Liikaa uutisia ja "tuksuja"

Nykyäänhän uutisia tulvii monesta erilaisesta lähteestä suorastaan jatkuvana virtana: netistä, sanoma- ja muista lehdistä, TV:stä ja radiosta. Minä seuraan usein uutisia Amppareiden kautta (siis silloin, kun olen tietokoneen ja netin ääressä), mutta toisaalta se ei tunnu oikein hyvältä: minulle tulee sellainen olo, että olen jatkuvasti kiinni jossain, "sitoutunut" tietovirtaan, joka syytää kaikkea mahdollista tietoisuuteeni ja omalle henkilökohtaiselle reviirilleni.

Minä toki nautin uutisten lukemisesta ja seuraamisesta: viikonloppujeni suuri ilo on herätä aamulla hitaasti ja lukea sanomalehteä vielä hitaammin höyryävä teekupponen kädessä. Siitä tulee rento olo, ja samalla saan mielelleni jotain leppoisaa askarreltavaa rajoitetun uutispaketin ääressä.

Netin uutisvirta on ihan eri asia kuin sanomalehti. Sanokaa minua vanhanaikaiseksi, mutta olen huomannut nauttivani huomattavasti enemmän painetun tekstin lukemisesta juuri siinä asennossa, kun kulloinkin satun haluamaan, kuin nopeasta bittivirrasta jonkin koneen parissa (joitain nettilehtiä on kyllä mukava seurata). Painetun sanan voi annostella itselleen sopivammin kuin sähköisen, ja siinä on helpompaa rajata se, mitä haluaa nähdä ja mielessään käsitellä. Tokihan jostain jää paitsi, kun ei jatkuvasti seuraa viimeisimpiä uutisia, mutta huonontaako se elämänlaatua? Tuskin. Joskus on yksinkertaisesti parempi olla tietämättä jotain.

"Tuksu lihoi 10 kiloa" oli uutisotsikko, joka laittoi mietityttämään, että haluanko oikeasti seurata tuollaisia uutisia. En. En halua tietää mitään joistain "tuksuista" ja vastaavista, vaan rajoittaa mahdollisimman paljon seuraamiani uutisia omiin mielenkiinnon kohteisiini. Kyse on paljolti myös valinnoista, mihin vähän aikansa haluaa käyttää, ja minä en haluatehdä itsestäni kiireisempää ja stressaantuneempaa jonkin (turhien) uutisten seuraamisen vuoksi. Siis vähemmän uutisia, mutta enemmän oikeita ja itseäni kiinnostavia uutisia, kiitos!

Kesäväsymystä?

Ei, ei kesä väsytä, kun vastahan tässä on vauhtiin päästy! Ihmettelen vain sitä, miten minua voikin väsyttää ja uuvuttaa näin paljon juuri nyt, kun on valoisaa, töissä on leppoisaa ja vapaa-aikaa on normaalia enemmän. Välillä en malta nukkua, joten se selittänee jotain, mutta silti jonkinlainen outo uupumus painaa mieltä ja kehoa niin, että en jaksa suorassa istua ja ajatukset tuntuvat kulkevan kuin esteradalla ilman kykyä hypätä. Raskasta.

Olen ollut yllättävän stressaantunut, vaikka stressinaiheet ovat lähinnä oman pääni keksintöjä. Selkääni särkee, korvassani suhisee ja kurkkukin oireili vielä muutama päivä sitten. Oloni on kokonaisvaltaisesti jotenkin omituisen kehno, nuutunut ja poissaoleva, vaikka sairas en kai olekaan. Lenkillä pystyn käymään ja se tuntuukin mukavalta ja jopa voimia riittää, mutta muulloin kolottaa, väsyttää ja alakulottaa.

Kai tämä jonkinlaista stressiä on kuitenkin olevinaan. On ollut nimittäin vaikea ottaa rennosti ja nauttia. Jotenkin tuntuu, että täytyisi nauttia kesästä enemmän... mutta siis miten? Eikö juuri se, että voi olla tai olla olematta, möllöttää tai olla möllöttämättä ole juuri se, mikä on sitä kesäolemista? Miksi pitäisi suorittaa, kun elämä kulkee eteenpäin rennommallakin otteella? Niin, helpommin sanottu kuin tehty. Mieleeni on jotenkin jäänyt stressin levy soimaan ja junnaamaan samaan kohtaan, mihin mielikin jo alkaa tylsistyä. Syystäkin.

No, toivottavasti nyt viikonlopun myötä pystyisin ottamaan rennommin ja sen myötä erilaiset kolotukset ja oudot oireet jäisivät pois ja pystyisin taas nauttimaan kesästä rennommin. Hyvää viikonloppua!

Hameita - viikko 10

Eräs suosikkivaatteistani on ehdottomasti hame ja mieluiten vielä pitkä tai pitkähkö eli polvien alapuolelle ulottuva. Tästä huolimatta pidän hametta harmillisen harvoin. Syitä on useita: liikun usein lihasvoimin paikasta toiseen, jolloin hame ei ole kovin käytännöllinen: pyöräillessä se on hankala ja kävellessä lenkkarit hameen kanssa on jopa minulle turhan tyylitöntä. Töissä taas on usein niin kylmä, että hameessa ei tarkene ilman lämpimiä sukkahousuja.

Hame on siis ihanan mukava vaatekappale, mutta käytännön elämässä itselleni yllättävän hankala! Lisäksi en ole (melko tyylitajuttomana) vielä oikein täysin perillä siitä, millaisia kenkiä hameen kanssa pitäisi pitää. Kesällähän ongelma ei ole niinkään suuri, mutta hameen kanssa sopivia mukavia talvipopoja saa hakemalla hakea (itselleni juuri mitkään talvikengät eivät istu mukavasti jalassa).

Romuprojektiin liittyen siis katsastin hamevalikoimani lävitse ja löytyihän niitä, liikaakin. Päädyin laittamaan kolme hamettani kierrätykseen (romuprojektikiintiö + 1 hame eräästä viime viikkoisesta hankinnastani johtuen). Kaksi hameista on liian lyhyitä makuuni (sekä väärän värisiä) ja minulle riittää todellakin yksi kaappiini vielä jäävä lyhyt hame. Yksi hame on pidempi, mutta väri ei ole oikein enää makuuni. Toisekseen kaikki hameet ovat selkeästi hellevaatteita ja en koe tarvitsevani niitä niin paljon kuin minulla niitä muutenkin on. Helteethän ovat täällä meillä kuitenkin varsin harvinainen ilmiö, joten niitä varten ei tarvitse olla suurta vaatevarastoa.

Aarrekarttaa tekemään

Ajattelin askarrella itselleni aarrekartan. Lyhyesti sanottuna aarrekartta on työkalu, jonka avulla unelmansa saa esille ja näkyville. Tarkoitus on siis askarrella esimerkiksi kuvista paperille "aarrekartta", josta näkee unelmansa ja sitä myöten tavoitteensa (kyseessä ei ole siis varsinainen kartta, vaan ennemminkin "kokoelma" kuvia ja tekstiä). Jotain ohjeita aarrekartan tekemiseen olen lukenut, mutta ajattelin muokata ideaa itselleni sopivammaksi. Esimerkiksi unelmat pitäisi muka rajata viiteen, mutta koen jonkin keinotekoisen rajan ahdistavaksi, joten en aio sitä noudattaa.

