Tämä viikko on ollut aika tehokas. Olen saanut töissä paljon aikaiseksi, ja vapaa-ajallakin olen jaksanut ahertaa. Olo on ollut enimmäkseen hyvä, mutta koko ajan olen pelännyt jonkinlaista romahdusta. Viime viikonloppu meni niin synkissä merkeissä, että en halua pudota takaisin samaan kylmään ja ahdistavaan monttuun. Yritän pitää kiinni tästä nykyisestä tehokkuudesta ja hyvästä olosta sekä sen mukanaan tuomasta paremmasta itsetunnosta.

Kunpa suurin osa ajasta voisi olla tällaista, että pystyn tarttumaan tehtäviin asioihin heti, jaksan olla sosiaalinen, tuon jopa itseäni esille ja olen juttelevainen, aktiivinen ja iloinen. Elämässäni on nyt uutta toiveikkuutta ja energiaa, mutta en jaksa luottaa siihen, että tämä olisi kovinkaan pysyvä olotila. Olen kuitenkin saanut kivasti pidettyä koko viikon yllä tätä tehokkuutta ja luulen syynä olleen sen, että olen järjestänyt itselleni mukavia asioita tulevaisuuteen odotettavaksi sekä sen, että olen kieltäytynyt ajattelemasta negatiivisia ja toivottomia ajatuksia. Ehkä tämä on askel johonkin parempaan, ehkä?!

Samalla olen kuitenkin voinut fyysisesti jotenkin oudosti. Minua palelee usein ja välillä kurkkuni tuntuu omituiselta, mutta en koe kuitenkaan olevani kipeä. Tämä olo on ollut jo viikon ja se tuntuu ikävältä. Iskisi nyt jokin pöpö, jos on iskeäkseen. Inhottavaa tällainen "ollako kipeä vai eikö olla" -olo.

Vaikka nyt mieliala onkin ihan hyvä, niin epäilen sitä koko ajan. Yritänkö vain kovasti pitää sitä yllä? Kuvittelenko vain, että voin nyt paremmin? Tässä hyvässä olossa on jotain keinotekoista, mikä häiritsee, mutta ei kai tuo haittaa, kunhan on hyvä olo.

Kohta on viikonloppu. Tuntuu kuin viime viikonlopusta olisi jo iäisyys, vaikka ei niin olekaan. Tunne siitä on vain niin todellinen, että oikein ihmetyttää. Minua pelottaa, että tulevan viikonlopun tuoma runsas vapaa-aika alkaa taas ahdistaa.

Minulla on usein toistuva uni. Viime yönä näin taas unta, jossa oli merkityksellinen, vanha, ränsistynyt mökki. Tuo "merkityksellinen" on vaikea selittää, koska se on tunne, joka minulla unessa on. Tunne siitä, että rakennuksessa on "sitä jotain". Nämä toistuvat unet rakennuksesta (joka on joka unessa kuitenkin erilainen) ovat aina pelottavia, suorastaan painajaisia. Niissä on epämiellyttävä tunnelma siitä, että jotain pahaa saattaa tapahtua. Koskaan ei ole kuitenkaan mitään ihan kamalaa tapahtunut.

Viime yön mökki oli pieni. Sillä oli ränsistymään päässyt piha, valtava puska etuoven vieressä. Olin unessa vanhempieni kanssa mökissä tai sen ulkopuolella. Tunnelma oli jotenkin ikävä, mikä ei kuitenkaan liittynyt mitenkään vanhempieni ja minun väleihin. Kaikki oli hyvin, mutta mökissä oli jotain häiritsevää.

En enää muista, mistä syystä mökin oven vieressä oleva karmea puska syttyi tuleen, mutta se paloi niin isolla liekillä, että olin varma, että koko mökinrotisko palaa mukana. Etsin vanhempieni kanssa jotain oksia (!), joilla olisimme voineet tukahduttaa tulta, mutta mitään ei löytynyt. Yritin soittaa hätänumeroon, mutta kun painoin puhelimesta 112, näytölle tuli aina ihan muita numeroita.

Tulipalo kuihtui nopeasti. Ruma puska oli poissa ja mökin edusta oli tyhjä. Tunnelma muuttui hetkessä ja ymmärsin, että nyt piha on valmis ottamaan uudet kasvit vastaan. Olin helpottunut.

