Pyörävaraston kauhu

Posted on 6:21 PM In:
Pyörävaraston kauhu, eli siis minä, ilmoittautuu! Nimittäin eräs asia, jota en siedä, on täyteen ahdetut pyörävarastot. Jostain syystä kerrostalojen pyörävarastot ovat aina täynnä, vaikka niitä siivottaisiinkin välillä. Omassa talossani on muuten hyvin toimiva ja ratkaisultaan aivan erinomainen pyörävarasto, mutta se on inhottavan täynnä pyöristä ja ikävä kyllä muustakin romusta. 

En käsitä sitä, miksi pyörävarastossa täytyy olla ikuisuussäilytyksessä pyöriä, joita kukaan ei ikinä käytä eikä todennäköisesti tule käyttämäänkään. Enkä ymmärrä sitä valopäätäkään, joka on raahannut pyörävarastoomme ihan muutakin romua tukkimaan tilaa. Jos minä raahaisin jollekin autopaikalle vaikkapa vanhoja huonekalujani tai jonkun pyöränrämän, niin siitähän kehkeytyisi ihan kauhea haloo, vaikka se autopaikka ei olisikaan kenenkään merkitty paikka. Pyörille tarkoitettua paikkaa taas voi käyttää ihan miten sattuu - autot ovat pyhiä, pyörät eivät, noin karkeasti ottaen.

Minulle polkupyörä on kulku- ja kuntoiluväline. En kaipaa muuta kuin että voin hakea pyöräni varastosta ja lenkin jälkeen palauttaa sen sullomatta sopivaan väliin. Tämä on kuitenkin monesti ollut haastavaa, erityisesti joissain edellisissä asunnoissani. Niinpä minusta on tullut suorastaan pyörävaraston pikkukauhu.

Yleensähän varastoissa kullekin alkaa tulla "oma" paikka pyörälle, mikä on minusta ihan käytännöllistä. Nurkkiin valuu ne ikuisuusromut, joiden pitäisi mennä oikeasti kierrätykseen. Olen jokunen kuukausi sitten napannut pyörälleni näppärän paikan, sellaisen, jossa ei ollut aiemmin yhtään pyörää, mutta juuri muita pyöriä siirtelemättä siihen sai kivan paikan, joka ei ollut kenenkään tiellä. En tiedä, onko kohtuutonta nyt ärsyyntyä, kun joku on napannut sen minulta. Tästä tuli kuitenkin mieleeni eräs aiemman asuntoni pyörävarasto...

Se oli ihan uskomattoman täynnä, mutta minulla oli "paikkani", ihme kyllä. No, joku vei sen ja raivasin romuja siirtelemällä uuden kolosen. No, joku vei senkin. Raivasin uuden ja sekin meni. Seuraavan vasta sain pitää. Tästä kokemuksesta on kuitenkin seurannut se, että minusta tuli pyörävaraston kauhu. Nykyään siirteleen romut poikki ja pinoon ronskeilla otteilla. Opin hyvin nopeasti näkemään ne pyörät, jotka eivät varmasti tule ikinä mihinkään liikkumaan, joten ne saa pinottua tiiviisti, jos oikein panostaa asiaan (kiukunpuuskassa luonnollisesti). Tokihan nämä pyörät saattavat kohtelusta kärsiä, mutta ei ole mielestäni oikein käyttää yleistä varastoa omana kaatopaikkanaan. 

Toivonkin siis, että minun ei tarvitse alkaa suurempiin raivausoperaatioihin tällä kertaa, koska en aidosti ole lempeäotteinen. En usko, että naapuritkaan haluavat minun ryhtyvän toimiin, ja minusta kukin saisi itse järjestää itselleen paikan ja viedä aidot romut kokonaan pois. Jotenkin vain mikään ei ole ärsyttävämpää kuin se, että pitkän päivän jälkeen, kun haluaa kotiinkotiinkotiin ja ruokaa, niin alkaa raivata tilaa jostain pyörävarastosta, joka on ainakin puoliksi romujen ikuisuussäilytyskolkka. Uskomatonta muuten, miten aivan kammottavimmatkin romut kyllä löytävät omistajan siinä vaiheessa, kun pyörät pitää nimetä siivoamisen vuoksi.

