemminkin "korjasi" matalaa verenpainettani.

No, eipä tarvitse pitää kiirettä valmistumisen kanssa, kun työttömäksi siirtyminen ei todellakaan avaa rahahanoja. Tokihan saan silloin enemmän rahaa kuin opiskellessa, mutta summa ei ole suuri ja sen saamiseksi minun pitäisi löytää jostain papereita, joilla minun pitää todistella (mielestäni) epäolennaisia asioita. Olennaisinta lienee kuitenkin se, että mahdollisesti saamani summa ei riittäisi nykyisiin menoihini, joita olen toki jo ajat sitten karsinut, mutta kun asuminen on kallista, kallista ja kallista.

Olen tehnyt virheitä viime vuosina, jos ajattelen työttömysturvaani. Viimeisimmät työni tekevät sen, että ansiosidonnaiseni jää olemattomaksi, vaikka minulla on pitkä työhistoria ja työtön en ole ollut yli kymmeneen vuoteen. Tämä herättää katkeruutta, täytyy myöntää ja vaikka ei ehkä pitäisi, säännöt kun ovat mitä ovat ja mitä en ole niitä aiemmin selvittänyt.

Miksi pitää rangaista siitä, että olen ylipäätään tehnyt jotain, töitä ja siinä ohessa kehittänyt itseäni ja osaamistani? Ja miksi juuri viimeisimmän tulonlähteeni täytyy olla se ratkaiseva? Ei töitä tehdessä tule ainakaan itselleni mieleen, että pitäisi selvitellä, että "miten käy ansiosidonnaisen tätä työtä tehdessä", vaan teen töitä, jos niitä on. Nyt olisi luultavasti kannattanut selvitellä asioita etukäteen... mutta myönnän, että olisin silti tehnyt viimeisimmän, kiinnostavan työni. Minä teen sellaisia töitä, joita haluan ja pystyn tekemään, vaikka kuinka yrittäisivät kyykyttää ja rangaista sen jälkeen.

Tokihan tavoitteeni on nyt löytää töitä, mutta kun tilanne on sillä saralla mikä on, niin ikävältä tuntuu. Minua ei kannusta se, että rahat viedään. Olen aina ihmetellyt tätä päättäjien ihmelogiikkaa, jolla ihmisiä "motivoidaan". Minut tuo saa lähinnä vihaiseksi siihen asti, kunnes väsyn ja kummastakaan (vihaisuudesta tai väsymisestä) ei ole kenellekään osapuolelle mitään hyötyä (pitäisi kai kysyä päättäjien mielipide tähän asiaan).

Olen kuitenkin onnekas siinä mielessä, että ei minulla ole nyt mitään hätää ja lähitulevaisuuskin on turvattu. Voisin nyt ihan hyvin hengittää rauhassa ja elää päivän kerrallaan ja luottaa asioiden järjestymiseen, mutta mieli on kurja siinä mielessä, että se kehittelee liian helposti uhkia. Miinuksella eläminen tuntuu uhalta, vaikka se on korkeintaan uhka joskus kaukana tulevaisuudessa, ei juuri nyt. Kai tämä tästä, juuri nyt on kyllä tosi kurja olo.

Sunday, November 02, 2014

Ei vetoa

Oivalsin tänään, että minulla ei tällä hetkellä ole oikeastaan mitään, mikä pakottaisi tekemään jotakin. Mikään itseni ulkopuolinen taho (tekeminen tai henkilö) ei "vedä" minua mihinkään. Mikään ei siis oikeastaan pakon kautta motivoi, vaan minun pitäisi itsessäni rakentaa motivaatio ja tekemisen tarkoitus johonkin asiaan. Mikään ei vedä, minun täytyisi työntää.

Ja minuahan ei oikeastaan motivoi laittaa itseäni liikkeelle. Ehkä se johtuu tästä vuodenajasta ja sohvan ja sängyn uskomattomista vetovoimista... tai laiskuudesta ja saamattomuudesta. Ehkä ihmisen tarkoitus olisi olla ulkopuolelta motivoitu, hieman pakotettu, jotta hän toimisi parhaalla mahdollisella motivaatiolla ja energialla? Sopivasti tekemistä, ei liikaa, ei liian vähän.

