Friday, October 30, 2009

Vetelehtimisestä toimintaan

Minulla on muutaman viime viikon ajan ollut ihmeen energinen olo. Virtaa riittäisi tehdä, vaikka mitä! Se tuntuu hyvin omituiselta... En ole kuitenkaan nukkunut mitenkään erityisen pitkään ja hartaasti, joten se ei voi vaikuttaa asiaan. Jotain muuta on siis muuttunut... mitä? En oikein haluaisi vielä hehkuttaa, että kiva, kun on parempi olo, vaan odotella vielä muutaman kuukauden ja katsoa, kestääkö tämä. Yleensähän tähän aikaan vuodesta olen aika naatti.

Mitä muutoksia olen siis nyt syksyn mittaan tehnyt elämässäni? Näitä:
- Päivärytmin muutos, josta kirjoitin aiemmin.
- Ruokavalion muuttaminen parempaan suuntaan (hitaasti, mutta varmasti).
- D-vitamiin ottaminen.
- Leppoisampi ote kaikkeen tekemiseen, eli olen tehnyt asioita silloin, kun se on tuntunut sujuvan parhaiten ja fiilis on otollinen (paitsi töissä täytyy tietysti käydä tiettyyn aikaan, halusi sitä tai ei).
- Olen tehnyt myös enemmän itseäni kiinnostavia ja innostavia asioita, vaikka aikaa ei muka olisi ollutkaan.
- Aikatauluttaminen siten, että leppoisa aikataulu ja suorittaminen on ollut mahdollista ja sikäli stressiä ei ole juuri ollut.
- Olen vähentänyt uutisten ja jatkuvan informaationvirran seuraamista.

Onhan minulla edelleen erinäisiä aika suuriakin asioita elämässäni, joita haluaisin muuttaa, mutta nyt minulla on tuntunut olevan energiaa tehdä ja miettiä asioita paremmalle tolalle. Se tuntuu hyvältä!

Sain aikaiseksi viedä eteenpäin muutama viikko sitten mainitsemaani asiaa ja sen osalta kaikki näyttää lupaavalta. Enemmän aikaa tehdä niitä asioita, joita itse haluankin tehdä - kyllä kiitos. Aikataulujen parempaa sovittelua - kyllä kiitos. Ai kun kiva :)

Tuesday, October 27, 2009

Muuttunut päivärytmi

Muutin arkipäivieni aikataulutusta kesän jälkeen. Koin sille olevan tarvetta, koska aiempi rytmini teki minut nuutuneeksi ja väsyneeksi ja arjen normaaliakin ankeammaksi.

Aiemmin söin aamupalan, joka oli suuruudeltaan usein sama joka aamu. Lounaan söin jo melko aikaisin, vaikka minulla ei aina välttämättä ollutkaan nälkä (lounastauko on työpäivän paras hetki). Iltapäivällä iski armoton väsymys ja viimeistään kello 14 vaivakseni tuli aivan karmaiseva makeanhimo, joka vei järjellisen ajattelun rippeet mennessään. Kolmen jälkeen viimeistään alkoi nälkä, joka vei keskittymiskyvyn. Töiden jälkeen söin, minkä jälkeen olin niin väsymystokkurassa, että en jaksanut tehdä mitään muuta kuin pakottamalla.

Nykyäänkin syön aamupalan, mutta olen tehnyt siitä vaihtelevampaa ja monipuolisempaa. Jos on nälkä, syön enemmän ja jos ei ole, niin syön vähemmän. Lisäksi mitoitan aamupalan koon aamupäivän tekemisten mukaan: jos on tiedossa "kuluttavampaa" tekemistä, syön enemmän.

Lounaan syön selvästi myöhemmin kuin aiemmin. Minulle ehtii tulla nälkä, jolloin ruokakin maistuu paremmin. Syön hitaammin, jolloin voin paremmin säädellä ruoan määrää. Olen myös panostanut lounaani laatuun, eli se sisältää enemmän kasviksia sekä myös jotain proteiinipitoista.

Noin kolmeksi olen varannut pienen välipalan, jotta nälkä ei häiritsisi loppupäivää. Päivällisen syön (iltatekemisistä riippuen) hieman aiempaa myöhemmin. Siinäkin olen panostanut laatuun.

Tästä uudesta päivärytmistä minulla on nyt kokemusta noin kaksi kuukautta. Mikä on muuttunut? Moni asia! Tulokset ovat olleet suorastaan ällistyttäviä oman pienen elämäni mittakaavassa :)

Olen jaksanut hienosti aamupäivän ja iltapäiväväsymykseni on kadonnut lähes täysin. Alkuun kaipailin kello kolmen välipalaani, mutta enää en tunne juuri tarvetta siihenkään - enemmän mieleni haluaa napostella jotain kuin että kokisin kehoni tarvitsevan jotain. En tiedäkään, mitä tekisin kello kolmen välipalalleni... ehkä tyydyn jatkossa kupilliseen teetä ja johonkin pieneen terveelliseen pikkupurtavaan (kuten porkkanaan)?

Päivälliseen mennessä minulla on ihanan terveesti nälkä. Syöminen ei kuitenkaan tuo inhottavaa väsymystä illaksi, vaan jaksan tehdä iltaisinkin sentään jotain.

Uusi rytmini siis toimii! Harmittaa, että en ole aiemmin huomannut, että aikatauluttamalla päivänsä voi saada aikaan merkittävää piristymistä ja lisää työtehoa. Tuntuu myös, että ajatuksenikin kulkevat kirkkaammin kuin aiemmin.

