Mystinen selkäsärky

Posted on 9:44 AM In:
Minulla on toisinaan omituista selkäsärkyä. Olen yrittänyt pohtia eri tekijöitä, jotka voisivat laukaista sen, inhottavan, kuin pienistä nipistelyistä koostuvan, koko selän alueella jäytävän särkykokoelman, joka on nimenomaan lihaksissa tai muissa pehmytkudoksissa. Se valtaa helposti koko tietoisuuden ja häiritsee kaikkea olemista ja tekemistä inhottavuudellaan eikä siihen näytä auttavan mikään muu kuin paikallaan makaaminen, mitä yleensä en siinä tilanteessa voi tehdä.

Olen käynyt siis eri tekijöitä läpi. Liikunta: yleensä säryt tulevat sattumanvaraisesti liikuntaan nähden. Olen tälläkin viikolla liikkunut hyvin, mutta silti särky on tullut. Ruokailu: olen syönyt melko hyvin, mutta ehkä olisin voinut syödä monipuolisemmin. Olen unohtanut ottaa magnesiumia parina päivänä, jota olen yrittänyt tähän vaivaan (todennäköisesti tuloksetta) kokeilla. En usko, että ruokailulla olisi särkyyn vaikutusta, mutta aivan varma en ole.

Nukkuminen: en ole tällä viikolla malttanut laittaa ajoissa nukkumaan. Yleensä särkyihini liittyy vähän nukkuminen tai unen huono laatu, eli unella on vaikutusta. Stressi: viime aikoina tätä viikkoa lukuunottamatta ei ole juuri stressiä ollut ja särky on tullut taas tällä viikolla stressin "kaverina". Yleensäkin stressi ja särky näyttäisivät liittyvän yhteen. Istumisasento: istun vaihtelevasti, välillä hyvin ja välillä huonosti. Stressatessani istun jäykemmin ja huonommin kuin yleensä, joten vaikutusta voi olla.

Olen siis päätellyt selkäsärkyni johtuvan stressistä ja unen puuttesta. Miten se voi olla mahdollista? Kertooko kehoni, että elämäni on sillä hetkellä vääränlaista, itselleni epäsopivaa? Oikeassahan se on, mutta miten ihmeessä pystyisin välttämään stressiä ja univajetta, jotka kuuluvat normaaliin arkeeni? Ei särynkään kanssa pysty elämään, joten tilanne on haasteellinen.

Tämä särky on mielenkiintoinen viesti. Aivan kuin se olisi yksi sysäys sellaiseen elämään, jota oikeasti kaipaisin. Minua häiritsee vain se, että en voi sen syistä olla aivan varma, vaikka tietyt olosuhteet näyttävätkin herättelevän sitä (vai kuvittelenkohan vain?). Silti se tuntuu myös vinkiltä jostain muusta, onkohan minulle tulossa tästä jotain suurempaa vaivaa? Miksi?

Ikääntyneitä tyynyjä - viikko 13

Posted on 9:30 AM In:
Viime viikon hankintoihini kuului kaksi tiettyyn tarkoitukseen hankittua tarjouspaitaa sekä kaksi tavaraa. Tähän kun lisää viikottaisen romuprojektikiintiön, minun on luovuttava peräti kuudesta tavarastani tai vaatteestani, joten päädyin (vaatehankinnoista johtuen) luopumaan kolmesta paidasta, yhdestä hameesta (niitä näkyikin vielä löytyvän) ja kahdesta tyynystä.

Tyynyistä luopumista mietin pitkään: kyseessä on varsin vanhat tyynyt, ainakin teini-ikäisestä asti minulla olleet, mutta viime vuodet kaapissa viettäneet littanat, joskus jopa pestyt tyynyntapaiset. Pitäisikö sellaisia säilyttää vierasvarana? Ei minulla kyllä juuri koskaan ole ollut yövieraita, joten siihen on vaikea vedota säilytyshimossaan. Mitä minä sitten niillä tyynyillä teen? Niinpä niin.

