Voiko käytettyä antaa lahjaksi? Vastaus taitaa riippua lahjan kunnosta ja lahjan saajasta. Tunnen ihmisiä, jotka ottavat mielellään käytettyä vastaan, kun tärkeintä ei ole tavaran uutuus vaan käyttöarvo.
Päätin siis romuprojektiini liittyen antaa yhden kirjan lahjaksi. Olen joskus ostanut kirjan kirpputorilta, joten lahjavalintani voisi joku kyseenalaistaa. Onko lahjani ällö, liian monen käden kautta kulkenut? Kirja on suorastaan uuden näköinen lukuunottamatta hintalapusta jäänyttä länttiä, joten mitään rähjäistä en todellakaan ole lahjaksi antamassa. Kyllähän lahjan täytyy olla siisti. Kirjastonkin kierrätyspisteeseen vien vain siistejä kirjoja.
Toiseksi tämän viikon poistokseni valitsin ilmaisjakeluna saadun kirjan. Minusta on harmillista, että painetaan (ilmeisesti) valtavat läjät jotakin opusta, jota suurin osa ei kuitenkaan lue (tämä sama pätee puhelinluetteloihin). Melkoista haaskausta, kun muuta vaihtoehtoa ei jää kuin kärrätä paperikasa roskiin.
Sunday, November 22, 2009
Thursday, November 19, 2009
Mielessään ihan muilla mailla vierahilla
Olen huomannut olevani ajatuksissani ihan toisaalla kuin missä oikeasti olen. Eihän tämä olisi ongelma, jos tätä tapahtuisi vain harvoin tai silloin tällöin, mutta minä olenkin liihotellut muilla mailla vierahilla melkein koko valveilla olo aikani viimeiset viikon-pari. Ihan hullua.
Työaika ei vaadi ajatusteni läsnäoloa kuin pienen osan ajasta, joten olen haaveillut ja mietiskellyt oikeasti kiinnostavia asioita. Illat ja viikonloput olen lähinnä miettinyt ja suunnitellut tulevaa ja huolehtinut läheisten ja ei-niin-läheistenkin ihmisten murheista. Mitä kauemmin tätä ajatuksissaan muualla olemista olen nyt harrastellut, sitä etäisemmäksi näytän liukuvan "tästä hetkestä". Tosin, toki tarttuisin nykyhetkeen, jos siinä olisi jotain mielenkiintoista tartuttavaa, mutta ne hetket ovat olleet vähemmistössä ja suurin osa ajasta matkaan mielelläni mielenkiintoisempiin maisemiin, edes ajatuksissani. Paitsi silloin, kun murehdin toisten murheita.
Älytöntä. Onhan se ihan empaattista ja kivaa, että on huolissaan ihmisistä, jotka ovat joko läheisiä tai joita ei välttämättä edes tunne. Se määrä, mitä olen moista harrastanut on vain paisunut älyttömiin mittoihin. Miten voikaan omaa tätä hetkeään (eli elämäänsä) paeta toisten murheisiin?!
Kaiken lisäksi toisten murheet eivät korjaudu niitä murehtimalla. Tarkemmin ottaen, ne eivät korjaudu millään minun tekemiselläni. Tarvittaessa voin auttaa ja tukea, mutta minun ei todellakaan kannata sitoa ajatuksiani sellaiseen, joka ei hyödytä ketään, vähiten itseäni.
Haaveilu on kivaa, mutta sitäkin voisi hieman rajoittaa, koska haave ei ole tämän hetkinen todellisuus. Nykyisyydestä, tästä päivästä saa oikeasti irti jotain vasta, kun sitä oikeasti elää ja kokee. Se, että kävelen päivät läpi pää sumussa ja ajatukset toisaalla, ei ole elämistä, se on olemista, itsensä ylläpitämistä, ehkä pakenemista.
Keskittymiskykynikin on ollut nyt aika heikko, kun ajatukseni ovat suuntautuneena moneen eri suuntaan. Ei tunnu hyvältä, jotenkin minun pitäisi pudota taas tähän päivään, on se päivä sitten millainen tahansa.
En tiedä, miten pään sumuverhon saa kadotettua ja ajatukset kohdistettua siihen, mihin pitääkin, mutta jotain täytyy kokeilla. On ihan hullua huonontaa omaa oloaan miettimällä asioita, jotka eivät johda mihinkään ja joista tulee lähinnä paha olo (ainakin liiallisena).
Toisaalta minulla on kyllä särkenyt yläselkää, niskaa ja päätäkin tällä viikolla, joten se voi selittää osan sumuisesta olostani päässäni. On tosi tukkoinen olo päässäni kaikin puolin, aivan kuin veri ei kiertäisi kunnolla.
Ehkäpä varaan ajan hierojalle tai johonkin vastaavaan käsittelyyn ja yritän kohdistaa ajatukseni nykyhetkeen, suodattaa "turhat" murehdinnat ja pohdinnat pois ja suoda niille korkeintaan pienen hetken silloin tällöin. Jotain muutakin on todennäköisesti ainakin kokeiltava.
Minulla on kokemusta pääni sumuverhosta aiemminkin, eikä se johda mihinkään hyvään, siksi siitä on päästävä eroon. Sumuverho passivoittaa, tukkii ajatukset ja poistaa kyvyn olla läsnä hetkessä. Ei hyvä.
Työaika ei vaadi ajatusteni läsnäoloa kuin pienen osan ajasta, joten olen haaveillut ja mietiskellyt oikeasti kiinnostavia asioita. Illat ja viikonloput olen lähinnä miettinyt ja suunnitellut tulevaa ja huolehtinut läheisten ja ei-niin-läheistenkin ihmisten murheista. Mitä kauemmin tätä ajatuksissaan muualla olemista olen nyt harrastellut, sitä etäisemmäksi näytän liukuvan "tästä hetkestä". Tosin, toki tarttuisin nykyhetkeen, jos siinä olisi jotain mielenkiintoista tartuttavaa, mutta ne hetket ovat olleet vähemmistössä ja suurin osa ajasta matkaan mielelläni mielenkiintoisempiin maisemiin, edes ajatuksissani. Paitsi silloin, kun murehdin toisten murheita.
Älytöntä. Onhan se ihan empaattista ja kivaa, että on huolissaan ihmisistä, jotka ovat joko läheisiä tai joita ei välttämättä edes tunne. Se määrä, mitä olen moista harrastanut on vain paisunut älyttömiin mittoihin. Miten voikaan omaa tätä hetkeään (eli elämäänsä) paeta toisten murheisiin?!
Kaiken lisäksi toisten murheet eivät korjaudu niitä murehtimalla. Tarkemmin ottaen, ne eivät korjaudu millään minun tekemiselläni. Tarvittaessa voin auttaa ja tukea, mutta minun ei todellakaan kannata sitoa ajatuksiani sellaiseen, joka ei hyödytä ketään, vähiten itseäni.
Haaveilu on kivaa, mutta sitäkin voisi hieman rajoittaa, koska haave ei ole tämän hetkinen todellisuus. Nykyisyydestä, tästä päivästä saa oikeasti irti jotain vasta, kun sitä oikeasti elää ja kokee. Se, että kävelen päivät läpi pää sumussa ja ajatukset toisaalla, ei ole elämistä, se on olemista, itsensä ylläpitämistä, ehkä pakenemista.
Keskittymiskykynikin on ollut nyt aika heikko, kun ajatukseni ovat suuntautuneena moneen eri suuntaan. Ei tunnu hyvältä, jotenkin minun pitäisi pudota taas tähän päivään, on se päivä sitten millainen tahansa.
En tiedä, miten pään sumuverhon saa kadotettua ja ajatukset kohdistettua siihen, mihin pitääkin, mutta jotain täytyy kokeilla. On ihan hullua huonontaa omaa oloaan miettimällä asioita, jotka eivät johda mihinkään ja joista tulee lähinnä paha olo (ainakin liiallisena).
Toisaalta minulla on kyllä särkenyt yläselkää, niskaa ja päätäkin tällä viikolla, joten se voi selittää osan sumuisesta olostani päässäni. On tosi tukkoinen olo päässäni kaikin puolin, aivan kuin veri ei kiertäisi kunnolla.
Ehkäpä varaan ajan hierojalle tai johonkin vastaavaan käsittelyyn ja yritän kohdistaa ajatukseni nykyhetkeen, suodattaa "turhat" murehdinnat ja pohdinnat pois ja suoda niille korkeintaan pienen hetken silloin tällöin. Jotain muutakin on todennäköisesti ainakin kokeiltava.
Minulla on kokemusta pääni sumuverhosta aiemminkin, eikä se johda mihinkään hyvään, siksi siitä on päästävä eroon. Sumuverho passivoittaa, tukkii ajatukset ja poistaa kyvyn olla läsnä hetkessä. Ei hyvä.
Monday, November 16, 2009
Mörkö nimeltä Yksinäisyys
En olekaan täällä valittanut yksinäisyydestäni pieneen hetkeen. Se ei niinkään johdu sen yhtäkkisestä katoamisesta, koska se ei todellakaan ole kadonnut mihinkään, vaan siitä, että olen pyrkinyt elämään elämääni muihin, lähinnä positiivisiin asioihin keskittyen. Olen tehnyt ja haaveillut paljon, jolloin yksinäisyys ei ole saanut tilaa ajatuksissani kuin vain lyhyiden hetkien ajan, mikä on ollut hyvä.
Tosiasiassa sosiaalinen elämäni on muuttunut aiempaakin suppeammaksi (=olemattomaksi) tänä syksynä. Osittain se johtuu omasta aktiivisuuden puutteestani, mutta toisaalta asioista, joihin en voi itse vaikuttaa. Toisaalta olen jo jokin aika sitten luovuttanut sen suhteen, että minulla voisi olla täällä jonkinlainen sosiaalinen piiri.
Pelkään nyt kuitenkin hurjasti sitä, että yksinäisyyteni pahenee entisestään. Se on nimittäin todennäköisempää kuin sen väheneminen. Yksinäisyys väijyy minua mörön lailla jonkin eteeni tulevan kulman takana... ja minä odotan sitä kulmaa ja päivää, jolloin se tapahtuu. Huomenna? Viikon päästä? Puolen vuoden päästä? Minä olen varpaillani sen päivän suhteen, jolloin minun täytyy olla vielä nykyistäkin vahvempi (yksinäisen täytyy olla tosi vahva, jotta yksinäistä elämää jaksaisi kannatella päivästä toiseen). Minä pelkään, mutta en voi mitään väistämättömälle. Inhottavaa.
Yksinäisyyteni on eräs syy, miksi haluaisin niin kipeästi muuttaa. Paikkakunnan vaihdoksen myötä pääsisin lähemmäs niitä ihmisiä, joita minulla nyt kaikesta huolimatta on, mutta jotka ovat kaukana. Muutolla olisi siis valtava merkitys minulle tältä kannalta. Vaakakupissa painaa myös osittainen harrastusmahdollisuuksien parantaminen muuton myötä (mikä voisi tuoda lisää sosiaalisia kontaktejakin). Sikäli onkin katkeraa, että nykyisyyttä täytyy sietää työelämän ja toimeentulon vuoksi.
Minusta tuntuu, että juoksen kilpaa ajan kanssa: yksinäisyys väijyy minua enkä haluaisi jumiutua liian pitkäksi aikaa siihen ja nykyiseen elämääni, koska yksinäisyyden haasteet ja haitallisuudet mielelle tiedän jo. Muutos on aina vain niin vaikeaa, varsinkin, kun siihen liittyy suuria muutoksia ja työelämän haasteita.
