Friday, October 31, 2014

Koti, kirjat ja telkkari

Otsikossa tiivistyy asiat, jotka minua vetävät juuri nyt puoleensa. Kaipaan sohvalle peiton alle hautautumista ja hyvää kirjaa käteeni. Kaipaan sitä, että voin katsella ikkunasta ulos pimeyteen. Kaipaan lämmintä kupposta teetä tai mehua. Kaipaan rentoutumista hyvän tv-ohjelman parissa.

Aivan loistavaa on se, että voin toteuttaa tätä kaipuutani! On tosi nautinnollista vain lukea kaikessa rauhassa ja antaa ajan kulua. Olla vain. Pientä miinusta tulee siitä, että voisin harrastaa tätä melkein koko päivän :)

Kun pimeys laskeutuu on tosi vaikeaa lähteä ulos reippailemaan. Ei tässä pimeydessä ole reipas ja liikuntaa kaipaava olo. Päivisin en ole kovin hyvin ehtinyt ulos, mutta nyt viikonloppuna aion mennä metsään kävelemään ja saamaan valoa, raikasta ilmaa ja liikuntaa. Ihminen on luotu liikkumaan valossa, ei pimeydessä :) Pimeydessä on sitten omat askareensa.

Valoisaa viikonloppua!

Monday, October 27, 2014

Voihan haukotus!

On maanantai, aamupäivä ja minun ei tarvitse lähteä mihinkään. Aika kivaa... tai siis kivaa juuri nyt. Oikeasti kivaa, nautittavaa, rentoa... mutta kai minuun on iskostunut yli-innokas työmoraali, kun tällaisena hetkenä tunnen lähinnä painetta, että pitäisi tehdä jotain, pitäisi, pitäisi ja pitäisi! Opiskelu ja työnhaku, kyllä "oikea ja ahkera" ihminen joko opiskelee tai hakee töitä maanantaisena, synkkänä aamuna, jotta oikeuttaa olemassaolonsa! Luon itselleni stressin, jota ei tarvitsisi olla tässä hetkessä. Väsyttää. Ihan oikeasti minulla on lupa mennä vaikka sänkyyn juuri nyt.

Lauantai oli aivan ihana päivä. Minulla oli mielekästä tekemistä ja hyvää seuraa eli paremmissa merkeissä päivä ei olisi voinut mennä. Aktiivinen päivä ilmeisesti aiheutti kuitenkin sen, että olin eilen sunnuntaina tosi väsynyt. Katsoin päivällä elokuvaa ja meinasin nukahtaa istualteen... oikeasti jouduin heilumaan ja huokailemaan, jotta pysyin hereillä. Olin aivan tööt ja töttöröö. Toki lepo, elokuva ja kirjat olivat mukavaa tekemistä.

Viime yönä nukuin pitkään ja hartaasti, mutta silti tunnen oloni raskaaksi ja väsyneeksi. Epäilen, että olen viime aikoina stressannut itseni väsyneeksi, koska osaan luoda stressiä tarvittaessa vaikka tyhjästä. Taito kai sekin... mutta olen siis kokenut painetta opiskelusta enemmän kuin minun tarvitsisi.

Toisaalta osa meneillään olevista opiskelujutuistani on sellaisia, joihin joudun pakottamaan itseni kaikin voimin. Tästä minulle tuleekin muistikuvia menneestä... siitä kun aiemmin olen kaikin voimin pakottanut itseni toimimaan arjessa siten, että voimani ovat menneet. Kyllä se niin on, että jos arkeen alkaa tulla liikaa sellaista, johon joutuu itsensä kaikin voimin pakottamaan, se vie voimat hyvin nopeasti. Joku toinen kestää ehkä suurempaa määrää tuollaista kuin toinen ja minä kai sitten kuuluun tuohon "heikompaan" osaan.

Kai on vain ymmärrettävä, että jaksamisen rajat ovat olemassa ja niitä on kunnioitettava. Oikeastaan ei ole mitään tärkeämpää omassa pienessä elämässä kuin se, että kunnioittaa omia jaksamisen rajojaan. Jos niitä lähtee rikkomaan, omaa itseäkään ei pian enää ole, vaan tilalle ilmestyy ahdistunut kasa lihaa, joka värisee kotonaan voimattomana ja kyvyttömänä. Ja se ei ole kenenkään etu.

Minun on pakko saada stressitasoa jotenkin laskettua ja saada aikani jaettua siten, että teen stressaavia asioita tiettyinä aikoina sen verran kuin jaksan ja sen lisäksi varaan aikaa rentoutumiselle. Että en siis koko aikaa vähintään alitajuisesti vatvoisi, että "pitäisi, pitäisi ja pitäisi". Osaan järjellä ajatella, että mitä pitää tehdä, mutta kehoni ja tunteeni eivät ole samassa linjassa ja komennossa. Miten ihmeessä alitajunnassa vellovan stressinaiheuttajan saisi kuriin?

Thursday, October 23, 2014

Arkijuttuja ja työnhakua

Arki rullaa kai omalla painollaan. Opiskelu tahmaa, mutta sentään jotain tapahtuu sillä rintamalla, ja tahmaamisesta huolimatta motivaatio on hyvä. Huvittaisi vain tehdä ihan kaikkea muuta (mistä sitä muuta tekemistä oikein löytyykin?) Olen pystynyt harrastamaan, kun ainakin tällä hetkellä olen terve. Loppuviikolle on tiedossa oletettavasti mukavaa tekemistä, se on kivaa. Ensi viikolla pääsee taas askartelemaan opiskelujuttujen kanssa jne. Rullaatirullaa...

Hakemaani työpaikkaan "valittiin" melkein heti hakuajan umpeuduttua työntekijä. Joopa joo. Kyseessä on julkisen puolen paikka, joten ei ole vaikea ymmärtää, että kyseeseen paikkaan oli jo katsottuna joku ja hakuilmoitus oli pelkkä muodollisuus. Näinhän ne hommat täytyy hoitaa ja ihmiset kiltisti seuraavat pykäliä...