Ja joo, ei minulla ole juuri nyt oikeita ongelmia. On kiva, kun on vappu, ylimääräinen vapaa ja aurinkikin paistaa ja se on myös hyvä, että ongelmat ovat tätä tasoa :)

Hyvää vappua!

Palveluja hakusessa

Posted on 2:36 PM In:
Olen suorastaan kateellinen heille, jotka ovat onnistuneet löytämään itselleen mieluisan kampaajan, parturin, gynekologin, hammaslääkärin tai muun itselleen tarpeellisen ammattilaisen. Voin kuvitella, kuinka helppoa ja ja suorastaan mieluisaa on soittaa tuttuun paikkaan, varata aika ja lopulta mennä paikalle, kun tietää, millaista palvelua saa ja keneltä. Minä olen jo xx-vuotias ja minulla ei ole mitään tuollaista vielä löydettynä. Aika onnetonta.

En enää edes nauti kampaajalla käymisestä, kun koskaan en tiedä, mitä saan. Olen nyt jopa muutaman kerran käynyt samassa paikassa, mutta siellä näyttää kampaajat vaihtuvan jatkuvasti, siispä en koskaan tiedä, kuka minua palvelee seuraavalla kerralla. Joskus olen ollut tyytyväinen ja joskus en, mutta inhottavaa on aina jännittää seuraavaa kertaa.

Kammoan hammaslääkäriä jo ihan ymmärrettävistäkin syistä, mutta lisäjännitystä tuo se, kun en tiedä millainen hammaslääkäri minua on vastassa.

Olen tainnut elämäni aikana käydä joka kerran eri gynekologillakin. Kerran löysin itselleni mieluisan lääkärin, mutta seuraavalla kerralla hänelle ei voinutkaan enää aikoja varata, joten se siitä. Taas minulla on siis uusi gynekologi hakusessa ja suurta plussaa olisi se, että hän ei olisi suuri hormonien puolestapuhuja, vaan ymmärtäisi myös hmm.. yksilöllisempiäkin haasteita tällä kiperällä naisen elämän osa-alueella.

Jos haluaisin mennä hierojalle tai jollekin selkää hoitavalle, niin enpä taaskaan tietäisi, kenelle soittaa, eli jäävät nuokin asiat hoitamatta.

Tällaiset itsensä hoitamiseen liittyvät asiat ovat minulle aina olleet jotenkin vaikeaa tarpomista, tekisi mieli joskus jopa luovuttaa. Ei kai kuitenkaan auta muuta kuin yrittää edelleenkin vain etsiä ja etsiä, vaikka kyllästyminen pursuaa jo nenästä ja korvista.

Ulkoilua!

Posted on 10:16 AM In:
Kyllä ulkoilu on ihmiselle luontaista (minulle ainakin)! Olin viikonloppuna ulkona enemmän kuin toviin ja se teki kyllä hyvää. Lisäksi minulla oli tositositosi mukavaa, kun ulkoiluun, luontoon ja herkulliseen ruokaan yhdistyi vieläpä hyvä seura. Olisinko voinut enemmän vaatia? No, en!

Olen aiemminkin tunnistanut itsessäni ulkoilmaihmisen: minä voin oikeasti paljon paremmin, jos voin touhuta jotain ulkona sen sijaan, että istun sisällä päivänvalon ulottumattomissa päivät pitkät. Harmi, että normaalielämässäni ulkoilu on luksusta ja sisällä harmaantuminen ja happamoituminen arkea.

Olin ihan uskomattoman väsynyt pitkän ulkoilupäivän jälkeen, mikä on kai ihanan tervettä ja normaalia. Uni on maittanut ja ollut hyvälaatuista. Täytyy tosin sanoa, että olen vieläkin väsynyt ja kropassani on reippailun jälkituntemukset, mutta eiköhän oloni pian tasoitu. Siispä seuraavaa ulkoiluhetkeä odotellessa :)

Orjameininkiäkö?

