Friday, April 11, 2014

Minähän vaikutan kivalta!

Odotin traumatisoitumista. En todellakaan ole kestänyt ajatusta, että näkisin ja kuulisin itseni videolla. Ou nou, kauhea ajatuskin! Odotukseni eivät siis olleet korkealla, kun video pyörähti käyntiin. Onneksi kuitenkin pääsin yllättymään positiivisesti! Hei, minähän vaikutan, kuulostan ja näytän kivalta tyypiltä!

Minulla on ollut sellainen käsitys äänestäni, että se on jotenkin kamala ja heikko. Ehkä tuossa heikkoudessa on jotain perää sikäli, että jos joudun meluisassa paikassa juttelemaan enemmän, ääneni alkaa pettää. Normaalitilanteessa ongelmia ei yleensä ole. Ääneni kamaluus liittyy niihin kokemuksiin, kun olen kuullut ääneni nauhalta. Nyt kuitenkin videolla ääneni oli ihan ok, siinä ei ollut mitään vikaa tai omituisia sävyjä. Se oli lähinnä kiva naisen ääni. Näytin myös videolla kivalta ja tekemäni eleet näyttivät ajoittain jopa viehättäviltä. Hymyilin kivasti ja jotenkin onnistuin kuvaustilanteen epäluonnollisuudesta huolimatta olemaan jotenkin jopa aito. Hämmentävää.

Näin jälkeenpäin voin sanoa, että olipa kiva, että näin itseni. Nyt minulla on paljon parempi fiilis itseni suhteen, kun tiedän, että näytän, kuulostan ja vaikutan kivalta. Minusta tuntuu, että jotain loksahti kohdalleen sikäli, että nyt käsitys itsestäni ja se, miltä näytän vastaavat ehdottomasti enemmän toisiaan. Täytyy myöntää, että kyllä minä videon tyypistä kiinnostuisin. Se tuntuu kivalta.

Wednesday, April 09, 2014

Tapetilla juuri nyt

On ollut hieman kiireitä, jotka nyt ihanasti alkavat hellittää. Kiire tekee sen, että keskityn putkiaivoisesti vain siihen, mitä on (muka) pakko tehdä ja moni muu (kiva) asia jää tekemättä. Tässä hieman listaa asioista, jotka alkavat nousta mieleeni nyt, kun on aikaa:

  • Ikkunan välissä pörisee kärpänen. Kevät on siis tullut, en ole huomannutkaan!
  • Kevät tarkoittaa sitä, että pitäisi elvyttää huonekasveja ja laittaa siemeniä itämään. Multapussi on jo ostettu. Viikonloppuna tapahtuu.
  • Liikuntakärpänen on puraissut, tänään taas hikoillaan. 
  • Hiekoitussoraa on poistettu niin paljon, että pyöräilykausikin pääsee kunnolla alkamaan, kivaa.
  • Minulla on pian loma.
  • Lomalla aion lukea kirjoja, ulkoilla ja nauttia keväästä.
  • Olohuoneeni ikkuna on ihan törkeän likainen, en ole pessyt sitä vuosiin. On hankalaa siirtää tavaroita sen edestä. Pesen sen kesällä, joohan?
  • Yritän unohtaa sen, miten vannoin viime kesän jälkeen, että nykyisessä kämpässäni en asu enää yhtään kesää.
  • Minun pitäisi katsoa videota itsestäni (en halua!). Luvassa saattaa olla siis traumatisoitumista.
  • Edelliseen liittyen en pidä yhtään äänestäni. Itseäni voisin katsoakin, mutta ääntäni siinä yhteydessä en kestä.
  • Minulla on yllättävän positiivinen fiilis. Tästä on syytä nauttia. 


Saturday, March 29, 2014

Liikkumista, palautumista

Minua on puraissut liikuntakärpänen nyt kunnolla. On ollut ihanaa liikkua, hikoilla ja puuskuttaa, antaa lihasten kipeytyä ja parantua. Olen käynyt ryhmässä, jossa liikutaan kunnolla hiki päässä ja se on tuntunut aivan mahtavalta. Olen kaivannut sellaista liikuntaa, jossa saa hieman koetella rajojaan ja jossa todella tuntee kropan tekevän töitä. Tuollaisen treenin jälkeinen olo on myös aivan huikea, koukuttava!

Tällä ihanuudella on nyt sitten ilmennyt myös kääntöpuoli: palautumisen hitaus. Jos käyn päivällä tai illalla vetämässä kunnon hikitreenin, kehoni ei ehdi palautua ennen yötä. Tämä tarkoittaa sitä, että nukun korkeintaan tunnin pätkissä yön, oikein kunnon koiranunta siis. Kehoni rullaa ylivireänä tuhatta ja sataa ja rauhoittumisen voi vain yksinkertaisesti unohtaa. Ei onnistu. Seuraavana päivänäkin on vielä tosi ylivireä olo, mutta iltaa kohti alkaa rauhoittua. Tuollaisesta kunnon korkeasykkeisestä treenistä palaudun siis melkein vuorokauden, ennen kuin keho alkaa hiljalleen rauhoittua.

En muista tällaista aikaisemmin olleen, joten iän karttumisen piikkiin tämä taitaa mennä. Täytyy sanoa, että on kurjaa! En silti aio luopua tällaisesta treenistä, mutta usein näitä ei kyllä voi tehdä. Yhden huonon yön viikossa kyllä sietää, mutta ei niitä montaa voi kerätä ilman että arkiaskareet kärsivät. Voisikohan tuota palautumista jotenkin nopeuttaa? Nopeutuuko se ajan myötä, jos vain sinnikkäästi treenaa?

Tuesday, March 18, 2014

Ohimennen hipaistu

Kaikkea sitä tuleekin koettua. Nyt kerron ällöasiasta, joka ei kerrottuna kuulosta lainkaan niin ällöltä kuin mitä se koettuna on. Tiedättehän ne ihmiset, jotka tavattaessa tykkäävät koskettaa, hipaista olkapäätä? No, minä en oikeastaan tiennyt tai ajatellut asiaa. Minusta ystävällinen koskettaminen voi olla kivakin asia, riippuu siitä, kuka koskettaa.

Töissä on yksi mies, joka tykkää koskettaa, kun juttelen hänen kanssaan. Keskustelusta tulee aina jotenkin kiusaantunut olo, eikä vähiten tuon koskettamisen vuoksi. Keskustelussa on liian tunkeileva sävy, ei aiheessa, mutta sävyssä. Olen ajatellut, että olkoon mitä on, koska en tätä henkilöä kovin usein näe. Viime viikolla tämä henkilö kuitenkin hipaisi takapuoltani. Se jos mikä aktivoi mielessäni turpaanvetofantasioita, mutta käytännössä tuollaisessa tilanteessa ei vain osaa eikä voi toimia mitenkään järkevästi. Tuo kosketus tuli ihan puskista (ei käytännössä, mutta kuvannollisesti). En reagoinut mitenkään.