Unien tulkinnassa kai sanotaan, että rakennukset tarkoittavat ihmistä itseään. Kun mietin näitä rakennus-uniani, niin voisin jopa uskoa tuossa olevan jotain perää. Viime yönäkin pelkäsin tulta, muutosta, mutta se (vaikka olikin äärimmäisen pelottavaa) toikin vain hyvää. Mökki (minä) ei vahingoittunut. Joissain aiemmissa unissa se on tosin vahingoittunutkin.

Rakennukseni on korjauksen tarpeessa, mutta niinhän minäkin olen. Näenköhän joskus unen, jossa rakennukseni hohtaa uutena ja vahvana? Tuleekohan joskus uni, jossa rakennukseeni liittyy hyvyyttä, kauneutta ja miellyttävää tunnelmaa?

Toivoa ja haaveita

Posted on 12:10 PM In: ,
Elämä on ikävää siinä vaiheessa, kun ensin koko viikon odottaa viikonloppua niin, että ei meinaa paikallaan pysyä innostuksesta, mutta sitten viikonloppu onkin ihan täysin kamala ja oma elämä lakkaa tuntumasta merkitykselliseltä. Viime yön nukuin kuitenkin kohtalaisesti, joten nyt oloni on siitä tai jostain muusta käsittämättömästä syystä siedettävä.

Olen keksinyt kaksi piristävää asiaa, jotka auttavat minua tuntemaan edes hieman toiveikkuutta. Varsinkin toinen on asia (eräänlainen kurssi), jota aiemmin olen arastellut tosi paljon. Olen kuitenkin ajatellut kokeilla, koska minulla on nyt vahva tunne siitä, että minulla ei ole mitään menetettävää. Nämä molemmat piristykseksi suunnitellut jutut voivat mennä aivan puihin ja masentaa minua entisestään, mutta kokeilen... koska siten en menetä mitään, ehkä korkeintaan saan vahvistusta käsityksilleni, että olen jotenkin toivoton tapaus. Voin ehkä (jos hyvin käy) saavuttaa muutaman hyvän hetken. Kannattaa siis kokeilla.

Voi että, kunpa minulla olisi kaveripiiri. Olisi ihanaa kokoontua muutaman mukavan naisen kanssa viettämään iltaa, istua ja höpöttää viinilasillisen ja hyvän ruoan äärellä pitkälle yöhön, kuunnella toisten murheita, jutella omista (vähäpätöisistä) asioistani ja vain rentoutua. Mutta ei, ei minulla ole tuollaista kaveripiiriä. Minulla on vain liikaa haaveita.

On sellainen olo, että tekisi mieli valittaa, valittaa, valittaa. Kai se pitää vain hyväksyä, että minulla on huonoja aikoja, jotka täytyy elää läpi tavalla tai toisella. Tämä on elämäni juuri nyt.

Toivon, että voisin unohtaa tämän päivän ajan virratessa eteenpäin. Tämä on ihan turha päivä, merkityksetön ja täynnä turhaa tuskaa. Minä en halua olla olemassa näin. On sietämätöntä viettää viikonloppua yksin juuri nyt, täysin yksin, ymmärtäen, että ei tämä elämä tästä millään helpolla keinolla merkityksellisemmäksi muutu. Tänään ei ole onnistunut oikein mikään (paitsi päivällinen). Edes asiaa, joka minun piti lohdutukseksi ostaa, ei löytynyt. Ei kaupasta ja jostain syystä netin kauttakaan ei onnistunut.

Muutama tunti pitäisi vielä jaksaa ja sitten voi mennä nukkumaan, jotta voisi herätä turhaan sunnuntaihin. Sitten alkaakin taas työviikko, jossa ei ole mitään odotettavaa. Yritän tehdä nyt mukavia asioita, mutta on vaikeaa saada minkään tuntumaan mukavalta juuri nyt. Eikä minulla ole ystäviä, joita voisin juurikaan tavata viikonloppuisin. Surkeaa.