Posted on 1:50 PM In:
Minusta tuntuu jotenkin epämääräisesti siltä, että nykyään vallalla on piilo-orjuuttaminen. Jos ennen muinoin joko oli selkeästi vapaa tai orja, nykyään tuollainen piilotetaan jonnekin kapitalismin, "hyvinvoinnin" ja demokratian alle. Kun uutisointia seuraa, huomaa hyvin sen, että ylempää jaetaan kaikenlaisia pakkoja olla kokopäiväisessä työssä mahdollisimman nuoresta mahdollisimman vanhaksi. Poikkeavista ratkaisuista näyttää löytyvän vain erilaisia taloudellisia rangaistuksia (esim. opintotukikuukausien rajaaminen, jos erehdyt opiskelemaan väärää alaa, tukien kariseminen vähäisenkin työnteon myötä, karenssit yms.).

Työpaikat ovat keskittyneet kaupunkeihin, joissa olisi melkein pakko asua, jos toimeentuloa haluaa. Kaupungeissa asuminen taas maksaa maltaita, joten töitä täytyy tehdä ja mieluusti vielä paljon. Työmatkatkin saattavat olla kaupungeissa pitkiä tai ainakin hankalia, mikä taas mahdollisesti maksaa lisää ja vähäistä vapaa-aikaa aikaa kuluu. Kaupat ovat muuttumassa entistä suuremmiksi halleiksi automatkojen päähän. Kuluttajia kannustetaan ostamaan kaiken maailman roskaa hyvinvoinnin ja viihteen nimissä. Tavoite siis taitaakin olla: asukaa ahtaasti ja kalliisti kaupunkien kerrostalolähiöissä, kuluttakaa ja kuluttakaa, omistakaa oma peltikottero ja käykää sillä hypermarketeissa, joissa muutkin "mielellään" jonottavat. Kaameaa.

En tiedä... mitä enemmän asioita miettii, sitä inhottavammalta tuntuu ajatus siitä, että joutuu myymään suurimman osan ajastaan, jotta saa sen verran rahaa, että pystyy maksamaan ylihintaisia maksuja. Samalla täytyy asua jossain, missä ei edes halua asua, ja jonottaa joka paikkaan.

Oikeastihan vapaus on se tavoiteltava asia. Ihannehan olisi se, että voisi asua siellä, missä haluaisikin ja tehdä töitä vain sen verran kuin se on toimeentulon kannalta välttämätöntä. Tätä ei vain tämä nykyelämisen "orjameininki" missään määrin tue. (Joo, voisin toki muuttaa johonkin korpeen ja työvoimaviranomaisten pakottamana tehdä orjatöitä silloin tällöin - ellen sitten itse keksi toimeentuloa itselleni jostain.)

Tuo mikälie mediamaksukin on mielestäni vain yksi orjuuttamisen muoto.

Urheileva pieni kapinallinen

Posted on 4:11 PM In: ,
Erityisen liikunnallinen kauteni on ollut nyt oikein mukavaa. Aurinkoiset säät houkuttelevat liikkumaan ulos ja olenkin nauttinut kuin olisin joku ihan supersporttinen ihminen. Sanotaan kuitenkin, että urheilija ei tervettä päivää näe... ja toivon, että se ei ole totta. Jalkani tuntuvat nimittäin aika ikäviltä: lihakseni jotenkin kihelmöivät ja oikein kovasti jännittäessäni jotenkin "polttelevat". Pitää kai siis levätäkin välillä.

Olen huomannut viime aikoina, että en enää nykyään purematta niele mitään. Idioottimaiset asiat saavat minut nyrpistelemään ja kapinoimaan, jos mahdollista. En enää siedä mitä tahansa, koska "pitää", vaan "vaadin" oikeudenmukaisuutta ja perusteluja asioille, säännöille ja kielloille.