Tuntuu raskaalta kantaa toivoa ja luottamusta siihen, että kaikki menee hyvin, mutta jos minä en siihen itseni kohdalla usko, niin kuka sitten?
Tosiasiassa sosiaalinen elämäni on muuttunut aiempaakin suppeammaksi (=olemattomaksi) tänä syksynä. Osittain se johtuu omasta aktiivisuuden puutteestani, mutta toisaalta asioista, joihin en voi itse vaikuttaa. Toisaalta olen jo jokin aika sitten luovuttanut sen suhteen, että minulla voisi olla täällä jonkinlainen sosiaalinen piiri.
Pelkään nyt kuitenkin hurjasti sitä, että yksinäisyyteni pahenee entisestään. Se on nimittäin todennäköisempää kuin sen väheneminen. Yksinäisyys väijyy minua mörön lailla jonkin eteeni tulevan kulman takana... ja minä odotan sitä kulmaa ja päivää, jolloin se tapahtuu. Huomenna? Viikon päästä? Puolen vuoden päästä? Minä olen varpaillani sen päivän suhteen, jolloin minun täytyy olla vielä nykyistäkin vahvempi (yksinäisen täytyy olla tosi vahva, jotta yksinäistä elämää jaksaisi kannatella päivästä toiseen). Minä pelkään, mutta en voi mitään väistämättömälle. Inhottavaa.
Yksinäisyyteni on eräs syy, miksi haluaisin niin kipeästi muuttaa. Paikkakunnan vaihdoksen myötä pääsisin lähemmäs niitä ihmisiä, joita minulla nyt kaikesta huolimatta on, mutta jotka ovat kaukana. Muutolla olisi siis valtava merkitys minulle tältä kannalta. Vaakakupissa painaa myös osittainen harrastusmahdollisuuksien parantaminen muuton myötä (mikä voisi tuoda lisää sosiaalisia kontaktejakin). Sikäli onkin katkeraa, että nykyisyyttä täytyy sietää työelämän ja toimeentulon vuoksi.
Minusta tuntuu, että juoksen kilpaa ajan kanssa: yksinäisyys väijyy minua enkä haluaisi jumiutua liian pitkäksi aikaa siihen ja nykyiseen elämääni, koska yksinäisyyden haasteet ja haitallisuudet mielelle tiedän jo. Muutos on aina vain niin vaikeaa, varsinkin, kun siihen liittyy suuria muutoksia ja työelämän haasteita.
Tuntuu raskaalta kantaa toivoa ja luottamusta siihen, että kaikki menee hyvin, mutta jos minä en siihen itseni kohdalla usko, niin kuka sitten?
Sunday, November 15, 2009
Vaikeita kenkävalintoja - viikko 28
Pitkällisen pohdinnan jälkeen olen päättänyt luopua kaksista kengistäni, jotka ovat kivoja, mutta hankaavat. Valinta on tällä kertaa vaikea, koska todella pidän näistä kengistä.
Toisissa kengissä kantapää on kulunut siten puhki, että kovaksi muodostunut kantapää hankaa. Sille ei taida voida mitään, ja kun kyse on halvoista kengistä, jotka ostin vain pirteän ulkonäön vuoksi, taidan laittaa popot roskiin.
Toiset kengät ovatkin hankalampi tapaus. Ne ovat Eccot, mutta ne ovat hanganneet alusta asti (paitsi kaupassa sovittaessani niitä) niin järjettömästi, että niillä ei voi kävellä yhtään. Kantapää on kuin raastinrauta, jota vasten kantapää hieroo edestakaisin. Minusta on ällistyttävää, että Eccoissa voi olla sellainen suora, kivikova kantapää, kun kaikissa aiemmissa muotoilu on ollut ihan toisenlainen. Olen yrittänyt pehmentää kantapäätä, mutta ei se ole auttanut. Ehkä seuraava käyttäjä keksii keinot kenkien pehmittämiseksi, minä luovutan.
Kenkien hankaaminen on sietämätöntä. Se on suurin syy siihen, miksi osa kengistäni lojuu kaapissani vuodesta toiseen, käyttämättöminä. Yritän nyt hiljalleen keksiä ratkaisuja hankaamisongelmaan tai luopua kengistä. Se ei ole ihan helppoa.
Toisissa kengissä kantapää on kulunut siten puhki, että kovaksi muodostunut kantapää hankaa. Sille ei taida voida mitään, ja kun kyse on halvoista kengistä, jotka ostin vain pirteän ulkonäön vuoksi, taidan laittaa popot roskiin.
Toiset kengät ovatkin hankalampi tapaus. Ne ovat Eccot, mutta ne ovat hanganneet alusta asti (paitsi kaupassa sovittaessani niitä) niin järjettömästi, että niillä ei voi kävellä yhtään. Kantapää on kuin raastinrauta, jota vasten kantapää hieroo edestakaisin. Minusta on ällistyttävää, että Eccoissa voi olla sellainen suora, kivikova kantapää, kun kaikissa aiemmissa muotoilu on ollut ihan toisenlainen. Olen yrittänyt pehmentää kantapäätä, mutta ei se ole auttanut. Ehkä seuraava käyttäjä keksii keinot kenkien pehmittämiseksi, minä luovutan.
Kenkien hankaaminen on sietämätöntä. Se on suurin syy siihen, miksi osa kengistäni lojuu kaapissani vuodesta toiseen, käyttämättöminä. Yritän nyt hiljalleen keksiä ratkaisuja hankaamisongelmaan tai luopua kengistä. Se ei ole ihan helppoa.
Friday, November 13, 2009
Kauppa käy ja raha puhuu...
Rokotteissa nimittäin. En oikein tiedä, mitä siitä pitäisi tuumia, että sikainfluenssarokotteita on kuulemma myynnissä. Eräässäkin paikassa hintana on 28 euroa. Jotenkin olen ymmärtänyt, että rokotteita ei voisi saada mihinkään myytäväksi, mutta ilmeisesti kun raha riittävästi puhuu, mitä vain voi tapahtua. Kuulostaa niin kyseenalaiselta, että toivoisin ihmisten miettivän, mistä maksavat.
Olen alkanut nykyään tuntemaan vastenmielisyyttä rahaa kohtaan. Raha ei periaatteessa ole huono asia, mutta siitä on tehty isäntä, joka hallitsee kaikkia ja kaikkea. Ihminen on pohjimmiltaan ahne ja itsekäs olento, ja raha näyttää nimenomaan saavan tämän puolen ihmisessä oikein hehkumaan. En silti tyhmäksi sano sitä, joka tyrkyttää kaikenlaista roskaa (en ota nyt kantaa itse rokotteeseen), vaan sitä, joka ostaa. Kuluttajathan ostokäyttäytymisellään vaikuttavat jossain määrin siihen, mitä tarjotaan.
Nykyään minun on varsin vaikea ostaa mitään, kun mieleeni piirtyy kuva siitä ketjusta, jonka tuote on mahdollisesti käynyt, eli mihin kaikkialle roposeni ropisevat. Haluan tukea reilua tuotantoa ja työntekoa, kestäviä ja laadukkaita tuotteita ja perustuotteiden tuotantoa mahdollisimman lähellä. Valitse siinä nyt sitten, kun iso osa tuotteista tulee Kiinan suunnasta ja on jotain muovista roskaa.
On ikävää katsella, kun yleisenä poliittisena suuntauksena näyttää olevan se, että tuloerot kasvakoon. Ahneet käärivät entistä enemmän hilloa kukkaroonsa, vaikka eivät tarvitse enää loppuelämäkseen lanttiakaan ja yhä kasvava työttömyys tarkoittaa vain sitä, että yhä suurempi osa putoaa kärryiltä kokonaan. Samalla mietitään, millä kepillä (tai giljotiinilla) työttömiä aktivoitaisiin. Reilua? No ei. Mutta raha puhuu.
Olen alkanut nykyään tuntemaan vastenmielisyyttä rahaa kohtaan. Raha ei periaatteessa ole huono asia, mutta siitä on tehty isäntä, joka hallitsee kaikkia ja kaikkea. Ihminen on pohjimmiltaan ahne ja itsekäs olento, ja raha näyttää nimenomaan saavan tämän puolen ihmisessä oikein hehkumaan. En silti tyhmäksi sano sitä, joka tyrkyttää kaikenlaista roskaa (en ota nyt kantaa itse rokotteeseen), vaan sitä, joka ostaa. Kuluttajathan ostokäyttäytymisellään vaikuttavat jossain määrin siihen, mitä tarjotaan.
Nykyään minun on varsin vaikea ostaa mitään, kun mieleeni piirtyy kuva siitä ketjusta, jonka tuote on mahdollisesti käynyt, eli mihin kaikkialle roposeni ropisevat. Haluan tukea reilua tuotantoa ja työntekoa, kestäviä ja laadukkaita tuotteita ja perustuotteiden tuotantoa mahdollisimman lähellä. Valitse siinä nyt sitten, kun iso osa tuotteista tulee Kiinan suunnasta ja on jotain muovista roskaa.
On ikävää katsella, kun yleisenä poliittisena suuntauksena näyttää olevan se, että tuloerot kasvakoon. Ahneet käärivät entistä enemmän hilloa kukkaroonsa, vaikka eivät tarvitse enää loppuelämäkseen lanttiakaan ja yhä kasvava työttömyys tarkoittaa vain sitä, että yhä suurempi osa putoaa kärryiltä kokonaan. Samalla mietitään, millä kepillä (tai giljotiinilla) työttömiä aktivoitaisiin. Reilua? No ei. Mutta raha puhuu.
Wednesday, November 11, 2009
Energiaa ja työturhautumista
Piristyminen on kiva asia. On mukavaa, kun jaksaa tehdä asioita, on kiinnostavia mietinnän kohteita ja energiaa riittää... mutta entä sitten, kun arkipäivään kuuluu monta tuntia, jolloin energiaansa ja tarmoansa ei pääse purkamaan?
Minua turhauttaa. Työmääräni ei vastaa työtuntejani (eli työtä on toisinaan liian vähän) ja osa työstä on sellaista, että apinakin tekisi sitä banaanipalkalla. Siinä onkin sitten mukava pursuta energiaa ja tarmoa tehdä vaikka mitä :( Potkisinko esineitä, vääntelisinkö naamaa, päästäisinkö omituisia ääniä?
Lisäksi minulle tulee äärimmäisen huono omatunto, jos valitan vähääkään työelämään liittyen, kun minunhan pitäisi olla kiitollisuudesta pyöreä ja soikea, kun minulla on työ (tai siis toimeentulo). Olenkin kiitollinen, mutta välillä en voi olla uhraamatta ajatusta sille, miten minä elämäni tunteja käytän. Olisi oikeasti mukavaa kokea tekevänsä sellaista työtä, mikä sopisi minulle, millä olisi merkitystä ja jonka tuloksen jotenkin havaitsisi. Sen sijaan katselen mielenkiintoisimpien töiden valumista sosiaalisesti taitavammille, kaveerauksen osaaville ihmisille ja koen naamani vääntelyn olevan päivän suurin anti ja saavutus. Turhauttaa.