Nyt kun minun pitäisi ihan itse keskenäni motivoitua arjessani, niin asiaa tarkemmin pohdittuani voin vain todeta, että jotenkin ei huvita. Ei oikeastaan mikään. Sitten jos kuitenkin teen asioita, minulle tulee parempi olo. Tuntuu vain jotenkin tosi merkityksettömältä pakottaa itseni tekemään asioita, joista on ehkä hyvällä onnella merkitystä vain itselleni (jos sitäkään), kuten opiskeluni. Ketä se kiinnostaa, kun valmistun? Ketä se kiinnostaa, saanko töitä vai en? Ketä se kiinnostaa treenaanko ahkerasti ja olen timmissä kunnossa?

En oikein tiedä, mistä repisin merkitystä tekemisilleni. Samalla olen aina kuitenkin ajatellut, että suurimmassa osassa tekemistämme asioista on merkitys mukana ja aika monessa se merkitys on "vain" itsessä koettua. Miksi vain itselle tehdyt asiat tuntuvat jotenkin helposti merkityksettömämmiltä kuin muille tehdyt asiat?

Minusta myös tuntuu juuri nyt siltä, että "muilla" on niin paljon ja minulla ei mitään, vaikka ei se niinkään ole. Minulla on asioita, joita tosi monella ei ole. Onko minulla sitten sellaisia asioita, joita haluaisin ja kaipaisin? Jotain on ja jotain ei ole. Näinhän se kaikilla lienee.

Ei minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin rakentaa itse itselleni motivaatio tekemisiini, luoda kuva valmiista lopputuloksista, on ne sitten mitä tahansa merkityksiltään. Koska harvaa (ketään?) kiinnostaa sekään, teenkö ylipäätään yhtään mitään. Tästä merkityksettömyyden tunteesta tulee tosi tyhjä olo.

Friday, October 31, 2014

Koti, kirjat ja telkkari

Otsikossa tiivistyy asiat, jotka minua vetävät juuri nyt puoleensa. Kaipaan sohvalle peiton alle hautautumista ja hyvää kirjaa käteeni. Kaipaan sitä, että voin katsella ikkunasta ulos pimeyteen. Kaipaan lämmintä kupposta teetä tai mehua. Kaipaan rentoutumista hyvän tv-ohjelman parissa.

Aivan loistavaa on se, että voin toteuttaa tätä kaipuutani! On tosi nautinnollista vain lukea kaikessa rauhassa ja antaa ajan kulua. Olla vain. Pientä miinusta tulee siitä, että voisin harrastaa tätä melkein koko päivän :)

Kun pimeys laskeutuu on tosi vaikeaa lähteä ulos reippailemaan. Ei tässä pimeydessä ole reipas ja liikuntaa kaipaava olo. Päivisin en ole kovin hyvin ehtinyt ulos, mutta nyt viikonloppuna aion mennä metsään kävelemään ja saamaan valoa, raikasta ilmaa ja liikuntaa. Ihminen on luotu liikkumaan valossa, ei pimeydessä :) Pimeydessä on sitten omat askareensa.

Valoisaa viikonloppua!

Monday, October 27, 2014

Voihan haukotus!

On maanantai, aamupäivä ja minun ei tarvitse lähteä mihinkään. Aika kivaa... tai siis kivaa juuri nyt. Oikeasti kivaa, nautittavaa, rentoa... mutta kai minuun on iskostunut yli-innokas työmoraali, kun tällaisena hetkenä tunnen lähinnä painetta, että pitäisi tehdä jotain, pitäisi, pitäisi ja pitäisi! Opiskelu ja työnhaku, kyllä "oikea ja ahkera" ihminen joko opiskelee tai hakee töitä maanantaisena, synkkänä aamuna, jotta oikeuttaa olemassaolonsa! Luon itselleni stressin, jota ei tarvitsisi olla tässä hetkessä. Väsyttää. Ihan oikeasti minulla on lupa mennä vaikka sänkyyn juuri nyt.

Lauantai oli aivan ihana päivä. Minulla oli mielekästä tekemistä ja hyvää seuraa eli paremmissa merkeissä päivä ei olisi voinut mennä. Aktiivinen päivä ilmeisesti aiheutti kuitenkin sen, että olin eilen sunnuntaina tosi väsynyt. Katsoin päivällä elokuvaa ja meinasin nukahtaa istualteen... oikeasti jouduin heilumaan ja huokailemaan, jotta pysyin hereillä. Olin aivan tööt ja töttöröö. Toki lepo, elokuva ja kirjat olivat mukavaa tekemistä.