Tuleva askartelurupeama ilahduttaa, vaikka tarkoituksenani onkin koota aarrekarttani jonkin ajan kuluessa. En saa kaikkia kuvia järjestettyä heti, joten työstän karttaa ensin lähinnä mielessäni ja valmistelen sitä niiltä osin kuin se on mahdollista. Kuva ikään kuin piirtyy hiljalleen sen mukaan, mikä minusta oikealta näyttää ja tuntuu.

Miksi ihmeessä haluan väkertää saksien ja paperien kanssa jotain tällaista hömppää? Ihan siitä syystä, kun minusta elämä tuntuu jotenkin vailla suuntaa olevalta loputtomassa arjessa kellumiselta, jossa mielekkyys on vähemmistön asemassa. Vaikka mielessäni suunta (eli toiveita, unelmia ja tavoitteita) onkin, niin konkreettisuus puuttuu, kun mitään en näe enkä etenemistäni havaitse. Ehkä aarrekartan näkeminen keskellä arkiahdistusta auttaa minua muistamaan, että oikeasti yritän uida (enkä kellua) johonkin tiettyyn suuntaan.

Päivä paistaa sisälle

Viime yön unessani olin vanhassa talossa, mökissä oikeastaan, joka ei ollut kovin hyvässä kunnossa: seinissä, hirsien välissä oli niin suuria rakoja, että päivä pääsi paistamaan sisälle. Uni oli hyvin tyypillinen talo-uneni, joita tosiaan näen silloin tällöin. Unieni talot ovat aina vanhoja, mutta muuten kunto on vaihteleva. Nyt talon huonohko kunto ihmetytti: sanotaanhan, että unessa nähty talo jotenkin kuvastaisi itseä.

Olen kyllä ollut jotenkin horjuva ja ei-vahva viime aikoina. Itsetuntoni on heitellyt hyvin paljon: olen jotenkin tajunnut järjellä, että voisin tuntea oloni vahvemmaksi ja varmaksikin, mutta en saa siitä tunteesta käytännön elämässä kiinni. Voisin levätä enemmän, ottaa rennommin, mutta silti olen valvonut turhan myöhään ja stressaillut. Se on hullua, kun juuri nythän minulla on enemmän aikaa kaikkeen mukavaan kuin keväällä! Onhan minulla kotona hieman projektia kesken, joka jo ärsyttää pitkäkestoisuudellaan, mutta muuten minulla ei ole mitään, mistä tarvitsisi hätäillä *juuri nyt*. Silti olen jotenkin pingottanut. Ehkä tällainen turha itsensä väsyttäminen on tehnyt minusta talon, josta valo paistaa sisälle. Vaikka rakenteeni on periaatteessa vahva, niin jotenkin toimillani olen tehnyt itsestäni heikomman kuin syytä olisi. Vaikea selittää :)

Ihan mukavaa kuitenkin on ollut, joten sikäli ei ole valittamista. On mukava miettiä kivoja kesätekemisiä ja katsella kesäistä luontoa. Kun nyt malttaisin nukkua riittävästi, niin olonikin varmasti kohenisi.

---

Jos joku tietää, mitä vanhoille LP-levyille voi tehdä (roskiinko?), niin otan mielelläni vinkkejä vastaan :)

T-paitoja, t-paitoja, loputtomasti t-paitoja - viikko 9

Vaatekaapissani on pinottuna hurja määrä t-paitoja. Tarkkaa lukumäärää en edes uskalla laskea, mutta eiköhän niitä kymmeniä ole, ja niistäkin vain noin 10 paitaa on aktiivisessa käytössä ja muutama lisäksi satunnaisesti. Joitain voisin lisäksi käyttää, mutta eihän kukaan tosiaankaan noin montaa paitaa tarvitse. Niitä vain kertyy ja kertyy, kun halvalla saa ja joskus jopa ilmaiseksikin.

Romuprojektiin liittyen laitoin korkeasta t-paitapinostani kaksi paitaa kierrätykseen. Enemmänkin voisin laittaa, kuitata kerralla monta viikkoa romuprojektia, mutta joskus tulevaisuudessa sitten. Osan paidoista taidan viedä varastoon ja kaivella niitä sieltä sitten joskus esille, jos kaipaan tai viimeistään muuttaessani. Ei kai käyttämättömiä (sinänsä hyviä) t-paitoja kannata turhaan kaapissa pitää tilaa viemässä.

Minulla on monta varsin kaapumaista t-paitaa, joista en tiedä, mitä niille tekisin. En useinkaan liiku "teltta" päällä ihmisten ilmoilla ja jotkut paidoista ovat varsin ruman värisiäkin. Ehkä osalle saisi käyttöä yöpaitana, mutta en tiedä sitten, mitä lopuille tekisi. Ehkä t-paidat ovat vain vaatteita, joita käytetään aikansa ja sitten heitetään pois (eli kierrätetään). Ehkä ajatukseni tuotteen käyttämisestä loppuun ei oikein toimi t-paidan kohdalla, koska niitä näyttää suorastaan mystisestikin kantautuvan kotiin asti pinoutumaan ja eihän tuollaista pinoa voi loputtomasti kasvattaa.

Suuntana vaihtoehdottomuus

Teoriassa ainakin tuntuu siltä, että vaihtoehdot elämän eri osa-alueilla lisääntyvät koko ajan. Kun hyvinvointi ja vauraus lisääntyvät (näinhän meille hoetaan riippumatta siitä, mikä todellisuus on), luulisi erilaisten valintojenkin lisääntyvän, mitä elämään tulee, mutta ei siltä näytä. Oikeasti kun ympärilleen pälyilee ja poliitikkojen ja muiden päättäjien toiveita, puheita ja päätöksiä seurailee, niin huomaa todellisuuden olevan jotain muuta. Tässä esimerkkejä:

