Tuesday, February 28, 2017

Näyttelyeläin

Olo on kuin näyttelyeläimellä kilpailuissa. Seison nurkassa ja välillä minua katsotaan, pyöräytetään ympäri ja tarkistetaan, että täytänkö vaatimukset. Sitten taas nökötän yksin, kunnes joku taas tulee tarkastelemaan, olenko riittävä, hyvä ja sopiva. Kysyy kenties, mitä haluaisin (ja minulla ei ole vastausta, ahdistaa). Ja taas jään yksin, kunnes joku tulee taas tarkastelemaan, onko minulla vaadittavia ominaisuuksia... jne.

Tuolta tuntuu. Vaatimukset viuhuvat pääni ympärillä, minusta puhutaan selkäni takana, minulle puhutaan ympäripyöreitä, joskus kysellään jotain, enimmäkseen ei. Välillä varmistetaan vielä uudelleen, että ymmärränkö, että tarvitaan tiettyjä asioita. Tulevaisuudessa minun täytyisi osata sitä ja tätä. Jos ja jos niin sitten taas tarkkaillaan muutama kuukausi ja arvioidaan lisää, täytänkö vaatimukset.

Argh!

Kyse on siis työelämästä. On ollut tässä hieman henkisesti raskasta, kun olen ollut arvioitavana. Minulle on selitetty, mitä täytyy osata ja mielellään vielä enemmän. Tarkkailtu on jo kuukausia, mutta silti muistutetaan, että ehkä ja jos niin sitten täytyisi vielä olla tosi ahkera, koska tarkkailu jatkuisi vielä kuukausia. Enkä nyt oikeasti edes juuri kärjistä.

Minua on pidetty pitkään löysässä hirressä sen suhteen, muuttuisiko ilmaisyö palkkatyöksi. Viikosta toiseen on lupailtu tietoa jatkosta, jota ei ole haluttu minulle kertoa. Jotain on aina esteenä, että ei juuri nyt voi eikä kykene päättämään asiaa (luultavasti saan tietää viimeisenä päivänä). Nyt on alkanut sitten vaatimusten korostaminen eli selittäminen, mitä kaikkea pitää osata (ja tosiasia on, että en osaa). Tuota on tehty jo moneen kertaan. On tehty selväksi, että jos ja ehkä jos töihin pääsisin, niin koeaikana tarkkaillaan ja selvitetään, että täyttääkö osaamiseni paikan vaatimukset. Siis toisin sanoen löysä hirsi olisi moneksi kuukaudeksi taas taattu. Tämä höystettynä sillä, että minun täytyisi opiskella vapaa-aikanani puuttuvia taitoja ja tähän ei todellakaan kuluisi aikaa ihan vähän. Siitä ei muuten ole ollut mitään puhetta, mitä minulle voisi olla tarjolla. Kaipa oletus on se, että työttömälle riittää se, että on ylipäätään töitä.

Mitäpä voin tässä pitkään työttömänä olleena ja työmarkkinatuen kajastaessa horisontissa tehdä? On "hieman" ahdistava tilanne. Toki yritän keksiä vaihtoehtoja.

Minulla on myös jotenkin väärinkohdeltu ja jopa hieman nöyryytetty olo, jos oikein kuuntelen tuntemuksiani. Sen lisäksi että ahdistaa epävarmuus, tilanne ja kaikki tässä, niin aivan kuin minua myös potkittaisiin päähän. En tiedä, jokin tässä kuviossa on pahasti pielessä. Ja silti minun pitää päivästä toiseen vain hymyillä ja sanoa, että kaikki on hyvin. Voihan vinksisvonksis.

Saturday, February 18, 2017

Negatiivisesta positiiviseen

En tiedä, miten negatiivisesta mielentilasta pääsee positiiviseen, mutta sellaisen siirtymän olen kokenut tällä viikolla. Siitä ei valitettavasti pääse mihinkään, että arkiaherrus herättää toisinaan negatiivisia fiiliksiä, ahdistaa ja ärsyttää. Vaikka kuinka yrittäisin jonkin ärsyttävän päivän aikana alkaa loistaa positiivista valoa ympärilleni, niin lähinnä todellisuus on se, että otsaani alkaa kasvaa jotakin ja ilmeeni lienee sen mukainen.

