Johdatusta Linkolan ajatuksiin

Posted on 1:18 PM In:
En ole viime aikoina juuri ehtinyt lukea kirjoja, ja sen myötä en ole myöskään muistanut päivittää kirjalistaani. Nyt päivitin ja sen myötä merkitsin luetuksi Pentti Linkolan "Johdatus 1990-luvun ajatteluun".

Olen kuullut ja luullut Pentti Linkolasta yhtä ja toista, joten oli vihdoin mielenkiintoista lukea hänen ajatuksiaan kirjan muodossa. Kirja koostuu teksteistä, joita hän on kirjoittanut vuosien varrella. Aiheet hieman vaihtelevat, mutta pääteema on selkeä: huoli ja pohdintaa ympäristöstä, luonnosta.

Minusta oli hyvin mielenkiintoista lukea kirjaa. Minusta on ihanan herättelevää lukea sellaisen ihmisen ajatuksia, joka uskaltaa sanoa rohkeatkin mielipiteensä ääneen ja seistä ajatustensa takana, osata perustella sanomansa ja esittää pohdintoja ratkaisuvaihtoehdoista ongelmiin (vaikka en itse olisikaan samaa mieltä). Minusta on hyvä, että on ihmisiä, joilla on pohdittuja näkemyksiä asioista ja jotka eivät jää puolisokeina hyssyttelemään suuren massan hyökyvän mielipidejyrän jalkoihin.

Näkemykset ja teoriat usein vähintäänkin hipaisevat totuutta, mutta eivät kuitenkaan ole välttämättä 100% totuus. Ne ovat henkilöiden omia näkemyksiä asioiden kulusta, ja näkemyksistä voi olla montaakin mieltä (ja niin sen pitääkin olla). Pelkään, että Linkola on oikeassa monessakin asiassa, joiden suhteen on helppo sulkea silmänsä. Olen samaa mieltä joissain hänen näkemyksistään (kuten että ihmisiä on liikaa ja että ollaan menossa ympäristön kannalta huonoon suuntaan, ja jotkut luonnon pelastamistoimet vaatisivat ehkä radikaalejakin keinoja), mutta on toki ajatuksia, joista en ole samaa mieltä. Osa hänen ajatuksistaan on tosi herätteleviä, ja saatan vieläkin pohtia, että mitä jos... mutta en kuitenkaan missään nimessä voisi olla niin synkkä ja pessimistinen ajatuksissani kuin hän on, mikä johtuu ehkä siitä, että en murehdi niin paljon tilannetta vuosikymmenien päästä.

Minua kirja herätteli pohtimaan. Sikäli suosittelen kirjaa, jos ympäristöasiat kiinnostavat ja kaipaa näkemyksiä ja pohdintaa ja Linkolan ajatukset ovat ennestään tuntemattomia. En tiedä, onko juuri tämä kirja paras ensimmäiseksi hänen kirjakseen, kun muita en ole lukenut, mutta aika helppoa luettavaa tuo on juuri siksi, kun kyseessä on kokoelma teksteistä. Minä todennäköisesti luen joskus lisääkin hänen kirjojaan.

Soljuva keskiviikko

Posted on 9:34 AM In:
Usein tuntuu, että asiat etenevät tahmaten, jos etenevät ollenkaan. Hankaluuksia tulee vastaan inhottavina seininä, joiden yli ei kivuttomasti kömmitä. Joskus seinän eteen jää vain seisomaan kädet rinnalle ristittynä todeten, että ei jaksa, ei huvita.

Eilinen oli kuitenkin toista maata. Arkinen raataminen oli poikkeuksellisen tehokasta ja sujuvaa. Illalla piti hoitaa eräs hyvin yksinkertainen asia, mutta matkalla sain erään lahjaidean (ostinkin sen lahjan jo) ja ihan päähänpistosta ratkaisin erään toisenkin mietintää aiheuttaneen ongelman, kun tilaisuus siihen tuli yllättäen eteeni. Kotiin päästyäni söin poikkeuksellisen hyvin onnistuneen ruoan, kävin lenkillä (oli ihmeen hyväkuntoinen olo), katsoin lempparisarjaa hetken telkkarista samalla, kun venyttelin (oli ihmeen venyvä olo), kävin suihkussa ja menin nukkumaan.