Totta puhuen, minulla ei ole ollut näin kaamea olo moneen kuukauteen. Tämä on niin kaiken ilon syövä kuilu, johon tunnun hukkuvani täysin. Tiedän, että hyvä päivä on varmasti joskus taas tulossa, mutta tämä näköalattomuus vie viimeisenkin toivon rippeen. Ei minusta ole oikein mihinkään. Minua huolestuttaa tämä oloni huononeminen viime päivinä. Jostain pitäisi keksiä jokin oksa, johon tarttua. Jokin asia, joka auttaisi jaksamaan päivästä toiseen. Jokin positiivinen asia, jota odottaa. Mutta ei minulla ole mitään odotettavaa nyt. Ehkä huomenna keksin jotain. Ehkä.

Olen nyt pari päivää voinut huonosti, sekä fyysisesti että henkisesti. En tiedä, mikä pöpö minua vaivaa, mutta olo on outo, väsynyt ja heikko. Lisäksi olen ollut äärimmäisen masentunut ja elämäni on tuntunut turhaakin turhemmalta ja pilalle menneeltä. Olen lisäksi tuntenut olevani tosi huono ihminen.

Viime yön nukuin kuitenkin äärimmäisen hyvin, mikä selvästi on kohentanut oloani. Vaikka oloni onkin vielä jossain määrin toivoton ja fyysisesti heikko, niin jaksan kuitenkin iloita viikonlopusta ja näen muutenkin mieltä painavat asiani todellisemmassa valossa. Enää ne eivät ole vain mustia möykkyjä vaan nyt niissä näkyy myös harmaan sävyjä, mikä tuo pienen häivähdyksen toivoa raskaaseen mieleeni.

Olen oivaltanut, että olen ollut viime aikoina ollut aika vetäytyvä. En ole kovin paljon nähnyt ystäviäni ja kavereitani tai pitänyt muuten yhteyttä. Syitä on ollut useampiakin, mutta eräänä suurena syynä on ollut jaksamattomuuteni. Onkin mukavaa huomata, että nyt minua taas kiinnostaisi sosiaalinen elämä - tosin tämä hiljainen jakso elämässäni on karsinut kaveripiiriäni, mutta se on kai ihan normaalia. Ei kaikki ymmärrä, ei kaikki halua kaverisuhteisiinsa hiljaisia aikoja. Eipä siinä mitään. Eiköhän meillä kaikilla ole vapaus valita, ollako tekemisissä jonkun kanssa vai ei.

Ajattelin pikkaisen hemmoitella itseäni tänään ja käydä ostamassa jotain erittäin kiinnostavaa itselleni. Tuskin maltan odottaa :) Toivottavasti se auttaa minua tarpomaan tämän viikonlopun läpi vaipumatta takaisin synkkyyteen ja toivottomuuteen. Miten oleminen voikin olla niin kovin raskasta ajoittain.

Elämä voi olla turha

Posted on 11:20 AM In:
Inhoan sisälläni juuri nyt viipyilevää tuntemusta. Inhoan sitä, kun päässäni pyörivä ajatus elämäni turhuudesta vie elämänhaluni olemattomiin. Inhoan hetkiä, jolloin en näe mitään tarkoitusta elämälleni, inhoan sitä, kun tunnen olomassaoloni olevan yksinäistä ja turhaa.

Elämäni on lähinnä yksitoikkoista, tasaista arkista puurtamista. Ilon hetkiäkin löytyy, välillä enemmän ja välillä vähemmän, mutta tuntuu, että niistä ei saa rakennettua siltaa, jota kävelemällä pääsisi ikävimmistä hetkistä ja tilanteista yli. Välillä jaksaminen on tosi tiukilla, vaikka esitänkin päällepäin erinomaista arjen suorittajaa. Minä vain en jaksaisi jaksaa tätä mitättömyyttäni. Miksi en ole onnistunut tekemään elämälleni merkitystä?

Nukuin hyvin huonosti, joten väsymys painaa vähäisetkin järjelliset ajatukset maton alle. Minä en jaksaisi suorittaa tätä päivää (tai mitään päivää) näin väsyneenä. Sitä paitsi tuntuu siltä, että mitä hyötyä minun tämän päivän ponnisteluistani on kenellekään? Tämän mitättömän keskiviikon jälkeen seuraa mitätön torstai; mitään odotettavaakaan ei siis ole. Paitsi viikonloppuna voi nukkua paljon, jos uni tulee ja kantaa.

