Monday, December 23, 2013

Joulurauha

Turhan kiireisten viikkojen jälkeen tunnen vihdoin joulurauhaa. Työkiireet taukosivat, tenttiin lukeminen rauhoittuu hetkeksi, joululahjat on hankittu ja toimitettu. Muuta ei tarvitsekaan tehdä juuri nyt. Aion nauttia läheisten seurasta, joulusta herkkuineen, lukemisesta ja ulkona liikkumisesta. Niistä on hyvä joulu tehty.

Olen kirjannut menojani ja tulojani viime huhtikuusta asti. Kirjanpidostani näen, että joululahjoihin rahaa meni noin 80 euroa. Siinä on lahjat kuudelle läheiselle. En tiedä, onko se paljon vai vähän vai mitä minun pitäisi summasta ajatella. Ymmärrän, että lahjoihin saa menemään paljon rahaa. 80 euroa on minulle iso summa rahaa. Jos taloudellinen tilanteeni olisi heikompi, tinkisin taatusti lahjoista ensimmäisten kulujen joukossa, enkä tarkoita tällä sitä, että en haluaisi läheisiäni huomioida. Silloin heitä vain täytyisi huomioida jollakin muulla tavalla.

Täytyy myöntää, että (joulu)rauhani on ollut viime viikkoina tosi kateissa. Olen juossut paikasta toiseen, pinnistellyt, yrittänyt ehtiä. Kotona lojuu viikkojen pölyt pitkin lattioita. Liikunta on jäänyt vähiin. Tällainen ei ole tuntunut hyvältä. En ole tehnyt juurikaan asioita, joista nautin. Minun on ollut hankalaa rakentaa itselleni aikatauluja. Kalenterini on täyttynyt työllä ja opiskelulla ja muuta olen tehnyt, jos olen ehtinyt (eli en ole). Haluaisin sovittaa aikatauluihini aktiivisemman liikunnan, koska se tuo hyvää mieltä ja oloa. Olenkin ajatellut, että kokeilen sijoittaa liikkumisen parina päivänä viikossa aamupäiviin. Se olisi ehkä jotenkin luontevampaakin kuin iltasella säkkipimeässä liikkuminen. Viikonloppuisin ehdin onneksi yleensä paremmin, koska olen pyrkinyt pyhittämään ne levolle ja mukaville asioille.

Kaikesta tuosta arkikiireestä huolimatta olen huomannut, että asiat tuppaavat järjestymään. Olen stressannut, mutta osittain suotta: kun on tehnyt parhaansa, se on riittänyt. Toisaalta olen oivaltanut, että minun kannattaa vältellä stressiä niin paljon kuin mahdollista. Stressi ei sovi minulle yhtään ja kun kaikkea sitä ei voi välttää, mahdollisimman paljon kannattaa kuitenkin yrittää pysyä siitä erossa.

Yksi ihana asia tässä joulurauhassa on omien ajatusten selkiytyminen. Kiire ja liika seurassa oleminen puurouttaa ajatukset ja vie ne vieraille vesille. Rauha palauttaa minut kotiin ja olen sinut ajatusteni ja itseni kanssa. Kyllä tämä tästä.


Ihanaa joulua rakkaat lukijat (ja muut tänne eksyvät)!


Tuesday, December 17, 2013

Neuvonhan minä, mutta...

Ihanaa, kun on vihdoin päivä, jolloin voin ottaa rennosti ja olla ryntäilemättä askareesta toiseen! Joulukin on ensi viikolla, mutta en ole oikein osannut suunnata ajatuksiani siihen. On niin paljon tehtävää ennen sitä (valitettavasti).

Olen pohtinut hieman eilistä. Odotin julkisen liikenteen pysäkillä julkista kulkuneuvoa. Siltä pysäkiltä menee yksi reitti tiettyyn suuntaan, joten ei ole epäselvää, mihin pysäkillä seisoskelijat ovat matkalla. Olin yksin, kunnes pysäkin kohdalle pysähtyi auto, kuski avasi ikkunan ja viittilöi minua luokseen. En olisi yhtään halunnut mennä, kun takana oli pitkä päivä ja halusin vain hiljaisesti ja rauhallisesti kotiin. Kuski kyseli, miten erääseen paikkaan pääsee. Paikka oli siis sama kuin mihin julkinen kulkuväline pysäkiltä jatkaa matkaansa. Neuvoin, mutta en ollut lainkaan varma, oliko kuski kiinnostunut ohjeistani. Lopulta hän kysyi, olenko menossa samaan suuntaan ja tarjosi kyytiä. Valehtelin olevani menossa toisaalle. Valhe taatusti näkyi minusta.

Kuski oli nuorehko mies, yksin, ilman mitään sisällä olevia suurempia tavaroita. Auto oli hieno sisältä ja päältä. Kuski oli sen näköinen mies, että juoksisin karkuun, jos vastaan tulisi. Tämä johtuu lähinnä menneistä kokemuksistani, oikeasti suurin osa olisi pitänyt häntä luultavasti komeana. En koskaan nousisi vieraan auton kyytiin, enkä varsinkaan yksin jonkun aivan vieraan miehen kyytiin. Olisiko joku muu hypännyt kyytiin? En tiedä, olenko katsellut liikaa kauhu-uutisia, mutta minulle oli aivan selvää, että en olisi mennyt lähellekään kyseistä tyyppiä. Kaikki varoitusäänet huusivat sisälläni.

Samalla on kuitenkin sääli, jos kyseinen tyyppi olikin oikealla asialla (vaikka ei minusta siltä tuntunut). On inhottavaa, jos ihmiset heti olettavat toisen olevan pahoilla aikeilla, tuomita ennen kuin tietää. Minulla on vain turhan paljon huonoja kokemuksia miehistä, jotka lähestyvät minua juuri tuolla tavalla. Maailma olisi sata kertaa mukavampi paikka, jos vastaantuleviin voisi luottaa, mutta kun ei vain voi. Kierrän jatkossakin tuollaiset tyypit kaukaa, varmuuden vuoksi.

Thursday, December 05, 2013

Ohje sairastumiseen ja muuta puuhastelua

Huh, kun on ollut rankka viikko! En suosittele tällaista menoa kenellekään. Nyt sitten pakkorauhoitun, kun tauti iski. Keho tietää aina parhaiten, mikä sille on parasta eli nyt mennään levon merkeissä. Minulla on varma kaava, jolla sairastun ja se on seuraava:

Stressi + heikot yöunet + kulkeminen julkisilla kulkuneuvoilla = tauti.

Stressin vuoksi yöuneni siis olivat sellaista kevyttä koiranunta, josta heräilin noin tunnin välein. Keho oli aivan ylivirittynyt. Viikkoon mahtui myös pari törkeän aikaista aamua (herätys ennen kuutta). Stressi johtui eräästä tilaisuudesta, jossa liikuin niin epämukavuusalueellani, että enempää en varmaan olisi voinutkaan. Stressasin tilaisuutta noin viikon etukäteen ja pieni loppupaniikki ehti myös tulla sen myötä, että valmistautuminen vaatikin suunniteltua enemmän tekemistä. Tähän liittyen olen liikkunut normaalia enemmän julkisilla, joissa on ollut "kivasti" pärskiviä ihmisiä. Tiesin jo tuossa viikon aikana, että jos en nyt sairastu, on kyllä ihme. Vaikka välttelin ihmisiä sen minkä voin ja pesin neuroottisena käsiäni, ihmettä ei tosiaan tapahtunut.

Tilannetta helpotti se, että tiesin selviytyväni, kaikesta huolimatta. Kaikki menikin oikein hyvin ja suoriuduin mainiosti. Oli välillä jopa mukavaa. Olen nyt tehnyt taas jotain aivan uutta ja vaikka mielelläni jatkossa välttäisinkin tällaiset tilaisuudet, olen tosi ylpeä onnistumisestani. Jahka tästä paranen, aion ansaitusti juhlia. Hyvä minä.

Ihan kaikki ei kuitenkaan mennyt toivotusti. Tiesin selviytyväni tästä yhdestä tilaisuudesta, mutta en ollut lainkaan varautunut siihen, että samaan aikaan tulisi muutakin taakkaa kannettavakseni. Juuri kriittisimmällä hetkellä eräs henkilö alkoi vuodattaa minulle sellaisia murheita, jotka eivät minulle kuulu. Sain osakseni syyllistämistä, valitusta ja elämäntuskaa oikein ämpärikaupalla asiasta, jossa olen ehdottomasti väärä henkilö käsittelemään asiaa, koska kyse on yhteisestä tutusta. Minut vedettiin tässä asiassa siis kolmanneksi pyöräksi, kun asia olisi pitänyt hoitaa ihan eri henkilöiden kesken. Tämä oikeastaan "katkaisi kamelin selän", vaikka tauti ja "romahdus" iskivätkin vasta sitten, kun tärkeä tilaisuus oli ohi.

Sanoin harvinaisen suorat sanat, asia, josta itselleni tulee aina aivan karmea olo. Tämän jälkeen iski tauti ja sen myötä karmea fyysinen olo. Nyt olen hiljalleen alkanut koota itseni palasia ja pohtinut, mitä oikein on tapahtunut. Juuri nyt olen täysin kyvytön olemaan minkäänlainen välikappale, manipuloinnin kohde tai palvelija ihmisille, jotka haluavat minun kauttani hoitaa (itsekkäitä) asioitaan. Normaalitilanteessa pystyn jossain määrin kantamaan tuollaista taakkaa, vaikka ei pitäisi, mutta en näköjään enää siinä vaiheessa, kun kuormani on muista syistä täysi. Sietokykyni venyy ajoittain aivan käsittämättömiin mittoihin ja se on mainio magneetti ihmisille, jotka kaipaavat kohdetta omien tarkoitusperiensä toteuttamiseen jonkun toisen kautta. En tiedä yhtään, miten jatkan tästä eteenpäin tässä asiassa. En siedä juuri nyt minkäänlaista ajatustakaan siitä, että palvelisin jotakuta toista vain toisen mieliksi. En pysty edes kohtaamaan tätä konfliktia. Se on aivan liikaa.

Ehkäpä lepo tekee ihmeitä. Paranemisen myötä ajatuksetkin taas luultavasti luistavat selkeämmin ja pystyn käsittelemään kaiken viikon sisällä tapahtuneen. On hurja kokemus juosta tällaiseen seinään, kun mikä minulle on nyt tullut vastaan enkä suosittele tätä kenellekään, vaikka tässä ei sinällään mistään vakavista asioista olekaan kyse. Onneksi on pitkä viikonloppu aikaa levätä ja parantua. Sitä ennen pitää kuitenkin hakea kaupasta vielä herkkuja sairastelupäivien iloksi :)

Tuesday, November 19, 2013

Harrastuksiin tympääntyminen

Olen käynyt nyt syksyllä kaksi kertaa viikossa kahdessa eri ryhmäharrastuksessa. Toinen niistä on aiemmista vuosista tuttu ja toinen uusi asia. Aiemmin kirjoitin siitä, että jätin erään vanhan harrastukseni ja niin todella olen tehnyt - nämä kaksi harrastusta tulivat sen tilalle. Arvelin, että en välttämättä kaipaisi enää ryhmäharrastuksia, mutta ikään kuin velvollisuudesta (?) ja vanhasta tottumuksesta päädyin kuitenkin kahteen eri tekemiseen. Alkuun oli tosi mukava muistella vanhaa harrastusta ja pyrkiä sisälle uuteen, mutta täytyy myöntää, että nyt tympii.

Kumpikin näistä harrastuksista sijaitsee paikoissa, joihin täytyy varta vasten lähteä. Erityisesti toinen (uusi) on paikassa, johon minulla ei ole koskaan mitään muuta asiaa ja josta en pidä. Valmistautuminen lähtemään, reissaaminen, harrastus, takaisin reissaaminen ja palautuminen reissusta vievät pahimmillaan kolme tuntia. Se on paljon aikaa verrattuna siihen, että lähtisin lenkille tai joogaisin kotona. Lisäksi vielä maksan noista harrastuksista. Onko ne todella kaiken tuon vaivan ja rahan arvoisia? No, ihan kivoja ne ovat, mutta täytyy myöntää, että mieluummin teen arkiaskareita kotona ja käyn lenkillä.

Noista harrastuksista putoaa pois siis ainakin uusi. Vanhasta en vielä tiedä, kun se sijaitsee hieman paremmassa paikassa ja on varsin mukavaa. Hintakin on kohtuullinen. Toisaalta tosiasia on sekin, että en tunne kaipaavani kumpaakaan harrastusta ainakaan noissa muodoissa tai ylipäätään mitään ryhmäharrastusta. Jos ne sijaitsisivat naapurissa, kävisin niissä mielelläni.

Oikeastaan kaipaisin tiiviskursseja, joilla voisi opetella uusia asioita. Olisi mukavaa opetella erilaisia joogamuotoja, tansseja, taijia, kuntonyrkkeilyä yms. ja jatkaa mieluisten harrastusten harjoittelua lähinnä kotona. Mielenkiintoista on se, että vielä muutama vuosi sitten en olisi saanut itsestäni irti kotona "jumppaamista", mutta nyt se kiehtoo reippaasti enemmän kuin johonkin lähteminen. Näin ne mieltymykset muuttuvat.

Noissa ryhmäharrastuksissa minua kiehtoo oikeastaan vain itseni haastaminen ja uuden oppiminen. Se on asia, jota todella kaipaan. En nyt vain tiedä, miten jatkossa täytän tuon "tarpeen" siten, että minun ei tarvitsisi kulkea paikasta toiseen vähällä motivaatiolla ja paljon aikaa kuluttaen.

Saturday, November 16, 2013

Voihan väsy

Arkinen puuhastelu on tältä viikolta ihanasti ohi. Tai se oikeastaan oli sitä jo eilen illalla, mutta vasta nyt alan herätä hieman tähän todellisuuteen, eli elämä voittaa ja sitä rataa. Alkuviikosta taakakseni muodostui pari huonounista yötä ja siihen kun yhdisti aherruksen ja paikasta toiseen juoksemisen, voimani katosivat. Vaikka nyt olenkin nukkunut hyvin, uupumus on ollut vahvasti läsnä koko tämän lauantaisen vapaapäivän kera niska- ja päänsäryn. En ole juuri sohvalta liikahtanut.

On masentavaa huomata, miten "vähästä" rehkimisestä voimat menevät. En mitenkään mahdu siihen "standardiin", joka määrittää, miten paljon ihmisen pitää jaksaa. Olen itse sitä mieltä, että kukin jaksaa sen, mitä jaksaa ja se on ihan oikein, mutta käytännön elämisen kannalta tällainen nääntyminen ei oikein toimi. Miten järjestää työ ja muu elämä siten, että sitä pystyy elämään?

Onneksi pystyn elämään aika omatahtisesti tällä hetkellä. Ylettömän aikaiset aamuherätykset ovat harvinaisia. Pystyn työskentelemään kotona. Pystyn liikkumaan niin paljon kuin haluan. Voin rytmittää päiväni omien aikataulujeni mukaan. Jotain poikkeuksia tähän on, joskus täytyy vain juosta aamusta iltaan, olla hälyssä, yliseurallinen ja aktiivinen pidempään kuin jaksaisi ja sitten toivutaan, jos toivutaan.

Olen tänään siis loikoillut sohvalla ja lukenut. Dekkari on tuntunut liian vaativalta prosessoitavaksi, mutta olen lukenut silti. Valo on ottanut silmiin, äänet ovat tuntuneet pahoilta korvissa, pitää tuulettaa, kun happi tuntuu loppuvan. Ruoka ei maistu, mutta toisaalta kun alkaa syödä, ei tee mieli lopettaa. Poden salaatinpuutostilaa ja ahmin vihreää. Lidlissä oli vuonankaali tarjouksessa ja se oli päivän heräteostos. Olen nautiskellut teetä. Niska- ja päänsärky helpotti lasillisella viiniä.