Mutta mieleeni tulee väkisinkin, että eihän se ole kiellettyä, että hakuilmoituksessa vihjattaisiin jotenkin, että "turha hakea, henkilö on jo valittu". Säästyisi hurjasti turhaa työtä lukemattomilta ihmisiltä, kun ymmärtäisi jo heti kättelyssä olla hakematta. Kyllähän se ensi alkuun tuntuisi ehkä oudolta, että ilmoituksessa lukisi, että "ei kannata hakea" tms., mutta olisi se jotenkin reilumpaa, kun viattomien ihmisten tuntien pakerrus ja itsensä kehuminen ihan tyhjän takia.

Tuli vain mieleeni. Olen toki iloinen, että nyt minulla on valmis CV, jolla toivottavasti seuraavan kerran haen oikeaa työpaikkaa.

Friday, October 17, 2014

Aikaansaava!

Vihdoin olen saanut kiinni arjen askareista tahmean alkusyksyn jälkeen. Opiskelu on alkanut sujua, olen hoitanut välttämättömiä asioita sekä olen saanut aikaiseksi jopa hakea töitä! On ollut hyvä fiilis olla vihdoin terve. Olen myös ahkerasti nauttinut liikunnan iloista.

En ole vuosiin varsinaisesti hakenut töitä, joten siihen perehtyminen on vaatinut enemmän aikaa kuin mitä etukäteen ajattelin. Sain kuitenkin väkerrettyä jonkinlaisen ansioluettelon. Selasin avoimia työpaikkoja sillä ajatuksella, että alan harjoitella työnhakua - jos joskus vastaan tuleekin unelmieni työpaikka, osaan ainakin jotain työnhausta verrattuna nykytilanteeseen. Hyvällä tuurilla voisin päästä harjoittelemaan työhaastatteluakin.

Löysinkin työpaikan, jota hakea. Paikka tosin on oikeastikin kiinnostava eli en pelkästään harjoittele työnhakua, vaan voisihan tuo vaikka tärpätäkin. En tosin usko siihen, eikä se niin haittaakaan. Iloitsen vain siitä, että olen ottanut vihdoin tämän askeleen, tehnyt ansioluettelon, perehtynyt työnhakuun ja hakenut töitä. Hyvä minä :)

En tiedä, mitä odotan lähiviikoilta tai -tulevaisuudelta, mutta toiveitani olen ajatellut kirjoittaa ylös. Sen lisäksi pyrin sisäistämään ne mahdollisuuksiksi, eli että ne olisivat täysin mahdollisia toteutua myös omassa elämässäni. Syksy ja edessä oleva vuoden ikävin aika (loputon marraskuu) painavat minua, mutta itseni touhukkaana pitäminen luultavasti auttaa. Aikaansaavuus ja positiiviset tulevaisuudenodotukset toivottavasti kannattelevat nyt lähiaikoja.

Saturday, October 11, 2014

Ihminen on ilkeä toiselle

Minua on viime aikoina (tai oikeastaan aina) ärsyttänyt ihmiset, jotka ovat ilkeitä, pahoja tai inhottavia toisilleen. Tämä tuli taas mieleeni tänään, kun huomasin omaisuuttani kadonneen kasvimaalta. Johan ne romppeet saivat koko kesän ollakin siellä ihan rauhassa, tänään piti tuoda ne kotiin, mutta joku muu olikin vienyt ne omaan kotiinsa. Kuspää, suoraan sanottuna.

Olen kirjoittanut asiasta ennenkin, mutta miksi läheisilleen tai muille suorastaan pitää olla inhottava? Miksi kiukuttelu, oikuttelu, ilkeily, pahantahtoisuus? Toki tätä voi selittää pahan olon purkamisella toiseen, joka lienee joidenkin mielestä ihan sallittua, mutta minä en silti voi ymmärtää. Jos on sattunut löytämään aidosti kivan läheisen, miksi ihmeessä ilkeillä hänelle? Vain siksikö, että ihan itsellä sattuu olemaan paha olo eikä osaa käsitellä sitä itse?

Ehkä oma yksinäisyyteni on tehnyt sen, että arvostan läheisiäni yli kaiken ja en missään nimessä halua kaataa omaa pahaa oloani heidän niskaansa. Mieltä painavista asioista toki voin ja haluan jutella heidän kanssaan, mutta se on aivan eri asia kuin tarkoituksellinen oman pahan olon siirtäminen myös toisen kärsittäväksi. En myöskään voisi kuvitella tiuskivani ja kiukuttelevani heille, kyllä pyrin kiukuttelemaan ihan keskenäni, jos kiukuttelutarvetta ilmenee. Pahaa mieltä on taatusti ihan riittävästi ilman että sitä lähtee vielä erityisesti levittelemäänkin.

Kaipa tuollainen kiukuttelu ja pahantahtoisuus on vain inhimillistä. Ihminen ei ole välttämättä hyvä toiselle, vaan enemmänkin itsekeskeinen, omaa etuaan tavoitteleva p***a. Tulihan se tänään todistettuakin, pätee myös ihan läheisiin suhteisiin, vaikka en ymmärräkään ilmiötä. Eipä kai tarvitsekaan ymmärtää, kunhan tietää, että tällaista tapahtuu. Ihminen on usein mikä on.

Thursday, October 09, 2014

Kun tunteet virtasivat

Tänään on ollut tunteiden kannalta outo päivä. Tunteeni ovat nimittäin kulkeneet laidasta laitaan: surussa siten, että itkin pitkään, ja toisaalta koin myös ison ilon hetken, jolloin sisimpäni oikein pulppusi iloa. Jotenkin olen tänään pystynyt tuntemaan syvästi ja myös ilmaisemaan tunteitani. Tunteeni ovat virranneet vapautuneemmin kuin aikoihin.