Omia nukkumistyynyjäni olen vaihdellut säännöllisesti eli sitä mukaa, kun ne huonoksi menevät. Sanotaan kai, että tyynyjä pitäisi vaihtaakin usein, mutta kuinkahan moni oikeasti tekee niin. Minä olen yrittänyt, tosin jos olen tykännyt jostain tyynystä kovastikin, niin olen yrittänyt pesulla pitää siitä huolta ja jatkaa sen ikää. Hyvä tyynyhän on kuitenkin kullan arvoinen, vaikka en ole tainnut koskaan saada huonosta tyynystä mitään vaivoja.

Täytyy kyllä sanoa, että maallisesta omaisuudestaan on tosi vaikea luopua, vaikka kyseessä olisikin jokin tavara, jota ei oikeasti tarvitse. Minä olen selkeästi ydinsotaan varautuva, jonka pitää saada säilyttyä kaikki mahdollinen käsiin osuva, jotta selviäisi kymmenien vuosien elämästä jossain keskellä ei-mitään olevassa suojabunkkerissa, kun muut käyvät sotaa tms. Huoh itselleni.

Onnellisuudesta

Posted on 11:55 AM In: ,
Edelliseen kirjoitukseeni saamastani kommentista jäin pohtimaan onnellisuutta. Useimpien tavoitteenahan se on, mutta miksi se on niin vaikea saavuttaa? Vastauksia on varmasti monia, mutta jos pohdin asiaa omasta näkökulmastani, niin mieleeni tulee ainakin kaksi syytä: sitä haetaan väärästä paikasta, väärällä tavalla ja onni määritellään usein väärin.

Onneahan ajatellaan usein sellaisena jatkuvana hurmion kaltaisena tilana, mutta oikeastihan sellainen tila ei voi jatkua aina ja koko ajan. Ehkä parempi sana kuvaamaan sitä, mitä yleensä tavoitellaan, on tyytyväisyys. Hetkellisen onnentunteen voi saavuttaa tekemällä jotain tosi hauskaa tai vaikkapa käyttämällä alkoholia, mutta se ei ole kestävää. Yleinen tyytyväisyys ja mielenrauha ovat kuitenkin kantavampia tuntemuksia ja luulen monien tavoittelevan niitä, mutta niihinkin piilee loukku, joka on hyvä tiedostaa ja johon moni lankeaa: tylsistyminen!

Tylsistymisen iskiessä hyvään ja tasapainoiseen elämään ihminen usein näppärästi ryntää ostamaan jotain piristävää tavaraa tai palvelua tai hakee hetken huumaa uudesta ihmisestä. Sama tylsistyminen kuitenkin iskee taas joskus, joten taas täytyy tehdä jotain, ostaa jotain tai etsiä uusi ihminen. Onko onni siis sitä, että etsitään koko ajan uutta, vaihtelua? Ehkäpä se joillekin on sitä, mutta perille he eivät löydä, koska määränpäätäkään ei heillä ole.

Minä arvelen onnen löytyvän omasta itsestään, sisäisesti, mutta vasta sitten, kun perustarpeet on tyydytetty. Jos suoja löytyy, on toimeentuloa tarpeidensa tyydyttämiseksi ja mitään uhkaa ei ole, niin sen jälkeen varsin moni onnellisuuteen liittyvä asia on itsestä kiinni. Ainoana asiana, johon ei itse voi kovinkaan paljon vaikuttaa, on ihmissuhteet, mutta ehkäpä vähemmilläkin ihmissuhteilla voi elää onnellista elämää, jos kaikki muu on suunnilleen kunnossa. Toinen haasteellinen järjestettävä nykyään on toki toimeentulokin.

Ihminen on ahne ja pyrkii koko ajan ahnehtimaan lisää (tavaraa, tilaa, valtaa, mainetta yms. itselleen hyödyllistä), ja se ruokkii tyytymättömyyttä. Koko ajan on tyytymätön olo, kun jotain puuttuu, mutta ongelmana on se, että aina puuttuu jotain. Jos ei oikeasti puuttuisikaan, viimeistään mieli kehittelee jonkin ongelman, joka pitäisi saada ratkaistua, ja sitten, kun ongelma on ratkaistu, vasta SITTEN minä olen onnellinen. Eli en ikinä.