Nyt on parempi olo. Ehkä tässä kirjoituksessa on hieman valittavaa sävyä, mutta olen kuitenkin tosi kiitollinen siitä, mitä saan tällä hetkellä arkisessa aherruksessa tehdä ja miten sen saan tehdä. Voisi sanoa, että toiveeni on toteutunut, tämä tilanne on hyvä (vaikka täytyy myöntää, että mielelläni jättäisin jotain opiskelujuttuja vähemmälle...). Lottovoitto olisi toki kiva, kukkaro ei huuda kiitollisuudesta. Muuten olen kyllä varsin kiitollinen juuri nyt (miinus niska- ja päänsärkytaipumus).

Tuesday, November 12, 2013

Muistan sen koiran...

Näin toissayönä unta, että minulla oli koira. Se ei ollut mikä tahansa koira, vaan eräs tuttu koira nuoruudestani, koirakaverini, johon olin hyvin kiintynyt. Minullahan ei ole koskaan ollut omaa koiraa, mutta tämä koira on ollut lähimpänä sitä. Olin sen kaveri, ehkä jopa osa laumaa. Ainakin joskus. Unessa työnsin sormeni koiran turkkiin ja tunsin elävästi sen pehmeyden, koiran ruumiin lämmön, hennon koirantuoksun ja läheisen läsnäolon. Uni oli niin elävä kuin se vain voi olla. Koira itse ei ole ollut elossa enää vuosiin.

Heräsin ikävän tunteeseen. Miten jotain otusta voi kaivata näin paljon vielä vuosienkin jälkeen varsinkin, kun koira ei edes ollut minun? Tunteisiin liittyi hyvin nopeasti huono omatunto, niin kuin se usein tekee tämän koiran kohdalla. Näin jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että juuri tällä koiralla on ollut iso merkitys siihen, millainen minusta on tullut. Se on jättänyt minuun pysyvän tassunjälkensä.

Muistan elävästi koiran hännänheilutuksen, kun se näki minut. Minä olin sille Rapsuttaja, muilla oli muita rooleja. Se tuli luokseni, hymyili (näytti siis hampaitaan), tökkäsi kuonollaan ja ehkä nuolaisi kevyesti, kääntyi ja työnsi takapuolensa eteeni. Tartuin sitä lonkista ja rapsutin, oikeastaan melkein hieroin molemmilta puolilta. Se piti siitä erityisesti ja oli kehittynyt hyväksi rapsutusten kerjääjäksi. Kuono ilmestyi eteeni, jos keskeytin liian aikaisin. Ei sille voinut sanoa ei, vaikka olisi varmaan pitänyt.

Koira oli välillä laiha ja sillä oli huono turkki. Kuulin, että se oli potkaistu portailta alas. Sille maistui ruoka ja taisi se löytää metsästäkin jotain syötävää raadon hajusta päätellen. Se oppi syömään marjoja suoraan varvuista, kun sen kerran sille näytti. Pellolla se tuli nykimään hihasta, kun kävelin muista poispäin. Se oli paimentaja luonnoltaan.

Mietin silloin, että pitäisiköhän minun ottaa se itselleni. Sitä ei kohdeltu mielestäni hyvin, mutta en siinä vaiheessa ymmärtänyt tilanteen vakavuutta, koska en tiennyt kaikkea. Minulta puuttui myös rohkeutta, eihän toisen omaa voi ottaa. Olin nuori ja tyhmä, en tunnistanut eläinrääkkäystä, kun en ollut aiemmin sellaista nähnyt. En myöskään uskonut ihmisen pahuuteen, en voinut uskoa tuntemani ihmisen olevan eläinrääkkääjä. En voinut etsiä tietoa netistä, kun sellaista ei ollut. En tiennyt, miten toimia tilanteessa. Sikäli on hölmöä tuntea huonoa omaatuntoa. Silti on mielenkiintoista, miten käännekohta on syöpynyt mieleeni eli se tilanne, jolloin olisin voinut vielä pelastaa koiran ja jolloin vielä mietin asiaa. Seuraavalla kerralla oli myöhäistä, kun koiraa ei enää ollut. Pitää toimia silloin, kun "vihjeen" toimintaan saa. Näin jälkeenpäin ihmettelen erityisesti aikuisten välinpitämättömyyttä asiassa. Ehkä hekään eivät ymmärtäneet tilannetta.

Omistaja ei viitsinyt ulkoiluttaa koiraa, joten hän ei antanut sille juuri vettä eikä ruokaa. Jos koira pissasi sisälle, sitä potkittiin. Kohtelu oli kylmää ja välinpitämätöntä, koirasta ei välitetty. Voi vain ihmetellä, miksi se aikanaan oli edes otettu. Lopulta omistaja sanoi antaneensa koiran pois, mutta näin jälkeenpäin ymmärrän, että näin ei tapahtunut. Se luultavasti vain kylmästi tapettiin.

Olen siis nähnyt eläinrääkkäyksen ja eläinrääkkääjän ja ne ovat jättäneet minuun jälkensä. Minulla ei ole minkäänlaista sietokykyä elollisten huonoa kohtelua kohtaan ja eläinrääkkääjät ovat ihmisiä, jotka eivät arvostustani saa. On helppo käsittää pahojen ihmisten olemassaolo, kun sellaisen on oikeasti tavannut. On oikeasti helppo käsittää, että eläinrääkkäystä tapahtuu. On helppo tuntea tuskaa kärsivän eläimen puolesta, kun sellainen eläin on ollut lähellä, sylissä, lähellä sydäntäni. Yritän iloita siitä, että luultavasti onnistuin antamaan koiralle hyviä hetkiä, hellyyttä ja huolenpitoa. Olin sen kaveri, vaikka pelastamaan en sitä kyennyt. Jos olisin tiennyt, että koira oli alunperin varastettu, olisinko uskaltanut ottaa sen, viedä sen pois? Tuskin olisin saanut poliisia perääni. En tiedä, ihminen (eli minä) on nuorena lopulta aika hölmö (eli tyhmä). Tiedänpähän jatkossa toimia toisin, jos tuollaisia tilanteita vielä joskus vastaan tulee. Silloin eläimen parhaaksi toimiminen on oikein.

Tuesday, November 05, 2013

Annoin palautetta ja oivalsin

Koin viikonloppuna oivalluksen. Seisoin asunnossani keskellä lattiaa ja tuijotin eteeni mitään näkemättä ja tunsin, miten oivallus kiersi koko kehoni ja jotain järjestyi aivoissani uudelleen. Minulla on ollut näitä elämässäni muutamia ja aina ne ovat tuntuneet yhtä huikeilta. Mitä siis on muuttunut, mitä oivalsin? En osaa selittää! Minulla oli ollut jotenkin odottava olo jo jonkin aikaa ja sitten viikonloppuna tapahtui jotain, mikä työnsi minua hieman mukavuusalueeltani.

Tämä jokin oli sinällään pieni asia, mutta se sisälsi aineksia suurempaankin ongelmaan, joka ei onneksi toteutunut. Eräs taho ei ollut hoitanut erästä minuun(kin) liittyvää asiaa siten kuin se oli sanonut sen hoitavansa. Minä en ollut tietoinen siitä, mitä selkäni takana tapahtuu, kun mitään ei oltu minulle sanottu. Yllätyin todella paljon, kun havaitsin, että itseeni liittyviä asioita oli hoidettu minulle siitä mitään sanomatta. Suutuin, tietysti, ja reagoin asiaan laittamalla palautetta. Sen kirjoittamisen jälkeen ymmärsin, että pahempaakin olisi voinut sattua eli tässä oli paljon onnea mukana ja loppujen lopuksi kukaan ei kärsinyt kohtuuttomasti.

Mietin omaa reagointiani tilanteeseen. Aiheesta oli syytä sanoa juuri sen vuoksi, että se sisälsi aineksia suurempaankin vahinkoon ja kyse oli toisen osapuolen silkasta hölmöilystä tai laiskottelusta. En silti pitänyt tavasta, jolla reagoin. Ymmärsin, että sellainen tapa on ollut minulla tapana silloin, kun ylipäätään annan palautetta (eli varsin harvoin), mutta jotenkin se tapa tuntui nyt vanhentuneelta. Haluan kertoa asiani toisin, yhtä vahvasti, mutta pehmeämmin ja ilman syyllistämistä.

Minulle on tullut eteeni viime aikoina runsaasti tilanteita, joista voisin antaa (negatiivista tai sellaiseksi tulkittavaa) palautetta. (Tarkoituksellako?) Olen siis opetellut palautteen antamista, mutta jokin siinä on tökkinyt. Saan palautteen annettua, mutta se ei tunnu hyvältä, vaan oloni on jälkeenpäin kauhea ja haluan vain paeta. Tokihan kyse on siitä, että liian kiltin on vaikea antaa palautetta, mutta ehkäpä oma tapani antaa palautetta on myös ollut väärä. Nyt viikonloppuna se tuntui jotenkin väärältä tavalta, vaikka sinällään seison palautteeni takana.

Minulla on tällä hetkellä vielä ainakin yksi tilaisuus antaa hieman negatiivissävyistä palautetta. Tällä asialla ei ole kiire, joten ehdin pohtia asiaa. Miksi en siis jättäisi palautetta antamatta? Koska tähän tilanteeseen liittyy toistuva kuvio, jonka haluan elämässäni katkaista. Toisaalta koen, että minua on hieman käytetty hyväksi, mikä ei ole oikein ja minun on tärkeää opetella puolustamaan itseäni. Koen myös, että vanha tapani antaa palautetta ei välttämättä toimi, vaan toistuvuus voisi katketa toimimalla jotenkin toisin. Aika sen näyttää.

Annan itse itsestäni kuvaa muille antamalla palautetta. En pysty muuttamaan toista ihmistä sanomalla hänelle siitä. En halua kostaa antamalla palautetta. En halua lisätä turhaa puhetta tässä maailmassa. Haluan vain sanoa oman näkemykseni siten, että voin seisoa sen takana ja että toinen voi ymmärtää, että olen tosissani ja että minun näkemykseni on se, mikä on. Haluan ymmärtää, että toinen vain yksinkertaisesti näkee tilanteen omin silmin ja se on todennäköisesti jotain hyvin erilaista kuin mitä minä näen ja koen. Sellaista se vain on, elämää ja vuorovaikutusta, arvojen törmäyskurssia.

Mitä siis oivalsin, mitkä palikat järjestyivät päässäni uudelleen? Se on oikeasti hankala selittää. Minulla on nyt jotenkin parempi ja vakaampi olo itseni kanssa ja minun on helpompi suhtautua toisiin ihmisiin myötätuntoisesti. Ymmärrän enemmän, vaikka en silti välttämättä ole samaa mieltä. Luulen, että oivalluksesta huolimatta tämä on pidemmän ajan kehityksen tulos ja myös notkahduksia ja uskon menetyksiä on vielä luvassa. Sellaista elämä nimittäin tuppaa olemaan :)

Sunday, November 03, 2013

Kaarina Davis: Toisinnäkijän päiväkirja

Olen lukenut Kaarina Davisin aiemmat kirjat ja tiesin, että kun seuraava kirja ilmestyy, etsin sen heti käsiini. Näin siis kävi ja luin Toisinnäkijän päiväkirjan. Ai, mitä ihanuutta!

Kirja kertoo Kaarinan luonnonläheisestä elämästä viiden vuoden ajan päiväkirjamerkinnöin. Kirjoituksissa on paljon upeaa luonnonkuvausta, johon voi uppoutua koko sydämellään. Ajanjaksoon sisältyy kuitenkin raskaampiakin asioita, kun Kaarinan lähiympäristön metsiä aletaan hakata. Sellaisen seuraaminen sivusta on riipaisevaa, kun asioihin ei voi vaikuttaa. Vai voisiko? Kaarina selvittää sinnikkäästi vaikutusmahdollisuuksiaan ja kaiken tuhoamisen vimman keskeltä ilmestyy myös valonpilkahduksia.

Kirja antaa lohdutonta kuvaa ihmisten tuhoamisvimmasta, mutta myös pieniä toivonpilkahduksia, kun pieni ihminen voi halutessaan oikeasti vaikuttaa asioihin. Kirjasta välittyy toivoa, voimaa, iloa, herkkyyttä, tunnetta ja aitoa välittämistä. Isoa sydäntä.

Säännöstelin kirjan lukemista, vaikka olisin halunnut ahmia sen pian loppuun. Kirja rauhoitti mieltäni, jäsensi ajatuksiani ja itseäni, joten pieninä annoksina koin saavani enemmän - ja sainkin matkan sekä Kaarinan elämään että itseeni ja omaan elämääni. Kirjaa lukiessani kättelin 15-vuotiasta itseäni. Kohtasimme uudestaan monen vuoden jälkeen. Minä nuorena olin monessa mielessä hyvin samanlainen kuin Kaarina nyt, mutta elämä vei minut vieraille vesille seikkailemaan, vieraiden voimien ohjailemana. Noilla vesillä en ole koskaan saavuttanut niitä itselleni kenties tärkeimpiä asioita, vaan kadotin itseni. Ja minkä vuoksi? Aivan turhan takia, mutta onpahan ollut tehokas koulutus elämästä, arvonsa silläkin. Ehkä ilman noita koukeroita en tietäisi sitä, mitä nyt tiedän. Kaarinan kirja on ollut yksi tärkeä etappi matkallani takaisin itseeni. Kiitos siitä. Minäkin aion tehdä oman pienen osani.

Friday, November 01, 2013

Joululahjapakko

Jouluun on vajaa kaksi kuukautta. Muistan, kun viime joulun jälkeen olin helpottunut, että se oli ohi. Tämä siis siitäkin huolimatta, että varsinainen joulun viettoni oli todella mukavaa, oli ihanaa seuraa, rauhaa, ruokaa ja tunnelmaa. Kaikki oli kohdillaan. Mutta ennen joulua kaikki ei todellakaan ollut kohdillaan.

Viime vuonna joululahjojen kanssa kävi perinteiset: juoksin viime hetkellä kaupasta toiseen ja ostelin mitä sattuu puolipaniikissa velvollisuudentunteen painaessa sisuksissani. Vannoin, että ei enää koskaan tätä. No, vannomatta paras, sanoisin. En ole oikein vieläkään keksinyt ratkaisua jouluihin: miten ratkaisen joululahjaongelman ja ennen-joulua-ahdistuksen?

Ongelmana ei siis ole se, ettenkö haluaisi antaa läheisilleni jotain ihanaa. Haluan todellakin. Ongelma on vain se, että en tiedä, mitä se ihana voisi olla. Haluaisin välttää ylimääräistä materian hankintaa, koska lähes kaikilla on jo kaikkea, mitä he tarvitsevat. Erityisesti lapsille en haluaisi antaa materiaa, koska heillä on niin suuri sosiaalinen verkosto, että he saavat jo nyt ihan valtavat määrät erilaista romua. Omani olivat mukana viime vuonna, en tiedä kehtaisinko nyt vain jättää väliin. Jos heidän kohdallaan ei vielä olisi joulupukkivaihetta, voisin harkita lahjakorttia tai rahaa.

Aikuisille on myös vaikeaa keksiä mitään annettavaa, riippuen tosin henkilöstä. Joskus keksin helposti esimerkiksi jonkin saajaa kiinnostavan kirjan tai suloisen pehmeän paketin ja sellainen lahja ei tunnu lainkaan turhalta. Mutta sitten tulee niitä hetkiä, että viikotkaan eivät tuo mieleen lahjaideoita ja paniikki kasvaa... Tavoitteenani olisi karsia joulusta ikävät velvollisuuden sävyiset askareet ja tehdä siitä lähinnä tunnelmallinen ja rauhallinen. Miten siis huomioida läheisiä siten, että ei tue ostohysteriaa, materialismia ja ennen-joulua-ahdistusta?