Mistä ihmeestä näitä päiviä tulee ja miksi joka päivä ei voi olla tällainen?! Ihanaa, kun asioita ratkesi ihan itsestään, soljuvasti, ei tarvinnut stressata, vaikka olinkin tehokas ja sain paljon aikaiseksi. Hämmästyttää sekin, miten paljon tällaiset päivät hämmästyttävät.

Mitenhän tuollaisen "soljuvan elämän" saisi ihan vallitsevaksi tilaksi siten, että takkuavat päivät olisivat se harvinaisuus? Kun oikeastihan monia asioita stressaa ihan turhaan, tekee niistä suurempia kuin ne oikeasti ovat, ja hankalia tilanteita murehtii päiväkausia etukäteen, vaikka oikeastihan itse tilanne on hankala, ei ne päivät etukäteen, jolloin sitä tilannetta ja hetkeä ei ole vielä olemassa.

Useimmat asiakin tuppaavat järjestymään, jos niille antaa mahdollisuuden. Olen iloinen, että olen vuosien varrella säilyttänyt jonkinlaisen peruspositiivisuuden ja uskon asioiden järjestymiseen niin kauan kuin itse toimin järkevästi, pyrin toimimaan, enkä jää makaamaan ongelmiini.

Voi kun pääsisi mukaan tuollaiseen soljuvaan, stressittömään elämäntyyliin, jossa tärkeintä on tässä hetkessä eläminen!

Kodin ongelmakohtia

Posted on 4:18 PM In:
Erääksi tämän vuoden teemakseni voisin nimetä kodin laittamisen. En tosin ole kotiani kovinkaan paljon järjestellyt (lähinnä vain pintapuolisesti kirjahyllyjä ja vaatekappeja), mutta olen sitäkin enemmän katsellut ympärilleni ja miettinyt, että mitä voisin tehdä, mitä voisin muuttaa. Minulla on selkeä tarve saada muutos ympärilleni, eikä sen tarvitse sinällään olla mitään suurta, vaan se on lähinnä muutaman ongelmakohdan ratkaisemista.

1. Niskakivun myötä olen oivaltanut, että taidan tarvita selvän parannuksen ergonomiaan tietokoneella työskennellessäni. Asuntooni ei kuitenkaan varsinaisesti mahdu työpöytää, mikä on selkeästi ongelma, mutta jos järjestelen muita huonekalujani ja tavaroitani, niin johonkin väliin saattaisi mahtua hyvin pieni työpöytä, mutta tämä siis vaatii todellakin tarkkaa suunnittelua (ja mittanauhaa) ja pohdintaa.

2. Tarvitsen myös uuden tietokoneen. Työpöydän myötä senkin paikka ratkeaisi ja myös johto-ongelman voisi toivottavasti saada jonkinlaiseen hallintaan. Tässä ongelmana on se, että tarvitsen jonkinlaisen helposti kannettavan (mini)läppärin, mutta kuitenkin koneen, jonka voisi saada ergonomisesti uudelle hienolle (tai no edes jonkinlaiselle) työpöydälleni, eli siis sekä näppiksen että näytön saisi aseteltua hyvin. (Siis sekä läppäri reissuja varten että pöytäkone kotiin?!)

3. Kasvit pitäisi saada sijoiteltua mahdollisimman vähän tilaa vievästi. Tähän minulla onkin jo ihan toteutuskelpoisia ideoita.

4. Haaveenani on uusi sohva, jota tuskin kuitenkaan lähiaikoina ostan. Se olisi jo varsin tarpeellinen, mutta luulen, että juuri asuntooni sopivaa JA itselleni mieluisaa on ihan liian vaikea löytää.

