Uutisia seuraillessa

Posted on 3:50 PM In:
Minulla on viime vuodet ollut vahvasti päällä oma, sisäinen kriisi. Nyt kun on jo jonkin aikaa tuntunut oikeastaan aika vakaalta sisäisesti, niin ulkoiset asiat ovat alkaneet hetkauttaa minua aiempaa enemmän.

Vaikka olenkin ollut aika kiireinen, olen seurannut uutisointia, ja minä en käsitä. En käsitä, mihin tämä maailma ja maamme on menossa. En käsitä sitä, että kun on oikeita huolia ja uhkakuvia (mm. lisääntyvä työttömyys ja velkaantuminen, saimaannorppien ahdinko), näperretään tyhjänpäiväisten asioiden parissa (esim. pääsykoekirjojen panttaaminen keväisin). En käsitä sitä, että kun pitäisi tarjota porkkanaa, heilutetaan keppiä (mm. eläkepäätös). En käsitä myöskään päätöksiä, joissa hölmöläisten tapaan otetaan peittoa yhdestä päästä ja laitetaan sitä toiseen päähän (velan otto ja tuloveron alennus samaan aikaan). Näperretään, huidotaan, hosutaan ja päätetään asioita ilman asiantuntijoita. Ei ole todellista.

Tarvetta suuriin muutoksiin varmasti on, mutta en usko keppiä heiluttamalla tehtäviin hätiköityihin päätöksiin. Tarvitaan muuta, asiantuntijoita ja pohdintaa, vaihtoehtojen puntaroimista ja ennen kaikkea kannustusta. En ymmärrä, miksi päättäjät eivät ymmärrä, että ihmisten ahdinkoa, pahoinvointia ja köyhyyttä lisäämällä ei synny pidempiä työuria, terveyttä, lisää jälkeläisiä, vähemmän mielenterveysongelmia, yhteiskunnallista vakautta yms. On varmasti ihan tutkittuakin, millainen vaikutus kannustuksella on ihmisten toimintaan verrattuna kepin heilutukseen. Tinkiä tarvitsee ja olen toki valmis siihen, mutta rajansa älyttömyydelläkin.

Rento meininki

Posted on 10:42 AM In:
Olen viime aikoina opetellut rennompaa otetta elämään. Sitä, että en pingottaisi velvollisuuksieni kanssa enempää kuin on aivan välttämätöntä, hoitaisin toki tarvittavat tehtävät, mutta rima voisi olla hieman aiempaa alempana (työn laadun ja siihen käytettävän ajan optimointi). Yritän pitää myös tarkempaa seulaa sen suhteen, että mikä oikeasti on välttämättä hoidettava velvollisuus ja milloin asia on oikeasti hoidettava. Tähän rennompaan tavoitteeseeni kuuluu myös viime hetken paniikin vältteleminen, koska se on minua suuresti stressaava ja pahoinvointiani lisäävä asia.

Aikataulutus on osoittautunut todella tärkeäksi. Olen muutamia opiskelujuttuja hoidellut nyt jo, vaikka mikään kiire ei olekaan. Yhteen tenttiin lukemisen aloitin jo kuukauden ennen tenttiä, käytännössä lukemalla melkein joka ilta jotain kokonaisuuksia. Onhan tässä se riski, että unohdan asioita ennen tenttiä, mutta toisaalta ehdin lukea samoja asioita useaan kertaan. Nyt kun tentti on lähestymässä, minulla ei ole mitään aikomusta lukea edellisenä iltana erityisen paljon. Jos tentti ei mene läpi, ainahan voi mennä uusintoihin.

Olen priorisoinut tekemisiäni reilusti: tämä näkyy erityisesti siivouksen vähenemisenä, mikä ei ole pelkästään myönteinen asia. Ei kodissani mikään kaaos kuitenkaan ole, kun siivoan lyhyemmissä pätkissä kuin aiemmin: toissa päivänä tiskasin ruokaa laittaessani ja eilen nostelin hieman tavaroita pois lattialta. Jonain päivänä vaihdan lakanat. Hiljaa hyvä tulee. Siivoan suuremmin vasta kesällä, kun on paremmin aikaa ja sitä on mukava suunnitella jo nyt.

En ole kuitenkaan tinkinyt mielihyvää tuottavista asioista. Eilen minun olisi pitänyt tehdä yhtä opiskelujuttua, mutta päätinkin mennä hiihtämään. Miksi suotta raatamaan (yksi elämä ja sitä rataa), kun olo on sellainen, että ulos tekisi mieli ja liikettä kaipaisi? Täytyy sanoa, että hiihtolenkissäni oli elämisen makua. Minua hymyilytti tuulen hivellessä kasvojani ja nautin raikkaasta ilmasta, lumisesta maisemasta ja kehoni liikkeistä. Tuo hetki oli juuri sillä hetkellä elämää. Opiskelukin on oikeana hetkenä elämää, kyse on ajoituksesta. Toivottavasti ajatukseni siitä, että tekee oikeita asioita oikeaan aikaan kantaa.