- Ainoa oikea työmuoto on kokopäivätyö. Siihen pyritään, vaikka työtä ei riitä nyt eikä tulevaisuudessa kaikille.
- Eläkeikä kaikille samaksi ja mahdollisimman korkeaksi riippumatta työstä. Myös osa-aikaeläkettä karsitaan (siis ikärajaa nostetaan eli vaihtoehtoja vähennetään).
- Opiskelu nopeammaksi: mahdollisimman pian putkesta sisään ja putkesta ulos, kaikki samalla tavalla tahdissa marssien, eli ei juuri vaihtoehtoja eikä joustoja, vaikka voisi kuvitella mahdollisimman laajan osaamisen olevan tulevaisuudessa "myyntivaltti".
- Terveydenhuollossa on vain yksi ja ainoa totuus, jota noudatetaan kirjaimellisesti. Jos apua sattuu saamaan jotenkin muuten kuin terveydenhuollon hyväksymällä tavalla, se on väärin. Vaihtoehtoisia hoitomuotoja pyritään siis rajoittamaan ja kahlitsemaan ja usein sen tekee henkilöt, jotka eivät näistä hoidoista mitään tiedä.
- Ruokaympyrä on ainoa oikea ruokavalion malli jokaiselle suomalaiselle ja itselle sopivia räätälöityjä malleja katsotaan pahasti kieroon.
- Ainoa oikea asumisen muoto on pienehkö kerrostalo-osake kaupungin jossain isohkossa lähiössä. Vuokralla asumista pidetään köyhien kohtalona ja tavoite on sitoa ihminen lainan avulla jatkuvaan pakkotyöhön, jotta pienen, ahtaan luukkunsa saa elinaikanaan maksettua.
- Edelliseen liittyen ainoa oikea tapa on saada työpaikat myös kaupunkeihin, jotta ihmiset pääsevät "viihtymään" pieniin ylihinnoiteltuihin luukkuihinsa ja nauttimaan naapureiden elämänmenosta ja autojen jatkuvasta hurinasta. Hyvinvointihan "tunnetusti kasvaa" tiiviissä yhteisössä (joopa joo, kyllähän sen näkee).
- Autokin on syytä omistaa, ja sillähän saa mennä melkein minne tahansa - lukuisat kaupunkien keskustoihin nousevat parkkihallit mahdollistavat moisen, jos vain kukkaron pohjalla killuu vähänkin enemmän lantteja. Joukkoliikennettähän tietysti kannatetaan, mutta oikeasti sitä ei tueta (eli kaupunkien ulkopuolella on varsin vaikeaa päästä pienille paikkakunnille) ja yleinen ajatusmallikin tuntuu olevan, että "sitä käyttävät vain köyhät ja muut ituja vetävät hipit".
- Ainoa oikea maanviljelyksen muoto näyttää olevan mahdollisimman tehokas muoto käyttäen eteläisempiä alueita vertailukohtina huolimatta siitä, että ilmasto-olosuhteet eivät moista vertailua täällä pohjoisessa tue. Suuntana on varmaankin myös se, että pian kasvatetaan rehuja vain siellä, missä se on ilmastollisesti ja taloudellisesti kannattavinta. Ja mehän hyödymme tästä, joo-o? Eli raahataan hyvin lannoitettua ja myrkytettyä sapuskaa toiselta puolelta maapalloa (josta metsät on kaadettu nurin) jos siellä nyt sitten sattuu olemaan poliittisesti rauhalliset olot ja myrsky ei ole vienyt satoa.

Siis mahdollisimman tiiviiksi, tehokkaaksi ja kaikki samoja polkuja kulkeviksi. Miksi minusta tuntuu, että tämä ei lisää hyvinvointia? (Kai niitä vaihtoehtojakin on, mutta vaatii melkoista rohkeutta uskaltautua irti perinteisestä oravanpyörästä, kun suunta on mikä on.) Joku hyötyy tästä kurjistamisesta, koska eihän muuten suunta olisi tämä. Veikkanpa, että hyötyjät eivät istu köyhien ja keskituloisten (eli suuren massan) joukossa... Tämä vaihtoehdottomuuden ilmassa leijuva "ihanne" inhottaa minua, kun mahdollisuudet muuhunkin olisi olemassa, jos tahtoa ja osaamista siihen olisi.

Hartiavaivoista

Ei minulla ole moneen vuoteen ollut kovinkaan pahoja hartiavaivoja, mutta viime viikkoina ne ovat loistaneet poissaolollaan vielä aiempaakin useammin ja selvemmin. Olen ollut ilahtunut ja pohtinut, että mikä mokoman vaivan vie pois... ja ratkaisu on ollut reilu määrä liikuntaa yläkropalle ja tietysti asiaan kuuluvat venyttelyt.

Olen huomannut monien naisten valittavan hartiavaivoistaan ja huokailevan, kuinka täytyisi venytellä. Sanoisin tuohon, että ei, ei ei... ei se venyttely oman kokemukseni pohjalta mitään yksinään tee kuten ei mitkään muutaman sekunnin hartioiden pyörittelytkään. Tarvitaan liikettä! Omassa pienessä päässäni pyöritelty teoriani on, että naisten heikommat lihakset aiheuttavat särkyjä ja jomotuksia (heikommin voimaa ylläpitää asentoa, mikä aiheuttaa jännityksiä), koska en ole kuullut miesten valittavan samasta vaivasta. Ergonomia-asioihin naiset tuntuvat kiinnittävän huomiota jopa miehiä enemmän. Naiset tarvitsevat siis lisää lihaksia yläkroppaan, jotta keho jaksaa pitää yllä kaunista ryhtiä säryittä (rintavilla naisilla toki rinnat voivat tuoda oman lisätaakkansa).

Masentavaa on ollut huomata se, että mitä enemmän ja ennen kaikkea useammin olen pystynyt järjestämään yläkropalle liikuntaa (siis oikein kunnon pitkäkestoista liikettä (1-3 tuntia) tai ajoittain voimaakin vaativaa), sitä paremmin yläselkäni ja hartiani ovat voineet. Mukavahan olisi toki liikkua vaikka kuinka ja paljon, mutta millä ihmeen ajalla?! Minullahan kuluu jo ihan liian suuri osa päivästä töissä ja sen lisäksi pitäisi melkein joka päivä huoltaa kroppaa 2-3 tuntia?! Olisihan se kiva, mutta.... ei tässä maailmassa :(

Eräs tärkeä oivallukseni on myös ollut asennon ylläpitäminen. Olen keskittynyt pitämään yllä hyvää ryhtiä, mikä oli toki alkuun siihen tottumattomalle raskasta. Lihakset kuitenkin kehittyivät siten, että eivät ne enää rasitu esimerkiksi suorasta selästä. Melkein tätäkin tärkeämpi on ollut oivaltaa lapojen vetäminen alas kaikessa, mitä tekee (tämä korjaa myös ryhtiä). Eli kun istuu tai seisoo, lavat alas (eli ei hartioita korviin). Pyöräillessä yläselän jännittyneisyys vähenee, kun hartiat ovat paikallaan (eli lavat alas). Käsiäkin voi nostella ilman että nostaa hartiat ylös - ja taas jännittyneisyys hartioilla vähenee ja liike kohdistuu laajemmin yläselkään. Yläselän lihasten vahvistaminen auttaa myös hurjasti.

Sitten kun sekä pitkäkestoisen liikkeen että lihasvoimaharjoitukset saa toimimaan, kannattaa aloittaa monipuoliset venyttelyt. Kuulin jostain, että pelkästään yläselän venyttelyt eivät auta, vaan tärkeää on venytellä myös rintalihakset. Kireät rintalihakset voivat nimittäin vetää hartioita eteenpäin, mikä lisää jännitystä lapoihin, mikä aiheuttaa särkyä.

Jos joutuu istumaan tuntikausia useimpina päivinä kannattaa lisäksi mahdollisuuksien mukaan antaa yläkropalle liikettä myös (työ)päivän aikana: käsiä voi nostella ja pyöritellä, kroppaa taivutella ja kiertää, hartioita liikutella eteen ja taakse ja pieniä venyttäviä liikkeitäkin voi tehdä. Tärkeintä on, että veri kiertää ja yksitoikkoinen, staattinen jännitys katkeaisi. Istuma-asennon vaihtaminen ja kävelytauot kannattavat myös. Minä esimerkiksi liikun varsin paljon työpäivän aikana, vääntelen ja kääntelen itseäni, vaihdan asentoa ja kävelen aina, kun voin. Se on ehkä oudon näköistä, mutta en vain koskaan ole ollut sellainen ihmistyyppi, joka jaksaisi istua tuntikausia tyynesti kuin patsas ja keskittyä.