Minä olen opetellut vaientamaan sisäistä ahneuden ääntäni ja olemaan tyytyväinen niihin asioihin, jotka elämässäni ovat oikeasti hyvin. Olen opetellut hyväksymään tiettyjä puutteitani ja nojaamaan vahvuuksiini ja elämäni hyviin puoliin. Ei se ihan helppoa ole ollut ja taipaleeni on vasta alussa, mutta tällainen "pysähtyminen" (kuitenkaan pysähtymättä) tuntuu hyvältä ja helpottavalta. Itsensä kehittäminen on toki palkitsevaa ja sitä kannattaa ehdottomasti harrastaa, mutta sekin voi olla suorittamista suorituksen vuoksi, ulkoisten tekijöiden vuoksi, mikä ei välttämättä motivoi, vaan kuluttaa voimia. Kestävä itsensä kehittäminen itsensä vuoksi (ja sitä kautta muutakin hyödyttäen) on aidosti motivoivaa ja voimia säilyttävää.

Ehkä onnen avaimen löytää sitä kautta, että saavuttaa jonkinlaisen tyytyväisyyden ja mielenrauhan, antaa itsensä tyytyä siihen hyvään, mitä jo on, eikä lähde mukaan kuluttamista ja kertakäyttöisyyttä ihannoivaan oravanpyörään, joka ei ikinä pysähdy. Ei onneaan kannata etsiä loputtomiin, koska tavara on kuitenkin aina tavaraa ja ihmiset ihmisiä: täydellisyyttä ei ole. Jos oppisi olemaan itsensä ja vallitsevien olosuhteiden kanssa, mutta kuitenkin tekemään parhaansa, voisi ehkä saavuttaa sellaisen tyytyväisyyden, jota onnellisuudeksikin voisi kutsua. Ainakin ajoittain.

Olen pohtinut ulkopuolisuuden tunnetta hyvin paljon. Sitä en ole vielä ratkaissut, että mistä se oikeastaan kumpuaa ja miksi sellainen olo ikään kuin "täytyy" syntyä ja olla olemassa, vaikka kaipa suurimpana osatekijänä on omien sosiaalisten taitojen puute (kontaktin ottamiseen liittyvien taitojen puute ja/tai kyvyttömyys solmia läheisiä ihmissuhteita ja ylläpitää niitä). Se on kuitenkin selvää, että suurta kärsimystä noiden taitojen oppimattomuus aiheuttaa.

En voi olla pohtimatta myös kouluampumisia. Kokivatkohan ampujat, että he olivat ulkopuolisia eikä heillä ollut mitään keinoa päästä mukaan ympäröivään maailmaan? Katselivatko he katkerina sivusta muiden oikealta elämältä vaikuttavaa elämää, kun itse täytyi katkerana vain tyytyä lähinnä omaan seuraansa ja lopun ikänsä kestävään ulkopuolisuuteensa? Kuinkahan moni oikeasti pohtii vaarallisia mietteitä katsellessaan ympärillään näkyvää sosiaalista ilonpitoa, johon itsellä ei ole eikä todennäköisesti koskaan tule olemaan mitään osaa? Kuinkahan moni joutuu tukahduttamaan itsensä, tunteensa ja taitonsa siihen, että ei kertakaikkiaan pääse mukaan, vaikka joskus yrittäisikin? Kuinka kauan pettymyksiä ja itsensä tukahduttamista jaksaa ja katkeruuttaan saa pysymään hallinnassa ennen kuin se jäytää sisukset tai ympäristön rikki?

Ei näissä asioissa voi ketään syyttää, koska nämä tilanteet ovat niin monien asioiden mutkikas vyyhti. Taustalla on ehkä kasvatukseen liittyviä ongelmia, sosiaalisuuden oppimattomuutta, persoonan piirteitä ja ympäröivien ihmisten nuivaa käytöstä, menestyjien suosimista ja heikompien syrjimistä. Jos siis halutaan syyttää, sormi osoittaisi moneen suuntaan. Niistä monista pienistä asioista voi syntyä yksi iso solmu.

