Wednesday, February 03, 2016

Ystävystymisen haasteet

Sain erään aiemman kirjoitukseni kommenteissa kannustusta pohtia yksinäisyyttä, joten kirjoitan aiheesta nyt jotain mieleeni tulevaa. Miksi siis koen yksinäisyyttä? Mitä se itselleni on? Enkö koe yhteyttä muihin ihmisiin vai onko uusien ystävien löytäminen ja ystävystyminen vaikeaa?

Itselläni kokemus yksinäisyydestä liittyy oikeastaan kumpaankin asiaan, sekä yhteyden kokemiseen että ystävien löytämiseen. Kummankin kanssa on jonkin verran haastetta, mutta toisaalta tilanne ei ole ihan mahdoton. Olen löytänyt ihmisiä, joiden kanssa olen kokenut yhteyttä, ja olen toisinaan tutustunut uusiin ihmisiin. Ehkä haastavinta on syventää kaveruus ystävyydeksi ja ylläpitää ystävyyttä. Taidan useimmiten kompastua tähän vaiheeseen.

Uusien ihmisten löytäminen vaatii työtä. Pitää olla aktiivinen, kysyä kahville tms., muuten ei tapahdu mitään. On minuun toki joskus otettu yhteyttä ja pyydetty johonkin ja se on ollut joka kerta tosi ilahduttavaa :) Toisinaan yhteys toiseen löytyy nopeasti ja toisinaan ei lainkaan, mutta käy kummin tahansa, niin se ei minua haittaa. On mukavaa tavata uusia ihmisiä, vaikka se ei johtaisikaan kovin moneen tapaamiseen. Koen tapaamiset antoisina ja useimmiten olen ilahtunut saamistani uusista ajatuksista ja ideoista.

Yhteyden kokeminen muihin ihmisiin on haastavaa. Esimerkiksi työpaikoilla se on ollut itselleni melkein mahdotonta. Olen tavannut ihan vain muutaman sellaisen työkaverin, jonka kanssa olemme olleet melkein heti samalla aaltopituudella. Se on ollut tosi hienoa ja tuonut töissä käymiseen uutta iloa ja eloa. Vaikka joihinkin näistä henkilöistä en ole kovin hyvin lopulta tutustunutkaan, niin yhteyden olen tuntenut heti. On voinut työpäivän aikana olla "samalla puolella", hymyillä toiselle ja tietää, että se tarkoittaa sitä, että pidämme toisistamme, olemme hyviä työkavereita toisillemme.

Vapaa-ajalla on ollut haastavampaa varsinkin, kun en ole viime aikoina harrastanut aktiivisesti mitään sellaista, jossa muodostuisi ryhmä ja edes jonkinlainen ryhmähenki. Kaipaan niitä aikoja, kun oli harrastusporukka, jonka kanssa tehdä asioita vapaa-ajalla. Ehkä se, että joskus on ollut tuollaista ja enää ei, luo yksinäisyydentunnetta, koska en oikeasti ole enää niin monen ihmisen kanssa tekemisissä kuin vielä muutama vuosi sitten. Kaveriporukka oli kiva, vaikka kukaan heistä ei ollutkaan erityisen läheinen minulle.

Varsinaisia ystäviä minulla ei ole koskaan ollut monta. Ystävystymiseen vaatii sopivan henkilön löytämisen, yhteyden löytämisen, ystävyyden syvenemisen ja ystävyyden ylläpitämisen. Johonkin tuo itselläni kaatuu. Olen huomannut, että jotkut ovat niin kiireisiä tai kavereita/ystäviä on jo paljon, että homma karahtaa kiville ehkä jommasta kummasta syystä tai molemmista. Minäkin olen välillä ollut niin kiireinen ja väsynyt, että kavereihin on tullut panostettua liian vähän. Jos kaipaa ystäviä, pitää antaa heille aikaa, pitää yhteyttä, ainakin suhteen alkuvaiheessa. Lapsuudenystäväni kanssa voimme pitää "taukoa" ja jatkaa ystävyyttämme siitä, mihin aikanaan jäätiin. Meillä on luottamus ja kiintymys, me tiedämme, että olemme ystäviä, vaikka mitä tapahtuisi. Tätä sidettä uuden ihmisen kanssa ei voi olla. Yhteydenpidon ei tietenkään tarvitse olla kovin aikaa vievää ja tiivistä, mutta sitä olisi kai hyvä kuitenkin jonkin verran olla.

Omaan kokemukseen yksinäisyydestä liittyy myös se, miten paljon olen elämässäni (erityisesti vapaa-ajalla) yhteydessä toisiin ihmisiin. Määrä on vähentynyt vuosien varrella ja se on tuntunut ikävältä. Olisi mukavaa, jos olisi kavereita, ystäviä, verkostoa. Onneksi viihdyn itseni kanssa, joten olen enimmäkseen melko ok tilanteen suhteen, mutta toivoisin kyllä muutosta. Kaipaisin enemmän ihmisiä ympärilleni, näin se vain on.

Toivoisin löytäväni tasapainon asian kanssa. Eli toivon, että jaksaisin toimia siten, että kavereiden löytäminen olisi mahdollista ja toisaalta toivon, että olisin tyytyväinen omaan olemiseeni näinkin. Elämä tuntuu kurjalta, jos keskittyy siihen, mitä ei ole. On siinäkin puolensa, että on omaa aikaa latautua ja voimistua arkista aherrusta varten. Puolensa ja puolensa.