Näiden kokemusteni myötä olen taas tullut siihen tulokseen, että vaikka kuinka puhuttaisiin ergonomioista ja ties mistä, ihmistä ei ole tehty istumaan tuntikausia joka päivä. Sikäli mielestäni nykyaika ei todellakaan palvele hyvinvointia (siltäkään osin). Onhan sitten toki heitä onnellisia (erityisesti kai miehissä), joilla ei moisia vaivoja ole ja jotka voivat porskuttaa kehoa laiminlyöden vuodesta toiseen. Minä en ikävä kyllä kuulu heihin ja olen sen jo varsin nuorena (eli vuosia sitten) nähnyt. Sikälikin mietin usein, että millainen elämä, työ ja harrastaminen tukisivat parhaiten myös fyysistä hyvinvointiani, kun tämä nykyinen ei kyllä ihan täysin istu tuohon kuvioon.

Heikkoutena kirpputorit - viikko 8

Minun heikkoutenani ovat kirpputorit. Rakastan niissä kiertelemistä ja aarteiden etsimistä. On aina yhtä jännittävää astua sisään ja miettiä, miten päin paikan kiertäisi ja sitten käydä pöytien kimppuun - mitähän kivaa löydän tällä kertaa?

Kaupoista yleensä tietää suunnilleen, mitä löytää ja saa (eli useimmiten en löydä itselleni mieluisia tuotteita, vaikka kiertelisin tuntikausia), joten shoppailua kaihtavana etsin mieluusti jännitystä ja mielenkiintoa käytetyistä tavaroista ja vaatteista. Usein en löydä mitään "uutta", mutta joskus löydän itselleni parilla eurolla uuden lempipaidan tai jonkin hyödyllisen tavaran. Kukkarokin kiittää ja mieli jää hyväksi, kun en ole tuhlaillut hirmuisia summia johonkin pieneen käyttöjuttuun, joka on todennäköisesti pienin käsin kiireellä väkerretty puoli-ilmaiseksi huonoista osista/raaka-aineista Kiinassa.

Ja kyllä, onhan kirpparillakin olevia tavaroita väkerretty Kiinassa, mutta ne sentään ovat kiertäneet jonkun kautta ja kivasti halventuneet sen myötä. Tuen kierrätystä ja samalla joku saa muutaman lantin vanhoista vermeistään, mikä voisi olla sen parempaa shoppailumaailmassa? :)

Kirpparit ovat tuoneet kuitenkin minulle myös ongelman: kun halvalla saa, tulee ostettuakin helposti. Varsinkin vaatekaappini pursuilevat uhmakkaasti vaatevuorista, joiden karsiminen ei kuulu itselleni helppoihin askareisiin ("entä jos vielä tarvitsenkin tuota paitaa?!").

Romuprojektin tämän viikkoinen askereeni liittyykin vaatteisiini. Heivaan kaapistani kaksi vaatetta pois (ei pitäisi olla vaikeaa!) ja sen lisäksi vielä yhden lisää, kun kerran sorruin kirppariostokseen viime viikolla (löytyi kiva takki kahdella eurolla ja ostin, vaikka minulla on ennestäänkin "jokunen" takki).

En tiedä, miten ratkaisisin sen ristiriidan, että haluaisin kierrellä kirppareilla, mutta en halua yhtään lisää täytettä vaatekaappiini ennen kuin siellä on oikeasti tilaa. Ajattelin ensimmäiseksi askeleeksi sitä, että heitän ison läjän vaatteitani laatikkoon ja varastoon, jolloin en ole lopullisesti heittänyt niitä pois (mielelle helpompaa luopumista), mutta jos en niitä muutamaan vuoteen enää kaipaakaan, niin saan ne ehkä heitettyä joskus lopullisestikin kierrätykseen... ehkä. Ainahan niitä tosin voi tarvita, vaikka sitten eläkkeellä.

Yksinäinen ostaa tukea ja apua

Olen tässä viimeisten viikkojen aikana tajunnut luovuttaneeni sen suhteen, että minulla voisi joskus olla edes jonkinlainen sosiaalinen verkosto. En enää usko, että jollain ihmeen konstilla pystyisin pääsemään osaksi jotain sosiaalista yhteisöä, porukkaa, kun minulla ei ole mitään taitoja siihen, eikä ole koskaan ollutkaan. Ei minulla ole koskaan tainnut edes olla verkostoa, jos ei lapsuuden perhe-elämää laske mukaan, mutta jotenkin olen lapsellisesti pitänyt itsestään selvänä sitä, että kyllähän kaikilla on jonkinlainen verkosto. Karua kyllä, näin ei todellakaan ole.

Tällainen yksinäisyys surettaa minua. Jos tarvitsisin jotain apua tai sosiaalisen verkoston tukea, en voi sitä (koskaan) saada (enkä siis voi myöskään antaa omaa tukeani tai apuani, koska ei ole ketään kenelle sitä antaa, ja tämäkin surettaa). Jos tarvitsen apua, joudun siitä usein maksamaan enkä usko, että tämä asia tästä miksikään muuttuu. Jos siis esimerkiksi muutan, maksan muuttofirmalle.

Luovuttaminen tarkoittaa sitä, että toimenpiteet tilanteen muuttamiseksi on lopetettu. En ole viime aikoina juuri edes yrittänyt olla sosiaalinen, koska en koe sen muuttavan enää mitään. Ystäviä, kavereita ja tuttavia on edelleen ilo tavata, mutta siihen se jääkin (Eiköhän minulla jotain ystäviä, kavereita ja tuttavia tule aina olemaan, mutta se on eri asia kuin verkosto tai kaveripiiri). On helpompaa alistua ja yrittää tehdä muista elämän osa-alueista itselleen mieluisampia.

Tässä on toki kyse myös epäonnistumisen pelosta: en jaksa enää sosiaalisia epäonnistumisia, tuntemuksia omasta huonommuudestani ja muistutuksia sosiaalisten taitojeni puutteesta. Haluaisin olla aktiivinen ja osallistua, mutta osanani näyttää olevan jäädä kyynärpäitään käyttävien jalkoihin ja sivustakatsojaksi. Eli minulle ei ole paikkaa.

Ulkopuolisuuden tunne nostaa pintaan katkeruutta, jolta toivoisin välttyväni. Katkeruus sisältää aina vihaa, ja se on kuluttava tunne ja erottaa vielä lisää muista. Tarvitsisin parempaa kykyä hyväksyä oman osani ja roimasti rohkeutta tehdä suurempia muutoksia muilla elämän osa-alueilla, joilla voisin yrittää kompensoida sosiaalisen elämäni puutoksia. Uskon voivani elää ilman sosiaalistakin verkostoa, mutta jotenkin minun pitäisi saada katkeruuteni haudattua.

Enhän ole kai koskaan ollutkaan mikään seurapiiri-ihminen, mutta kyllä minunkinlaiseni kaipaa edes jonkinlaista tietoisuutta ihmisryhmästä, johon kuuluu. Kun sitä tietoisuutta ei voi omien taitojen puutteen vuoksi saavuttaa, olisi mukava löytää tällekin yksinäiselle sudelle mieluisa polku kulkea.