Kun kaipaa...

Posted on 6:07 PM In:
Minä olen varsin vahvasti ns. järkevä ihminen. Järkeilen elämässä tapahtunutta ja mahdollisia tulevaisuuden vaihtoehtoja ja tunnustan tosiasioita. Ymmärrän, että moni asia on oikeasti toisin kuin miltä minusta juuri sillä hetkellä tuntuu. Tiedän, että en ole erityisen huono, tyhmä tai ruma. Jokunen puute minustakin löytyy, mutta ei mitään erityisen järisyttävän kamalaa tai mahdotonta (näin siis arvelen).

Järkeily ei kuitenkaan aina auta. Joskus sisältäni kumpuaa niin suuria pelkoja ja huolia, että ne väkisinkin näkyvät myös toimissani. Viime aikoina olen törmännyt erityisesti siihen, että en koe olevani rakkauden arvoinen, pidettävä ihminen. Minusta on tuntunut, että ei kukaan voi oikeasti rakastaa minua tällaisenaan.

Kyllä minä jotenkin järjelläni ymmärrän, että minusta voidaan pitää. Sisimmässäni asustaa kuitenkin vielä yksinäinen, huolta ja rakkautta kaipaava tyttö, joka on kasvattanut hyvin vahvan muurin ympärilleen puolustuksekseen. Minä ihan oikeasti kaipaan rakkautta, huolenpitoakin, vaikka yritänkin päivästä toiseen raahustaessani esittää vahvaa ja itsenäistä, yksin pärjäävää. En vain uskalla tunnustaa kaipaavani rakkautta ja hyväksyntää, ystävällisyyttä, kumppanuutta ja huolenpitoa.

On raskasta olla muurin sisällä ja kieltää itseltään täysin inhimillisiä tarpeita. On niin vaikeaa tunnustaa kaipaavansa (tarvitsevansa?!) sellaista, johon liittyy toinen ihminen. On vaikeaa näyttää oma uupumuksensa, kaipuunsa ja sielunsa tuska, kun pelkää niin kovasti toiselle avautumista ja ikuisen yksinäisen pärjääjän viitan laskemista. Yhtä vaikeaa on näyttää toista kohtaan tuntemansa kiintymys, rakkaus, arvostus ja läheisyys. Heikkoudeksihan sellainenkin helposti tulkitaan.

Jotenkin tuntuu, että muurin sisällä menettää paljon. Pelkääminen ja puolustautuminen suojaavat, mutta samalla menettää tosi paljon tunteidensa ollessa lukossa. Eikä tunnu oikealta toista kohtaan sekään, että ei saa sanotuksi, miten paljon rakastaa, arvostaa, välittää.

300 - asioiden sisällä pitäminen

Posted on 2:51 PM In:
Kolmassadas kirjoitus! Hämmentävää, onko näitä jo niin monta :)

---

Minusta tuntuu, että joudun pitämään asioita sisälläni tosi paljon. Joko mielessäni on asioita, joita ei ole järkevää jakaa kenenkään kanssa tai minulla ei ole ketään, jolle purkaa mieltäni. Kyse on nimenomaan arkisista asioista, päivittäisistä askareistani, huolistani ja iloistani, joita sullon sisääni päivästä toiseen. Nyt tuntuu ihan siltä, että enää ei mahtuisi, jotain pitäisi päästää jo uloskin.

On omituista, että asioiden sisällä pitäminen pidemmän päälle alkaa tuntua pahalta. Luulisi nimittäin, että asialla ei olisi väliä, mutta minulle näyttäisi olevan. Kun ei ole juurikaan puhunut kenenkään kanssa muutamaan päivään, tuntuu kuin suu muurautuisi kiinni tai ei enää osaisi kunnolla selittääkään mitään. Sisälleni jämähtää vain kiinteä möykky, joka ei liikahdakaan, ja ajatuksetkin leijuvat jotenkin irrallisina muusta maailmasta.

Olen jotenkin jo oppinut pitämään kaikkein suurimpia murheitani sisälläni ja käsittelemään niitä itsekseni tai korkeintaan kirjoittelemalla. Sikäli uskon, että arkisempienkin asioiden, ilojen ja surujen sisällä pitämisenkin voi oppia. Tuntuu vain kovin surulliselta ajatukselta, että sellainen asia pitäisi opetella - eikö ns. normaaliin elämään kuulu jonkinlainen jutustelu niistä ja näistä? Kyllä kai, mutta eiköhän ilmankin voi elää, jos vaihtoehtoja ei juuri ole. Sitä paitsi ainahan on kirjoittaminen kanavana, ja se ei ole ollenkaan huono asia se.