Saturday, January 30, 2016

Tuumailuja tammikuusta

Huh, kun tammikuu sujahti nopeasti ohi! Se on mukavaa, tuntuu hyvältä kulkea kevättä kohti. Tässä kuussa elämääni on tullut muutos siinä mielessä, että olen alkanut arkipäivisin harrastaa työnteon kaltaista toimintaa. Siis tiedättehän, sellaista, jossa tehdään töitä, mutta ei makseta palkkaa. Täytyy myöntää, että minulle on ollut henkisesti vaikeaa sopeutua tuollaiseen rooliin. Herätä aamulla aikaisin, ahkeroida päivä ja illalla raahautua väsyneenä kotiin hoitamaan askareita siellä. Samalla miettiä sitä, mistä voisi säästää, kun tuloja on turhan vähän. Mietin myös sitä, kuinka usein voisin käydä työkavereiden kanssa lounailla, kun oikeasti ei ole varaa moiseen, mutta sosiaalisista syistä olisi hyvä käydä. Välillä olen ymmärtänyt, että elän ihan eri maailmaa kuin ne muut, jotka ovat vakituisessa työssä ja voivat suunnitella ja rakentaa elämäänsä eteenpäin. Silti ei auta pohdiskella liikaa, vaan ottaa itse irti se, mitä tilanteesta voin ottaa irti. Ihan itselleni vain.

Pakkasjakso oli toisaalta kiva ja toisaalta ei. Se vaikeutti kulkemista paikasta toiseen ja vaikka olin työmatkoilla pukeutunut hyvin, palellutin itseni useampaan kertaan. Toisaalta nautin talvesta, lumesta ja pakkasen nipistyksestä poskillani. Pidän talvesta.

Kävin hiihtämässä järven jäälle tehdyllä ladulla. Se oli ehkä kuukauden paras hetki. Nautin koko kehon työskentelystä, lumisista maisemista, raikkaasta ilmasta. Tuntui hyvältä puuskuttaa luonnon keskellä ja päivän kruunasi loppupäivän ihanan raukea olo.

Sitten marraskuu teki paluun. Suren (ainakin toistaiseksi) yhteen viikonloppuun jäänyttä hiihtokautta ja ulkoilun hankaluutta liukkauden vuoksi. On jäätä, vettä, loskaa, sadetta ja tuulta. Talvea kaipaan, mutta on vaikea uskoa sen paluuseen enää, vaikka pari kuukautta olisi aikaakin. Kun onhan tämä jo kolmas talveton (tai lyhyt) talvi peräkkäin. Harmittaa asua tällaisessa paikassa, jossa vuoteen mahtuu monta marraskuuta.

Keskimäärin asiat ovat kai aika hyvin. Uuteen arkeen sopeutuminen on tuonut omat haasteensa, liian lyhyet yöunet ja väsymyksen, mutta uskon sopeutuvani, kun annan aikaa ja riittävästi lepoa itselleni. Toivon meille kaikille valoisampaa helmikuuta!

Friday, December 25, 2015

Rauhallista joulun viettoa ja pohdintaa kirjoittamisesta

Joulu on ollut leppoistamista, syömistä ja ulkoilua. On ollut enimmäkseen mukavaa, vaikka kiireiden jälkeen ajan antaminen itselle ja omille ajatuksille nostaa raskaita ja ahdistavia ajatuksia pintaan. Olisi kiva, jos olisi kevyttä ja mukavaa.

En ole oikein tiennyt, mistä kirjoittaisin. On ollut niin paljon raskasta, kivireen kiskomista, että en ole halunnut kirjoittaa negatiivisista asioista ja siten pyöriskellä ikävissä tunteissa. Olisi mukavaa kirjoitella positiivisista asioista, iloista ja arjen harmittomista sattumuksista, mutta se on tuntunut vaikealta, aivan kuin tuollaisia asioita ei olisi ollut, vaikka on niitä ollut. On ollut isojakin ilon hetkiä. Ehkä ahdistuksen syövereissä sukeltaessa unohtaa ne hyvät asiat, jotka kannattelevat raskaalla hetkellä. Ehkä jos kirjoittaisin niistä pienistä kivoista asioista, joita on, oloni kevenisi? Pitäisikö kirjoittaa avoimemmin vai ei-avoimesti?

Tämä vuosi on ollut varsin miinusmerkkinen, vaikka valopilkkujakin on ollut. Olen ollut aika aktiivinen, yrittänyt etsiä elämääni uusia kivoja asioita ja ehkä löytänytkin jotain pientä. Silti nyt on aika tyhjä olo ja ponnistelujen tuotto tuntuu vähäiseltä. Ehkä pitäisi kääntää katse puutteista saavutuksiin, kun kyllä varmaan hyvääkin on, kun hieman kaivelisi. Ja onkin, on vain vaikea nähdä sitä.

Tuntuu kuin joulu olisi jatkuvasti, aika menee niin nopeasti, vuodet vierivät. Tuntuu, että en oikein pysy enää mukanakaan, aivan kuin putoaisin kelkasta. Taas joulu? Samalla nämä joulun pyhät kuluvat tosi hitaasti. Vaikka viihdyn hyvin (itsekseni), niin levottomuus kaihertaa, kaipaisin tekemistä. No, alkuvuodesta tekemistä pitäisi riittää, ainakin suorittamista ja ahkeroimista. Mukavasta tekemisestä en tiedä, mitään ei ole sovittuna eli ei ole mukavaa odotettavaa. Haaveilin elokuviin menosta, mutta olen hukannut ilmaiseksi saamani elokuvaliput, joten en pysty menemään, kun elokuviin meneminen on niin turkasen kallista. Jos olisi varaa, olisi helpompaa keksiä tekemistä, mutta kun ei oikein kukkaro salli maksullisia tekemisiä...

Tulisikohan tänään jotain hyvää telkkarista, voisin viihtyä sen äärellä jotain hyvää napostellen. On tässä joulussa ihan kivojakin puolia, jos saan murheet sysätyksi hetkeksi toisaalle :)

Wednesday, December 23, 2015

Hyvää joulua!

Oho, onpas suunnittelematon kirjoitustaukoni venynyt pitkäksi! Ei ollut tarkoitus... Syksyni on ollut kiireinen ja raskas, ajatukset yhtä mössöä, joten en ole saanut itsestäni irti oikein mitään ylimääräistä. Palaan tänne kuitenkin joulun jälkeen, kun toivottavasti elämä hieman tasaantuu.