Tunnustan joskus oikein huonona hetkenä tuntevani valtavaa katkeruutta nähdessäni menestystä ja sosiaalista hauskanpitoa, sellaista, että pimeissä fantasioissani tuhoan moisen lähistöllä näkyvän ilonpidon ja/tai ylimielisyyden (ihan siitä syystä, että "eipähän heilläkään ole sitten hauskaa, kun ei minullakaan ole"). Luulen kuitenkin, että näitä "fantasioita" on monella muullakin, mutta niistä ei puhuta, koska ne näyttävät sairailta ja ovat vahvasti halveksittuja ("ei saa ajatella noin"). Tärkeä raja menee kuitenkin siinä, miten oikeasti käytännössä elämässään toimii, meneekö polttamaan jonkun ökytalon asukkaineen vai en. Minä en mene, minä fantasioin silloin, kun on niin paha olo, että mihinkään positiiviseen ja rakentavaan ei pysty.

Itselleni ratkaisuksi olen huomannut sanonnan "poissa silmistä, poissa mielestä". Jos jokin asia herättää minussa katkeruutta, hakeudun toisenlaiseen paikkaan, tilanteeseen. Siksikin haaveilen tietynlaisesta asumisesta ja elämästä, jotta saisin silmistäni pois tietyt, suorastaan normaaliin elämään kuuluvat asiat (mutta ei minun elämääni kuuluvat) ja samalla olisin sellaisessa ympäristössä, jossa voisin toteuttaa niitä itselleni tärkeitä ja elämää ylläpitäviä asioita, joihin jopa minullakin on mahdollisuus.

Olen varma, että tämä nykymeno sairastuttaa helposti, jos on itselleen vääränlaisessa ympäristössä ja yrittää mennä väärän betonioven läpi. Se oman paikkansa löytäminen ei vain ole ihan helppoa eikä aina edes tiedä, missä se oma paikka voisi olla. Joskus kuitenkin tietää, missä se ei ainakaan ole, ja se on hyvä alku.

Kotona on hyvä ja huono olla

Posted on 1:14 PM In: ,
Minä viihdyn kotona, vaikka kotini ei ympäristönä mikään unelmapaikkani olekaan. Se on kuitenkin oma pieni reviirini ja paikka, jossa saan olla rauhassa ja oma itseni. Silti kaipaan elämääni hieman liikettäkin eli siis sitä, että voisin välillä käydä jossain muuallakin. Erityisesti näin kesällä kuuma, ankeahko asunto ei houkuttele.

Yllättäen olen viime aikoina päässyt hieman liikkeelle. Minulla ei oikeastaan ole juuri paikkoja, joissa vierailla, joten tällainen viime aikojen pienen pieni aktiivisuus on tosi poikkeavaa. Minulla on kuitenkin ollut pääasiassa kivaa ja mielikin on virkistynyt. Täytyy kai yrittää kehitellä jotain muutakin kodin ulkopuolella tapahtuvaa aktiviteettia, jota voisi tehdä vaikkapa yksinkin, ilman että täytyisi olla tuttavia jollain toisella paikkakunnalla.

Pelkästään kotona oleminen jotenkin jumittaa, varsinkin mielen. Maailma supistuu pieneksi piiriksi kodin, kaupan ja työpaikan välille ja se ei tunnu hyvältä eikä terveeltä. Tarvitsen väljempää tilaa ja uusia maisemia, jotta mieleni saisi mielialaa ylläpitäviä virikkeitä. Suomi on kesällä mukava ja kaunis paikka, joten kannattaa kierrellä paikkoja, jos vain vain.

Hmm... täytyy todeta, että näihin pienen pieniin aktiviteetteihini liittyy hieman sosiaalistakin ulottuvuutta - minua on siis piristänyt sekä kotoa poissa oleminen että sosiaalisuus. Harmi, että tuollaisen järjestäminen normaaliarkeen on niin vaikeaa ellei jopa mahdotonta. Erityisesti talvella, kun on pimeää ja kylmä, ei usein vain jaksa lähteä mihinkään.