Olisipa jokin positiivinen asia, johon juuri nyt tarttua. Tällainen olotila tekee päivästä kauhean taistelun. Kuka voittaa?

Kaverivaatimuksia ja -velvollisuuksia

Posted on 4:14 PM In:
Olen viime päivinä pohtinut, että milloin toista ihmistä voi sanoa kaveriksi tai ystäväksi. Minulle tuo on ollut aina oikeastaan aika selvää, tunnen sen kyllä, milloin toinen on kaveri tai ystävä, enkä sitä sen enempää pohdi. Nyt olen kuitenkin joutunut miettimään asiaa, kun eräs henkilö on alkanut miettiä, että täytänkö minä hänen määritelmäänsä kaverista.

Minä en ole viime aikoina tavannut kavereitani/ystäviäni riittävästi. Tiedän ja tunnustan sen. En voi puolustella asiaa mitenkään, olen ollut ikävä ihminen. Toisaalta en ole kyllä millään ehtinyt ja jaksanutkaan tavata kuin harvakseltaan, mutta onko se riittävä syy? Olen ajatellut, että itseään ja vointiaan pitää kuunnella ja toimia sen mukaan, mutta nyt saamani palautteen mukaan asia ei kenties olekaan näin, vaan kavereitaan/ystäviään pitää ehtiä ja jaksaa tavata säännöllisin väliajoin, jotta kelpaisin kaveriksi.

Minulla on tosi ristiriitainen olo. Minua ahdistaa se, että minulta vaaditaan sitä, että ihmissuhdetta pitää hoitaa velvollisuudentuntoisesti, vaikka oma olo/tilanne olisi mikä. Samalla kuitenkin ymmärrän toisen harmistuksen siitä, että minusta ei kuulu juuri mitään. Toki minun pitäisi huomioida toista, edes jotenkin. Kyllä minun pitäisi jaksaa ja pystyä. Ihmissuhteista täytyy pitää huolta, ei ne itsekseen säily.

Minulla on joitain ystäviä, joiden kanssa suhteet toimii tosi hyvin ja luontevasti. Jos minusta (tai heistä) ei pitkään aikaan kuulu mitään, se ei ole mitenkään ihmeellistä. Silloin voi kysyä, mitä toiselle kuuluu ja onko tapahtunut jotain. Tauonkin jälkeen juttu jatkuu siitä, mihin se viimeksi jäi. Ystävyys on mutkatonta ja luontevaa, ja keskustelu avointa.

Tämän vuoksi minusta tuntuu nyt ikävältä, kun eräs henkilö valittaa minulle siitä, että en tapaa häntä riittävän usein, jotta hän voisi kutsua minua kaverikseen. Suhteesta loistaa poissaolollaan luontevuus ja aito kiinnostus toista kohtaan. Vaikka toisella on syynsä valittaa, niin silti minusta tuntuu ikävältä se, että toista ei kiinnosta, miksi on ollut hiljaista. Minulle tulee sellainen olo, että kiinnostavaa on vain se, että toinen ei saa minusta sitä, mitä hän haluaa, vaikka asia ei välttämättä näin olisikaan.

Olen loukkaantunut toisen vaatimuksista ja valituksista, vaikka samalla tuntuu, että ei minulla ole tuollaisiin tunteisiin mitään oikeutusta, koska itse olen ollut vaisu. Ehkä kuitenkin tässäkin asiassa on kaksi puolta; toinen olisi voinut olla vähemmän valittava ja vaativa ja minä olisin voinut olla enemmän huomioiva.

Toisaalta minusta tuntuu hyvältä se, että jos toisen mieltä painaa jokin asia, hän sanoo sen minulle. Minusta on hienoa, että minulle uskalletaan antaa palautetta. Se, mikä tässä kuitenkin häiritsee on se, että palautteessa on uhkaileva sävy: jos et täytä näitä vaatimusta, menen pois.