Viime yönä nukuin pitkään ja hartaasti, mutta silti tunnen oloni raskaaksi ja väsyneeksi. Epäilen, että olen viime aikoina stressannut itseni väsyneeksi, koska osaan luoda stressiä tarvittaessa vaikka tyhjästä. Taito kai sekin... mutta olen siis kokenut painetta opiskelusta enemmän kuin minun tarvitsisi.

Toisaalta osa meneillään olevista opiskelujutuistani on sellaisia, joihin joudun pakottamaan itseni kaikin voimin. Tästä minulle tuleekin muistikuvia menneestä... siitä kun aiemmin olen kaikin voimin pakottanut itseni toimimaan arjessa siten, että voimani ovat menneet. Kyllä se niin on, että jos arkeen alkaa tulla liikaa sellaista, johon joutuu itsensä kaikin voimin pakottamaan, se vie voimat hyvin nopeasti. Joku toinen kestää ehkä suurempaa määrää tuollaista kuin toinen ja minä kai sitten kuuluun tuohon "heikompaan" osaan.

Kai on vain ymmärrettävä, että jaksamisen rajat ovat olemassa ja niitä on kunnioitettava. Oikeastaan ei ole mitään tärkeämpää omassa pienessä elämässä kuin se, että kunnioittaa omia jaksamisen rajojaan. Jos niitä lähtee rikkomaan, omaa itseäkään ei pian enää ole, vaan tilalle ilmestyy ahdistunut kasa lihaa, joka värisee kotonaan voimattomana ja kyvyttömänä. Ja se ei ole kenenkään etu.

Minun on pakko saada stressitasoa jotenkin laskettua ja saada aikani jaettua siten, että teen stressaavia asioita tiettyinä aikoina sen verran kuin jaksan ja sen lisäksi varaan aikaa rentoutumiselle. Että en siis koko aikaa vähintään alitajuisesti vatvoisi, että "pitäisi, pitäisi ja pitäisi". Osaan järjellä ajatella, että mitä pitää tehdä, mutta kehoni ja tunteeni eivät ole samassa linjassa ja komennossa. Miten ihmeessä alitajunnassa vellovan stressinaiheuttajan saisi kuriin?

Thursday, October 23, 2014

Arkijuttuja ja työnhakua

Arki rullaa kai omalla painollaan. Opiskelu tahmaa, mutta sentään jotain tapahtuu sillä rintamalla, ja tahmaamisesta huolimatta motivaatio on hyvä. Huvittaisi vain tehdä ihan kaikkea muuta (mistä sitä muuta tekemistä oikein löytyykin?) Olen pystynyt harrastamaan, kun ainakin tällä hetkellä olen terve. Loppuviikolle on tiedossa oletettavasti mukavaa tekemistä, se on kivaa. Ensi viikolla pääsee taas askartelemaan opiskelujuttujen kanssa jne. Rullaatirullaa...

Hakemaani työpaikkaan "valittiin" melkein heti hakuajan umpeuduttua työntekijä. Joopa joo. Kyseessä on julkisen puolen paikka, joten ei ole vaikea ymmärtää, että kyseeseen paikkaan oli jo katsottuna joku ja hakuilmoitus oli pelkkä muodollisuus. Näinhän ne hommat täytyy hoitaa ja ihmiset kiltisti seuraavat pykäliä...

Mutta mieleeni tulee väkisinkin, että eihän se ole kiellettyä, että hakuilmoituksessa vihjattaisiin jotenkin, että "turha hakea, henkilö on jo valittu". Säästyisi hurjasti turhaa työtä lukemattomilta ihmisiltä, kun ymmärtäisi jo heti kättelyssä olla hakematta. Kyllähän se ensi alkuun tuntuisi ehkä oudolta, että ilmoituksessa lukisi, että "ei kannata hakea" tms., mutta olisi se jotenkin reilumpaa, kun viattomien ihmisten tuntien pakerrus ja itsensä kehuminen ihan tyhjän takia.

Tuli vain mieleeni. Olen toki iloinen, että nyt minulla on valmis CV, jolla toivottavasti seuraavan kerran haen oikeaa työpaikkaa.

Friday, October 17, 2014

Aikaansaava!