Olo on kuin ihmisellä oravanpyörässä: pyörä pyörii, hengästyttää ja maisema ei vaihdu. Olisipa jo ilta ja pääsisi nukkumaan. Jotenkin ei taas vain huvita.

En käsitä, miten yöunet klo 00-09 välillä virkistävät ja klo 22-07 välillä ei: tuntimäärähän on ihan sama. Täytyy siis olla jotain unen kannalta kriittistä joko klo 22-00 välillä (eli heikkoa unta) tai sitten klo 07-09 välillä (superunta). Siis väsyttää ja alakulottaa.

---

Törmäsin tällaiseen Tiede-lehden uutiseen yksinäisyydestä, jonka mukaan yksinäisyys näkyisi aivoista. Uskon, että tuossa on perää, vaikka mielelläni itse korostan myös sosiaalisia taitoja ja kasvatustakin. Jos kasvaa yksinäisyyteen ja sosiaaliset taidot eivät pääse kehittymään, sillä on varmasti haitallisia vaikutuksia aikuisenakin. Toisaalta varmasti aivotkin vaikuttavat siihen, miten sosiaalisessa elämässään onnistuu. Jos sosiaalinen elämä ei palkitse tai palkitsee hyvin vähän, yksinoleminen voi ollakin ihan mieluisaa tai pahimmassa tapauksessa yksinäisyys on ainoa, tuskainen vaihtoehto.

Minä olen aina ajatellut kasvaneeni yksinäisyyteeni, ja olen uskonut kasvatukseni vaikuttaneen siihen, että sosiaaliset taitoni eivät ole kovin hyvät. Varmasti tässäkin on perää, mutta kieltämättä tunnistan myös tuossa aivotutkimuksessa jotain tuttua: ei minullekaan sosiaaliset tilanteet välttämättä mitään palkitsevia ole. Ei todellakaan eikä koskaan ole ollutkaan.

Koen mieluisiksi sellaiset sosiaaliset tilanteet, joissa olen joko kaksin jonkun kanssa tai pienessä, tutussa tai muuten hyvähenkisessä porukassa. Ryhmän koon kasvaessa (vaikea sanoa rajoja, ehkä 6-10) ahdistukseni lisääntyy, mikä tietysti tarkoittaa ryhmätilanteen palkitsevuuden vähenemistä. Koen tuon kokoisen ryhmän usein kai jotenkin uhkaavaksi: minun pitäisi osata kuulua ryhmään, mutta tunnen helposti ulkopuolisuuden tunnetta, sosiaalista taitamattomuutta ja sen myötä ahdistusta. Nykyään tuo taitaa olla jo opittua: kun on lukemattomia samanlaisia taitamattomuuskokemuksia takana, ahdistus tulee jo ennen varsinaista ryhmätilannettakin.

Ryhmän koon suurentuessa ahdistukseni taas vähenee. On sosiaalisessa mielessä helpohkoa olla ryhmässä, jossa voi ikään kuin "hukkua" massaan. Toisaalta ihan oudossa ryhmässä minua ei välttämättä ahdista, koska minulle ei ole vielä ehtinyt muodostua mitään roolia. Keskikokoinen ryhmä, jossa minulle on muodostunut itselleni epämieluisa rooli, on minulle kaikkein ahdistavin kokemus. Onneksi niitä ei juurikaan elämässäni ole, ainoana poikkeuksena jossain määrin työelämä.

Mahtaakohan siis yksinäisyys syntyä enemmän tietynlaisten geenien myötä vai muokkaako kasvatus aivoja yksinäiseen suuntaan? Jotenkin minusta tuntuu, että myös muut ihmiset työntävät yksinäisyyteen taipuvaista yksinäiseksi (kiusaamalla, "antamalla" sivustakatsojan roolin, jättämällä ulkopuolelle). Sikäli uskon asian olevan inhottavasti monen tekijän summa, joka etenee kuin lumivyöry keräten lisää massaa itseensä, jos sen antaa vapaasti edetä.

Kaupassa minä viihdy en

Posted on 2:41 PM In:
En pidä shoppailusta, en sapuskan enkä minkään muunkaan romppeen. Mielestäni arki on jo ihan riittävän väsyttävää ilman työpäivän jälkeen tapahtuvaa ruuhkassa kulkemista ja jonottamistakin. Joskus, jos minulla on paljon aikaa, saatan pitää ostoksilla käymisestä, mutta silloinkin vain sillä ehdolla, että minun ei ole pakko löytää mitään erityistä, vaan voin vain kierrellä ja katsella. Mieluiten teen kuitenkin jotain ihan muuta, ja tässä haavemaailmassani ruoat ja tavarat ilmestyvät itsestään kotiini. Joopa joo.