Sitä en osaa sanoa, kuinka paljon merkitystä on tällä uudella päivärytmityksellä ja kuinka paljon ruokavalion parantamisella, mutta uskoisin molempien auttaneen. En olisi uskonut, että näin pienillä oman elämänsä "säädöillä" voi saada näin hyviä tuloksia. Tämä innostaa minua kokeilemaan lisää "säätämistä" oman elämäni suhteen :)

Sunday, October 25, 2009

Purnukat ojennukseen - viikko 25

Kirjoitin aiemmin, kuinka kotiini kerääntyy helposti erilaisia purkkeja ja purnukoita kaappien täytteiksi: erilaisia kosteusvoiteita, hiustenhoitotuotteita, shampoita yms. Kaupassa käydessään voi helposti kuvitella, että "juuri tuollaista suihkutettavaa hoitoainetta pörrötukalleni tarvitsenkin" (vaikka tavallista hoitoainetta jo olisikin), jolloin suihke lähtee mukaan. Parin kokeilukerran jälkeen se jääkin kaapin perukoille, kun ei se tukasta nättiä tehnytkään.

Minulle on käynyt näin useinkin. Olen ostanut tuotteen, jonka olen kuvitellut ratkaisevan jonkin ongelman, mutta kun näin ei ole käynyt, tuote on jäänyt kaappiin lojumaan. Nyt olen kuitenkin onneksi ymmärtänyt toimintatapani ja ostelu on jäänyt tosi vähiin, suorastaan olemattomiin.

Romuprojektin edetessä olen siis karsinut myös purnukoitani. Olen heittänyt juurikin hiusten suihkutettavia hoitoaineita pois, myös muotovaahtoa, vanhaa kosteusvoidetta ja kuorintavoidetta. Käytän muutenkin varsin vähän tuollaisia tuotteita, joten ei ole mitään järkeä säilyttää niitä enää. Miksi ihmeessä ostin ne aikanaan? En enää tiedä muuta syytä kuin että kuvittelin niiden ratkaisevan ulkonäöllisiä ongelmiani, mutta niin ei (tietenkään) käynytkään.

Minun on vaikea luopua ylimääräisistä purnukoista kertarysäyksellä, mutta tällainen vähittäinen, yksi kerrallaan -systeemi näyttää toimivan.

Varsinaisiksi romuprojektipoistoikseni tällä viikolla valitsin kaksi CD-levyä - taas kerran. Niitä näyttää riittävän.

Wednesday, October 21, 2009

Yksi asia kerrallaan

Vielä jokin aika sitten olin tehokas "moniajaja". Yritin siis hoitaa useampaa asiaa samaan aikaan, jotta saisin mahdollisimman paljon aikaiseksi mahdollisimman lyhyessä ajassa. Toimintatapani oli usein tehokas, mutta lopputulos ei välttämättä aina ollut paras mahdollinen ja ennen kaikkea toimintatapani ei tuntunut minusta hyvältä eikä "omalta". Siispä vaihdoin sen.

Olen jonkin aikaa nyt kokeillut tehdä yhtä asiaa kerrallaan keskittyen mahdollisimman täysin vain siihen yhteen tehtävään asiaan kerrallaan. Alkuun ajattelin, että en varmaankaan saa enää niin paljon tehtyä kuin aiemmin ja lisäksi epäilin, että en jaksa keskittyä vain yhteen asiaan, vaan mieleni poukkoilisi asiasta toiseen.

Käytäntö on onneksi yllättänyt minut positiivisesti. Tiivistetysti voisin sanoa, että yhteen asiaan keskittyminen tuntuu hyvältä ja rauhoittavalta: minulla on lupa tehdä tämä asia rauhassa ja kunnolla loppuun. Saan paremman lopputuloksen ja sitä kautta paremman mielenkin, kun asiat on hoidettu kunnolla. Minua nimittäin häiritsee sellainen kiireessä hutaistu lopputulos, erityisesti itseni tekemänä.

Mieleni on tosiaan rauhoittunut, kun tehtävät asiat eivät ole sekalaisena kaaoksena pääni sisällä ja käsittelyssä yhtä aikaa, ja olen yllättäen löytänyt hieman lisää keskittymiskykyäkin, jonka olen ajatellut itselläni olevan huono. Jotenkin tuntuu kuin koko todellisuus ympärilläni jäsentyisi jotenkin hallittavammaksi kokonaisuudeksi, kun asiat käsittelee asioina, yhden kerrallaan.

Tämähän on siis myös eräänlaista elämänsä leppoistamista. Alku on ollut minusta aika helppo, mutta toisaalta en ole ollut kovinkaan kiireinen - vielä. En tiedä, miten tämä toimintatapani toimii tosikoitoksessa, eli siinä vaiheessa, kun kiire aidosti puristaa. Osaanko silloin priorisoida, sanoa myös 'ei' tehtäville? Saa nähdä.

Huonoja puolia? En ole törmännyt toimintatavassani juurikaan huonoihin puoliin. Eräs "ongelma" on kuitenkin ollut esimerkiksi se, että en välttämättä vastaa puhelimeen, jos minulla on jotain kesken. Joskus puhelimeni on jopa äänettömällä, jotta saan keskittyä rauhassa. Tästä päätöksestäni voi tulla (ja on tullutkin) valituksia tällaisena aikana, jolloin jokaisen odotetaan istuvan puhelin vieressään jatkuvassa valmiudessa vastaanottamaan toisten yhteydenottoja.

Toinen mahdollinen ongelma aikanaan voi olla se, että saatan joutua priorisoimaan ja karsimaan tekemisiäni siten, että se koskettaa muitakin ihmisiä, jotka eivät valinnoistani pidä. Aika näyttää. Nyt minusta tuntuu kuitenkin tosi hyvältä.

Monday, October 19, 2009

Seitsemän tunnustusta


Hyvä on. Aamu haastoi minut blogissaan tunnustamaan seitsemän asiaa itsestäni. Tunnustetaan nyt sitten :)

Tässä ohjeet ja muuta:

***
Kiitä sitä,jolta sait tunnuksen
Kopioi kuva ja liitä blogiisi.
Laita linkki, keneltä sait tunnuksen.
Kerro seitsemän asiaa itsestäsi,
mitä muut ei vielä tiedä.
Anna tunnustus seitsemälle.
Linkitä nämä blogissasi.
Kerro näille seitsemälle tunnustuksesta.