5. Keittiö on yksi iso ongelma: liian vähän kaappitilaa, tavaroita levällään siellä ja täällä, ei juuri pöytätasoa ja yksi tyhjä nurkka. Yksi mahdollisuus olisi hankkia jonkinlainen laatikosto tyhjään nurkkaan, mutta silläkin on hyvin tiukat kokovaatimukset. Se voisi kuitenkin ratkaista hieman kaappitila- ja pöytätaso-ongelmaa. Silti pitäisi löytää jostain sen verran rohkeutta, että saisin edes hieman heitettyä rompetta joko roskiin tai varastoon (miten se onkin niin vaikeaa?).

6. Stereoiden sijainti on ongelma. Kyseiset stereot ovat seilanneet jo kolmessa eri paikassa, mutta missään ne eivät ole olleet "omalla paikallaan". Sijoittaminen on sikälikin hankalaa, kun samalla pitäisi sijoittaa myös 2 kaiutinta mielellään hieman etäälle toisistaan. Nykyinen ratkaisu, jossa kompastelen kaiuttimiini, ei ole oikein toimiva.

Ääk, tarvitsen lisää tilaa! Tai oikeastaan tarvitsisin vain jonkun käskyttäjän, joka pakottaisi minut heittämään ylimääräiset romut pois.

Minulla on ollut todella uuvuttava viikko, vaikka mitään erityistä ei olekaan tapahtunut. On vain ollut jotenkin vaikeaa, mikä toki osaksi johtuu niskasärystäni (joka on ehkä menossa parempaan suuntaan). Särky yksistään vie yllättävän paljon voimia.

Olen ollut taas ihan ylikriittinen ja soimannut itseäni tekemättömistä asioista, vaikka kun oikein tarkkaan mietin, niin olen saanut tehtyä ihan riittävästi kaikenlaista tällä viikolla. On vain vaikea olla piiskaamatta itseään siitä, että en ole saanut tehtyä vielä enempää (onko siis ihme, että on ollut vaikea olla?). En tiedä, mikä sisäinen pakko minulla on suorittaa, suorittaa, suorittaa ja suorittaa vielä vähän enemmän. Kunpa voisin vain tehdä velvollisuuteni (ajoissa!) ja sen jälkeen vain huokailla ja pyöritellä sormiani. Mutta ei, eikä varsinkaan tällä viikolla.

Ihan toiseen asiaan liittyen mietin tänään sitä, että mikähän siinä ilmiössä oikein on, että nimenomaan lempivaatteet keräävät ruokalistaa ja muita tahroja itseensä? Normaalisti en sotke itseäni helposti, mutta nyt päälläni on ollut (tietysti uudehko) lempipaitani, johon olen onnistunut saamaan kolme tahraa kahdessa päivässä. Olen varma, että jos päälläni olisi ollut inhokkipaitani, sille ei olisi tullut tahran tahraa. Yleensäkin kaikkein ikävimmät vaatteet säilyvät iänkaiken ehjinä ja puhtaina niin, että ei saa vahingossakaan mitään syytä heittää niitä menemään.

Voisi ajatella, että asiaan vaikuttaisi se, että lempivaatteita pidetään useimmin, mutta ei se ihan niinkään ole. Minulla on jotain ihan kivoja, keskinkertaisia vaatteita, joita pidän usein, mutta ei niihin mitään likaa juuri tule. Sitä likaa tulee silloin, kun pidän jotain tosi ihania vaatteita, joita saatan pitää muutenkin harvemmin. Tässä kyllä täytyy olla jokin juju...