Kun lumitilanne on etelä-Suomessa ollut mitä on, niin tuon teille lunta tämän kuvan muodossa. Toivottavasti me kaikki pystymme hiljentymään joulunviettoon niin hyvillä mielin kuin se on kullekin mahdollista. Tämä joulu on nyt ja nyt saa iloita, rauhoittua, möllöttää tai hykerrellä itsekseen peiton alla, ihan mitä kukin haluaakaan.

Oikein hyvää ja rauhallista joulua! 


Tuesday, October 27, 2015

Hämärtyvää, pimenevää

Nyt on taas se aika, kun voi sanoa pimeän tulleen. Vaikka päivällä aurinko paistoi ihanasti, arkiaskareiden jälkeen pimeni nopeasti. Nyt on säkkipimeää, kun ulos kurkistaa. Mietin kuuden aikaan, että viitsisinkö laittaa pyjaman päälle. Puoli seitsemältä päätin jumpata. Tämän pienen kotijumpan jälkeen, noin puoli kahdeksalta, menin suihkuun ja kiskoin vihdoin pyjaman päälleni. Pidän pyjamista ja yöpaidoista, yövaatteista noin yleisesti, koska ne luo turvallisuuden tunnetta. En tiedä, mistä se johtuu. Nyt on mukava istua pyjama päällä aivan liian aikaisin. Olisin valmis nukkumaankin, mutta tuskinpa uni tulee. Käperryn kohta kirjan kanssa peiton alle sohvalle. Se on tähän hetkeen parasta askaretta. Ehkä keitän vielä jotain lämmintä juotavaa.

Sunnuntaina oli hämärää ja harmaata, satoi. Päivässä oli tunti enemmän aikaa kuin yleensä ja se tuntui. En oikein tiennyt, mitä olisin tehnyt, joten kiersin alkupäivästä kotona ihmetellen ruhtinaallista aikaa ihan mihin tahansa tekemiseen! Siivosin hieman ikään kuin velvollisuudesta ja sen jälkeen luin sohvalla. Välillä katselin digiboksilta yhtä sarjaa. Yksi jakso ja sen perään seuraava jakso. Ja taas kirjan lukemista väliin. Illemmalla kävin kävelemässä vesisateessa ja ihmettelin ympärillä näkyvää silkkaa mustuutta. Muistin, että olisi pitänyt olla heijastimia mukana. Jossain välissä taisin syödä jotain, herkkujakin.

Kaipaan juuri nyt jostain syystä paljon rauhaa ja tasapainoa, jota koen saavani lukemalla ja katsomalla mielenkiintoisia ohjelmia. On levollista ja ihanaa olla turvassa kotona, kotisohvalla ja antaa maailman mennä menojaan. Välillä on mukavaa käydä ulkona, kuten lauantaina, jolloin kävelin pari tuntia. Sen jälkeen oli ihanan väsynyt olo. Kaipa kaipaan paljon lepoa, kun jokin aika sitten oli liikaa kaikenlaista rasittavaa, painetta aiheuttavaa. Kunpa saisin tämän rauhallisen hetken pysymään pidempään, en nyt kaipaa mitään ylimääräistä rasittavaa ja stressattavaa. Arki uuden opin parissa riittää tähän hämärtyvään syksyyn.

Thursday, October 22, 2015

Retkellä suolla

Tarkoitukseni ei ollut retkeillä suolle, vaan lähdin kävelemään kartasta katsomalleni retkeilyreitille. Tarkoituksenani oli viettää rentoa päivää, tutustua uuteen paikkaan ja samalla tarkastella, jos reitin varrella oleva metsä olisi mustikka- tai puolukkamaastoa. Ilahduinkin suuresti, kun metsä oli nimenomaan marjastusmetsää: mustikanvarpuja oli paljon ja laajalla alueella ja puolukkaakin löytyi. Yllätys oli tosi suuri erityisesti siinä, että puolukoita ei ollut poimittu, vaan niitä löytyi ylikypsänäkin vielä aika paljon. Hyvä löytö.

Kävellessäni hieman vielä eteenpäin saavuin suolle. Hetken ihmettelin, että onkohan polku riittävän kova melko helposti kastuville kengilleni, mutta oli se. Pysähdyin hengittämään suon tuoksuista ilmaa ja katselemaan ympärilleni. Oli ihanaa. Lopulta katsoin jalkoihini, jotta olisin löytänyt mahdollisimman kuivan reitin pois. Karpaloita! Aloin etsiä niitä lisää ja niitähän löytyi varsin paljonkin:


Karpalot olivat melko pieniä, mutta aloin innoissani kerätä niitä. Kuvaan tuli myös kenkäparkani, joka kastui, kun hyörin innoissani karpaloiden perässä suolla ja ilman kumisaappaita. Olipahan kokemus :) Lopulta oli pakko lähteä pois, kun jalkani olivat märät ja kylmät ja en ollut varma, kuinka pitkä matka edessä vielä oli (ei ollut karttaa mukana, tosi fiksua kuljeskella oudoissa metsissä ilman karttaa). Matka oli lopulta varsin lyhyt.

Saalista ei tullut hurjasti marjojen muodossa, noin puoli litraa, mutta kokemus oli itselleni merkittävä. Marjapaikka oli ensimmäinen ihan itse löytämäni nykyiseltä asuinpaikkakunnaltani! Olen aiemmin marjastanut vain kotiseudullani tai muilla paikoilla, jotka ovat olleet läheisteni tai ystävieni jo tietämiä marjapaikkoja. Tunsin oloni tosi onnelliseksi ja onnistuneeksi. Kiitolliseksi. Jotenkin tuli sellainen olo, että tämä on omaa elämääni.