Aamulle siis kiitos huomiosta!

Tunnustukseni:
1. Pelkään pimeässä.
2. Suhtaudun pessimistisesti hyvinvoinnin ja ympäristön tilan kehitykseen Suomessa ja maapallolla.
3. En meikkaa oikeastaan ollenkaan. Syitäkin tähän toki on.
4. Vanhat rakennukset kiehtovat minua suuresti. Voisin tunnelmoida niissä pitkään ja hartaasti.
5. Pidän väreistä ja kauneudesta. Käytänkin värejä varsin rohkeasti ja onkin harvinaista, että ylläni tai kodissani olisi vain mustaa ja/tai valkoista. Vaikka itseeni en toisinaan (usein?) luotakaan, niin värisilmääni kyllä.
6. Haaveilen, että minulla olisi aikaa kutoa, vaikka en tiedäkään, riittäisivätkö hermoni esimerkiksi kokonaisen villapaidan kutomiseen.
7. En millään jaksa istua pitkään paikallani ja usein jalkani heiluvatkin tai teen muita "jumppaliikkeitä". Vaihtelen istuma-asentoani mahdollisuuksien rajoissa, vääntelen käsiäni, venyttelen kylkiäni, pyörittelen päätäni, kierrän vartaloani - vain mielikuvitus on rajana, kun yritän keksiä keholleni jotain tekemistä istumisen ohella. Ei ihmistä ole tehty istumaan.


Tämä tunnustus on kiertänyt jo varsin monessa blogissa, joten en anna (taaskaan) tunnustusta kenellekään erityisesti. Mielelläni kuitenkin lueskelen toistenkin tunnustuksia, utelias kun olen :)
***

Sunday, October 18, 2009

Elokuvapätkiä CD-levyillä - viikko 24

Ostin viime viikolla itselleni lämmintä talvea ajatellen, siis kaksi vaatekappaletta. Lisää tarvitsisi ostaa - olen ottanut erääksi talvensietämisstrategiakseni järkevän ja ennen kaikkea lämpimän pukeutumisen (ulkonäönkin kustannuksella): en siedä palelemista, joten jos minulla on ulkona lämmin, minä myös viihdyn siellä. Eli talvellakin tulee ulkoiltua.

Yhdestä jos toisestakin lisähankinnasta siis vielä haaveilen. Olen ajatellut ostaa mm. huopikkaat, jahka sellaiset jostain löydän. Olen haaveillut niistä lapsesta asti, joten ehkä on jo aika tehdä kyseinen hankinta, vaikkapa itselleni joululahjaksi :)

Olisi ollut mukavaa tämän viikon romupoistoissa poistaa jotain vaatteistani, kun kerran hankintanikin olivat vaatteita, mutta laiskuuteni käänsi katseeni CD-hyllyäni kohden: ehkä vaatteita sitten ensi kerralla. CD-hylly on kirjahyllyni ohella helppo kohde romupoistoille.

Valitsin tällä kertaa neljä CD-levyä, joissa on jotain vuosia sitten saatuja elokuva yms. -pätkiä. En ole niitä vuosiin katsonut ja tuskin kaipaan niitä, jos ne katoavatkin. Aikanaan sain niitä, mutta kun en ole mikään elokuvien keräilijä, niin en niillä mitään ole tehnyt.

Friday, October 16, 2009

Aisteista ja herkkyyksistä

Pilviharso haastoi minut aistiaiheisella meemillä. En olekaan juuri tällaisia tehnyt, joten kai nyt jotain voisin aiheeseen liittyen kirjoitellakin :)

***

HAASTE KUULUU NÄIN:

1. Laita tunnustus blogiisi.


2. Kirjaa sinne myös nämä säännöt.

3. Linkitä blogiin, josta sait tunnustuksen.

4. Listaa viisi aistia ja kerro mitä ne merkitsevät sinulle.

5. Haasta viisi muuta blogia jättämällä niihin kommentti.
***

Näkö: Näkö on ollut ehkä aina vahvin aistini. Olen se, joka näkee kauas, huomaa yksityiskohdat, lukee kaukana olevat kyltit ja havaitsee tuskin havaittavan liikkeen. Havaitsen värit lukemattomine vivahteineen, näen kauneuden ja rumuuden ja hahmotan helposti kokonaisuuden. Kääntöpuolena vahvasta näöstäni on herkkyys: auringonpaiste sokaisee minut helposti ja saa silmäni vuotamaan ja vahvat aromit (kuten sipuli) ja savu saavat silmäni kirvelemään inhottavasti. Jotkut (ruoka)aineet saavat silmäni myös kutisemaan sietämättömästi.

Kuulo: Rakastan hiljaisuutta ja luonnonääniä! En ole ehkä mitenkään erityisen hyväkuuloinen, vaan ihan normaali, mutta en voi sietää kovia ja teräviä ääniä enkä melua. Kaipaan miellyttäviä, luonnollisia ääniä, mutta myös vaihtelevaa musiikkia, jolla saan positiivisesti tuettua ja kohennettua omia olotilojani. Kuuloni suhteen olen myös liian herkkä: terävät kovat äänet voivat saada minut ihan pois tolaltani säikähdykseni vuoksi. En siedä jatkuvaa liikenteen tai muun vastaavan ihmisen aiheuttaman melun jatkuvaa mökää (minun on siis vaikea rauhoittua). En myöskään siedä mitään jatkuvaa kovaa meteliä, kuten konsertteja ja joidenkin lasten korvia raastavaa kirkumista, jota on hankala peittää. Se olisi kuitenkin pakko peittää, koska tuollaisten äänien sietämättömyys tulkitaan useimmiten lapsivihaksi, kun sietämättömyyttä raastaville äänille ei ymmärretä. Olen myös se, joka kuuntelee musiikkia kuulokkeilla minimiäänenvoimakkuuksilla.

