Tuesday, October 26, 2010

Pimeys laskeutuu

On taas se aika vuodesta, jolloin pimeyttä on tarjolla rutkasti enemmän kuin valoa. Olen yrittänyt vakuutella itselleni, että se ei minuun juuri vaikuta, mutta väärässä olen. Se vaikuttaa. Aamulla herätessäni on pimeää, illalla pimeä tulee jo kovin aikaisin. Valoisaa aikaa näen viikonloppuna, ellen sitten ole liian väsynyt ja jää sohvalle. Niin, on häpeällistä tunnustaa, että olen ollut niin kiireinen, että viime viikonloppukin meni sisällä ollessa (siis se aika, joka oli vapaa-aikaani).

Aamuherätykseni ovat muuttuneet arkisiksi kidutushetkiksi. Tekee oikeasti ihan käsittämättömän pahaa herätä, koko kehossani päästäni puhumattakaan tuntuu ihan käsittämätön raskaus ja univaje riippumatta siitä, pajonko olen onnistunut nukkumaan. Ja minä olen nukkunut ihan hyvin, uni tulee mainiosti illallakin. Taitaisi se tulla keskellä päivääkin, jos sille antaisi mahdollisuuden. Siis ihan milloin vain.

Miltähän tuntuisi elää oman rytminsä mukaisesti tähän aikaan vuodesta? Nukkuisinko oikeasti enemmän? Luulen, että ainakin aamuisin uni venyisi, niin kuin se nytkin meinaa venyä. Kesällä minun on niin valtavan paljon helpompi herätä aamuisin kuin talvisin. Ihmettelen myös sitä, että jos joka aamu käyttää ihan mielettömän kasan tahdonvoimaa, jotta saa itsensä kuntoon työelämää varten, niin onko ihme, että väsyttää? Kyllähän tuollainen ponnistelu vie voimia. Varsinkin, kun tuollaisen aamun jälkeen koko päivä on ihan samaa sarjaa, eli uupumuksen vastaista taistoa, joka taukoaa vasta illalla sänkyyn mennessä alkaakseen taas aamulla uuden kierroksensa.

Tuntuu todella omituiselta ajatella, että itse asiassa ensi vuonna pääsen kokeilemaan tuota omaa rytmiäni. Oikeastaan en osaa edes kuvitella, että ei väsyttäisi tähän aikaan vuodesta, vaikka kaipa se on mahdollista. Miltähän sekin tuntuu, että arkisin näkee päivänvaloa?

---
Päivän pieni ilo: Eipä ainakaan unettomuus vaivaa.

Friday, October 15, 2010

Jotain on heräämässä..?

Viikonlopun tullessa saatan minäkin herätä väsymyksestäni, mutta en tarkoita otsikollani sitä. Minulla on ollut tällä viikolla vahva "ennen suurta oivallusta" -olo. En osaa tuota oloa kovinkaan tarkkaan selittää, mutta tuntuu kuin jotain olisi tulossa, jotain merkityksellistä.

Minulla on ollut stressin aiheita ja huolta ja vaikka en niitä koko ajan aktiivisesti pohdikaan, olen selvästi alitajuisesti työstänyt asioita. Olen esimerkiksi oivaltanut, että eräät "ongelmat" joiden parissa olen paininut viime viikot, näyttäytyvät sekä työelämässä että vapaa-ajalla yllättävän samalla tavalla. Täytyyhän sen kertoa jostain?! Kertoohan se, mutta mielenkiintoista on myös se, että ratkaisukeinot eivät ole todellakaan samat molemmilla elämänalueilla. Tai voisivat olla, mutta ei tarvitse olla. Se osoittaa mm. vaihtoehtojen olemassaolosta silloin, kun ei heti ymmärräkään, että vaihtoehtoja voi olla ja usein onkin.

Eräs tähän liittyvä suuri oivallukseni on ollut se, että vinksallaan oleviin asioihin pitää puuttua AJOISSA, mutta parempi tietysti myöhään kuin ei milloinkaan. Mielenkiintoista on ollut se, että olen tutustunut ihmiseen, joka osaa tämä puolen oikein hyvin.


---
Päivän pieni ilo: iloitsen tietysti perjantaista, mutta myös siitä, että sain vihdoin hoidettua erään oikeasti ISON asian. Vihdoinkin. Asiat etenevät.