Ehkä tämä päivä on ollut hyvä merkki. Kun asioita sysää liikkeelle, liikahtavat tunteenikin, näköjään. Toisaalta minusta tuntuu, että jotenkin päästin irti ja annoin mennä.Yleensä pidän tunteeni tiukasti itselläni, luultavasti tunteisiin liittyvien pelkojen vuoksi. Onhan tunteiden ilmaiseminen pelottavaa. Tänään se tuntui kuitenkin oikealta ja hyvältä ja se luultavasti johtui tilanteistakin.

Mielenkiintoista on myös se, että eräs pieni toiveeni toteutui tänään. Se tuntuu hassulta, kun juurihan kirjoitin tänne toiveista :) En ole vielä miettinyt suurempia toiveitani, mutta aion sen tehdä ehdottomasti. Elämäntilanne on myös sellainen, että täytyisi muutenkin miettiä, mitä tässä seuraavaksi tekisin, siihenkin toiveet sopivat hyvin.

Wednesday, October 08, 2014

Rohkeus toivoa isoja asioita

Niinhän sitä sanotaan, että pitää varoa, mitä toivoo. Olen nyt kiitollinen, kun kaksi (pientä?) toivetta on hiljattain toteutunut. Toinen toiveeni on erään kaverin tapaaminen, en ole nimittäin tavannut häntä pitkään aikaan. Toinen toive on hieman kyseenalaisempi, iloa tuottava toki, mutta järkevyydestä en niin tiedä. Tulipahan vain toivottua jotain hassua, joka toteutui :) Sikäli pitää kai varoa, mitä toivoo.

Olen huomannut, että en enää uskalla toivoa isoja asioita. Jos jokin haave on iso, en pysty toivomaan sitä, vaan mieleeni kehittyy muuri/lukko itseni ja toiveen välille. Toive ei tunnu mahdolliselta, vaikka se ei täysin mahdoton järjellä ajateltuna olisikaan. Esimerkiksi monet ihmisiin liittyvät toiveet koen tällaisiksi, vaikka eiköhän loton päävoiton kaltaiset toiveet ole kuitenkin niitä aidosti epätodennäköisiä. Myös esimerkiksi asuminen on asia, jota en koe voivani toivoa, vaikka eihän "mummonmökki jossain rauhallisella paikalla" ole mitenkään utopistinen toive. Pitäisi vain toivoa ja etsiä niitä mummonmökkejä. Jos kaipaan uusia ihmisiä elämääni, pitäisi vain toivoa ja sitten etsiä uusia ihmisiä.

Usein ajattelen, että en tiedä, mitä toivoisin. Silti toisinaan mieleeni piirtyy selkeä kuva siitä, mitä haluaisin. Ei siinä kuvassa ole montaakaan epäselvää kohtaa, ennemminkin liikkumavaraa: haaveeni sisältää monia vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia. Haluaisin kyetä ottamaan siitä kuvasta palasen ja muotoilla palasta toiveen. Sellaisen toiveen, joka ohjaa minua toimimaan ja luomaan toiveesta todellisuutta. Tiedän kokemuksesta, että toiveet voivat todellakin toteutua. Miksi siis en kykene luomaan monista haaveistani totta?

Ehkä en uskalla. Ehkä en ymmärrä mahdollisuuksia. Ehkä en jaksa. En tiedä. Koen kuitenkin, että jotain tarvitsisi tehdä, ainakin purkaa muuri/lukko itseni ja toiveideni väliltä. Pitää uskaltaa toivoa isoja ja isosti! Isot asiat voivat olla mahdollisia, eikö vain? Kunhan ensin toivoo ja toimii.

Hassua on sekin, että miten olen pitkään toivonut tietynlaisia hiuksia ja viime aikoina hiukseni ovat olleet sellaiset tosi usein. Olen pysähtynyt peilin ääreen katsomaan, että oho, onpas kivat hiukset. Minä, joka olen usein ollut turhautunut hiuksiini :)

Ehkä isot toiveeni ovat liian epämääräisiä. Ehkä pitäisi olla tarkempi, kuten tuo esimerkki hiuksistani. Ehkä minun pitäisi toivoa, että "toivon punaisen mummonmökin paikkakunnalta X". Tai että toivon työtä, joka sisältää asiat x, y ja z. En tiedä muuta kuin että haluan toivoa ja isosti! Tehdä toiveista totta ja nauttia elämästä!

Pitää alkaa ehdottomasti harjoitella tätä toivomista ja toiveiden muotoilua.

Thursday, October 02, 2014

Arkea ja jotain kivaa

On hyviä ja huonoja fiiliksiä. On onnea, iloa, surua ja synkkyyttä, eli ilmeisesti ihan normaalia elämää. Ihan normaaliin arkeen en ole päässyt sairastelun vuoksi vieläkään kiinni, mutta toisaalta en oikein tiedä, mitä arkeni nyt on ja mitä sen pitäisi olla. Elämä on nyt avoin kirja ja en aina tiedä, miltä se tuntuu.

Tiedän lyhyellä tähtäimellä, mitä minun pitää tehdä nyt. Ja mitä tärkeintä: mitä haluan tehdä arkitekemisenä juuri nyt. Pidän harrastuksistani ja varsinkin, jos pääsisin tekemään niitä kunnolla. Jos viimeksi kirjoittaessani olin tosi tympääntynyt sairastamiseen, nyt olen sitä vielä enemmän...

Kohtasin tänään ajatuksen, että jotain voisi tehdä. Siis ihan elämälle ja sitä rataa :) Jotain kivaa tekemistäkin kaipaisin ja pohdin, että en ole haaveillut matkustelemisesta iäisyyteen. Taloudellinen tilanne ei ehkä ihan tue matkustelua tällä hetkellä, mutta hei, voihan tuollaistakin ajatella/harkita/suunnitella. Ei minulla joka tapauksessa seuraakaan olisi, mistä pääsen siihen ajatukseen, että...