Tunto: Pidän hyvin paljon koskettelemisesta ja läheisyydestä, ne luovat turvallisuudentunnetta. Ihmisistä, esineistä ja kasveista tulee todellisempia, kun ne tuntee. Pidän erilaisista pinnoista ja tuntemuksista ja hiplailenkin mielelläni kaupoissa esineitä ja luonnossa kaikkea kasvavaa. Leluosastojen pehmoelämiä en voi mitenkään ohittaa koskettelematta niitä! Se pehmeys :) Toisaalta kutisen helposti. Ihoni on myös herkkä erilaisille materiaaleille ja karkeuksille, joten vaatteistani on poistettava pesulaput, ja akryyli ja muu kutiseva jää kaupan hyllyille.

Haju/maku: En yleisesti ottaen pidä kovin voimakkaista hajuista ja mauista. Pidän hyvistä, pehmeistä ja itselleni sopivista hajuista ja mauista, luonnon ja erityisesti suon tuoksuista. Kaupasta mukaani tulevat tuotteet ovat melkein pelkästään hajusteettomia, kun en siedä monien tuotteiden voimakkaita hajuja (esimerkiksi pesuaineet haisevat ihan järkyttäviltä). Kovin voimakkaalta haisevat ihmiset ottavat nenääni tosi voimakkaasti ja se on joskus hankalaa. En siedä pahoja hajuja, esimerkiksi oksennuksen haju oksettaa minua. En pidä monista suomalaisten suosimista mauista kuten oluesta, kahvista, alkoholista, kuminasta, maksalaatikosta ja sillistä.

Herkkyys/intuitiivisyys: Mitähän tästä osaisi sanoa? Tätä haluaisin vahvistaa tai tunnistaa paremmin itsessäni. Koen olevani herkkä ja ehkä intuitiivinenkin, mutta luulen tällä saralla olevan vielä paljon varaa kehittyä!

**
Nyt pitäisi kai haastaa niitä muita bloggaajia... mutta jätän nyt väliin. Ei sillä, ettenkö mielelläni lukisi toistenkin aistipohdintoja, mutta ottakoon haasteen vastaan, jos joku haluaa ja on aikaa tällaisiin. En halua painostaa, vaikka minusta onkin ihan mukavaa saada tällaisia huomionosoituksia :)

Tuesday, October 13, 2009

Palavaa innostusta etsiskellessä...

Olen viime aikoina lueskellut kirjoituksia ja katsellut TV-ohjelmia ihmisistä, jotka ovat päässeet tekemään jotain, mitä he ovat todella paljon elämässään halunneetkin tehdä. Olen katsellut innosta hypähtelevää tekstiä, punertavia poskia ja loistavia silmiä ja kuunnellut asiaansa täysin uskovan ihmisen palavaa intoa. Upeaa!

En ole välttämättä edes jakanut näiden ihmisten kanssa samaa mielipidettä tai innostuksen kohdetta, mutta silti heidän aito intohimonsa on koskettanut syvältä. "Tuossa se on, aito intohimo, ihminen oikean elämän äärellä."

Yhteistä näille elämänsä toteuttajille on ollut kuitenkin myös haasteet: heidän tiensä ei välttämättä ole todellakaan ollut mutkaton ja joka hetki mukava, mutta asiaansa uskova ihminen on kai niin vahva, että hän voi puskea vaikka kiven läpi, kun kyse on omasta elämästä ja intohimosta. Uskon sen kyllä.

Minä en tunne intohimoa mitään arkisuorittamiseeni liittyvää kohtaan. Innostukseni kohteet ovat sellaisia, joita voi nauttia pieninä annoksina ja harvoin suurimman osan ajastani ollessani jotain ihan muuta (eli suorittamista ja mieleni pakoilua todellisuudestaan haavemaailmaansa). Oikein hävettää millaista ajanhaaskausta oma olemiseni onkaan: saisin töissäkin tehtyä ihan mielettömästi kaikenlaista, jos tuntisin edes hitusen intohimoa työtäni kohtaan. Vaan kun en tunne. Hävettää.

Ajatella, jos kaikki saisivat tehdä sellaista työtä, johon tuntisivat intohimoa: millainen työteho, onnellisuus ja hyvinvointi siitä seuraisikaan! Vaan ei, pitää pakertaa orjameiningillä. Tai ei, ensin pitää taistella verisesti, jotta voisi päästä hengailemaan puoliteholla (= normaali työteho ankeassa työssä) orjakerhoon.

Oi kunpa löytäisin tekemistä, jota kohtaan tuntisin intohimoa! Vaikka edes harrastuksen. Olen alkanut kovasti kaivata sellaista tekemistä. Vuosien suorittaminen alkaa käydä mielen päälle, nostaa sisäistä kapinaa kaikkea vallitsevaa kohtaan. Minäkin tarvitsen jotain itselleni merkitystä tuottavaa, jossa voisin käyttää intohimoani ja vahvuuksiani jonkin asian hyväksi, olla jotain hyvän asian hyväksi. Minäkin voisin olla tosi hyvä, jos tekisin oikeita, omia asioita, omana itsenäni.

Onnellisuudesta, osa 3

Olen aiemminkin kirjoittanut tänne onnellisuudesta liittyen Ylen Elämä pelissä -ohjelmaan. Ohjelman henkilöillehän on määritelty kolme tavoitetta, joiden avulla he voisivat tavoitella onnellisempaa elämää. Pohdin asiaa myös itseni kannalta ja olenkin listannut tänne jo kaksi tavoitettani (katkeruudesta eroon pääseminen ja itseni esille tuominen). Kolmas tavoitteeni onkin jotain, mitä olen jo harjoitellutkin.