Nyt nyppii sekin, että tietysti pesin juuri sen värisiä vaatteita kuin mitä lempipaitani on, joten joudun nyt heittämään paitani pyykkikoriin ainakin viikoksi odottelemaan "kavereita" samaan koneelliseen. Niin kovin tyypillistä, mutta ei onneksi vakavaa :)

Uni painaa silmää, mutta viikonlopun viettoon on mieluisaa rynnätä. Hyvää viikonloppua! :)

Vaivainen

Posted on 12:07 PM In:
Olen viime päivät ollut alakulon kourissa. Niskani äityi inhottavan kipeäksi ja mitään ei ole mukava tehdä (niskan kannalta). Ainoa hyvä asento olisi maata selällään, mutta se ei ole mahdollista. Töissä on pakko nököttää, vaikka välillä särky yltyy niin, että järki heittää, itku kirvelee silmää ja katseeni voisi tappaa ohikulkevat. Työteho, mikä se on? En vain jaksa tehdä mitään särkevänä.

Olen toki särkylääkkeitä napsinut, mutta niistä sain vain vatsavaivaa ja särky irvisteli edelleen yhtä innokkaasti, joten turhaa oli. Lääkäriltä sain jotain lääkkeitä, joita onneksi pääsen kokeilemaan, kunhan irvistelen vielä tämän päivän läpi. Jipii. Miten minusta tuntuu, että muut saa sairaslomaa paljon hepposemmin perustein?!

Nyt kun synkistelyn makuun olen päässyt, olen taas pohtinut erästä tulevaa, inhottavaa koitosta. Mieleni askartelee koko ajan, että menenkö vai enkö mene, jännitän ja pelkään niin kovin. Minusta tuntuu jo nyt siltä, että en hallitse itseäni ja hermojani kyseisessä koitoksessa, joten olen oikein kerännyt (tahattomasti) inhottavan hankalaa mielentilaa koitosta varten, mikä ei varmasti auta itse tilanteessa.

Pelkään, että saan jonkin paniikkikohtauksen (ei minulla tietääkseni ole taipumusta moiseen), hermoromahduksen tai minkä lie mielihäiriön pelkojeni ja tilanteen epämukavuuden vuoksi, enkä enää hallitse itseäni. Järjellä ajateltuna typerä pelko ja vielä typerämpää lietsoa sitä, mutta en tiedä, miten voisin enää psyykata itseäni kestämään paremmin. Mieli voitti jo. Asiaa ei auta yhtään sekään, että olen pyytänyt apua koitosta helpottaakseni peräti kahdelta eri taholta, mutta mitään apua en ole saanut. Olen yksin tämän asian kanssa, pitäisi siis olla vahva ja urhea, mutta olen vain vihainen. Harmi, että jättämättä meneminenkin voi olla pelottavaa ja hölmöä. Teen siis niin tai näin, niin lopputulos on vaikea kestää.

Kasviraporttia

Posted on 9:37 AM In:
Minä olen hiljattain saanut uuden kasvin (kiitos siitä!), joka on nukkatyräkki. Tai oikeastaan niitä on monta, mutta ne ovat vielä ihan pikkuruisia alkuja, jotka kurkottelevat innokkaasti mullasta kohti alkutalven vähäistä valoa. Voi pieniä, olen joka päivä katsellut niitä huolissani, että mitenhän ne voivat. Ilmeisesti ne voivat kuitenkin hyvin, kun ovat jo viikossa singahtaneet hieman pituutta.

Kasvien saaminen on mukavaa. Minä en nimittäin oikein voi ostaa itselleni enää kasveja, kun niitä ei mahdu enää mihinkään ja suuremman asunnon hankkiminen kasvien vuoksi tuntuu jotenkin jo liioittelulta. Niinpä kun saan kasveja, niin sehän tarkoittaa, että minä en niitä osta, eli "en voi sille mitään, että kasveja vain tulee jostain". Mainiota itsensä huijaamista! (Voisikohan tätä huijauskeinoa vielä jalostaa eteenpäin esimerkiksi siten, että alkaisi tutuille selvemmin vihjailemaan, että "ah, kuinka kovasti minä pidän kasveista, esimerkiksi rehu X olisi aivan upea ja mielenkiintoinen!")