Vihdoin olen saanut kiinni arjen askareista tahmean alkusyksyn jälkeen. Opiskelu on alkanut sujua, olen hoitanut välttämättömiä asioita sekä olen saanut aikaiseksi jopa hakea töitä! On ollut hyvä fiilis olla vihdoin terve. Olen myös ahkerasti nauttinut liikunnan iloista.

En ole vuosiin varsinaisesti hakenut töitä, joten siihen perehtyminen on vaatinut enemmän aikaa kuin mitä etukäteen ajattelin. Sain kuitenkin väkerrettyä jonkinlaisen ansioluettelon. Selasin avoimia työpaikkoja sillä ajatuksella, että alan harjoitella työnhakua - jos joskus vastaan tuleekin unelmieni työpaikka, osaan ainakin jotain työnhausta verrattuna nykytilanteeseen. Hyvällä tuurilla voisin päästä harjoittelemaan työhaastatteluakin.

Löysinkin työpaikan, jota hakea. Paikka tosin on oikeastikin kiinnostava eli en pelkästään harjoittele työnhakua, vaan voisihan tuo vaikka tärpätäkin. En tosin usko siihen, eikä se niin haittaakaan. Iloitsen vain siitä, että olen ottanut vihdoin tämän askeleen, tehnyt ansioluettelon, perehtynyt työnhakuun ja hakenut töitä. Hyvä minä :)

En tiedä, mitä odotan lähiviikoilta tai -tulevaisuudelta, mutta toiveitani olen ajatellut kirjoittaa ylös. Sen lisäksi pyrin sisäistämään ne mahdollisuuksiksi, eli että ne olisivat täysin mahdollisia toteutua myös omassa elämässäni. Syksy ja edessä oleva vuoden ikävin aika (loputon marraskuu) painavat minua, mutta itseni touhukkaana pitäminen luultavasti auttaa. Aikaansaavuus ja positiiviset tulevaisuudenodotukset toivottavasti kannattelevat nyt lähiaikoja.

Saturday, October 11, 2014

Ihminen on ilkeä toiselle

Minua on viime aikoina (tai oikeastaan aina) ärsyttänyt ihmiset, jotka ovat ilkeitä, pahoja tai inhottavia toisilleen. Tämä tuli taas mieleeni tänään, kun huomasin omaisuuttani kadonneen kasvimaalta. Johan ne romppeet saivat koko kesän ollakin siellä ihan rauhassa, tänään piti tuoda ne kotiin, mutta joku muu olikin vienyt ne omaan kotiinsa. Kuspää, suoraan sanottuna.

Olen kirjoittanut asiasta ennenkin, mutta miksi läheisilleen tai muille suorastaan pitää olla inhottava? Miksi kiukuttelu, oikuttelu, ilkeily, pahantahtoisuus? Toki tätä voi selittää pahan olon purkamisella toiseen, joka lienee joidenkin mielestä ihan sallittua, mutta minä en silti voi ymmärtää. Jos on sattunut löytämään aidosti kivan läheisen, miksi ihmeessä ilkeillä hänelle? Vain siksikö, että ihan itsellä sattuu olemaan paha olo eikä osaa käsitellä sitä itse?

Ehkä oma yksinäisyyteni on tehnyt sen, että arvostan läheisiäni yli kaiken ja en missään nimessä halua kaataa omaa pahaa oloani heidän niskaansa. Mieltä painavista asioista toki voin ja haluan jutella heidän kanssaan, mutta se on aivan eri asia kuin tarkoituksellinen oman pahan olon siirtäminen myös toisen kärsittäväksi. En myöskään voisi kuvitella tiuskivani ja kiukuttelevani heille, kyllä pyrin kiukuttelemaan ihan keskenäni, jos kiukuttelutarvetta ilmenee. Pahaa mieltä on taatusti ihan riittävästi ilman että sitä lähtee vielä erityisesti levittelemäänkin.

Kaipa tuollainen kiukuttelu ja pahantahtoisuus on vain inhimillistä. Ihminen ei ole välttämättä hyvä toiselle, vaan enemmänkin itsekeskeinen, omaa etuaan tavoitteleva p***a. Tulihan se tänään todistettuakin, pätee myös ihan läheisiin suhteisiin, vaikka en ymmärräkään ilmiötä. Eipä kai tarvitsekaan ymmärtää, kunhan tietää, että tällaista tapahtuu. Ihminen on usein mikä on.