Lukeeko tätä jorinaa joku sellainen, joka kaipaisi pientä (tai isoa) reissua johonkin kotimaassa tai ulkomailla, mutta seura puuttuu? Laita minulle sähköpostia! :)

Kyllähän se niin on, että jos mitään ei yritä, mitään ei saavutakaan. Ihanaa syksyistä viikonloppua! :)

Thursday, September 25, 2014

Voipunut ja lukossa

Sairastelu on vienyt voimat ja ajanut elämän jotenkin outoon vaiheeseen. En ole voinut tehdä asioita, joita haluaisin tehdä (liikunta, opiskelu) ja joita pitäisi tehdä (opiskelu). Herään vain joka aamu toteamaan, että tauti ei ole väistynyt, ja ihmettelemään, että mikä ihmeen juttu tämä on? Miksi olen saanut näin aikaisin syksyllä näin omituisen taudin? Jokin flunssan sukulainen tämä toki on, mutta omituinen kulultaan ja kestoltaan ja monimuotoinen oireiltaan. Kestää ja kestää, kaksi viikkoa jo takana. Kauanko minä kestän? Olen jo mökkihöperö ja turhautunut. Koska pääsen tekemään asioita, joita olen luvannut tehdä?

Toisaalta olen ehtinyt tässä miettiä yhtä ja toista ainakin silloin, kun olen jaksanut. Elämässäni on asioita, joista olen iloinen. On kivaa tekemistä ja mukavia ihmisiä (enemmänkin toki voisi olla). Toisaalta olen ymmärtänyt, että olen (edelleenkin) tunnetasolla jotenkin tosi lukossa. Tunteet eivät oikein virtaa, ne jäävät johonkin sisäisen muurini taakse. Ilo saattaa pirskahdella ajoittain ulospäin, mutta niissäkin on liika kontrolli ja säännöstely ikään kuin iloisissa tunteissa olisi jotain vaarallista.

Hankalammat tunteet ovat vielä enemmän lukossa monen muurin takana. Koen kenties, että tunteiden avaaminen avaa myös minut haavoittumaan. Toisaalta voisi ajatella, että olen "hyvä" lokeroimaan hankalat tunteet lokeroihin ajatuksena, että käsittelen tunteet myöhemmin. Sitä en tosin tiedä, tuleeko se "myöhemmin" koskaan. Tietynlainen tunteidenhallinta on hyvä asia, mutta kaipaisin tunnetta siitä, että jotain virtaisi sisälläni vapaasti. Että en olisi niin tukossa. Itkukaan ei meinaa tulla, vaikka syytä olisi. Tunnen, miten sekin törmää johonkin näkymättömään muuriin.

En halua olla vain sisällä, asunnossani näin kipeänä ja muuten liikaa itsessäni lukossa. Yritän ajatella, että tämän pysähdyksen jälkeen tuntuu luultavasti mahtavalta olla terve ja pystyvä. Muistan varmasti taas arvostaa sitä, että pystyn ja jaksan. Sitä odotellessa.

Monday, September 15, 2014

Arkirytmi etsinnässä

Olo on vähän kuin "etsii etsii, mutta ei löydä". Pitäisi siis asettautua selkeään ja aikaansaavaan arkirytmiin,  mutta homma ei vain onnistu. Tuntuu kuin koko ajan tulisi eteen asioita, jotka särkevät hyvät pyrkimykseni, vaikka toisaalta tiedän, että oma tämänhetkinen selkärangattomuus on ehkä suurin ongelma.

Olen onnistunut saamaan oikein kunnon räkätaudinkin. Tämäkään ei auta arjen asioiden eteenpäin viemistä... ennemminkin kaikki vain kasaantuu ja stressaa vielä entistä enemmän. Stressin lisääntyessä kaikki velvollisuudet muuttuvat kaaokseksi pääni sisällä ja keskittyminen on entistä vaikempaa. Lopulta kierrän kehää asunnossani (kuvannollisesti, joskus kirjaimellisestikin) ja mitään muuta ei sitten tapahdukaan. Argh! (Montakohan kertaa olen täällä blogissa valittanut tästä aiheesta?)

Illatkin lipsuvat. Hyvä pyrkimys mennä ajoissa nukkumaan kääntyy siihen, että menen sänkyyn puolen yön jälkeen. Toisaalta se ei sikäli haittaa, kun herään joka tapauksessa joka aamu liian aikaisin, viimeistään ennen seitsemää ja jos menisin aikaisemmin nukkumaan, heräisin vielä aikaisemmin - ja sille ei ole tarvetta. Mutta olisi mukavaa päästä kiinni johonkin järkevään rytmiin.

Elämässä on nyt uutta ja vanhaa ja toisaalta liikaa avoimia ovia. Ehkä se on myös syynä siihen, että kaikki meinaa kaaostua. Ulospäin näytän varmasti tyyneltä kuin peilityyni järvenselkä, mutta sisälläni on eri meininki. Ristiriita. Pitää vain luottaa siihen, että asiat järjestyvät. Näin on tapahtunut nimittäin ennenkin. Pääsisi vain eroon tästä olosta, että pitäisi saada itseni ensin ruotuun.

Nyt soffalle, joka on tullut viime päivinä erittäin tutuksi. Vietävän sitkeä tauti!

Thursday, September 04, 2014

Uni hukkuvasta koirasta

Joskus jättäisin mielelläni osan unistani katsomatta. Viime yönä unessani joku (en tiedä kuka) kalasti ja iso kala tarttuikin kiinni siten, että sitä tarvitsi väsyttää. Rannalla istunut koira ensin tarkkaili tilannetta ja lopulta hyppäsi kalan perään. Näin (kuin hidastettuna) kuinka koira pyrki syvyyksistä pintaa kohti, mutta voimat loppuivat. Koira hukkui, hitaasti. Katselin vieressä ja toivoin, että joku ryntäisi pelastamaan sen. Minä en tehnyt mitään muuta kuin tunsin suurta hätäännystä.

Ihmettelen, miksi en tehnyt mitään? (Minua pelotti, kun vesi oli syvää.) Miksi piti nähdä noin inhottava uni? En oikein tiedä, tarkoittavatko unet yhtään mitään, mutta tällaisten unien jälkeen pelkään, että ne voisivat tarkoittaa jotain. Näitä tällaisia unia ei oikein unohdakaan, vaan ne jäävät tunneiksi mieleen tuottamaan pahaa mieltä. "Vain unta", mutta en osaa suhtautua näihin täysin kevyesti.