Tuesday, October 20, 2015

Oppia opin päälle

Oppia ikä kaikki, sanotaan. Tällä toki tarkoitetaan muutakin kuin varsinaista opiskelua jossain laitoksessa, mutta itselleni tuo osuu nyt nimenomaan "laitosopiskeluun" liittyen. Eli työnhakuni on ollut tuloksetonta, mutta hakuni erääseen koulutukseen tärppäsi. Juuri kun iloitsin valmistumistani eli sitä, että ei tarvitse hetkeen opiskella mitään suorittamalla. No, taas opiskellaan.

Oikeastaan tuntuu tosi typerältä se, että ihmisiä vain koulutetaan ja koulutetaan (usein yhteiskunnan varoilla), vaikka ongelma on se, että työpaikkoja ei vain yksinkertaisesti monilla aloilla ole. Toisaalta näen täydennyskoulutukset tosi hyvinä täsmäkoulutuksina tietyille alueille, jotka voisivat työllistää. Se, mitä itse nyt opiskelen, on sellaista, mitä ei juuri oppilaitoksissa opiskella ja osaamista periatteessa tarvitaan. Periaatteessa. Mutta kun työnhakijoita on pilvin pimein, niin työnantajat hakevat sitä täydellistä. Minun taustastani ei oikein saa täydellistä... ainakaan sellaisiin paikkoihin, joita voisi olla tarjolla.

Täällä voin sentään tunnustaa, että olen kurkkuani myöten täynnä työnhakua, vaikka en ole sitä vielä ehtinyt kovin paljon tekemäänkään. Työnhakuilmoituksia lukiessa tulee niin huono ja osaamaton olo, että lannistuu jo siinä. Ajatukseni profiloida osaamiseni erikoisesti tuntui toki ajatuksena hienolta ja kiinnostavalta ja olenkin saanut profiloinnistani yllättynyttä ja positiivista palautetta - mutta en todellakaan varsinaiseen työnhakuun liittyen tai työnantajilta. En ymmärrä, miksi sanotaan, että erikoinen ja monialainen profilointi voisi kannattaa.

Nyt pitäisi innostua harjoittelupaikan etsimisestä ja täytyy myöntää, että vaikeaa on. Olen tunteja tutustunut yritysten nettisivuihin ja joka paikkaan tunnutaan kaipaavan tiettyjä asioita osaavia ihmisiä, osaavampia, superguruja, kaikenhallitsevia. Tuntuu, että tarjolla on vain muotteja, joihin en sovi (enkä ehkä edes halua sopia). Ahdistaa ajatuskin soitella tuollaisiin paikkoihin ja tarjota itseäni. Uh.

Itse koulutus on kiinnostavaa, koska olen utelias ja pidän aidosti uusien asioiden opiskelusta. Olenkin ajatellut ottaa ilon irti uusista asioista ja jos sitten käy siten, että en kelpaa mihinkään työharjoitteluun, niin murehdin sitä asiaa sitten aikanaan.

Monday, October 19, 2015

Hengähdystauko metsässä

Kävin viikonloppuna patikoimassa metsässä. Seurasin polkua ja mitä pidemmälle askeleeni veivät, sitä kevyemmäksi tunsin oloni. Arki ja huolet karisivat hiljalleen ja oloni alkoi tuntua omaltani. Tuollaisessa maisemassa ei voi olla muuta kuin onnellinen.


Luonnon voima on ihmeellinen. Olen kokenut sen lukemattomia kertoja, mutta aina se jaksaa hämmästyttää. En oikein osaa selittää sitä muuten kuin että tulee jotenkin tosi oma olo. On hyvä olla juuri sellaisena kuin on, olo on rauhallinen ja tasapainoinen, juuri oikea. Mieli ikään kuin vapautuu puristuksesta ja kahleista, joita ei tiennyt olevankaan (joskus toki tietää niiden olemassaolosta, mutta usein ei).

Retkeni suunnitellulla taukopaikalla oli porukkaa, joten jatkoin kulkemistani. Etsin oman kaatuneen puuni, jolle istahdin hengähtämään. Join kaakaota ja söin eväitäni. Muuta en kaivannut. Metsäterapia toimi tälläkin kertaa.

Wednesday, October 14, 2015

Iloa kukista

Rakastan kukkia. Pidän kukkien kuvaamisesta valtavasti ja katselen ottamiani kukkakuvia. Tykkään myös kosketella ja haistella kukkia, ehkä minun olisi pitänyt syntyä kimalaiseksi. Noin viikko sitten ennen pakkasia kävin keräämässä kasvimaalta kukkakimpun, viimeisen menneelle kesälle. Tuntui oudolta kantaa tuuheaa kukkakimppua, kun ympärillä oli täysi syksy ja palelsi. Kaksi vuodenaikaa kohtasi. Otin vielä viime hetken kuvia kasvimaalla sekä myöhemmin parvekkeellani, jossa kukkakimppuni on nyt ollut. Se on säilynyt koko viikon muuttumattomana, näyttää ja tuoksuu edelleen aivan ihanalta. Tässä alla jotain otoksiani, pieni ripaus kesää teillekin :)

Kimalaisen taival päättyi kukalle, hyvään paikkaan päätyi uupuneen taival.


Muutama kehäkukka kurkottelee taivaisiin.


Ihana kukkakimppuni, jota ihailen joka päivä.


Maa-artisokan kukka. Olivat vielä hieman supussa, kun keräsin niitä, mutta aukesivat lopulta.


Friday, October 02, 2015

Elämän puhureita

Ulkona puhaltaa ärhäkkä tuuli. Se sopii hyvin tämän viikon arkipäivieni päätökseksi, puhureita on riittänyt niissäkin. Mielenkiintoista, miten elämä näyttää menevän: on pitkään tylsää ja toivoo vaihtelua, jotain tapahtuvaksi. Sitten tapahtuu kerralla niin paljon, että ei jaksaisi, ajatukset tukkeutuvat ja ratkaisujen tekeminen on vaikeaa, elämään kaipaa rauhaa ja tasaisuutta. Kunnes taas tulee rauhallinen vaihe jne. Kierre. Miksi ei voisi olla sopivaa?