Thursday, October 09, 2014

Kun tunteet virtasivat

Tänään on ollut tunteiden kannalta outo päivä. Tunteeni ovat nimittäin kulkeneet laidasta laitaan: surussa siten, että itkin pitkään, ja toisaalta koin myös ison ilon hetken, jolloin sisimpäni oikein pulppusi iloa. Jotenkin olen tänään pystynyt tuntemaan syvästi ja myös ilmaisemaan tunteitani. Tunteeni ovat virranneet vapautuneemmin kuin aikoihin.

Ehkä tämä päivä on ollut hyvä merkki. Kun asioita sysää liikkeelle, liikahtavat tunteenikin, näköjään. Toisaalta minusta tuntuu, että jotenkin päästin irti ja annoin mennä.Yleensä pidän tunteeni tiukasti itselläni, luultavasti tunteisiin liittyvien pelkojen vuoksi. Onhan tunteiden ilmaiseminen pelottavaa. Tänään se tuntui kuitenkin oikealta ja hyvältä ja se luultavasti johtui tilanteistakin.

Mielenkiintoista on myös se, että eräs pieni toiveeni toteutui tänään. Se tuntuu hassulta, kun juurihan kirjoitin tänne toiveista :) En ole vielä miettinyt suurempia toiveitani, mutta aion sen tehdä ehdottomasti. Elämäntilanne on myös sellainen, että täytyisi muutenkin miettiä, mitä tässä seuraavaksi tekisin, siihenkin toiveet sopivat hyvin.

Wednesday, October 08, 2014

Rohkeus toivoa isoja asioita

Niinhän sitä sanotaan, että pitää varoa, mitä toivoo. Olen nyt kiitollinen, kun kaksi (pientä?) toivetta on hiljattain toteutunut. Toinen toiveeni on erään kaverin tapaaminen, en ole nimittäin tavannut häntä pitkään aikaan. Toinen toive on hieman kyseenalaisempi, iloa tuottava toki, mutta järkevyydestä en niin tiedä. Tulipahan vain toivottua jotain hassua, joka toteutui :) Sikäli pitää kai varoa, mitä toivoo.

Olen huomannut, että en enää uskalla toivoa isoja asioita. Jos jokin haave on iso, en pysty toivomaan sitä, vaan mieleeni kehittyy muuri/lukko itseni ja toiveen välille. Toive ei tunnu mahdolliselta, vaikka se ei täysin mahdoton järjellä ajateltuna olisikaan. Esimerkiksi monet ihmisiin liittyvät toiveet koen tällaisiksi, vaikka eiköhän loton päävoiton kaltaiset toiveet ole kuitenkin niitä aidosti epätodennäköisiä. Myös esimerkiksi asuminen on asia, jota en koe voivani toivoa, vaikka eihän "mummonmökki jossain rauhallisella paikalla" ole mitenkään utopistinen toive. Pitäisi vain toivoa ja etsiä niitä mummonmökkejä. Jos kaipaan uusia ihmisiä elämääni, pitäisi vain toivoa ja sitten etsiä uusia ihmisiä.

Usein ajattelen, että en tiedä, mitä toivoisin. Silti toisinaan mieleeni piirtyy selkeä kuva siitä, mitä haluaisin. Ei siinä kuvassa ole montaakaan epäselvää kohtaa, ennemminkin liikkumavaraa: haaveeni sisältää monia vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia. Haluaisin kyetä ottamaan siitä kuvasta palasen ja muotoilla palasta toiveen. Sellaisen toiveen, joka ohjaa minua toimimaan ja luomaan toiveesta todellisuutta. Tiedän kokemuksesta, että toiveet voivat todellakin toteutua. Miksi siis en kykene luomaan monista haaveistani totta?

Ehkä en uskalla. Ehkä en ymmärrä mahdollisuuksia. Ehkä en jaksa. En tiedä. Koen kuitenkin, että jotain tarvitsisi tehdä, ainakin purkaa muuri/lukko itseni ja toiveideni väliltä. Pitää uskaltaa toivoa isoja ja isosti! Isot asiat voivat olla mahdollisia, eikö vain? Kunhan ensin toivoo ja toimii.