Onhan niitä erilaisia hyväntekeväisyysjuttuja, joihin voisi lahjoittaa rahaa joululahjana toiselle. Sellainen voisi kiinnostaa ja sopia joillekin lahjansaajille, mutta usein en ole oikein löytänyt tietoja sopivista kohteista. Aion pitää silmäni kuitenkin auki.

Olen varma, että onnistun joskus jättämään jouluhysterian väliin ja vain nauttimaan. Kykenen jättämään lahjan antamatta, jos sellaista en yksinkertaisesti vain keksi. Huomioidahan voi vaikka askartelemalla kortin. En vain usko, että tuo joulu on vielä tänä jouluna. Sosiaalinen paine joululahjojen kohdalla on suuri: lahjojen löytämisen pakkoa ei ole helppo pakoon päästä. Jonain vuonna aion kuitenkin olla rohkea ja aloittaa uuden perinteen: annan lahjoja (jouluna tai joskus muulloin) vain silloin, kun keksin jotain aidosti ihanaa annettavaa suoraan sydämestäni. Pyrin huomioimaan läheiseni muulloinkin kuin jouluna ja keskittymään jouluna vain olennaiseen ja sen hyviin puoliin.

Tuesday, October 29, 2013

Yllättävä talouden tasapaino

Olen suurimman osan vuotta elänyt siinä ajatuksessa, että elän loppuvuoden lähinnä säästöilläni. Olen pitänyt sitä väistämättömänä tosiasiana, kun opiskelijana tuloja ei vain juurikaan ole. Erittäin suureksi yllätyksekseni olen nyt kuitenkin laskeskellut, että minun ei tarvitsekaan koskea säästöihini! Tämän vuoden niukat tuloni riittävät menoihini! Huikeaa! Olen tosi iloinen siitä, että asiat näyttävät järjestyvän, vaikka etukäteen ei siltä näyttäisikään.

Olen huhtikuusta lähtien kirjannut menojani ja tulojani ja olen joutunut pettymyksekseni toteamaan menojeni olevan aika isot, eikä niissä karsinnan varaa enää juurikaan ole, johtuen lähinnä asumisen yleisestä kalleudesta. Sikäli oletin alkuvuodesta, että säästöistäni lähtisi loppuvuodesta kohtalaisen isokin siivu. Talouden tasapaino on iso ilo.

Muistan jonkun kommentoineen pari kuukautta (?) sitten, että tällainen välitila töistä ja muista suuremmista velvoitteista on ihana vaihe. Hänellä vaihe loppui työtarjoukseen. Minun on myönnettävä, että tämä haahuilun (ei mitään varmaa tulevaisuuteen liittyen) aika on ollut ihanaa, mutta niin se vain minullakin siirtyy tauolle saamani työtarjouksen vuoksi ;) Olen ihmetellyt, ketkä tässä maailmassa oikein saavat työtarjouksia, en minä ainakaan. No, maailma on yllätyksiä täynnä :) Työ vaikuttaa tosi kiintoisalta. Se on melko lyhyt pyrähdys, joten joskus alkuvuodesta palaan taas haahuilun maailmaan höystettynä taloudellisilla haasteilla - näillä näkymin. Kyllä asiat järjestyvät!

Sunday, October 27, 2013

Tavaroiden kokoontumispaikka

Minulla on asunnossani tavaroiden kokoontumispaikka. Se tarkoittaa paikkaa, jossa epämääräinen läjä erilaista tavaraa kohtaa toisensa lattialla. Paikalle on tyypillistä myös se, että se on aina tiellä ja jaloissa pyörimässä, paikka tosin vaihtelee.

Yleensä tavaroita alkaa kertyä johonkin olohuoneessa, kuten kirjahyllyn eteen. Sieltä se hivuttautuu usein keskemmälle lattiaa, poikkeaa keittiön puolella ja etenee taas olohuoneen halki eteiseen. Olen yrittänyt juosta läjän perässä ja hajottaa sen, siirtää tavarat paikoilleen, mutta sitten läjä muodostuu taas johonkin ja aloittaa siirtymisensä paikasta toiseen. Olen ollut uskomattoman sinnikäs pyrkimyksissäni päästä eroon tavaraläjästä siinä kuitenkaan onnistumatta. Mikä ihme auttaisi tähän?

Olen tarkkaillut tilannetta. Ongelma alkaa usein siitä, kun laitan reppuni kirjahyllyn eteen. Se tekee sen, että en saa kirjahyllyn ovea auki, jolloin jätän kirjan johonkin muualle. (Nykyisessä asunnossani muualle tarkoittaa lattiaa, kun pöytätilaa ei ole.) Kirjan seuraksi saattaa ilmestyä vaate. Naulakkoni oli vielä hetki sitten niin täynnä, että menetin hermoni ja heitin takin kirjan seuraksi lattialle. Opiskelujutuista kertyy valtavasti materiaalia seuraksi tavaraläjään. Materiaaleille on periaatteessa paikkakin (kirjahylly), mutta en viitsi siirtää reppua (ja kirjaa ja takkia), jotta saisin materiaalit kaappiin. Lisäksi tarvitsen materiaaleja taas seuraavana päivänä, joten en vain viitsi senkään vuoksi toimia.

Vaihdoin verhoja ja vanhat verhot pitäisi viedä varaston laatikkoon. Joudun purkamaan varastosta useamman tavaran, jotta löydän oikean laatikon verhoille, joten en viitsi vielä viedä. Laitan verhot tavaraläjään. Kamerasta pitäisi purkaa kuvia tietokoneelle, joten en viitsi laittaa kameraa paikalleen. Se voi jäädä odottamaan uinuvaa inspiraatiota lattialle. Jne. ja kaaos on valmis.

Nyt voi kysyä, miksi ihmeessä laitan repun kirjahyllyn eteen, kun se usein aloittaa läjän kasaantumisen? Siksi, kun eteisessäni on pussi rompetta menossa kierrätykseen, toinen pussi pulloja keräykseen ja kolmas pussi lumppua odottamassa päätymistään mihin lie. Niiden lisäksi löytyy marjaämpäri ja iso kukkaruukku odottamassa ihmettä (siis sitä, että viitsin viedä ne varastoon, jossa niille ei ole paikkaa). (Vaatekeräykseen menevän pussin sulloin vaatekaappiin, johon se ei mahdu.) Reppu ei siis mahdu sinne.

Olen iloinen siitä, miten paljon olen tähän mennessä saanut tavarakaaostani hallintaan, mutta vielä on paljon tehtävää. Olisi hyvä saada varastostani sellainen, että sieltä voisi hakea tavaraa ja sinne voisi viedä tavaraa helposti. Eteinen pitäisi saada tyhjäksi. Kirjahyllyn edustan pitää olla tyhjä. Ja ennen kaikkea tavaramäärää olisi syytä saada karsittua vielä lisää.

Edistystä on tapahtunut monessakin asiassa. En enää kompastele eteisessä kenkiini, kiitos kenkäkaapin. Kirjahylly on tosi hyvä, kun siellä on niin paljon tilaa. Vaatteet mahtuvat vaatekaappiin (juuri ja juuri, mutta mahtuvat kuitenkin). Suurin haasteeni on nyt tuo vaelteleva tavaraläjä. Olen päättänyt, että se katoaa ja se todellakin saa luvan kadota.

Saturday, October 19, 2013

Hei hei harrastus

Jätin nyt syksyllä erään vanhan harrastukseni. Olin ollut siinä mukana jo monia vuosia ja se tarjosi minulle lukuisia hyviä hetkiä. Ajan myötä oloni alkoi kuitenkin muuttua tukalaksi, aivan kuin kivi olisi ilmestynyt kenkääni. Kivi kasvoi ja kasvoi ja minun oli vaikea kulkea. Harrastus ei enää soljunut eteenpäin kuin olisi toivonut. Minä olin silti sinnikäs ja jatkoin, vaikka välillä itkettikin. Toteutin siis tätä erittäin vahvaa omaa puoltani, jossa ei luovuteta, vaikka mikä olisi. Hampaat irvessä! Harrastushan tekee minulle hyvää!

Niinhän se tekikin, aikansa. Lopulta minun oli avattava silmäni epäkohdille: harrastukseen oli ilmestynyt arvojeni vastaisia piirteitä ja se alkoi maksaa enemmän kuin halusin maksaa. Lisäksi oma roolini oli muotoutunut sellaiseksi, että en tunnistanut siinä enää itseäni. Olin mukana sosiaalisessa toiminnassa, jossa tekeminen, ihmiset ja moni muu asia ei enää toiminut kohdallani. Mikään ei sinällään ollut oikein tai väärin, vaan asiat olivat kuten ne olivat. Niistä joko piti tai sitten ei. Minun oli aika jatkaa matkaani.

Lähtöni tuntui luovuttamiselta, epäonnistumiselta. Podin ahdistusta siitä, että en ollut saavuttanut harrastuksella sitä, mitä olin tavoittanut. Sitten heräsin huomaamaan, että olihan harrastus palvellut minua jo vuosia ja hyviä hetkiä ja jopa saavutuksiakin oli paljon. Saavutuksethan kannattaa mitata vain ja ainoastaan omasta lähtökohdastaan, ei verrattuna toisiin. Minä saavutin itselleni paljon hyviä asioita ja tein jotain yhteiseksikin hyväksi, enempää en olisi luultavasti voinut tehdäkään kaikkien harrastukseen liittyvien rajoitusten vuoksi. Voiko harrastukselta enempää pyytääkään? Miksi pitäisi pyytää?

Saatuani etäisyyttä harrastukseen aloin tuntea vapautta ja onnea: tein sittenkin oikean valinnan! Minun ei tarvinnut enää kahlehtia itseäni arvoihin ja toimintaan, jotka eivät tue arvojani ja elämääni. Voin antaa muiden mennä menojaan ja jatkaa sinällään kivaa puuhastelua ja suunnata oman energiani toimintaan, jonka koen enemmän omakseni.

En varsinaisesti ole löytänyt mitään konkreettista tilalle, mutta se ei haittaa. Uskon löytäväni jotakin, jos sellaista kaipaan. Näinkin on nimittäin hyvä olla, ilman tuota harrastusta. Parempikin.

Thursday, October 17, 2013

Uudet verhot

Sain verhoja. Olinkin jo pitkään ajatellut, että oikeastaan inhoan olohuoneen verhoja, mutta etsiskelyistäni huolimatta en ollut löytänyt mieluisia tilalle. Nyt voin olla kiitollinen, että sain verhot, pyytämättä, ja juuri olohuoneeseeni sopivat. Kiitos. Verhoissa on kukkia ja ne ovat maanläheisen väriset.

Katselen keltaisia kukkia ja mietin, että mitähän ne mahtavat olla. Suuri, keltainen, hieman supussa oleva kukka. Oivalsin, että melkein kaikki verhoni ovat yksivärisiä: on sinistä, vaaleanpunaista, valkoista ja keltaista, mutta harvassa on kuviota, viivaa tai ruutua. Ne parit kuviolliset verhot, jotka ovat varastoni laatikossa, ovat liian lyhyitä olohuoneeseeni ja muutenkin ulkonäöltään enemmän keittiömeiningillä varusteltuja. En juuri nyt tarvitse keittiöverhoja.

Olenko ollut yksivärinen, kun verhoni ovat jo vuosia olleet yksiväriset? Jotenkin koen olleeni. Siksi katselinkin vanhoja verhojani muutosta kaivaten, kun verhot eivät enää sopineet mielentilaani. Kaipaan nyt enemmän väriä ja kuvioita, yksityiskohtia, ja niitä sain. Tekee mieli kosketella keltaisia kukkiani, koska ne ovat raikas tuulahdus asuntooni, mielenkiintoiset ja hivenen arvoitukselliset.

Vanhat verhoni ovat lattialla mytyssä, jossa näkyy beigeä ja väriä. Joskus ajattelin laittavani verhot kierrätykseen sitten, kun saan uudet niiden tilalle. Sitten mietin, että beige sopii joka paikkaan, joten sen voisi varmuuden vuoksi säilyttää. Pellava on jotenkin luonnonläheinen materiaali. Värikkäitä verhoja poistaessani mietin, että ne ovat oikeastaan aika kivan näköiset. Taidan säästää ne. Nyt minua ärsyttää se, että en raaski luopua vanhasta, taas pitäisi sulloa varastolaatikkoon lisää tavaraa. En tarvitse beigeä enkä väriä, vaan saavat luvan lähteä molemmat. Siitä huolimatta, että minulle jää vain yhdet pitkät verhot. Maailmasta ei verhot lopu. (Oikeasti tiedän, että alan nyt soutamisen ja huopaamisen säilyttämisen ja luopumisen välillä. Tarinan loppu on vielä arvoitus.)

Miksihän olen ollut sellainen ihminen, joka ei juuri verhoja vaihtele? Nyt minulla on tosi mukava ja raikas olo, kun ympärillä on tapahtunut mieluisa muutos. Yllätyn ikkunoihin katsahtaessani, katseeni jaksaa viipyillä keltaisissa kukissa. Kai tämäkin on näitä asioita, joista huomaa, että muutos on vain hyvästä. Ihan suotta jahkailin vanhan parissa, kun uusi tarjosi paljon enemmän. Näin on nyt hyvä.

Tuesday, October 15, 2013

Minilomalla

Pääsin minilomalle juuri oikeaan aikaan: arkiasiat alkoivat pursuta korvista jo siinä määrin, että seuraava askel olisi ollut vastaantulijoille raivoaminen. Se jäi onneksi välistä. Oi sitä onnea ja autuutta, kun tenttikirjat jäivät kauas taakse!

Lomani piti sisällään runsaasti ulkoilua. Sen myötä keräsin muutaman litran karpaloita ihanalla suolla sekä näin tähtiä, tinttejä, tikan, pirteitä pyrstötiaisia, kuukkelin, teeriä ja hirven. Luin viittä eri kirjaa, saunoin joka ilta, söin hyvin ja nukuin makeasti. Täydellinen loma, sanoisin. En voisi vaatia mitään muuta. Nuo päivät olivat onnea ja vieläkin lämmin muisto <3 p="">

Thursday, October 03, 2013

Kuvissa näkee itsensä uusin silmin

Olen miettinyt jo kuukausia, että tarvitsen itsestäni kuvia. Erityisesti tarvitsen kunnon kuvan CV:hen, mutta tarvitsen myös muita, erilaisia kuvia erilaisiin paikkoihin. Osa kuvissa voisi olla enemmän virallisia, toiset vähemmän virallisia. Olen koko ajan ajatellut, että jonkun täytyisi ottaa minusta kuvia luonnollisissa tilanteissa. Yhtenä päivänä ymmärsin, että se on paljon vaadittu. Päätin ryhtyä omatoimiseksi.

Kamerassani on itselaukaisin, mihin siis tarvitsen toista ihmistä, jos haluan kuvia itsestäni? Ryhdyin toimeen. Siistin hieman hiuksiani ja laitoin kivan värisen paidan päälleni. Valitsin kotoani siistin taustan. Asetin kameran tuolille ja itseni kameran eteen. Annoin kameran "laulaa". Otin kuvia itsestäni eri asennoissa ja eri ilmeillä. Alkuun touhu tuntui tosi teennäiseltä, mutta lopulta aloin jopa nauttia. Joku voisi ajatella, että on teennäistä poseerata itsekseen kameralle, mutta kyllähän muidenkin ottamiin kuviin yleensä tulee poseeraava meininki.