Piristyminen ja/tai turhautuminen on tuonut tullessaan myös sen, että sanaisen arkun avautumisen kontrollointi on heikentynyt, toisin sanoen suustani pomppii erilaisia otuksia ilman, että välttämättä ehdin puuttua asioiden kulkuun. Työelämässä on kuitenkin äärimmäisen tärkeää punnita jokainen sanansa viimeisen päälle tarkkaan, ennen kuin mitään menee möläyttämään. Jokainen sanottu sana näyttää nimittäin punovan sosiaaliseen verkkoon lisää säikeitä, joista on jatkossa joko haittaa tai hyötyä. Hys, kannattaa olla siis hiljaa ja sanoa vain harkittuja asioita ja ennen kaikkea sellaisia, joiden tietää olevan jo etukäteen hyväksyttyjä. Hys.
On vaikea keksiä, miten töissä voisi purkaa intoaan ja tarmoaan, kun sitä ei töihin saa purettua. Koko ongelmani tuntuu lähinnä vain omituiselta.
Minua turhauttaa. Työmääräni ei vastaa työtuntejani (eli työtä on toisinaan liian vähän) ja osa työstä on sellaista, että apinakin tekisi sitä banaanipalkalla. Siinä onkin sitten mukava pursuta energiaa ja tarmoa tehdä vaikka mitä :( Potkisinko esineitä, vääntelisinkö naamaa, päästäisinkö omituisia ääniä?
Lisäksi minulle tulee äärimmäisen huono omatunto, jos valitan vähääkään työelämään liittyen, kun minunhan pitäisi olla kiitollisuudesta pyöreä ja soikea, kun minulla on työ (tai siis toimeentulo). Olenkin kiitollinen, mutta välillä en voi olla uhraamatta ajatusta sille, miten minä elämäni tunteja käytän. Olisi oikeasti mukavaa kokea tekevänsä sellaista työtä, mikä sopisi minulle, millä olisi merkitystä ja jonka tuloksen jotenkin havaitsisi. Sen sijaan katselen mielenkiintoisimpien töiden valumista sosiaalisesti taitavammille, kaveerauksen osaaville ihmisille ja koen naamani vääntelyn olevan päivän suurin anti ja saavutus. Turhauttaa.
Piristyminen ja/tai turhautuminen on tuonut tullessaan myös sen, että sanaisen arkun avautumisen kontrollointi on heikentynyt, toisin sanoen suustani pomppii erilaisia otuksia ilman, että välttämättä ehdin puuttua asioiden kulkuun. Työelämässä on kuitenkin äärimmäisen tärkeää punnita jokainen sanansa viimeisen päälle tarkkaan, ennen kuin mitään menee möläyttämään. Jokainen sanottu sana näyttää nimittäin punovan sosiaaliseen verkkoon lisää säikeitä, joista on jatkossa joko haittaa tai hyötyä. Hys, kannattaa olla siis hiljaa ja sanoa vain harkittuja asioita ja ennen kaikkea sellaisia, joiden tietää olevan jo etukäteen hyväksyttyjä. Hys.
On vaikea keksiä, miten töissä voisi purkaa intoaan ja tarmoaan, kun sitä ei töihin saa purettua. Koko ongelmani tuntuu lähinnä vain omituiselta.
Sunday, November 08, 2009
Ihan käyttökelpoisia vaatteita - viikko 27
Etsin pitkään kalvollisia housuja syksyn ja talven vesi- ja räntäsateita vastaan. Tarvitsin nimenomaan housut, kun minulla on ennestään kolme kalvollista takkia ja vain yhdet housut, joista kalvo on mennyt rikki. Aloin etsiä housujani jo kesällä...
Sain etsiä kalvohousujani pitkään. Kesällä niitä ei myyty (miksi, kyllähän kesällä sataa?) ja syksyn myötä löysin lähinnä vain pukuja. Jotenkin luulisi, että nykyään olisi laajempi tarjonta kuin aiemmin, mutta ehkä se tarkoittaakin laajempaa pukuvalikoimaa eikä vaihtoehtoja tyyliin puku, pelkät housut, pelkkä takki jne. Hankalaa. Lopulta löysin nettikaupasta pelkät housut ja tilasin. Nettikaupat ovat tällaisen laiskan shoppailijan onni.
Ostin viime viikolla erään tavarankin, joten valitsin romuprojektiini liittyen neljä poistoa. En ole moneen viikkoon luopunut vaatteistani, joten kun nyt hankin housut, päädyin luopumaan yksistä housuista, paidasta ja kaksista alushousuista. Niillä on kaikilla kutakuinkin samanlainen tarina.
Housut eivät ole oikein enää sen tyyliset, että haluaisin niitä pitää. Ne ovat liian piukatkin makuuni, mutta olen silti säilyttänyt niitä, koska "eihän koskaan voi tietää, jos niille tulee käyttöä". No, kun katson vaatekaappini housupinoa, en usko, että sitä käyttöä olisi lähivuosina tiedossa.
Pusero on väärän värinen, eikä istu hyvin. Ihan käyttökelpoinen toki muuten. Alushousut olivat aikanaan suosikkini, mutta kangas on sittemmin venynyt ja pöksyt lössähtäneet. Ne eivät istu enää hyvin. Voisi niitäkin käyttää vielä, mutta on hyvin harvinaista, että juuri ne sattuisivat korista käteeni. En halua pitää niitä.
Onneksi vaatteiden kierrätys on helppoa, joten en tunne suurta pistoa luopuessani ihan täysin käyttökelpoisista kamppeista (alusvaatteet heitin toki roskiin). Vielä pitäisi kuitenkin päästä osasta vaatteista eroon. Saa nähdä, miten se aikanaan onnistuu...
Sain etsiä kalvohousujani pitkään. Kesällä niitä ei myyty (miksi, kyllähän kesällä sataa?) ja syksyn myötä löysin lähinnä vain pukuja. Jotenkin luulisi, että nykyään olisi laajempi tarjonta kuin aiemmin, mutta ehkä se tarkoittaakin laajempaa pukuvalikoimaa eikä vaihtoehtoja tyyliin puku, pelkät housut, pelkkä takki jne. Hankalaa. Lopulta löysin nettikaupasta pelkät housut ja tilasin. Nettikaupat ovat tällaisen laiskan shoppailijan onni.
Ostin viime viikolla erään tavarankin, joten valitsin romuprojektiini liittyen neljä poistoa. En ole moneen viikkoon luopunut vaatteistani, joten kun nyt hankin housut, päädyin luopumaan yksistä housuista, paidasta ja kaksista alushousuista. Niillä on kaikilla kutakuinkin samanlainen tarina.
Housut eivät ole oikein enää sen tyyliset, että haluaisin niitä pitää. Ne ovat liian piukatkin makuuni, mutta olen silti säilyttänyt niitä, koska "eihän koskaan voi tietää, jos niille tulee käyttöä". No, kun katson vaatekaappini housupinoa, en usko, että sitä käyttöä olisi lähivuosina tiedossa.
Pusero on väärän värinen, eikä istu hyvin. Ihan käyttökelpoinen toki muuten. Alushousut olivat aikanaan suosikkini, mutta kangas on sittemmin venynyt ja pöksyt lössähtäneet. Ne eivät istu enää hyvin. Voisi niitäkin käyttää vielä, mutta on hyvin harvinaista, että juuri ne sattuisivat korista käteeni. En halua pitää niitä.
Onneksi vaatteiden kierrätys on helppoa, joten en tunne suurta pistoa luopuessani ihan täysin käyttökelpoisista kamppeista (alusvaatteet heitin toki roskiin). Vielä pitäisi kuitenkin päästä osasta vaatteista eroon. Saa nähdä, miten se aikanaan onnistuu...
Saturday, November 07, 2009
Liiallinen hysteria
En ymmärrä pahasti yli lyövää hysteriaa. En oikeastaan halua ottaa kantaa sikainfluenssa-asiaan, mutta siihen liittyvä hysteria on kieltämättä alkanut jo ihmetyttää. Hysterialla tarkoitan sitä, kun näyttää olevan ihmisiä, jotka haluavat etuilla rokotusjonoissa tai muuten käyttäytyä tilanteessa huonosti, liioitella asian vakavuutta tai syytellä toisia heidän tekemistään valinnoista sikainfluenssaan liittyen.
Onhan noita influenssoja ollut ja varmasti aina tulee olemaan. Mistä lie tulevat ja minne lie menevät. Onhan niitä sitten muitakin sairauksia ja pöpöjä, ja kaikille niille yhteistä lienee se, että ne eivät ole varsinaisesti kivoja kohdalle osuessaan. Joskus ne ovat jopa äärimmäisen inhottavia ja suorastaan tuhoisia. Mutta mitä me ihmiset olemme? Eräänlaisia eläimiä ja niin julmaa kuin se onkin, luontoon kuuluvat myös bakteerit ja virukset eikä niiden käyttäytymistä voi kontrolloida kuin rajoitetusti.
Minä huolehdin itsestäni parhaani mukaan, otan vitamiinini ja pesen käteni. Mitä muuta voisin tehdä pitääkseni ei-toivotut virukset loitolla? Vältellä ihmisjoukkoja? No joo, teen sitäkin, mutta en varsinaisesti tarkoituksella. Siinä kuitenkin kaikki. Enempää en voi tehdä. Jos pöpö nyt iskee, se iskee ja sitten sairastellaan. Jos sairaus yltyy tosi pahaksi voi henki lähteä. Kurjaa, mutta voinhan jäädä auton allekin koska tahansa.
Ei influenssaa hysterialla häädetä. Elämä on mitä on, arvaamatonta ja joskus julmaakin. En halua vähätellä seurauksia, koska onhan oma tai läheisen kuolema tosi iso asia, mutta kun ei sille välttämättä mitään voi, vaikka kuinka sätkisi ja huutaisi, joten antaa olla. Oma asenteeni on elää parhaani mukaan ja tulevat haasteet kohdataan sitä mukaa, kun niitä eteen osuu.
Vielä kun oppisi arkisen elämän keskellä elämään siten, että eläisi joka päivä mahdollisimman täyttä, omaa elämäänsä muistaen sen, että elämänsä pituutta ei kukaan tiedä. Elämässä on ainoastaan tämä hetki, mennyt on mennyttä ja tulevaa voi vain arvailla, mutta sitä ei vielä ole. Pitäisi siis olla hyvä olla juuri nyt, tässä, koska oikeastaan sillä on väliä. Tämän päivän valinnoilla valitsen itselleni huomisen.
Onhan noita influenssoja ollut ja varmasti aina tulee olemaan. Mistä lie tulevat ja minne lie menevät. Onhan niitä sitten muitakin sairauksia ja pöpöjä, ja kaikille niille yhteistä lienee se, että ne eivät ole varsinaisesti kivoja kohdalle osuessaan. Joskus ne ovat jopa äärimmäisen inhottavia ja suorastaan tuhoisia. Mutta mitä me ihmiset olemme? Eräänlaisia eläimiä ja niin julmaa kuin se onkin, luontoon kuuluvat myös bakteerit ja virukset eikä niiden käyttäytymistä voi kontrolloida kuin rajoitetusti.
Minä huolehdin itsestäni parhaani mukaan, otan vitamiinini ja pesen käteni. Mitä muuta voisin tehdä pitääkseni ei-toivotut virukset loitolla? Vältellä ihmisjoukkoja? No joo, teen sitäkin, mutta en varsinaisesti tarkoituksella. Siinä kuitenkin kaikki. Enempää en voi tehdä. Jos pöpö nyt iskee, se iskee ja sitten sairastellaan. Jos sairaus yltyy tosi pahaksi voi henki lähteä. Kurjaa, mutta voinhan jäädä auton allekin koska tahansa.