Nyt myös ymmärrän sen, että tällaiseen käytökseen ei voi useinkaan puuttua. Mitä käytännössä voisin tehdä? Ehkä puhua tälle henkilölle, mutta voin kertoa, että ei huvita, enkä usko sen kannattavan. Useimmiten kannattaa olla miellyttävä ennemmin kuin hankala ja pikkumainen, varsinkin jos on määräaikainen työntekijä.

Suunnitelmani on siis hioa väistelystrategiani huippuunsa ja tarkkailla ympäristöäni kuin haukka. Onneksi en näe tätä henkilöä usein ja jos valittu strategiani suinkin toimii, näen häntä ehkä aiempaakin harvemmin. Voi vain ihmetellä, mitä ihmisen päässä liikkuu hänen koskettaessaan toisen yksityiseen paikkaan? Kyllä meitä on turhan moneen junaan, valitettavasti...

Wednesday, March 12, 2014

Hemmotteluilta

Joskus on hyvä idea pitää rentouttava hemmotteluilta ihan vain itselleen. Minulla tuollainen ihanuus oli eilen. Aloitin iltani joogalla, jota tykkään tehdä rentouttavan musiikin soidessa (on helpompi keskittyä itse asiaan ja lisäksi musiikki peittää naapureiden ääniä). Sen jälkeen oli ihanan rento ja rauhallinen olo.

Suihkun jälkeen laitoin hiuksiini kevyttä väriä ja kiedoin pyyhkeen pään ympärille. Levitin kasvoilleni kuorintavoidetta ja ajelin säärikarvani. Huuhdeltuani hiukseni levitin kosteusvoiteen kasvoilleni ja jaloilleni hitaasti ja nautinnollisesti sekä tein muitakin kauneudenhoitoon liittyviä askareita, joita en nyt tähän kuitenkaan raportoi sen enempää :)

Vielä ihan illan lopuksi katsoin kepeää ohjelmaa digiboksilta pilkottuja hedelmiä napostellen. Oli tosi hyvä ja rento mieli. En silti olisi osannut odottaa, että nukkuisin tosi hyvin, mutta niin vain pääsi käymään. Hemmotteluilta oli siis tosi kivaa ja se auttoi myös aiempaan huonoon nukkumiseeni. Nyt voin vain ihmetellä, miksi en ole pitänyt näitä useammin?

Saturday, March 08, 2014

Tuulenpuuskia

Ulkona on tuulenpuuskia, mutta niin tuntuu olevan elämässänikin juuri nyt. Mistä näitä ajanjaksoja tulee, että painetta tulee melkein joka elämän osa-alueelta? Lopputuloksena on stressi, jota on vaikea hallita. Stressiä saisi purettua yrittämällä ratkoa yhtä haastetta kerrallaan (siis niitä asioita, joita ylipäätään voi ratkoa ja muuttaa suhtautumista loppuihin), mutta sen sijaan kaikki nuo asiat pyörivät yhtenä mylläkkänä päässä, eikä niistä saa otetta. Väsyttää, liika on liikaa.

Töissäkin olen törmännyt ihan uuteen ilmiöön, josta en voi oikein täällä avautua. Sanotaanko vain, että painetta tulee sielläkin leveällä rintamalla, eikä pelkästään itse töihin liittyen. Ja sanotaanko myös vaikka niin, että inhoan, siis aidosti inhoan byrokratiapellejä, joiden todellinen titteli pitäisi olla lähinnä asioidenhankaloittajaihminen ja jotka voisi heittää mahdollisimman korkealta alas. Anteeksi vain, mutta vähän nyt väsyttää.

Miksi juuri minun täytyy olla lisäksi juuri se ihminen, jolle annetaan heti turpaan (henkisesti), jos kritisoin vähänkin jotakin tai ilmaisen erittäin syystä tunteitani?

Inhoan myös valittamistani, jota tässäkin harrastan.

Positiivista on kuitenkin tämä viikonloppu, jolloin voin yrittää elvyttää itseäni. Olen lisäksi pian kokeilemassa ainakin yhtä uutta juttua, mikä on kiintoisaa. Kaipaankin juuri nyt uusia, iloa tuovia asioita elämääni, jotta nuo stressiä aiheuttavat asiat painuisivat taka-alalle ja ennen kaikkea oikeisiin mittasuhteisiin. Ei elämäänsä kannata stressata pilalle, eikä varsinkaan ärsyttävien ja ilkeiden ihmisten vuoksi.

Hyvää viikonloppua!

Wednesday, March 05, 2014

Lääkekätköllä

Olen löytänyt itsestäni uusia piirteitä. Minussa on selvästi lääkkeiden "väärinkäyttäjän" vikaa. Löysin nimittäin lääkelaatikostani lääkepaketin, jossa luki nukahtamislääke, mutta josta en ole ottanut ainuttakaan. En edes muista, koska olen moisia hakenut/saanut, mutta on niissä sentään vielä päiväystä jäljellä, joten ei siitä iäisyys voi olla. Pitäisiköhän tässä huolestua: miten ihmeessä voin unohtaa, että minulla on nukahtamislääkkeitä?! (Puolustukseksi voin sanoa, että minulla on ollut toista merkkiä olevia unilääkkeitä, mutta olen luullut, että ne ovat olleet ainoat.)

Täytyy nyt tunnustaa näin "lääkkeiden väärinkäyttäjänä", että aidosti ilahduin löydöstäni. Olen nimittäin nukkunut viime aikoina tosi huonosti ja se alkaa jo painaa. Pitää nyt kuitenkin varmaan ensin perehtyä, mistä ihmeen lääkkeestä tuossa on kyse (never heard...) ja valmistautua nautintoon siinä, että vihdoin uni tulee houkuttelematta ja taju pysyy kankaalla edes jonkin aikaa. Kaikkea sitä voikin tapahtua. Pitäisikö minun jo huolestua hajamielisyydestäni?!

Monday, March 03, 2014

Kun ei ole lauta...

Teen tunnustuksen: en ole koskaan ymmärtänyt, miksi monet naiset haluavat isot rinnat. Olen yrittänyt pohtia, että mikä se juttu tuon haaveen taustalla on. Kaipaavatko nämä naiset miesten ihailua, katseita? Kokevatko he, että pienirintaisina he jäävät jostain paitsi? Että rinnakkaat vievät voiton (mistä?)? Tunnustan nyt tässä rytäkässä myös sen, että olen aina haaveillut olevani melko lauta, eli pienirintainen, sellainen laiha ja littana. Se haave ei ole käytännössä toteutunut, vaikka täytyy myöntää, että huomattavasti "pahemminkin" olisi voinut käydä. Mieleni kuitenkin näkee itseni littanana "poikatyttönä", vaikka ulkoisesti en ole yhtään tuollainen. Ristiriitaista.