Tuesday, October 12, 2010

Väliaikaista stressiä

Olen aivan poikki! Minulla on nyt menossa muutaman viikon (tai hieman pidemmänkin ajan) jakso, jolloin minulla on tekemistä aamusta iltaan. Arki-illatkin olen jo myynyt, mutta onneksi en viikonloppuja. Eli elämäni on viisi päivää juoksua ja kaksi lepoa. Riittääkö tuo lepo-jakso? Ei!

Olin viime viikonlopun tosi väsynyt. Uupumuksen verho alkoi aueta vasta sunnuntai-iltana, mikä lähinnä harmitti: mitä hyötyä on piristyä hetkeksi, jotta jaksaa töissä päivän-pari? Enemmän piristymisestä olisi iloa vapaa-ajalla. Nyt on taas kiire päällä ja olen ihan poikki ja on vasta tiistai. Tämä on älytöntä.

Töihin en toki voi vaikuttaa, se on mitä on, mutta vapaa-aikani olisi pitänyt jättää rennommaksi. Toisaalta taas luulin, että valitsemani vapaa-ajan tekemiset olisivat lataavia, innostavia ja hauskoja, mutta todellisuus on osoittautunut "hieman" toisenlaiseksi. Saan nyt vapaa-ajallakin maistaa kosolti pahaa mieltä ja stressiä, mutta sitoumukset estävät muuttamasta tilannetta nyt heti.

Ehkä tällainen ajankäyttö ei ajaisi uupumuksen ja pahan olon syövereihin, jos ne tekemiset olisivat mukavia ja innostavia, energisoivia. Mutta ei, minulla sekä työ- että vapaa-aika tökkivät. Molemmat tuovat minulle stressiä ja pahaa mieltä, negatiivista asennetta ja palautetta muilta ihmisiltä. Molempia teen (ainakin osoittain) vastentahtoisesti aivan kuin olisin suoritusrobotti, joka tekee asioita vain toisten mieliksi.

Eniten harmittaa harrastukseni, joka on herättämien tunteidensa perusteella veistetty ihan samasta puusta kuin työelämäkin. On hampaiden kiristystä, riitaa, stressiä omasta riittämättömyyden tunteesta, hiljaisia vaatimuksia ja väheksytyn osaan joutumista. Pitäisi olla lisäksi kiltti ja niellä kaikki ikävät asiat, jotta asiat sujuisivat edes sen vähän, mitä nyt. Miksihän edes vaivaudun?!

Tämä on älytöntä. Minuhan on pitänyt leppoistaa elämääni, suoda lepoa ja aikaa, jotta voisin paremmin! Siksi olenkin iloinen, että tämä stressi on "vain" väliaikaista. Toivon vain, että se ei aiheuta liikaa vahinkoja pitkällä aikavälillä. Lyhyellä aikavälillä se on sen jo tehnyt.

Monday, October 11, 2010

Erään päivän kalorit

Ei, minä en laihduta. Minun ei edes tarvitse laihduttaa. Olen vain utelias tietämään kulutukseni ja ruoasta saamani kalorimäärän. Siitä syystä päätin eräänä päivänä mitata päivän aikana syömäni ruoan määrät ja kalorimäärät. Mittaaminen oli varsin vaivalloista, mutta hyvällä keittiövaa'alla tuo onnistui kuitenkin mainiosti. Netistä löytämieni ruokien kalorimäärien (kalorilaskurien) avulla sain laskettua päivän aikana syömäni kalorimäärän. Harmillista kyllä proteiini-hiilihydraatti-rasva -suhteen laskeminen ei onnistunut kuin aamiaisen ja lounaan osalta.

Koko päivän kalorimääräksi tuli vajaa 1700 kcal. Päivään kuului ei-niin-kuluttavien töiden lisäksi puolitoista tuntia hikiliikuntaa ja hieman kävelyä. Liikunnan määrän huomioiden yllätyin, kuinka vähän sainkaan kaloreita! Tällä liikuntamäärällä kokoiseni nainen "saisi" syödä käsittääkseni 2000 kalorin edestä, jopa enemmän.

Aamiaiseni sisälsi noin 400 kcal, oikeastaan yllättävän paljon siis. Proteiineja oli 15%, hiilihydraatteja 77% ja rasvaa 8%. (Käytännössä aamiaiseni oli puuropohjainen, johon olin lisännyt mm. hedelmiä.) Lounas meni selvästi karppihengessä (en ole karppaaja): proteiineja 28 %, hiilihydraatteja 9% ja rasvaa 63%. (Lounaani oli ruokaisa salaatti.) Kaloreita reilu 400.