Olen saanut vaatekaappini järjestykseen. Poistoja sieltä löytyi muutama pussillinen, mikä tuntuu aivan käsittämättömältä: kaappi on edelleen varsin täysi, vaikka joko kierrätykseen tai varastoon on menossa useampikin pussillinen vaatetta. Huh, ja silti minusta tuntuu, että minulla ei ole juuri oikeanlaisia vaatteita, vaan lähinnä tylsiä peruspaitoja ja tavalla tai toisella tylsiä JA epäkäytännöllisiä housuja. Kai nykyään asiat on vain jo niin hyvin, että vaatteistaan saa järjestettyä itselleen hetkettäin elämää suuremman ongelman ;)

Laskeskelin viime viikon hankintojani, joita ovat maustepurkit. Minulla on pusseissa hankittuja mausteita, joita ei siis saa valmiiksi maustepurkeissa. Olen yrittänyt jo pidempään löytää söpöjä maustepurkkeja niille, usein käyttämilleni mausteille, mutta eipä löydy! Voisi kuvitella, että jostain kaupasta löytyisi pieniä purkkeja, mutta ei. Siispä ostin 4 pientä kelvollista purnukkaa, mutta kauniiksi niitä ei voi sanoa. Käytännöllisyydestä en osaa vielä sanoa.

Vaatepinojeni suoristumisen kunniaksi luovun tällä viikolla viidestä neuleesta ja yhdestä t-paidasta. Minä olen neuleihminen (viluisena pidän niistä), joten niitä on kertynyt, mutta harvemmin löydän sellaisia neuleita, joista oikeasti pidän. Usein jonkin aikaa pidettyäni jotain neuletta totean sen jotenkin huonoksi: omituisen malliseksi, liian säkkimäiseksi, kutisevaksi tai jotenkin muuten itselleni epäsopivaksi. Lisäksi minusta useimmat näkemäni (käyn harvoin vaatekaupoissa) neuleet ovat ihan luokattoman rumia.

Mitähän on oikea elämä?

Posted on 10:37 AM In:
Kesäväsymys meni hiljalleen ohi ja tämän viikon olenkin ollut yllättävän pirteä. Nukkunut olen yhtä paljon (eli vähän) kuin viime viikollakin, mutta olo on silti ihan erilainen. En tiedä, mikä on muuttunut - muu kuin että aloitin rautakuurin viime viikolla.

Aamu-tv:stä katselin haastattelua, jossa haastateltava ihmetteli, miksi lomalla täytyy "päästä" pois kotoa (hän siis viihtyy vallan mainiosti kaupunkiasunnossaan - hyvä tietysti niin). Minullakin se on erityisesti näin kesäaikaan toiveenani, koska kesällä korostuu se, että asun pienehkössä betonikuutiossa, joka kuumenee sietämättömäksi kesäaikaan. Jos menen ulos, joka puolella tuntuu pyörivän ihmisiä, joita en ympärilleni halua. Luonto on vain kaukainen muisto jonkin pihapuun muodossa. Eli ei, en todellakaan halua näivettyä kotonani itselleni epäsopivassa ja suorastaan ahdistavassa elinympäristössä, joka useimmiten vielä huutaa siivoamista eli raatamista (mitenhän talvella kotiolot tuntuvatkin siedettävimmiltä?).

Jokin aika sitten pääsin nauttimaan olostani itselleni varsin poikkeuksellisessa ympäristössä: ympärilläni oli pienen paikkakunnan luonto ja rauha ja ennen kaikkea tilaa. Mieleni pääsi vihdoin edes hetkeksi irtautumaan jatkuvasta pingottuneisuuden tilastaan, mikä oli ihana helpotus. Silloin sain taas kipeän muistutuksen siitä, että millaisessa ympäristössä minun olisi syytä asua, jotta voisin parhaiten ja ennen kaikkea viihtyisin.

Tarvitsen ympärilleni tilaa. Sen tilan ei tarvitse kuitenkaan olla mieletön määrä asumiseen tarkoitettuja neliöitä, vaan myös ympäristön väljyyttä, sellaista tilaa, jolla ei hääri kymmenittäin naapureita ja muita (usein ei-toivottuja) kulkijoita. En minä kaipaa ihmisiä ympärilleni, muita kuin läheisiäni. Jos kaipaan ihmisiä, voin ihan itse mennä heidän joukkoonsa itse valitseminani aikoina, mutta en haluaisi arkiolemiseni olevan pakkoa olla tuntemattomien ihmisten keskellä betonikuoreen sullottuna, jossa onneksi sentään seinät edes hieman rajaavat reviiriäni. Sitä paitsi, jos jonnekin tungetaan paljon ihmisiä samalle aluelle, sosiaalinen oleminenkin kärsii: ihmiset eivät enää ole ystävällisiä ja juttelevaisia, vaan kiireisiä, naama nyrpeänä paikasta toiseen kirmailevia, keskenään kilpailevia ja omiin porukoihinsa sulkeutuvia.