Olen vartalooni sinällään hyvin tyytyväinen. Luultavasti moni huolisi vartaloni mittasuhteet erittäin mielellään, enkä tosiaan itsekään ole kärsinyt vartalostani. Olen kai harvinaisen onnekas nainen, kun en ole koskaan joutunut miettimään esim. laihduttamista. Silti tunnustan olleeni välillä tyytymätönkin - ihmismieli on siitä kummallinen, että niitä vikoja löytyy aina, vaikka mitään vikaa ei olisikaan.

Silti... olen kokenut äärimmäisen kiusaannuttavana sen, jos rintojani on tuijotettu. Tai jos ulkonäköni saa muuten ylimääräistä huomiota. En ole ehkä ollut ihan sinut kehoni ja naiseuteni kanssa, koska olen välillä pukeutunut varsin väljiin vaatteisiin siis ihan vain peittääkseni. Olen nyt ymmärtänyt, että olen ihan kivan näköinen ja on ihan sallittua näyttää hyvältä. Mutta en silti osaa, kaipaan kaapujani. En halua, että rintojani tuijotetaan.

Olen päättänyt, että tuon itseäni rohkeammin esille, että en enää verhoaisi itseäni kaapuihin. Se on ollut henkisesti tosi vaikeaa, kun toisaalta pelkään sitäkin, että jos näytän hyvältä, minua pidettäisiin ammattitaidottomana (bimbona). Tuntuu kuitenkin tyhmältä yrittää tehdä itsestään toisen näköistä kuin onkaan. Lisäksi haluan pystyä nauttimaan siitä, että pidän ulkonäöstäni. Ikä todennäköisesti tekee sen, että jossain vaiheessa nykyinen kauneus on vain muisto, mutta siihen asti haluaisin nauttia itsestäni ja elämästäni ihan kaikissa asioissa, näissä pinnallisissakin. Itseni peittely ei rajoitu vain fyysiselle puolelle itsessäni, vaan olen yrittänyt peitellä itseäni monin tavoin. En halua pompata esille, mutta en halua aktiivisesti mennä enää piiloonkaan. Ehkä kaapujen syrjään laittaminen auttaisi tässä toisessa puolessakin. Toivottavasti.

Kai koen, että pienirintaisena olisi helpompaa pukeutua ja kantaa omaa kehoaan. En kuitenkaan voi nykytilanteelle mitään, joten kaipa minun on vain karaistava itseni ja laitettava nättiä ja sopivaa ylleni. Katseista huolimatta. Huh. Enkä todellakaan koe, että juuri minua katseltaisiin erityisesti, vaan koen yhdenkin vilkaisun tosi kiusallisena, aivan kuin tekisin itse jotain väärin. Pääni vaatii selvästi hieman uudelleenohjelmointia.

Tuesday, February 25, 2014

Rankka työ, rankat huvit?

Työni on ollut aika tehokkaasti ylivireyteen vetävää, ajatuksiani täyttävää. Ei kai siinä mitään, jos kyse olisi sisällöllisesti hauskoista ja kevyistä asioista, mutta näin ei varsinaisesti ole ollut. Olenkin nyt alkanut kaivata vastapainoa kaikelle tuolle työhön liittyvälle pohdinnalle, mutta olen tehnyt lähinnä hämmentävän havainnon: kaipaan hauskanpitoa, mutta en tiedä, mitä hauskanpito itselleni on?!

Kaipaan siis sellaista tekemistä, jossa ei vahingossakaan työhön liittyvät ajatukset pääse valtaamaan tilaa ajatuksistani. Tekeminen saisi siis olla jotain ihan muuta kuin hiljaista ja rauhallista, joka lähinnä huutaisi ei-toivottuja ajatuksia vieraisille. Mieluummin jotain toiminnallisempaa tekemistä yhdistettynä johonkin uuteen tai ainakin sellaiseen, jota en ole pitkiin aikoihin tehnyt. Nyt sitten kun mietin, mitä tuo voisi olla, en todellakaan keksi. Ylivirittynyt olo kaipaa rankalle työlle rankat huvit, mutta tuollaista en ole aikoihin harrastanut. Siis mitä on rankat huvit? En kaipaa mitään ryyppäämistä ja rellestämistä, mutta tunnistan tuon kaipuun rankkoihin huveihin, joilla tarkoitan vain sellaista, joka auttaa unohtamaan työhön liittyvät mietteet. (Töissä sinällään kaikki on hyvin jne. mutta sisällöllisiin kysymyksiin tarvitsisin hieman välimatkaa, edes hetkeksi.) Kaipaisin myös hieman raskaampaa liikuntaa, kunnon hikoilua, jotta ylivirittyneisyys saisi kanavan purkautua.

Olen selvästikin möllötellyt paikallani liian pitkään. Jotain tarvitsisi nyt tehdä. Hmmm.

Friday, February 21, 2014

Unettomuutta ja talvettomuutta

Talvi on peruttu. En olisi kyllä ikinä uskonut, että sekin vuosi tulee, että en elä talvea lainkaan. Minun näkökulmastani talvea ei tullut, on ollut vain loputonta loppusyksyä, joka alkaa hiljalleen kääntyä alkukevääseen. Tähän kun yhdistää sen, että minun on vaikea keksiä mukavaa (ulko)tekemistä sekä loppusyksystä että alkukeväästä, niin en voi muuta kuin myöntää, että vaikeaa on ollut. Rakastan hiihtämistä ja se on aina ollut minulle tärkeä henkireikä, rentoutumiskeino ja parasta liikuntaa. Tänä "talvena" olen hiihtänyt kaksi (!) kertaa. En voi välttyä katkeruudentunteilta, vaikka niissä ei mitään järkeä olekaan. Ei kiitos enää ikinä tällaista piinaavaa "talvea"!!

Minulla on ollut myös oikein kunnon stressi päällä jo useamman viikon. Keho on ollut niin ylivirittynyt, että uneni ovat olleet katkonaisia, kevyitä ja lyhyitä. Lisäksi olen nähnyt varsin ikäviä unia ja aamuisin olen ihan tööt. En ole tästä juuri valittanut, koska työn kiinnostavuus on kannatellut tämän vaiheen yli, mutta täytyy nyt hiljalleen myöntää, että ylivirittyneisyys täytyisi saada laskemaan. Toivon tästä viikonlopusta helpostusta, vaikka tarvetta taitaa olla pidemmälle (viikon) lomalle. Ensi viikolla on taas kiirettä.