Taidan tänään käydä juoksemassa, siitä tulee ainakin hyvä mieli. Aurinkokin paistaa, eli on hyvä syy nauttia kauniista päivästä :)

Tuesday, September 02, 2014

Hankittu: hyvä itsetunto

Jotain on tapahtunut. Minulle on nimittäin tullut hyvä itsetunto, vaikka olen luultavasti koko ikäni kärsinyt vähintään hieman heikosta itsetunnosta. Sain jopa palautetta asiasta toiselta henkilöltä, eli minussa tapahtunut muutos näkyy jopa ulospäin. Lisäksi tähän liittyy hyvä olo, joka myös luultavasti näkyy. Jotain on todella tapahtunut minussa ja luulen, että osan kiitoksesta voin antaa haastavalle työlleni, joka pakotti itseni sisäiseen myllerrykseen ja joka tarjosi mahdollisuuden tavata aivan mahtavia ihmisiä. Muutokseen on luultavasti muitakin syitä kuten lisääntynyt liikunta, joka voimaannuttaa omalla tavallaan ja auttaa viihtymään kehossani. Se että on ollut aikaa, on antanut päälle aikaa kasvaa ja työstää ajatuksia.

On minulla silti ajoittain stressiä, ahdistusta ja paha olo, mutta kenelläpä ei olisi. Pääasiassa nautin tästä uudesta vahvuuden tunteesta, jota kannan sisälläni ja jonka tunnen säteilevän ulospäin. Minusta tuntuu, että olen hyvä, pystyvä ja kykenevä. Tiedän, että en ole täydellinen, mutta tiedän myös, että olen riittävän hyvä vaikka mihin. Minulla ei ole mitään syytä vähätellä itseäni tai pitää itseäni muita huonompana.

Muutos on ollut niin nopea, että minua hämmentää aiemmat ajatukseni vähintään jonkinlaisesta huonoudesta. Elämästä katoaa paljon tärkeää pois, jos ei arvosta itseään tai ei pidä itseään riittävän hyvänä. Silti en osaa antaa mitään erityisiä neuvoja siihen, miten itsetunnon saa rakennettua. Minua auttoi kai kokonaisvaltaisuus. Oli asioita, jotka myllersivät mieleni ja ajatukseni. Onnistumisen kokemus (työssä) oli tosi tärkeää. Lisääntynyt liikunta vahvisti kehoani ja nosti mielialaa. Riittävä vapaa-aika tarjosi mahdollisuuden omien aikataulujen noudattamiseen, ajatusteni kuuntelemiseen ja työstämiseen sekä riittävään lepoon.

Näin on hyvä olla :)

Tuesday, August 19, 2014

Villasukan korjaaja

En ole oikein koskaan ollut käsityöihminen, vaikka käsitöihin liittyviä projekteja olen into piukassa toisinaan aloittanutkin. Useimmat "projektini" ovat jääneet kesken, mutta valmista olen myös saanut aikaiseksi. Pravuurini lienee villasukat, eli sellaiset osaan tehdä.

Pari päivää sitten päätin vihdoin korjata mummini neulomat villasukat, joihin on tullut reiät päkiöiden kohdalle. (Sukat ovat odottaneet korjausta monta vuotta...) Ajattelin, että korjaaminen on helppo homma, kun vain leikkaa sukista päkiät pois, poimii silmukat ja neuloo "uudet varpaat".

Hieman sain ihmetellä, miten silmukat poimitaan puikoille, mutta se onnistui lopulta - tosin silmukat oli tosi tiukat eli hädintuskin sain puikot laitettua. Tästä päättelin, että ohuemmat puikot voisi olla paikallaan ja kävin ostamassa sellaiset. Vaihdoin puikot ja tyytyväisenä totesin, että sain jokaiselle puikolle saman määrän silmukoita.

Olen katsellut tekelettäni tyytyväisenä, kunnes oivalsin jonkin asian olevan pielessä. Missä langanpää on? Siis pitäisihän sukissa jokin sellainen olla ja minulla ei ole. Minulla on vain kireähköjä silmukoita 12 kappaletta per puikko enkä mitenkään löydä langanpäätä. Missä ihmeessä se voi olla?

Nyt sitten pohdin, että neulonko sukat vai mitä teen. Jos langanpäätä ei löydy, se tarkoittaa, että sukka saattaa purkautua myöhemmin. Enkä osaa parsia sukkia (voisihan senkin toki opetella...). Höhlää. Käsityöt ovat kyllä rakettitiedettä :P

Sunday, August 17, 2014

Päivä on henkäys

Aika kuluu todella nopeasti. Tuntuu, että kun aamulla asetun sohvalle heräämään, ilta saapuukin, minä edelleen samassa asennossa sohvalla istuen. Mitä siinä välillä tapahtuu? Yksi henkäys? Siltä tuntuu.

Kasvimaalla on kiihkeän kasvun aika meneillään, ainakin juureksilla, joita täytyisi vielä harventaa. Kolme mattoa odottaa pesemistä, mutta pesupaikalla lentelevät ampiaiset eivät houkuttele. Olen hieman lukenut opiskelujuttuja. Luin juuri kaksi hyvää kirjaa ja aion aloittaa uuden kirjan lukemisen. Olen ostanut sisustustarvikkeita, joilla saan kotiin sekä ilmettä että järkeviä säilytysratkaisuja. Olen tyhjentänyt vaatekaappiani. Mielessä pyörii kirpparipöydän varaaminen, mutta en ole varma, onko mahdollinen pieni voitto kaiken vaivan arvoista. Pitäisi pestä peittoja ja tyynyjä, kun hikiaika on vihdoin ohi. Kohta on syyskuu ja sen jälkeen saattaa edessä olla loputon marraskuu ennen seuraavaa vihreää aikaa. Hämmentävää. Mitähän tekisin? Mitä minun pitäisi tehdä?