Kolmas tavoitteeni voisikin olla elämäni aikatauluttaminen itselleni sopivammaksi, mukavien asioiden tekeminen ja leppoisampi elämä(nasenne). Tuo kuulostaa sisältävän useammankin asian, mutta minulle tuo tuntuu ja näkyy kokonaisuutena, eli parempana elämän hallintana (siis ei sellaista hampaatirvessä-hallintaa, vaan parempi elämänvirtaaminen) ja syvempänä hetkessä läsnäolemisena.

Olen edistynyt tässä tavoitteessani. Olen nukkunut enemmän, liikkunut sopivasti, syönyt tasapainoisemmin, joten oloni on ollut jossain määrin parempi ja olen jaksanutkin... vaikka edelleenkin arki-illat tuottavat vaikeuksia vetämättömän oloni vuoksi. Haastavinta minulle nyt onkin löytää mukavia asioita, joita voisin vapaa-ajallani tehdä ja jotka ns. lataisivat akkujani.

Onnellisuustestissä sai lopuksi ratkaisuehdotuksia, joiden avulla voi kokeilla lisätä omaa onnellisuuttaan. Minulle tuli yhdeksi vaihtoehdoksi flow-kokemukset. Testin myötä tajusin, että en juuri edes muista, koska olen viimeksi kokenut flow-tunteen jotain tehdessäni! Ei minun arkiaskareeni ole mitään niin mielenkiintoista, että saisin siihen ajatukseni täysin uppoamaan ja aika lentäisi. Ei todellakaan. Ennemminkin pakoajattelen kaikkea mielenkiintoista, jotta minun ei tarvitsisi kohdata todellisuutta "täysin mielin". Voi kun olisi mukava tehdä jotain niin innostavaa, että kokisin flown!

Ehkä itselleni merkityksellisen tekemisen löytäminen toisi flow-kokemukset. Tiedän, mitä ne innostavat tekemiset voisivat olla, mutta nykyarkeni ei mahdollista niiden tekemistä. Arki siis estää flow-kokemukset, ankeaa. Pitäisi kai yrittää löytää jotain innostuksen aiheita arkeenikin, mutta sen olen kokenut jo pitkään vaikeaksi. No, pitää kai yrittää jatkaa etsintöjä.

Vielä aikataulutukseen palatakseni minulla on onneksi yrityksiä siihen suuntaan, että tulevaisuudessa minulla olisi enemmän aikaa itselleni merkityksellisiin asioihin. Sitä kautta aikataulutus, mukavien asioiden tekeminen ja hetkessä oleminenkin voivat helpottua. Näin toivon.

Monday, October 12, 2009

Ärsyttävän saamaton minäihanitse...

Ärs! Olen kiukustunut itseeni. Ensin olen soutanut ja huovannut erään asian kanssa ainakin alkuvuodesta lähtien. Kuukausi-pari sitten sain tehtyä päätöksen (hurraa, oli jo aikakin) ja nyt se päätös pitäisi saattaa käytäntöön. Vaan kun mitään ei tapahdu. Ei mitään muuta kuin päivästä toiseen seuraavaa loputonta vatvomista.

"Teen sen ensi viikolla/huomenna/ihan kohta." Tuo lause on tullut pääni sisällä erittäin tutuksi. Pitäisi ja pitäisi, vaan ei. Käytännössä minun pitäisi saada vain avattua suuni ja kerrottua asia ja sitten se ei enää olisikaan omissa käsissäni. Lopputulos voi olla ihan mitä vain, mutta tietysti toivon oman toiveeni menevän läpi. En tiedä hyvää syytä, miksi ei menisi. Epäonnistuminenkaan ei haittaisi, kun olen kuitenkin tehnyt jotain. Tehnyt, ollut aktiivinen toimija.

Mutta kun en saa otettua askeleita ja sanottua sanottavaani. Mikä ihme siinä on niin vaikeaa?! No, tiedän kyllä vastauksenkin, mutta siinä ei ole mitään sellaista, mikä puolustaisi jahkailuani.

Tarkoituksenani on ottaa ensimmäinen konkreettisempi askel tielläni kohti itselleni mieluisampaa elämää. Se on ehkä hivenen vastaan sitä, mitä "yleisesti" tehdään, mikä ehkä on syynä siihen, että en "uskalla" ottaa askelta. En uskalla, kun tunnen paineen toimia "niin kuin pitäisi", ajautua sen elämän mukana, joka minulle on "annettu". Tarvitsen nyt itsestäni aktiivisemman otteen elämääni!

Teen sen ensi viikolla. Teen, oikeasti. (En voi hoitaa asiaa tällä viikolla itsestäni riippumattomista syistä, oikeasti.)

Sunday, October 11, 2009

Levykkeillä vanhaa kirjeenvaihtoa - viikko 23

Löysin omia vanhoja tietokoneen levykkeitäni (diskettejä vai mitänenytolivatkaan) vuodelta mitä lie. Uteliaani tyrkkäsin ne erääseen käytössäni olevaan tietokoneeseen, jossa sattui vielä olemaan levykeasema ja sukelsin menneeseen.

Opiskelumateriaalia, harrastukseen liittyviä tiedostoja, järjestötoimintaan liittyviä muistiinpanoja ja... vanha kirjeenvaihto. Mikä yllätys! Kirjeenvaihto ikävä kyllä sisälsi menneisyyteen liittyviä ikäviä asioita. Olenkin säilyttänyt sen varmaan siksi, että muistaisin ihmisten (ja kyllä, myös eräiden tiettyjen ihmisten) nurjan puolen. Nyt en tosin ymmärrä, miksi sellaista pitäisi muistella. Antaa menneen ikävän mennä, unohtua. Kadota, kuten ikävät ihmisetkin.