Päivälliseni oli pikaisesti väsätty, vajaa 400 kilokaloria (karppihenkisempi kuin yleensä), jonka jälkeen riensin hikiliikuntaan. Oli hieman "vajaa" olo, olisin tarvinnut enemmän sapuskaa. Illalla mittailu ei enää oikein jaksanut kiinnostaa, kun väsyttikin, joten söin vain jotain helppoa ja pientä (jogurttia ja pähkinöitä), jonka jälkeen yritin kuitata nälkää jäätelöllä. Ei lähtenyt kunnolla. Ai niin, päivän aikana meni muutama suklaapalakin.

Yksi suurimmista yllätyksistäni oli se, kuinka paljon kaloreita tuli herkuista! Niitä tuli 400-500 eli aika reilu osa päivän kaloreista, vaikka en syönyt kuin "pari palaa" suklaata ja "pienen nokareen" jäätelöä. Toisaalta yllätyin, miten vähän kaloreita "oikeasta" ruoasta tulee, sitähän joutuu mättämään melkoisen kasan, jotta päivän kulutus täyttyy! Ei ihme, että väsyneenä päivänä suklaa houkuttelee... sillähän kuittaa helposti yhden aterian (mutta nälkä ei lähde). Herkut hämäävät tosi paljon: pieni koko sisältää paljon, silmät eivät selvästikään käsitä sitä.

Minulle jäi päivästä sellainen olo, että olisi pitänyt syödä enemmän. Ehkä kulutukseni on siis lähempänä kahtatuhatta, kun kuitenkin liikun aika paljon. Sapuskan laadusta en osaa sanoa vielä paljonkaan, mutta veikkaan, että rasvaa menee reilusti, kun en sitä mitenkään välttele. Se pitää mielestäni hyvin nälkää loitolla. Turhia hiilareita sen sijaan välttelen (paitsi tuleehan noita herkuista...). Proteiinin määrään on todennäköisesti syytä kiinnittää huomiota.

Aion pitää näitä tällaisia laskupäiviä muutamia, joiden jälkeen pystyn paremmin vetämään johtopäätöksiä omasta kulutuksestani ja siitä, syönkö tarpeeksi. Ongelmani taitaa nimittäin olla ennemmin se, että en syö tarpeeksi kuin että söisin liikaa. Tosin herkut näyttävät täyttävän kalorivajetta oikein "mainiosti", mutta se on vaikea nähdä positiivisena asiana. Toivottavasti saisin ensi kerralla myös tarkemmin mitattua noita proteiini-hiilihydraatti-rasva -suhteita, koska se on myös mielenkiintoinen asia.

Tuesday, October 05, 2010

Kuka minä olen?

Minä ihmettelen edelleen, miten oma käsitykseni itsestäni ja muiden käsitykset minusta voivatkin erota toisistaan niin paljon. Siinähän on kaksi eri ihmistä, tai useampikin! Kuvittelenko itsestäni liikoja vai onko muiden näkemys minusta pahasti vinksallaan? Olen pohtinut tätä aihetta aiemminkin, mutta en voi olla hämmästelemättä uudelleen ja uudelleen sitä, miten ihmiset minut näkevätkään. Törmään tähän ongelmaan jatkuvasti. Olen siihen jo tosi kyllästynyt.

On ahdistavaa huomata, jos toinen pitää minua jotenkin huonona ja kelvottomana johonkin tehtävään, vaikka itse tietäisinkin olevani täysin kykenevä. Tähän asiaan olen törmännyt jatkuvasti, ja uskonkin, että itsetuntoni on saanut tästäkin liikaa kolahduksia. Varmaankin perinteisin esimerkki tällaisesta "väheksymisestä" on monet fyysisesti raskaammat toimet: pienikokoisena naisena erityisesti miesten voi olla vaikea käsittää, että jaksankin, pystynkin. Olen useammankin kerran tarttunut johonkin raskaaseen ja kantanut itse, vaikka olenkin kohdannut ensin epäuskoa ja tuhahtelua.

Olen myös varsin sinnikäs, vaikka sitä ei päältä päin voi nähdäkään. Taas kun olen kohdannut väheksyntää, että "et kuitenkaan jaksa", olen näyttänyt jaksavani. Minussa on sinnikkyyttä, jota voimistaa vahva henkinen kantti, vaikka toki minullakin (kuten kaikilla) rajansa on. Se raja vain voi olla erilainen samankokoisillakin ihmisillä.