Lopulta katselin kuvia läpi, valitsin niistä parhaita ilmeitä ja asentoja. Asetin kameran paremmin ja keskityin uudestaan juuri näihin parhaimpiin asentoihin ja ilmeisiin. Lopulta kuvia katsellessani sekä yllätyin että ilahduin: lopputulos oli parempi kuin olisin uskaltanut edes toivoa! Kuvat eivät näytä mielestäni ollenkaan niin teennäisiltä kuin pelkäsin.

Kuvia katsellessani näin itseni ihan uusin silmin. Tuoltako minä näytän? Osassa kuvista minulla oli mielestäni ihan perusilme kasvoilla, mutta kuvassa näytin yhtä hehkeältä kuin marraskuinen luonto ensinäkemältä. Näytin happamalta ja harmaalta. Tuon näköisenäkö minä kuljen? Siis oikeasti? Tuntui, että jotakin loksahti kohdalleen. Ilme = minä? En tiedä, mutta sen tiedän, että sen näköinen en koe olevani enkä halua olla. Minä näytän kauniilta hymyilevänä, sellaiselta, että sielu on kotona. Sen näköinen haluan olla.

Kuvaussessio muutti minua. Päätin, että haluan näyttää itseltäni, joten olen kulkiessani keskittynyt kasvoihini, siihen, että ne heijastavat enemmän hymyn häivää kuin kasvolihasten täydellistä lepohetkeä. Arvatkaapa, mitä on tapahtunut? Ympärillä kulkevat ihmiset ovat "muuttuneet" ystävällisemmiksi! Maailma on tuntunut mukavammalta ja ihmiset ovat ikään kuin hyväntahtoisempia. Ei tietenkään kaikki, mutta jotakin on todella muuttunut. Hassu juttu.

Tämä kuvaussessio ei jää ainoaksi. Aion ottaa itsestäni lisää kuvia, erilaisissa ympäristöissä ja eri vaatteilla ja kampauksilla. Sen lisäksi, että saan itsestäni kaipaamiani kuvia, saan nähdä itseni ihan uusin silmin. Se on hyvä asia.

Monday, September 30, 2013

Marita Moring: Lupa omaan elämään - ulos uhrautumisesta

Kirjaston kirjahyllyllä eteeni osui Marita Moringin kirja Lupa omaan elämään. Sattumalta? En tiedä, mutta minuun tuo osui ja upposi. Luin kirjan jo muutama kuukausi sitten, mutta minun täytyy kehua sitä täällä, koska se on todella hyvä kirja kaikille, jotka uhrautuvat toisten ihmisten vuoksi. Kirjan takakannessa lukee:

Oletko uhrautuja? Onko toisten auttaminen sinulle elämäntehtävä? Unohdatko omat tarpeesi?

Aluksi ajattelin, että en ole tuollainen, koska en koe toisten auttamista elämäntehtäväkseni (mukavaa se on, mutta ei nyt sentään elämäntehtävä). Sitten ymmärsin, että olen ollut nimenomaan juuri tuollainen. Uhrautumista on ollut vähenemään päin viime vuosina, mutta minulla on vahva uhrautumisen pohja ja sen mukaiset käyttäytymistaipumukset. Minä mielelläni huomioin toisen, jopa itseni kustannuksella, vaikka en sitä ole pystynyt myöntämään itselleni. Osittain (ja välillä suureksi osaksikin) oma uhrautumiseni on ollut tiedostamatonta.

Kirja on omakohtainen tarina toisten auttajasta, uhrautujasta ja omien tarpeiden kieltäjästä omannäköistä, onnellista elämää eläväksi ihmiseksi, joka on kehittynyt omaksi itsekseen. Kirjan omakohtaisuus ja tarinamuotoisuus tekevät siitä sellaisen, että se tempaisee mukaansa. Jos on hiemankin omaa kokemusta uhrautumistaipumuksesta, kirjaan on erittäin helppo eläytyä ja samaistua. Jossain määrin kirjan lukeminen järkytti minua, koska eihän kukaan halua olla liiallinen uhrautuja, eikä varsinkaan myöntää sitä.

Kirja etenee siten, että se ensin kuvaa elämää, jota eletään muita varten. Se kertoo uhrautumisen syntymisestä ja sitä edistävästä perhetaustasta sekä kirjoittajan että muiden ihmisten kokemuksista. Kirjassa kerrotaan otteita kirjoista, joissa uhrautumista on käsitelty. Näin kirjojen "teoria" kiedotaan eri ihmisten kertomiin kokemuksiin ja ajatuksiin uhrautumisesta, joka voi ilmetä monella tavalla. Kirjassa edetään eheämmäksi, kohti omaan itseä ja lopulta kerrotaan, että on lupa olla oma itsensä. Kehittyminen ja sen mahdollisuus tuntuu lohdulliselta.

Minä oivalsin kieltäväni itseäni näkemästä itseäni rehellisessä valossa. Olen halunnut sulkea kielteisiksi miellettyjä ominaisuuksiani luurangoiksi kaappiini, vaikka ne eivät sieltä siten koskaan katoakaan. Minulle teki (ja tekee edelleen) hyvää kohdata uhrautujaminäni: siten koen pääseväni siitä myös eroon.

Sunday, September 29, 2013

Kasvioppia kasvimaalta


Tämä ensimmäinen kasvimaakesäni opetti minulle tosi paljon myös eri kasveista. Tässä jotain oppimaani:


  • Härkäpapu: laitoin härkäpapua (kuvassa) varsin vähän. Ne kasvoivat hyvin ja komeiksi ja kukkivat runsaasti. Kukissa pörräsi tosi paljon kimalaisia, mutta sato jäi heikoksi. Sain palkoja siten, että niistä riitti muutaman ruoan lisukkeeksi. Pavut olivat kuitenkin niin hyviä, että taatusti kasvatan jatkossakin härkäpapua. Positiivista oli tosiaan härkäpavun kasvattamisen helppous sekä tuholaisten ja tautien poissaolo.
  • Salaatit: kasvatin kolmea erilaista salaattia ja opin ainakin sen, että kannattaa kasvattaa monenlaista salaattia, jotta niistä saa tehtyä mielenkiintoisia salaattiruokia. Salaatit olivat helppoja kasvattaa, mutta vihreälehtiset maistuivat lehtokotiloille (punalehtiset siis ei).
  • Mangoldi: en ollut koskaan maistanutkaan mangoldia, kun sitä aloin kasvattaa. Se ei oikein viihtynyt: muutama taimi jaksoi sinnitellä itsensä sen verran isoksi, että sain syötävää. Saatan jatkossakin kasvattaa mangoldia, mutta määrän ei tarvitse olla suuri.
  • Nauris: nauriit ovat maistuneet makoisilta! Tiesin kesän olevan kaalikasveille hankala, kun luin kaalikoin runsaasta vaelluksesta. Aloitinkin nauriin kasvattamisen harson alla. Heinäkuussa pohdiskelin, koskahan harson voisi ottaa pois. Kesäreissuni aikana nauriiden lehdet olivat kuitenkin venyneet niin paljon, että ne olivat itse puskeneet harson pois päältään. Nauriissani oli niin vähän kaalikoita, että ne pärjäsivät mainiosti ja tuottivat hyvän sadon. Olisin voinut vain harventaa aiemmin, jotta kaikki olisivat mahtuneet kasvamaan kunnolla.
  • Retiisi: mikä retiisi? Ai se kukkakasvi? Yritin kasvattaa retiisiäkin, mutta se halusi vain kukkia. Kukista näytti olevan iloa perhosille sekä muille pörriäisille.
  • Porkkana: porkkanani kasvoi hitaasti ja varmasti. Luultavasti muutun ennemmin oranssiksi kun saan syötyä porkkanani. Satoa on edelleen paljon, se on hyvälaatuista ja herkullista. Ihanaa!
  • Peruna: ai niitä kesän ensimmäisiä uusia perunoita... niitä ei mikään voita! Jonkin aikaa ehdin perunasadostani nauttia ja huolehtia, miten saan loppusatoni säilöttyä, kun perunaa oli tulossa niin paljon. Ongelma ratkesi, kun reissuni jälkeen huomasin mukuloiden olevan perunaruton kourissa. Loppusato meni roskiin. Ihmettelen vain sitä, miten perunoiden varsissa ja lehdissä ei näyttänyt olevan mitään vikaa? Perunan kasvattaminen ei siis ole helppoa. Tärkeintä lienee sopivan lajikkeen valitseminen siten, että se kestäisi mahdollisimman hyvin perunaruttoa.
  • Lehtikaali: oi ihanuutta! Lehtikaali on suuri suosikkini, samoin lehtokotiloiden. Lehtikaalta on ollut sopivasti, olen saanut nauttia sitä jo monta viikkoa. Olen myös pakastanut sitä annospusseihin. Lehtikaali osoittautui varsin helpoksi kasvatettavaksi, ainoastaan lehtokotiloiden hävittäminen niistä on ollut yököttävää puuhaa.
  • Kesäkurpitsa: laitoin kesäkurpitsaa kasvamaan varsin monta taimea - ja sen olen saanut huomata. Kesäkurpitsaa on tullut paljon! Olen tehnyt siitä lasagnea, kahta erilaista piirakkaa, kolmea keittoa ja kahta erilaista kastiketta. Lisäksi olen paistanut sitä lisäkkeeksi. Hyväähän kesäkurpitsa on, mutta kieltämättä on mennyt sinnittelyn puolelle sen kanssa. Talvella saattaa tulla hiljaisempi ajanjakso kesäkurpitsaruokien suhteen. Hyvää on se, että olen keksinyt monta uutta kesäkurpitsaruokaa.
  • Palsternakka: ihanat palsternakkani ovat kasvaneet hyvin ja komeiksi. Se näyttäisi sietävän hyvin kuivuutta: olin alkukesästä jo varma, että se ei pärjää, kun maa pääsi kuivumaan ihan kuivaksi kastelujen välillä ja sentään välillä kastelin joka päivä. Nyt satoa tulee: tein jo juurespataa ja seuraavaksi teen niistä keittoa. Nami. Palsternakka näyttäisi olevan tosi helppo kasvatettava, joten kasvatan taatusti jatkossakin, jos mahdollista.
  • Sipuli: siis mikä? Opin sen, että sipulia ei taida kannattaa siemenistä kasvattaa, kun voi valmiista pikkusipuleistakin kasvattaa. Ensi kerralla siis ostan pikkusipulit.
  • Punajuuri: ei kasvanut lukuunottamatta muutamaa sinnittelevää taimea, joista ei tule satoa.
  • Pinaatti: pinaatit katosivat hyvin nopeasti itämisen jälkeen. Yhden miniatyyripinaatin näin, mutta tuo maa ei todellakaan suosi pinaattia. En kokeilisi kasvattaa siinä pinaattia uudestaan.
  • Kukat: yritin kasvattaa kukkia siemenistä. Ne taisivat kuivua jo heti alkuunsa, kun mitään ei kasvanut.
Minulle tuli suuri innostus kokeilla joskus erilaisia papuja. Niitä olisi kiva kasvattaa ja saada. Lisäksi haluaisin kokeilla erilaisia kesäkukkia. Muutenkin aion tutustua erilaisiin kasvatettaviin kasveihin ja suunnitella kasvimaani huolellisemmin. Nytkin olin toki suunnitellut, mutta kokemuksen myötä osaan taatusti suunnitella sen jatkossa "paremmin".

Toinen suunnittelua vaativa asia on myös kotiloiden hävittäminen. Niitä luultavasti kannattaa hävittää mahdollisimman sinnikkäästi: minulla sinnikkyys pääsi hieman heikkenemään kesän edetessä, jolloin kotilot lisääntyivät innokkaasti salaateissani, nauriissani, lehtikaalissa ja loppukesästä vielä kesäkurpitsassakin. Se oli ällöä. Alkukesästä kaivoin maahan kuopan, johon keräsin kotiloraatoja haudattavaksi. Jossain vaiheessa huomasin muurahaisten innostuvan kuolleista kotiloista: ne kalusivat pehmeät osat pois (suihinsa?) ja vain kuoret jäivät. Aloinkin hyödyntää lähellä sijaitsevaa muurahaiskekoa kotiloiden hävittämisessä.

Tässä oli osa kasvimaaopeistani. Enemmänkin taatusti on, mutta eiköhän tässä ollut tärkeimmät. Kyllä se on huikaisevaa, kun pääsee tekemään asioita, joita rakastaa. On ihanaa oppia uusia, kiinnostavia asioita. On mahtavaa saada omin kätösin tuotettua, tuoretta ruokaa. Lisää tällaista! :)

Friday, September 20, 2013

Oppeja kasvimaalta

Kasvimaa tänä kesänä on ollut aivan valtavan ihana asia! Se on ollut melkoinen oppikoulu, mutta myös suunnaton ilon lähde. Olen oppinut aivan valtavasti itsestäni, kasvimaan pitämisestä sekä eri kasveista. Kirjoitan tänne jotain yleisiä oppeja, joita olen harrastuksestani saanut. Kasvikohtaisia oppeja kirjaan kenties tarkemmin myöhemmin.


  • Rakastan kasveja, niiden kasvattamista, maan muokkaamista ja monia muita puutarha-askareita. Tämä oppi ei tullut yllätyksenä. Ehkä hieman yllätyin siitä, miten hyvin kasvimaan hoitaminen sopii minulle ja näin ensikertalaisena voin sanoa, että myös onnistuin varsin hyvin.
  • Kasvimaan hoitaminen vaatii aikaa. Yllätyin, miten paljon kasvimaan hoitaminen vaatii aikaa ja vaivaa. Jos ei viitsi vaivautua, satokin jää pieneksi.
  • Kasteleminen on valtavan tärkeää. Näin kuivana kesänä kastelu osoittautui suureksi haasteeksi. Aloin kerätä (vähäisiä) sadevesiä ja se luultavasti pelasti satoni. Lisäksi oivalsin, että kasvimaan pitäminen vaatii edes jonkinlaisen tuttavaverkoston: kastelu täytyy järjestää jotenkin reissujen ajaksi. Tämä oli iso haaste.
  • Kannattaa kasvattaa sopivasti erilaisia kasviksia. Minulla maata oli enemmän kuin tarpeeksi, joten laitoin kasvamaan erilaisia kasviksia, kuten perunaa ja naurista, varsin runsaasti. Kuitenkin, jos ei ole kasviksille säilytysmahdollisuuksia, ei kannata kasvattaa paljon yhtä kasvia. (Luonto "auttoi" minua tämän ongelman ratkaisemisessa.)
  • Erilaiset torjunta-aineet ovat välttämättömiä. En nyt tarkoita, että tällainen harrasteviljelijä mitään erilaisia tuholaisten ja tautien torjuntakeinoja juurikaan tarvitsisi, mutta tämän kesän jälkeen ymmärrän sen, että noita aineita tarvitaan, jos halutaan saada ruokaa. Silti suosin tai ainakin toivon suosivani luonnonmukaisia keinoja.
  • Erilaisten ötököiden sietokykyni on saattanut kasvaa. En ole varma tästä, kun kyllä minua edelleen inhottaa moni ötökkä. Minusta on silti hyvä, että olen siedättänyt itseäni.
  • Kasvimaalla puuhastelu on ihan hyvää liikuntaa ja tosi hyvä vastapaino työarjelle. Minulle tällainen puuhastelu työn vastapainoksi on täydellistä tekemistä.
  • Kasvimaata voi pitää vähilläkin tiedoilla, tosin kasvikohtainen tieto auttaa valtavasti. Yksittäisten kasvien kasvattamisesta on hyvä tietää paljon, jos aikoo saada hyvin satoa. Tietoa tarvitsee ainakin erilaisista tuholaisista ja taudeista sekä niiden ehkäisykeinoista, lannoituksesta, kastelusta ja maan sopivuudesta.
  • Kasvimaata pitämällä voi säästää rahaa. Kasvimaan pitäminen ei ole kallis harrastus. Satoa voi saada periaatteessa melko helposti paljon, jolloin rahaakin säästyy.
  • Kannattaa satsata kunnollisiin puutarhakäsineisiin. Kasvimaallani kasvaa sekä piikkilehtisiä kasveja että nokkosta. Opin kantapään kautta, että kannattaa hankkia kitkemiseen sekä muuhun puuhasteluun kunnon puutarhakäsineet.
  • Ehkäpä tärkein oppi: luontoa ei voi hallita. Kasvien kasvamista ei voi mitenkään hallita. Se on luonnon, sääolosuhteiden ja tiedä minkä kaiken hallussa. Voi tehdä vain parhaansa, kitkeä, lannoittaa ja kastella, mutta se mitä loppujen lopuksi saa syödäkseen, tuntuu olevan ihan muissa käsissä. Tämä tekee nöyräksi ja olenkin aiempaa kiitollisempi ruoastani. Vaikka arvostankin nyt erityisesti omin kätösin kasvatettua ja hoidettua satoani, arvostan myös muutakin tuotettua tuoretta ruokaa. Se vaatii osaamista ja työtä.
Sain varmasti muitakin oppeja kesän aikana, mutta ehkä tässä olivat tärkeimmät. Aion ehdottomasti jatkossakin pitää kasvimaata, jos sellaisen saan ja minun on mahdollista sitä koko kesä hoitaa. Kuvassa on kesäkurpitsojani, jotka olivat varsin tuottoisia (ja jääkaapissani on nyt kesäkurpitsapiirakkaa).