En haluaisi olla kireä, negatiivinen ja ahdistunut. Alkuviikosta nuo fiilikset taas lehahtivat uuteen kukoistukseensa, kun arkiaherruksessa oli taas mitä oli. Sitten oli parempi päivä, jonka jälkeen minulla oli täysin vapaa ilta tehdä mitä ikinä päähäni pälkähtää. Päätin siis vain olla, miettiä asioita ja välillä lukea kirjoja. Hämmästyttävää kyllä, oloni alkoi kohisten kohentua. Tuosta lähtien viikko on tuntunut kevyeltä ja oloni tasapainoiselta ja positiiviselta.

Olen ihminen, joka tarvitsee omaa aikaa tai yksinkertaisesti tukahdun hengiltä. Aivan kuin aivoni täyttyisivät kaikesta tauhkasta ja lakkaan kuulemasta omaa oikeaa ääntäni. Minusta tulee ilman omaa aikaa kireä kimppu ihmistä, joka lähinnä vain reagoi muiden vaatimuksiin. En tiedä, mistä tämä johtuu, mutta tällä viikolla tämä ajan saaminen itselleni pelasti oloni tällä erää.

Ärsyttäviä hetkiä tulee taatusti taas jatkossakin, mutta erään oivalluksen koin tällä viikolla. Olen työelämässä täysin muiden armoilla, mutta voin silti säilyttää itseni ja arvokkuuteni. Voin olla mitä olen ja se luultavasti ei ole ratkaisevaa sen kannalta, mitä saan tai olen saamatta jatkossa. On siis turhaa ärsyyntyä siitä, mitä on ja mitä ehkä sattuu työpaikalta almuina saamaan. Tämä on monessa mielessä monelle julmaa ja kovaa aikaa, ja ei ole mitään syytä minun olla itseäni kohtaan julma. Ehkä lempeydellä ei saavuteta materiaa ympärille, mutta paremman mielen sillä saa.

Jatkan pohdintojani siitä, miten tämän positiivisen ja rauhallisen vireen saisi enimmäkseen säilytettyä.

Wednesday, February 01, 2017

Hiihtolenkki ja uupumusta

Jokin outo uupumus on iskenyt. Lauantaisessa liikkumisyrityksessäni oli täysin puhti poissa ja olo on jatkunut siitä lähtien vetelänä. Kyse ei ole siitä, että olisin nukkunut liian vähän tai huonosti, vaan en oikein jaksa ponnistella. Ehkä kyse on jostain piilevästä pöpöstä tai ehkä on vain jokin tällainen vaihe. Kaipa tämä menee joskus ohi.

On kyllä jotenkin kurja vuodenaika, vaikka olen yrittänyt olla positiivinen. Hyvää on ollutkin, mm. se, että kävin hiihtämässä viime viikolla, alkuviikosta. Oli aivan mahtavaa! Ylläni oli tähtitaivas ja yksi tähti oli erityisen kirkas. Tämä on viime aikojen yksi kohokohdista.

Miinuksena nyt on ollut se, että sääolosuhteet taas kerran pilasivat muutaman päivän kestäneen hiihtokauden (jonka aikana tosiaan kerran kävin hiihtämässä). Harmittaa.

Ulkona on liukasta ja töiden jälkeen pimeää, joten ei huvita mennä lenkille. Sisäliikuntatunneille en raaski mennä. Tuntuu ankealta, kun mukavimmat liikuntavaihtoehdot eivät ole nyt mahdollisia. Tuntuu, että olen odottanut jo iäisyyden, että tämä talvenkuvatus menisi ohi ja pääsisin tekemään jotain mieluista, erityisesti ulkona, mutta ei auta kuin jatkaa odotusta.

Onneksi on sentään hyvät kirjat, joiden maailmaan voi uppoutua.