Ihmissuhteet tuntuvat minusta haastavilta. Minulle tulee välillä aikoja, jolloin en vain jaksa tavata juuri ketään. Joskus työ vie niin paljon aikaa ja voimia, että kaipaan omaa rauhaa toipumiseen. Olen usein vetäytyvä ja nautin omasta rauhasta. Voiko minua ymmärtää sellainen ihminen, joka haluaa viettää suurimman osan runsaasta vapaa-ajastaan ihmisten kanssa? Jolle lähes aina paras tapa viettää vapaa-aikaa on olla seurassa? Ehkä ymmärtäminen ei ole mahdollista, vaikka kuinka selittäisin. Pitää kai vain hyväksyä se, että kaikki eivät sovi yhteen. Se, mitä minä pystyn tarjoamaan ei kenties vastaa toisen vaatimuksia. Se on vain elämää. Minä voin vain yrittää tehdä parhaani, vaikka se ei aina riitäkään.

Huomionosoitus :)

Posted on 2:30 PM In:

Olen saanut useammaltakin henkilöltä ihanan " You make my day" -huomionosoituksen. Iso kiitos siitä! Olen yllättynyt :) Minä olen miettinyt, että osoittaisinko tuon samaisen huomion nimetyille henkilöille vai vain yleisesti "kaikille". Tällä kertaa päätin kuitenkin nimetä muutaman henkilön, joiden blogeja olen seuraillut ja joilta olen saanut iloa ja vertaistukea.

Osoitan siis tämän huomionosoituksen seuraaville (nimet ovat sekalaisessa järjestyksessä): Ipo, Tess, Maire, Järvenhelmi, Mauks, Serika, Mariia, Päivänsäde, Ipi. Kiitos teille! (Älähtäkää, jos sivuillenne ei saa linkittää.)

(Tämän jutun säännöt ovat siis vielä tässä: “Jaa palkinto eteenpäin 10 henkilölle, joiden blogit tuovat sinulle hyvää mieltä ja inspiraatiota ja tekevät elosi blogistaniassa onnelliseksi. Ilmoita palkinnosta heille kommentilla, jotta he voivat jakaa sitä eteenpäin. Varaudu siihen, että voit saada palkinnon useita kertoja.”)

Lisäksi valtavan iso kiitos teille muillekin kommentoijille, joilla ei ole blogeja. Kommenttinne ovat olleet tärkeitä.

Ihan kiva nainen

Posted on 11:21 AM In: ,
Minä olen ihan kiva nainen. Juuri sellainen ihminen, josta sanotaan, että ihan kiva tai ihan mukava. Minua pidetään varsin harmittomana tai ainakin sellaisena, joka voidaan tarvittaessa jyrätä tai siirtää syrjään. Minusta kiinnostutaan vasta siinä vaiheessa, kun minä voin antaa jotain sellaista, mitä toinen haluaa, ja kun toisen tarve poistuu, minuunkaan ei tarvitse kiinnittää enää huomiota.

Ehkä vähän kärjistin. Olen kuitenkin huomannut, että minuun suhtaudutaan siten, että minä en koskaan tee tai sano mitään järisyttävää. Tämä on virhearvio: saan kyllä suuni auki tarvittaessa ja voin antaa tekojeni puhua. En vain pidä siitä, minkä reaktion älähtämiseni usein aiheuttaa. Reaktioni saattavat tulla yllätyksenä minusta syntyneen väärän kuvan (jonka syntyminen toki johtuu myös käytöksestäni) vuoksi, koska kun toinen ihminen yllättyy, hän helposti reagoi vahvasti puolustautuen, vähättelemällä tai lyttäämällä minua ja/tai reaktiotani.

Tähän liittyy myös se, että menneisyydessä olen myös parisuhteissani ollut ihan kiva. Sellainen, jota voi kohdella vähän kurjastikin, koska sehän suhtautuu vain hymyillen, ymmärtäen ja lempeästi. On ihan totta, että jaksankin suhtautua aika pitkään lempeästi ja asiallisesti keskustellen, mutta en ihan loputtomasti. Minullakin tulee rajat vastaan. Kyllä minäkin vaadin asiallista kohtelua. Hetken ikävät puuskahdukset on helppo kestää, mutta ei toistuvaa ilkeilyä tai huomiotta jättämistä. Minäkin osaan jättää ja sulkea ihmisiä pois elämästäni. Minäkin osaan olla inhottava, jos minulle ollaan inhottavia.