Ei influenssaa hysterialla häädetä. Elämä on mitä on, arvaamatonta ja joskus julmaakin. En halua vähätellä seurauksia, koska onhan oma tai läheisen kuolema tosi iso asia, mutta kun ei sille välttämättä mitään voi, vaikka kuinka sätkisi ja huutaisi, joten antaa olla. Oma asenteeni on elää parhaani mukaan ja tulevat haasteet kohdataan sitä mukaa, kun niitä eteen osuu.
Vielä kun oppisi arkisen elämän keskellä elämään siten, että eläisi joka päivä mahdollisimman täyttä, omaa elämäänsä muistaen sen, että elämänsä pituutta ei kukaan tiedä. Elämässä on ainoastaan tämä hetki, mennyt on mennyttä ja tulevaa voi vain arvailla, mutta sitä ei vielä ole. Pitäisi siis olla hyvä olla juuri nyt, tässä, koska oikeastaan sillä on väliä. Tämän päivän valinnoilla valitsen itselleni huomisen.
Monday, November 02, 2009
John Naish: Riittää jo - irti maailmasta, jossa kaikkea on jo ihan liikaa
Voitin aikanaan Kemikaalikimaran arvonnassa kirjan "Riittää jo" (John Naish) (suuri kiitos Anja, kirja on ollut erittäin mieluinen!), mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa täällä tuosta mainiosta opuksesta. Nyt yritän löytää muutaman sanasen.
Kirjan takakannesta:
"Riittää jo" -kirja esittelee riittävyyden filosofian, joka johtaa tyytyväisyyteen ja tasapainoon. Kun jotakin on riittävästi, minkä tahansa eneneminen huonontaa elämäämme. Riittävyyden filosofiassa aika, tila ja itsemääräämisoikeus ovat tärkeämpiä kuin joutava krääsä."
Kirja paneutuu aikaamme, jolloin kahmimme ja kulutamme enemmän kuin tarvitsemme. Tämä koskee ihan kaikkea: tavaraa, ruokaa, informaatiota ja työtä. Liiallisuus ei kuitenkaan enää lisää hyvinvointiamme, vaan ennemminkin vie sitä. Liika ruoka lihottaa, liiasta työstä saatua rahaa ei ehdi kuluttaa, kun vapaa-aikaa ei ole. Kun ihminen koko ajan kahmii vain lisää, mikään ei enää riitäkään tuomaan onnea.
Minuun kirja kolahti. Olen jo pitkään jollain tasolla ymmärtänyt, että en ole materialisti, en halua käyttää elämästäni turhan suurta osaa joutavanpäiväisen työn tekemiseen, vaan minulle riittävät yksinkertaiset asiat ja materia, jota oikeasti tarvitsen. Ei yhtään enempää. Sainkin kirjasta siis kivasti vinkkejä edetä tällä riittävyyden filosofian saralla.
Kirja vaikuttaa innokkaalta ja "amerikkalaisille suunnatulta", mitä voi pitää huononakin puolena. Minä kuitenkin keskityin itse asiaan ennemminkin kuin asian esitystyyliin tai kirjoitustapaan. Asiakirja asiana ja minulle tuon kirjan (ehkä hieman viihteellinen) tyyli sopi.
Kirja sisältää riittävyyden filosofiaa liittyen informaatioon, ruokaan, tavaraan, työhön, valinnanvaraan, onneen ja kasvuun liittyen. Näihin liittyen kirja antaa myös vinkkejä, miten omaa elämäänsä voi parantaa. Minä kuin koitenkin saavani kirjasta eniten ajatuksen tasolla, enkä niinkään käytännön vinkkien tasolla. Kirjan vinkit keksii nimittäin itsekin ihan terveellä järjellä, kun omaa elämäänsä hieman tutkailee.
Suosittelen kirjaa ihmisille, joita kyllästyttää jokapuolelta pursuava ylitarjonta, on se sitten syötävän, tavaran, informaation tai jonkin muun muodossa. On varsin mukavaa oivaltaa, miten vähällä pärjääkään ja miten vähemmällä voi saavuttaa enemmän (onnea).
Kirjan takakannesta:
"Riittää jo" -kirja esittelee riittävyyden filosofian, joka johtaa tyytyväisyyteen ja tasapainoon. Kun jotakin on riittävästi, minkä tahansa eneneminen huonontaa elämäämme. Riittävyyden filosofiassa aika, tila ja itsemääräämisoikeus ovat tärkeämpiä kuin joutava krääsä."
Kirja paneutuu aikaamme, jolloin kahmimme ja kulutamme enemmän kuin tarvitsemme. Tämä koskee ihan kaikkea: tavaraa, ruokaa, informaatiota ja työtä. Liiallisuus ei kuitenkaan enää lisää hyvinvointiamme, vaan ennemminkin vie sitä. Liika ruoka lihottaa, liiasta työstä saatua rahaa ei ehdi kuluttaa, kun vapaa-aikaa ei ole. Kun ihminen koko ajan kahmii vain lisää, mikään ei enää riitäkään tuomaan onnea.
Minuun kirja kolahti. Olen jo pitkään jollain tasolla ymmärtänyt, että en ole materialisti, en halua käyttää elämästäni turhan suurta osaa joutavanpäiväisen työn tekemiseen, vaan minulle riittävät yksinkertaiset asiat ja materia, jota oikeasti tarvitsen. Ei yhtään enempää. Sainkin kirjasta siis kivasti vinkkejä edetä tällä riittävyyden filosofian saralla.
Kirja vaikuttaa innokkaalta ja "amerikkalaisille suunnatulta", mitä voi pitää huononakin puolena. Minä kuitenkin keskityin itse asiaan ennemminkin kuin asian esitystyyliin tai kirjoitustapaan. Asiakirja asiana ja minulle tuon kirjan (ehkä hieman viihteellinen) tyyli sopi.
Kirja sisältää riittävyyden filosofiaa liittyen informaatioon, ruokaan, tavaraan, työhön, valinnanvaraan, onneen ja kasvuun liittyen. Näihin liittyen kirja antaa myös vinkkejä, miten omaa elämäänsä voi parantaa. Minä kuin koitenkin saavani kirjasta eniten ajatuksen tasolla, enkä niinkään käytännön vinkkien tasolla. Kirjan vinkit keksii nimittäin itsekin ihan terveellä järjellä, kun omaa elämäänsä hieman tutkailee.
Suosittelen kirjaa ihmisille, joita kyllästyttää jokapuolelta pursuava ylitarjonta, on se sitten syötävän, tavaran, informaation tai jonkin muun muodossa. On varsin mukavaa oivaltaa, miten vähällä pärjääkään ja miten vähemmällä voi saavuttaa enemmän (onnea).
Pieniä suloisia siivekkäitä
Tein ihastuttavan havainnon eilisellä, piristävällä lenkilläni. Kävelin perinteisellä lenkilläni erään lintujen ruokintapaikan ohi. Pysähdyin hetkeksi katselemaan lintuja, kuten aina, ja tein aivan ihanan havainnon: äänet!
Seisoin aika lähellä ruokintapaikkaa, koska linnut eivät näyttäneet siitä häiriintyvän. Pikku sirkuttajia oli paljon! Pienet siivet suhtahtelivat ohitseni, yhteen suuntaan nokka tyhjänä ja toiseen suuntaan auringonkukansiemen mukana.
Oletteko kuulleet, millaista ääntä tuollaiset pienet siivet ohi mennessään pitävät? Minä en ole kiinnittänyt aiemmin mitään huomiota asiaan. Nyt tajusin, että se äänihän on mitä suloisin ja rauhoittavin.
En keksinyt, mikä sana kuvaisi sitä lukuisten pienten siipien ääntä, ehkä sille ei edes ole sanaa. Se vain on todella suloinen ääni. Ehkä yksi parhaista kohtaamistani.
Seisoin aika lähellä ruokintapaikkaa, koska linnut eivät näyttäneet siitä häiriintyvän. Pikku sirkuttajia oli paljon! Pienet siivet suhtahtelivat ohitseni, yhteen suuntaan nokka tyhjänä ja toiseen suuntaan auringonkukansiemen mukana.
Oletteko kuulleet, millaista ääntä tuollaiset pienet siivet ohi mennessään pitävät? Minä en ole kiinnittänyt aiemmin mitään huomiota asiaan. Nyt tajusin, että se äänihän on mitä suloisin ja rauhoittavin.
En keksinyt, mikä sana kuvaisi sitä lukuisten pienten siipien ääntä, ehkä sille ei edes ole sanaa. Se vain on todella suloinen ääni. Ehkä yksi parhaista kohtaamistani.
Sunday, November 01, 2009
Suolasirotin voi ilahduttaa - viikko 26
Ostin suolasirottimen. Sellaisen halvan, yksinkertaisen ja lasisen metallikannella. Minulla ei ole sellaista aiemmin ollut, enkä ole kokenut moista tarvitsevani. Viime aikoina mieltäni on kuitenkin alkanut kaihertaa, että suolasirotin voisikin olla aika näppärä - ainakin verrattuna repsottavaan, pahviseen suolapakettiini.
Suolasirotin on ilahduttanut minua yllättävän paljon siihen nähden, miten yksinkertaisesta kapistuksesta on kyse. En edes käytä paljon suolaa ruoanlaitossa, mutta silti silloin harvoin, kun sirottelen jotain, uusi sirottimeni nostaa hymyn huulilleni: hyvä hankinta. Aina ilahduttamiseen ei tarvitse paljon tai kallista.
Tästä hankinnastani johtuen päädyin poistamaan yhden kansion, sellaisen, johon laitettavia paperia rei'itettäessä tarvitsee sihdata neljää reikää oikeisiin kohtiin. Epäkäytännöllistä ja hankalaa, varsinkin kun kaappini pursuavat tyhjiä kansioita.
Varsinaisiksi romuprojektipoistoikseni valitsen tälläkin kertaa tylsästi CD-levyjä. Niitä riittää edelleenkin karsittavaksi.
Suolasirotin on ilahduttanut minua yllättävän paljon siihen nähden, miten yksinkertaisesta kapistuksesta on kyse. En edes käytä paljon suolaa ruoanlaitossa, mutta silti silloin harvoin, kun sirottelen jotain, uusi sirottimeni nostaa hymyn huulilleni: hyvä hankinta. Aina ilahduttamiseen ei tarvitse paljon tai kallista.
Tästä hankinnastani johtuen päädyin poistamaan yhden kansion, sellaisen, johon laitettavia paperia rei'itettäessä tarvitsee sihdata neljää reikää oikeisiin kohtiin. Epäkäytännöllistä ja hankalaa, varsinkin kun kaappini pursuavat tyhjiä kansioita.
Varsinaisiksi romuprojektipoistoikseni valitsen tälläkin kertaa tylsästi CD-levyjä. Niitä riittää edelleenkin karsittavaksi.
Friday, October 30, 2009
Vetelehtimisestä toimintaan
Minulla on muutaman viime viikon ajan ollut ihmeen energinen olo. Virtaa riittäisi tehdä, vaikka mitä! Se tuntuu hyvin omituiselta... En ole kuitenkaan nukkunut mitenkään erityisen pitkään ja hartaasti, joten se ei voi vaikuttaa asiaan. Jotain muuta on siis muuttunut... mitä? En oikein haluaisi vielä hehkuttaa, että kiva, kun on parempi olo, vaan odotella vielä muutaman kuukauden ja katsoa, kestääkö tämä. Yleensähän tähän aikaan vuodesta olen aika naatti.