Hassua on sekin, että miten olen pitkään toivonut tietynlaisia hiuksia ja viime aikoina hiukseni ovat olleet sellaiset tosi usein. Olen pysähtynyt peilin ääreen katsomaan, että oho, onpas kivat hiukset. Minä, joka olen usein ollut turhautunut hiuksiini :)

Ehkä isot toiveeni ovat liian epämääräisiä. Ehkä pitäisi olla tarkempi, kuten tuo esimerkki hiuksistani. Ehkä minun pitäisi toivoa, että "toivon punaisen mummonmökin paikkakunnalta X". Tai että toivon työtä, joka sisältää asiat x, y ja z. En tiedä muuta kuin että haluan toivoa ja isosti! Tehdä toiveista totta ja nauttia elämästä!

Pitää alkaa ehdottomasti harjoitella tätä toivomista ja toiveiden muotoilua.

Thursday, October 02, 2014

Arkea ja jotain kivaa

On hyviä ja huonoja fiiliksiä. On onnea, iloa, surua ja synkkyyttä, eli ilmeisesti ihan normaalia elämää. Ihan normaaliin arkeen en ole päässyt sairastelun vuoksi vieläkään kiinni, mutta toisaalta en oikein tiedä, mitä arkeni nyt on ja mitä sen pitäisi olla. Elämä on nyt avoin kirja ja en aina tiedä, miltä se tuntuu.

Tiedän lyhyellä tähtäimellä, mitä minun pitää tehdä nyt. Ja mitä tärkeintä: mitä haluan tehdä arkitekemisenä juuri nyt. Pidän harrastuksistani ja varsinkin, jos pääsisin tekemään niitä kunnolla. Jos viimeksi kirjoittaessani olin tosi tympääntynyt sairastamiseen, nyt olen sitä vielä enemmän...

Kohtasin tänään ajatuksen, että jotain voisi tehdä. Siis ihan elämälle ja sitä rataa :) Jotain kivaa tekemistäkin kaipaisin ja pohdin, että en ole haaveillut matkustelemisesta iäisyyteen. Taloudellinen tilanne ei ehkä ihan tue matkustelua tällä hetkellä, mutta hei, voihan tuollaistakin ajatella/harkita/suunnitella. Ei minulla joka tapauksessa seuraakaan olisi, mistä pääsen siihen ajatukseen, että...

Lukeeko tätä jorinaa joku sellainen, joka kaipaisi pientä (tai isoa) reissua johonkin kotimaassa tai ulkomailla, mutta seura puuttuu? Laita minulle sähköpostia! :)

Kyllähän se niin on, että jos mitään ei yritä, mitään ei saavutakaan. Ihanaa syksyistä viikonloppua! :)

Thursday, September 25, 2014

Voipunut ja lukossa

Sairastelu on vienyt voimat ja ajanut elämän jotenkin outoon vaiheeseen. En ole voinut tehdä asioita, joita haluaisin tehdä (liikunta, opiskelu) ja joita pitäisi tehdä (opiskelu). Herään vain joka aamu toteamaan, että tauti ei ole väistynyt, ja ihmettelemään, että mikä ihmeen juttu tämä on? Miksi olen saanut näin aikaisin syksyllä näin omituisen taudin? Jokin flunssan sukulainen tämä toki on, mutta omituinen kulultaan ja kestoltaan ja monimuotoinen oireiltaan. Kestää ja kestää, kaksi viikkoa jo takana. Kauanko minä kestän? Olen jo mökkihöperö ja turhautunut. Koska pääsen tekemään asioita, joita olen luvannut tehdä?

Toisaalta olen ehtinyt tässä miettiä yhtä ja toista ainakin silloin, kun olen jaksanut. Elämässäni on asioita, joista olen iloinen. On kivaa tekemistä ja mukavia ihmisiä (enemmänkin toki voisi olla). Toisaalta olen ymmärtänyt, että olen (edelleenkin) tunnetasolla jotenkin tosi lukossa. Tunteet eivät oikein virtaa, ne jäävät johonkin sisäisen muurini taakse. Ilo saattaa pirskahdella ajoittain ulospäin, mutta niissäkin on liika kontrolli ja säännöstely ikään kuin iloisissa tunteissa olisi jotain vaarallista.

Hankalammat tunteet ovat vielä enemmän lukossa monen muurin takana. Koen kenties, että tunteiden avaaminen avaa myös minut haavoittumaan. Toisaalta voisi ajatella, että olen "hyvä" lokeroimaan hankalat tunteet lokeroihin ajatuksena, että käsittelen tunteet myöhemmin. Sitä en tosin tiedä, tuleeko se "myöhemmin" koskaan. Tietynlainen tunteidenhallinta on hyvä asia, mutta kaipaisin tunnetta siitä, että jotain virtaisi sisälläni vapaasti. Että en olisi niin tukossa. Itkukaan ei meinaa tulla, vaikka syytä olisi. Tunnen, miten sekin törmää johonkin näkymättömään muuriin.