Minä en halua olla parisuhteissani ihan kiva nainen, jota kohtaan tunnetaan jotain pientä kivaa, mutta ei koskaan tulista ihastumista tai rakkautta. En halua, että minun kanssani on ihan kiva olla, mutta oikeasti tähyillään sitä tulisempaa tunnetta joltain muulta ihmiseltä. Minä en halua olla kiva välivaihe ja seurakoira siihen asti, kunnes muka oikeampi ihminen löytyy.

Miten tällaisesta ihan kiva -leimasta pääsee eroon? Onkohan se minussa oleva pysyvä ominaisuus vai voisinkohan käyttäytymiselläni vaikuttaa siten, että minusta tulisi joskus jotain paljon enemmän?

Ehkä olen ollut vain väärien ihmisten kanssa. Ehkä en osaa tunnistaa sitä ihmistyyppiä, jolle voisin olla jotain uskomattoman ihanaa. Pelkään tosi paljon olevani tässä elämässä vain ihan kiva ihminen, joka elää ihan kivan pikku elämän, ja tämä ihankivuus näivettää minut päivä kerrallaan, minkä jälkeen kuolen onnettomana.

(Olen ollut ihan uskomattoman pahalla tuulella suuren osan tätä viikkoa. Kunpa tämä olo menisi pian ohi, se vetää myös mielialaa alas.)

Eilinen kiukku, ärtymys ja tuskastuminen meni vihdoin ohi ja tänään päässä vallitseekin jo jonkinlainen rauha, hyvä niin. Kai välillä pitää päästää pahaa oloa pois, antaa vitutuksen virrata ja raivon räiskyä, jotta ajatuksissa olevat jumit ja tukkeumat pääsevät liikkeelle.

Asiat palailevat taas oikeisiin mittasuhteisiinsa. Vaikka mielessä painaa monikin asia, nyt osaan taas paremmin nähdä asioiden todellisen tilan. Möröt ovat taas hetkeksi vaipuneet kuoppiinsa.

Vituttaa!

Posted on 7:03 PM In:
Ensinnäkin anteeksi käyttämäni ruma sana, mutta mikään muu sana ei riitä kuvaamaan tämän päiväisiä fiiliksiäni. Minua vituttaa. Sisimmässäni jäytää ihan raivoisan kiukkuisan kirpeä vitutus niin, että en meinaa tuolille taipua istumaan. Miten ihminen voikin olla näin ärtynyt? Ärrärrr...

Mitään maata mullistavaa ei ole kuitenkaan tapahtunut. Aamulla minua väsytti. Iltapäivällä ahdistus alkoi ottaa erävoittoa väsymyksestä ja myöhemmin koko väsymys olikin jo kutistunut ahdistuksen kaikkivoipaisuuden jalkojen juurelle pieneksi mytyksi.

Jalkani ovat liian väsyneet lenkille, päätäni hieman särkee ja oloni on kuin olisin kipeäksi tulossa (en tosin usko, että olen oikeasti kipeäksi tulossa, ehkä tämä on vain kehoni vinkki, että kannattaisi levätä). Ajatukseni ovat rullanneet koko ajan vain kiihtyvällä vauhdilla, käyn ylikierroksilla enkä tiedä mihin tätä energiaa ja ajatusten mössöä tuupata. Voisipa päässäni pyörivän kaiken mädän vain puristaa pois, heittää menemään ja mennä nukkumaan. Se olisi järkevää, mutta nyt on todennäköisesti turha toivoa unen rauhoittavaa kosketusta niin kauan kuin ylikierrokset pyörivät.

Jos nyt vähän yritän pohtia, mikä minua niin suunnattomasti ahdistaa, ärsyttää ja vituttaa niin löydän toki muutaman asian. Minua ärsyttää oma elämäni taas kerran, mikä on aika turhaa. Ärsyttää tämä kelluminen, arjen liiallinen tasaisuus ja epävarmuus tulevasta, mutta muutoksia ei voi tehdä hetkessä. Voin muuttaa elämässäni asioita vain pienin askelin tällä hetkellä ja se minun on hyväksyttävä. On oltava kärsivällinen, keskityttävä olennaiseen ja tähän hetkeen. On vain välillä niin vaikea keskittyä tähän hetkeen.