Mitä muutoksia olen siis nyt syksyn mittaan tehnyt elämässäni? Näitä:
- Päivärytmin muutos, josta kirjoitin aiemmin.
- Ruokavalion muuttaminen parempaan suuntaan (hitaasti, mutta varmasti).
- D-vitamiin ottaminen.
- Leppoisampi ote kaikkeen tekemiseen, eli olen tehnyt asioita silloin, kun se on tuntunut sujuvan parhaiten ja fiilis on otollinen (paitsi töissä täytyy tietysti käydä tiettyyn aikaan, halusi sitä tai ei).
- Olen tehnyt myös enemmän itseäni kiinnostavia ja innostavia asioita, vaikka aikaa ei muka olisi ollutkaan.
- Aikatauluttaminen siten, että leppoisa aikataulu ja suorittaminen on ollut mahdollista ja sikäli stressiä ei ole juuri ollut.
- Olen vähentänyt uutisten ja jatkuvan informaationvirran seuraamista.
Onhan minulla edelleen erinäisiä aika suuriakin asioita elämässäni, joita haluaisin muuttaa, mutta nyt minulla on tuntunut olevan energiaa tehdä ja miettiä asioita paremmalle tolalle. Se tuntuu hyvältä!
Sain aikaiseksi viedä eteenpäin muutama viikko sitten mainitsemaani asiaa ja sen osalta kaikki näyttää lupaavalta. Enemmän aikaa tehdä niitä asioita, joita itse haluankin tehdä - kyllä kiitos. Aikataulujen parempaa sovittelua - kyllä kiitos. Ai kun kiva :)
Mitä muutoksia olen siis nyt syksyn mittaan tehnyt elämässäni? Näitä:
- Päivärytmin muutos, josta kirjoitin aiemmin.
- Ruokavalion muuttaminen parempaan suuntaan (hitaasti, mutta varmasti).
- D-vitamiin ottaminen.
- Leppoisampi ote kaikkeen tekemiseen, eli olen tehnyt asioita silloin, kun se on tuntunut sujuvan parhaiten ja fiilis on otollinen (paitsi töissä täytyy tietysti käydä tiettyyn aikaan, halusi sitä tai ei).
- Olen tehnyt myös enemmän itseäni kiinnostavia ja innostavia asioita, vaikka aikaa ei muka olisi ollutkaan.
- Aikatauluttaminen siten, että leppoisa aikataulu ja suorittaminen on ollut mahdollista ja sikäli stressiä ei ole juuri ollut.
- Olen vähentänyt uutisten ja jatkuvan informaationvirran seuraamista.
Onhan minulla edelleen erinäisiä aika suuriakin asioita elämässäni, joita haluaisin muuttaa, mutta nyt minulla on tuntunut olevan energiaa tehdä ja miettiä asioita paremmalle tolalle. Se tuntuu hyvältä!
Sain aikaiseksi viedä eteenpäin muutama viikko sitten mainitsemaani asiaa ja sen osalta kaikki näyttää lupaavalta. Enemmän aikaa tehdä niitä asioita, joita itse haluankin tehdä - kyllä kiitos. Aikataulujen parempaa sovittelua - kyllä kiitos. Ai kun kiva :)
Tuesday, October 27, 2009
Muuttunut päivärytmi
Muutin arkipäivieni aikataulutusta kesän jälkeen. Koin sille olevan tarvetta, koska aiempi rytmini teki minut nuutuneeksi ja väsyneeksi ja arjen normaaliakin ankeammaksi.
Aiemmin söin aamupalan, joka oli suuruudeltaan usein sama joka aamu. Lounaan söin jo melko aikaisin, vaikka minulla ei aina välttämättä ollutkaan nälkä (lounastauko on työpäivän paras hetki). Iltapäivällä iski armoton väsymys ja viimeistään kello 14 vaivakseni tuli aivan karmaiseva makeanhimo, joka vei järjellisen ajattelun rippeet mennessään. Kolmen jälkeen viimeistään alkoi nälkä, joka vei keskittymiskyvyn. Töiden jälkeen söin, minkä jälkeen olin niin väsymystokkurassa, että en jaksanut tehdä mitään muuta kuin pakottamalla.
Nykyäänkin syön aamupalan, mutta olen tehnyt siitä vaihtelevampaa ja monipuolisempaa. Jos on nälkä, syön enemmän ja jos ei ole, niin syön vähemmän. Lisäksi mitoitan aamupalan koon aamupäivän tekemisten mukaan: jos on tiedossa "kuluttavampaa" tekemistä, syön enemmän.
Lounaan syön selvästi myöhemmin kuin aiemmin. Minulle ehtii tulla nälkä, jolloin ruokakin maistuu paremmin. Syön hitaammin, jolloin voin paremmin säädellä ruoan määrää. Olen myös panostanut lounaani laatuun, eli se sisältää enemmän kasviksia sekä myös jotain proteiinipitoista.
Noin kolmeksi olen varannut pienen välipalan, jotta nälkä ei häiritsisi loppupäivää. Päivällisen syön (iltatekemisistä riippuen) hieman aiempaa myöhemmin. Siinäkin olen panostanut laatuun.
Tästä uudesta päivärytmistä minulla on nyt kokemusta noin kaksi kuukautta. Mikä on muuttunut? Moni asia! Tulokset ovat olleet suorastaan ällistyttäviä oman pienen elämäni mittakaavassa :)
Olen jaksanut hienosti aamupäivän ja iltapäiväväsymykseni on kadonnut lähes täysin. Alkuun kaipailin kello kolmen välipalaani, mutta enää en tunne juuri tarvetta siihenkään - enemmän mieleni haluaa napostella jotain kuin että kokisin kehoni tarvitsevan jotain. En tiedäkään, mitä tekisin kello kolmen välipalalleni... ehkä tyydyn jatkossa kupilliseen teetä ja johonkin pieneen terveelliseen pikkupurtavaan (kuten porkkanaan)?
Päivälliseen mennessä minulla on ihanan terveesti nälkä. Syöminen ei kuitenkaan tuo inhottavaa väsymystä illaksi, vaan jaksan tehdä iltaisinkin sentään jotain.
Uusi rytmini siis toimii! Harmittaa, että en ole aiemmin huomannut, että aikatauluttamalla päivänsä voi saada aikaan merkittävää piristymistä ja lisää työtehoa. Tuntuu myös, että ajatuksenikin kulkevat kirkkaammin kuin aiemmin.
Sitä en osaa sanoa, kuinka paljon merkitystä on tällä uudella päivärytmityksellä ja kuinka paljon ruokavalion parantamisella, mutta uskoisin molempien auttaneen. En olisi uskonut, että näin pienillä oman elämänsä "säädöillä" voi saada näin hyviä tuloksia. Tämä innostaa minua kokeilemaan lisää "säätämistä" oman elämäni suhteen :)
Aiemmin söin aamupalan, joka oli suuruudeltaan usein sama joka aamu. Lounaan söin jo melko aikaisin, vaikka minulla ei aina välttämättä ollutkaan nälkä (lounastauko on työpäivän paras hetki). Iltapäivällä iski armoton väsymys ja viimeistään kello 14 vaivakseni tuli aivan karmaiseva makeanhimo, joka vei järjellisen ajattelun rippeet mennessään. Kolmen jälkeen viimeistään alkoi nälkä, joka vei keskittymiskyvyn. Töiden jälkeen söin, minkä jälkeen olin niin väsymystokkurassa, että en jaksanut tehdä mitään muuta kuin pakottamalla.
Nykyäänkin syön aamupalan, mutta olen tehnyt siitä vaihtelevampaa ja monipuolisempaa. Jos on nälkä, syön enemmän ja jos ei ole, niin syön vähemmän. Lisäksi mitoitan aamupalan koon aamupäivän tekemisten mukaan: jos on tiedossa "kuluttavampaa" tekemistä, syön enemmän.
Lounaan syön selvästi myöhemmin kuin aiemmin. Minulle ehtii tulla nälkä, jolloin ruokakin maistuu paremmin. Syön hitaammin, jolloin voin paremmin säädellä ruoan määrää. Olen myös panostanut lounaani laatuun, eli se sisältää enemmän kasviksia sekä myös jotain proteiinipitoista.
Noin kolmeksi olen varannut pienen välipalan, jotta nälkä ei häiritsisi loppupäivää. Päivällisen syön (iltatekemisistä riippuen) hieman aiempaa myöhemmin. Siinäkin olen panostanut laatuun.
Tästä uudesta päivärytmistä minulla on nyt kokemusta noin kaksi kuukautta. Mikä on muuttunut? Moni asia! Tulokset ovat olleet suorastaan ällistyttäviä oman pienen elämäni mittakaavassa :)
Olen jaksanut hienosti aamupäivän ja iltapäiväväsymykseni on kadonnut lähes täysin. Alkuun kaipailin kello kolmen välipalaani, mutta enää en tunne juuri tarvetta siihenkään - enemmän mieleni haluaa napostella jotain kuin että kokisin kehoni tarvitsevan jotain. En tiedäkään, mitä tekisin kello kolmen välipalalleni... ehkä tyydyn jatkossa kupilliseen teetä ja johonkin pieneen terveelliseen pikkupurtavaan (kuten porkkanaan)?
Päivälliseen mennessä minulla on ihanan terveesti nälkä. Syöminen ei kuitenkaan tuo inhottavaa väsymystä illaksi, vaan jaksan tehdä iltaisinkin sentään jotain.
Uusi rytmini siis toimii! Harmittaa, että en ole aiemmin huomannut, että aikatauluttamalla päivänsä voi saada aikaan merkittävää piristymistä ja lisää työtehoa. Tuntuu myös, että ajatuksenikin kulkevat kirkkaammin kuin aiemmin.
Sitä en osaa sanoa, kuinka paljon merkitystä on tällä uudella päivärytmityksellä ja kuinka paljon ruokavalion parantamisella, mutta uskoisin molempien auttaneen. En olisi uskonut, että näin pienillä oman elämänsä "säädöillä" voi saada näin hyviä tuloksia. Tämä innostaa minua kokeilemaan lisää "säätämistä" oman elämäni suhteen :)
Sunday, October 25, 2009
Purnukat ojennukseen - viikko 25
Kirjoitin aiemmin, kuinka kotiini kerääntyy helposti erilaisia purkkeja ja purnukoita kaappien täytteiksi: erilaisia kosteusvoiteita, hiustenhoitotuotteita, shampoita yms. Kaupassa käydessään voi helposti kuvitella, että "juuri tuollaista suihkutettavaa hoitoainetta pörrötukalleni tarvitsenkin" (vaikka tavallista hoitoainetta jo olisikin), jolloin suihke lähtee mukaan. Parin kokeilukerran jälkeen se jääkin kaapin perukoille, kun ei se tukasta nättiä tehnytkään.
Minulle on käynyt näin useinkin. Olen ostanut tuotteen, jonka olen kuvitellut ratkaisevan jonkin ongelman, mutta kun näin ei ole käynyt, tuote on jäänyt kaappiin lojumaan. Nyt olen kuitenkin onneksi ymmärtänyt toimintatapani ja ostelu on jäänyt tosi vähiin, suorastaan olemattomiin.
Romuprojektin edetessä olen siis karsinut myös purnukoitani. Olen heittänyt juurikin hiusten suihkutettavia hoitoaineita pois, myös muotovaahtoa, vanhaa kosteusvoidetta ja kuorintavoidetta. Käytän muutenkin varsin vähän tuollaisia tuotteita, joten ei ole mitään järkeä säilyttää niitä enää. Miksi ihmeessä ostin ne aikanaan? En enää tiedä muuta syytä kuin että kuvittelin niiden ratkaisevan ulkonäöllisiä ongelmiani, mutta niin ei (tietenkään) käynytkään.
