Romuprojektini jatkuu edelleen, koska se tuntuu mielekkäältä. Tavaravuoreni pieneneminen tuntuu matkalta jonnekin, vaikka en vielä tiedäkään minne. Keventyneeseen mieleen? Elämään vähemmällä materialla? Eteneminen tuntuu hyvältä, vaikka se ei oikeastaan kotonani mitenkään näykään. Minulla on paljon tavaraa.

Omituista on se, että kun siivosin vaatekaappini nyt vuodenvaihteessa, siellä tuntuu olevan entistä vähemmän tilaa. Tyhjensin hyllyt ja kun laitoin vaatteitani niille takaisin, ne eivät mahtuneetkaan enää. Ei, vaikka sainkin laitettua kierrätykseen jonkin verran vaatteitani. Oikeastaan aika masentavaa :)

Syy on kyllä ihan se, että halusin nyt järjestellä vaatteeni väljemmin, koska kaipaan elämääni muutenkin väljyyttä, tilaa. Tavoitteeni kohtuullistaa/leppoistaa elämääni ulottaa lonkeronsa jo kaappeihinikin - tämä on tavoite, joka on erittäin mieluinen itselleni. Jotain konkreettista ja elämän laatua parantavaa. Hyvä suunta kulkea. Oma.

Valitsin viikon romuprojektipoistoikseni kaksi vanhaa vyötäni. Toivottavasti ne löytävät kierrätyksen kautta uuden kodin, minua ne palvelivat aikansa. En tarvitse niitä enää, minulle jää vielä kovin monta vyötä, ehkä vielä liikaakin.

---

Hyvänä asiana haluan mainita, että viikonloppuni oli rauhallinen ja rentouttava. Pääsin irtautumaan ikävistä ajatuksista ja nautin. Kiitos.

Epäonnistumisen pelko esteenä elämälle

Posted on 12:00 PM In:
Törmäsin Gurumarkkinointi-blogissa kirjoitukseen liittyen kirjoittamiseen ja epäonnistumiseen. Kirjoittamiseen en nyt ota kantaa, kun kirjailijan ura ei tiettävästi häämötä edessäni, mutta epäonnistumiseen liittyen kirjoitus herätteli minua: lukekaa ihmeessä pätkä tuolta! Myös kommenteista saa ajateltavaa.

Minä pelkään epäonnistumista. Paljon. Olen perfektionisti, jolle en suo epäonnistumista kuin "nätiltä näyttävän määrän". Mutta mutta... onnistuminen taitaa vaatia myös epäonnistumista, yritystä, erehdystä ja reilusti uskallusta. Löytyykö minulta niitä? Ei, koska olen erittäin turvallisuushakuinen, vaikka muuta yritän itselleni toitottaakin. Haluan helppoja ratkaisuja, koska onnistumisen paine on suuri. Mikä sen paineen aiheuttaa? Ihan minä itse. Toki yhteiskunta asettaa paineita siihen, että itsensä elättäminen onnistuisi (mikä ei ole nykyaikana itsestäänselvyys), mutta minulle maineet ja tittelit eivät merkitse oikeastaan mitään. Kunhan olisin suunnilleen onnellinen siinä, mitä teenkin.

Onnistuminen voi vaatia myös ihan älyttömän hyvää tuuria, jota joillakin on, mutta kun on saavuttanut sen ratkaisevan askeleen onnistumisen tiellä tavalla tai toisella, onnistumisia tulee vastaan helposti useampiakin: ne ikään kuin vetävät toisiaan puoleensa. Tämä tuntuu kohtuuttomalta niiden kannalta, joilla onnistumiset vielä odottavat toteutumistaan.

Epäonnistumisia siis pitäisi opetella sietämään, koska ne saattavat olla välttämätön paha matkalla onnistumiseen. Toisaalta on vaikea sietää epäonnistumista, kun ei ole mitään takuuta siitä, että jonain päivänä onnistuisikin. Tämä on ainakin minulle hankalaa, kun samalla pitäisi varmistella tietynlaista tulevaisuuden turvaa, mutta samalla pitäisi olla rohkea ja tehdä asioita sekä välillä epäonnistuakin.

Minulle tulee siis sellainen olo, että jämähdän paikalleni pohtimaan vaihtoehtoja, jolloin en tee mitään. Sekin on toki yksi vaihtoehto, valinta, mutta yleensä varmimmin huono, koska se ei varmasti muuta mitään.

Tiedän ihmisiä, jotka tekevät velvollisuutensa suuremmin nurisematta. Menevät epämieluisaankin työhön aamulla, hoitavat hommansa, menevät kotiin ja hoitavat kotiaskareet päälle. Harrastuksissa käydään, jos ehditään, ja lomia on tosiaan lähinnä ne naurettavat muutama hassu viikko vuodessa. Ja he eivät valita, vaikka eivät tyytyväisiä olisikaan.

Kai kyse on tietynlaisesta alistumisesta, hyväksymisestä. "Elämä nyt on tällaista ja sitä eletään" -asenteesta. Tai voisikohan kyse olla myös siitä, että heidän odotuksensa eivät ole alun perinkään olleet kovin korkeat? Tai ehkä heillä jo on ne tärkeimmät elämän palapelin palaset kasassa? En tiedä, mutta kadehdin heitä.