Kävin eilen ruokakaupassa niin kuin useimmiten maanantaisin. Tuskastuin yllättävän paljon, en vain jaksa sitä ihmisten sietämistä ja jonottelua siinä vaiheessa, kun olen väsynyt ja nälkäinen ja haluan vain kotiin. Hyvä, että en parkunut epätoivosta. Onneksi minun ei tarvitse mennä kauppaan ainakaan ennen perjantaita.

En ymmärrä niitä perheitä, joista lauantainen jättihyperautomarketissa poikkeaminen koko perheen voimin on kivaa. Saa lykkiä jättikärryjä pitkin loputtomia käytäviä ja karjua lapsille, jotta ne käyttäytyisivät edes joten kuten. Veikkaan tosin, että taitaa noidenkin perheiden perheenjäsenistä aika pieni prosenttiosuus oikeasti haluta sinne kauppaan. Ainakin usein miehet näyttävät vain kävelevän mukana kasvot peruslukemilla naisten hypistellessä joka toista hyllyssä olevaa tuoteta, ja mahtavatko lapsetkaan nauttia - paitsi jos riehuminen ja kirkuminen tulkitaan nauttimiseksi. Minulle tuo olisi silkkaa helvettiä, jos näin rumasti saa sanoa.

Jos minulla on joskus lapsia ja jos olen vielä niin onnekas, että lapsilla on isäkin, niin en missään nimessä voisi kuvitellakaan haluavani koko perheen voimin lauantairuuhkaan jättimarkettiin! Eihän se ole mitään perheen laatuaikaa - kaupassa käyminen on todellakin ikävää pakkopullaa, joka on pakko hoitaa ja mielellään niin harvoin kuin mahdollista. Mieluiten joko menisin kauppaan yksin tai menisin lasten kanssa ulos, kun mies käy kaupassa.

Taitaa kuitenkin olla niin, että erityisesti jotkut perheenäidit nauttivat noista ruuhkalauantaista superhypermarketeissa. Käsittämätöntä. Olen kuullut myös naisista, jotka välttämättä haluavat miehensä mukaan kauppaan joka kerta. En ymmärrä sitä muuten kuin siinä tapauksessa, että molemmat nauttivat ostoksilla käymisestä.

Toisaalta, jos nyt positiivisesti tuumailen asiaa, niin luulisi tämän shoppailuinhoilupuolen minussa olevan miesten mieleen - en nimittäin tunne yhtään miestä, joka pitäisi shoppailusta. Jee. Taitaa tosin tämä puoli olla aika pieni asia parisuhteiden monimutkaisessa vaakakupissa...

Kehityskelpoinen keittiössä

Posted on 9:17 PM In:
Minä olen ollut perinteisesti aika tunari keittiössä: en ole oikein osannut tehdä ruokaa (mikä on siis ollut harjoituksen puutetta). Kaikista viime aikojen kiireistä huolimatta olen kuitenkin "parantanut tapani" ja alkanut kokata oikein urakalla. Ällistyttävää! En olisi kyllä pari vuotta sitten uskonut, että minä voisin jonain päivänä osata tehdä hyvää ruokaa.

Tänään tein elämäni ensimmäistä kertaa kasvismakaronilaatikkoa, johon tuli koskenlaskijajuustoa (voimakasta). Siitä tuli hämmästyksekseni tosi hyvää! Nami. Aiemmin tällä viikolla olen tehnyt hyvää hapanimeläkastiketta, tomaattista pastakastiketta ja leiponut herkullisia tattarisämpylöitä. Minustahan tulee kohta kodin hengetär :)

On aivan ihanaa saada hyvää, juuri omalle maulle sopivaa ruokaa. Näiden onnistuneiden kokemusten jälkeen valmisruokapakkaukset saa jäädä entistä useammin kaupan hyllyyn - minusta nimittäin tuntuu, että olen säästänyt rahaakin aika kivasti. On ollut kivaa, olo on parantunut, ruoka on parantunut ja olen säästänyt rahaa - voisiko paremmin ollakaan?

No, totta puhuen, kyllähän tämä on aikaa vienyt. Ei minulla oikeasti ihan näin paljon olisi aikaa käytettäväksi keittiössä, vaan täytyisi suoda opinnoille enemmän aikaa. Olen tainnut käyttää keittiötä pakopaikkana raatamisesta... mikä on hieman kyseenalaista, mutta kai niitä ilojakin arjessa täytyy olla. Eiköhän niille opinnoillekin oma aikasiivunsa löydy, kun on pakko.

Vihdoin viikonloppu! Uuvuttaa...