Niinpä sitten eilen mielestäni typerän kieltolapun nähdessäni toimin harkitsematta. Kirjoitin kieltolappuun omat kommenttini asiasta. Minun silmiini kielto näytti ihmisryhmiä syrjivältä ja se oli esitetty aika loukkaavasti. Lisäksi kiellosta ei ole kenellekään mitään hyötyä, vaan ihan silkkaa haittaa. Kiellolla saattaa oikeasti olla jotain ihan perusteltujakin syitä, mutta niitä ei lappuseen ollut kirjoitettu, joten sikäli "oikeutin" kimpaantumiseni. Minusta on tullut herkkä, kun koen epätasa-arvoa - tässä asiassa kielto ei nimittäin edes koskenut minua.

Pitäisi varoa omia kimpaantumisia epäoikeudenmukaisuuteen liittyen, koska niistä saattaa joutua kärsimään. Varomaton teksti tai sana väärässä paikassa voi olla todella vahingollista; itse asiassa minusta tuntuu, että useimmiten olisi "järkevää" vain olla hiljaa ja tehdä niin kuin käsketään, vaikka mitä tapahtuisi. Mieleni ei vain enää oikein taivu... minun on vain vaikea hillitä mieltäni enää nykyään, en vain kertakaikkiaan siedä idiottimaisuuksia ja kaikenlaista perustelematonta kakkaa vain siksi, että joku "neroudessaan" on jotain keksinyt (keksimisen riemusta kai).

Pitää kai vain harjoitella itsehillintää ja keskittyä omiin asioihini.

Itseään tyrkyttävät kantturat

Posted on 12:22 PM In:
Eräs inhotusta herättävä ihmisryhmä on ehdottomasti itseään varatuille miehille tyrkyttävät naiset. Jostain syystä olen moisiin kammottaviin kantturoihin joutunut elämäni aikana törmäämään useammankin kerran - jopa parissa parisuhteessanikin oikein häirinnäksi asti. En kuitenkaan ole juuri nähnyt miehiä, jotka yrittäisivät siinnikästäkin sinnikkäämmin saada satimeen varattua naista. Mistä tämä voisi kertoa?

Miesten kesken näyttäisi olevan edes jonkinlaista solidaarisuutta: toisen naista ei pokata (ja juu, poikkeuksiakin on erityisesti, kun on vain seksistä kyse). Naisille taas varattu mies tuntuu olevan takuu laadusta, jolloin intoa moisille "laatumarkkinoille" rynnimisestä näyttää riittävän. Tokihan toisen naisen (vaimon/tyttöystävän) miehen pokaaminen myös nostaa pikkuruista ahnetta ja itsekästä itsetuntoa, jolla kaamea ämmä voi sitten ylpistellen hehkutella ja persettään hetkutella voittajan elkein.

Nettikin tuntuu olevan pullollaan naisten toinen toistaan säälittävämpiä selityksiä siitä, että miksi juuri hän on oikeutettu vokottelemaan varattua miestä. "Kun se miehen ämmä on niin kaamea/ymmärtämätön/kylmä/tms." (vaikka ei edes tunne naista), "nehän on jo eronneet" (vaikka asuvatkin yhdessä), "no, mies jättää vaimonsa ihan kohta minun vuokseni" jne. Selityksistä heijastuu ne miehen selitykset, joita mies on käyttänyt halutessaan pokata seuraa, ja ne selitykset eivät välttämättä ole totta, tai naisen oman arvon ylikorostaminen ja itsekäs ja ahne pyrkimys. Nainen myös voi vain kuulla ja kuvitella sitä, mitä hän haluaakin tai vähintääkin luoda itselleen prinsessanvaaleanpunaisen haavemaailman "unelmiensa" miehen (siis sen, joka lähtee suhteesta toisen naisen perään) kanssa. Nainen kuvittelee olevansa jotain erityistä, kun hänet nostetaan toisen naisyksilön yläpuolelle.