Voi kunpa pystyisin hyväksymään vallitsevan olotilan! Ajattelin, että pystyisin melko normaaliin arkeen, kun suunnittelisin tulevaisuudelle jotain odotettavaa ja aikatavoitteita. Ajattelin, että pystyisin toimimaan kilttinä suoritusoravana, kun vain päättäisin, että kesään asti näin. Mutta ei, miksi minulle on suotu kapinallinen mieli? Olen niiiiiin kovin yrittänyt pakottaa itseni alistumaan arkeen, mutta olen epäonnistunut.

Näyttää siltä, että jos mieleni virkistyy hetkeksi, kaikki se nouseva voima kanavoituu kapinoimaan nykyistä elämäntilannettani vastaan. Se on ihan mielettömän hyödytöntä, koska mielen kapina ei hyödytä mitään, se ei muuta ensimmäistäkään vallitsevaa olosuhdetta, vaan uuvuttaa, masentaa ja ahdistaa minut, puhumattakaan siitä, miten sellainen vie kaiken toivon. Hyödytöntä!

Miksi en voisi vain alistua ja hyväksyä, että arkeni nyt vain koostuu työstä, jota inhoan, ja ihan kivoista harrastuksista? Miksi en voisi vain unohtaa hankalat haaveeni ja hyväksyä, että ne eivät kuulu työssäkäyvän ihmisen haavevalikoimaan? Miksi en voi vain hyväksyä sitä, että töissä käyminen tarkoittaa sitä, että elämää ei juuri ole ja se kuuluu asiaan?

Kauheaa, kun en tiedä, toivonko piristymistä vai sängyn pohjalle kampeavaa uupumusta. Molemmat ovat kamalia olotiloja, sekä väsymys että kapinoivan mielen tuoma pohjaton uupumuksen ja toivottomuuden kaivo. Miten voi olla näin ristiriitaista? Ja ennen kaikkea, mistä tulee se valtava voima, joka vaatii itselleni tärkeiden asioiden toteutumista mahdollisimman pian? Se sekoittaa elämäni, enkä halua sitä. Elämässä ei voi saada kaikkea. Kai?

Kesään asti... se ei voi olla niin vaikeaa. Pitää olla kärsivällinen, nauttia talvesta ja keväästä, tulevista kesälomista... On vaikea repiä motivaatiota tästä kesä-ajatuksesta siksikin, kun ei ole mitään takuita siitä, että keksisin (tai saisin toteutettua) syksyksi jotain muutosta. Tai talveksi. Tai ensi vuodeksi. Voihan olla, että kaikki jatkuu juuri näin vielä vuosia eteenpäin.

Mitä ihmettä siis kaipaan? Kaipaan lisää vapaa-aikaa, jotta voisin toteuttaa tiettyjä haaveitani. Haluaisin kivan kodin rauhalliselta paikalta (ei tarvitsisi olla mitään luksustasoa). Haluaisin myös tehdä työkseni jotain sellaista, jossa voisin olla oma itseni, käyttää vahvuuksiani ja jossa voisin tuntea itseni jollain tavalla merkitykselliseksi. Oleminen osa mukavaa työyhteisöä olisi plussaa.

---

Kaiken tämän valituksen jälkeen haluan kyllä myös sanoa, että olen valtavan kiitollinen niistä ihmissuhteista ja harrastuksistani, joita minulla nyt on!

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Posted on 11:24 AM In:
Aloitin trilogian kuuntelemisen äänikirjana, mutta ensimmäisen osan puolivälin jälkeen vaihdoin kirjaan. Vaikka kuunteleminen mukavaa olikin, se vei lukemista enemmän aikaa ja vaati enemmän keskittymiskykyä. Itselleni sopii parhaiten rauhallinen hetki ja kirja. Siispä jatkoin lukemista, joka loppujen lopuksi venyi kesälomasta jouluun.

Pidin trilogiasta kovasti ja suosittelen sitä kaikille vähänkin asiasta kiinnostuneille! Kirjassa pääsee seuraamaan Koskelan suvun tarinaa 1800-luvun loppupuolelta aina 1950-luvun alkupuolelle ja siinä sivussa näkee melkoisen siivun myös Suomen historiaa ja kehitystä. Vaikka olen historian tuntini käynyt, niin jotenkin tällainen tarinamuotoinen historian "eläminen" koskettaa ja avartaa ajattelua enemmän - vaikkakin sanotaan, että kirja onkin fiktiivinen eikä sitä sinällään voi pitää historian kuvauksena. Koin kuitenkin itsekin kasvavani kirjan mukana, mikä on tarinalta aina iso saavutus!

Itse näin kirjassa jonkinlaisia elämänoppejakin, vaikka tuskin niitä tarkoituksella on sinne "laitettu". Tai mistäpä sen tietää, ehkä onkin? Joka tapauksessa opin kirjasta ainakin sen, että elämää ei voi liikaa suunnitella ja varmistella, koska sattumallakin on sijansa suunnitelmissa. Kirjan sattumia ovat julmat sodat, jotka vaikuttavat merkittävästi Koskelan suvun tarinaan.