Suojasuihke suoristusraudan kanssa vai ei? - viikko 7

Romuprojektin tämän viikon poistoina on kaksi sekalaisiin romuihin kuuluvaa tavaraa: hiustenkuivaajan osa, jota en ole ikinä käyttänyt enkä tule käyttämään, ja erääseen erikoistarkoitukseen tarkoitettu peili, jota en myöskään tarvitse. Olen luonnollisesti säästänyt kaikki hiustenkuivaajaani liittyvät "irtoavat osat", mutta kun hiustenkuivaajallani ei ole jälleenmyyntiarvoa (eikä minulla ole mitään syytä myydä sitä ehjänä), ei minulla ole mitään syytä enää säilyttää sellaista, jota en käytä.

Tein viime viikolla hankinnan, jonka vastapainoksi luovun vanhasta hiustensuoristajasta, jonka keraamiset pinnat ovat menneet pilalle. En edes tiennyt, että ne voivat mennä pilalle parissa vuodessa, mutta näin kävi: nyt pinnat eivät luista hiuksissa yhtään, vaan jämähtävät kiinni tukkaan. Uuden hiustensuoristajan (joka on luonnollisesti erilainen kuin vanha) käyttöohjeissa sanotaan, että hiusten muotoilutuotteet saattavat vahingoittaa suoristusraudan pintoja. Siis mitä? Kampaaja sanoo, että suojasuihketta pitää käyttää hiusten suojaamiseen ja suoristusraudan käyttöohje on sitä mieltä, että mitään aineita ei saa käyttää. Ei ole loogista eikä helppoa.

Kaiken lisäksi suojasuihkeet jämähtävät suoristusraudan pintaan, joten sitä on syytä muistaa putsata aika ajoin. En olekaan vielä päättänyt, että käytänkö tuoreen suoristusrautani kanssa suojasuihketta vai en. Kai tämäkin on vain näitä asioita, joita pitää itse kokeilla ja löytää omat ratkaisunsa.

Työelämä kovenee

Olen blogissani kritisoinut työnantajaani ja työkavereitani jonkin verran, vaikka usein mielessäni pistääkin se, että "saako" niin tehdä. Kirjoitan anonyyminä enkä paljasta "oleellisia" tietoja, mutta silti tahoista ja henkilöistä valittaminen tuntuu jotenkin väärältä. Toisaalta olen ajatellut asiaa siltä kannalta, että ei minulla oikeastaan ole ketään henkilöä tai mitään kanavaa, johon avautua asioista, joten miksi en voisi kirjoittaa asiaa täällä, internetissä sijaitsevassa pienessä lokerossani. On täällä valittaminen siis oikein tai väärin, aion edelleen jatkaa rajoitettua kritisointiani. Ei sekään oikealta tieltä tunnu, että kaiken inhottavan vain sulkee sisäänsä ja kestää... vaikka täytyy sanoa, että asioilla on aina useampi puoli eikä omani toki ole se koko totuus. Se on vain "totuus", jonka minä näen ja koen juuri nyt.

Ennen kritisointia täytyy mainita, että on työssäni ja työkavereissani helmiäkin, todellakin. Suuntaus viime aikoina on vain ollut selkeä, sekä työnantajan puolelta harkittu, ja se suunta on huonontuminen.

On ollut uskomatonta seurata viime kuukausina, kuinka työilmapiiri romutetaan täysin harkitun näköisesti ja tietoisin askelin aivan oppikirjamaisesti. On jotenkin vaikea uskoa, että ihan kaikki askeleet olisivat olleet harkittuja, mutta en voi sitä oikeasti tietää. Suunta on ollut kuitenkin selkeä. Asioita on pehmitetty erilaisilla voivotteluilla, maailmantalouteen vetoamalla, kauniilla kirjoituksilla ja pehmittely-yrityksillä, mutta taustalla jylläävät kovat voimat, kova johtajuus ja markkinavoimat. Vaikka olisi sata kaunista kirjallista tavoitetta, niin käytännön toimet ne merkitsevät, ja tarkemmin ajateltuna nimenomaan ne ovat olleet (piilo)inhottavia.

En viitsi kaikkea inhottavuutta luetella, mutta epävarmuuden ylläpitäminen ja pitkittäminen on yksi asia. Työntekijöiden yllyttäminen kilpailemaan toisiaan vastaan on myös yksi ja suosikkityöntekijöiden näkyvä suosiminen. Työntekijöitä voidaan todellakin laittaa arvojärjestykseen, jonka annetaan hieman näkyäkin. Tärkeintä tuntuu olevan se, että työntekijät eivät liikaa luota asemaansa ja heidät laitetaan ponnistelemaan pelolla ja keskinäisellä kilpailulla.

Minä en millään taivu tuollaisiin inhottavuuksiin eivätkä ne motivoi minua, päinvastoin. En  ole enää sitoutunut, innostunut ja kiinnostunut. Minulle tulee ihan sellainen olo kuin olisi myymässä aatteitani, kuten vihreät ovat hallituspaikkansa vuoksi tehneet, ja se ei tunnu kivalta. Samalla minun olisi kuitenkin syytä muistaa, että työelämä on vain työelämää eikä sitä ole syytä ottaa turhan vakavasti. Hankin rahaa itselleni ja sillä siisti. Muuta olisi kiva olla, mutta juuri nyt ei ole ja sillä siisti. Työelämä on koventumassa ja kehitys jatkuu siihen asti, kunnes... mitä? En minä vain tiedä. Toivottavasti koveneminen ja ns. tehostaminen joskus loppuvat.

Pitäisi pohtia joskus jotain muutakin taas kuin näitä työelämän kovenemiseen liittyviä asioita, mutta toisaalta kirjoitusaiheeni kumpuavat sen hetkisistä murheistani ja iloistani. Juuri nyt minä haaveilen hyvästä työelämästä, jota kohta ei ehkä ole muualla kuin unissa...

Saatu tunnustus ja kiitoksia

Sain oheisen tunnustuksen NeitiMistyJ:ltä hänen bloginsa "Mistyn maailma" kautta - iso kiitos, olen tosi ilahtunut! :) Pohdiskelin hetken, kenelle itse haluaisin kyseisen tunnustuksen antaa ja vaikeaksi menee - tunnustuksen ansaitsevia blogeja on nimittäin useita!

Olenkin siis tylsä ja annan tämän tunnustuksen kaikille seuraamilleni blogeille. Mistä sen tietää, mitä blogeja seuraan? No, eipä oikein mistään :) Joitakin kommentoin, mutta joitakin vain lueskelen. Kiitos kuitenkin näiden blogien kirjoittajille ja heille, jotka jaksavat kommentoida omia raapustuksiani.

Fyysistä tekemistä

Olen viime aikoina päässyt hieman tekemään fyysisiä hommia, eli rehkimään kroppani voimin, ja täytyy sanoa, että olen nauttinut! On ollut ihanaa tuntea, että on oikeasti tehnyt jotain, jolloin myös illalla koittava lepohetki on ollut äärimmäisen nautinnollinen. Myöskään unettomuudesta ei ole ollut tietoakaan, kun olen ollut terveesti niin väsynyt, että uni on vain tullut ja se on ollut todella lepoa suovaa. Minulla on siis ollut varsin terve olo kropassani ja päässäni.