En kyllä ymmärrä, miksi olen säilyttänyt levykkeitä vuosikausia. Mitä pidempään olen jatkanut romuistani luopumista, sitä vähemmän ymmärrän omaa säilyttämisvimmaani.

Levykkeiden mukana oli niille tarkoitettu säilytyskotelo, joten tämän viikon romuprojektipoistoni olkoon läjä levykkeitä ja niiden säilytyskotelo.

Friday, October 09, 2009

Haaveista vaikeneminen

Minun haaveeni ja tulevaisuuden "suunnitelmani" eivät ole täysin tiedostettuja ja konkreettisia, vaan ennemminkin omien vahvuuksieni ja kiinnostuksieni mukaista "tunnustelua". Minulla on siis kirkas tavoite: itselleni paremmin sopiva työ ja elämä, mutta en osaa vielä sanoa, miten siihen voisin päätyä. Asian voisi sanoa toisinkin: haluan siis lakata jumittamassa nykyisessä, sinällään hyvässä elämässä, ja vaihtaa toisenlaiseen. Meillä on kuitenkin vain yksi elämä, enkä haluaisi viettää sitä (koko aikaa!) nykyisissä merkeissä. Vaihtelu virkistääkin.

Mitäpä siis tapahtuu, jos vihjaan jollekulle, että voisin tulevaisuudessa tehdä jotain muutakin kuin nykyistä? Saan osakseni tyynen vilkaisun ja kysymyksen, että "niin kuin mitä"? Kysymys on aiheellinen, mutta vastaus on vielä ennemminkin tunteen kuin käsitteiden tasolla. Siispä en pysty vastaamaan (enkä haluakaan).

Yllättävää on se, että miten sen jälkeen "haaveisiini" suhtaudutaan. Olen saanut siis kuulla, että "ei nykyisestä tilanteesta mihinkään voi lähteä, täällä on oltava", "ei töitä ole", "luuletko, että tuollaisilla romanttisilla haaveilla voi elättää itsensä (ja ilkeä naurahdus päälle)" jne. Täydellistä tyrmäämistä. Juuri yhtäkään kannustavaa sanaa en ole saanut.

Miksi siis mainitsisin kenellekään edes haaveilevani jostain muusta kuin nykyisestä elämäntilanteestani, kun se ei kerran "kenellekään kelpaa"? No, en miksikään, enää. Tiedän muutoksen olevan haasteellista (en nyt ihan tyhmä ole), mutta ei nykyinenkään elämä loppuelämän vaihtoehtona ole enää mahdollinen. Mieleni on valinnut toisin, tunnustellut toisenlaista suuntaa, tehnyt päätöksiä lupaani kysymättä.

Useimmat meistä ovat tehneet elämässään sellaisia valintoja (velat, lapset), jotka kaventavat vaihtoehtoja tai saaneet muuten elämää kaventavat lähtökohdat, mutta en silti usko siihen, että elämä olisi täydellisen vaihtoehdotonta. Liikkumavara on usein kapea, mutta ei sentään ihan hartioiden levyinen ahdas käytävä. Minulla liikkumavara on aiempien valintojeni ja hyvän tuurin johdosta aika leveä, mistä olen onnellinen. Silti mahdollisuuteni helposti rusennetaan kämmenelle, jos hieman edes vihjaan niistä. Se on surullista. Toivoisin itse, että ihmiset olisivat rohkeampia ja tavoittelisivat innokkaammin omannäköistään (mahdollisimman paljon omien arvojensa mukaista) elämää. Toivoisin aidon kannustavaa ilmapiiriä. Monet luovuttavat liian helposti.

Minusta on ilahduttavaa lukea tai katsella ohjelmia ihmisistä, jotka ovat lähteneet tavoittelemaan omaa elämää. Taival ei ole useinkaan ollut helppo, vaan ennemminkin monia haasteita ja itkuisia hetkiä sisältäviä, mutta silti he ovat onnellisempia kuin aiemmin. Miksi? Koska he toteuttavat elämässään omia arvojaan. Siihen minäkin ensisijaisesti tähtään, en välttämättä mullistaviin ulkoisiin muutoksiin (vaikka niihinkin). Olen nyt jo huomannut onnellisuuteni lisääntyneen, kun olen antanut elämässäni ja ajatuksissani enemmän sijaa itseäni kiinnostaville asioille. Näin sen pitääkin mennä, onnellisuuden etsinnän. En vain malttaisi odottaa, että jotain muutoksia tapahtuisi myös käytännön elämäni tasolla.

Tuesday, October 06, 2009

Riidat luonnollinen osa ihmissuhdetta... kai?

Olen nähnyt ja kuullut ihmisten (pariskuntien, ystävien) riitelevän keskenään, ehkä aikansa mököttävänkin ja myöhemmin sopivan. Tunteiden tuulettaminen näyttäisi kuuluvan ihmissuhteiden kehityskulkuun, koska elämä ei mitenkään voi olla aina kitkatonta, ongelmatonta ja molempien osapuolien mielen mukaista. Jatkuva tasainen arki on toki mahdollinen, mutta voi myös sisältää ongelmien kätkemistä.

Riita repii molempien osapuolien todelliset näkökulmat esille ja usein kyse ei ole elämää suuremmista asioista. Se voi tapahtua liioittelevin ja jopa vääristelevin sanankääntein, mutta tunteiden tuuletuttua (kannattaa odottaa tunnekuohun ohimenemistä) asioista usein voi keskustellakin jo asioina. Sen jälkeen tilanne voi olla jopa parempi kuin aiemmin avoimuuden puhdistaessa ilmaa tai pahimmassa tapauksessa on aika suunnata omille teilleen.