Kirjassa on upeaa myös erilaisten henkilöhahmojen kirjo. Pieni kyläyhteisö sisältää monenlaista porukkaa ja sitä on vain siedettävä, jotenkin on tultava toimeen. Elämä etenee omalla painollaan, työtä tehden ja parempaan pyrkien, mutta kuitenkin inhimillisenä ja epävarmanakin. Ahkeruus, järkevä tulevaisuuden suunnittelu ja omistaan huolta pitäminen näyttävät kuitenkin olevan tie, joka kannattaa. Taitaa nuo samat elementit olla nykyäänkin avain vähintään siedettävään elämään.

Kirjasta voisi oppia myös sen, että ahneus, itsekkyys ja luokkaerojen kasvattaminen eivät kannata. Eriarvoisuus synnyttää aina katkeruutta, joka voi jossain muodossa räjähtää käsiin - mutta jostain syystä erityisesti hyväosaiset omassa yltäkylläisyydessään eivät näe omia seiniään pidemmälle, vaan kuvittelevat kaiken olevan niin kuin pitääkin, aivan kuin heillä olisi suurempi oikeus hyväosaisuuteen kuin jollain toisella fiksulla ja ahkeralla ihmisellä. Toisaalta kirjasta näkee myös laiskuuden ja turmiollisten elämäntapojen vievän elämää pitkin liukasta alamäkeä. Nämä ovat tuttuja elementtejä myös nykyaikana.

Niin paljon on vuosikymmenien aikana muuttunut, osa parempaan ja osa huonompaan suuntaan, mutta tietyt elämän asiat ja arvot taitavat olla ja pysyä. Se olisi hyvä muistaa.

Huivin hurmaa - viikko 38

Posted on 5:59 PM In: ,
Minä ilmeisesti rakastan huiveja. Ainakin siitä päätellen, montako niitä on vuosien varrella minulle kertynyt. Aika monta. En viitsinyt laskea, vaikka kieltämättä mieltäni kutkutti moisen pinon yksilöiden määrän selvittäminen. En kuitenkaan laskenut, kun nolotti. Miten ihmisellä voi olla niin monta huivia?

Tämän viikon romuprojektipoistoikseni valitsin siis kaksi huivia. Ei niissä mitään suurta vikaa ole, mutta väri ei ole ihan täysin mieleiseni ja ihan oikeasti haluan karsia määrää. Jokin roti huivien määrässäkin pitää olla! Eihän minulla edes riitä tilakaan moiseen ylläpitoon, kun loppujen lopuksi huivivuorestani aktiivisessa käytössäni on ehkä noin 5-10 huivia. Nolo.

Onhan niitä: arkihuiveja sekä lämpimiä että kesäkeleihin tarkoitettuja, eri värisiä, juhlavampiin tilaisuuksiin tarkoitettuja, pitkiä ja lyhyitä, eri mallisia ja eri materiaaleista (villaa, viskoosia ja silkkiä). Mitä minulta ei löydy, sitä ei varmaankaan tarvita. Näin kuvittelisin.

Minulla on siis jokin ihmeen vahva kiintymyssuhde huiveihin. Kaupassakin huivihylly on se vaikeasti ohitettava, kun siellä on niitä värejä ja pehmeyttä, joita en vain voi vastustaa. Jos ostan vielä tämän? Ihana väri.

Yritän saada jonkin tolkun huivikokoelmaani, joten ehkä sen karsiminen on hyvä ensimmäinen askel. Lisäksi en aio ostaa uusia huiveja lähiaikoina. En. En, vaikka kirpputorilla eurolla tyrkyttäisisivät. (Sen ostamattomuuden kun vielä näkisi...)

Kiirehtimisen hidastaminen

Posted on 1:14 PM In:
Niinpä niin. Olen erittäin vakaasti sitä mieltä, että minulle ei sovi kiirehtiminen ja hosuminen, mutta silti, jos kontrollini hetkeksikin heltiää, ajaudun välittömästi tekemään asioita kiihdytetyllä tahdilla. Ja eihän siitä hyvä heilu, minulle nimittäin.

Pyhitin eilisen illan itselleni ja hitaudelle. Laitoin puhelimeni äänettömälle, vilkaisin tiskivuorta mielenkiinnottomasti ja siirryin sohvalle hyvän kirjan ja teekupposen kanssa. Välillä vaihdoin kirjaa, katsoin jonkin TV-ohjelman, kävin laittamassa pyykkikoneen päälle, otin naposteltavaa, soitin puhelun ja keitin teetä. Ja taas vain olin ja möllöttelin. Oli aidosti kivaa.

Se, mikä minua taas kerran hämmästytti oli se, miten paljon mielenkiintoisia ajatuksia minulla on, kun ne vain pääsevät esille kaiken arkikuonan ja -inhotuksen alta! Mietin mukavia, suunnittelin tulevaa ja pohdin kirjojen ja TV-ohjelmien nostattamia ajatuksia. Ajankulusta minulla ei ollut mitään tietoa. Oli vapaa olo.