Yksi rauhallisempi viikon teema on ollut kasvimaan siivous ja sadonkorjuu. Kirjoittelen siitä enemmän myöhemmin ja kenties noista puhureistakin. Näitä kuvan ihanuuksia olen saanut ihailla kasvimaalla, niissä on vielä paljon nuppuja, mahtavatko ehtiä avautua. Kasvin nimi on unohtunut, laitoin niin paljon erilaisia kukkasia. Pitäisi käydä vielä ennen hallaa ottamassa paremmalla kameralla kuvia, jotta olisi kukkia talveksikin.

Hyvää viikonloppua!


Tuesday, September 29, 2015

Mie en halluu päättää...

Miksi elämässä pitää tehdä päätöksiä, jotka ovat omalle pienelle päälle aivan liian isoja asioita käsiteltäväksi? Tältä tuntuu juuri nyt. Päätöksenteko isoissa asioissa, joissa on aivan liikaa vaihtoehtoja (siis ainakin kaksi), on minulle vaikeaa. Mahdottomaksi se muuttuu, jos vaihtoehdot ovat tasavahvoja ja toisiaan poissulkevia.

Miten voi päättää asioista, jotka tosiaan sulkee toisiaan pois? On kaksi tärkeää asiaa, mutta jos valitset vaihtoehdon 1, niin vaihtoehto 2 on ainakin toistaiseksi täysin suljettu ovi. Äh.

Tähän ei auta järkeily eikä tunteilu. Järkeilyllä saa vain pään kipeäksi, koska kaikki vaihtoehdot keräävät riittävästi plussia ja miinuksia. Tunteilu ei myöskään auta, koska se vetää kaikkiin suuntiin.

Olisi mahtavaa, jos ei tarvitsisi tehdä vaikeita päätöksiä, mutta kutsutaanko sitä tilannetta enää elämäksi? Haudassa ei tarvitse valita eikä harmita. Nyt voi harmittaa, jos valitsee väärin. Toisaalta mikä on väärin ja mikä oikein? Sitä paitsi eiku-nappia ei ole, joten mitäpä sitä jälkeenpäin harmittelemaan, jos menee huti. Elämä jatkuu valinnan jälkeenkin, mutta ongelma on siinä, että stressi valinnan vaikeudesta ehtii kyllä nujertaa ennemmin kuin kykenee tekemään yhtään mitään päätöksiä...

Sellainen pää olisi kiva, joka ei vatvoisi kaikkia asioita ytimiä myöten, vaan kykenisi tekemään päätöksiä ja olemaan stressaamatta. Vai pitäisikö olla kiitollinen vaihtoehdoista, olisihan sekin kurjaa, jos niitä ei olisi...

(Jatkan päätöksenteon viivyttelyä.)

Thursday, September 24, 2015

Harmaata massaa...

Tämä vuosi on ollut itselleni mielestäni lievästi miinusmerkkinen. On ollut varsinkin ajoittain tosi raskasta, elämä on tuntunut vain ikävältä ponnistelulta, sinnittelyltä ja harmaalta. Vuodenajoista itselleni se ikävin on lähestymässä (pimeäloska-aika), joten fiilikset helposti senkin myötä lähtevät laskuun... Oikeastaan melkein jo odotan vuodenvaihdetta, jotta tämä vuosi olisi lusittu ja voisi kuvitella aloittavansa "alusta" taas ensi vuonna. Oikeasti elämä on tässä ja nyt, eikä vuodenvaihteessa tapahdu mitään ihmeellistä.

En tiedä, mistä saisi väriä ja innostusta päiviin. Taloudellisesti ei ole oikein varaa hemmotella itseään ja kirmata tapahtumissa ja muissa vastaavissa. Samalla, kun mieli tuntuu harmaalta ja tylsältä, pitäisi kuitenkin olla ulospäin innostunut ja aktiivinen ja rakentaa jotain (työ)elämään päin. Tuntuu tosi ristiriitaiselta, vaikka toisaalta kun pakottaa itsensä olemaan innostunut ja aktiivinen, jotain sellaista lopulta oikeasti muodostuu sisälleni. Saan hieman kiinni jostain ja jotain aikaiseksikin.

Kai on siten, että innostusta täytyy luoda itse, jos sitä ei ulkopuolelta (juuri) mikään herätä. Nyt kun mietin, niin kaipaisin oikeastaan vain seuraa, mukavaa tekemistä, tukea ja kannustusta. Onko se elämässä normaalia, että ihmisillä on tukea ja kannustusta? Minusta tuntuu, että olisin paljon energisempi ja iloisempi sekä uskoisin itseeni enemmän, jos saisin kannustusta ja hyväksyntää nykyistä enemmän. Tuntuu vain siltä, että ei sellaista voi "vaatia", vaan pitää sinnitellä itse, yksin. Olen kai sikäli reipas, suomalainen "tyttö", joka hoitaa asiansa hyvin ja jota (juuri) kukaan ei näe. Kun kerran pärjään ulkoisesti ihan hyvin.

Tästä tajunnanvirrasta tuli mieleeni, että pitäisi olla kannustusryhmiä ihmisille, joilla on syystä tai toisesta kannustusvajetta. Tänä aikana tällainen tulisi tosi tarpeen, kun liian monesta suunnasta tulee kaikkea lannistavaa.

(Olikohan tässäkään tekstissä muuta kuin harmaata lankamyttyä.)

Saturday, September 19, 2015

Punainen lanka

Olen saanut CV:ni palautetta, että siitä puuttuu punainen lanka. En ihmettele: en ole keskittynyt mihinkään tiettyyn asiaan. Opintojeni tavoitteena oli suunnata urani uusille vesille, mutta pelkästään opiskelleena työt uusilla suunnilla eivät avaudu. Tämä on karu tosiasia. Suunnan olin ajatellut ottaa saamani työn mukaisesti. No, en ota.