Minun on vaikea luopua ylimääräisistä purnukoista kertarysäyksellä, mutta tällainen vähittäinen, yksi kerrallaan -systeemi näyttää toimivan.
Varsinaisiksi romuprojektipoistoikseni tällä viikolla valitsin kaksi CD-levyä - taas kerran. Niitä näyttää riittävän.
Minulle on käynyt näin useinkin. Olen ostanut tuotteen, jonka olen kuvitellut ratkaisevan jonkin ongelman, mutta kun näin ei ole käynyt, tuote on jäänyt kaappiin lojumaan. Nyt olen kuitenkin onneksi ymmärtänyt toimintatapani ja ostelu on jäänyt tosi vähiin, suorastaan olemattomiin.
Romuprojektin edetessä olen siis karsinut myös purnukoitani. Olen heittänyt juurikin hiusten suihkutettavia hoitoaineita pois, myös muotovaahtoa, vanhaa kosteusvoidetta ja kuorintavoidetta. Käytän muutenkin varsin vähän tuollaisia tuotteita, joten ei ole mitään järkeä säilyttää niitä enää. Miksi ihmeessä ostin ne aikanaan? En enää tiedä muuta syytä kuin että kuvittelin niiden ratkaisevan ulkonäöllisiä ongelmiani, mutta niin ei (tietenkään) käynytkään.
Minun on vaikea luopua ylimääräisistä purnukoista kertarysäyksellä, mutta tällainen vähittäinen, yksi kerrallaan -systeemi näyttää toimivan.
Varsinaisiksi romuprojektipoistoikseni tällä viikolla valitsin kaksi CD-levyä - taas kerran. Niitä näyttää riittävän.
Wednesday, October 21, 2009
Yksi asia kerrallaan
Vielä jokin aika sitten olin tehokas "moniajaja". Yritin siis hoitaa useampaa asiaa samaan aikaan, jotta saisin mahdollisimman paljon aikaiseksi mahdollisimman lyhyessä ajassa. Toimintatapani oli usein tehokas, mutta lopputulos ei välttämättä aina ollut paras mahdollinen ja ennen kaikkea toimintatapani ei tuntunut minusta hyvältä eikä "omalta". Siispä vaihdoin sen.
Olen jonkin aikaa nyt kokeillut tehdä yhtä asiaa kerrallaan keskittyen mahdollisimman täysin vain siihen yhteen tehtävään asiaan kerrallaan. Alkuun ajattelin, että en varmaankaan saa enää niin paljon tehtyä kuin aiemmin ja lisäksi epäilin, että en jaksa keskittyä vain yhteen asiaan, vaan mieleni poukkoilisi asiasta toiseen.
Käytäntö on onneksi yllättänyt minut positiivisesti. Tiivistetysti voisin sanoa, että yhteen asiaan keskittyminen tuntuu hyvältä ja rauhoittavalta: minulla on lupa tehdä tämä asia rauhassa ja kunnolla loppuun. Saan paremman lopputuloksen ja sitä kautta paremman mielenkin, kun asiat on hoidettu kunnolla. Minua nimittäin häiritsee sellainen kiireessä hutaistu lopputulos, erityisesti itseni tekemänä.
Mieleni on tosiaan rauhoittunut, kun tehtävät asiat eivät ole sekalaisena kaaoksena pääni sisällä ja käsittelyssä yhtä aikaa, ja olen yllättäen löytänyt hieman lisää keskittymiskykyäkin, jonka olen ajatellut itselläni olevan huono. Jotenkin tuntuu kuin koko todellisuus ympärilläni jäsentyisi jotenkin hallittavammaksi kokonaisuudeksi, kun asiat käsittelee asioina, yhden kerrallaan.
Tämähän on siis myös eräänlaista elämänsä leppoistamista. Alku on ollut minusta aika helppo, mutta toisaalta en ole ollut kovinkaan kiireinen - vielä. En tiedä, miten tämä toimintatapani toimii tosikoitoksessa, eli siinä vaiheessa, kun kiire aidosti puristaa. Osaanko silloin priorisoida, sanoa myös 'ei' tehtäville? Saa nähdä.
Huonoja puolia? En ole törmännyt toimintatavassani juurikaan huonoihin puoliin. Eräs "ongelma" on kuitenkin ollut esimerkiksi se, että en välttämättä vastaa puhelimeen, jos minulla on jotain kesken. Joskus puhelimeni on jopa äänettömällä, jotta saan keskittyä rauhassa. Tästä päätöksestäni voi tulla (ja on tullutkin) valituksia tällaisena aikana, jolloin jokaisen odotetaan istuvan puhelin vieressään jatkuvassa valmiudessa vastaanottamaan toisten yhteydenottoja.
Toinen mahdollinen ongelma aikanaan voi olla se, että saatan joutua priorisoimaan ja karsimaan tekemisiäni siten, että se koskettaa muitakin ihmisiä, jotka eivät valinnoistani pidä. Aika näyttää. Nyt minusta tuntuu kuitenkin tosi hyvältä.
Olen jonkin aikaa nyt kokeillut tehdä yhtä asiaa kerrallaan keskittyen mahdollisimman täysin vain siihen yhteen tehtävään asiaan kerrallaan. Alkuun ajattelin, että en varmaankaan saa enää niin paljon tehtyä kuin aiemmin ja lisäksi epäilin, että en jaksa keskittyä vain yhteen asiaan, vaan mieleni poukkoilisi asiasta toiseen.
Käytäntö on onneksi yllättänyt minut positiivisesti. Tiivistetysti voisin sanoa, että yhteen asiaan keskittyminen tuntuu hyvältä ja rauhoittavalta: minulla on lupa tehdä tämä asia rauhassa ja kunnolla loppuun. Saan paremman lopputuloksen ja sitä kautta paremman mielenkin, kun asiat on hoidettu kunnolla. Minua nimittäin häiritsee sellainen kiireessä hutaistu lopputulos, erityisesti itseni tekemänä.
Mieleni on tosiaan rauhoittunut, kun tehtävät asiat eivät ole sekalaisena kaaoksena pääni sisällä ja käsittelyssä yhtä aikaa, ja olen yllättäen löytänyt hieman lisää keskittymiskykyäkin, jonka olen ajatellut itselläni olevan huono. Jotenkin tuntuu kuin koko todellisuus ympärilläni jäsentyisi jotenkin hallittavammaksi kokonaisuudeksi, kun asiat käsittelee asioina, yhden kerrallaan.
Tämähän on siis myös eräänlaista elämänsä leppoistamista. Alku on ollut minusta aika helppo, mutta toisaalta en ole ollut kovinkaan kiireinen - vielä. En tiedä, miten tämä toimintatapani toimii tosikoitoksessa, eli siinä vaiheessa, kun kiire aidosti puristaa. Osaanko silloin priorisoida, sanoa myös 'ei' tehtäville? Saa nähdä.
Huonoja puolia? En ole törmännyt toimintatavassani juurikaan huonoihin puoliin. Eräs "ongelma" on kuitenkin ollut esimerkiksi se, että en välttämättä vastaa puhelimeen, jos minulla on jotain kesken. Joskus puhelimeni on jopa äänettömällä, jotta saan keskittyä rauhassa. Tästä päätöksestäni voi tulla (ja on tullutkin) valituksia tällaisena aikana, jolloin jokaisen odotetaan istuvan puhelin vieressään jatkuvassa valmiudessa vastaanottamaan toisten yhteydenottoja.
Toinen mahdollinen ongelma aikanaan voi olla se, että saatan joutua priorisoimaan ja karsimaan tekemisiäni siten, että se koskettaa muitakin ihmisiä, jotka eivät valinnoistani pidä. Aika näyttää. Nyt minusta tuntuu kuitenkin tosi hyvältä.
Monday, October 19, 2009
Seitsemän tunnustusta
Hyvä on. Aamu haastoi minut blogissaan tunnustamaan seitsemän asiaa itsestäni. Tunnustetaan nyt sitten :)
Tässä ohjeet ja muuta:
***
Kiitä sitä,jolta sait tunnuksen
Kopioi kuva ja liitä blogiisi.
Laita linkki, keneltä sait tunnuksen.
Kerro seitsemän asiaa itsestäsi,
mitä muut ei vielä tiedä.
Anna tunnustus seitsemälle.
Linkitä nämä blogissasi.
Kerro näille seitsemälle tunnustuksesta.
Aamulle siis kiitos huomiosta!
Tunnustukseni:
1. Pelkään pimeässä.
2. Suhtaudun pessimistisesti hyvinvoinnin ja ympäristön tilan kehitykseen Suomessa ja maapallolla.
3. En meikkaa oikeastaan ollenkaan. Syitäkin tähän toki on.
4. Vanhat rakennukset kiehtovat minua suuresti. Voisin tunnelmoida niissä pitkään ja hartaasti.
5. Pidän väreistä ja kauneudesta. Käytänkin värejä varsin rohkeasti ja onkin harvinaista, että ylläni tai kodissani olisi vain mustaa ja/tai valkoista. Vaikka itseeni en toisinaan (usein?) luotakaan, niin värisilmääni kyllä.
6. Haaveilen, että minulla olisi aikaa kutoa, vaikka en tiedäkään, riittäisivätkö hermoni esimerkiksi kokonaisen villapaidan kutomiseen.
7. En millään jaksa istua pitkään paikallani ja usein jalkani heiluvatkin tai teen muita "jumppaliikkeitä". Vaihtelen istuma-asentoani mahdollisuuksien rajoissa, vääntelen käsiäni, venyttelen kylkiäni, pyörittelen päätäni, kierrän vartaloani - vain mielikuvitus on rajana, kun yritän keksiä keholleni jotain tekemistä istumisen ohella. Ei ihmistä ole tehty istumaan.
Tämä tunnustus on kiertänyt jo varsin monessa blogissa, joten en anna (taaskaan) tunnustusta kenellekään erityisesti. Mielelläni kuitenkin lueskelen toistenkin tunnustuksia, utelias kun olen :)
***
Sunday, October 18, 2009
Elokuvapätkiä CD-levyillä - viikko 24
Ostin viime viikolla itselleni lämmintä talvea ajatellen, siis kaksi vaatekappaletta. Lisää tarvitsisi ostaa - olen ottanut erääksi talvensietämisstrategiakseni järkevän ja ennen kaikkea lämpimän pukeutumisen (ulkonäönkin kustannuksella): en siedä palelemista, joten jos minulla on ulkona lämmin, minä myös viihdyn siellä. Eli talvellakin tulee ulkoiltua.
Yhdestä jos toisestakin lisähankinnasta siis vielä haaveilen. Olen ajatellut ostaa mm. huopikkaat, jahka sellaiset jostain löydän. Olen haaveillut niistä lapsesta asti, joten ehkä on jo aika tehdä kyseinen hankinta, vaikkapa itselleni joululahjaksi :)
Olisi ollut mukavaa tämän viikon romupoistoissa poistaa jotain vaatteistani, kun kerran hankintanikin olivat vaatteita, mutta laiskuuteni käänsi katseeni CD-hyllyäni kohden: ehkä vaatteita sitten ensi kerralla. CD-hylly on kirjahyllyni ohella helppo kohde romupoistoille.