Ymmärsin myös sen, miten olen taas antanut arjen kaventaa ajatteluani ja oloani. En tosin tiedä, miten voisi pysyä eilisen kaltaisissa vapautuneissa tunnelmissa silloin, kun aikaa oikeasti on vähemmän. Ehkä suomalla tuollaisia hitaita iltoja useammin?

Minulle on jotenkin ominaista tietynlainen hitaus, millä tarkoitan sitä, minkälainen tekemisen tahti on minulle luontaista ja mieluista. Hitaus ei välttämättä tarkoita hidasta lopputulosta, vaan sen verran huolellista ja rauhallisen tahtista tekemistä, että yleensä kerrasta tulee hyvä, tasaisesti, harkitusti mutta varmasti. Nykyaikana ei monessakaan asiassa arvosteta sitä, että ottaa asiat rauhallisesti ja hitaasti, koska pitäisi olla tehokas ja erityisesti näyttää siltä! (Nykyäänhän arvostetaan lähinnä sitä, miltä näyttää eikä sitä mitä oikeasti on.)

Kyllähän sen olen jo monta kertaa töissäkin huomannut, että millaista työskentelytahtia arvostetaan, ja se ei ole se, miten itse työni hoidan. Lopputulos toki miellyttää (ja en tosiaan tarkoita tässä hitaalla varsinaisesti hidasta, vaan ennemminkin rauhallista otetta), mutta se matka sinne päätepisteeseen ei. Pitää näyttää tehokkaalta tekijältä koko ajan, vaikka ei mitään tekisikään ja vaikka tekisikin. Ei saa näyttää vääränlaiselta: vääränlainen persoona, siis.

Mitähän minusta tulisi, jos kaikki päiväni voisin viettää samalla, itselleni luontaisella tahdilla, ja tehdä asioita myös samalla meiningillä? Ajatella sitä ajatuksen juoksun ja luovuuden määrää! Hmm.. ehkä voisin tehdäkin niin riippumatta alituiseen vallitsevasta paineesta olla "tehokas"... tai ainakin yrittää soveltaa sitä parhaani mukaan.

Ylirasituksen merkkejä(kö)

Posted on 3:30 PM In: ,
Epätasapainotilaani tunnustellessani olen päätymässä jonkinlaisen ylirasituksen "diagnoosiin". Ehdin melkein jo huolestua jostain vakavammasta, kun käveleminenkin muuttui raskaaksi, "kunto huonontui", heikotti, huimasi ja rintaa puristi, mutta kun luin ylikunnon/ylirasituksen oireita, ne täsmäävät tilaani tosi hyvin.

Tämä ihana talvisuus on tuonut minulle runsaasti energiaa, joten olen purkanut sitä ulkoliikunnalla. Olen nauttinut! Olen tuskin malttanut odottaa, että pääsen taas tekemään jotain fyysistä. Jossain vaiheessa paras terä esimerkiksi hiihtämisessä kuitenkin katkesi: siinä kun aiemmin jaksoin hiihtää jonkin mäen ylös, niin seuraavalla kerralla (ja sitä seuraavilla) en sitten enää jaksanutkaan, vaan voimat loppuivat yhtäkkiä. Myös olo liikunnan jälkeen ei enää ollutkaan niin ihana ja vahva kuin yleensä, vaan ennemminkin ääriuupunut ja heikko.

En ole tajunnut, että tällainen liikuntamäärä voisi olla minulle liikaa (kun määrä ei sinällään huikealta kuulosta), mutta ei kai kyse olekaan määrästä sinänsä, vaan määrästä suhteessa omaan peruskuntooni ja palautumiskykyyni. En ole yksinkertaisesti vain levännyt tarpeeksi, jotta olisin palautunut rasituksista.

Ylirasitukseen voi vaikuttaa myös henkiset rasitustekijät, joita minulla on työ, työ ja työ. Olenkin käyttänyt liikuntaa pakokeinona työstä, eli rasittanut itseäni ensin henkisesti töissä ja sitten fyysisesti vapaa-ajalla. Yhteensä se on kai sitten ollut liikaa.

Olen rakastanut liikuntaa, koska se saa minut tuntemaan olevani elossa, oma itseni. Kun koko päivän töissä näyttelee ja antaa elämän valua hukkaan, vapaa-ajalla pakko elämään ja aitoihin tunteisiin jotenkin korostuu: siispä siinä parissa tunnissa pitää saada ja kokea kaikki! Hullua on myös se, että minun ei ole todellakaan tarvinnut pakottaa itseäni liikkeelle, vaan olen mennyt innosta puhkuen, joka kerta.

En ole tietenkään täysin varma, että epätasapainoni johtuu ylirasituksesta, mutta siltä minusta nyt tuntuu ja näyttää. Pitää nyt siis levätä, syödä erityisen hyvin ja levon jälkeen alkaa varovasti rakentaa peruskuntoa matalasykkeisellä liikunnalla (minulla liikunta on nyt tainnut olla liian korkeasykkeistä peruskuntotasooni nähden).