Minulla on tosin ollut viime aikoina hieman "luonnollista poistumaa" kasvillisuudessani. Jukkapalmuni ei jaksanut enää sinnitellä, ja syystä, jota tiedä en, se päätti jatkaa matkaansa luonnon kiertokulussa. Kunnioitin sen toivetta viemällä sen biojätteisiin. Lepää rauhassa, anteeksi epäsäännöllisestä hoidosta ja kiitos kuluneista vuosista.

Nyt minä haluaisin löytää kukkatason, jolle sopisi 2-4 kasvia. Nettiä selaamalla en ole löytänyt vielä mitään mieluisalta vaikuttavaa, mutta täytyy jatkaa etsintöjä sekä laajentaa sitä myös jalkautumalla kauppoihin. Ratkaisuna voisi olla myös kaksi pienempää kukkatasoa. Joskus vuosia sitten yritin myös löytää mieluista kukkatasoa (vedin vesiperän), mutta niitä on käsittämättömän vaikeaa löytää seuraavilla kriteereillä: 2-4 kasville (tai sitten tosiaan kaksi tasoa), tukeva, puinen (mielellään puun värinen), yksinkertaisen miellyttävä ulkonäkö ja mahdollisimman vähän tilaa vievä. Ei tuollaista löydy, ei.

On kurjaa, kun on alkamassa se aika vuodesta, jolloin erityisesti muutamat kasveistani aloittavat lehtien karistelun ja hengissä sinnittelyn (ainakin ulkonäkönsä perusteella). Eipä sille kuitenkaan taida mitään voida: lohdullista on sentään se, että nykyinen asuntoni on ehdottomasti tähän astisista paras kasvien kannalta. Tuo on ihan loistava sattuma, mutta saattaa ehkä jatkossa vaikuttaa asunnonvalintakriteereihini; olenkohan ihan höyrähtänyt?! :)

Avoimuus ja rehellisyys

Posted on 9:40 AM In:
Olen usein pohtinut avoimuutta ja rehellisyyttä ja sitä, mitä ne käytännössä ovat. Nämähän ovat selkeästi positiivisiksi luokiteltuja ominaisuuksia, joita moni arvostaa. Mitä ne sitten käytännössä ovat?

Avoimuus on kai sitä, että avaa itsensä sopivassa määrin toiselle ihmiselle, sanoo olennaiset asiat sen sijaan, että panttaisi niitä sisällään. Kaikkea ei siis tarvitse sanoa (koska onhan jokaisella rajansa ja niin pitääkin olla), mutta kunhan tuo itseään aidosti ja rehellisesti esille sellaisenaan kuin on.

Rehellisyys on sitä, että voi seisoa sanojensa takana ja perustella väitteensä. Väitteiden ei tarvitse olla totta "oikeassa elämässä", kunhan ne tosiaan pystyy perustelemaan ja myöhemmin erehdyksensä myöntämään. Tärkeintä on se, että asia on sanottu vilpittömällä mielellä.

Olen kuitenkin törmännyt siihenkin, että selvää ilkeyttä on yritetty selittää sillä, että "olin vain rehellinen". Väitteille ei välttämättä saa perusteluja ja jos saakin, ne jotenkin ontuvat ja niistä ei pysty keskustelemaan. Kyseessä on siis voinut olla pelkkää syyttelyä, ehkä loukkaantunutta kostoa jostain aiemmasta tai selvää väärinkäsitystä, jonka todenperäisyyttä ei ehkä haluta selvittää. Mielestäni rehellisyydellä on positiivinen pohjavire, jolloin siihen ei ilkeyttä mahdu. Ei ole negatiivista, pahaatarkoittavaa rehellisyyttä. Vai onko?