Toisinaan mies voi olla tosissaankin, mutta ei se silti selittelyistä vakuuttavampia tee: jos edellinen suhde on kesken, se on kesken, vaikka mies seuraa vongatessaan muuta väittäisikin. Toisten väliin on turha itseään kammeta kuvitellen tietävänsä, mikä toisessa suhteessa on pielessä ja mikä olisi paras toimintatapa. On kaameaa, jos toinen nainen käyttäytyy kuin olisi jokin suurikin parisuhdeasiantuntija, vaikka onkin vain itseään tyrkyttävä itsekäs narttu. Ei vastuu ole tosiaan pelkästään (valehtelevalla) miehellä, vaan iso päätäntävalta on myös itseään tyrkyttävällä naisella: kunnioittaako hän itseään (ja muita) edes sen verran, että ei tarvitse lähteä sotkemaan itseään toisten asioihin vain pikkiriikkistä itsetuntoaan kohentaakseen ja kenties päteäkseen.

Eräskin ämmä tyrkytti muinoin itseään silloiselle miesystävälleni pitkään ja hartaasti. Esitti miehelle ystävää ja olkapäätä, minulle ystävällistä, mutta (todistettavasti) valehteli minkä ehti. Toinen kanttura toisessa suhteessa käytti niin sanottua "viehätysvoimaansa" (=pillua) voittaakseen minulta miehen. Kyllähän sen arvaa, miten näissä kävi. Taitava nainen vie hölmöä miestä kuin litran mittaa.

Minäkö katkera? Miten niin? Toivon, että tuollaisia kantturoita ei enää ikinä tielleni eksy.

Ulkoilua ja ihmettelyä

Posted on 9:09 PM In:
Olen viime päivinä innostunut taas pyöräilemään talven jälkeen ja hyvältä on tuntunut. Sen lisäksi olen pohdiskellut kaikenlaista, mutta en saa niistä kirjoitettua mitään. Tuntuu kuin ajatusteni esteenä olisi jonkinlainen tunkkainen tukos: pohdinnat eivät solju tekstinä eivätkä ajatukseni ole toiminnaksikaan muuntuneet. Kunhan pyöräilen ja mietin.

Pyöräilyn myötä olen taas pohtinut ikuista haavettani hyvästä kunnosta. Kyllähän minä olen aika reipas, liikun ja rehkin omaksi ilokseni suositusten verran, mutta en koskaan ole ollut varsinaisesti hyväkuntoinen verrattuna muihin (ja minähän olen vertaillut, sen voin vakuuttaa). "Huonokuntoisuuteni" johtuu varmasti osittain fyysisistä ominaisuuksistani, mutta tosiasiassa kuntoni on varmasti ihan riittävän hyvä. En vain ole taaskaan riittävän tyytyväinen.

Toisaalta nautin liikunnasta niin paljon, että miksi en yrittäisi jopa kohentaakin kuntoani? Luulenkin nyt, että yritän liikkua tänä kesänä enemmän kuin aiemmin, ainakin kokeilla saada itselleni parempaa "hyvänkunnon" tunnetta. Se olisi mieluisa tavoite ja ainakin ihan jotain muuta kuin ainaista istumista ja arkista raatamista. Toivottavasti olisi hyvin aikaa.

Pitäisi ja pitäisi

Posted on 11:33 AM In:
Minulla on huono omatunto. Minulla on nyt ollut hieman normaalia enemmän aikaa arkisiin raatamisiin liittymättömiin askareisiin, eli siivoamiseen, liikkumiseen, lepäämiseen, asioiden järjestelemiseen ja erinäisten hankintojen tekemiseen. Lisääntynyt aika kuitenkin tarkoittaa myös lisääntyneitä vaatimuksia muiden taholta hoitaa aikaa vieviä asioita.