En ole tehnyt oikeastaan muuta kuin välttämättömimmän. Juuri mitään hauskaa ja palauttavaa ei ole ollut. Tämä johtuu osin talven jäämisestä väliin, kun ulkona ei ole oikein mielekästä tekemistä ja mihinkään en oikein pääse. En oikein tiedä, mitä voisin tai haluaisin tehdä, mutta mukaville vapaa-ajan tekemisille olisi tarvetta. Olen ollut oikeastaan yllättynyt siitä, että minulla ei nyt yhtäkkiä olekaan elvyttävää vapaa-ajan tekemistä. Mites tässä näin pääsi käymään?

Lähden ulos kävelemään. Täytyy myöntää, että juuri minkäänlaista motivaatiota minulla ei moiseen ole, koska asuinpaikkani ei viihtyisyydellään näyttäydy. Tarvitsen liikuntaa ja parempaa en nyt vain keksi...

Monday, February 10, 2014

Turhaa liikennettä blogissa

Blogillani on runsaasti "lukijoita" USA:sta ja Venäjältä. Niinpä niin. Liikennemäärä blogiini on lisääntynyt viime aikoina huimasti ja on selvää, että se ei johdu siitä, että teitä oikeita, ihania lukijoita olisi syöksynyt tänne sankoin, innostunein joukoin lukemaan jorinoitani. Olen alkanut saada myös runsaita määriä "kommentteja" joihinkin tiettyihin kirjoituksiin, mistä syystä laitoin kommentoimiseen ärsyttävän sanatunnistuksen päälle. Yllättävää on se, että se ei täysin auta, mutta roskakommenttien määrä on pudonnut sentään ehkä noin kymmenesosaan aiemmasta.

Olen yrittänyt katsoa bloggerin asetuksista, miten tuota turhaa liikennettä saisi karsittua. Ilmeisesti mitään keinoa siihen ei ole. (Saa vinkata, jos on.) Olen pitkään suunnitellut siirtäväni blogini toiseen käyttäjätunnukseen ja taidan tehdä sen, jos saan aikaiseksi. Eihän se osoitteita muuta ja sitä kautta tuota turhaa liikennettä hävitä, mutta erottaa blogiin liittyvät jutut omalle tililleen. Paras keinohan olisi aloittaa uusi blogi, mutta en ehkä haluaisi sitä tehdä... pitää miettiä. Harmittaa kaikki tuollaiset turhat roskajutut. En edes ymmärrä, mitä hyötyä noille kommenttien lähettäjätahoille on tuosta viestien pommittamisesta - se tässä ehkä myös huolestuttaa. Minulla on kokemusta sähköpostilaatikon kaappaamisesta (omaani on siis kirjauduttu jostain vinkuintiasta ja lähetetty roskapostia kaikille kontakteilleni) ja sitä en todellakaan kaipaa.

Niin kiva asia kuin netti, sähköposti sun muut sähköiset jutut ovatkin, nämä lieveilmiöt ärsyttävät. Yhtenä viikonloppuna siivosin tietokoneeni kaikenmaailman haittaohjelmista ja muusta roskasta. Siihen meni pieni iäisyys ja ärsytti. Haittojen määrä tuntuu lisääntyneen tai sitten minä vain kuvittelen, mutta ei auta muuta kuin yrittää selviytyä.

Thursday, February 06, 2014

Eväät jäi kotiin

Maanantai oli taas sellaisia päiviä, että... No, tein itselleni välipalaeväät aamulla ajatuksenani syödä varsinainen lounas kuitenkin töissä (vaikka se on kallista eli en harrasta sitä kovinkaan usein). Pelkkä lounas ei kuitenkaan itselleni riitä, jos päivä on pitkä, joten tarvitsen eväitä, jotka saisivat mielellään olla jotain muuta kuin suklaata. Olin siis tehnyt hedelmäsmoothien ja sen lisäksi mukanani oli jogurtti. Tai siis oli tarkoitus olla.

Joskus iltapäivällä päätin hakea evääni työpaikan jääkaapista. Katsoin kaappiin hölmistyneenä ja mietin, että minulla ei ole muistikuvaa eväiden pakkaamisesta laukkuuni aamulla. Eli eväideni täytyy olla kotijääkaapissa. Harmitti. Tein vielä hetken töitä.

Kohtasinkin suuren yllätyksen, kun aloin pakata laukkuani lähteäkseni kotiin: evääni! Siellähän ne olivat olleet laukussani koko päivän. Olin aidosti ällistynyt. Mitäpä tästä pitäisi tuumata? Muistikuviini ei voi näköjään luottaa. Olisi myös syytä nukkua paremmin. Olisi myös syytä keskittyä paremmin eikä liihotella ajatuksissa ihan muualla. Läsnäolo hetkessä on hyvä ja tavoiteltava asia.

Monday, February 03, 2014

Kohti työntäyteistä viikkoa

Blogiin on näköjään hyvä kirjoitella, kun käynnistelee uutta aherrusviikkoa. Tekemistä on niin paljon, että oikein hirvittää: se ilmeisesti lisää myös töihin (siis työ, opiskelu ja kaikki muu aherrus) tarttumisen kynnystä. Täytyy myöntää, että minua (salaisesti) hirvittää, miten selviän muutamasta tulevasta viikosta. Minun on todella täytynyt tsempata itseäni ja sanoa moneen kertaan, että kun teen kaikessa rauhassa parhaani, se riittää. Ei tarvitse pystyä ihmetekoihin (mutkun tuntuu, että tarvii!).

Unimaailmakin on tarjonnut lähinnä vain uskomatonta kuraa. Ajattelin eilen illalla, että pliis kiitos parempia unia kuin edellisenä yönä. No, miten kävi? Toissaöisessä unessani kuljeskelin ensimmäisen eksäni kanssa enkä edes siinä unessa olisi halunnut sitä. Kyllä teki pahaa siis sekä unessa että herättyäni. En ymmärrä, miksi tuollasta kidutusta täytyy tarjota unissa. Mites viime yönä sitten? Heräsin viideltä siihen, että olin unessa syömässä elävää kissaa. Siis ihan haarukalla ja veitsellä leikkaamassa kissasta palasia. En vieläkään saa mielikuviani irti siitä, kuinka sahaan veitsellä pehmoisesta tassusta palasta, siis tuo oli jotain aivan karmeaa. Mihin unista voi valittaa?