Jos sanoo, että "paitasi on ruma", se on rehellisyyttä, jos voi sanoa perustelut sille: "en pidä sen väristä" tai "sen väri ei sovi yhteen ihosi kanssa". "Paitasi on ruma" voi olla toki rehellistä silloinkin, kun sillä halutaan loukata toista, mutta siinä on selkeästi ihan muut motiivit päällimmäisenä, jolloin se on mielestäni ilkeyttä. Vai onko joku kuullut sellaista perustelua, että "haluan olla sinulle ilkeä"?

Rehellisyys on siis mielestäni asioiden toteamista sellaisenaan kuin henkilö itse sen kokee, tarkoituksenaan olla hyökkäämättä toista ihmistä vastaan. Rehellisyys ei ole sekalaisten asioiden töksäyttelyä suustaan, kuten olen huomannut joskus joidenkin ihmisten ajattelevan. Silti on ihmisiä, jotka kokevat suorat tokaisut tosi loukkaavina. Ainahan toisen motiivia ei heti näe, että onko kyseessä rehellisyys vai loukkaus, mutta vastaanottajallakin on iso vastuu siinä, miten hän asiat omassa päässään käsittelee.

Minä olen saanut viime aikoina rehellistä kommenttia ystävältä. Se kirpaisi, mutta olen kiitollinen: hänhän sanoi vain sen, mitä hän näkee ja kokee, eikä siinä ole mitään väärää. Olisin voinut loukkaantua, mutta miksi loukkaantuisin ystävälle, joka ilmaisee huolensa, välittää ja haluaa auttaa? Minä olen kiitollinen, vaikka sattuukin, koska hänen sanomansa pitää ison totuuden siemenen sisällään. Ei sitä voi kieltää.

Varoittavia merkkejä

Posted on 4:39 PM In:
Nyt seuraa blogini linjasta poikkeavaa kirjoitusta. Olen listannut tähän varoittavia merkkejä, joita toisesta ihmisestä voi nähdä: sellaisia henkisen väkivallan piirteitä, jotka nähdessään kannattaa juosta karkuun varsinkin, jos kyseessä on parisuhteessa ilmenevästä käyttäytymisestä.

- alistaminen, manipuloiminen ja ns. "pompottaminen"
- syyllistäminen aiheettomasti (usein syyt voivat olla jopa keksittyjä)
- haukkuminen (aiheeton)
- jatkuva syyttäminen toista sellaisesta toisen ominaisuudesta tai elämään liittyvästä asiasta, jolle toinen ei voi mitään
- ei-toivotunlaisen mielipiteen kertomisen jälkeen seuraava kosto, joka voi olla esimerkiksi ero (tekstiviestillä)
- jatkuvat erouhkailut ja/tai tekstiviestitse lähetetyt jättämisviestit
- henkiset iskut "uhrin" arkoihin kohtiin tai sellaisen yrittäminen
- ilkeily ja inhottavuus; suora tai kirjoitusten kautta
- jatkuvat itsemurhauhkailut
- pyynnöt avustaa itsemurhan toteuttamisessa (ja syyllistäminen siitä, kun apua ei saakaan)
- jatkuva säälin kerjääminen ja surkeuteensa vetoaminen (ja vastuun välttely tämän avulla)
- pahat mielenterveysongelmat ja ehdoton hoitovastaisuus
- empatiakyvyttömyys
- kyvyttömyys/haluttomuus nähdä asioita toisen näkökulmasta
- kyvyttömyys nähdä kokonaistilannetta; takertuminen epäolennaisuuksiin, pikkuasioihin tai kuviteltuihin asioihin/uhkiin
- itsekeskeisyys aivan kuin muita ihmisiä ei olisi olemassakaan (muuten kuin uhkina tai palvelijoina)
- muiden syyttäminen omista ongelmistaan
- oman pahan olon syytäminen toisten niskaan
- uhriksi heittäytyminen, kyvyttömyys/haluttomuus ottaa vastuuta elämästään
- toisen sanojen ja tekojen tarkoitusperien vääristely sekä sanomisten tahallinen väärinymmärtäminen
- avun ja toisten ihmisten näkeminen uhkana
- huono kohtelu toisten ihmisten läsnäollessa

Inhottavinta on se, jos tällainen käytös lisääntyy hiljalleen, jolloin siihen tottuu. Silloin ei ehkä enää muista, missä menee normaalin ja epänormaalin raja, ja oma (mielen)terveyskin voi alkaa horjua. Terveys voi joutua koetukselle niin hiljalleen hiipien, että siihenkin voi tottua. Lopputulos voi olla karmea.