Mielellänihän minä venyisin sinne ja tänne, tekisin sitä ja tätä toistenkin mieliksi. Oikeasti. Nyt kun minulla on vihdoin ollut aikaa hoitaa kevään aikana pahasti repsahtaneita asioita, minä vain oikeasti haluaisin hoitaa niitä. Olisi oikeasti kiva vihdoin varata hammaslääkäriinkin aika (tai kiva ja kiva, mutta kai siellä joskus olisi käytävä). Olisi kiva kurkata vaatekaappiin ja katsoa, onko siellä ötököitä. Olisi kiva järjestellä ruokakaappi, jotta jauhopussit saisi pois viemästä tilaa pöydiltä. Olisi kiva siivota talven aikana kaatopaikaksi muodostunut parveke. Olisi kiva saada tavarapinot lattioilta pois. Olisi kiva pestä vaatteita, mattoja ja muita pestäviä kamppeita. Olisi kiva hankkia harrastusvälineitä, jotta voisi harrastaa, ja työkaluja, jotta rikkinäisiä saisi vihdoin korjattua. Olisi kiva löytää hukassa oleva tärkeä paperi. Olisi kiva liikkua ulkona ja tavata ihmisiä.

Vaan ei, kun täytyisi venyä muidenkin mieliksi. Minä hyvin velvollisuudentuntoisena ihmisenä saan tästä vaatimusten ristiriidasta vain stressiä: mietin ja mietin, miten saisin aikani riittämään kaikkiin velvollisuuksiin, sekä omiini että toisilta tuleviin.

Inhottaa sekin, että valitan tästä asiasta aivan kuin olisi muiden vika, että he toivoisivat minun tekevän jotain aikaa vievää heidän mielikseen. Ei se heidän vikansa ole. Minä niin mielelläni tekisin, mutta mielelläni minä edes välillä tekisin jotain kivaakin ja asuisin siistissä kodissa.

En oikeasti käsitä, miten normaali työssäkäyvä ehtii tehdä kaiken nääntymättä.

Pohjaton uupumus

Posted on 10:48 PM In:
Uupumus ja unen puute vaivaavat. On vaikea keskittyä tekemään mitään, mutta hei - eihän nyt tarvitsekaan tehdä mitään! Tiedossa on ihanan monta vapaapäivää. Se on vaikea käsittää.

Edellinen kirjoitukseni heijastelee olotilojani: olen väsynyt, pienet asiat ärsyttävät ja kaipaisin vain kaikkea hyvää, helppoa ja turvallista, rentoa ja reipasta, unta ja ulkoilmaa. Aivan kuin kiire, stressi ja unen puute yhdessä puristaisivat pääni ajatusmaailmoineen ihan omituiseen muottiin ja maailma ympärilläkin vääristyisi.

Nyt on aika levon. Ihanaa pääsiäistä!

Äärivastenmielinen työtehtävä

Posted on 3:22 PM In:
Mietin eräänä päivänä erästä kammottavan epämieluisaa työtehtävää pakertaessani, että kuinka järjetöntä juuri minun on tehdä sellaista itselleni karmean vastenmielistä hommaa, joka on vain silkkaa heikkouksieni kanssa painimista, aikaa vievää ja lopputulos korkeintaan kelvollinen. Luonnollisestihan en voi mennä asiasta valittamaan, koska eihän töissä saa olla heikkouksia ja "kaikkea" pitäisi osata. Ne heikkoukset pitää vain osata peittää hyvin ja minä en aina jaksaisi.

On uskomattoman turhauttavaa taistella heikkouksiensa kanssa. Joku voisi ajatella, että ainahan omia heikkouksiaan voi kehittää, mutta mielestäni rajansa kaikella. Jotkut asiat eivät vain luonnistu juohevasti, vaikka kuinka yrittäisi opetella ja tehdä. Ja voin sanoa yrittäneeni. On vain niin älyttömän turhauttavaa miettiä kerta kerran jälkeen joitain samoja asioita, kompastella, tuskastella ja stressata päiväkausia, kun joku toinen hoitaa vastaavan homman näppärästi melkein harrastuksenaan. Minä taas saan hämmästellä Murphyn lain aivan uskomattoman tarkkaa toteutumista joka ikisessä työtehtävään liittyvässä asiassa.