Ei ihmistä ole tehty nököttämään paikallaan. Ihmisen pitää tehdä, liikkua, käyttää kroppaansa ja sopivassa suhteessa toki päätäänkin, mutta nykyaika on vienyt elämän ihan vinksalleen, kun pitäisi selvitä pelkällä pään käyttämisellä ja istumisella. En enää ihmettele omaa ajoittain ilmenevää pahaa oloani, unettomuuttani ja stressiäni, kun elämäni on ihan sen vastaista, miten minun pitäisi "oikeasti" elää.

En minä voi saavuttaa hyvää oloa sisällä istumalla vaikka mitä tekisin, jos oikeasti saavutan parhaan oloni ja tasapainoni ulkona puuhastelemalla. Jos vietän normaalisti päivästä kolmasosan (talvella siis sen valoisan osan) sisällä ja ulkoilulle ja fyysiselle "rehkimiselle" jää mitätön hetki, niin ei ole ihme, että päätäni puristaa ja ahdistaa.

Olen huomannut sen jo paljon aiemmin, että minä en jaksa olla tehokas työntekijä 8 tuntia päivässä. Kai se riippuu työstäkin, mutta nykyisessä työssäni olen tehokas ehkä 6 tuntia ja loppuaika menee enemmän tai vähemmän ihan johonkin muuhun - en vain jaksa 8 tuntia. Olenko siis laiska vai onkohan se luonnollista, että päivästä ei tuon enempää jaksa käyttää työhön, jossa pitäisi käyttää lähinnä päätään? En usko, että minua on tehty pelkästään päätyöläiseksi, vaikka tykkäänkin käyttää päätäni. Liika vain on yksinkertaisesti liikaa, mutta yhteiskuntamme ei anna muita malleja ja vaihtoehtoja.

Unelmatyöni pitäisi sisällään ehkä puolet henkistä työtä ja puolet fyysistä rehkimistä. Fyysinen puoli ei kuitenkaan saisi olla sellaista, että siinä rikkoo kroppansa, vaan lähinnä se olisi jonkinlaista ihmiselle luontaista liikkumista ilman ääriasentoja ja suuria voimainponnistuksia.

Minusta työelämä on alkanut mennä pahasti pilalle siinä, kun on luotu todella kapea-alaisia työtehtäviä, jotka vain ahdistavat, ovat kropalle pahaksi, luovat huonoa oloa ja tylsistymistä. On luotu tasan yksi työelämän malli (täysipäiväinen, kapea-alainen työ), johon kaikki yritetään kyvyistä ja haluista huolimatta tunkea. Tämän jälkeen jokaista työtehtävää yritetään puristaa niin tehokkaaksi, että horjutaan pahasti työn laadun ja työntekijän hyvinvoinnin äärirajoilla.

On inhottavaa nähdä, millainen elämä sopisi itselleen parhaiten, kun sellaisen järjestäminen on äärimmäisen haastavaa. On inhottavaa tietää, että vaikka kuinka järjestäisi oman elämänsä mahdollisimman hyvällä mallille, niin silti siitä ei saa omalle hyvinvoinnilleen hyvää näillä nykyisillä eväillä. Voin yrittää ainoastaan muuttaa asennoitumistani vallitseviin olosuhteisiin ja sietää. Ikävä kyllä tässä yhteen muottiin puristetussa kapitalistisessa rahaa kumartavassa ja tehokkuutta kuolaavassa yhteiskunnassa työn ja asuinpaikan vaihtaminen itselleen sopiviksi ei todellakaan ole yksinkertainen asia. Niin, minä haaveilen todellakin erilaisesta, viihtyisämmästä asuinympäristöstä ja jostain itselleni paremmin sopivasta työstä.

Vanhoja puhelimia - viikko 6

Minä olen säilyttänyt varsin pitkään vanhoja kännyköitäni. Olen tiennyt, että en niitä enää tule käyttämään, mutta en ole saanut niitä poiskaan heitetyksi. Mieleni on siis taas tässäkin ajatellut, että "jos vaikka vielä joskus tarvitsen...". No, en tarvitse, niinpä toimitin kaksi kännykkääni keräykseen.

Uusia ja käytettyjä kännyköitä löytyy edulliseenkin hintaan kaupoista, joten en todellakaan tarvitse jotain vuosia vanhoja kapistuksia, joista akutkin ovat todennäköisesti jo aikansa eläneet. Tunnustan kyllä säilyttäneeni puhelimia niissä olevien tekstiviestienkin vuoksi, mikä tuntuu nyt älyttömältä: en todellakaan halua säilyttää sellaisia muistoja, joista osa ei edes ole hyviä ja muistelemisen arvoisia. Aika aikansa kutakin ja elämä menee eteenpäin ja hyvä niin.

Romua pois, harrastusvälineitä tilalle - viikko 5

Toukokuun viimeisellä viikolla tein hankintoina 3 kappaletta lähinnä harrastusvälineisiin liittyvää ostosta. Olen pohtinut, että harrastuksiin (eli mieluisaan tekemiseen) liittyvät onnistuneet ostokset eivät ole turhia, koska ne tuovat lisäarvoa elämään, laatua. Omatkin hankintani ovat sellaisia, joiden voisi olettaa kestävän vuosia - tavallaan siis sijoitan harrastusvälineisiin, kun taas joku toinen sijoittaisi vaikkapa autoon tai mökkiin. Minulle ehkä harrastusvälineet voisivat olla se "oma juttu".. tai ainakin yksi niistä. Nimittäin jos köyhyys ja kurjuus iskisi, minulla olisi ainakin mieluisaa tekemistä pitkäksi aikaa! Luonnollisesti myös ankeahko arki vaatii jotain mieluista vastapainokseen.

Minulla ei ole vanhoja harrastusvälineitä heitettäväksi pois, mutta päädyin luopumaan kolmesta sekalaisesta romusta. Olen jo vuosia säilyttänyt kaksi hyvin vanhaa lehtikansiota (tyhjiä) siltä varalta, että niihin saisi näppärästi laitettua lehtiä. En kuitenkaan halua säilöä lehtiä kansioissa ja muutenkaan en halua säilöä lehtiä loputtoman pitkään muuten kuin poikkeustapauksessa, joten kansioille ei oikeasti ole käyttöä. Saivat lähteä. Lisäksi luovuin yhdestä kukille tarkoitetusta suojaruukusta, jossa on pieni halkeama. Ruukku olisi halkeamasta huolimatta ihan käyttökelpoinen, vaikka joutuisinkin hieman huolehtimaan sitä, että vesi saattaisi tihkua halkeamasta läpi. Minulla on kuitenkin ruukkuja ihan riittävästi, enkä varsinkaan juuri tuollaista ruukkua koe enää tarvitsevani.

Varsinaisen kahden romun kiintiöni täytän kahdella puutarhatuolin pehmusteella, joita ulkoilma on hieman kurittanut ja joille minulla ei ole käyttöä. Olen vuosia odottanut, että keksisin niille jonkin käyttötarkoituksen, mutta ei minulla sellaista ole. On sääli heittää ne pois, mutta onhan ne jo tosiaan sään ja ajan kuluttamat.

Pinnan kiristys helpottuu puhumalla

On uskomatonta, millainen apu siitä onkaan, kun pääsee mieltään kaihertavista asioista puhumaan jollekin. Keskustelun ei tarvitse olla edes pitkä ja syvällinen, vaan sisuksissa möyrivän pahan möykyn avaaminen toiselle auttaa jo sinällään. Ainahan niin sanotaan, että toisten avulla voi saada murheille oikeammat mittasuhteet, mutta miten sen aina unohtaa?