Olen lisäksi ärsyyntynyt itseeni. Ärsyttää se, että en pidä itseäni hyvänä ja samaan aikaan rasittaa oma huonouteni. Siis tiedän olevani ihan hyvä ihminen, mutta samaan aikaan en usko sitä.

Ihmissuhteet painavat myös mieltäni. Ärsyttää, kun en osaa täyttää ihmisten odotuksia ja vaatimuksia, vaan saan valituksia omasta toiminnastani. Oikeastaan minua ärsyttää nuo odotukset, vaatimukset ja valitukset, mutta varsinkin se, että en osaa reagoida niihin "oikein". Minä en vain ihan oikeasti aina jaksa olla valppaana ja valmiina reagoimaan ihmisten vaatimuksiin sopivassa ajassa. Kaipaan myös omaa rauhaa, ehkä sitten liikaakin. Nyt pelkään, että vähätkin ihmiset kaikkoavat ympäriltäni, kun minä en aina jaksa tapailla.

Lisäksi minua vituttaa se, että eräs henkilö näyttäisi välttelevän minua. Tämä on varmasti hetkellistä, mutta tässä ärtymyksen tilassa mieleni tekisi mennä tämän ihmisen luokse ja huutaa ääneni käheäksi siitä, mitä mieltä olen välttelystä, johon en saa selitystä. Minun pitäisi nyt kai vain odotella, että milloin tämä välttely loppuu. Vituttaa se, että minulla ei näytä olevan paljon sanomista tähän tilanteeseen. Aivan kuin olisin vain joku, jonka voi hetkeksi sysätä syrjään, kun minulle ei ole käyttöä (todennäköisesti henkilöllä on syynsä käytökseensä ja ehkä arvaankin sen, mutta silti tuntuu pahalta). Tällainen tilanne taas muistuttaa minua niistä monista ikävistä asioista, joihin en voi vaikuttaa ja jotka rasittavat. Täytyisi tavoitella enemmän asioita, joihin voi saada edes pienen otteen.

Minua painaa myös muutama ihan käytännön asia, jotka pitäisi hoitaa, mutta en tiedä miten.

Oikeastihan minulla on asiat nyt aika hyvin. Taidan olla vain vieläkin varsin herkkä pienille vastoinkäymisille. Ahdistus pääsee suojamuurini läpi kulkemaan liian helposti, horjuttamaan minua ja syömään elämänvoimaani. Silti minusta tuntuu, että horjuvan pinnan alla on yllättävän vahva sisus, jos vain opin hyödyntämään sitä oikein; en kovettaen ja torjuen vaan avoimesti, mutta jämäkästi.

Tyhmyyden nakertamaa

Posted on 2:54 PM In:
Minusta välillä tuntuu, että olen tyhmä. Vuodet työelämässä tietynlaista, aika kapea-alaista työtä tehden eivät ole tarjonneet älyllisesti paljon pohdittavaa, ja opiskelusta alkaa olla sen verran aikaa, että muistot siitä ovat pelkästään hyviä. En tunne käyttäneeni päätäni kovinkaan paljon viime aikoina ja minusta tuntuu, että nyt sen alkaa huomata. Vai olisinko tulossa vanhaksi?

Tyhmeneminen on sietämätöntä. On kamalaa alkaa miettiä jotain yksinkertaista päässälaskutoimitusta ja oikein tuntea, kuinka päässälaskuun tarvittavien aivo-osien välillä ei ole enää yhteyksiä, on vain omituisia tuntemuksia, jotka kertovat, että jotain, mitä joskus oli ei enää ole. Miettiminen vaatii ponnistelua, asiat pomppivat päässä ihan järjettömästi, laskun joutuu aloittamaan alusta useamman kerran ja lopulta lopputuloksesta on niin epävarma, että tulos pitää varmistaa laskukoneella.

Onhan se niin, että jos jotain tietoa ei käytä, se unohtuu. Silti mietityttää, että olenkohan kuitenkin oikeastikin tyhmentynyt? Aiheuttaako vanheneminen jo tässä vaiheessa tällaista? Vai olenkohan aina ollut tyhmä? Olisiko niin, että näin "vanhemmiten" alkaa nähdä omia rajoituksiaan, tiedostaa, että ei tässä ihan mitään einsteineja ollakaan, vaikka oikeasti olisikin ihan "normaali", eli riittävän älykäs tähän elämään.