Posted on 7:06 PM In:
Tämä viikko on ollut ihan ääriuuvuttava. Työelämä on puristanut viimeisetkin mehut minusta ja näin perjantai-iltana minusta ei ole paljon jäljellä... Tuntuu kuin pääni olisi mennyt jo levolle ja vain kehoni liikuskelee paikasta toiseen. Olossani ei ole oikein ajatusta ja asioiden tajua, on vain harvinaisen tyhjä pää, pieni vilutus ja raskas hengitys.

Kävin töiden jälkeen kaupassa. Kerättyäni muutaman ostoksen koriini raahustin kohti kassoja reppuani kaiveskellen ja hätkähdin: lompakkoni on jäänyt töihin! Olin ihan ääriharmissani ja tuskastunut ajatuksesta, että en saa ostettua yhtään mitään ja kaiken lisäksi minun pitää raahautua takaisin töihin hakemaan lompakkoni. Olin niin uupunut, että teki mieli parkua ääneen.

Yllätykseni olikin suuri, kun löysin lompakkoni koristani. En todellakaan muistanut laittaneeni sitä siihen. Tällaisella päällä tämä ilta on siis mennyt ja menee. Vähän uuvuttaa. Onneksi on perjantai.

Ei ymmärrä miesten ns. oikeuksia...

Posted on 9:34 AM In: ,
En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että jollain toisella ihmisellä olisi vastuu jonkun toisen ihmisen seksielämästä. En siis ymmärrä sitä, kun jotkut miehet (sekä parisuhteessa olevat että sinkut) valittavat, että heidän oikeutensa saada seksiä ei toteudu. Siis mikä ihmeen oikeus? Onko jossain määrätty, että naisella on velvollisuus huolehtia miehen seksuaalisuudesta vähän niin kuin vanhemmilla on velvollisuus huolehtia jälkikasvustaan? (Yhtä hyvin nainen voi valittaa samasta asiasta, mutta olen enemmän törmännyt miehiin, jotka ottavat ns. oikeutensa esille.)

Sen olen oppinut, että ei tässä maailmassa tallatessaan kenelläkään ole vastuuta muista kuin itsestään (pois lukien tietysti vastuu jälkeläisistä tai muista itsestään huolehtimaan kykenemättömistä). Sikäli tuntuu omituiselta, että yhtäkkiä olisikin jokin kummallinen velvollisuus huolehtia jonkun toisen ihmisen tarpeista, vähän niin kuin olisi velvollisuus syöttää aikuista, itse syömään kykenevää ihmistä.

Jokseenkin hämmennyksen sekaisesti lueskelen välillä johonkin ilmestyviä sinkkumiesten valituksia ja vaatimuksia siitä, että heille pitäisi järjestää seksielämä jotenkin (vaikka yhteiskunnan järjestämänä), koska heilläkin on oikeus seksielämään. Onhan se ikävää, että ei ole seksielämää, mutta että jonkun toisen pitäisi järjestää sellainen jollekin toiselle? Tai että "kaikki" naiset ovat kaameita ämmiä, kun eivät tarjoa piparia tuosta noin vain ihan oudolle miehelle ihan miesten oikeuksien nimissä? Huoh.

Minä näen seksielämän molemminpuolisena, vapaaehtoisena antamisena ja toisen hyvänä pitämisenä. Kahdenkeskisenä hyvänä tykästymisenhetkenä. Ehkä jotkut nauttivat pelkästä pumppaamisestakin, ja he toimikoon sen mukaan.

Parisuhteessa on muutenkin mukavaa tehdä toiselle mukavia asioita ja parasta on, jos molemmat hemmottelevat toisiaan aika-ajoin, on se hemmottelu mitä hyvänsä. Seksi liittyy tähän sikäli, että minusta sekin on sellainen luonnollisesti parisuhteessa soljuva asia, jota on sopivina hetkinä, molempien siitä nauttien. Ei siten, että lasketaan päiviä edellisestä "antamisesta" ja vaaditaan omien "oikeuksien" toteutumista ja tiettyjä määriä, ja haukutaan toista, jos ns. oikeudet eivät toteudu.

Omituista on mielestäni se, että miten helposti miehet alkavat narista seksin määrästä. Elämään kuuluu asioita ja tilanteita, jolloin seksiä ei vain yksinkertaisesti pysty olemaan. Piste. Silloin toista voi helliä toisin ja seksuaalisuuttakin voi hoitaa muutenkin kuin edestakaisin-liikkeellä.