Vaikka edelleenkin mieltäni painaa erinäiset asiat, niin jotenkin oloni on keventynyt, kun olen tajunnut tiettyjen murheiden olevankin loppujen lopuksi pieniä ja tilanteeseen nähden jopa "luonnollisia". Tuntemukseni kumpuavat oikeasta asiasta, mutta asiaa ei tarvitse välttämättä ottaa henkilökohtaisesti. Minä voin valita oman suhtautumiseni ja käytökseni, vaikka tuntemukseni myllertäisivätkin. Minun ei tarvitse olla mitään muuta kuin oma itseni, vaikka jossain määrin muotteihin pitäisikin taipua. Minun ei kuitenkaan tarvitse taipua enempää kuin mitä varsinaisen työni tekeminen vaatii. Sehän se oikeasti tärkeää on, vaikka työelämä näyttää olevankin lähinnä sosiaalisilla suhteilla pelattavaa aikuisten leikkiä. Tämä olisi hyvä yrittää muistaa, vaikka kiukuttaakin useammin kuin olisi hyväksi.

Heikko itsensä markkinoija

Yksi merkittävimmistä asioista, jonka työelämässä olen oppinut, on itsensä markkinoimisen tärkeys. On hienoa olla hyvä työntekijä, mutta jos haluat, että sinua arvostetaan ja uraasi työnnetään eteenpäin, sinun täytyy osata tuoda itseäsi esille sopivissa tilanteissa ja osata olla oikealla tavalla sosiaalinen ja mukana porukoissa. Muuten - hyvänäkin työntekijänä - jäät muiden jalkoihin ja varjoon ja syrjäytetyksi, eikä vaihtoehdoksi jää kuin sietää tai poistua takavasemmalle.

Olen hämmästyksekseni oivaltanut, että ne ihmiset, joita omassa työpaikassani on työnnetty urallaan eteenpäin, ovat kuin samasta puusta veistettyjä: itseänsä esilletuovia, sosiaalisia kaikkien kavereita. Eivät he todellakaan ole taidoiltaan olleet sellaisia, että ylennykset juuri heille olisi perusteltuja. He vain ovat esitelleet onnistumisiaan avoimesti esimiehilleen, mielistelleet sopivasti, "hengailleet" oikeiden ihmisten kanssa ja ovat osanneet avata suutaan juuri silloin, kun on pitänyt. He ovat markkinoineet itseään juuri siten kuin on pitänytkin.

Jos katson työkavereitani, niin siellä on monia hiljaisempia puurtajia, jotka tositilanteessa ovat ottaneet tosi hyvin tilanteita haltuun ja joiden osaaminen häikäisee. Heidän ongelmansa on kuitenkin se, että he pääasiassa puurtavat töitään valittamatta, onnistumisiaan levittelemättä ja verkostoitumatta. Tokihan he tulevat toimeen työkavereidensa kanssa, oikein hyvinkin, mutta se sellainen itsensä markkinointi rinta rottingilla ja suu maireana puuttuu, ja kaverisuhteiden muodostaminen oikeiden henkilöiden kanssa on heikkoa, koska he ovat mielellään tekemisissä kenen kanssa tahansa (eli työelämässä tärkeä kohdennus niihin merkittäviin henkilöihin puuttuu).

En sano, että nämä kyynärpää edellä, suu maireassa hymyssä kulkijat toimisivat väärin. He ovat vain se ihmistyyppi, jota nykyaika suosii. Ei sillä ole väliä, ovatko he parhaita työntekijöitä, vaan riittää, että he ovat sosiaalisesti oikea ihmistyyppi; typeränä laumaeläimenä ihminen pönkittää eteenpäin sellaista lajitoveriaan, joka on se näkyvästi kaikkein hyväksytyin. Hävettää oikein niiden ylempien puolesta, jotka pönkittävät elämässään eteenpäin vain tätä ihmistyyppiä, koska en usko sen olevan tie parhaaseen lopputulokseen.

Miten tämä minuun liittyy? No, en todellakaan ole se hyvä itseni markkinoija. Olen oivaltanut, että kun kuulun tuohon toiseen porukkaan, minulla ei ole mitään mahdollisuuksia päästä oikein mihinkään nykyisessä työporukassani, ei enää sosiaalisesti eikä urallisestikaan. Eipä silti: en haluakaan olla urakiipijä, mutta en voi sietää "väärien" ihmisten palvontaa, jota väkisinkin vuosien varrella olen nähnyt ja tulen näkemään. En voi sietää pätevien ihmisten syrjintää heijastuksena lajityypillisestä tietyn (sosiaalisen ja suositun) ihmistyypin suosimisesta.

Voin sanoa epäonnistuneeni erityisesti sosiaalisesti työelämässä tällä hetkellä. Se ei oikeasti ole kivaa, nimittäin olla sivussa vähän kaikesta.

Päivitystä vaatekaappiin - viikko 4

Oikeasti kaipaisin päivitystä vaatekaappiini, vaikka pidänkin suurimmasta osasta vaatteistani. Uudet vaatteet tuovat jonkinlaista muutoksen tuntua, vaikka niin oikeasti ei olisikaan, ja se piristää. En kuitenkaan ostele juuri uusia vaatteita, koska vanhojakin on riittävästi; tavoitteenani on nimittäin ostaa tarpeeseen, ei huvikseen... tosin tunnustan ostavani alusvaatteita ja sukkia varsin vapautuneesti, tosin tarpeeseen niitäkin.

Ostelin siis viime viikolla alusvaatteita 4 kappaletta ja 4 paria sukkia ja samalla mietiskelin romuprojektiani - jostain siis täytyy luopua. Päädyin karsimaan alusvaatteitani, koska niihin tuli nyt joka tapauksessa päivitystä: heitin kaikkiaan 10 alushousut pois (8 uusien hankintojen johdosta ja kaksi tämän viikon kiintiön vuoksi). Siis 10! Ja niitä oikeasti jäi... aika paljon jäljellekin. Kuittaankin siis tämän viikon romuprojektin pelkästään alusvaatteillani, joissa näyttää karsintavaraa olevan vielä jatkossakin.

Ostelen alusvaatteita ja sukkia hyvistä tarjouksista silloin, kun niitä sattuu vastaan tulemaan (mikä ei ole kovin usein). Kyseessä on kuitenkin kuluvimmat vaatekappaleet, joita menee rikki tai muuten huonoksi säännöllisesti, joten niitä täytyy joka tapauksessa ostaa joskus. Miksi siis ei hyvästä tarjouksesta, kun sellainen vastaan tulee? Koen säästäväni tällä, kun ostan vain tarjouksesta. Lisäksi hyviä alusvaatteita on todella vaikea löytää, joten jos jotain hyvää löytyy joskus tarjouksesta, niin sehän on pieni ihme.

Tunnustan kyllä hemmottelevanikin itseäni hyvillä ja pehmeillä alusvaatteilla. Suosin siis mukavuutta ja käytännöllisyyttä, ja mieluisten ja mukavien alusvaatteiden avulla voin saada pienen pientä lohdunhäivää ja hemmottelua arkeen. Pieniä iloja nämäkin.