Ehkä nuo unetkin kertovat siitä, että tämä arki juuri nyt ei oikein kokonaisuutena tunnu hyvältä. Jos voisi keskittyä vain yksittäisiin palasiin, olisin oikeinkin tyytyväinen. Mutta tämä kokonaisuus... joka on (tai pitäisi olla) yhtä juoksua asiasta toiseen.

Nyt ahkeroimaan ja ensi yönä kohti parempia unia. Työniloa tai muuten valoisaa uutta viikkoa!

Monday, January 27, 2014

Kiireistä, kiireistä ja kireää

Tässä kirjoittelen blogiin, vaikka muutakin tekemistä olisi. On toisin sanoen ollut turhan kiirettä eikä kalenteri suo helpotusta ainakaan pariin viikkoon. Mietin, että miltä tämä oikein tuntuu. Stressi pyörähtää vatsanpohjassa ja nukun kuin koira: tassut nykivät erilaisten unien tahtiin ja heräilen vähän väliä tarkistamaan, että maailma on vielä paikallaan. Oloni on nyt viikonlopun jälkeen yllättävänkin hyvä, mutta tulevat aamut ah, niin ihanine kuuden herätyksineen nostavat hiukseni pystyyn. Yh, eih. Kuuden herätykset (ja sitä aiemmat) pitäisi kieltää lailla, on ne niin kidutusta.

En pidä tällaisesta kiireestä ja hosumisesta. Osittain voin syyttää itseäni: jos olisin ollut ahkeampi silloin, kun olisi ollut enemmän aikaa, nyt ei olisi niin paniikki, mutta tällainen vatvominen on turhaa. Ainoa, mitä voin tehdä, on tarttua hommiin NYT (eikä kirjoittaa blogiin). Kun on kiire, on parempi tehdä ylipäätään jotain kuin vain pyöriä kämpässä ympyrää ja ajatella kaameaa kiirettä stressin velloessa vatsanpohjassa. Kävin siis kampaajalla, onpahan jotain tehtynä.

Nyt pavut pannulle ja lounas valmistumaan. Sitä odotellessa joko teen töitä tai luen. Aivan varmasti.

Wednesday, January 22, 2014

Vaateinventaario etenee, kunhan ehdin...

Vaateinventaarioni (kirjoitusta mm. täällä ja täällä) on edennyt, vaikka en olekaan siitä täällä kirjoittanut. Kesän jälkeen pysähdyin miettimään, että mihin oikeastaan pyrin vaateinventaariollani ja mitä vaatekaappini itseasiassa sisältää ja mitä sen pitäisi sisältää. Syksyllä eteeni tuli tilaisuuksia, joissa piti pukeutua siististi tai tosi siististi ja tämä hätkähdytti: minulla oli 0-1 riittävän siistiä asustetta näihin tilanteisiin. Tuo 0-1 tarkoittaa sitä, että löysin vaatteet, mutta ne eivät olleet mielestäni tilaisuuksiin ihan nappivalinta. Ne kelpasivat toki paremman puutteessa, mutta olin hieman kiusaantunut siitä tietoisuudesta, että parempaa olisi ollut hyvä olla.

Ennen olisin ajatellut, että ei pukeutuminen ole niin tarkkaa, mutta enää en ajattele noin. Olen oivaltanut, että viestin asuillani itseäni ja se viesti ei välttämättä ole toisen mielessä sama kuin omassani (itse voin ajatella olevani siisti ja persoonallinen, kun taas toinen voi nähdä asuni outona - tukeeko outous työtäni ja tavoitteitani?). Toivoisin tekeväni sellaista työtä, että vaatteilla ei olisi väliä, mutta näin ei todellisuudessa nyt ole. Toisin sanoen tarvitsen vakuuttavuutta ja vaatteet ovat oiva keino tukea sitä. Jos mietin, että ketkä edellisessä työpaikassani etenivät urallansa, he olivat "oikein" pukeutuvia. Toki heillä persoona, osaaminen ja työtyyli olivat sopivia, mutta he myös näyttivät siltä, miltä heidän tulevassa asemassaan oli syytä näyttää. Minä kun en persoonaltani ole paikan näkyvin henkilö, minun ei todellakaan kannata tukea näkymättömyyttäni ja asemaan "sopimattomuuttani" vaatetuksella. Vaikka en koekaan olevani viimeisen päälle uraihminen, siitä on valtavasti apua, että näyttää vakuuttavalta ja siltä, mitä asema edellyttää. Oikeanlaisiin vaatteisiin pukeutuneena oma olonikin on aivan erilainen eli parempi ja vahvempi, ehkä jopa osaavampi.

Tämän oivalluksen jälkeen olen katsonut vaatekaappiani uusin silmin. Hyvää olen löytänyt paljon: minulla on siistejä housuja, kenkiä ja talvitakki. Puseroissa on ehdottomasti suurin ongelmani, siistejä ja tyylikkäitä minulla ei vain ole ollut. Minulla on valtava läjä t-paitoja ja pitkähihaisia peruspaitoja sekä erilaisia neuleita, jotka eivät kuitenkaan arkikäyttöä ihmeellisempiä ole. Osa niistä on turhan vanhoja ja nukkaantuneita, väritkin ehkä hieman outoja.

Olen käynyt muutaman kerran kaupoissa katsomassa uusia, siistejä vaatteita. Lopputulos on toistaiseksi ollut se, että olen ostanut muutaman tosi kivan paidan (näillä pakkasilla nämä vaativat ehdottomasti jotain lämmintä vielä päälle) ja yhdet housut, jotka ikään kuin täyttävät erään puuttuvan palasen housuvalikoimastani. (Minullahan on siis valtavasti housuja, mutta niistä ei ole iloa, jos ne ovat aivan vääränlaisia.) Lämmintä siistiä, kuten neuletakki, en ole vielä löytänyt ja täytyy myöntää, että en oikein edes tiedä, millainen neuletakki tai vastaava voisi olla hyvä. Lähinnä minusta on tuntunut siltä, että shoppailu on ihan valtavan vaikeaa ja kaupoissa määrä ei korvaa laatua (eli mistään ei oikein meinaa löytyä mitään).

En näillä uusilla ostoksillani hae sitä, että vaatteita olisi valtavat määrät, vaan pyrin samalla karsimaan. Olen jokaista ostostani kohden poistanut jonkin vanhan, vastaavantyyppisen vaatteen. Jatkossa pyrin myös vähentämään vaatteideni määrää, jotta vaatekaappiini tulisi väljyyttä ja pystyisin näkemään helpommin, mitä se sisältää. Olen melko tuskastunut luopumisen tuskaani: minun on näköjään varsin vaikea luopua vanhoista vaatteistani, vaikka en olisikaan niitä vuosiin käyttänyt ja ne olisivat nuhjaantuneita ja kummallisia. Tästä "tuskasta" johtuen minun täytyy tehdä tätä askel kerrallaan, hiljaa opetellen. Lopputuloksesta tulee hyvä, olen varma.