Hämmästytän itseäni..?!

Posted on 9:15 AM In: ,
Minusta on hienoa yllättyä positiivisesti itsestään. Minulle kävi eilen niin. Sain eilen tosi inhottavan ja ilkeän viestin juuri ennen erästä keskittymistä ja sinnikkyyttä vaativaa henkistä ponnistusta. Minä, jonka keskittymiskyky on mitä on, kokosin ajatuksiani ja itseäni muutaman minuutin ja puristin hampaani yhteen ja aloitin hommiin. Vaikka siis mieltä kaihersikin ja mietin, että pitäisikö jopa luovuttaa.

Minähän en kuitenkaan luovuta. Hoidin velvollisuuteni tiukasti ja huolellisesti, ja niin pystyin sen jälkeen hengähtämään syvään ja toteamaan, että minä pystyin. Minä pystyin, vaikka vaikeaa olikin. Minä näköjään pystyn, vaikka mieleni heittelisi. Minulla on kyky ja voima keskittyä oleelliseen tunnemyrskyistä huolimatta. Se on onni.

Minusta tuntuu, että minulla on syytä olla tyytyväinen itseeni. Olen aina epäillyt, että olen niitä ihmisiä, jotka hallitsevat hermonsa kiperissäkin tilanteissa, ja olen nyt älynnyt, että sehän on eräänlainen lahja ja vahvuus! Minulla, joka olen ajatellut, että minulla ei ole vahvuuksia! Oho.

(Silti en käsitä, mitä jotkut ihmiset kuvittelevat saavuttavansa inhottavuudellaan ja ilkeydellään.)

Liian paljon taakkaako?

Posted on 2:26 PM In:
Jos voisin valita, että olisinko halunnut elää tällaisen viikon kuin mitä tämä on tähän mennessä ollut, vastaukseni olisi todennäköisesti "ei". Vaikka erästä asiaa selvitellessäni koinkin hyvin iloisen yllätyksen, niin muuten on ollut raskasta, ja raskaudella tarkoitan nyt sellaista olotilaa, että energiaani valuu kaikenlaisiin askareisiin, mutta sitä ei tule samaa määrää lisää. Koskahan ehtyy?

Minusta on tuntunut, että aika normaaliahan tämä aika on ollut. Välillä on uuvuttavaa ja välillä vähän enemmän uuvuttavaa, mutta normaalia elämäähän se, joten mikäpä tässä ollessa?! Mitään ihmeempäähän ei ole kuitenkaan tapahtunut, vaikka täytyy myöntää, että väsyttää ja olisi kiva tehdä jotain mukavaakin välillä.

Silti olen törmännyt tällä viikolla siihen, että minulle on ihan suoraan hämmästelty, että miten jaksan. Se on kieltämättä pysäyttänyt pohtimaan. Mikä siis on minulle normaalia taakkaa? Onko se oikeasti normaali taakka vai onko se sittenkin jotenkin epänormaalia? Jaksanko minä oikeasti vai kulutanko itseäni liikaa? Täytyykö minun jaksaa näin paljon? Voisinko kenties hieman hellittää, pitää itsestäni parempaa huolta?

Asiaa pohdittuani minusta alkoi tuntua, että kulutan itseäni liikaa. En ole sitä tietenkään "tahallani" tehnyt, vaan olen hoitanut velvollisuuksiani kuvitellen, että kantamani taakka on painoltaan ihan normaali hartioilleni. Ei se ole tainnut sitä olla. Vahvuuteni vuoksi olen sitä jaksanut kuitenkin kanniskella, mutta ehkä en jaksa loputtomiin. En tiedä, mutta en halua ottaa siitä selvää.