Pitää elää päivä kerrallaan. Pestä välillä matto, harventaa porkkanat. Siivota, katsoa telkkaria, lukea kirja. Ehkä se, että päivässä ei ole aikatauluja tuomassa ryhtiä, tekee jotenkin kelluvan olon. En halua, että marraskuu tulee.

Thursday, August 14, 2014

Kehittelin itselleni stressin

Puhuin puhelimessa. Minulle soittanut henkilö ja keskustelunaiheemme eivät liittyneet stressiin mitenkään, mutta oivalsin puhelun jälkeen, että olen stressaantunut ja se on yksi syy siihen, että olen ärtynyt. Olen stressaantunut siksi, että en saa millään itsestäni niskapeppuotetta ja itseäni tekemään opinnäytetyötäni. Kaikkea muuta tekemistä saan kyllä kehiteltyä, ei ongelmaa... mutta sen kaiken muun tekemisen taustalla värisee ajatus: tee opinnäytetyötä, tee nyt ja heti ja tässä ja nyt! Pitää pitää pitää! Ei ihme, että stressaa, kun tuota kuuntelee.

Tosiasia on toki se, että minun olisi syytä saada opinnäytetyötäni eteenpäin. Haluan oikeasti saada sen tehtyä, eikä se synny, jos välttelen sitä. Opinnäytetyöni aihe ei ole mitenkään vastenmielinen ja koen, että voisin tehdä työtä ihan mielelläni - mutta silti välttelen sitä ja ennemmin sisustan, luen kirjoja, liikun ja suunnittelen tulevaa sekä ennen kaikkea nautin kesästä. Olen tehnyt välttelystä tekemisen itselleni.

Minun pitäisi saada mieleni rauhoittumaan. Tiedän, että minun pitäisi vain suunnitella ajankohdat, jolloin oikeasti teen opintojani ja muun ajan voisin hillua vaikka ympäri seiniä ja maalailla taivaanrantoja. Kunhan olisi ensin ne ajat, jolloin oikeasti teen sitä opinnäytetyötäni. Tiedän, mitä pitäisi tehdä, mutta silti haahuilen ja haaveilen. Joku roti!

Kyllä tämä tästä. Kunhan nyt vain piti vältellä aihetta taas kerran vaikka blogiin kirjoittamalla :)

Tuesday, August 12, 2014

Kirjoitan

Minun tekee mieli kirjoittaa, on oikeastaan tehnyt mieli jo jonkin aikaa. Olenkin pyöritellyt mielessäni, mitä kirjoittaisin ja miten. Minullahan on ollut vetoa kirjoittamiseen jo ala-asteikäisestä saakka, jolloin kirjoittelin tarinoita vihkoihin, tarinoita, jotka jäivät aina kesken, kun tuli muuta. Se sirkusseikkailukin, josta kovasti pidin. Yläasteella kirjoitin runoja.

Oli mukavaa kirjoittaa ihan mitä halusin ja miten halusin. Luultavasti muu elämä (eli nuoruuden hömpötykset) vei silloin ajan kirjoittamiselta, lukuunottamatta satunnaista päiväkirjan kirjoittelua, mutta tarinointi pääni sisällä ei ole koskaan lakannut. Noiden lapsuuteni ja nuoruuteni kirjoitusaikojen ja nykyajan kirjoittelun välille on kuitenkin noussut jokin seinä. Silloin kirjoittaminen oli hulluutta, vapautta, riehakkuutta ja mitään rajoja ei ollut. Sanoilla sai hyppiä minne halusi, eivätkä kirjoitusvirheetkään painaneet mitään, vaan tarina painoi ja kuljetti.

Nyt tiedostan liian selvästi sen, että kun kirjoittaa, täytyy tietää, miten kirjoittaa. Täytyy osata. Täytyy kirjoittaa jotain tyyliä, tietyllä tavalla. Blaah... joten olen antanut kirjoittamiseni olla, koska en osaa ja en ole riittävän hyvä. Siitä huolimatta, että en kirjoita mitään tarkoitusta varten ja kenellekään. Höhlää.

Olen nyt harkinnut, että jos suinkin minulla on aikaa, alan kirjoittaa. Ja aion kirjoittaa juuri niin kuin itse haluan, omalla äänelläni ja juuri sellaista tekstiä kuin mitä ikinä haluankaan. Heihei säännöt! Haluan saada yhteyden siihen vahvaan ja villiin, täräyttävään kirjoitustyyliin, joka minulla nuorena ajoittain oli (jos sellainen on siis sitä, mitä haluan). Kirjoittamisessani oli nimittäin jotain outoa voimaa, jota hätkähdän vieläkin. Minulla on nimittäin jotain nuoruuteni tekstejä tallessa. Ne tekstit yllättävät itseni vieläkin.

Kirjoituksissani oli asennetta, jota kaipaan itseeni tähän hetkeen, kaikille elämän osa-alueille. Ehkä se oli nuoruuden intoa ja tietynlaista ehdottomuutta, mutta siinä voimassa olisi ammennettavaa. Toki muistan myös sen ajan huonoja hetkiä, jotka nekin olivat varsin voimallisia, mutta ei niiden muisteleminen anna mitään tähän päivään. Olen iloinen, että olen säästänyt jotain nuoruuteni teksteistä, koska ne ovat inspiroivia.

Miksi ei saisi ja voisi kirjoittaa, vaikka on keskinkertainen kirjoittaja (ihan koulumenestyksenkin perusteella)? Ehkä kukaan ei koskaan lue kirjoituksiani, mutta luulen, että tarinointi voisi antaa itselleni niin paljon, että se kannattaisi. Olen keksinyt jo tarinalleni päähenkilön, joka kasvaa ja kehittyy hiljalleen ajatuksissani...

Wednesday, August 06, 2014

Syyllistäminen

Tunnen syyllisyyttä, helposti, paljon ja turhastakin. Siispä syyllistäminen on iskenyt minuun aina kuin puukko sulaan voihin. Helppo homma. Olen liian paljon sortunut toimimaan noissa tilanteissa siten kuin syyllistävä osapuoli on halunnut ja itselleni on jäänyt kynnysmaton litteä ja käytetty olo. Sillä ei ole ollut suurtakaan väliä, kuinka syyllinen minä olen oikeasti ollut. Kai minulla jokin osa on ollut, kun minua on syyllistetty? Vai?