Olen nyt ainakin oppinut taas lisää terveydestä ja liikunnasta:
- Kuuntele kehoasi! Lepää, jos tuntuu siltä.
- Rakenna peruskunto matalasykkeisellä, pitkäkestoisella liikunnalla.
- Liikunnan "sietokyky" on yksilöllistä ja riippuu mm. peruskuntotasosta.
- Paremmalla peruskuntotasolla sietää fyysisiä kuormituksia paremmin.
- Syö riittävästi ja laadukkaasti, erityisesti liikunnan lisääntyessä.
- Ylirasitus voi muodostua hitaasti ajan kuluessa tai nopeastikin, jos liikuntamäärät ja -intensiteetti kasvavat yhtäkkiä.
- Ylirasitus voi olla myös monen rasittavan fyysisen ja psyykkisen tekijän summa.
- Ylirasituksen tyypillisiä oireita ovat mm. voimatasojen laskeminen, uniongelmat, ruokahalumuutokset, palautuminen treenistä kestää pitkään, ärtymys, väsyminen, sydämen tykytykset, koholla oleva lämpö, voimakas hengästyminen rasituksessa.

Jään seuraamaan tilannetta. Toivottavasti omat konstit auttavat.

Epätasapainoinen olo

Posted on 7:24 PM In:
Minulla on epätasapainoinen olo. Jotain on pielessä, mutta en tiedä mikä. Ei vain ole hyvä olla. Olen liikkunut ahkerasti ja nauttinutkin siitä suunnattomasti, joten sikäli olen terve, mutta jokin mättää...

Olen ihan ihmeen kireä ja mieleni kehittelee pienistäkin asioista suuria ärsytyksen ja murheen aiheita. Kiukuttaa enkä todellakaan halua nähdä varsinkaan työkavereitani, enkä kyllä tuntemattomiakaan ihmisiä. Väsyttää, koska olen öisin katsellut painajaisia. Liikkuessani olen jotenkin voimaton: pystyn liikkumaan niin, että nautinkin siitä, mutta viimeisin terä jotenkin puuttuu. Voimat loppuvat liian aikaisin. Vatsani on ilmapallo, vaikka mielestäni olen syönyt hyvin ja samoin kuin aiemminkin. Ruokahalu ei ole niin hyvä kuin voisi olla.

Jotain on siis pahasti epätasapainossa. Minusta tuntuu, että minulla olisi aineksia hyvään mieleen juuri nyt, mutta jokin mättää, ei vain ole hyvä olla. Mikä ihme voisi olla pielessä?

Kaipaisin kovasti jonkinlaista lepoa nyt, kun jotenkin tuntuu normaaliakin vaikeammalta pakottaa itsensä arkiaskareisiin. Olisi mukava lukea kirjaa ja makoilla sohvalla, nukkua hyvin. Mielenikin kaipaisi tuollaista rauhaa. Ehkä osasyynä tilalleni on se vahva pakottaminen, jota joudun aamulla tekemään, jotta päädyn työpaikalle. Tuo sotii olotilaani vastaan. Silti en usko, että tuo on oloni oikea syy, se vain pahentaa oloani juuri nyt.

Pitää nyt sitten yrittää keksiä, mikä mättää. Vähäisen ruisleivän syömisen jätän nyt pois ja harkitsen rautakuuria (jos vaikka hemoglobiini olisi alhainen). Yritän nukkua ja ottaa rennosti. Toivottavasti tämä olo menee pian ohi.

Hukkasin välihousut viime talvena. En edelleenkään ymmärrä, mihin ne katosivat. Ostin siis uudet, ihanan pehmoiset bambuiset. Nyt nekin katosivat, mikä on äärimmäisen mystistä, koska riisun välihousuja lähinnä vain kotona. No, hukassa ovat, taas.

Kaivoin siis kaappien kätköistä iänvanhat välihousuni ja olen taas kironnut niitä koko päivän: en ymmärrä, kuka ihme on suunnitellut ne! Vyötäröä piisaa vaikka muille jakaisi, melkeinpä pöksyjä voisi käyttää kainalolämmittiminäkin. Sivusuunnassakin tilaa on kahdelle pepulle, joten vaatii ihmeellisiä kykyjä, jotta tuon kaiken kangasmäärän saa sullottua housujen sisäpuolelle... ja voin kertoa, että ei se onnistu mitenkään, vaan kangas tursuilee housujen vyötäröstä. Siispä kangasta on riittävästi varsinkin edessä, joten maha näyttää pömpöltä.

Lahkeissa kankaasta on kuitenkin säästelty, joten minä - en nyt niin kovin huikean pitkä nainen - kuljen nilkat paljaina. Käsittämätöntä. Kuka tällaisia tuotteita on suunnitellut?!

Ostan uudet bambuiset, jos vanhat eivät löydy. Lohdullista on se, että ne olivat sentään suunniteltu järkevän mallisiksi: vyötärö on hieman madallettu ja lahkeet ovat pitkät. (En yleensä pidä välihousuja sisällä, joten tämä ongelma ei oikeasti ole kovin suuri. Kunhan nurisen. Enkä siedä tavaroiden katoamista, mur.)