Ongelmani on ollut se, että olen ehkä liian helposti antanut periksi muiden käsityksille ja antanut muiden hoidella minulle "sopimattomia" tehtäviä. Tai toisinsanoen: olen antanut muiden tarttua tarjolla oleviin mahdollisuuksiin. Minulla ei ole ollut myöskään teräviä kyynärpäitä ta sähäkkää kieltä, jolla laittaa "väheksyjät ruotuun". Uskon toisten ihmisten kunnioittavaan kohteluun.

Miten voi uskoa itseensä, jos törmää hymähtelyihin ja väheksyviin katseisiin, vaikka tietää olevansa täysin pystyvä, joskus jopa parempi kuin moni muu? Sisältähän se lähtee, pitää itse uskoa itseensä, niin muutkin saattavat uskoa. Minulla kanava sisältäni ulos on usein tukossa: ulkokuorenani on muuri, jonka taakse ei näe. Miten voi olettaa ihmisten näkevän minussa mitään muuta kuin ulkoisen kuoreni, joka ei kerro sisimmästäni paljonkaan?

Minun pitäisi opetella tuomaan sisintäni enemmän esille. Se on vaikeaa varsinkin silloin, kun siinä on ristiriitaisuutta ulkoisen olemuksen kanssa. Olen nimittäin enemmän kuin usein törmännyt siihen, että kun olen tuonut itseäni esille, ihmiset ovat yllättyneet. Olen tuohon yllättymiseenkin jo tosi kyllästynyt, kun minusta olisi vain mukavaa toimia omana itsenäni ja olla pystyvä myös muiden silmissä. Vaikka tokihan se riittää, että itse tietää olevansa pystyvä ja hyvä, mutta olisihan se mukavaa, jos siitä saisi vastakaikuakin, joka voisi johdattaa elämää eteenpäinkin. Että ei jäisi aina siksi sivustakatsojaksi, hennoksi naiseksi, joka on tyytyväinen tuossa noin, paikallaan, muiden porskuttaessa eteenpäin. Joskus olen haaveillut asioiden hoitamisesta siten, että vastapuoli ei näe minua. Silloin ulkonäköni ei määrittäisi minua liikaa.

Minua pidetään rauhallisena eli tyytyväisenä vallitsevin olosuhteisiin, vaikka sisimpäni on levoton ja janoaa uutta oppimista. Minä olen suopea ja hyväksyvä asioita kohtaan, joita hyväksyn ja siedän. Se EI tarkoita sitä, että siedän ja hyväksyn mitä tahansa, se EI tarkoita selkärangattomuutta. Tarvittaessa olen hyvinkin jämäkkä ja suorastaan julma, jos tarve vaatii.

Vaikka minä usein annankin epävarmaa kuvaa itsestäni, se EI tarkoita sitä, että olen epävarma joka asiassa. Minun reagointitapani saattaa olla epävarma, koska minä TARVITSEN aikaa päätöksilleni. Saatan vaikuttaa ehkä perinteisen (oravanpyöräisen) elämäntyylin kannattajalta, mutta se EI tarkoita sitä, että olisin joka mahdollisessa asiassa perinteinen (mitä ihmettä se taas sitten onkaan). Oikeastaan olen varsin utelias ja seikkailunhaluinen: liika jumiminen erityisesti epätyydyttävään aiheuttaa vain masennusta.

Saatan vaikuttaa ujolta, mutta se EI tarkoita sitä, että olen ujo. Minulla vain ei välttämättä ole oikeasti mitään sanottavaa. Saatan vaikuttaa siltä, että minua ei kiinnosta, mutta se ei tarkoita välttämättä sitä: ajatukseni lentävät ja keskittymiskykyni on vielä kehittymisasteella, joten todennäköisesti ajatukseni ovat vain käväisemässä jossain ihan muualla. Saatan näyttää sinisilmäiseltä, mutta EI kannata tehdä liikaa johtopäätöksiä ulkonäöstäni ja tulkita ihan täysin NORMAALIA ystävällisyyttä kutsuksi hyväksikäyttöön.

Onneksi itsensä ilmaisussa voi kehittyä, vaikka se ei helppoa olekaan.


---
Päivän pieni ilo: saamani kasvin alut näyttävät hiljalleen piristyneen! Alkuun ne olivat kovin nuupahtaneita ja pelkäsin, että ne eivät selviytyisi. Eihän sitä vieläkään tiedä, mutta ovat ne sentään alusta jo selvinneet.