En halua olla vain sisällä, asunnossani näin kipeänä ja muuten liikaa itsessäni lukossa. Yritän ajatella, että tämän pysähdyksen jälkeen tuntuu luultavasti mahtavalta olla terve ja pystyvä. Muistan varmasti taas arvostaa sitä, että pystyn ja jaksan. Sitä odotellessa.

Monday, September 15, 2014

Arkirytmi etsinnässä

Olo on vähän kuin "etsii etsii, mutta ei löydä". Pitäisi siis asettautua selkeään ja aikaansaavaan arkirytmiin,  mutta homma ei vain onnistu. Tuntuu kuin koko ajan tulisi eteen asioita, jotka särkevät hyvät pyrkimykseni, vaikka toisaalta tiedän, että oma tämänhetkinen selkärangattomuus on ehkä suurin ongelma.

Olen onnistunut saamaan oikein kunnon räkätaudinkin. Tämäkään ei auta arjen asioiden eteenpäin viemistä... ennemminkin kaikki vain kasaantuu ja stressaa vielä entistä enemmän. Stressin lisääntyessä kaikki velvollisuudet muuttuvat kaaokseksi pääni sisällä ja keskittyminen on entistä vaikempaa. Lopulta kierrän kehää asunnossani (kuvannollisesti, joskus kirjaimellisestikin) ja mitään muuta ei sitten tapahdukaan. Argh! (Montakohan kertaa olen täällä blogissa valittanut tästä aiheesta?)

Illatkin lipsuvat. Hyvä pyrkimys mennä ajoissa nukkumaan kääntyy siihen, että menen sänkyyn puolen yön jälkeen. Toisaalta se ei sikäli haittaa, kun herään joka tapauksessa joka aamu liian aikaisin, viimeistään ennen seitsemää ja jos menisin aikaisemmin nukkumaan, heräisin vielä aikaisemmin - ja sille ei ole tarvetta. Mutta olisi mukavaa päästä kiinni johonkin järkevään rytmiin.

Elämässä on nyt uutta ja vanhaa ja toisaalta liikaa avoimia ovia. Ehkä se on myös syynä siihen, että kaikki meinaa kaaostua. Ulospäin näytän varmasti tyyneltä kuin peilityyni järvenselkä, mutta sisälläni on eri meininki. Ristiriita. Pitää vain luottaa siihen, että asiat järjestyvät. Näin on tapahtunut nimittäin ennenkin. Pääsisi vain eroon tästä olosta, että pitäisi saada itseni ensin ruotuun.

Nyt soffalle, joka on tullut viime päivinä erittäin tutuksi. Vietävän sitkeä tauti!

Thursday, September 04, 2014

Uni hukkuvasta koirasta

Joskus jättäisin mielelläni osan unistani katsomatta. Viime yönä unessani joku (en tiedä kuka) kalasti ja iso kala tarttuikin kiinni siten, että sitä tarvitsi väsyttää. Rannalla istunut koira ensin tarkkaili tilannetta ja lopulta hyppäsi kalan perään. Näin (kuin hidastettuna) kuinka koira pyrki syvyyksistä pintaa kohti, mutta voimat loppuivat. Koira hukkui, hitaasti. Katselin vieressä ja toivoin, että joku ryntäisi pelastamaan sen. Minä en tehnyt mitään muuta kuin tunsin suurta hätäännystä.

Ihmettelen, miksi en tehnyt mitään? (Minua pelotti, kun vesi oli syvää.) Miksi piti nähdä noin inhottava uni? En oikein tiedä, tarkoittavatko unet yhtään mitään, mutta tällaisten unien jälkeen pelkään, että ne voisivat tarkoittaa jotain. Näitä tällaisia unia ei oikein unohdakaan, vaan ne jäävät tunneiksi mieleen tuottamaan pahaa mieltä. "Vain unta", mutta en osaa suhtautua näihin täysin kevyesti.

Taidan tänään käydä juoksemassa, siitä tulee ainakin hyvä mieli. Aurinkokin paistaa, eli on hyvä syy nauttia kauniista päivästä :)