Olen lisännyt tällä viikolla nukkumista. Sen lisäksi minulla on muutama suunnitelma itseni auttamiseksi ja hemmottelemiseksi ja oloni parantamiseksi. Niistä, pienistä askelista, on hyvä lähteä liikkelle. On oikeastaan onni, että on ihmisiä, jotka herättelevät huomaamaan millaista taakkaa kantaakaan.

Tätä viikkoa nyt aamulla pohdiskellessani tajusin, että olen saanut yllättävän paljon aikaiseksi. En ole mitään suuria askelia ottanut sinällään suuntaan tai toiseen, mutta olen saanut otettua pieniä askeleita, hoidettua asioita siten, että suunta on hyvä ja oikea. Tuntuu kivalta. Ei se vauhti, vaan liike ja suunta.

Olen tosin törmännyt nyt siihen, että minun täytyisi tehdä päätöksiä yllättävän moniin asioihin liittyen (esim. terveysasiat ja opiskelu), ja siinä minä en ole hyvä! Joskus harvoin saan tehtyä isohkoja päätöksiä helposti joko siksi, että toinen vaihtoehto on selkeästi tosi hyvä tai tosi huono, tai valinnan seuraukset ovat helposti nähtävissä. Usein kuitenkin päätöksen seuraus on kuin sumussa ja pitäisi vain rohkeasti valita, mitä minä en millään osaa tehdä.

Usein hapuilenkin johonkin suuntaan stressin kieppuessa vatsassani päiväkausia ja teen viime hetkellä jonkinlaisen ahdistuneen pakkopäätöksen. Ehkä keskimäärin päätös on ollut useimmiten kelvollinen tai hyvä, mutta silti en uskalla luottaa päätöksentekokykyyni. No, ehkä saan päätettyä nämäkin kiperät kysymykset, kun paneudun asioihin ajan kanssa. Sen olen kuitenkin huomannut, että tärkeintä on päättää, koska myös valitsematta jättäminen, päättämättömyys on päätös, ja se on yleensä se kaikkein huonoin vaihtoehto. Se on ajautuminen kuolleen kalan lailla vaihtoehtoon, joka yleensä on etukäteen nähtävissä ja jota en ainakaan halua.

Asiasta ihan toiseen: näin toissayönä unta, että olin jossain auton kaltaisessa kulkuneuvossa, jossa pelkäsin käärmeitä. Siinä kulkuneuvossa oli nimittäin useampikin käärme ja tunsin kuinka ne luikertelivat penkkini ja selkäni välistä niin, että pahaa teki! Pelotti ihan tolkuttomasti! En löytänyt netistä mitään selkeää tulkintaa käärmeelle unessa, mutta jotenkin minusta tuntuu, että saatan ehkä tietää, mikä "käärmeeni" tällä hetkellä on. Ellei se sitten tarkoita jotain ihan muuta, mistä noista tietää ;)

Eräs matka, eräällä elämänmittaisella polulla. Kadottaen ja löytäen. Väsyen ja vahvistuen. Surren ja iloiten. Matkalla kaikesta huolimatta ja se matka olkoon hyvä.

Minä

My photo
Olen matkalla kolmen- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä, elämässäkin vielä matkalla, haaveileva ja pohdiskeleva nainen, jonka elämänpolku tuntuu välillä kovin kivikkoiselta ja nilkkoja taittavalta. Polkuni on kulkenut suuntaan, joka ei ole enää ihan omani: hapuillen etsin suuntaani haasteenani yksinäisyys, ihmissuhteet ja arkisen elämän raskaus. Sposti: nan09(a)suomi24.fi.

Arkistossa

Powered by Blogger.

Lukijat

Blog Archive