Valitsin tällä kertaa neljä CD-levyä, joissa on jotain vuosia sitten saatuja elokuva yms. -pätkiä. En ole niitä vuosiin katsonut ja tuskin kaipaan niitä, jos ne katoavatkin. Aikanaan sain niitä, mutta kun en ole mikään elokuvien keräilijä, niin en niillä mitään ole tehnyt.
Yhdestä jos toisestakin lisähankinnasta siis vielä haaveilen. Olen ajatellut ostaa mm. huopikkaat, jahka sellaiset jostain löydän. Olen haaveillut niistä lapsesta asti, joten ehkä on jo aika tehdä kyseinen hankinta, vaikkapa itselleni joululahjaksi :)
Olisi ollut mukavaa tämän viikon romupoistoissa poistaa jotain vaatteistani, kun kerran hankintanikin olivat vaatteita, mutta laiskuuteni käänsi katseeni CD-hyllyäni kohden: ehkä vaatteita sitten ensi kerralla. CD-hylly on kirjahyllyni ohella helppo kohde romupoistoille.
Valitsin tällä kertaa neljä CD-levyä, joissa on jotain vuosia sitten saatuja elokuva yms. -pätkiä. En ole niitä vuosiin katsonut ja tuskin kaipaan niitä, jos ne katoavatkin. Aikanaan sain niitä, mutta kun en ole mikään elokuvien keräilijä, niin en niillä mitään ole tehnyt.
Friday, October 16, 2009
Aisteista ja herkkyyksistä
Pilviharso haastoi minut aistiaiheisella meemillä. En olekaan juuri tällaisia tehnyt, joten kai nyt jotain voisin aiheeseen liittyen kirjoitellakin :)***
HAASTE KUULUU NÄIN:
1. Laita tunnustus blogiisi.
2. Kirjaa sinne myös nämä säännöt.
3. Linkitä blogiin, josta sait tunnustuksen.
4. Listaa viisi aistia ja kerro mitä ne merkitsevät sinulle.
5. Haasta viisi muuta blogia jättämällä niihin kommentti.
***
Näkö: Näkö on ollut ehkä aina vahvin aistini. Olen se, joka näkee kauas, huomaa yksityiskohdat, lukee kaukana olevat kyltit ja havaitsee tuskin havaittavan liikkeen. Havaitsen värit lukemattomine vivahteineen, näen kauneuden ja rumuuden ja hahmotan helposti kokonaisuuden. Kääntöpuolena vahvasta näöstäni on herkkyys: auringonpaiste sokaisee minut helposti ja saa silmäni vuotamaan ja vahvat aromit (kuten sipuli) ja savu saavat silmäni kirvelemään inhottavasti. Jotkut (ruoka)aineet saavat silmäni myös kutisemaan sietämättömästi.
Kuulo: Rakastan hiljaisuutta ja luonnonääniä! En ole ehkä mitenkään erityisen hyväkuuloinen, vaan ihan normaali, mutta en voi sietää kovia ja teräviä ääniä enkä melua. Kaipaan miellyttäviä, luonnollisia ääniä, mutta myös vaihtelevaa musiikkia, jolla saan positiivisesti tuettua ja kohennettua omia olotilojani. Kuuloni suhteen olen myös liian herkkä: terävät kovat äänet voivat saada minut ihan pois tolaltani säikähdykseni vuoksi. En siedä jatkuvaa liikenteen tai muun vastaavan ihmisen aiheuttaman melun jatkuvaa mökää (minun on siis vaikea rauhoittua). En myöskään siedä mitään jatkuvaa kovaa meteliä, kuten konsertteja ja joidenkin lasten korvia raastavaa kirkumista, jota on hankala peittää. Se olisi kuitenkin pakko peittää, koska tuollaisten äänien sietämättömyys tulkitaan useimmiten lapsivihaksi, kun sietämättömyyttä raastaville äänille ei ymmärretä. Olen myös se, joka kuuntelee musiikkia kuulokkeilla minimiäänenvoimakkuuksilla.
Tunto: Pidän hyvin paljon koskettelemisesta ja läheisyydestä, ne luovat turvallisuudentunnetta. Ihmisistä, esineistä ja kasveista tulee todellisempia, kun ne tuntee. Pidän erilaisista pinnoista ja tuntemuksista ja hiplailenkin mielelläni kaupoissa esineitä ja luonnossa kaikkea kasvavaa. Leluosastojen pehmoelämiä en voi mitenkään ohittaa koskettelematta niitä! Se pehmeys :) Toisaalta kutisen helposti. Ihoni on myös herkkä erilaisille materiaaleille ja karkeuksille, joten vaatteistani on poistettava pesulaput, ja akryyli ja muu kutiseva jää kaupan hyllyille.
Haju/maku: En yleisesti ottaen pidä kovin voimakkaista hajuista ja mauista. Pidän hyvistä, pehmeistä ja itselleni sopivista hajuista ja mauista, luonnon ja erityisesti suon tuoksuista. Kaupasta mukaani tulevat tuotteet ovat melkein pelkästään hajusteettomia, kun en siedä monien tuotteiden voimakkaita hajuja (esimerkiksi pesuaineet haisevat ihan järkyttäviltä). Kovin voimakkaalta haisevat ihmiset ottavat nenääni tosi voimakkaasti ja se on joskus hankalaa. En siedä pahoja hajuja, esimerkiksi oksennuksen haju oksettaa minua. En pidä monista suomalaisten suosimista mauista kuten oluesta, kahvista, alkoholista, kuminasta, maksalaatikosta ja sillistä.
Herkkyys/intuitiivisyys: Mitähän tästä osaisi sanoa? Tätä haluaisin vahvistaa tai tunnistaa paremmin itsessäni. Koen olevani herkkä ja ehkä intuitiivinenkin, mutta luulen tällä saralla olevan vielä paljon varaa kehittyä!
**
Nyt pitäisi kai haastaa niitä muita bloggaajia... mutta jätän nyt väliin. Ei sillä, ettenkö mielelläni lukisi toistenkin aistipohdintoja, mutta ottakoon haasteen vastaan, jos joku haluaa ja on aikaa tällaisiin. En halua painostaa, vaikka minusta onkin ihan mukavaa saada tällaisia huomionosoituksia :)
Tuesday, October 13, 2009
Palavaa innostusta etsiskellessä...
Olen viime aikoina lueskellut kirjoituksia ja katsellut TV-ohjelmia ihmisistä, jotka ovat päässeet tekemään jotain, mitä he ovat todella paljon elämässään halunneetkin tehdä. Olen katsellut innosta hypähtelevää tekstiä, punertavia poskia ja loistavia silmiä ja kuunnellut asiaansa täysin uskovan ihmisen palavaa intoa. Upeaa!
En ole välttämättä edes jakanut näiden ihmisten kanssa samaa mielipidettä tai innostuksen kohdetta, mutta silti heidän aito intohimonsa on koskettanut syvältä. "Tuossa se on, aito intohimo, ihminen oikean elämän äärellä."
Yhteistä näille elämänsä toteuttajille on ollut kuitenkin myös haasteet: heidän tiensä ei välttämättä ole todellakaan ollut mutkaton ja joka hetki mukava, mutta asiaansa uskova ihminen on kai niin vahva, että hän voi puskea vaikka kiven läpi, kun kyse on omasta elämästä ja intohimosta. Uskon sen kyllä.
Minä en tunne intohimoa mitään arkisuorittamiseeni liittyvää kohtaan. Innostukseni kohteet ovat sellaisia, joita voi nauttia pieninä annoksina ja harvoin suurimman osan ajastani ollessani jotain ihan muuta (eli suorittamista ja mieleni pakoilua todellisuudestaan haavemaailmaansa). Oikein hävettää millaista ajanhaaskausta oma olemiseni onkaan: saisin töissäkin tehtyä ihan mielettömästi kaikenlaista, jos tuntisin edes hitusen intohimoa työtäni kohtaan. Vaan kun en tunne. Hävettää.
Ajatella, jos kaikki saisivat tehdä sellaista työtä, johon tuntisivat intohimoa: millainen työteho, onnellisuus ja hyvinvointi siitä seuraisikaan! Vaan ei, pitää pakertaa orjameiningillä. Tai ei, ensin pitää taistella verisesti, jotta voisi päästä hengailemaan puoliteholla (= normaali työteho ankeassa työssä) orjakerhoon.
Oi kunpa löytäisin tekemistä, jota kohtaan tuntisin intohimoa! Vaikka edes harrastuksen. Olen alkanut kovasti kaivata sellaista tekemistä. Vuosien suorittaminen alkaa käydä mielen päälle, nostaa sisäistä kapinaa kaikkea vallitsevaa kohtaan. Minäkin tarvitsen jotain itselleni merkitystä tuottavaa, jossa voisin käyttää intohimoani ja vahvuuksiani jonkin asian hyväksi, olla jotain hyvän asian hyväksi. Minäkin voisin olla tosi hyvä, jos tekisin oikeita, omia asioita, omana itsenäni.
En ole välttämättä edes jakanut näiden ihmisten kanssa samaa mielipidettä tai innostuksen kohdetta, mutta silti heidän aito intohimonsa on koskettanut syvältä. "Tuossa se on, aito intohimo, ihminen oikean elämän äärellä."
Yhteistä näille elämänsä toteuttajille on ollut kuitenkin myös haasteet: heidän tiensä ei välttämättä ole todellakaan ollut mutkaton ja joka hetki mukava, mutta asiaansa uskova ihminen on kai niin vahva, että hän voi puskea vaikka kiven läpi, kun kyse on omasta elämästä ja intohimosta. Uskon sen kyllä.
Minä en tunne intohimoa mitään arkisuorittamiseeni liittyvää kohtaan. Innostukseni kohteet ovat sellaisia, joita voi nauttia pieninä annoksina ja harvoin suurimman osan ajastani ollessani jotain ihan muuta (eli suorittamista ja mieleni pakoilua todellisuudestaan haavemaailmaansa). Oikein hävettää millaista ajanhaaskausta oma olemiseni onkaan: saisin töissäkin tehtyä ihan mielettömästi kaikenlaista, jos tuntisin edes hitusen intohimoa työtäni kohtaan. Vaan kun en tunne. Hävettää.
Ajatella, jos kaikki saisivat tehdä sellaista työtä, johon tuntisivat intohimoa: millainen työteho, onnellisuus ja hyvinvointi siitä seuraisikaan! Vaan ei, pitää pakertaa orjameiningillä. Tai ei, ensin pitää taistella verisesti, jotta voisi päästä hengailemaan puoliteholla (= normaali työteho ankeassa työssä) orjakerhoon.
Oi kunpa löytäisin tekemistä, jota kohtaan tuntisin intohimoa! Vaikka edes harrastuksen. Olen alkanut kovasti kaivata sellaista tekemistä. Vuosien suorittaminen alkaa käydä mielen päälle, nostaa sisäistä kapinaa kaikkea vallitsevaa kohtaan. Minäkin tarvitsen jotain itselleni merkitystä tuottavaa, jossa voisin käyttää intohimoani ja vahvuuksiani jonkin asian hyväksi, olla jotain hyvän asian hyväksi. Minäkin voisin olla tosi hyvä, jos tekisin oikeita, omia asioita, omana itsenäni.
Onnellisuudesta, osa 3
Olen aiemminkin kirjoittanut tänne onnellisuudesta liittyen Ylen Elämä pelissä -ohjelmaan. Ohjelman henkilöillehän on määritelty kolme tavoitetta, joiden avulla he voisivat tavoitella onnellisempaa elämää. Pohdin asiaa myös itseni kannalta ja olenkin listannut tänne jo kaksi tavoitettani (katkeruudesta eroon pääseminen ja itseni esille tuominen). Kolmas tavoitteeni onkin jotain, mitä olen jo harjoitellutkin.