Wednesday, September 18, 2013

Aavistuksia

Aavistukset ovat mielenkiintoinen asia. Minulle niitä tapahtuu silloin tällöin, joten kerron tässä pari viimeksi tapahtunutta. Minun piti ottaa jauhopussi kaapista (onneksi ei kotona!), mutta tunsin outoa vastenmielisyyttä asiaa kohtaan. En oikeastaan ymmärtänyt tuntemustani, mietin vain hetken, että miten ihmeessä pystyn nostamaan pussin kaapista pois. Tuntui tosi oudolta, mutta ei enää siinä vaiheessa, kun avasin jauhopussin. Siellähän kuhisi elämää! Lajimääritys jäi minulta tekemättä.

Pari viikkoa sitten pohdiskelin, että mitenhän kerran noin kaksikymppisenä tapaamani naisen elämä on mahtanut mennä. Olin jutellut hänen kanssaan vain kerran, mutta jotenkin hän jäi mieleeni. Välissä oli vuosia, että en edes muistanut häntä, mutta nyt hän palasi mieleeni useammankin kerran. Ei olisi siis kai pitänyt yllättyä, kun sain lukea hänen kuulumisistaan eräästä lehdestä, vaikka hän ei olekaan mikään julkisuuden henkilö.

Tällaisia asioita tapahtuu ja on mielenkiintoista pohdiskella, mistä ne tulevat. Sen tiedän, että haluamalla aavistuksia niitä ei tule. Pinnistelemällä ne myös pysyvät poissa ja stressi toimii myös hyvänä karkottimena. Kaikenlainen poissaoleminen omasta itsestään ja elämästään pitää poissa myös nämä arvokkaat pienet vihjeet tulevasta.

Saan aavistuksia silloin, kun olen ollut läsnä itsessäni ja elämässäni. Rauhalliset, stressittömät ja normaalit päivät kaikenkaikkiaan lisäävät herkkyyttäni. Alan nähdä, tuntea ja kokea enemmän. En osaa sanoa, mitä tuo enemmän on, mutta nämä aavistukset liittyvät siihen "ulottuvuuteen". Elämä on jotenkin enemmän kuin se, mitä ympärillä on. Onko se intuitiota?

Minusta tuo jonkinlainen "ohjaus" on valtavan lohdullista. Minusta tuntuu, että olen elämässäni sisällä ja asiat, jotka tapahtuvat, ovat väkisinkin oikeita, koska ohjaan itse elämääni ja olen avoin erilaisille elämässä tapahtuville asioille. Tämä tunne on sellainen, että haluan pitää elämäni omani tuntuisena, rauhallisena ja toimivana, koska sillä on oikeasti merkitystä. Vain siten voin tehdä päätöksiä, jotka tulevat itsestäni ja ohjaavat oikeaan suuntaan. Minulla on liikaa kokemusta päinvastaisesta.

Vaikka esimerkkini ovatkin pieniä, suurempiakin asioita on tapahtunut. On haasteellista osata käyttää aavistuksia hyväkseen. En oikein vielä tunnista, mihin kannattaa tarttua, koska haluaisin niin kovasti löytää vastauksen sisältäni, että haluni puskee aavistukset usein pois. Mikä on ohjausta ja mikä vain omaa haluani löytää ratkaisu jostain ulkopuolelta? Aavistusten maailma on mielenkiintoinen. On mukava tunne tietää jotakin, mitä ei voi tietää, ellei ole hereillä ja tunne.

Wednesday, September 11, 2013

Liikaa kaikenlaista

Liikaa, liikaa ja liikaa. Tuntuu, että nyt tapahtuu ja tulee liikaa kaikenlaista, jota en pysty sulattamaan. Samaan aikaan elämässäni ei ole tapahtunut mitään mullistavaa. Jotenkin vain kaikki tuntuu liikaa, kaikkea on liikaa, minun pitää venyä liikaa joka suuntaan ja en vain pysty sulattamaan kaikkea.

Päätin aloittaa uutislakon, kun ymmärsin, että pystyn elämään arkeani mainiosti tietämättä mitään maailman sotatilanteista tai poliitikkojen uusimmista aivoituksista hyvinvointini heikentämiseksi. Olen useimmiten ollut varsin ahkera uutisten seuraaja, en oikein itsekään tiedä miksi. Ehkä se on ollut jokin kansalaisvelvollisuuden suorittaminen ja sivistyneisyyden tavoittelu yhdistettynä uteliaisuuteen. Kivaa puuhaahan se on, mutta viime aikojen uutiset ovat lähinnä ahdistaneet minua, mikä on ihan turhaa, koska en voi vaikuttaa uutisoitaviin asioihin mitenkään. Voin vain vaikuttaa siihen, mitä uutisia otan vastaan.

Lisäksi kesälomailu on tehnyt sen, että sähköpostini pursuilevat viestejä ja lisää tulvii joka päivä. Osa viesteistä on toki oikein hyviä ja toivottavia, loput sellaisia, että mielellään lukisin, jos olisi aikaa. Se, mikä noissa viesteissä ahdistaa on niiden määrä ja se, että sähköpostilaatikkoni näyttää koko ajan kymmeniä lukemattomia viestejä. Suo on pitkä tarpoa. Facebook on toinen, jota kautta viestejä tulvii. Moniin viesteihin liittyy myös jonkinlainen "reagointivelvollisuus" ja kun nykyajasta on kyse, reagoida pitäisi nopeasti. Miten nuo saa hoidettua? Hoitamattomuuskin ahdistaa joka päivä.

Lisäksi pitäisi hoitaa netin kautta miljoona muutakin asiaa. Pitää muistaa, tehdä, ratkaista, siirtyä paikasta toiseen, suorittaa, lukea jne. Tenttiin lukeminen painaa hartioita koko ajan, lopputyönikin huutaa tekijänsä perään. Kämpän räjähtämisenestotoimet vievät oman aikansa (haluan ylläpitää siisteyttä, kun kerrankin on siistiä), haluan laittaa hyvää ruokaa, kasvimaakin pursuaa purtavaa, kun vain haen sitä. Eräs pieni ihmissuhdekonfliktikin vie hiljalleen hermot, kun aikaa ja voimia tuollaiseen ei ole (rasittaa ihmiset, jotka haluavat ymmärtää väärin).

Onhan osa tuosta puuhastelusta mukavaakin, mutta liika on liikaa. Miten perheelliset oikein jaksavat jatkuvaa ajan kanssa kilpajuoksua, kun minulle tällainenkin arki jo tuottaa tuskaa? Minullahan periaatteessa on nyt aikaa ihan hyvin, mutta silti tämä on liikaa, tapahtuu liikaa. Nämä kaikki asiat vievät voimia, vaativat liikaa ja kaipaan vain rauhaa, jotta voisin keskittyä tärkeimpiin asioihin.

Huomaan muutoksen itsessäni. Ennen jaksoin vaikka minkälaista hulinaa, mutta nykyään kaipaan vain rauhaa, tasapainoa ja tunne-elämän harmoniaa. Olen selvästi herkistynyt kaikelle ympärillä tapahtuvalle, ilmapiirille ja ympäristölle, enkä oikein siedä liian korkeita aaltoja. En tiedä, onko tälle selitystä, mutta minusta tuntuu, että olen vihdoin herännyt kulkemaan omilla jaloillani ja elämään omaa elämääni. Sen myötä kaipaan asioita, jotka ovat minulle hyväksi (ja haluan pois asioita, jotka vievät voimiani). Lisäksi voimavarani ovat todellakin rajalliset, enempään pitäisi tässä yhteiskunnassa varmaankin pystyä, mutta minä en vain pysty.

Ei elämästä täysin häiriötöntä voi saada ja tekemisen määrä välillä lyö yli. Silti kaipaan nyt valtavasti jotain rauhallisempaa paikkaa, jossa saisin karsittua ylimääräistä hälinää pois. Ehkä jonain päivänä...

Friday, September 06, 2013

Siirtymä kesästä syksyyn, lomasta arkeen

Viime päivät ovat olleet kiireisiä. Olen säntäillyt (eli pyöräillyt) paikasta toiseen, hoitanyt välttämättömiä asioita, aloittanut opiskelut, lukenut tenttiin, pakastanut puolukoita, siivonnut reissun myötä räjähtänyttä kämppää, pessyt peittoja ja tyynyjä (normaali alkusyksyn askare hikisen kesän jälkeen) ja laittanut ruokaa kasvimaan antimista (kesäkurpitsaruokia siis). Puuhastelu on ollut enimmäkseen mukavaa, mutta täytyy myöntää, että hieman hengästyttää! Tämä muistuttaa rytmin muuttamisen pakollisuudesta, aherruksen alkamisesta ja loman loppumisesta. Vaikka tuossa on surumielinen sävähdys, ei tämä kokonaan mielestäni synkkää ole. Nautin syksystä.

Tämä syksy on erilainen kuin moni aiempi: tulevaisuuteni on täysin auki. Työrintamalla näyttää hiljaiselta ja lama luultavasti pitää sen sellaisena. Opiskelu pitää arjen täyteisenä, mutta siinäkin olen siirtymässä loppusuoralle. Harrastuksetkin laitoin kokonaan uusiksi. Vapaus ja päätösvalta oman elämän suhteen hullaannuttaa, mutta toisaalta olen ihmeissäni tulevasta: mitähän ihmettä alkaisin tämän syksyn jälkeen tehdä? Yritän pitää mielen rauhallisena turhista huolista ja antaa tilaa uudelle. Olen valmis siirtymään tekemään jotain uutta, olen valmis. Uusi, olet tervetullut! Voi, kunpa löytäisin ihan itse itselleni sopivan jutun, jota voisin alkaa tehdä. Saa minulle tosin tarjotakin kivoja projekteja ja muita hommia ;)

Nyt ryntään taas erilaisiin askareisiin. Ajatukset pysyvät kurissa, kun tekemistä piisaa. Kaunista syksyn jatkoa! :)

Wednesday, August 21, 2013

Uusi kirjahylly

Ostin uuden kirjahyllyn. Kyllä, minä joka välttelen shoppailua parhaani mukaan. Inhosin vanhoja hyllyjäni ja halusin niiden tilalle jotain nätimpää ja käytännöllisempää ja sellaista myös sain. Minusta on tärkeää, että on itseään miellyttävien asioiden ympäröimänä niin paljon kuin se on mahdollista, monessakin asiassa.

Olen katsellut uutta hyllyäni hämmentyneenä. Se on aivan eri maailmasta kuin muut huonekaluni, mutta se oli oikeastaan tarkoituskin. Jos en pidä vanhasta tyylistäni, en näe mitään syytä jatkaa sen ylläpitämistä enää, vaan vaihtukoon osa kerrallaan. Kuka on lisäksi sanonut, että kaikkien huonekalujen pitäisi olla samaa sarjaa tai edes saman värisiä? Minä hyppäsin kerta heitolla vaaleasta tummaan ja näky miellyttää silmääni. Tummaa taustaa vasten kirjat ja muut tavarat näyttävät asettuvan siististi paikoilleen, toki hyllyni kaapinovet myös peittävät sisältöä. On ihanaa, että kirjahyllyni on vuosien jälkeen vihdoin siisti ja kiva katsella. Ihmeellistä on myös se, että kirjahyllyssäni on nyt myös tilaa!

Hyllyn saapumisen jälkeen kämppäni on ollut hyrskyn myrskyn. Levitin vanhojen hyllyjeni sisällön pitkin lattiaa ja hiljalleen kävin tavaroita läpi. Järjesteleminen on ollut mukavaa: olen suodattanut kaikesta rojusta itselleni oikeasti tärkeät ja kiinnostavat kirjat ja tavarat ja asetellut ne uuteen hyllyyni. Kirjoja poistui muovipussillinen ja muuta rojua varmasti vähintään yhtä paljon. Tokihan olisin voinut siivota vanhan hyllyni jo aikoja sitten, mutta tämä tavaroiden siirto vanhasta uuteen teki karsimisesta paljon helpompaa. Monen kirjan kohdalla minusta vain tuntui, että tämän kirjan paikka ei ole uudessa hyllyssäni. Vanha kirjahyllyni jotenkin jumitti minut vain katselemaan kaaosta. Nyt minusta tuntuu, että jotain on oikeasti jopa muuttunut!

Kirjahyllyn myötä muutakin tavaraa on matkannut uusille paikoilleen. Järjesteleminen ikään kuin levisi käsistä ja ihanan moni vaelteleva tavara on löytänyt paikkansa. Olen nyt aika lähellä sitä tilannetta, että kaikilla tavaroilla on paikkansa ja että lattia on tyhjä irtotavaroista. Tyhjä lattia taas innostaa siivoamaan useammin ja siisteys taas itselläni vaikuttaa hyvinvointiini. Olen oikein tyytyväinen, järjestys tekee naisen iloiseksi ;)

Tuesday, August 20, 2013

Puutarhatöissä

Joskus nuorena puutarha-ala oli yksi toivealoistani. Kai se silloin näyttäytyi kuvitelmissani kukkien laitttamisena ja kitkemisenä, pienenä puurtamisena pienellä tilkulla. No, oli miten oli, olen toteuttanut pienesti toiveeni. Olen tehnyt muutaman tunnin puutarhatöitä ihan palkkaa vastaan. Hauskaa oli!

Oli mukavaa olla joku muu kuin mikä normaali työarjessa olen. Oli mukavaa, kun muut eivät tienneet, mitä teen normaalisti. Kerroin kyllä, että en ole puutarha-alan ammattilainen, mutta ei se näissä töissä häirinnyt mitenkään. Tärkeintä oli, että työ tuli tehtyä ja sehän tuli, kun minusta oli kyse.

Tämä pieni työ sai minut toivomaan, että tulevassa työssäni voisi olla edes jotain pientä fyysistä. Se pitäisi sopivasti hereillä ja kehon vireessä. Tuo on kuitenkin aika toivoton toive, koska nykyään työnkuvat ovat tosi kapea-alaisia. Töissä piiperretään oman kapean alueen parissa (ja ihmetellään, miksi on tylsää).