Minulle on eräs muinaisuuden mies valittanut seksin määrän vähyydestä, vaikka asuimme erillämme ja näimme vain viikonloppuisin, jolloin seksiä oli. Mutta kun olisi pitänyt olla tietty määrä viikossa. Eräs mies laskeskeli päiviä edellisestä kerrasta ja totesikin usein, että "tänään pitäisi, kun ei eilen". Siis pitäisi? Lisäksi mikään syy ei ole syy kieltäytyä seksistä. Jos on ollut päivän töissä, illat luennolla ja tulee kotiin nälkäisenä (ja sen ilmoittaen), mieshän toki voi tulla ehdottamaan seksiä, kun nainen on saanut takin pois päältään ja ennen kaikkea miehellähän on toki oikeus loukkaantua siitä, että nainen haluaakin ensisijaisesti hengähtää ja ruokaa. Oikeus, siis mikä ihmeen oikeus?!

Minusta se lähinnä pilaa seksielämää ja suhdetta, jos toinen alkaa kytätä määriä ja vaatia ns. oikeuksiaan. Se tekee hyvästä, kauniista ja kovasti molemminpuolista tykästystä lisäävästä asiasta inhottavaa velvollisuutta ja pakkopullaa. Kullakin meistä on ihan itsellä vastuu omasta seksuaalisuudestaan, jos himottaa, niin onhan omat kädet keksitty ja kaikenlaisia välineitäkin ja viihdykettä. Miksi ne varsinkin parisuhteessa ollessa olisivat poissuljettu vaihtoehto?

Opintoihini liityen minua jurppii suunnattomasti opinahjossani vallitsevana meininkinä oleva epätäsmällisyys aikatauluihin liittyen, sellainen huihai-meininki, "tehdään, jos tehdään tai ollaan tekevinään". Asioita hoidetaan ehkä joskus ja jouluna - jos sittenkään. Opiskelijoille laaditaan aikatauluja, joista opiskelijoiden täytyy pitää kiinni, mutta opettajilla ei sitten mitään aikatauluja näytä olevankaan, kunhan nyt suunnilleen luentoja muistavat pitää.

Tammikuun loppuun mennessä piti tulla tietoa erään kurssin suorittamiseen liittyen. Mitään ei ole vieläkään kuulunut, mahtoikohan tarkoittaa ensi vuotta. Olen koko alkuvuoden odottanut eräitä papereita liittyen erääseen päätökseen, joka tehtiin viime vuonna. No, kevätkausihan taitaa olla vasta alkanut, muutaman viikon edennyt, ei siis edes kunnolla käynnistynyt. Olen liian hätäinen.

Luentomateriaaleja tulee jakoon milloin sattuu, onneksi sentään yleensä luvatulla viikolla, vaikka aika on luvattu puolen päivän tarkkuudella. Tenttien ja harkkatöiden tarkastamiselle saatetaan antaa jotain aikatauluja, mutta niistä muutamalla viikolla "lipsuminen" näyttää olevan ihan normaali käytäntö. Jos jotain harjoituksia annetaan ja niillä on tiukka määräaika, tehtävänanto voikin sitten viipyä niin, että ei jää juurikaan aikaa tehdä niitä itse harjoituksia. Opiskelijoille annettu määräaika ei toki jousta.

Tuntuu jotenkin hullulta, että harjoitustöillä olisi tällaisessa huihai-meininkipaikassa tarkkoja määräaikoja, mutta taitaa olla. Tulee jotenkin typerä olo itse pinnistellä ja pitää huolta täsmällisestä suorittamisesta, kun vastapuolella on vastassa vain uskomatonta velttoilua ja mihin lie kiireisiin vetoamista. "Kiire minullakin on, en ehdi tätä harkkatyötä juuri nyt tehdä." Tuskin menisi läpi.

Toisaalta minusta tuntuu, että tässä on oikeasti oiva tilaisuus opetella rentoa meininkiä, jolloin voisi vain odotella sopivaa "inspiraatiota" asioiden hoitamiselle. Ainakin mallia tällaiselle on nyt sopivasti tarjolla. Minusta vain tuntuu, että olen liian orjan asemassa töissä ja liian typerä pikkuopiskelija opinahjossani, että osanani on vain alistua hellureijahellättunteet-meninki -ihmisten armoille. En minä ole periaatteessa niuho pikkuasioiden suhteen, mutta melko kiireiset aikatauluni eivät jousta kovinkaan paljon. Siksi tämä on häiritsevä asia.

(Täytyy tähän loppuun vielä mainita, että saatan ehkä vähän kärjistää, vaikka esimerkkini totta ovatkin. Olen myös opiskellut vasta vähän aikaa ja aika vähänlaisesti, joten näkökulmani on todella kapea, varmasti on asiansa täsmällisesti hoitaviakin ihmisiä. Silti olen hämmentynyt niin monesta aikatauluista lipsumisesta kuin mihin olen tähän mennessä törmännyt. Lisäksi voivathan nämä "lipsujat" olla oikeasti todella kiireisiä, enhän minä sitä voi tietää. En voi sille kuitenkaan mitään, että tällainen aikataulujen epämääräisyys vaikuttaa arvostukseeni kyseistä opinahjoa kohtaan. Minulle tulee ihan sellainen olo, että siellä ei olla vakavissaan.)