Minä en tarvitse kaupunkien keskustoja enkä ostoskeskuksia. Mitä niillä arkena tekee? Viihdyttää itseään? Viihdyn kyllä paremmin ihan jossain toisaalla. Huomaan kaupassa käydessänikin (kun ensin betonin ympäröivässä arkimaailmassani sinne pakosta raahaudun), että hermojani vain kiristää ympäröivä ankeus ja ruuhkaisuus, olen kiukkunen ja ärtynyt ja stressitasoni nousee välittömästi. Itseäni inhottaa se ärtymys ja inho, jota tunnen muita kohtaan. En minä ole sellainen inhottavuus normaalisti, kyllä minä hymyilen ystävällisesti ja kuljen kepeästi.

Eihän aina ole ollut näin, joskus nimittäin jopa nautinkin ympärilläni olevasta hälinästä. En vain enää kaipaa sitä missään määrin, koska olen huomannut, että ei se anna minulle mitään. Aikanaan kaupunkielämä oli lupaus sosiaalisuudesta, aktiivisuudesta, harrastuksista ja toimeentulosta, mutta ehkä se olikin vain harhakuva. Hälinä onkin vain muistutusta kiireisestä kaupunkilaiselämäntavasta, kulutuksesta, biletyksestä, rakentamisesta, liikenteestä ja runsaasta työnteosta, mitkä eivät enää merkitse minulle juuri mitään. Se ei nimittäin tunnu oikealta elämältä, vaan joltain näytelmältä, jota on pakko katsella joka päivä. Pakko osallistuakin, haluaa tai ei, koska jos ei osallistu, joutuu syrjään työnnetyksi. Tosin vääränlaisena persoonana joutuu väkisinkin enemmän tai vähemmän syrjään työnnetyksi.

Luulin, että lupaus täyttyisi, mutta ennemminkin huomasin, että eihän muualtakaan mitään puutu. Se, mikä näytti aikanaan kaupunkiympäristössä paljolta, onkin nykyään pientä, kiireistä, kilpailtua ja kaavamaista, ja se mikä näytti jossain "tuppukylässä" pieneltä, onkin suurta, avointa ja mahdollisuuksia tarjoavaa (riippuen omasta aktiivisuudesa). Kaikkea ei voi joka paikassa saada, mutta itseni kaltaiselle persoonalle tietynlainen ympäristö tarjoaa selvästi enemmän kuin toinen. (Miksi pitää kasvaa ja oppia itsestään kipeitäkin asioita?)

Oikeassa elämässä ei ole kiire (meillä on jo kaikki tarvittava tarpeidemme tyydyttämiseksi, aikataulut ovat vain ihmisen keksintöä eikä maailma rehkimällä valmistu), oikeassa elämässä ajatuksille on tilaa, jolloin voi syntyä jotain uuttakin sen sijaan, että ne ajatukset ovat kahlehdittuna merkityksettömään suorittamiseen, näyttelemiseen ja saman toistamiseen.

Onnellisia ovat he, jotka kokevat nykymenon omakseen. Heillä on niin paljon helpompi olla kuin minunlaisillani, jotka yrittävät ja toivovat kovasti löytävänsä pakokeinon omaan, oikeaan elämänmenoon, joka mielenpohjalla kaihertaa joka päivä. Toisaalta toivoisin kovasti, että itsekin voisin sopeutua, koska se olisi helpoin ratkaisu, mutta mieleni haraa vastaan kaikin keinoin. En minä halua taistella mieltäni vastaan.

"En minä tänne kuulu, ei täällä ole minulle paikkaa, ei nämä ihmiset ole "minun" ihmisiäni eikä minua hyväksytä tällaisena kuin olen. Minä tukehdun tänne, menetän luovuuteni ja kykyni ajatella avoimesti, kadotan sosiaalisuuteni ja saan tilalle vain ylikorostunutta ja vääristyneen ahdistunutta inhoa kaikkea kohtaan. Minä en saa täällä käyttää parhaita puoliani ja taitojani, koska minulle ei ruuhkaisuuden, tylyyden ja kovan kilpailun vuoksi ole tilaa. Minä näivetyn nurkkaani ja kadotan itseni. En halua sitä, vaan haluan olla täydesti minä."