No, eihän se näin ole. On olemassa ihmisiä, jotka syyllistävät, vaikka syyllistymiseen ei aihetta olisikaan. Tämä on ollut yksi iso oppiläksyni. En vielä osaa kuitenkaan suhtautua tällaisiin ihmisiin muuten kuin tilannetta ja asiaa vältellen. Yritän välttää konfliktia, koska en tiedä, miten sitä käsitellään tilanteessa, jossa minua syyllistetään asiasta, johon en ole syyllinen. On paljon helpompaa olla ihmisten kanssa väleissä kuin riidellä, vaikka kääntöpuolena onkin kynnysmaton fiilikset.

Eri tilanteita ovat ne, joissa oikeasti olen ollut syyllinen. Minun on ollut helppo ottaa asioista opikseni, selittää ja pyytää anteeksi. (Toisen osapuolen reaktiot ovat toki asia erikseen.) Mutkatonta edes omalta puoleltani.

Hiljattain minua syyllistettiin asiasta, jonka eräs tuntemani henkilö on jättänyt tekemättä. Minua mietitytti oma roolini (sylkykuppi) tässä asiassa. Viestin sävy oli vahvan syyllistävä, vaikka en osaakaan arvioida, onko se vain henkilön oma ilmaisutapa ja sinällään pahaa tahtomatonta, vai sellaista pahantahtoista ilmaisua, jolla pyritään saamaan minut syyllistymisen kautta toimimaan. En tosin tiedä, miten minun pitäisi toimia, kun minun pitäisi saada toinen henkilö toimimaan aivan kuin minä olisin vastuussa. Yhtä kaikki, paska fiilis tuli. Tajusin, että kynnysmatto olen ollut ja enää en jaksa. Seinä tuli vastaan, mutta vain omassa päässäni. Tässä tilanteessa toimin kuten aiemminkin, jätin reagoimatta, koska koen, että toisten asiat eivät minulle kuulu ja riita tällaisessa tilanteessa on hyödytön ja järjetön.

Olen oppinut erottamaan syyllistämistä. En vain tiedä, olenko tullut liiankin herkkänahkaiseksi, kun ihokarvani nousevat pystyyn ja verenpaineeni nousee ihan vain siitäkin, kun kuuntelen toisten ihmisten välistä syyllistämistä. En juuri nyt jotenkin edes ymmärrä syyllistämistä, siis sellaista, jossa oikeaa syyllistä ei etsimälläkään löydä. Painostustahan se on, pyrkimystä vaikuttaa toiseen oman edun vuoksi. Inhottavaa. Liekö syyllisin syyllistäjä itse...

Thursday, July 31, 2014

Näin selviän helteessä

Arvelen keksineeni syyn sille, miksi minulla on helposti helteellä tukalan olon lisäksi usein huono olo. Minulla on alhainen verenpaine ja kun kuumuus laskee sitä entisestään, oloni muuttuu huonoksi. Silloin minua huimaa ja minun on vaikea juoda, syödä tai päästä ylös sohvalta. Minulla on ollut alhainen verenpaine varmaan jo vuosia (miksihän se on laskenut normaalista lukemiin 60/100?), mutta olen selkeästi tottunut siihen, että huimaaminen on normaali olotila. Oikeastihan saatan kävellessäni ottaa sivuaskelia kuin humalainen, kun päässä heittää. En osaa enää sanoa, onko tuollainen normaalia.

Onnistuin kuitenkin nyt helteiden aikana mittaamaan verenpainettani useampaan otteeseen, erilaisissa oloissa. Kun oloni muuttuu huimaavaksi, heikoksi tai väsyneeksi, yläpaineeni sukeltaa yleensä alle sadan. Tästä oivalsin myös, että voiskohan yläpaineeni alhaisuus selittää myös ajoittaista väsymystäni? Näin voisi olla ja olisi enemmän kuin mukavaa saada vihdoin selitys pitkään jatkuneelle, ajoittaiselle väsymykselleni!

Olen nyt siis ottanut helteessä selviämisen keinoikseni sellaisia asioita, jotka nostavat verenpainetta ja ihme on tapahtunut: minulla on toki tukalaa, mutta selviän selvästi aiempia vuosia paremmin, oloni pysyy jopa aika hyvänä! Jipii! Olen siis tehnyt seuraavaa:

  • Juon paljon kivennäisvettä. En usko, että helteellä kykenee juomaan liikaa.
  • Lisään ylimääräistä suolaa ruokaani, syön suolapähkinöitä ja salmiakkia. Ylipäätään syön suolaa ja salmiakkia juuri niin paljon kuin mieleni tekee.
  • Syön säännöllisesti, jopa kahden-kolmen tunnin välein, mikä on useammin kuin yleensä.
  • Puuhastelen mahdollisimman paljon. Kun ei lysähdä sohvan pohjalle liiaksi, saa vireyden pysymään paremmin yllä.
  • Liikun niin paljon kuin tässä säässä voi, eli sisäliikuntaa ilmaistoidussa salissa, uimista ja kevyttä pyöräilyä.
  • Olikohan vielä jotain muuta? Verenpaineeseen liittymättömänä vietän kotona mahdollisimman paljon aikaa tuulettimen ääressä. Muuten ei pysty olemaan.
Toki tänä kesänä on auttanut se, että minun ei tarvitse viettää päivisin aikaani liian kylmissä (eli yli-ilmastoiduissa) tiloissa töiden tms. vuoksi. Sen vuoksi olen luultavasti tottuneempi helteeseen ja kotioloihin kuin yleensä.

Toivoin toki, että sää normalisoituisi mahdollisimman pian. Liika on ehdottomasti liikaa, lämpötilassa ainakin.