Tunteiden purkamisesta

Minä patoan liikaa tunteita sisälleni. Minulla on herkkänä ihmisenä taipumus tuntea voimakkaasti ja kasata ne kaikenlaiset tunteet sisälleni möykyksi. Joskus saatan pieninä palasina päästää jotain ulos, riemukasta iloa tai tuskaista parkua, mutta useimmiten tunteiden virta ei solju. Liian usein tunnen olevani tukossa, pää täynnä negatiivista myllerrystä (positiivisia tunteita on helpompi purkaa), joka tekee olostani kurjan ja jopa vihaisen.

En edes tiedä, miten voisin purkaa negatiivista tunnemyllerrystä (eli katkeruutta, kateutta, surua, vihaa, pelkoa). Puhumallako? En oikein uskalla puhua negatiivissävytteisistä asioista, koska eihän esimerkiksi katkeruus ketään kaunista. Liikunnallako? Joo-o, siitä olen kokenut saavani jossain määrin apua. Toimimallako? Mitä voisin muka tehdä tuntemuksia keventääkseni?

En tiedä, en vain löydä kanavaa. Olen varma, että minut hylätään, jos näytän kurjaa puoltani. En kuitenkaan jaksaisi niellä kaikkea sellaisenaankaan, vaan haluaisin pystyä jotenkin tuomaan sen esiin, jos minua on loukattu, vähätelty tai muuten kaltoin kohdeltu. Haluaisin pystyä jotenkin myös purkamaan sisälläni vellovan möykyn silloinkin, kun jokin asia herättää negatiivisia tuntemuksia, esimerkiksi vihaa tai katkeruutta.

Tunteiden patoaminen sisälle on pelottavaa, koska en voi olla aivan varma siitä, että ne myös pysyvät siellä joka hetki ja joka tilanteessa. Mieluummin purkaisin tunteeni hallitummin kuin jossain tilanteessa epämääräisenä kohtauksena. On vain vaikeaa muuttaa tällaista puolta itsessään, kun siihen on kasvanut ja mallin nähnyt. En ole varma, onko muutos mahdollinen, kun en edes tiedä, mistä lähtisin sitä etsimään.

Vanhat tietokoneet täynnä muistoja? - viikko 3

Olen toimittanut asianmukaiseen keräyspisteeseen kaksi jo vuosia varastossa lojunutta tietokonettani (iso kiitos tosi hyvin järjestetylle keräyspisteelle!). Olen oikeasti kuvitellut joskus kaivavani "tärkeät" tiedostot koneiden uumenista ja säilöväni ne muistoina. Näin en ole kuitenkaan tehnyt, vaikka vuosia on kulunut.

Olen oivaltanut, että mitä niissä koneissa sisällä onkin (siis tieto, ei rauta), en halua niitä sieltä enää esiin. Tietokoneet ovat aikakausilta, joilta en enää halua muistoja pöyhiä; aika ei tosiaankaan ole kullannut sen ajan muistoja. Hyvät asiat muistan muistelemattakin ja ikävät asiat haluan unohtaa. Ei kaikkea tarvitse säilöä ja muistaa, eikä varsinkaan kannata koskea asioihin, joista todennäköisesti pöllähtää vain sisuksia raastava ja tunkkainen pölypilvi.

Vaikka saatoin menettää jotain tärkeääkin (tuskin, kun en vuosiin ole kaivannut), tuntuu uskomattoman hyvältä päästä eroon jostain sellaisesta menneisyyden taakasta, joka aidosti tuntuu taakalta. On helpotus päästä eroon myös keskusyksiköistä, jotka olivat tosi rumia ja tilaa vieviä (miksihän niistä ei tehdä aidosti mielenkiintoisen näköisiä?!).

Tietokone on tosiaan käyttöesine ja työväline ja sellaisena sitä on syytä pitää. Turhanpäinen pönttöjen säilöminen ei kannata: jos pöntön sisällä on jotain tärkeää, se kannattaa suojata jotenkin ihan muuten kuin säilömällä koko kovaa vauhtia vanheneva pönttö (tai läppäri). Muistakaa siis varmuuskopiot :)

Työelämätaitoja kartuttamassa...

Olen töissä ihmetellyt, että miten voisi olla yhteistyöhaluton siten, että se ei näytä yhteistyöhaluttomuudelta. Miten voisi olla nöyristelemättä näyttäen sopivasti nöyrältä. Miten voisi hoitaa työnsä siten, että jättää ärsyttävän byrokratian ja turhat välikädet pois, niin että se ei näyttäisi mukatärkeiden ihmisten poissulkemiselta tiedonkulussa. Miten hoitaa työnsä tehokkaasti ja järkevästi omaa ammattitaitoaan käyttäen ja näyttää siltä, että kuuntelee ylempiään nyökytellen ja korkeintaan kainoa rakentavaa palautetta antaen.

Miten olla sopivasti epäsosiaalinen näyttämättä epäsosiaaliselta. Miten olla hymyileväinen ja avoin, kun ei ole oikeasti syytä olla hymyileväinen ja avoin. Miten kuunnella kiinnostuneena sellaista, mikä ei ole kiinnostavaa. Miten sietää, kun ei siedä. Miten olla aktiivinen oikealla tavalla (eli juuri kunkin esimiehen suvaitsemalla tavalla) ja niin, että ei vain anna passiivista vaikutelmaa. Miten antaa positiivista palautetta (oman edun vuoksi), kun mielessä on ainoastaan pelkää negatiiviseksi luokiteltavaa palautetta. Miten olla asioista "oikeaa mieltä", kun oikeasti mielipide on "väärä".

Mitenhän lisäksi saisi kanavoitua kaiken kiukun, ärsytyksen ja muun negatiivisen tunnemyllerryksen positiivisesti ja työteon tehostamiseen. Mitenhän saisi suljettua silmänsä ja mielensä kaikelta työelämän tarjoamalta ongelmajätteeltä (kirjoitin alkuun, että kakalta, mutta sillä sentään on positiivisiakin puolia luonnon kiertokulun kannalta).

Kiinnostaisi lukea kirja nimeltä "Työelämän huonontumisen lyhyt historia" (Juha Siltala). Mieli kaipaisi nyt edes jotain ymmärtämistä.

Kirjoja kiertoon - viikko 2

Romuprojektin myötä katseeni osui tällä kertaa vaatimattomaan kirjahyllyyni. Nappasin sieltä kaksi kirjaa, jotka saivat lähteä.

Ensimmäinen kirja oli vuosia sitten ilmaiseksi jaossa eräässä paikassa. Opuksia suorastaan tyrkytettiin ja kuten yleensä ilmaiseksi tyrkytetyn tavaran kyseessä ollessa, nappasin kirjan mukaani. En ole siitä kuitenkaan ollut missään vaiheessa kiinnostunut enkä koe mitään tarvetta säilyttää sitä enää. Pitäisi olla tarkempi, mitä ilmaiseksi tyrkytettyä ottaa mukaansa.

Toinen kirja on jäänyt eräältä exältäni eromme myötä. En ole sitäkään kirjaa koskaan itselleni kaivannut, vaan ennemminkin olen sitä pakosta säilyttänyt, mutta nyt saa riittää. Tuntuu muutenkin hyvältä luopua jostain, joka vielä hänestä muistuttaa.