Tuesday, July 25, 2017

Kun ei pärjää

Jos minun pitäisi viime työpäiviltä jotain "elämänoppia" ammentaa, niin se olisi jotain sellaista kuin että ei kannata kysyä apua ja kyllä ihmisen on yksin selvittävä. Lisäksi minusta alkaa tuntua siltä, että työelämässä tärkeintä on se, että ylipäätään selviää. Se, että onko mukavaa tai tylsää, on täysin sivuseikka. Heillä, joilla on vaihtoehtoja, on mahdollista askarrella tuollaisten sivuseikkojen kanssa.

On uskomatonta, millaisiin epätoivon ja ahdistuksen tunteisiin voikaan syöksyä kahdeksantuntisen työpäivän aikana. Lopulta jossain vaiheessa iltapäivää huomaa, että on melkein työkyvytön omien ajatustensa kanssa. Ei ole muuta kun suunnaton ahdistus.

Puuhastelen työpäiväni umpikujassa, josta ei pääse edes takaisin. En saa ratkaistua minulle asetettuja haasteita ja avun kysyminen, no, tekee vain sen, että yritän vimmatummin ratkaista sellaista, mikä ei ratkea. Työpäivä on pelkkää epäonnistumisten sarjaa, ajanhaaskausta ja epätoivoa. En pysty edes opiskelemaan, vaikka se olisi tulevassa mahdollisessa selviytymisessä tärkeää. Toisin sanoen en saa mitään aikaiseksi.

Minulla on oikeastaan enää yksi tavoite työni suhteen: saada työsuhteestani kuuden kuukauden mittainen, jotta ansiosidonnaiseni alkaa alusta. Surulliseksi minut tekee se, että en selviä, kun oikeasti haluaisin selvitä, pärjätä, olla edes keskinkertainen. Saahan sitä näköjään haluta ja toivoa.

Sunday, July 23, 2017

Jämähtäminen

Tuntemieni/tietämieni ihmisten elämässä tapahtuu kaikenlaista. On vauvojen syntymiä, lemmikin hankkimista, matkoja, mökkeilyä, tapahtumia yms. Elämä kulkee eteenpäin ikään kuin jotain määriteltyä raidetta pitkin. Kivaa näyttää olevan, mutta toki myös haasteita. Kaikki menee jotenkin niin kuin pitääkin.

Minulla on takana viikonloppu, jolloin en saanut juuri mitään aikaiseksi. Tämä ei toki haittaa suuresti, koska olin lähinnä levon tarpeessa, mutta jäin silti miettimään. Jos työ ei veisi niin paljon voimia, ehkä minäkin olisin tehnyt enemmän jotain. Ainakin kaipaan vaihtelua.

Muutenkin tuskailen elämäni pysähtyneisyyden kanssa. Sinnittelen töissä, jonka jatkosta en tiedä mitään, ja siinä kaikki sitten onkin. Ei ole tiedossa matkoja eikä ole mökkiä, jossa nauttia kesästä. Onneksi sentään jotain mukavia tekemisiä on tiedossa, mutta noin yleisesti ottaen elämäni on jämähtänyt täysin paikalleen. Päivät vain kuluvat, aika virtaa armottomasti ja minä yritän sinnitellä kyydissä. Se tuntuu pahalta.

Minäkin haluaisin toteuttaa itselleni tärkeitä asioita elämässäni. Nyt kaipaisin jotain positiivista isoa uutta tuulahdusta. Mistä sellaisen löytäisi ja ennen kaikkea kykenisi toteuttamaan?

Friday, July 14, 2017

Voihan työ...

Voihan vietävän työelämä. Olen edelleen porskuttanut sen suhteen fiiliksillä, jotka seilaavat laidasta laitaan. En yhtään tiedä, mihin suuntaan tämä vene keikkuu. Sen tiedän, että en yhtään tiedä, mitä tekisin työn suhteen. Minun pitäisi tehdä töitä, joita en yksinkertaisesti pysty tekemään, en osaa, en kykene. En, vaikka viikosta toiseen hakkaisin päätäni seinään. En vain osaa. Olen uskonut, että on mahdollista opetella, mutta enää en ole varma. Ei yksin kaikkea pysty opettelemaan ja ymmärtämään, näin se vain on. Ja vaihtoehtoja tuolle yksin ongelmien ratkaisemiselle ei vain ole.

Inhottavat fiilikset. Ällöttää ja itkettää. Ehkä viikonloppu tuli hyvään väliin, ainakin ehdin hieman rauhoittua ja ajatella. Ehkä keksin tähän umpikujaan jotain läpikulkuväyliä. Ehkä.

Kaipaisin jotain paljon yksinkertaisempaa ja selkeämpää. Sellaista, mikä ei päivästä toiseen painosta ja raasta. Jotain kepeää, vapauttavaa ja sellasista, missä kokisin olevani hyvä.

Olen hyvä kitkemään. Menen kasvimaalle.

Sunday, July 09, 2017

Ajatukset tukossa

Tekee mieli kirjoittaa, mutta sanat jäävät päähäni pyörimään. Ajatuksia ja kysymyksiä on, mutta moneen asiaan vastaus on hukassa. Yritin ratkoa kirjoittamisjumia ja löytää vastauksia sillä, että kirjoitin mieltäni arkarruttavasta asiasta. Kirjoitin mitä mieleen juolahti, ajatusvirtaa.

Kun sitten luin kirjoittamani, yllätyin. En tunnistanut tekstiä suoraan itseni kirjoittamaksi, vaan luin sen kuin jonkun muun kirjoittaman tekstin. Ehkä tästä syystä löysin myös vastauksia. Tiesin kyllä, mitä vastaisin kirjoitukseen, jos törmäisin siihen netissä. Omaan tekstiini.

Miksi sitten vastauksia omiin pulmiin on muuten niin vaikea keksiä? Ehkä kirjoittaminen etäännyttää asiasta, tekee siitä näkyvän. Asia muodostuu sanoiksi ja siten sen olemassaolo vahvistuu. Siksi siihen pystyy vastaamaan. Jos ajatukset ovat sekava möykky päässä, niin siitä ei saa kiinni.

Sain siis vastauksia kirjoittamalla ongelman auki. Toivottavasti saisin kiinni vielä kirjoittamisesta. Sitä nimittäin olen kaivannut.

Minulla on taas ollut paljon tekemistä ja olen opetellut aikatauluttamista. Silti sorrun edelleen kiirehtimiseen ja suorittamiseen, vaikka kesäpäivät kaikkine herkkuineen (myös sateineen ja tuulineen) ovat juuri nyt tarjolla. Haluan tarttua tähän hetkeen, nauttia kesästä ja samalla hoitaa välttämättömimmät velvollisuudet. Ehdin kyllä.

Ehkä kyse on asenteesta. Jos päättää, että ei ole kiire ja että ehtii hyvin katsella ja haistella ympäristöään, niin sitten ehtiikin. Toivon näin.

On ollut kummallinen kesä, mutta niin oli talvikin. Silti tällä mennään ja nautitaan kesäpäivistä.