Kolmas tavoitteeni voisikin olla elämäni aikatauluttaminen itselleni sopivammaksi, mukavien asioiden tekeminen ja leppoisampi elämä(nasenne). Tuo kuulostaa sisältävän useammankin asian, mutta minulle tuo tuntuu ja näkyy kokonaisuutena, eli parempana elämän hallintana (siis ei sellaista hampaatirvessä-hallintaa, vaan parempi elämänvirtaaminen) ja syvempänä hetkessä läsnäolemisena.
Olen edistynyt tässä tavoitteessani. Olen nukkunut enemmän, liikkunut sopivasti, syönyt tasapainoisemmin, joten oloni on ollut jossain määrin parempi ja olen jaksanutkin... vaikka edelleenkin arki-illat tuottavat vaikeuksia vetämättömän oloni vuoksi. Haastavinta minulle nyt onkin löytää mukavia asioita, joita voisin vapaa-ajallani tehdä ja jotka ns. lataisivat akkujani.
Onnellisuustestissä sai lopuksi ratkaisuehdotuksia, joiden avulla voi kokeilla lisätä omaa onnellisuuttaan. Minulle tuli yhdeksi vaihtoehdoksi flow-kokemukset. Testin myötä tajusin, että en juuri edes muista, koska olen viimeksi kokenut flow-tunteen jotain tehdessäni! Ei minun arkiaskareeni ole mitään niin mielenkiintoista, että saisin siihen ajatukseni täysin uppoamaan ja aika lentäisi. Ei todellakaan. Ennemminkin pakoajattelen kaikkea mielenkiintoista, jotta minun ei tarvitsisi kohdata todellisuutta "täysin mielin". Voi kun olisi mukava tehdä jotain niin innostavaa, että kokisin flown!
Ehkä itselleni merkityksellisen tekemisen löytäminen toisi flow-kokemukset. Tiedän, mitä ne innostavat tekemiset voisivat olla, mutta nykyarkeni ei mahdollista niiden tekemistä. Arki siis estää flow-kokemukset, ankeaa. Pitäisi kai yrittää löytää jotain innostuksen aiheita arkeenikin, mutta sen olen kokenut jo pitkään vaikeaksi. No, pitää kai yrittää jatkaa etsintöjä.
Vielä aikataulutukseen palatakseni minulla on onneksi yrityksiä siihen suuntaan, että tulevaisuudessa minulla olisi enemmän aikaa itselleni merkityksellisiin asioihin. Sitä kautta aikataulutus, mukavien asioiden tekeminen ja hetkessä oleminenkin voivat helpottua. Näin toivon.
Kolmas tavoitteeni voisikin olla elämäni aikatauluttaminen itselleni sopivammaksi, mukavien asioiden tekeminen ja leppoisampi elämä(nasenne). Tuo kuulostaa sisältävän useammankin asian, mutta minulle tuo tuntuu ja näkyy kokonaisuutena, eli parempana elämän hallintana (siis ei sellaista hampaatirvessä-hallintaa, vaan parempi elämänvirtaaminen) ja syvempänä hetkessä läsnäolemisena.
Olen edistynyt tässä tavoitteessani. Olen nukkunut enemmän, liikkunut sopivasti, syönyt tasapainoisemmin, joten oloni on ollut jossain määrin parempi ja olen jaksanutkin... vaikka edelleenkin arki-illat tuottavat vaikeuksia vetämättömän oloni vuoksi. Haastavinta minulle nyt onkin löytää mukavia asioita, joita voisin vapaa-ajallani tehdä ja jotka ns. lataisivat akkujani.
Onnellisuustestissä sai lopuksi ratkaisuehdotuksia, joiden avulla voi kokeilla lisätä omaa onnellisuuttaan. Minulle tuli yhdeksi vaihtoehdoksi flow-kokemukset. Testin myötä tajusin, että en juuri edes muista, koska olen viimeksi kokenut flow-tunteen jotain tehdessäni! Ei minun arkiaskareeni ole mitään niin mielenkiintoista, että saisin siihen ajatukseni täysin uppoamaan ja aika lentäisi. Ei todellakaan. Ennemminkin pakoajattelen kaikkea mielenkiintoista, jotta minun ei tarvitsisi kohdata todellisuutta "täysin mielin". Voi kun olisi mukava tehdä jotain niin innostavaa, että kokisin flown!
Ehkä itselleni merkityksellisen tekemisen löytäminen toisi flow-kokemukset. Tiedän, mitä ne innostavat tekemiset voisivat olla, mutta nykyarkeni ei mahdollista niiden tekemistä. Arki siis estää flow-kokemukset, ankeaa. Pitäisi kai yrittää löytää jotain innostuksen aiheita arkeenikin, mutta sen olen kokenut jo pitkään vaikeaksi. No, pitää kai yrittää jatkaa etsintöjä.
Vielä aikataulutukseen palatakseni minulla on onneksi yrityksiä siihen suuntaan, että tulevaisuudessa minulla olisi enemmän aikaa itselleni merkityksellisiin asioihin. Sitä kautta aikataulutus, mukavien asioiden tekeminen ja hetkessä oleminenkin voivat helpottua. Näin toivon.
Monday, October 12, 2009
Ärsyttävän saamaton minäihanitse...
Ärs! Olen kiukustunut itseeni. Ensin olen soutanut ja huovannut erään asian kanssa ainakin alkuvuodesta lähtien. Kuukausi-pari sitten sain tehtyä päätöksen (hurraa, oli jo aikakin) ja nyt se päätös pitäisi saattaa käytäntöön. Vaan kun mitään ei tapahdu. Ei mitään muuta kuin päivästä toiseen seuraavaa loputonta vatvomista.
"Teen sen ensi viikolla/huomenna/ihan kohta." Tuo lause on tullut pääni sisällä erittäin tutuksi. Pitäisi ja pitäisi, vaan ei. Käytännössä minun pitäisi saada vain avattua suuni ja kerrottua asia ja sitten se ei enää olisikaan omissa käsissäni. Lopputulos voi olla ihan mitä vain, mutta tietysti toivon oman toiveeni menevän läpi. En tiedä hyvää syytä, miksi ei menisi. Epäonnistuminenkaan ei haittaisi, kun olen kuitenkin tehnyt jotain. Tehnyt, ollut aktiivinen toimija.
Mutta kun en saa otettua askeleita ja sanottua sanottavaani. Mikä ihme siinä on niin vaikeaa?! No, tiedän kyllä vastauksenkin, mutta siinä ei ole mitään sellaista, mikä puolustaisi jahkailuani.
Tarkoituksenani on ottaa ensimmäinen konkreettisempi askel tielläni kohti itselleni mieluisampaa elämää. Se on ehkä hivenen vastaan sitä, mitä "yleisesti" tehdään, mikä ehkä on syynä siihen, että en "uskalla" ottaa askelta. En uskalla, kun tunnen paineen toimia "niin kuin pitäisi", ajautua sen elämän mukana, joka minulle on "annettu". Tarvitsen nyt itsestäni aktiivisemman otteen elämääni!
Teen sen ensi viikolla. Teen, oikeasti. (En voi hoitaa asiaa tällä viikolla itsestäni riippumattomista syistä, oikeasti.)
"Teen sen ensi viikolla/huomenna/ihan kohta." Tuo lause on tullut pääni sisällä erittäin tutuksi. Pitäisi ja pitäisi, vaan ei. Käytännössä minun pitäisi saada vain avattua suuni ja kerrottua asia ja sitten se ei enää olisikaan omissa käsissäni. Lopputulos voi olla ihan mitä vain, mutta tietysti toivon oman toiveeni menevän läpi. En tiedä hyvää syytä, miksi ei menisi. Epäonnistuminenkaan ei haittaisi, kun olen kuitenkin tehnyt jotain. Tehnyt, ollut aktiivinen toimija.
Mutta kun en saa otettua askeleita ja sanottua sanottavaani. Mikä ihme siinä on niin vaikeaa?! No, tiedän kyllä vastauksenkin, mutta siinä ei ole mitään sellaista, mikä puolustaisi jahkailuani.
Tarkoituksenani on ottaa ensimmäinen konkreettisempi askel tielläni kohti itselleni mieluisampaa elämää. Se on ehkä hivenen vastaan sitä, mitä "yleisesti" tehdään, mikä ehkä on syynä siihen, että en "uskalla" ottaa askelta. En uskalla, kun tunnen paineen toimia "niin kuin pitäisi", ajautua sen elämän mukana, joka minulle on "annettu". Tarvitsen nyt itsestäni aktiivisemman otteen elämääni!
Teen sen ensi viikolla. Teen, oikeasti. (En voi hoitaa asiaa tällä viikolla itsestäni riippumattomista syistä, oikeasti.)
Sunday, October 11, 2009
Levykkeillä vanhaa kirjeenvaihtoa - viikko 23
Löysin omia vanhoja tietokoneen levykkeitäni (diskettejä vai mitänenytolivatkaan) vuodelta mitä lie. Uteliaani tyrkkäsin ne erääseen käytössäni olevaan tietokoneeseen, jossa sattui vielä olemaan levykeasema ja sukelsin menneeseen.
Opiskelumateriaalia, harrastukseen liittyviä tiedostoja, järjestötoimintaan liittyviä muistiinpanoja ja... vanha kirjeenvaihto. Mikä yllätys! Kirjeenvaihto ikävä kyllä sisälsi menneisyyteen liittyviä ikäviä asioita. Olenkin säilyttänyt sen varmaan siksi, että muistaisin ihmisten (ja kyllä, myös eräiden tiettyjen ihmisten) nurjan puolen. Nyt en tosin ymmärrä, miksi sellaista pitäisi muistella. Antaa menneen ikävän mennä, unohtua. Kadota, kuten ikävät ihmisetkin.
En kyllä ymmärrä, miksi olen säilyttänyt levykkeitä vuosikausia. Mitä pidempään olen jatkanut romuistani luopumista, sitä vähemmän ymmärrän omaa säilyttämisvimmaani.
Levykkeiden mukana oli niille tarkoitettu säilytyskotelo, joten tämän viikon romuprojektipoistoni olkoon läjä levykkeitä ja niiden säilytyskotelo.
Opiskelumateriaalia, harrastukseen liittyviä tiedostoja, järjestötoimintaan liittyviä muistiinpanoja ja... vanha kirjeenvaihto. Mikä yllätys! Kirjeenvaihto ikävä kyllä sisälsi menneisyyteen liittyviä ikäviä asioita. Olenkin säilyttänyt sen varmaan siksi, että muistaisin ihmisten (ja kyllä, myös eräiden tiettyjen ihmisten) nurjan puolen. Nyt en tosin ymmärrä, miksi sellaista pitäisi muistella. Antaa menneen ikävän mennä, unohtua. Kadota, kuten ikävät ihmisetkin.
En kyllä ymmärrä, miksi olen säilyttänyt levykkeitä vuosikausia. Mitä pidempään olen jatkanut romuistani luopumista, sitä vähemmän ymmärrän omaa säilyttämisvimmaani.
Levykkeiden mukana oli niille tarkoitettu säilytyskotelo, joten tämän viikon romuprojektipoistoni olkoon läjä levykkeitä ja niiden säilytyskotelo.
Subscribe to:
Posts (Atom)