Saturday, July 26, 2014

Odotan

Helleaika on odottamista. Odotan, että voisin taas jatkaa elämääni, tehdä sekä arki- että loma-asioita. Tässä helteessä elämä kutistuu selviämiseen ja sinnittelyyn. Sisällä on 32 astetta lämmintä ja toimiminen on mahdollista vain tuulettimen puhaltaessa vieressä. Ulkona ainoa, mitä voi tehdä, on uiminen. Muu on liian tukalaa. Silti täytyy illalla mennä kasvimaalle tekemään sen, mitä voi ja jaksaa. Siis kastelemaan, rikkaruohot saavat kukoistaa.

Jääkaappi on niin jäässä, että se pitäisi sulattaa. Toki yli 20-vuotias jääkaappi osaa sulattaa itsensä, mutta vanhuus on alkanut tehdä tepposensa, erityisesti helteellä. Pitää siis avittaa kaappia, joka jäätyneenä hurisee taukoamatta. Mitkään kengät, ehkä lenkkareita lukuunottamatta, eivät ole jalassa hyvät vaan kaikki kesäkengät hiertävät jalassa. Yhdet kengät tekivät 1-2 kilometrin kävelymatkalla neljä rakkoa. Ne ovat hellekengät eli sandaalit, mutta koska ne hiertävät jalan hikoillessa, kengät saavat puolestani lähteä kierrätykseen.

Mukavaa on ollut sisäliikunta ilmastoidussa salissa, suosittelen! Voisin maksaa pelkästään siitä, että pääsen tuollaiseen tilaan. Olenkin kulkenut paljon ilmastoiduissa kaupoissa, vaikka minun ei tarvitsisikaan ostaa mitään. Kotona olen saanut tehtyä jotain pieniä siivousaskareita aamupäivisin, kun aurinko ei vielä porota sisälle täydellä terällä.

Hellejaksot ovat itselleni aina elämän poikkeustilanteita. Odotan ja sinnittelen. Katselen sääennustuksia ja odotan todella sitä, että vihdoin inhimillisempiä lämpötiloja olisi tarjolla. Kaipaan normaalia mahdollisuutta toimia ja tehdä asioita. Olisi niin paljon tehtävää ja intoakin niihin, mutta... ei niin ei. Odotellaan.

Tuesday, July 15, 2014

Yöpöydän laatikoissa

Minulla on yöpöytä, jossa on kolme laatikkoa. Alin laatikko sisältää tärkeitä papereitani, kuten todistuksia. Ne on lajiteltu ja järjestyksessä. Muut kaksi laatikkoa sen sijaan... niissä on vallinnut täysi kaaos jo vuosia! Lopulta kyllästyin tilanteeseen, kun laatikoita ei saanut enää kunnolla kiinni ja en millään meinannut löytää niistä erästä tärkeää paperia. Tyhjensin laatikot sängylle, pyyhin laatikot ja laitoin takaisin paikalleen. Raivasin laatikon tavaroita jonkin aikaa aika lannistunein mielialoin (kamalasti pientä rojua!) ja laitoin rojut pussiin. Illalla palasin askareen pariin uudella innolla.

Yöpöydän laatikostani löytyi siis mm. seuraavia tavaroita:

  • Kirjanmerkkejä, eri kokoisia ja näköisiä, määärällisesti aivan liikaa omiin tarpeisiini
  • Paperia, siis nenäliinoja ja vessapaperia. Onhan minulla räkätauteja ollut ja muistan papereita tunkeneeni laatikoihin, mutta se määrä... Nämä laatikoista tunkeilevat paperit olivat yksi mittani täyttäjä.
  • Rahaa, euroja, markkoja ja erilaista ulkomaan valuuttaa määränä yllättävän paljon, mutta ei arvoltaan. 50 markan seteli olisi aikanaan toki kannattanut vaihtaa euroiksi. Euroja oli niin paljon, että osan laitoin lompakkooni. Laatikkoon jäi enää vain summa, joka tarvitaan ulko-oven avaamiseen liittyvään maksuun silloin, kun avain on jäänyt kotiin (laskutettuna summa on paljon suurempi).
  • Pieniä kiviä. En todellakaan muista, mistä nämä ovat peräisin.
  • Avaimia, joista osasta en tiedä, mihin ne käyvät.
  • Pastillirasioita kuusi kappaletta, osa avaamattomia, osa vanhentuneita.
  • Muistikirjoja, joista kahteen olen kirjoittanut viimeksi yläasteella tai lukiossa (hauska lukea!). Lisäksi löytyi tyhjiäkin vihkoja.
  • Hyväksymiskirje opiskelemaan pääsystäni (säästin, kiva muisto).
  • Saatuja joulu- ja muita kortteja.
  • Monta, aivain liian monta avaimenperää.
  • Puukko.
  • Tarot-kortit.
  • Kaksi vanhentunutta passiani (kai nämä voi hävittää?).
  • Postipankin säästökirja (eli se kirjanen, johon merkitään tilille panot ja nostot).
  • Nimitarroja.
  • Pinssejä ja rintamerkkejä tapahtumista (en tiedä, haluanko säilyttää...).
  • Sormus, ihan kiva.
  • Postimerkkejä.
  • Vanhentuneita takuukuitteja (joista selvisi, että risaantunut tietokoneeni kesti 5,5 vuotta, onko se paljon vai vähän?).
Laatikoiden läpikäyminen oli oikeastaan aika ahdistava projekti, niissä oli niin paljon kaikkea vanhaa ja menneeseen liittyvää, johon törmääminen veti taas mieltä menneeseen ja ahdistavaan. Toisaalta oli mukavaa, että en joistakin tavaroista edes enää muistanut, mihin ne liittyivät. Niistä luopuminen oli helppoa. Tästä urakasta tuli mieleeni, että kuinka puhdistavaa vanhasta luopuminen voikaan olla, varsinkin sellaista vanhasta, johon liittyy jotain ikävää. Minulle ei tule ikävä suurinta osaa niistä rojuista, jotka ovat laatikossani menneisyyden kaikuja. On vain ja ainoastaan helpostus päästä niistä eroon.