Outoa tuossa työssä oli oikeastaan se, että huomasin saavani eräältä taholta pientä alentuvaa käyttäytymistä, kun olin "vain" puutarhatyöläinen. Tuollainen käytös hämmästyttää minua aina, en keksi sille ikinä mitään perusteita. Toisaalta olin hyvilläni, että todellinen ammattini ei paljastunut, halusin olla ylpeä puutarhatyöläinen edes hetken. Se oli hyvä rooli, ihan yhtä hyvä kuin varsinainen ammattini tai mikä tahansa muu ammatti. Tärkeintä on, että tekee hyvin sen, minkä tekee, ei tittelin koreus tai palkan suuruus.

Saturday, August 17, 2013

Kesän mukana kepeästi

Olen nyt kesällä jotenkin onnistunut soljumaan kesän ja sen tuoman askareiden virrassa. En ole yrittänyt väkisin tarttua mihinkään, vaan olen tehnyt askareitani mahdollisuuksieni mukaan. Ja tiedättekö mitä se on tuonut tullessaan? En ole murehtinut tulevaa! Tämä on ollut minulle huikea saavutus, minulle, joka olen murehtimisen mestari.

Tämä hetkessä ja tässä päivässä eläminen tuntuu tosi terveeltä ja virkistävältä. On kepeä olo, mukava tehdä ikävämpiäkin askareita ja väsymyskin on pysynyt loitolla. Olen saanut jotain hyviä asioita aikaiseksikin ja ennen kaikkea olen osannut nauttia saavutuksistani, pienistäkin. Tokihan kesällä olen yleensä muutenkin pirteämpi, loma tekee aina ihmeitä ja itselle tärkeiden asioiden tekeminen on aina huikeaa, mutta erityisen tyytyväinen olen tästä murehtimisen uupumisesta.

Olen liikkunut, huhkinut kasvimaalla, reissannut, marjastanut ja mökkeillyt. Ainoa, mitä oikeastaan selkeästi olen kaivannut, on hyvät kirjat. Ne ovat jääneet lukematta, koska minulla on ISO pino opiskeluun liittyvää kirjallisuutta luettavana. Mistä päästäänkin kesän "huonoihin" puoliin...

Opiskeluni ovat jääneet täysin kesäaskareiden jalkoihin. Olen hieman lukenut, hieman vähemmän kirjoittanut, mutta mikään ei muuta sitä tosiasiaa, että olen lukemisessa satoja sivuja jäljessä ja kirjoittamisessa 20-30 sivua. En tiedä, kuinka paljon minun pitäisi tuota harmitella, kun olen kuitenkin nauttinut kesästä ja pakottomuudesta. Jos tarkkoja ollaan, kukaan ei maksa minulle yhtään mitään noista opiskeluponnistuksista tällä hetkellä. Eli koen, että saan käyttää aikani juuri siten kuin haluan. Toisaalta olisin halunnut olla pidemmällä lukemisessa ja kirjoittamisessa. Jotenkin tuntuu, että osaan olla itselleni aiempaa armeliaampi tässä "epäonnistumisessa". Onhan minulla aikaa vielä opiskella. Mihin tässä valmiissa maailmassa on kiire? (Toimeentulokysymykset toki tulevat vielä joskus vastaan, mutta se on sitten sen ajan murhe.)

Aion vielä nauttia kesästä ja alkavasta syksystä. Olen onnekas ja pääsen vielä mökkeilemään, hengittämään raikasta ilmaa ja nauttimaan hiljaisuudesta. Aion ottaa siitä kaiken irti, pakottamatta.

Wednesday, July 31, 2013

Tartu tilaisuuteen

Olen viime aikoina yrittänyt löytää kaupoista kolmea samanlaista, lasitettua saviruukkua kukille, mielellään ruskeat, mutta ei ainakaan valkoisia. Joka kaupasta olen palannut tyhjin käsin. Kauppojen määrä ei todellakaan korvaa laatua - useimmissa kaupoissa on nimittäin ollut melkein sama ruukkuvalikoima, koristeellisia ja valkoisia ruukkuja löytyy, joistakin myös lasittamattomia saviruukkuja. Olen kiertänyt myös kirpputoreilla, mutta niistä ei oikein löydy kolmea samanlaista.

Tässä kierrellessäni minulla on ollut hyvin aikaa muistella, miten reissussa ollessani kävin eräällä kirpputorilla, jossa oli kolme kaunista, vaatimuksiini sopivaa kukkaruukkua. En ostanut niitä, kun ajattelin, että minua ei huvita raahata niitä laukussani. "Kyllähän kukkaruukkuja myydään asuinpaikkakunnallani." Väärin.

Tämä tapaus on muistuttanut minua siitä, että elämä tarjoaa monestikin tilaisuuksia, kun niihin vain huomaisi tarttua. Monet asiat soljuvat yllättävän vaivattomasti, kun vain näkisi, ymmärtäisi ja osaisi tarttua niihin heti, kun ne ovat edessä tarjottimella. Esimerkkinä tällaisesta kukkaruukkuja hieman suuremmasta asiasta oli työn vaihtaminen. Luulin, että minulla ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin palata vanhaan työhöni, niin sitten yhtäkkiä näinkin ilmoituksen, johon reagoin heti. Näin, että tilaisuus oli suunattu minulle, niin hölmöltä kuin se kuulostaakin.

Olenkin alkanut terästämään havaintokykyäni, jotta näkisin tilaisuuksia. En varsinaisesti odota koko ajan jotain tapahtumaksi, mutta pyrin näkemään asioita eri tavalla kuin ennen. Joskus (kuten tuo kukkaruukkuasia) tilanteet menevät nopeasti enkä niitä juuri jälkeenpäin mieti, kunnes sitten oivallan, että siinähän se hetki oli ja meni. Varsinkin kun oikein etsii jotain, on vaikea löytää. Kannattaakin olla etsimättä ja vain napata eteentulevat asiat, luottaa siihen, että asiat järjestyvät.

Tilaisuuksiin tarttuminen vaatii rohkeutta, koska tilaisuuksia voi tulla eteen silloin, kun niitä vähiten odottaa. Aina ei voi olla valmis ja valmistautumattomuuden vuoksi tilaisuuksia ei kannata hylätä. Seuraavaa voi joutua odottamaan pitkäänkin. Mahtaisikohan ne kukkaruukut olla vielä siellä kirpparilla, kun sinne seuraavan kerran menen? Se voi olla jo paljon vaadittua. Tilaisuuteni oli ja ehkä meni, mutta eiköhän uusikin joskus vastaan tule.

Wednesday, July 24, 2013

Lomalla tietokoneesta ja netistä

En ollut suunnitellut sitä etukäteen, mutta niin vain pääsi käymään, että olin lomalla tietokoneesta ja netistä noin viikon. Sinä aikana oivalsin, miten vapauttavaa on irrottautua tietokoneeseen ja nettiin liittyvistä rutiineista. Olin ajatellut, että en ole erityisesti kiinni Facebookissa ja muissa netin houkutuksissa, mutta niinpä vain viikon aikana oivalsin, että kylläpä vain, minulla menee 1-2 tuntia päivässä aikaa ihan vain netissä viihtymiseen, joskus jopa enemmänkin.

Periaatteessahan tuo ei haittaa, mutta tarkemmin asiaa pohdittuani oivalsin, että en haluaisi käyttää elämässäni kovinkaan paljon aikaa ruudun tuijottamiseen. Teen oikeasti mieluummin jotain ihan muuta. Teen tietokoneella toki paljon asioita, joita haluankin tehdä, kuten kirjoitan blogia, luen toisten kirjoittamia mielenkiintoisia blogeja, seuraan jossain määrin Facebookia, maksan laskuja ja hoidan muita asioita yms. En kuitenkaan kaipaa juurikaan ajan kuluttamista tietokoneella, koska aikaa tuntuu olevan jo muutenkin vähän mielekkäisiin asioihin. Tietokoneella istuminen tekee olosta vain pöpperöisen (ennemmin siis vie energiaa kuin tuo sitä) ja sitten harmittaa, kun muuta jää tekemättä.

On silti vaikea alkaa karsia tekemisiään, mutta taidan yrittää. Ei kaikkia maailman asioita voi seurata, vaikka haluaisikin. Ehkäpä kannattaa kohdistaa energiansa ja aikansa niihin asioihin, jotka kiinnostavat aidosti ja jättää  muu vähemmälle. Priorisoinnin ohella voisi myös rajoittaa aikaa, jonka käyttää netissä. Lisäksi voisi pitää päiviä, jolloin ei istahtaisi tietokoneen äärelle lainkaan. Ehkä näillä pääsen alkuun nettiaktiviteettien karsimisessa, jotta netistä ei tulisi yksi uusi ähkyä ja ylitarjontaa tuottava, stressaava tekijä elämään.

Tuesday, July 09, 2013

Raikas tuulahdus

Olen päässyt hetkeksi pois tukalasta kämpästäni ja voin kertoa, että olen nauttinut. Olen istunut tuuletusikkunan alla lukemassa ja tuntenut raikkaan (eli viileän ja puhtaan) ilman puhaltavan virkistävästi sisälle. Olen hengitellyt pitkään ja syvään ja nauttinut joka solullani. Tähän on tosiaan tultu, että istuskelen tuuletusikkunan äärellä nautiskellen sen olemassaolosta ;)

Kaikkeen tosiaan voi tottua, siihenkin, että on tukalan kuuma ilma ja huono ilmanlaatu. Naapurikaan ei lisää sisälle tulvivan ilman terveellisyyttä ja raikkautta ja ilman kierto on suorastaan estetty tuuletusikkunoiden puuttumisella. Milloin raikas ilma on muuttunut itselleni vähemmän tärkeäksi? Melkein kaikkeen voi näköjään sopeutua.

Nyt aion kuitenkin nauttia. Raikkaus, puhtaus, ilman virtaus - silkkaa ihanuutta :)

Monday, July 08, 2013

Pari paitaa ja koukkuja

Ilahduin löytäessäni uusia paitoja. En oikeastaan ollut edes etsimässä mitään, vaan olin ihan päiväkävelyllä, mutta niinhän ne parhaat löydöt yleensä vastaan tulevatkin eli yllättäen. Poikkesin kahdessa kaupassa (toinen kirppari) ja löysin peräti kolme paitaa 23 eurolla. Kaikki paidat ovat merkkipaitoja (kaksi uutta, yksi käytetty), vaikka en sellaisten perässä juoksekaan. Laatu on kuitenkin hyvä, värit minulle sopivia ja mallit istuvia. Kiva.

Olen etsinyt nyt jonkin aikaa peruspaitoja (lyhyillä ja pitkillä hihoilla) itselleni korvaamaan vanhoja, jo aikansa eläneitä paitojani. Vanhojen paitojeni yksi suurimmista ongelmista on se, että ne on hankittu aikana, jolloin lyhyet paidat olivat muotia. Nyt olen ärsyyntynyt siihen, että paidat nousevat vyötärölle ja helmaa saa olla nykimässä alas. Muutenkin osa paidoista ei istu minulle enää (jos ovat koskaan sitä tehneetkään). Nyt pitäisi enää ryhdistäytyä vaateinventaarioni suhteen ja poistaa osa vanhoista paidoista.

Löysin lisäksi hyviä, isoja S-koukkuja, jollaisia olen etsinyt jo pitkään. Ostin heti pari pakettia. Tuollaiset koukut ovat tosi käteviä verkkoseinäisessä varastossa, jossa tavaroita saa ripusteltua S-koukkujen avulla seinille. Naapurinikin pitävät noita kätevinä siitä päätellen, että omia koukkujani on siirtynyt heidän varastoihinsa, heidän tavaroidensa säilytykseen. Kyllä, molemmat varastonaapurini ovat ottaneet koukkujani niiden ollessa hetken tyhjillään. Esimerkiksi rinkkani roikkui isossa koukussa ja kerran, kun olin reissussa, koukku oli kadonnut varastostani naapurin puolelle. Outo juttu. En minä ottaisi naapurini koukkuja. Nyt minulla on kuitenkin noita koukkuja niin paljon, että taatusti riittävät minulle joksikin aikaa. Pitäisiköhän kirjoittaa noihin nimeni ;)

Shoppailu harvemmin piristää minua, mutta jos löydän jotain todella hyvää ja tarpeeseen tulevaa, ilahdun aidosti. On mukavaa saada ratkaistua ongelmia hyvillä tuotteilla ja saada järjestystä. Elämän pieniä iloja :)

Thursday, July 04, 2013

Kohti tyytyväisyyttä?

Minua ärsyttää oma jatkuva tyytymättömyyteni asioihin. Tyytymättömyyteni johtuu siitä, että mikään toivomani asia ei tunnu muuttuvan parempaan suuntaan, vaikka kuinka ponnistelisin. Tai no, onhan työrintamalla ollut toistaiseksi suunta parempaan, mutta sillä saralla suunta saattaa kääntyä koska tahansa. Muuten tuntuu, että otan yhden askeleen eteenpäin ja seuraavaksi ponnahdan taaksepäin suonsilmäkkeeseen. Suo vain natisee ja slurpsahtelee saappaan alla, kun yritän irrottautua.

Tuntuu, että elämäni on yhtä jumimista, paikallaan tahmaamista. Asiat eivät vain etene, vaikka ne välillä etenevätkin. Katselen ihmisiä, jotka laittavat asiat järjestykseen tosi sukkelaan ja toteuttavat toiveitaan, kun minä vasta suunnittelen - ja jään suunnitteluasteelle. Olenko vain toivottoman laiska vai mitä?

Inhoan asunnossani melkein jokaista huonekalua. Olen etsinyt uutta kirjahyllyä varmaankin jo pari vuotta ja uskomatonta kyllä, en löydä toivomani kaltaista kirjahyllyä mistään (siis ihan Ikeakin kelpaa, mutta kun sopivaa ei löydy, niin ei löydy). Yritin hiljattain katsella uusia verhoja, mutta en löytänyt. Olen yrittänyt karsia tavaraa ja saada rompetta paremmin järjestykseen nykyisiin kaappeihin, mutta en ole onnistunut. Sekasotku ei vain katoa. Vaatteet sentään nykyään mahtuvat kaappiini, mutta inhoan niistäkin suurinta osaa. En vain löydä mieluisia uutena enkä käytettynä.

Suunnittelen ahkerasti viimeisiä opiskeluponnistuksiani, mutta lähinnä mielessäni. Nekään eivät käytännön tasolla oikein etene. Riviäkään tekstiä ei ole syntynyt ja luettava kirja etenee korkeintaan parikymmentä sivua viikossa (=aivan liian vähän). Jotenkin tuntuu, että nysvään aikani johonkin tyhjänpäiväiseen, mutta en itsekään tiedä, mihin.

Minulla on koko ikäni ollut tietynlaisia haaveita, joita haluan toteuttaa, mutta nekään eivät etene yhtään. Jos yritän jotain toteuttaakin, se menee jollain tavalla lopulta pieleen. En pääsekään tekemään haaveilemaani asiaa, vaikka olen siitä jopa maksanut, tai sitten jokin muu menee pieleen. Luontoretkeilyjutut ovat usein mahdottomia itselleni auton puuttumisen vuoksi. Vaikka haluaisinkin elää ilman autoa, olen päättänyt sittenkin hankkia sellaisen, jos toimeentuloni joskus vakiintuu. En jaksa enää lykätä haaveitani ja raahata tolkuttomia tavaramääriä julkisissa, joilla ei edes pääse sinne, minne haluaisin.