Teoriassa tiedän riidoista yhtä ja toista. Silti minulle riitaan liittyy ajatusketju: riita --> ihmissuhteen katkeaminen. Eikä välttämättä tarvitse olla edes kyse riidasta, vaan "asiaksi" käy ihan väärinkäsityskin, pieni mielipaha tms. toisin sanoen asian ei tarvitse olla edes mikään iso, se vain paisuu jotenkin omituisiin mittasuhteisiin.

Minulla ei ole montaa ystävää. Minulla on kuitenkin ollut ihmissuhteita, joissa olen jopa avautunut jonkin verran, ja aikanaan tekikin näitä ihmisiä sanoa ystävikseni. En kuitenkaan enää kutsuisi heitä ystävikseni, kun ajattelen, miten pienestä kitkasta he ovat minut hylänneet. Heitä on ollut yllättävän monta viime vuosina, niin monta, että minun tekisi mieli ajatella olevani itse pahasti viallinen. En kuitenkaan tee niin, koska mitäpä se hyödyttäisi.

Ei siis ole tarvittu kummoistakaan asiaa, kun minun suuntaani on kaikki kommunikointiluukut lyöty kiinni. Eräs ei saanut tahtoansa läpi, vaikka minulla oli perustelut sille, miksi en yksinkertaisesti jaksanut joustaa enää enempää (ajankäyttöön liittyvä asia). Toiselle ei saanut sanoa kuin häntä miellyttäneitä asioita. Yhdelle olisi pitänyt muistaa kertoa kaikki mahdollinen tapahtunut. Olisi ilmeisesti myös hyvä pitää yllä rautaista itsehillintää, jotta sanoisi vain harkittuja ja neutraaleja asioita höystettynä hyväksytyillä mielipiteillä.

Kun en huomannut, tajunnut ja ymmärtänyt, niin kävi miten kävi. Sitten olikin jo aivan liian myöhäistä.

En jaksa käsittää tuollaisia ihmisiä, jotka katkaisevat kaikki keskustelukanavat. Olen minäkin saattanut tehdä niin hetkeksi, jotta tunteeni ovat asettuneet, mutta mitään lopullista se ei ole ollut. En minä jaksa jostain yhdestä lausahduksesta mököttää lopun ikääni. Asiat asioina ja suhteellisuudentajua kehiin, elämä sisältää oikeitakin huolia (sinällään mitenkään mielipahaa vähättelemättä).

Surettaa vain se, miten olen menettänyt luottamukseni ihmisiin. Tuntuu todella kannattamattomalta avautua kenellekään, kun todennäköistä on, että toinen suuttuu jonain päivänä harkitsemattomasta lausahduksestani ja häipyy iäksi. Tulee tunne, että ei kannata panostaa. Vai pitäisikö ihmissuhteita oletuksenakin pitää kertakäyttöisinä, niin kuin näyttää olevan ajan tapa? "Ei sovi minun hipiälleni, vaihdanpa parempaan."

En sano, että ihmissuhteissa pitäisi väkisin sinnitellä. Ei toki. En vain ymmärrä, mikä asia voi olla sellainen, että keskustelulle (edes yhdelle sanalle) ei ole enää sijaa. Miten yksi, ehkä jopa vain muutaman sekunnin mittainen hetki, voi mitätöidä koko aiemman, kenties jopa tosi hyvänkin historian. Näköjään voi ja sen kun vielä ymmärtäisi. Minusta sanaton hylkääminen on kostamista ja todella häijyä sellaista.

(Täytyy nyt tähän loppuun vielä mainita, että ei minua sinällään haittaa se, että nämä ihmiset päättivät lähteä omille teilleen. Toki olen loukkaantunut syytöksistä, joihin en saanut vastata, mutta totta puhuen en todellakaan kaipaa näitä ihmisiä enää. Minusta on hyvä lähteä eri teille, kun näkemys ystävyydestä on niin kovin erilainen (esim. yksi hetki voi mitätöidä toisen ihmisen täysin). Ainoa asia, mikä vaivaa on se historia, mikä näissä suhteissa oli myös hyvää: olisi ollut hienoa kiittää niistä lukemattomista yhteisistä hetkistä, joista olen aidosti kiitollinen. Siis jotenkin hyvästellä.)

Sunday, October 04, 2009

Kirjahylly on tavaramagneetti - viikko 22

Romuprojektini myötä olen huomannut, miten helposti tuleekaan ostettua "pientä kivaa". Siis ihan tarpeellisiakin juttuja, mutta myös esimerkiksi kotia kaunistavaa, ei niin välttämätöntä tavaraa. Olen ajatellut, että ostelen poikkeuksellisen vähän mitään kestotavaraa tai vaatetta, mutta nyt kun olen kirjaillut niitä ylös tulos on yllättävä! Useimpina viikkoina olen joutunut pohtimaan sitä, että mistä luopuisin ostojeni vuoksi. Huh. Ja silti tunnen pientä innostusta kirpparikierroksille, vaikka en tarvitse mitään (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta). Niin se vain menee, höh.

Viime viikolla en ostanutkaan mitään, mikä on varsin ilahduttavaa.

Olen huomannut kirjahyllyni olevan varsinainen tavaramagneetti. Ei minulla kirjoja ole mitenkään erityisen paljon, koska en keräile niitä, mutta usein pohtiessani, että mihinhän tämänkin tavaran loppusijoittaisin tai laskisin kädestäni, kirjahyllystä löytyy sopiva kolonen. Olenkin oppinut jossain määrin inhoamaan kirjahyllyäni, se ei ole koskaan oikein itseäni miellyttävä. Sen lisäksi, että se on aluperinkin ruma, se pursuilee täynnä sekalaista romua, hyh.

Siispä päätin tällä kertaa karsia kirjoistani. Valitsin kaksi joskus muinoin saamaani kirjaa. Olen erittäin huono luopumaan saadusta tavarasta, mutta joskus niinkin on pakko tehdä - nyt se on itseasiassa helppoa, kun näiden kahden kirjan antajaa en halua enää muistaa tai muistella. En edes pidä näistä kirjoista ja pientä selailua lukuunottamatta en ole niihin edes perehtynyt.