Mietittyäni punaista lankaa tarkemmin ymmärsin, että koko elämästäni puuttuu punainen lanka. Minulla on pientä puuhastelua siellä ja täällä, kivoja harrastuksia ja mukavaa tekemistä, mutta jos minun pitäisi sanoa, mikä tarkoitus puuhastelullani tällä pallolla on, niin en todellakaan tiedä enkä ymmärrä. En keskity mihinkään yhteen asiaan syvällisesti siten, että se täyttäisi elämäni. Elämäni ei etene enkä oikein saa toteutettua suurempia suunnitelmiani. Kierrän samaa kehää vuodesta toiseen suuntavaisto hukassa toivoen, että edes läheiseni ovat tyytyväisiä toimiini. Hullua.

Miten elämäänsä voisi löytää suunnan, tarkoituksen? Jonkin sellaisen isomman asian, josta voisi vaikka kirjoittaa. Olen hyvä suunnittelemaan kaikenlaista, mutta jos jotain suurempaa pitäisi toteuttaa, niin kaikenlaisia "esteitä" ilmaantuu. Muka. Oikeasti voisin toteuttaa enemmänkin asioita, mutta aika ei riitä. Kohta ei myöskään raha. Tosin onhan onneksi halpojakin kiinnostuksen kohteita, joihin keskittyä. Pitäisi vain päättää, mitä se voisi olla.

Miksi keskittyminen johonkin (yhteen) suurempaan asiaan on niin haastavaa? Ehkä ongelma ei ole se, että minua ei kiinnostaisi mikään, en vain "kykene" valitsemaan omaa suuntaani. Tai ehkä en vain aidosti tiedä, mihin suunnata. Sen tiedän, että kaipaan suuntaa ja jotain sellaista intohimon kohdetta, jota pystyn toteuttamaan.

Äh, olikohan tässä tekstissäkään punaista lankaa ;)

Saturday, September 05, 2015

Vanhaa vai uutta työelämässä?

Olen opiskellut uuden tutkinnon siksi, että pääsisin suuntautumaan työelämässä uusille urille, toisenlaisiin töihin kuin mitä olen aiemmin tehnyt. Opiskelu oli mielekästä, mutta olen iloinen siitä, että se on ohi. Aikansa kutakin. Valitettavasti olen nyt joutunut huomaamaan, että mahdollisuuteni saada toiveideni ja koulutukseni mukaista työtä on erittäin heikko, paikkoja ei juuri ole ja hakijoita on valtaisat määrät ja siinä vastavalmistuneet hukkuvat jalkoihin.

Aiemmin tekemäni työ on myös kulkenut suuntaan, joka ei oikein enää istu minulle eikä osaamiseeni. En myöskään ole asiasta juuri kiinnostunut, mistä syystä koin parhaaksi poistua niistä hommista. Tilanne on kuitenkin nyt se, että näitä vanhan työni kaltaisia työpaikkoja on tarjolla jonkin verran, tosin vähän on sellaisia, joihin osaamiseni enää sopii, mutta niitäkin saattaa olla.

Nyt minulla on ristiriitaiset fiilikset. Toki työtä kuin työtä kannattaa tehdä tässä työllisyystilanteessa, mutta jos sattuisin pääsemään vanhan työni kaltaiseen työhön, niin olisiko se uuteen uraan pääsemiseni surma? Menevätkö mahdollisuuteni jumiutumalla vanhaan ja tylsään ja hukkaan koulutukseni vai olisiko hyvä olla aktiivinen ja tehdä mitä tahansa? Saattaisihan tuo "vanhaan ja tylsään" työhön meneminen avata usia ovia johonkin toiseen suuntaan, mutta toisaalta on riski, että palaan takaisin lähtöpisteeseen. Toisalta saatan olla ylikoulutettu (mitähän sekin on?)  niihin hommiin eli kunhan nyt tässä vain pohdin asiaa.

En tiedä, mitä tuumaisin asiasta. Olisiko jollakin kokemuksia ja ajatuksia asiasta?

Friday, September 04, 2015

Perhosten pauloissa

Kuvan ihanuuksia lenteli tänään runsaasti kasvimaalla. Lisäksi siellä oli päivää paistattelemassa ja kukissa hyörimässä myös sitruunaperhosia ja jotain valkoisia perhosia. Näky oli aivan ihana! Harmittelin, että muuta kameraa ei ollut kuin puhelin, mutta yritin sillä kuvata. Nämä neitoperhoset olivat tosi pelottomia, sain kuvata jopa kymmenen sentin päästä ja ne vain keskittyivät kukkiin! Yksi melkein laskeutui kädelleni. Olin aivan myyty.


Samettikukkani alkavat olla parhaat päivänsä nähneitä, kuten kuvassa näkyy (pitäisi poistaa kuihtuneita kukkia...). Tämän päiväinen perhospaljous muistutti minua siitä, että kukkien kasvattaminen ei ole turhaa: oli aivan upeaa tarkkailla perhosten ja kimalaisten hyörintää kukissa, joita olin kylvänyt alkukesästä. Tunsin ponnisteluistani olleen jotain iloa luonnollekin. On uskomatonta, millainen voima luonnolla on piristää. Olin apea mennessäni kasvimaalle, mutta aikani perhosia ihastellessani piristyin. Miten aikansa voi saadakin kulumaan vain katselemalla perhosia ja kukkia? Aivan hyvin. Tulisipa vielä lisää aurinkoisia hetkiä :)

Wednesday, September 02, 2015

Mietteitä kesästä

Minulla on hämmentynyt olo: kesä oli ja meni? Miten se meni noin nopeasti? Niin, elämä menee nopeasti nykyään, en tiedä mihin.