En ihmettele, että itseäni välillä stressaa. Onneksi sentään suurin osa työstäni on melko helposti soljuvaa, mutta kun se pieni osa on sellaista, joka takkuaa joka ikinen kerta, aiheuttaa stressiä, suorastaan raivoa (joka täytyy peittää) ja epäonnistumisen tunteita, niin se hiertää... ja hiertää ja hiertää. Tulee perusteettomasti sellainen olo, että ei osaa mitään.

On uskomatonta, miten erittäin vastenmieliseen työhön liittyvät henkilötkin alkavat jossain vaiheessa ärsyttää: ei tarvitse kuin nähdä sellaisen ihmisen naama tai kuulla ääni, niin mieli on jo valmis raivoamaan ja kapinoimaan, vaikka kyseessä ei olekaan kyseisen henkilön vika. On tosin tunnustettava sekin, että työn vastenmielisyyttä kyllä lisää se, jos sen parissa häärää ihmisiä, joiden työtapa ärsyttäisi muutenkin (ilman sitä vastenmielistä hommaakin). Olen päässytkin (erittäin rauhaa rakastavana ja rauhallisena ihmisenä) harjoittelemaan itsehillintääni. Tekisi niiiiin joskus mieli vähän avautua... vaikka samalla tunnen uskomatonta syyllisyyttä siitä, että olen huono ja jotenkin näyttää siltä, että haluaisin ikään kuin puolustaa itseäni haukkumalla toista hänen työstään... vaikka oikeasti toisen työtapakin ärsyttää. Kumpi ärsyttää siis enemmän, toisen työtapa vai ällöttävä työ?! Ällöttävä työ, koska se vie enemmän aikaa.

On inhottavaa tuijotella omia heikkouksiaan ja yrittää peitellä niitä. Se pidemmän päälle stressaa tosi paljon eikä välttämättä stressikään riitä: jopa viha ja raivokin saattavat heikkona hetkenä tulla puristamaan sisuksiin ja niiden sisällä pitäminen vasta rankkaa onkin.

Onhan se tietysti normaalia, että työhön kuuluu osia, jotka eivät joko miellytä tai ole oikein oman osaamisalueen mukaisia. Kai se kuuluu hyväksyä, vaikka ei huvittaisikaan. Olisi kuitenkin ihanaa tehdä työtä, jossa voisi kokea olevansa vahvoilla osaamisensa puolesta. No, ehkä joskus sitten tulevaisuudessa...

Mikähän siinä onkin...

Posted on 11:58 AM In:
että kun saa kurssista arvosanan 5 (eli parhaan), ensimmäinen ajatus on hämmentynyt pohdinta arvostelijan liian lepsusta arvosteluasteikosta? Enkö voisi vain taputella itseäni ja onnitella erinomaisen hyvistä suorituksistani, joista arvosana tuli?

Olen siis enemmän kuin tyytyväinen arvosanaani, mutta pettynyt siihen, kuinka ankara edelleenkin olen itseäni kohtaan. Ankaruus näyttää olevan jonkinlainen oletustila, josta irtirimpuileminen on pitkä ja kivinen taival.

Hetken aikaa näkyvänä

Posted on 9:37 AM In: ,
Viime viikko oli tosiaan monella tapaa hieno ja mieluisa. Tästä viikosta ei ole odotettavissa kaksista, mutta toisaalta pääsiäisen ylimääräiset vapaat ilahduttavat.

Olen tosiaan viime aikoina joutunut olemaan tooooosi pitkästä aikaa esillä esitelmän pitämisen muodossa. Se oli oikeastaan aika outo kokemus, joka kuitenkin herätti ajatuksia.

Alkuun minua jännitti niin, että oli melkein paha olo. En ollut edes valmistautunut kovinkaan hyvin, kun ei huvittanut (en saanut mieltäni taipumaan valmisteluihin), joten sekin lisäsi jännitystä. Esitelmän pitäminen oli kuitenkin melkein miellyttävää, mikä oli yllättävää!