En olisi uskonut, että vaatekaappini perukoilla majailisi vielä hameita, joista voisin luopua. Löysin niitä kuitenkin peräti kaksi, joten laitan ne tämän viikon romuprojektipoistoiksi. (Aika on ajanut noiden epäkäytännöllisten hameiden ohi.)

Pidän hameista hyvin paljon, mutta siihen nähden niitä löytyy kaapistani onnettoman vähän. Syynä on se, että en yksinkertaisesti löydä kaupoista itselleni mieluisia. Olen esimerkiksi etsinyt tietynlaista hametta jo vuosia (!), mutta en ole löytänyt. Näen hameeni jo sieluni silmin, mutta sellainen on olemassa vain pääni sisällä, ei oikeasti. Jos minulla olisi vähänkin ompelutaitoa, tekisin hameeni itse.

Yksikertaisimmillaan riittäisi, että hame olisi ruskea, pitkä, alaspäin hieman levenevä ja vahvahkoa kangasta. Hameen olisi siis tarkoitus olla arkihame, jota voisi käyttää talvellakin. Väri olisi neutraali, mikä mahdollistaisi monenlaiset yläosat. Tällaista ei kuitenkaan ole myynnissä, mikä on ihan epäreilua.

Oikeastaan koen, että pukeudun hieman erilailla kuin mitä oikeasti haluaisin ja syynä on se, että en löydä vaatteitani kaupoista. Se on jotenkin omituista.

Tämä hame ei ole ainoa vaatekappale, jollaisen haluaisin itselleni ja jota kaupat eivät tarjoa. Siksi joskus haaveilenkin, että tekisin itse vaatteeni, mutta ikävä kyllä taidot ja aikataulut eivät anna myöten. Ehkä sitten joskus haavemaailmassani tai seuraavassa elämässä :(

Häpeä menneisyyden valinnoista

Posted on 11:46 AM In:
Häpeän eräitä menneisyyden valintojani. Olen tainnut tästä aiemminkin kirjoittaa, mutta tämä on kestomurheeni, josta en näytä irti pääsevän. Miksi häpeän näitä menneisyyden valintojani edelleen, vuosi vuoden jälkeen?

Koen valintojeni kertovan minusta ihmisenä, eli olen tehnyt valintoja omien arvojeni pohjalta. Periaatteessa näin onkin, mutta toki jotkin valinnat ovat olleet pakkovalintoja, seurausta ikävästä tilanteesta, josta pois pääsemiseksi piti yksinkertaisesti vain valita jotain (huonoista vaihtoehdoista vähiten huonoimman).

Minusta tuntuu myös siltä, että ihmiset piirtävät mielessään minusta kuvaa sen mukaan, mitä elämäni on erityisesti juuri nyt. Olen jotain tiettyä, koska teen tietynlaista työtä, harrastan tätä ja tuota ja näytän tältä. Nykytilanteeni on kuitenkin valintojeni seurausta ja toivoisinkin hartaasti, että voisin seistä valintojeni takana! Koen kuitenkin kiertäneeni melkoisen harhapolun elämässäni, minkä aikana kadotin itselleni tärkeitä asioita vain löytääkseni ne taas uudelleen - tilanteessa, joka ei mielestäni kerro itsestäni enää mitenkään olennaisia asioita. Ei arvojani, asenteitani, toiveitani eikä tavoitteitani. Tein tärkeitä valintoja herkässä iässä - ja nyt "kärsin" seuraukset.

Häpeän jossain määrin jopa puhua häpeämistäni menneisyyden valinnoistani, joten en halua puhua niistä. Toivoisin vain, että ne tulisivat tekemättömiksi sillä, että en niistä puhu. Toiveajattelua. Ei menneisyyttään voi muuttaa, vaikka kuinka toivoisi ja yrittäisi! Voisinkohan seistä valintojeni takana, jos nykytilanteeni heijastaisi oikeaa, todellista itseäni ja arvojani? Olisi se ainakin paljon helpompaa, kun voisin seistä edes nykytilanteeni takana. Nyt lähinnä häpeän sitä, mitä arvoja elämäni tietyiltä osin edustaa ja mitä kuvaa itsestäni sen myötä annan. Se en ole minä!

Minun on vaikea sulattaa tiettyjä valintojani myös siksi, koska näen niiden seuraukset tässä päivässä. Miksi tein aikanaan niin, kun sen seurauksia on nyt niin vaikea muuttaa?!

Yritän unohtaa valintani ja keskittyä tähän päivään, mutta se on vaikeaa, koska eräät valintani herättävät katkeruutta itsessäni yhä edelleen. Pitäisi kuitenkin muistaa, että menneisyys on ollutta ja mennyttä ja siten muuttumatonta ja tulevaisuus ei ole vielä tapahtunut. Ainoastaan nykyhetki on todellista juuri tällä hetkellä. Nyt voin tehdä uusia valintoja.