Keskustelukumpaanin katse

Posted on 9:44 AM In:
Olen kuullut juttuja miehistä, jotka keskustellessa katselisivat lähinnän naisten rintoja ja välttelisivät katsekontaktia. Luulin kuitenkin oikeasti, että ei tuollaisia olisi olemassa... kunnes itse törmäsin sellaiseen.

On muuten äärikiusallista työkuvioissa keskustella työasioista tuollaisen miehen kanssa. On ensinnäkin vaikea suhtautua vakavasti hänen sanomisiin, ja muutenkin toki keskittyminen häiriintyy, kun toisen liian alas suuntautuva toljotus häiritsee. Mieleeni tulee jopa hieman väkivaltaiseen vivahtavia mielikuvia toimista, joita haluaisin käsilläni kyseisessä tilanteessa harjoittaa, mutta järkeni on onneksi estämässä tällaisia aikeita. Ei tuollaisesta voi oikein toiselle sanoakaan: "lakkaa tuo rintojeni tuijotus!"... ei, ei tuo toimi.

Luulen, että ei tuo mies tarkoita käyttäytyä noin juntisti. Ehkä hän ei oikein "osaa" normaalia katsekontaktia ja siten katse lähtee harhailemaan, jolloin se harhaillessaan osuu vähän turhan alas. Fiksumpi vaikutelma tulisi kyllä siitäkin, jos hän vaikka tuijottelisi kattoa tai seinää. Ei tuolle kuitenkaan mitään taida voida muuta kuin yrittää sietää. On vain uskomatonta, miten paljon tuo ärsyttää.

---

Vaihdoin vihdoin sivupohjan blogiini. Kiitokset kivasta pohjasta kuuluu Keisarin uudet vaatteet -sivupohjien tekijöille. Teillä on ihania sivupohjia, kiitos! :)

Oma vastuu terveysasioissa

Posted on 1:27 PM In:
Minusta tuntuu, että monet eivät ota juuri vastuuta omasta terveydestään. On helppoa vain kuunnella asiantuntijoita ja noudattaa heidän käskyjään ja neuvojaan - lähinnä siis niitä, jotka kehoittavat napsimaan lääkkeitä - ja jatkaa elämäänsä (melkein) kuin ennenkin. Asiantuntijoita ei tarvitse eikä missään nimessä saakaan kyseenalaistaa, koska hehän toki ovat terveyteni parhaita asiantuntijoita... vai?!

Minusta olisi hyvä ottaa vastuuta omasta terveydestään, jos vain ymmärrys ja mielenkiinto riittävät. Omalla kohdallani tämä tarkoittaa sitä, että jos kärsin jostain vaivasta, otan siitä selvää niin paljon kuin voin. Siten minulla on edes jokin käsitys siitä, että mikä minua vaivaa ja miksi jotain tiettyjä hoitopäätöksiä tehdään, ja mitä seurauksia niillä voi olla. Tiedon perusteella voin myös ITSE tehdä paranemistani edistäviä valintoja. En minä halua olla vain joku passiivinen potilas, jolle voidaan tehdä melkein mitä vain ja jonka ei tarvitse muuta kuin kuunnella ja totella, vaan haluan olla asiakas, joka voi keskustella lääkärin tai muun asiantuntijan kanssa hoitomahdollisuuksista ja niiden seurauksista. Tämä edellyyttää sitä, että olen itse perillä asioista (ainakin riittävässä määrin), ja sikäli ymmärrän hyvin, että kaikkia ei kiinnosta moista vaivaa nähdä.

Silti olen vähän sitä mieltä, että ei asiantuntijaa ihan sokeana kannata kuunnella ja ottaa kaikkea vastaan pureksimatta: ihmisiä hekin ovat ja sikäli myös virheratkaisuille alttiita. Kun itse on itsensä kanssa 24 tuntia vuorokaudessa ja lääkäri ehkä yhden kymmenminuuttisen, minä ainakin pidän itseäni jonkinlaisena itseni asiantuntijana kun taas lääkäri on terveydenhuollon asiantuntija. Hoitopäätösten ei pitäisi olla vain liukuhihnapäätöksiä "roboteille", vaan yksilön huomioivia ratkaisuja terveydellisiin pulmiin.

Omaa aktiivisuutta on nykyään tosin pakkokin olla, koska lääkärin kanssa juttusille pääseminen on usein kiven alla: on vain se yksi kymmenminuuttinen, jonka aikana ei todellakaan ehdi saada kaikkea tarvittavaa tietoa päätöstensä tueksi. Usein pelkkä diagnoosikin voi järkyttää niin paljon, että tärkeät kysymykset unohtuvat ja tulevat mieleen vasta, kun lääkärin kanssa ei voi enää jutella. Mitä vaihtoehtoja silloin on? Mennä yksityisen lääkärin kanssa vain juttelemaan asiasta tai itseopiskelu?