Jos taloudelliselta kannalta ajattelee, opiskelujutut ja kodin laittaminen ovat kaikkein halvimpia ja mahdollisimpia toteuttaa. Se vain lannistaa, että asiat eivät näytä etenevän, mikään ei oikein kannusta eteenpäin näillä saroilla. En oikein jaksa jatkuvasti nysvätä näiden asioiden parissa siten, että oikeasti mikään ei kuitenkaan etene. En ymmärrä, miten edes on mahdollista käyttää niin paljon tunteja joidenkin asioiden työstämiseen ilman että asiat oikeasti etenevät.

Tämä oli taas aika negatiivissävytteistä kirjoittelua, mutta otan tavoitteekseni pyrkiä positiivisemman ajattelun suuntaan. Pyrin näkemään positiivista silloinkin, kun mikään ei etene (esim. luin 10 sivua kirjaa tai vaatteeni mahtuvat kaappiin). Ehkä se auttaisi saamaan enemmän aikaiseksikin ja välttäisin liiallisten vaatimusten sudenkuopan.

Silti en ymmärrä, miten joillakin elämä jopa etenee ja aika joutuisastikin. Pari haavettakin he onnistuvat toteuttamaan matkansa varrella tuosta noin vain. Mitenhän ihmeessä sellainen elämä eletään...

Thursday, June 27, 2013

29,5 C eli hellehelvetti

Otsikossa on aamun sisälämpötila. Mittaamiseen on kätevää käyttää digitaalista kuumemittaria, kun se on tosi tarkka ja näyttää jo tuollaisetkin asteet. Muut mittarini ovat lähinnä suuntaa-antavia. Asteista voi päätellä, että jonkinlaista tukaluutta leijuu ilmassa...

...eikä vain leiju, vaan suorastaan velloo joka nurkka täynnä. Olen aivan äärimmäisen ahdistunut ja kuumissani. On niin tukala olla, että ei ikinä. Olen liian kuumissani edes viilentääkseni itseäni, voimat vain menevät, aika kuluu ja odotan ihmettä tapahtuvaksi. Yhtä ja toista tekemistäkin olisi, mutta mikään tekeminen ei vain yksinkertaisesti onnistu.

Olen hiljaa mielessäni tehnyt päätöksen, että tätä hikikoppia (eli kämppää) en enää ensi kesänä katso. Jos minulla ei ole varaa asuntoon, johon saisi läpivedon, yritän löytää edes sellaisen, johon saisi hommattua ilmastointilaitteen. Tähän nykyiseen ei saa poistoputkea muuten kuin tekemällä seinään reiän tai puhaltelemalla kuumuus rappukäytävään ja siitä ei taitaisi naapurit pitää. En vain kestä kuumuutta enää ja tämä tällainen hikikoppi on vain ja ainoastaan ihmisten kidutusta varten. Ei tällaisessa voi elää. Voi antakaa minun muistaa tämä päätökseni vielä siinäkin vaiheessa, kun talvi alkaa kullata kesän muistoja!

Wednesday, June 19, 2013

Sanoako vai eikö?

Mikähän siinä onkin, että ensin tuskastuttaa ikävästä asiasta vaikeneminen ja sitten, kun suunsa vihdoin saa auki, ahdistaa tajuttomasti se sanominenkin? Missä on se hyvä välitila, jossa olisi kelvollinen olo?

Jostain syystä minulla on ollut oivia tilaisuuksia kertoa mielipiteeni ja olen sen tehnytkin. Olen oikein harjoitellut sanomista tilanteissa, joissa minua on häirinnyt jokin asia. Aiemmin olisin tällaisina hetkinä vaiennut ja niellyt osani, mutta nyt sellainen osa ei näytä oikein istuvan... nahkani on herkistynyt ehkä liikaakin. En jaksa enää vain sietää. Esimerkiksi koin hiljattain syyllistämistä asiasta, jossa mielestäni minulla ei oikeasti ollut mitään syyllisen osaa, koska en oikeastaan ollut edes oikea henkilö asialle. Vastasin turhan napakasti ja nyt on aika jäätävä meininki.

Yhden palautteen annoin vähän liiankin reipashenkisesti. Suoraan, mitenkään kiertelemättä ja unohdin vielä mainita yhtään mitään hyvää, kun olisi asiasta voinut mainita jotain positiivistakin. Taas jäätää. Vaikka sanomiseni ovat olleet tarkkaan harkittuja ja jopa useampana päivänä hiottuja, en silti saa sanottua asioita niin kuin pitäisi. Ihmetyttää se, että miten suurin osa ihmisista riitelee ja ovat silti seuraavana päivänä väleissä. Minulla se näyttää olevan kerrasta poikki. Jokin aika sitten ulkona joku mies huusi naiselle "tappavansa sen ja sen toukan". Lyön vetoa, että he ovat huomenna väleissä.

Ihmisten kanssa toimiminen on rakettitiedettä. En vain ymmärrä, enkä osaa. Jos paha olo syntyy sekä sanomatta jättämisestä että sanomisesta, mitään selkeää ratkaisuakaan ei ole. Erakkous? Jäätävä välinpitämättömyys? En osaa olla välinpitämätönkään, kaikki ihmissuhdekonfliktit järisyttävät aivan liikaa. Olen ehdottomasti pohjimmiltani kiltti. Olen ehdottoman hyväntahtoinen ja tiukasti sanoessanikaan en tahdo toiselle pahaa. Joskus tuntuu, että hyväntahtoisuuteni on ihan hölmöä, kun oikeasti ihmiset osaavat olla halutessaan tosi julmiakin. Minä vain mietin muutamaa sanomaani harkittua sanaa ja niiden pilaamia välejä. Tuntuu, että kyse on pikkuasioista, mutta eipä siltä näytä.

Friday, June 14, 2013

Pyörä kunnossa ja matka jatkuu

Korjautin pyöräni ja se olikin hieman enemmän maksava korjaus tällä kertaa, mutta onpahan nyt tehty. Pyörä kulkee taas hyvin ja olen siitä tosi iloinen. Pyöräni on jo aika vanha ja olen törmännyt kommentteihin, että "et kai enää tuota korjaa, mikset osta uutta pyörää". Missä menee raja, jossa uuden ostaminen on järkevämpää kuin vanhan korjaaminen? Tuota on vaikea määritellä. Pyörässäkin saa vaihdettua melkein kaikki osat. Jos ostaa laadukasta, voisi kuvitella, että korjaaminen olisi järkevää. Lähtökohtaisesti huonosta kapistuksesta ei korjaamallakaan tee hyvää.

Puntaroin tälläkin kertaa korjauttamista ja sen järkevyyttä. Pidän pyörästäni paljon ja sillä on mukavaa ajaa ja tämä on puntarissa paljon painava asia. Pyöräni on painava teräsmöhkäle, mikä on miinusta, mutta toisaalta se tarjoaa oivan mahdollisuuden kunnon kuntoiluun. Ei pelkästään huono asia siis sekään. Vanhan korjaaminen on ekoteko, ympäristö kiittää. Vanhan pyörän yksi kiistaton etu on myös se, että pyörä ei kiinnosta varkaita. Pyörän lukitseminen riittää hyvin ja voin kulkea pyörälläni vapaasti ilman, että täytyisi pelätä ylimääräisten tahojen liiallista kiinnostusta pyöräni rahallista arvoa kohtaan. Vakuutusyhtiökin kiittäisi, jos tietäisi.

Oli mukavaa pyöräillä eilen hieman normaalia vehreämpiä reittejä kotiin. Nautin kulkemisesta, vihreydestä, sateen raikastamasta ilmasta ja oman pyöräni tunnusta. Ei aina tarvitse olla hienointa ja uusinta, riittävän hyvä ja omalta tuntuva riittää. Minulla on hyvä pyörä.

Thursday, June 06, 2013

Pyöräilyn iloa ja tuskaa

Olen kulkenut töissä varsin paljon pyörällä. Matkaa on yhteen suuntaan vajaa kymmenen kilometriä ja sitä on pääasiassa mukava kulkea. Alkukaudesta pyöräilykunnon oltua vielä heikko, matka tuntui raskaalta ja keho rasittui ihan selvästi, mutta nyt voin kulkea matkaa useana päivänä peräkkäin ja se on välillä jopa mukavan kepeää. Silti minun täytyy muistaa levätäkin.

Olen nauttinut siitä, että voin kulkea omaan tahtiini ja vain katsella ohitseni pyyhältäviä julkisia kulkuneuvoja. En nimittäin pidä julkisilla kulkemisesta, noin yleisesti ottaen. Oikeastaan suhtautumiseni on ristiriitaista: kannatan julkisia kulkuneuvoja ja itsekin suosin niitä, mutta en silti halua itse säännöllisesti kulkea niillä. Ehkä se on epäsosiaalisuutta, kun en kaipaa kylkikyljessä nyhväämistä tunkkaisessa ja ahtaassa kulkuneuvossa, jossa ihmiset pärskivät ympäriinsä.

Eilen ja tänään pyöräily on näyttänyt rasittavampaa puoltansa. Eilen irtosi takapyörä. Se siis toki pysyi paikallaan, mutta oli irti. Siinä on mutterikiinnitys, joten en saanut sitä sormillani kiristettyä siten, että pyörällä olisi uskaltanut ajaa, joten kävelyksi meni. Illalla takapyörä kiinni ja koeajon jälkeen kaikki vaikutti olevan taas hyvin. Tänään takapyörä lakkasi pyörimästä, ei toki yhtäkkiä, vaan hiljalleen kauhean metelin säestämänä. Työnsin pyörän paremmalle paikalle "säilytykseen" ja kävelin taas. Äh.

Kai se pitää hyväksyä, että iloihin sisältyy vaikeuksiakin ja kaikki ei suju aina mutkattomasti. Pyöräkään ei ole ikuinen ja vaatii hoitoa ja huoltoa. Onneksi kuitenkin pyörän saa yleensä korjattua ja ilo voi taas jatkua.

Monday, June 03, 2013

Kuumuus... ja lapiohommia

Viikonloppu oli kuumuuden vuoksi vaikea. Missään ei ollut hyvä olla. Kotona sisällä on 30 astetta lämmintä, ulkona melkein sama. Hiki virtaa, vaikka mitään en tekisi. Tuuletin pyörii melkein vuorokauden ympäri ja auttaa nukkumaan edes pätkäunta. Väsyttää, uuvuttaa, tuskastuttaa, pyörryttää ja ärsyttää. Koko ajan on paha olla. Pitäisi juodakin paljon, mutta en oikein saattaisi, yäk. Ruokakaan ei maistu. En ole helleihminen lainkaan.

Kämpässä sotku leviää, kun en pysty siivoamaan. Melkein kaikki tekeminen on jäissä, kun siedettävän olon saa vain sohvalla makoillen tuuletin vieressä huristen. Harvoin olen maanantaiaamuna lähtenyt niin innolla töihin kuin tänään, voisin nyt asua töissä! Muutama tunti ilmastointia ja ajatus alkoi taas kulkea ja olo tasaantui. Minusta alkoi kuoriutua taas Ihminen. On hämmentävää, millainen ero itselläni ja itselläni voi olla, kun lämpötila on vaihtelee.

Kasvimaan askareetkin odottelevat nyt sään muuttumista. Kastelen jo tehtyjä kylvöksiä ja se tuntuu raskaalta tässä painostavassa kuumuudessa, kun kastelu ei ole ihan helpoimmasta päästä hoidettavia askareita, kun vesipistettä ei ihan vieressä ole... Oletettavasti kuivuus ei ole päässyt yllättämään, ainoastaan perunat ovat jääneet vähälle kastelulle. En tiedä, kärsivätkö ne siitä.

Aiemmin mainitsemani mukulakin on tunnistunut. Se on maa-artisokka, jota kasvaa sekä kasvimaallani että sen vieressä. Perunapenkkini päässä kasvaa kolme taimea ihan vierivieressä, joten minun on pakko kaivaa ne pois, vaikka noiden myötä luultavasti perunoitakin nousee ylös. Pitää olla varovainen. Lisäksi muutama alku on kulkuväylillä, ne on helpompi kaivaa ylös. Tämä ei ollut mikään kiva yllätys, mutta ei auta muuta kuin alkaa kaivaa. Noiden rinnalla ei nimittäin mikään tykkää kasvaa. Toivottavasti noita ei enempää alkaisi pyrkiä ylös. En olisi arvanut, että kitkeminen pitää aloittaa lapiolla, mutta kaikkea sitä oppii, kun tekee. Positiivista tässä on tietysti se, että syksyllä on tiedossa ainakin maa-artisokkaa. En olekaan koskaan syönyt sitä.

Monday, May 27, 2013

Kasvimaa!

Minulla on uusi, mielenkiintoinen kesäharrastus ja -haaste. Kuva kertoo olennaisen:


Voisin sanoa erään suuren haaveen toteutuneen, kun olen saanut kasvimaan kesäksi! (Huomioikaa myös uusi, hieno lapioni.) Kun näin maaplänttini ensimmäisen kerran, järkytyin tietoisuudesta, että minun pitäisi saada siinä jotakin kasvamaan, muutakin kuin rikkaruohoa. No, toivuttuani tuosta laitoin hihat heilumaan, ihan konkreettisestikin.

Suunnitelmani kasvimaan suhteen etenevät ja muotoutuvat. Taimia on kasvamassa ja ostettu. Siemeniäkin on jo hommattu. Viikonloppuna lapioin kahtena päivänä niin paljon, että lähes joka lihakseni on kipeänä. (Miten selästä voikin löytyä noin paljon kipeää lihasta? Reidet tuntuvat olevan kipeytymässä seuraavaksi, sitä ja köntystelevää kävelyä odotellessa.) Sormeeni on ilmestynyt rakko. On ollut kuitenkin ihan supermukavaa! Toistaiseksi tämä kasvimaapuuhastelu on ylittänyt odotukseni :)

Laitoin viikonloppuna perunaa maahan. Jos sen kasvu vähänkin onnistuu, sitä tulee aivan liikaa. Ituperunoita voisi myydä pienemmissä erissä, koska eihän niitä malta olla maahan laittamatta, jos sekä perunoita että maata on. Kitkemistä odotellessa... Löysin maasta myös jonkin oudon mukulan, joka oli alkanut kasvaa. Se voisi olla peruna, mutta varma en ole. Tyrkkäsin sen maahan hieman sivummalle, saa nähdä, mitä siitä tulee.

Tavoitteenani ei ole huikea sato, vaan omavaraisuus ;) No ei sentään: vaikka juuri mikään ei kasvaisi, ei se minua haittaisi. Olen niin iloinen siitä, että vihdoin pääsen tekemään jotain, mistä olen haaveillut koko ikäni. Vihdoin voin kokeilla, miltä kasvimaan pitäminen tuntuu. Voisikohan tämä olla minun juttuni?

Huonoina puolina tässä on se, että kasvimaalleni on hieman matkaa, eli työkalujen raahaamista on tiedossa. Onneksi lapio mahtuu hyvin reppuun ;) Myös kastelu tuottaa hieman haasteita eli pitkiä kuivia jaksoja en toivo. Lisäksi tiedossa on muutama viikon-parin reissu kesällä, joten kasvimaan täytyisi pärjätä myös itsekseen. Maan laadusta en osaa sanoa mitään, mutta minulla on hieman aavistusta siitä, että se voisi tuottaa haastetta. Aika savinen siis, osaksi aika kova ja osaksi kuivahkoa höttöä (olen hieman yrittänyt sekoittaa näitä). Lannoittamisesta ja kalkitsemisesta en oikein ymmärrä mitään, joten ne saattavat jäädä vähäisiksi... Tosin ehtiihän tässä vielä opetella yhtä ja toista. Alan hiljalleen ymmärtää, miksi puutarhuriksi opiskellaan monta vuotta.