Jos jännityksen olisi karsinut pois, oloni olisi ollut kuin olisin ollut elementissäni - siis minä, joka olen aina inhonnut esitelmiä. Pohdin tätä uutta havaintoa ja tulin siihen tulokseen, että pidin siitä, että minulla oli selkeä rooli (esitelmän pitäjä), sain olla esillä omana itsenäni ja tuoda ajatuksiani esille ja olin ennen kaikkea näkyvänä osana tilaisuutta. Siis osa porukkaa.

Töissähän minä olen lähinnä näkymätön työmuurahainen, joka pakertaa itsekseen ja tuntee yksinäisyyttä. Siihen kun vertaa, ei ole ihme, että aktiivinen osallistuminen ja mukana olo olivat mieluisia.

En kuitenkaan usko, että haluaisin aina ja koko ajan olla esillä, vaan tietynlainen itsekseen puurtaminen sopii minulle. Liika yhteydettömyys ja yksinäisyys työelämässä kuitenkin masentavat ja lannistavat minut, koska en voi siten tuoda itseäni ja osaamistani mitenkään esille. En viihdy nurkassa, vaan haluan kokea olevani hyväksytty ja mukana. Tämän kokemuksen myötä minulla heräsi ajatuksia mahdollisista suunnista, joihin haluaisin työelämässäni suunnata (ainakin yrittää)...

Kiitollinen

Posted on 10:51 PM In:
Viimeinen viikko on ollut täynnä monenlaisia itselleni mieluisia aktiviteetteja (ei, en ole lomalla). Tällaisia viikkoja on itselleni viime vuosien aikana osunut harvoin, joten olenkin nyt ihan suunnattoman kiitollinen. Kiitos siis ihanille ihmisille ja mieluisille tekemisille!

Olen päässyt kokemaan pitkäkestoisen liikunnan tuoman terveen uupumuksen ja kehoni sinnikkyyden rajoja positiivisessa mielessä sekä upeaa kannustusta venymään vielä pidemmälle oman kehoni voimin. Olen nauttinut monenlaisista hetkistä ja askareista rakkaassa seurassa, iloiten ja hullutellen, rauhoittuen ja innostuen. Silmäni ovat päässeet nauttimaan kevätauringosta, upeista maisemista, luonnosta ja heräävän kevään tuoksusta.

Olen joutunut hieman pinnistelemään mukavuusalueeni ulkopuolelle (eli olemaan esillä), mutta siten, että kokemus osoittautuikin oikein mieluisaksi ja opettavaiseksi. Olen nauttinut upeita makuelämyksiä hyvässä seurassa ja oppinut uutta ihan kokonaan uudesta ja oudosta asiasta. Olen tavannut läheisiäni ja tuntenut suurta iloa pienten käsivarsien kiertyessä kaulani ympärille.

Olen tavannut ihmisiä, joilla on sydän ja järki paikallaan, nähnyt monta hymyä, kuullut monta kokemusta, huolta, ilon aihetta ja ajatusta. Olen nähnyt kiinnostusta ja välittämistä.

Minulla on ollut toki myös kiire, niin kiire, että olen aivan väsynyt ja ajatukseni vain surisevat päässäni ja on vaikea saada niitä ulos. Pää tuntuu olevan liiankin täynnä kaikkea, mutta antaa olla. Eiköhän ajatukseni ala taas kulkea joskus paremmin - nyt haluan vain olla kiitollinen, kun siihen on hämmentävän runsaasti aihetta.

Eräs matka, eräällä elämänmittaisella polulla. Kadottaen ja löytäen. Väsyen ja vahvistuen. Surren ja iloiten. Matkalla kaikesta huolimatta ja se matka olkoon hyvä.

Minä

My photo
Olen matkalla kolmen- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä, elämässäkin vielä matkalla, haaveileva ja pohdiskeleva nainen, jonka elämänpolku tuntuu välillä kovin kivikkoiselta ja nilkkoja taittavalta. Polkuni on kulkenut suuntaan, joka ei ole enää ihan omani: hapuillen etsin suuntaani haasteenani yksinäisyys, ihmissuhteet ja arkisen elämän raskaus. Sposti: nan09(a)suomi24.fi.

Arkistossa

Powered by Blogger.

Lukijat

Blog Archive