Jotenkin minua silti ahdistaa tämä tyhmyys. Tiedostan omia rajoituksiani juuri nyt liian selkeästi, ja kriittisyyteni itseäni kohtaan alkaa nousta uusiin ulottuvuuksiin. Sisin huutaa, että minun pitää olla älykäs, mutta hyviä perusteluja tuolle huudahdukselle ei ole.

Taitaa tämäkin olla taas vain osoitus siitä, että kuinka mielettömän vaikeaa minun on hyväksyä itseni tällaisena kuin olen. Aina pitäisi olla parempi, mutta mitä/ketä varten? Olisinko tyytyväinen, jos olisin "parempi" vai vaatisinko itseltäni vieläkin enemmän?

Pitäisiköhän syksyksi hakea opiskelemaan...

Väsymys horjuttaa

Posted on 12:30 PM In:
Minua Väsyttää. Takana on surkea yö... Viime aikoina nukahtaminen on ollut todella vaikeaa. Mielessäni pyörii unilääkkeet; haluaisin ottaa, mutta tiedän, että ne voivat tehdä seuraavasta päivästä väsyneen. Tosin en tiedä, olisiko sillä väliä, kun nyt väsyttää muutenkin. En ymmärrä, miksi pääni TAAS kieltäytyy ottamasta unitilaa vastaan. Nukahtaminen ei vain onnistu, vaikka väsyttääkin. Pääni on ihan ylivirittynyt, tosin ennemminkin ahdistuneesti kuin missään määrin iloisesti. Huolia ei pitäisi LIIKAA olla, mutta aina niitä tuntuu löytyvän JUURI silloin, kun pitäisi unen tulla.

Ajatus katkeilee ja uuvuttaa. Ihmettelin viime yönä (kun aikaa oli monia tunteja), että kuka minä oikein olen, millainen minä olen, mitä minä olen toisille. Olenko minä ollut MINÄ viime aikoina, olenko muistanut kuunnella itseäni, olenko huolehtinut itsestäni, mihin olen menossa. Ehkä olen sittenkin liikaa vain elellyt ja oleillut miettimättä sen enempää, ja se ei ole ollut pelkästään rentoa ja mukavaa, vaan johdattanut minua takaisin vanhojen toimintatapojeni suuntaan.

On ollut vaikeaa pitää yllä tasapainoa itseni, voimieni ja sosiaalisten suhteideni hoitamisen kanssa. Ihmiset vaativat minulta ja minä en meinaa jaksaa. Minä meinaan vaipua kiltteyteen ja asioiden suorittamiseen, taipua liikaa sen mukaan, mitä minulta halutaan. En vain jaksaisi kuunnella valitusta, mikä saattaa tulla siitä, jos jätän asioita tekemättä. Enkä tarkoita tällä nyt mitään pakollisten arkisten velvollisuuksien pakoilua, vaan vapaa-aikaani liittyviä tekemisiä.

Tuntuu inhottavalta tuntea itsensä horjuvaksi ja eksyksissä olevaksi. Kai tämä kuitenkin taas auttaa minua muistamaan kuinka tärkeää on itsensä kuuntelu. Ehkä nyt muistan taas, että itseään ei kannata hukata, koska se pidemmän päälle tekee minut onnettomaksi.

Haluaisin nukkua.

Eräs matka, eräällä elämänmittaisella polulla. Kadottaen ja löytäen. Väsyen ja vahvistuen. Surren ja iloiten. Matkalla kaikesta huolimatta ja se matka olkoon hyvä.

Minä

My photo
Olen matkalla kolmen- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä, elämässäkin vielä matkalla, haaveileva ja pohdiskeleva nainen, jonka elämänpolku tuntuu välillä kovin kivikkoiselta ja nilkkoja taittavalta. Polkuni on kulkenut suuntaan, joka ei ole enää ihan omani: hapuillen etsin suuntaani haasteenani yksinäisyys, ihmissuhteet ja arkisen elämän raskaus. Sposti: nan09(a)suomi24.fi.

Arkistossa

Powered by Blogger.

Lukijat

Blog Archive