Minulla on kaksi keinokuituista paitaa, joita en ole viime aikoina enää pitänyt. Syynä on se, että luovuttuani antiperspiranttien käytöstä, näiden paitojen kanssa hiki haisee. Muiden materiaalien kanssa en ole huomannut tätä ongelmaa, mutta näiden muovisten paitojen kanssa se on ihan todellinen. En muutenkaan ole keinokuitujen suuri ystävä muuten kuin treenivaatteissa. Arkivaatteissa muovi on usein sähköistä, huonoryhtistä ja karkeaa. Tämä hajuongelma on viimeinen pisara.

Minulla on keinokuituinen kerrasto esimerkiksi hiihtolenkkejä varten, ja sitä ei kyllä voita mikään: kerrasto on lämmin eikä kastu, vaan kosteus siirtyy ulompiin kerroksiin juuri niin kuin pitääkin. Tavallinen arkipaita ei mielestäni kaipaa tällaista ominaisuutta ja ajatuskin muovin pitämisestä ihoa vasten ei tunnu hyvältä. Kyseessä on nimenomaan tunne: en tiedä voiko muovivaatteesta siirtyä muovia ihon läpi.

Olen kuullut, että muovivaatteiden (esimerkiksi akryyli) kanssa hiki haisee, mutta en tiedä, mihin se perustuu. Eivätkö vaatteet puhdistu kunnolla pesussa? Omituista. Antiperspiranteista luopuminen on ollut loistava päätös eikä ole aiheuttanut mitään muita ongelmia kuin mitä näiden paitojen kanssa on ollut. Käytän toki arkisin deodorantteja, mutta niiden kanssa ongelmia ei ole. Toisaalta en kyllä ole mitenkään erityisen runsaasti hikoileva, mikä on tietysti asiaa kaikin puolin helpottava.

Tein viime viikolla lisäksi neljä uutta hankintaa, joista kolme oli alennusmyynneistä ostettuja hiihtosukkia. Poistan siis keinokuituisten paitojeni lisäksi yhden muun puseron ja kolmet kulahtaneet sukat.

Aamukapina

Posted on 10:56 AM In: ,
Kapinoin aamulla kelloelämää vastaan: en noussut ylös, en vain pystynyt. Arkipyhien myötä normaali arkirytmini on mennyt sekaisin, joten olen ollut aamuisin normaaliakin väsyneempi. Tänään sitten oikein hermostuin, kun heräämisen aika oli: ei ihmisen oikeasti kuulu kammeta itseään sängystä ylös umpiväsyneenä tekemään jotain joutavaa (tai oikeastaan ei mitään)! No, onneksi ei tarvinnut olla mihinkään tiettyyn aikaan missään, joten sain "kapinoida" rauhassa.

Joulunaikaan koin jostain syystä vahvoja lannistuksen tunteita. Teki mieli laittaa hanskat tiskiin koko elämäni suhteen (eli alistua loppuelämän kestävään arkiankeuteen), erittäin vahvasti. En tiedä, mistä moiset tunteet tulivat, kun kerrankin oli aikaa levätä ja vain olla. Sen jälkeen olen kuitenkin taas ollut pirteämpi, jopa tosiaan siten, että mieleni intoutuu kapinoimaan vallitsevia olosuhteita kohtaan, mikä taas ei ole hyvä asia. Pitäisi painua takaisin ruotuun, hallittuna ja hillittynä, vaikka mieli hillittömäksi hinkuisisikin. (Oikeasti olisi kiva antaa mielen olla villi ja vapaa eikä alistunut ja hallittu, mitä arki vaatii.)

---
Hyviä asioita viime aikoina on ollut pakkaset ja hiihtäminen. Olen nauttinut ihan suunnattomasti siitä, että on kunnon talvi ja kaiken lisäksi uskomattoman kaunista. Pakkasista huolimatta olen hiihtänytkin ja huomannut, että kylmyydessä pärjää hyvillä varusteilla. Vilukissasta on kuoriutunut kylmyyttä jopa jotenkin sietävä yksilö!

Viime viikon romuprojektipäivitys venähti nyt peräti loppiaiselle, kun en erilaisten menojen vuoksi ole ehtinyt panostaa asiaan. Vaatekaapin siivous on yllättävän hidasta puuhaa, mutta toisaalta kovin palkitsevaakin: saa kivan hallinnan tunteen, kun näkee suorat vaatepinot ja laatikoissa hallitusti olevat irtonaiset pikkuvaatteet (mm. sukat ja alusvaatteet).

Koska olen tehnyt ostoksia kaksin kappalein, poistan tällä kertaa 2+2 eli neljä vaatetta. Alusvaatteet olen saanut järjestettyä uusiksi, joten poistan niistä, alushousuja ja huonot rintaliivit.

Niinhän siinä aina käy, että rintaliiveistä pitää aina vain niitä suosikkejaan ja loput jäävät kaapin täytteeksi. En silti saanut karsittua huonoimmista pois kuin yhdet, mutta kai siitäkin "saavutuksesta" on syytä olla kiitollinen: on nimittäin vaikea heittää pois vähän käytettyä. Rintaliivit vain sattuvat olemaan sellainen asia, että huonoja ei halua pitää, ei, vaikka ne olisivat kuinka uudet ja hienot.