Intoa minulla kuitenkin riittää, vaikka haasteita onkin! Osaamisesta ei ole tietoakaan, mutta tekemällähän oppii :)

Monday, May 20, 2013

Tunteiden tuuletusta ja puhdistusta

Viime päivät ovat olleet varsin outoa aikaa. Tunteeni ovat seilanneet niin suurten ärtymysten vesillä, että en tiennyt sellaisia olevankaan. Juuri kun sain ensimmäisen suuren ärsytyksen hieman tyyntymään, tänään iski toinen, ihan toisesta asiasta ja valtavalla voimalla.

Tämä asia on sellainen, että se on hiertänyt minua viimeisen vuoden tai pari ja liittyy erääseen henkilöön ja hänen käytökseensä (hän ei ole mitenkään läheinen, kiitos siitä). En ole halunnut takertua pieniin asioihin, vaan olen antanut asioiden mennä niin kuin ne ovat menneet. Olen ymmärtänyt ja antanut hänen toimia omalla tavallaan, koska hänen organisoimistaan asioita on kuitenkin ollut kyse. En ole pitänyt siitä, miten hän on kohdellut ihmisiä tai toiminut, mutta olen vain antanut asioiden olla, koska se on yleensä se paras ratkaisu. Tämä on sitä paitsi vain minun näkemykseni ja jos minua ei asiat miellytä, olen voinut koko ajan valita poistumisen. Kyse on kuitenkin vapaa-ajan toiminnasta.

Nyt kuitenkin meni kuppi nurin minultakin. Raja on ylitetty ja voin kertoa, että minun loputtoman kiltteyteni, pitkäpinnaisuuteni ja ymmärtämiseni kohdalla se on todellakin paljon. Minulla on mielipide ja oikeus kertoa se ja sen todellakin aion tehdä. Aion perustella näkemykseni huolellisesti, koska sen pystyn helposti tekemään. Esimerkkejä on aivan liikaa. Aion tehdä selväksi sen, että minua ei kohdella miten sattuu. Minua ei pidetä roskana, jonka voi heittää tuosta noin vain kadulle. Aion tehdä selväksi sen, että ketään ei ole oikeus kohdella huonosti. Ketään ei ole myöskään oikeus vähätellä ja aliarvoida riippumatta siitä, millainen toisen persoonallisuus, ulkonäkö tai olemus ovat.

On kyllä helpotus päästä eroon tästä hiertäneestä asiasta, joka aikanaan oli tosi mukavaakin. Asiat kuitenkin muuttuvat ajan myötä eikä suunta aina ole toivottu. Sinnittelyni tämän asian osalta päättyy ja oloni kevenee. Sitä ennen annan kuitenkin täydeltä laidalta. Täältä pesee!

Wednesday, May 15, 2013

Palautetta esimiehelle

Esimiehelle ei kannata antaa rakentavaa eli negatiivista palautetta. Ehdottomasti ei. Olen tämän kokenut ja opetellut kantapään kautta, joten tiedän, mistä puhun. Esimies saattaa jopa sanoa, että saa antaa negatiivistakin palautetta, mutta tuohon ansaan ei kannata kellahtaa. Hänelle on todennäköisesti esimieskoulutuksessa opetettu, että rakentavaa palautetta pitää pyytää ja ottaa vastaan ja kehotus sellaiseen onkin lähinnä velvollisuus. Esimiehelle annettavan palautteen pitää olla aina häntä hivelevää ja positiivista tai sellaiseen verhottua.

Negatiivinen palaute on asia, joka aina kirpaisee. Luulenkin, että vaikka esimies sanoisi "haluavansa" rakentavaakin palautetta, hän ei kuitenkaan pienen ihmisen tasolla, tiedostamattomassa mielensä osassa, pysty käsittelemään sitä loukkaantumisen tunnetta, joka syntyy palautteesta. Siksi käyttäytyminen palautteen antajaa kohtaan muuttuu pysyvästi. Hylkiminen ei välttämättä ole tietoista, mutta se voi toki olla sitäkin.

Jos kuitenkin erehtyy antamaan rakentavaa palautetta esimiehelleen, kannattaa valmistautua pysymään organisaatioon alimmalla portaalla sen ajan, mitä kyseisessä paikassa on töissä. Silloin pitää vain hyväksyä se, että työkaverit saavat ylennykset ja uudet, mukavat työtehtävät. Lisäksi saa oivan tilaisuuden opetella keskustelua ja muuta kanssakäymistä henkilön kanssa, jonka kanssa ilmassa leijuu aina pieni kiusaantuneisuuden tunne. Jos työpaikalla päätetään aloittaa YT-neuvottelut, ei myöskään tarvitse miettiä työntekijöiden lähtöjärjestystä. Työpaikan nokkimisjärjestys omalta kohdalta on muutenkin harvinaisen selvä.

Ei kannata tehdä niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon yllä. Annoin esimiehelleni palautetta. Huomenna turpa tutisee. Minulla. Mutta en siedä mitä tahansa. Opettelen rakentavan palautteen antamattomuutta seuraavassa työpaikassani.

Friday, May 10, 2013

Yksinäisyyttä pidetään häpeällisenä asiana

Ilta-Sanomien nettisivulla on hyvä Suvi Kerttulan kirjoitus yksinäisyydestä. Siinä kirjoittaja kertoo kokemuksistaan uudella paikkakunnalla, jossa hänellä ei aluksi ollut yhtään ystävää. Yksinäistä ei kutsuta kylään. Yksinäisyydestä ei haluta puhua. Yksinäisyyttä kavahdetaan, ikään kuin se olisi tarttuvaa, itse aiheutettu ongelma. Sairastuessa voidaan kyllä toivotella voimia ja käydä katsomassa, koska fyysinen sairaus on yksinäisyyttä helpompi asia käsitellä.

Voin allekirjoittaa kirjoittajan kokemukset täysin. Jos olen vähänkin tuonut esille yksinäisyyttäni, se aiheuttaa ihmisissä torjuntareaktiota. Aivan kuin ihmiset olettaisivat automaattisesti, että kun joku on yksinäinen, hän on viallinen. Tai yksinäinen ihminen on syrjään työnnetty ja he eivät halua joutua myös syrjään työnnetyiksi. Minulla on kokemusta yksinäisyydestä, siihen liittyvästä torjuvasta käyttäytymisestä sekä siitä, kun joku aloittaa yhden henkilön syrjään "työntämisen", muut seuraavat. Lopputuloksena syrjään työnnetty henkilö jätetään ikään kuin koko ryhmän yhteisestä päätöksestä yksin. (Tähän mieleni tekisi sanoa, että hävetkää seuraajat, ajatelkaa itse.)

Olenkin oppinut olemaan tuomatta yksinäisyyttäni esille. Toisaalta minusta on ollut helpottavaa todeta, että elämäni nyt vain sattuu olemaan melko yksinäistä, se on sellaista, se on minun elämäni. Elän sitä siis sellaisenaan. En puhu asiasta senkään vuoksi, koska asian esille nostaminen tekisi siitä ongelman, enkä halua tehdä elämästäni ongelmaa. Näinkin voi elää riittävän hyvää elämää, vaikka välillä toki tilanteeni ihmetyttääkin, lähinnä itseäni siis.

Minusta yksinäisyyteen ei kannata jäädä rypemään, vaikka se olisi tosi helppoa. Voin sanoa sen vuosien kokemuksella. Kannattaa elää niissä rajoissa, joita elämä on asettanut. Minäkin olen asettanut itse itselleni aivan liikaa rajoituksia sen vuoksi, että "minulla ei ole kaveria tehdä tätä tai tätä asiaa". Olen jättänyt kivoja asioita tekemättä ja ollut aivan liikaa neljän seinän sisällä. Olen nyt hiljalleen ymmärtänyt, että minä, ja vain minä, elän omaa elämääni ja minä voin päättää aika paljonkin, millaisia asioita teen.

Toki on paljon asioita, joita ei ole mukava tehdä yksin. Kävin esimerkiksi vuosia sitten yhdessä konsertissa yksin ja minua lähinnä ahdisti katsella ympärillä olevia kaveriporukoita. Kokemus oli opettava. Sen jälkeen olen etsinyt sellaisia aktiviteetteja, joita minun on mukavaa tehdä yksinkin. Kyllä niitäkin on, kun asiaan oikein paneutuu. Esimerkiksi tälle kesälle minulla on parikin suunnitelmaa, jotka toteutan todennäköisesti yksin. Se ei kuitenkaan haittaa, koska haluan aidosti tehdä nämä asiat, vaikka yksinkin. Näissä tekeminen on tärkeämpää kun seura.

Suosittelen siis elämään yksinäisenäkin. Keskittymään siihen, että yksinäisenäkin voi tehdä paljon mielenkiintoisia asioita, kunhan panostaa siihen, että löytää ne itselleen tärkeät ja kivat jutut.

Thursday, May 02, 2013

Kärsimättömyyden kourissa

Halki, poikki ja pinoon! Paitsi ei minun elämässäni. Olen taas viime päivät ollut tuskastuttavan kärsimättömyyden kourissa. En jaksa enää odottaa! Alkaisi jo tapahtua! Vauhtia rattaisiin!

Ajatusten aamiaisissa oli tänään seuraava ajatelma:
Mikäli siirrät kaiken tekemistä kunnes olet varma onnistumisestasi, et koskaan saa aikaiseksi mitään.

Tuohan olen minä.

Ei asia kuitenkaan noin yksinkertainen ole. Toki voisin repiä elämäni auki kokonaankin juuri nyt, mutta toisaalta näissä meneillään olevissa asioissakin on puolensa. Työ etenee ja loppuukin joskus. Opinnoista olisi ihan mukavaa saada paperit. Ei ne ole huonoja asioita ja saatan ne mielelläni päätökseen.

Toisaalta tosiasia on myös se, että olen odottanut. Olen todellakin odottanut vuosikausia omaa elämääni. En malttaisi enää odottaa sitä, vaikka ainahan elämä on tässä ja nyt ja tekemällä muutoksia ei oikein etukäteen tiedä, mitä niistä seuraa. Kaikki voi mennä mullin mallinkin.

Loppuvuodesta voi olla jo toisin tai voi olla olematta. Mittani tähän samaan junnaamiseen alkaa täyttyä, vaikka onhan niitä pieniä muutoksiakin ollut. Ilman niitä olisin varmaan sängynpohjalla. Tyytymättömyys kasvaa koko ajan, mutta samalla muutosten tekeminen pelottaa niin, että tuntuu, että halvaannun kauhusta. Toivon, että loppuvuodesta päätöksiä olisi jostain syystä helpompi tehdä kuin miltä nyt päätösten tekeminen tuntuisi. Toivon myös, että muutosten tekemisen hinta muuttuisi siedettävämmäksi.

Tuesday, April 30, 2013

Yksi mahdollinen työvaihtoehto

Kuuntelin tässä yhtenä päivänä erään henkilön hänen työhönsä liittyvää jutustelua. Henkilö kertoi, mitä tekee työkseen, millaisia asioita työstää, hyviä puolia ja haasteita. Jonkin aikaa kuunneltuani sisälläni syttyi lamppu: juuri tuollaista työtä minäkin voisin tehdä! Silmäni aukesivat kunnolla ja aloin keskittyä jutusteluun myös tältä kantilta.

Oivallus on minulle iso. Olen vuosien varrella (ja edelleenkin) etsiskellyt työelämälleni sellaista suuntaa, että työ ja sen arvomaailma voisi sopia minulle. Työn paikkakunnalla ja sijainnilla on myös merkitystä. Tämä taival on tuntunut tarpomiselta, soutamiselta ja huopaamiselta. Kun luulen keksineeni, mitä voisin tehdä, jonkin ajan päästä tietoa lisää saaneena usein joudunkin toteamaan, että ei tuokaan työ käy minulle. Tai kävisi, jos pakottaisin itseni sellaiseen, mutta en jaksa enää pakottaa, ellei ole aivan pakko.

Tuntuu mukavalta, kun yksi mahdollinen ovi on auennut. Näitä tällaisia töitä ei paljon ole, mutta on kuitenkin. Eihän se vaatisi kuin yhden avautuvan työpaikan, jonka sattuisi saamaan. Työssä pääsisi yhdistämään oman alani juttuja mielenkiintoisempiin, elämänläheisempiin juttuihin. Aika kiva. Täydellistähän ei tuokaan olisi, mutta mikäpä olisi? Minulle tuo riittäisi ja jopa maittaisikin. Olen iloinen, että yksi vaihtoehto on nyt tullut lisää.

Hassua kyllä, sähköpostiini putkahti muutama päivä oivallukseni jälkeen työpaikkailmoitus, jossa haettiin nimenomaan tuollaiseen työhön tekijää (käytän mol.fi sivujen työpaikkavahtia). Katsoin ilmoitusta ällistyneenä, olisiko tämä tilaisuus, jota pitäisi kokeilla? En usko, ei minusta tunnu siltä. Työ alkaisi nimittäin aivan liian pian. Mutta tämä ilmoitus tuntui silti hyvältä, kuin suuntaviivalta. Yksi mahdollisuus lisää.

Sunday, April 28, 2013

Vaateinventaario - sukkameressä

Olen tiennyt, että minulla on Paljon sukkia. Niille on ollut varattuna yksi hylly vaatekaapistani (onko ihme, että kaapissani ei tunnu tilaa olevan?), joten en ole ollut määrästä erityisen harmissani. Kyllähän sukkani yhdelle hyllylle mahtuvat ja muutamat uudetkin sinne joukkoon tummasävyiseen.

Ihan mielenkiinnosta päätin laskea sukkani. Tai no, ehkä en pelkästään mielenkiinnosta, vaan kyllä se määräkin alkoi jo ahdistaa. Perimmäiset ja pohjimmaiset sukat eivät nimittäin juuri käytössä kulje. Summaksi sain - tadaa - yli 100 paria sukkia! Oho. Eli jos käyttäisin kaikkia sukkiani, yksi sukkapari olisi käytössä noin kolmena päivänä vuodessa. Tähän määrään en ole edes laskenut villasukkiani.

En ole ostanut sukkia useampaan vuoteen, koska olen saanut niitä säännöllisesti. Luultavasti en myöskään ihan lähivuosina osta. Määrästä tyrmistyneenä tartuin toimeen. Kasasin sukkani lattialle ja lajittelin ne kahteen kekoon: siistit arkisukat ja muut sukat (kuten urheilu- ja pörrösukat ja muut vastaavat). Molemmista otin muutamat parhaimmat sukat ja laitoin vaatekaappiini. Joitakin rikkinäisiä ja suurimpia inhokkejani poistin kasoista. Loput sukat sulloin kahteen muovipussiin, kummankin keon omaansa. (Reilu sata sukkaani menevät siis kahteen muovipussiin, siitä voi päätellä määrää käytännössä.)

Seuraavaksi on ollut käynnissä sukkaprojektini rauhallisempi vaihe, joka on edelleen menossa. Olen toisinaan ottanut pusseista sukkia käyttööni. Jos ne ovat tuntuneet hyviltä jaloissa ja väri sopii yhteen muiden vaatteideni kanssa, sukat ovat käytön ja pesun kautta päätyneet vaatekaappiini. Toisinaan olen kaivanut pusseista sukkaparin, joka on epäsopiva, ei sovi väreiltään muihin vaatteisiini tai josta en muuten vain pidä. Nämä ovat päätyneet poistoon. Hiljalleen pussit ovat tyhjenemään päin, puolivälissä mennään.

On selvää, että minulla on jatkossakin paljon sukkia, mutta tavoitteenani on se, että jokainen sukkapari olisi minulle mieluinen. Kun minulla on kerran mahdollisuus valita, valitsen vain lempisukkiani. En halua enää inhokkisukkien täyttävän kaappiani. Enkä varsinkaan halua sellaisia jalkojani vaivaamaan.