Kesäkuussa mietin työttömyyttä ja taloudellista toimeentuloani, josta en vielä tiennyt mitään. Ahersin kasvimaalla ja olin tyytyväinen, että ei tarvinnut kotona hikoilla sisällä. Heinäkuussa kitkin, reissasin kotomaassamme ja tapasin (uusia) ihmisiä. Lomailin ja olin tyytyväinen, että ei tarvinnut kotona hikoilla sisällä. Elokuussa istuskelin ulkona, ihmettelin aurinkoa ja lueskelin. Tein pientä reissua, tarkkailin rusketusrajojani, joita hädintuskin näkyi, ja lomailin, oli mukavaa. Totesin uimisen jäävän tältä kesältä väliin, kun kahlasin järvessä hiekan puristuessa ihanasti varpaideni välistä. Vesi oli kylmää. Loppukuusta tukieni lopullinen taso selvisi ja ahdistuin. Kotona sai hikoilla riittävästi.

Kesääni sävytti siis liian tiukka aikataulutus tekemisieni kanssa, taloudellisten asioiden pohtiminen, kasvimaan rikkaruohotilanteen uuttera hallintayritys (joka epäonnistui), auringosta nauttiminen (sitten, kun sitä tuli) ja kivojen ihmisten tapaamisesta ja seurasta nauttiminen. Hyvää oli myös hetkissä, jolloin sain vain olla rauhassa ja lukea kirjoja. Kaikesta hyvästä huolimatta on jotenkin miinusmerkkinen olo, jotain uupuu. Syksy tulee liian aikaisin, en ole valmis.

Tällainen kesä tällä kertaa.

Thursday, August 13, 2015

Pyrkimyksiä vähentää stressiä

Olen vuosien varrella muuttunut herkemmin stressaavaksi tai stressille herkemmäksi, miten sen nyt ottaakaan. En muista nuorena niin paljon stressanneeni jännittäviä tilanteita, mutta ehkä se johtuu siitä, että nuorena ei muutenkaan mieti asioita pitkällä tähtäimellä. Silloin elää enemmän hetkessä, nyt erilaisten valintojen seurauksia tiedostaa etukäteen liiankin hyvin, mikä tarkoittaa itselläni vaihtoehtojen loputonta puntarointia (mikä myös stressaa).

Olen nyt pyrkinyt tekemään asialle jotain, en tiedä auttaako se, mutta kannattaa kokeilla. Suurin osa stressistäni on nimittäin turhaa, riittäisi kyllä, jos stressaisi ja jännittäisi ihan vain "oikeita" asioita.

Ensin pyrin tunnistamaan stressin itsessäni. Seuraavaksi analysoin tilanteen eli arvioin, onko stressille oikeaa aihetta. Tämä pitää sisällään pohdinnan siitä, mikä on pahinta, mitä voi tapahtua asioiden mennessä pieleen. Usein pahin mahdollinen asia ei ole kovinkaan paha, vaan esimerkiksi joku pahoittaa hieman mieltään, mikä lienee usein parempi vaihtoehto kuin yletön stressaaminen. Esimerkiksi jos aikatauluni ovat liian täynnä, on parempi karsia menoja kuin stressaantuneena ja ahdistuneena juosta menosta toiseen ja olla lopulta ihan poikki.

Olen pyrkinyt näkemään stressaavat tilanteet uudella tavalla. Kävin hiljattain yhdessä haastattelussa, joka luonnollisesti jännitti etukäteen hurjasti, mutta pohdin tilannetta etukäteen. Ajattelin pahimmat vaihtoehdot, jotka voisivat tapahtua ja ymmärsin, että ne eivät ole lainkaan pahoja. Jos toteutuvat, unohdan ne nopeasti. Sen jälkeen mietin, että kun elämästä olisi hyvä nauttia, niin aion nauttia haastattelusta, pidän siellä hauskaa. Tämä kuulostaa ehkä yliampuvalta, mutta pyrin tuollaiseen positiiviseen sisäiseen vireeseen, joka syntyy hauskasta tekemisestä ja siitä, että on täysillä läsnä siinä, mitä tekee. Hymyilin paljon ja olin innostunut. Luulisin, että tällainen vire ei olisi paha asia, ja haastattelun aikana ja jälkeen minulla olikin oikein mukava ja energinen olo (vaikka toki jännittikin). Meni sitten haastattelu miten meni (en tiedä vielä), mutta olin ainakin oma itseni ja tein parhaani, nyt voin "unohtaa" koko asian ja mennä elämässä eteenpäin.

Olen kuullut itseäni viisaammalta, että stressaaminen ei kannata. Näinhän se on, toivottavasti opin itsekin näkemään asiat kepeämmin.

Friday, July 31, 2015

Rauhoittuvaa kesää

Kesä on mennyt kivasti, tosin turhan paljon stressatessa ja jännittäessä. Tekemistä on ollut paljon, mutta nyt olen hiljalleen rauhoittunut ja edelleen rauhoittumassa. Nyt kun ei enää säntäile, ehtii kuunnella omia ajatuksiaan ja kohdata itsensä uudessa elämäntilanteessa. Mielialat ovat vaihdelleet kesän aikana tosi synkästä iloon, pelosta tyytyväisyyteen. Jotenkin nyt on tosi hyvin, vaikka joku muu voisi nähdä toisinkin. Joskus minäkin näen toisin, mutta pyrin tarttumaan toiveikkaisiin ja positiivisiin hetkiin.

Rauhoittaa kummasti, kun tietää tulevien kuukausien tulonsa, vaikka tulot ovatkin pienemmät kuin tämän hetken menot. Miten tällaisessa tilanteessa voi rauhoittua? Siten, että tieto on parempi vaihtehto kuin viime kuukausien epätietoisuus. Toisaalta myös siten, että minulla ei juuri nyt ole mitään hätää, vaikka pidemmällä aikavälillä minun on pakko saada talous tasapainoon. Tukien taso yllätti kyllä sikäli, että en jää miinukselle kovin paljon per kuukausi, mutta jään kuitenkin. Jotain on keksittävä.