Lääkärin hoitopäätösten kyseenalaistaminen on todella vaikeaa, mutta uskon, että joskus niin kannattaa tehdä. Minulla oli ennen erästä operaatiota vahvasti sellainen olo (ihan oman järkeilyni ja lukemani tiedonkin perusteella), että kyseiseen operaatioon ei kannattaisi mennä. Sitten kuitenkin nöyristyin ja tottelin lääkäriä, kun en muutakaan uskaltanut... ja lopputulos oli se, että operaatioon ei olisi tarvinnutkaan mennä. Nyt sitten pelkään, tuleeko minulle jotain ongelmia turhasta operaatiosta. Harmittaa.

Pitäisi uskoa itseään ja uskaltaa tehdä rohkeita päätöksiä, mutta se on niin kovin vaikeaa. Minä jopa tunnen oikeasti rohkeita ihmisiä, jotka ovat tehneet omat ratkaisunsa ja valintansa, jotka ovat olleet erilaisia kuin lääkäreiden hoitopäätökset, ja heille on käynyt hyvin. He luottivat siihen, että tuntevat oman kehonsa ja sen tarpeet ja toimivat sen mukaan, mikä on todennäköisesti tuonut heille enemmän hyvinvointia kuin rankat lääkehoidot sivuvaikutuksineen. En tiedä, olivatko he vain onnekkaita. En usko.

Sinne ja tänne säntäilyä

Posted on 3:05 PM In:
Viime aikojen vapaa-aikani on ollut jo aidosti uuvuttavaa. Olen ryntäillyt sinne ja tänne hoitelemaan asioita ja siivonnut ja järjestellyt kotona oikein urakalla. Ei ole todellakaan ollut montaa hetkeä, että olisin vain ollut, lueskellut, katsellut telkkaria tai muuten antanut ajan vain kulua. Eilenkin pyöräilin noin 20 kilometriä asioita hoidellessani sen lisäksi, että iltaani kuului muutakin tekemistä. Oikeasti alkaa jo uuvuttaa, fyysisestikin!

En ole vielä saanut kotia ihan täysin mallilleen ja hoidettavia asioita on vieläkin ihan jonoksi asti, mutta nyt alkaa olla pakko hellittää. Minulla alkaa jo muutkin (arkisemmat) askareet painaa päälle sen verran, että kun nyt kodin saa jollekin mallille, niin loput hommat saa odottaa kesää. Levollekin täytyy alkaa nyt suomaan aikaa.

Kroppakin, tai tarkemmin ottaen selkänikin on innostunut oikuttelemaan. Oikean lavan seutuvilla on lihas (?), joka on alkanut jotenkin "krampata". Minulla ei ole koskaan tietääkseni ollut kramppia, joten en tiedä miltä se tuntuu, mutta en oikein tiedä, miten tuota tuntemusta muuten kuvaisi. Kun liikuttaa itseään istuessa pikkiriikkisen "jotenkin", niin tulee jokin vahva ja varsin voimakas, yhtäkkinen kipu: hierominen ja jumppaaminen tuntuu helpottavalta, mutta noiden kipujen välttely on muuten hyvin vaikeaa. Ne näköjään tulee, jos on tullakseen. Ei tuota onneksi koko aikaa ole; eilen tuo oli ongelmana pitkin päivää (erityisesti istuessa), mutta ei enää tänään. "Lihasvaivan" lisäksi minulla on ollut niskassa outoja tuntemuksia rangan kohdalla. Ihmetyttää.

Tänään suon ihan koko illan vain itselleni, rentoutumiselle ja mukaville asioille. Tuskin maltan odottaa. Pitäisi useamminkin harrastaa rentoja hetkiä eikä vain raataa ja raataa kuin hullu. Ei tämä maailma raatamisella valmiiksi tule.

Eräs matka, eräällä elämänmittaisella polulla. Kadottaen ja löytäen. Väsyen ja vahvistuen. Surren ja iloiten. Matkalla kaikesta huolimatta ja se matka olkoon hyvä.

Minä

My photo
Olen matkalla kolmen- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä, elämässäkin vielä matkalla, haaveileva ja pohdiskeleva nainen, jonka elämänpolku tuntuu välillä kovin kivikkoiselta ja nilkkoja taittavalta. Polkuni on kulkenut suuntaan, joka ei ole enää ihan omani: hapuillen etsin suuntaani haasteenani yksinäisyys, ihmissuhteet ja arkisen elämän raskaus. Sposti: nan09(a)suomi24.fi.

Arkistossa

Powered by Blogger.

Lukijat

Blog Archive