Näistä kirjoistani tulee mieleeni, että en halua omistaa tavaraa, joihin liittyy negatiivisia muistoja. En toisaalta myöskään halua omistaa tavaraa, joka ei tunnu omaltani tai ei edusta arvojani. Toivon näiden kahden lauseen muistuvan tulevina viikkoina mieleeni, kun valitsen poistettavia tavaroitani. Arvot ja muistot, niitähän meidän tavaravuoremme myös edustavat.

Thursday, October 01, 2009

Olipa kerran äidinkielenopettaja

Kahdeksasluokkalainen pitkätukkainen tyttö käveli koulutietään posket innostuksesta punoittaen: olihan repussa runsaasti työtä vaatinut valmis kirjallisuusanalyysi kirjasta, josta tyttö oli kovasti pitänyt. Tyttöä hymyilytti. Tyttö oli tehnyt työtä monena iltana, kirjoittanut ja korjannut virheitä, hionut sanamuotoja ja lauseita ja miettinyt sisältöä ja kirjan sanomaa. Lopulta analyysi oli ollut valmis ja puhtaaksikirjoitettu ystävän kirjoituskonetta lainaten. Kone oli nakuttanut edellisenä iltana myöhään, mutta valmista oli tullut. Siistiä jälkeä. Askel oli kepeä asfaltilla, kun tytön ylpeät askeleet löivät rytmikkäästi kulun tahtia.

Tyttö istui pulpettiinsa hymyillen. Äidinkielenopettaja saapui luokkaan punaiset hiuksensa heilahtaen ja todeten, että on aika kerätä kirjallisuusanalyysit. Tyttö antoi haikeasti, mutta innokkaasti omansa, ja tunsi sisällään innostuneen odotuksen tulevasta palautteesta: harvoin tyttö näin hyvin panosti kirjallisiin töihinsä, vaikka varsin hyvä koulussa olikin.

Opettajan kerättyä työt pöydälleen sekavaksi kasaksi sanoi hän punaisia hiuksiaan silmiltään pois työntäen pitävänsä työt, eli että niitä ei palauteta. Tyttö säikähti: hän nimenomaan halusi takaisin oman, koko sydämellään tehdyn työnsä! Apua! Hän harkitsematta sanoi jotain, mitä myöhemmin ei enää muistanut. Jotain epätoivoisen sävyistä se oli liittyen siihen, että työt ovat oppilaiden omia ja ne pitää palauttaa tai ainakin asiasta olisi pitänyt sanoa aikaisemmin, jotta olisi tiennyt ottaa kopion. Tyttö oikein säikähti sanomisiaan, koska harvasanaisena ja kilttinä tyttönä hän ei muistanut aiemmin moista tehneensä. Mistä sanat nyt luikahtivat, varoittamatta, vapaina? Säikähdys vei pelon ja heikon itseluottamuksen hetkeksi pois ja sanat tulivat, tulvana, hätäisenä, epätavallisena. Mitä ihmettä!

Opettaja sanoi jotain. Tyttö ei enää muista, että mitä. Opettaja sanoi lisää ja sen tyttö muistaakin. Opettaja palauttaa työt kaikille muille, mutta ei tytölle. Tyttö istuu tyrmistyneenä ja surullisena, eikä uskalla avata suutaan enää. Eihän se mielipiteen kertominen näyttänyt hyvä asia olevankaan, parempi olla hiljaa ja nöyrä. Niin kuin tyttö siitä lähtien olikin.

Kului joitain viikkoja. Lupauksensa mukaisesti opettaja palauttikin työt, mutta ei tytön työtä. Tyttö tunsi suurta surua ja nöyryytystä, vihaakin epäoikeudenmukaisesta kohtelustaan. Hän ei myöskään saanut minkäänlaista palautetta työstään, ei sanaa, ei arvosanaa. Tyttö saisi työnsä takaisin kevään viimeisenä koulupäivänä, kuului lupaus punaisten hiusten takaa.

Kevään viimeinen koulupäivä oli aurinkoinen. Todistukset jaettiin, minkä jälkeen pihalla käveli yksinäinen tyttö miettien, mitä tekisi. Hänen sisällään risteilivät monenlaiset tunteet vihasta suureen suruun, mutta ennen kaikkea epätietoisuus: mitä hänen pitäisi tehdä? Tyttö lähti aikansa odotettuaan itkien kotiin.

Syksy saapui pimenevine iltoineen ja uuden lukujärjestyksen mukainen arki palautti kesän rikkoman rytmin. Tytön pelokas olo äidinkielenopettajan kohtaamisesta vaihtui pian suureen yllätykseen: opettaja olikin vaihtunut. Ehkä tämä tästä, tyttö tuumi. Unohdan menneet ja keskityn kouluun. Silti tyttöön sattui ja hän oli aiempaakin varovaisempi. Aikuiset voivat olla arvaamattomia.

Kuukausia kului ja uusi äidinkielenopettaja ei pitänyt tytöstä. Heti alusta lähtien kohtelussa oli outo sävähdys, jonkinlainen hyljeksintä, huomiotta jättäminen. Tyttö suri, mutta nieli kaiken sisälleen. Hän ei puhunut asiasta edes ystävilleen. Mistä uusi opettaja tiesi kannustaa tytön kavereita, mutta jättää tytön ulkopuolelle?

Vuosien päästä tytöllä on vahva tarve puolustaa oikeudenmukaisuutta, itseään ja muita epäoikeudenmukaisuutta kokeneita. Ei hän riidellä halua, mutta on valmis tarvittaessa puolustautumaan ärhäkkäästi, punaisten hiusten hehku aina silloin tällöin mieleen jostain syvältä nousten. Jotain meni rikki, silloin kauan sitten.