Sunday, January 19, 2014

Vastauksia saatuun haasteeseen

Hanna blogissaan antoi minulle hauskan haasteen. Tässä haaste ja vastaukset kysymyksiin.



"Määrätynlainen uteliaisuus on johtanut meidät bloggaamaan, liittyy se sitten ympäristöön, luontoon tai maailmanmenoon, omaan elämäämme, harrastuksiimme tai lemmikkeihimme. Monipuolisuus on valttia blogeissa! Jos vastaat kysymyksiini ja jaat viidelle eteenpäin saat viedä pullakahvit mukanasi (kopioi kuva)
(Ei ole aivan pakko jakaa kuitenkaan)
Esitän kysymyksiä jotka saattavat tulla esille kahvikupposen ääressä ystävän kanssa keskusteltaessa.
Mitä sinä vastaat seuraaviin kysymyksiin?
Voit vastata myös pelkästään valokuvin!"

1. Mikä on sisustustyylisi?
En tiedä, onko minulla vielä sisustustyyliä, koska en ole varsinaisesti sisustanut nykyistä asuntoani. Aion toki joskus panostaa sisustukseen, mutta ehkä seuraavaan asuntoon... Pidän kuitenkin selkeydestä, yksinkertaisuudesta, tilasta ja maanläheisistä väreistä, joita höystän pirteillä väreillä. Sisustukseeni ehdottomasti kuuluvat asiat ovat kasvit, kasvit ja kasvit. Niistä en tingi. 

2. Mihin huoneeseen olet panostanut eniten sisustaessasi?
Olohuone. Se on suurin ja näkyvin tila, joka osuu ensimmäisenä silmiini. Siksi olen halunnut tehdä siitä sellaisen, että jaksan katsella sitä.

3. Mihin käyttäisit rahaa ilman huonoa omaatuntoa?
Jaa-a, vaikea sanoa. Luultavasti läheisteni ja omaan terveyteen ja hyvinvointiin liittyviin juttuihin. Lisäksi luonnon hyvinvointiin liittyvät asiat voisivat olla tällaisia. Olen panostanut hieman myös omaan sellaiseen hyvinvointiin, joka ei ole pakollista. Koen, että olen ansainnut tällä hetkellä sellaisia vaatteita, että minulla on niissä hyvä olla.

4. Mihin käytät paljon rahaa?
Asumiseen liittyvät kulut sekä vapaa-ajan reissut (eli läheisten tapaamiset).

5. Mistä ajasta unelmoit?
Haaveilen asuvani toisin ja toisaalla. Luotan siihen, että se aika tulee.

6. Mikä olisi mielestäsi huonoin onni?
Vaikea sanoa, ehkäpä terveyden menettäminen. Se veisi paljon pohjaa muulta.

7. Missä asiassa olet tunnollinen?
Melkein kaikessa, töissä, opiskelussa... Pitäisi opetella ottamaan rennommin.

8. Minkä inhimillisen virheen annat anteeksi?
Unohtamisen.

9. Mikä on naisen parhain ominaisuus?
Kyky havaita asioita ja yksityiskohtia.

10. Mikä on miehen parhain ominaisuus?
(Naisten) sosiaalisten suhteiden keksittyihin tai kehiteltyihin kiemuroihin osallistumattomuus.

Haaste on kiva ja näitä asioita on mukava pohtia ja lukea. En silti jaa tätä haastetta nyt kenellekään. Kiitos vielä haasteesta! Muistakaa ulkoilla tänään, sää on mitä parhain :)

Tuesday, January 14, 2014

Valoa pakkaseen

En ole ollut kovin innoissani viime aikoina aamuherätyksistä. Yksi syy on ollut stressistä johtuva päänsärky tai sen pieni itu jo heti aamusta, toinen väsymys ja kolmas innostuksen puute ylettömään ahkerointiin. Laiskamatoisuus nostaa päätään... Nyt minua on kuitenkin ilahduttanut suuresti nämä pakkaset! Menin heti aamulla kaivelemaan pakkaskamppeita kaapistani: myssyn, tumput, toppahousut ja huopikkaat. Poskeni punoittivat innostuksesta varmaan jo tuossa vaiheessa. Voi sitä innostuksen määrää, kun sain kamppeet päälleni ja menin ulos raikkauteen, kirkkauteen ja kauneuteen! Kyllä siinä sielu lepäsi ja tunsin päässeeni kotiin. Talvi, vihdoin minun talveni on täällä. Minua ei ole tehty katselemaan vetistä harmautta kuukaudesta toiseen.

Heräsin viime yönä, kun kuu loisti makuuhuoneeni ikkunasta sisään (olen pitänyt verhoja auki, jotta päivän kirkastuminen näkyisi sisälle). Se oli jotenkin hämmentävää, en ensin ymmärtänyt, mikä outo valonheitin ulos oli ilmestynyt. Kuu oli kaunis ja nautin sen katselemisesta, vaikka halusinkin palata pikaisesti unimaailman pariin. Nukahtaminen kannattikin. Näin valtavan suloista unta, josta tuli hyvä mieli. Näen harvoin unissani itselleni tuntemattomia ihmisiä, mutta viime yönä unessani oli sellainen. Henkilö oli herkkä, lämmin, vilpitön ja aito. Sellainen, joka todella kosketti sydäntäni. Pidin hänestä valtavasti. Kohtaaminen oli erikoinen, liikuttavakin.

Nyt on hieman parempi mieli. Vaikka päänsäryn itu on edelleen läsnä, pakkanen, valo ja uni ovat piristäneet. On mukavaa huomata, että arjen pienistä asioista voi saada paljon iloa irti, kun vain huomaa niitä. Pitää vielä järjestää aikaa pakkasesta ja kirkkaudesta nauttimiseen, kun ei voi tietää, kauanko tätä ihanuutta kestää. Minusta on todella tullut myös talvi-ihminen.

Sunday, January 05, 2014

Kun ei kelpaa sellaisena kuin on

Lapsena ja nuorena olin mitä olin. Elin kuten muutkin lapset ja nuoret enkä liiemmin pohtinut, että olisin jotenkin erilainen tai puuttellinen verrattuna toisiin. Minulla oli varmaankin aika hyvä perusturvallisuus, kun luotin siihen, että sain olla oma itseni. Kääntöpuolena oli toki se, että luotin ylipäätään ihan liikaa muihin ihmisiin, olin sinisilmäinen ja höpsäytettävissä. Toisaalta kotipaikkakunnallani tiesi "hyvikset" ja "pahikset" aika pitkälti etukäteen, joten en tarvinnut erityisiä ihmisten sisimpien olemusten tunnistustaitoja ihmisiä kohdatessani.