Harmillista on tietysti se, että on ylipäätään laittanut rahansa hukkaan huonoihin liiveihin, mutta kaupassa ne tietty tuntuivat vielä ihan hyviltä... Nykyään ostankin käytössä hyväksi havaittuja liivejä useamman kappaleen, mutta siinä on se riski, että pidemmässä käytössä ne menevät nopeasti huonoksi - sitten onkin monta samanlaista huonoa liiviä kaapissa. No, eiväthän nuo liivit muutenkaan kauan kestä, kun kuminauhat venähtävät ja kangas menettää muotonsa. Joka vuosi noita on ostettava, vaikka ei haluaisikaan.

Työ ja omien arvojen toteuttaminen

Posted on 2:13 PM In:
Luin joulun aikaan jostain lehdestä, että työuupumuksen taustalla on usein kyse myös siitä, että työssä ei pääse toteuttamaan omia arvojaan. Yllätyin sikäli, että minulle on nykyään jo ihan luonnollista se, että työssä ei pääse toteuttamaan itseään ja arvojaan, vaikka toki tiedän, että jokunen tuollainen positiivinenkin työpaikka on todennäköisesti olemassa. Toisaalta ymmärrän erittäin hyvin tuon kirjoitetun.

On raskasta, jos työ on vain suorittamista ja näyttelemistä rahan vuoksi. Ei ole mielestäni mikään ihme, jos sitä ei pidemmän päälle jakseta. Jotenkin tuntuu, että oikeasti merkityksellisiä töitä on koko ajan vähemmän ja vähemmän, kun perustarpeet saadaan jo tyydytettyä varsin vähällä työvoimalla ja loppu on lähinnä vain puuhastelua rahan kierrättämiseksi eli kuluttamista. Tuosta joutavan kuluttamisen tukemisesta on vaikea repiä mitään motivoivaa, jos omat arvot eivät satu tukemaan moista.

Erityisen vaikeaa (mahdotonta?) on työskennellä silloin, jos joutuu toimimaan omia arvojaan vastaan. En edes uskalla ajatella, mitä se tekee pidemmän päälle mielenterveydelle...

Ymmärrän itseänikin toisaalta tosi hyvin. En todellakaan pääse toteuttamaan arvojani työssäni, enkä edes missään pienessä määrin itseäni. Kunhan suoritan ja esitän kiinnostunutta, tosin sitäkin vaihtelevalla menestyksellä, kun en oikein ole työelämän näyttelijätyyppiä. Minulla todelliset tunteeni purskahtelevat silloin tällöin yli, mikä oikeastaan pahentaa oloani töissä. Se tuo syyllisyyttä, koska en ole aidosti kiinnostunut ja sitä kautta riittävän hyvä. Olen toki ihan hyvä työssäni, mutta kun teen sitä ilman tunteiden paloa, niin vajavaistahan se on, vaikka toisin yrittäisin uskotella.

Toisinaan törmään asioihin, jotka sotivat arvojani vastaan ja ne tilanteet koen erityisen stressaavina ja painostavina. Tulee todella inhottava olo, kun en mitenkään saa pakotettua itseäni tuollaisiin tilanteisiin, vaikka työelämässä nimenomaan pitäisi ottaa kaikki vastaan sellaisenaan, kun se annetaan, nurisematta. Ainakin ihmisen, joka on sellaisessa alhaisessa asemassa kuin minä. Kaipa ne johtajat ovat sitten erikseen, heillä sitä valtaakin kai on.

Olen huomannut, että kun ei pääse toteuttamaan itseään ja arvojaan, itsetunto ja rohkeus laskevat ja vastaavasti välinpitämättömyys ja katkeruus nousevat. Koko oma oleminen muuttuu epävarmemmaksi, vaikka yrittäisikin pitää itsensä vahvana ja tavoitteellisena. Se vahvana pysyminen (ja kiinnostuneen esittäminen) vain vaatii hurjasti voimia, jolloin työelämä muuttuu raskaaksi sinnittelyksi ja vapaa-aika työkykyä ylläpitäväksi toimintojen sarjaksi. Sitä kautta voi uupua, vaikka työ ei itsessään olisikaan uuvuttavaa. Työ on kuitenkin valitettavan iso osa elämää, joten se hallitsee, haluaa sitä tai ei.

Eräs matka, eräällä elämänmittaisella polulla. Kadottaen ja löytäen. Väsyen ja vahvistuen. Surren ja iloiten. Matkalla kaikesta huolimatta ja se matka olkoon hyvä.

Minä

My photo
Olen matkalla kolmen- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä, elämässäkin vielä matkalla, haaveileva ja pohdiskeleva nainen, jonka elämänpolku tuntuu välillä kovin kivikkoiselta ja nilkkoja taittavalta. Polkuni on kulkenut suuntaan, joka ei ole enää ihan omani: hapuillen etsin suuntaani haasteenani yksinäisyys, ihmissuhteet ja arkisen elämän raskaus. Sposti: nan09(a)suomi24.fi.

Arkistossa

Powered by Blogger.

Lukijat

Blog Archive