Tukeni jäävät pieniksi, koska olen ollut aktiivinen, tehnyt töitä ja hoitanut hyvin raha-asiani. Tämä maa osaa siis "kannustaa" kansalaisiaan toimimaan, mutta yritän olla ajattelematta asiaa ja suhtautua tähän asiaan itsekkäästi: elän omaa elämääni ja ei minua oikeastaan kiinnosta, miten autan (tai olen auttamatta) tätä maata taloudellisesti. Elän vain elämääni ja pyrin tekemään siitä itselleeni parhaan mahdollisen. Jos onnistun lisäksi tuottamaan iloa toisille ja auttamaan, niin se on hyvä asia.

Yksi viime aikojen parhaista iloista näkyy kuvassa. Tuota lisää :)


Thursday, July 09, 2015

Siirtymä

Alkukesä on mennyt nopeasti. En ole oikein ehtinyt edes sisäistää, että on kesä. Ehkä se johtuu siitä, että perinteistä tukalaa kuumuutta asunnossani ei ole ollut ja toisaalta olen mennyt ja tullut niin paljon, että en ole ehtinyt rauhoittua aloilleni. Toisaalta minulla on ollut jotenkin hankala olo muutoksen keskellä...

Elämässäni ei sinällään ole mikään muuttunut. Olen vain hiljalleen siirtynyt opiskelijasta työttömäksi eli olen valmistunut. Minun pitäisi iloita monen vuoden ahkeroinnin toivottua päättymistä, mutta työttömyys ja työllisyystilanne laimentavat iloa. Miten voi iloita, kun tulevaisuus näyttää pelottavalta? Haluaisin juhlia, koska tämä hetki on ainutlaatuinen. Tuskin suoritan enää kovin montaa tutkintoa tässä elämässä.

Henkisesti siirtymä on siis ollut vaikeaa. Olen ajatellut, että opiskelu johtaa työhön. No, voihan se itsellänikin siihen johtaa, mutta heikolta näyttää. Tilanne herättää hämmennystä, en tiedä, mitä nyt. Kaikki on auki. Siksi minusta tuntuu, että en saa itsestäni mitään irtikään, en puhumalla enkä kirjoittamalla. Siksi olen touhottanut melkein liikaa.

Ehkä suunta tästä vielä hahmottuu, kun antaa sen löytymiselle aikaa. Yritän suunnata ajatukseni ensisijaisesti kesään. Minua ei haittaa helteiden puute, mutta sadetta voisi olla vähemmän. Paljon vähemmän. Ihanaa kesän jatkoa!

Saturday, June 06, 2015

Epämukavuusalueella hääräilyä

Olen viime aikoina hääräillyt varsin paljon epämukavuusalueellani. Jos elämässäni on hetken rauhallista ja tasaista, olen järjestänyt jotain jännitettävää itselleni. Tämä on ollut sekä ahdistavaa, mutta lopulta myös varsin vapauttavaa ja voimistavaa. Selvää on, että kaipaan elämisen tunnetta ja asioiden etenemistä elämässäni. Olen kyllästynyt vain pyörimään omissa samoissa pienissä piireissä eli olemaan lähinnä kotona ja odottamaan, että jotain ihmeellistä tapahtuisi. Odottaessa ei tapahdu.

Olen soitellut jonkin verran puhelimella. Olen hoitanut asioita ja soitellut työpaikkojen perään, mikä ei itselleni ole mitään mukavuusalueella olemista. On jännittänyt, olen pelännyt, että sanat menevät solmuun ja teen itsestäni hölmön. Ihmeellistä on kuitenkin ollut ymmärtää se, miten pieni ja merkityksetön oikeastaan olen, eli on aivan sama, mitä minusta on puheluiden jälkeen ajateltu. Useimmillahan sitä paitsi alussa sanotut nimet menevät ohi korvien, itselläni ainakin. Näiden soittojen myötä soittaminen on helpottunut ja lisäksi olen saanut arvokasta tietoa erityisesti niihin töihin liittyen, joita ensisijaisesti etsin. Paljosta olisin jäänyt paitsi, jos en olisi kysellyt.

Olen lisäksi mennyt tilaisuuteen, jossa on ollut pelkästään itselleni vieraita ihmisiä, ja lisäksi jutellut siellä ihmisten kanssa. Taas kerran minua jännitti, mutta keksin jopa jotain juteltavaa ja tunnelma oli hyvä. Jälkeenpäin olin oikein iloinen siitä, että olin tavannut mukavia ihmisiä.

Olen myös ajanut autoa toooosi monen vuoden tauon jälkeen. Hikoilutti ja tärisytti asettua ratin taakse, mutta minä todellakin ajoin autoa. Olen aina kammonnut kaupungissa ajamista, mutta minä ajoin nimenomaan kaupungissa ja se sujui yllättävän hyvin, vieläpä vieraalla autolla. Pysäköidessä pieneen parkkiruutuun jalkani tärisivät, mutta onnistuin siinäkin. Tunsin itseni todella onnistujaksi kokemuksen jälkeen.

Jotain muitakin pieniä onnistumisen kokemuksia epämukavuusalueella olen kokenut. Vaikka nuo tapaukset etukäteen ahdistavatkin tosi paljon, niin onnistuminen noissa asioissa on ollut tosi voimistavaa ja kannustavaa. Tunnen itseni vahvemmaksi ja rohkeammaksi. Minähän osaan ja pystyn, kunhan toimin!

Liikaa tietenkään tällaista ei kannata olla tai ahdistaa niin paljon, että yöunet menevät, ainakin itselläni. Mutta sopiva säännöstely tekee hyvää. On kiva ja kivan rohkea olo :)