Kaikki muuttui rytinällä, kun muutin opiskelujen myötä. Tai ei oikeastaan voi sanoa, että asiat olisivat muuttuneet rytinällä, vaan muutos oli piilossa olevaa manipulaatiota ja ilkeyteen verhottua käyttäytymistä ja palautetta sekä oman edun tavoittelua eri ihmisten tahoilta. Minulta toisin sanoen kesti pitkään ymmärtää, mistä oli kyse.

Ehkä suurin ongelma oli (on) se, että minua ei enää hyväksytty omana itsenäni. Yhtäkkiä olin tyystin vääränlainen ja minun piti muuttua, jotta olisin oikeanlainen ja hyväksytty. Tajutessani vääränlaisuuteni yritinkin vimmatusti  muuttaa itseäni, mutta eihän se tietenkään toiminut. Aikani "muutettuani" itseäni vieraannuin itsestäni, haluistani ja tavoitteistani ja masennuin. Koenkin viime vuosina rakentaneeni itseäni uudelleen pohjana se, mikä olin kotoa lähtiessäni, mutta samalla ikävät kokemukset opetuksina mielessäni.

Sain esimakua tulevasta asuinpaikkakunnastani asuessani vielä kotona. Ensimmäinen minua selkään "puukottanut" henkilö asui nimittäin nykyisellä asuinpaikkakunnallani. Kyseessä oli oikein mojova vedätys, jossa sinisilmäistä pikkutyttöä hoopotettiin oikein kunnolla. Tästä ei kuitenkaan jäänyt suurempia traumoja.

Muuton jälkeen ensimmäinen poikaystäväni yritti muuttaa minua. Alkuun toki kelpasin hänelle (niin kuin suhteiden alussa aina), mutta sen jälkeen alkoi kaikenlainen vihjailu, että minun pitäisi olla toisenlainen, koska tällainen persoona ei kelpaa tähän maailmaan. Olimme toisillemme niin epäsopivia kuin kaksi ihmistä ikinä olisi voinut olla, joten oli päivänselvää, että homma ei toiminut. Silti, kun kyseessä oli ensimmäinen parisuhteeni, uskoin liikaa hänen sanojaan. Hän loukkasi minua pahasti ja monella eri tavalla. Luulen, että tästä sisimpääni jäi kasvamaan itu, että en ole oikeanlainen, kelpaava.

Seuraavassa suhteessa olin "ihan kiva, mutta..." eli taas sain kokea olevani viallinen. Toisaalta en osannut tässä vaiheessa yhtään edes ajatella, millainen suhde minulle voisi sopia, olinhan nimittäin jotenkin "huono". En voisi siis ainakaan vaatia paljon. Tämän suhteen jälkeen tilanne on hieman kohentunut, mitä parisuhteisiin tulee, mutta ystävyyssuhteissa sain edelleen sellaista palautetta, että en voi kuin ihmetellä näin jälkikäteen. Millainen ystävyyskäsitys ihmisellä pitää olla, jos hän haluaa ystävältä vain tietynlaisia suorituksia, tietynlaista osaamista? Harrastuksista minulla on sekä hyviä että huonoja kokemuksia. Osassa olen kelvannut ja ollut osaava tällaisenaan, mutta esimerkiksi viimeisimmän harrastuksen halusin jättää osaksi siksi, että sain silloin tällöin persoonaani kohdistuvaa arvostelua. En ymmärrä, miten joku edes kehtaa arvostella toisen persoonaa muiden ihmisten edessä.

Nyt kun mietin, kontrasti siitä, että saan olla oma, vapautunut itseni, siihen maailmaan, jossa saan vähän väliä palautetta viallisuudestani, on ollut valtava. Aivan kuin elämääni olisi repeytynyt kuilu näiden kahden maailman ja eri aikakausien välille. Miten voi olla tällaisia, näin erilaisia maailmoja? En jaksa uskoa, että kyseessä olisi pelkkä paikkakuntaero, mutta voihan se sitäkin olla. Kulttuuriero? Ehkä sitä. Suurilla paikkakunnilla luultavasti arvostetaan enemmän tietynlaista persoonallisuustyyppiä ja ollaan muutenkin suorituskeskeisempiä. Lapsuuselämän ja aikuiselämän erilaisuus selittää taatusti osan näistä eroista. Lopputulos on kuitenkin se, että olen kehittänyt vihasuhteen nykyiseen asuinpaikkakuntaani, vaikka paikkakunnan inhoamisessa ei mitään järkeä olekaan. Olen myös oppinut tuntemaan itseäni, kun olen joutunut tekemään sen pohjamutien kautta. Olen oppinut, mitä on olla hyväksytty ja ei-hyväksytty, olen nähnyt erilaista elämää ja olemista. Olen tavannut hyvin erilaisia ihmisiä ja oppinut heiltä sekä itsestäni että heistä itsestään.

Nyt minulla on huomattavasti parempi ja vakaampi olo itseni kanssa. Tiedän, että en ole sitä, mitä (ilkeät) ihmiset ovat minulle toitottaneet eli vääränlainen, koska sellaista ei yksinkertaisesti ole olemassa. Tiedän, että on olemassa aidosti ilkeitä ja pahantahtoisia ihmisiä. Tiedän, että monenlaisia persoonallisuuksia mahtuu maailmaan, ja että ei ole olemassa mitään tiettyä, oikeaa tapaa olla ja elää. Minäkin kelpaan tällaisenaan ja olen hyvä ja taitava monissa asioissa. Toisaalta minua harmittaa valtavasti, että olen tullut jollekin sellaiselle paikkakunnalle kuin tämä nykyinen asuinpaikkani, mutta toisaalta olen iloinen, että olen saanut nähdä erilaisia paikkoja ja ihmisiä ja ennen kaikkea oppia. Olen iloinen niistä hyvistä asioista ja ihmisistä, joita toki myös olen kohdannut. Olen iloinen, että olen nyt aikuinen ja voin valita asuinpaikkakuntani itse. (Ainakin periaatteessa, työpaikastakin se riippuu.)

Minua auttaa tosi paljon menneiden pohtiminen oppimisen ja oivaltamisen näkökulmasta. Tämäkin ajatus on avautunut minulle viime päivinä siten, että näin koen menneen ja nykyisyyden. Tämä on yksi, oma tulkintani, joka on totta sen verran, että se on totta pääni sisällä kokemuksena, joka sattuu. Onneksi tänään on uusi päivä rakentaa itseään ja elämäänsä ja ottaa etäisyyttä menneeseen.

Thursday, January 02, 2014

Rauhallinen hetki, uusi vuosi

Vuosi vaihtui omalta osaltani rauhallisissa merkeissä. Siihen kuului lämmin glögi, suklaata, pyjama ja kirja. Tällaisissa merkeissä en olekaan uutta vuottani viettänyt vuosiin, mutta se oli ihan mukavaa. Tekeminen ja oleminen oli mukavaa, mutta tällaisiin vuodenvaihtumis-kekkereihin on liian vahvasti iskostunut sellainen ajatus, että pitäisi tehdä hyvässä seurassa jotain räväkkää, joten oleskellessa omassa seurassa mukavasti tuntuu helposti väärältä tai jotenkin oudolta. Eihän se väärää ole, eikä kai outoakaan. Omalla tavallaan oleilu oli varsin nautinnollista ja lempeää.

Katselen tulevaa vuotta hieman jännittyneesti. Mitään varmaa ei ole tiedossa, on vain epävarmoja näkymiä ja mahdollisuuksia. Voisi sieltä kai poimia uhkiakin, kohtia, joissa voi pudota, mutta haluan suhtautua tulevaisuuteen mieluummin mahdollisuuksia kuin uhkia nähden. Kaikkein eniten toivon tälle vuodelle omien toiveiden ja tavoitteiden kirkastumista entisestään ja suuria loikkia niitä kohti. Uskon, että tämä on mahdollista. Tunnetiloista toivon löytäväni enemmän rohkeutta ja vähemmän pelkoa ja varmistelua.

Kehoni yrittää ilmeisesti kertoa minulle taas jotain, kun tunnen oloni hieman kipeäksi. En siis varsinaisesti sairaaksi, mutta kurkussa on "tuntemusta". En pystyisi edes ajattelemaan mitään liikunnallista juuri nyt (ja juuri nyt olisi ollut aikaa rehkiä fyysisesti...), siihen keho tuntuu voimattomalta. Näyttäisi siltä, että hetkellinenkin stressi sairastuttaa minut hyvin nopeasti. Se on tosi turhauttavaa...

... varsinkin, kun minulla on tiedossa tosi työntäyteinen alkuvuosi. Minua oikein hirvittää, miten selviän, vaikka samalla tiedän pystyväni riittävän hyvään suoritukseen, kunhan vain teen parhaani. En silti voi olla ihmettelemättä, miten aina ajaudun suorittamiseen. Vaikka pidän niistä asioista, joita teen, minusta tuntuu, että tekemistä on juuri sen verran liikaa, että ajaudun suorittamiseen ilman todellista paneutumista, läsnäoloa ja ajatusta kyseisiä tekemisiä kohtaan. Ja se ei tunnu hyvältä. No, jos kaikki menee "suunnitellusti", saatan päätyä vuoden mittaan "nautiskelemaan" hyvinkin runsaasta vapaa-ajasta olemattomilla tuloilla, mutta mitäpä sitä etukäteen murehtimaan. En vain ymmärrä, mikä siinä on niin vaikeaa, että olisi sekä paljon vapaa-aikaa että runsaat tulot? ;)

No, jokatapauksessa tärkeintä lienee avoin mieli, lämmin sydän ja valmius tehdä parhaansa sekä itsensä, muiden että ympäristönsä hyväksi. Toivonkin teille lukijoille:

Paljon hyviä asioita Uuteen Vuoteen 2014!

Monday, December 23, 2013

Joulurauha

Turhan kiireisten viikkojen jälkeen tunnen vihdoin joulurauhaa. Työkiireet taukosivat, tenttiin lukeminen rauhoittuu hetkeksi, joululahjat on hankittu ja toimitettu. Muuta ei tarvitsekaan tehdä juuri nyt. Aion nauttia läheisten seurasta, joulusta herkkuineen, lukemisesta ja ulkona liikkumisesta. Niistä on hyvä joulu tehty.

Olen kirjannut menojani ja tulojani viime huhtikuusta asti. Kirjanpidostani näen, että joululahjoihin rahaa meni noin 80 euroa. Siinä on lahjat kuudelle läheiselle. En tiedä, onko se paljon vai vähän vai mitä minun pitäisi summasta ajatella. Ymmärrän, että lahjoihin saa menemään paljon rahaa. 80 euroa on minulle iso summa rahaa. Jos taloudellinen tilanteeni olisi heikompi, tinkisin taatusti lahjoista ensimmäisten kulujen joukossa, enkä tarkoita tällä sitä, että en haluaisi läheisiäni huomioida. Silloin heitä vain täytyisi huomioida jollakin muulla tavalla.

Täytyy myöntää, että (joulu)rauhani on ollut viime viikkoina tosi kateissa. Olen juossut paikasta toiseen, pinnistellyt, yrittänyt ehtiä. Kotona lojuu viikkojen pölyt pitkin lattioita. Liikunta on jäänyt vähiin. Tällainen ei ole tuntunut hyvältä. En ole tehnyt juurikaan asioita, joista nautin. Minun on ollut hankalaa rakentaa itselleni aikatauluja. Kalenterini on täyttynyt työllä ja opiskelulla ja muuta olen tehnyt, jos olen ehtinyt (eli en ole). Haluaisin sovittaa aikatauluihini aktiivisemman liikunnan, koska se tuo hyvää mieltä ja oloa. Olenkin ajatellut, että kokeilen sijoittaa liikkumisen parina päivänä viikossa aamupäiviin. Se olisi ehkä jotenkin luontevampaakin kuin iltasella säkkipimeässä liikkuminen. Viikonloppuisin ehdin onneksi yleensä paremmin, koska olen pyrkinyt pyhittämään ne levolle ja mukaville asioille.

Kaikesta tuosta arkikiireestä huolimatta olen huomannut, että asiat tuppaavat järjestymään. Olen stressannut, mutta osittain suotta: kun on tehnyt parhaansa, se on riittänyt. Toisaalta olen oivaltanut, että minun kannattaa vältellä stressiä niin paljon kuin mahdollista. Stressi ei sovi minulle yhtään ja kun kaikkea sitä ei voi välttää, mahdollisimman paljon kannattaa kuitenkin yrittää pysyä siitä erossa.

Yksi ihana asia tässä joulurauhassa on omien ajatusten selkiytyminen. Kiire ja liika seurassa oleminen puurouttaa ajatukset ja vie ne vieraille vesille. Rauha palauttaa minut kotiin ja olen sinut ajatusteni ja itseni kanssa. Kyllä tämä tästä.


Ihanaa joulua rakkaat lukijat (ja muut tänne eksyvät)!