Tuolta minusta tuntuu.

Hankin viime viikolla 5 eri kokoista koria tai muuta säilytyslaatikkoa. Tarkoituksenani on niiden avulla saada tavarakaaosta hallintaan, eli kun tavarat kahlehditaan laatikkoon tai koriin, ne ovat kasassa yhdessä paikassa. Nythän eräs ongelmani on ollut myös se, että erästäkin yläkaappia avatessani joka kerta jännittää, saanko tavarasateen niskaani. Kohta siis en saa ja samalla tavaramassan siirtely ja järjestely käy sutjakkaammin.

Yritän parhaani mukaan luopua mahdollisimman monesta tavarastani, mutta vaikeaa se on. Siksi yritän joitain romppeita siis edes hallita. Olen miettinyt nyt järjestyksen lisääntyessä kodissani, että haluankohan vain ympäristön järjestyksellä saada elämääni hallinnan tuntua: kun ympäristöstäni poistuu kaaos, pääni sisällä oleva myllerrys myös rauhoittuisi. Ajatus on jotenkin hassu, mutta ei mielestäni kaukaa haettu: jos kokee, että elämässä on hallitsemattomia asioita, hallinnan tunne edes jollain osa-alueella luo jonkinlaista turvallisuutta, vaikka kyse olisikin "vain" siisteydestä ja omasta kodista. Sitä paitsi, onhan erilaiset värikkäät laatikot ja korit varsin nättejä verrattuna epämääräiseen tavaraläjään ja pikkuesineisiin käytännöllisyydestä puhumattakaan.

Vastapainoksi olen päättänyt tällä viikolla luopua läjästä vanhentunutta elektroniikkaa ja aiemmin pois heittämiini tietokoneisiin liittyviä romuja. Pois lähtee siis vanha pönttömallinen näyttö, näppäimistö, pari hiirtä ja pari kaapelia. Olen hyvin helpottunut, että pääsen eroon isosta näytöstä, joka vie tosi paljon tilaa ja painaa hirmuisesti ja joka ei enää ole edes toiminut. Vanhojen näppäimistöjen, hiirien ja kaapeileiden säilytyksessä taas vain ei ole mitään mieltä, kun uudet tuppaavat tulemaan uusien tietokoneiden mukana ja halvallahan noita saa mieluisampiakin, joten ei ole mitään järkeä pitää varalla jotain itselleen ei-mieluisaa kaapin täytteenä.

Liikaa uutisia ja "tuksuja"

Posted on 12:26 PM In:
Nykyäänhän uutisia tulvii monesta erilaisesta lähteestä suorastaan jatkuvana virtana: netistä, sanoma- ja muista lehdistä, TV:stä ja radiosta. Minä seuraan usein uutisia Amppareiden kautta (siis silloin, kun olen tietokoneen ja netin ääressä), mutta toisaalta se ei tunnu oikein hyvältä: minulle tulee sellainen olo, että olen jatkuvasti kiinni jossain, "sitoutunut" tietovirtaan, joka syytää kaikkea mahdollista tietoisuuteeni ja omalle henkilökohtaiselle reviirilleni.

Minä toki nautin uutisten lukemisesta ja seuraamisesta: viikonloppujeni suuri ilo on herätä aamulla hitaasti ja lukea sanomalehteä vielä hitaammin höyryävä teekupponen kädessä. Siitä tulee rento olo, ja samalla saan mielelleni jotain leppoisaa askarreltavaa rajoitetun uutispaketin ääressä.

Netin uutisvirta on ihan eri asia kuin sanomalehti. Sanokaa minua vanhanaikaiseksi, mutta olen huomannut nauttivani huomattavasti enemmän painetun tekstin lukemisesta juuri siinä asennossa, kun kulloinkin satun haluamaan, kuin nopeasta bittivirrasta jonkin koneen parissa (joitain nettilehtiä on kyllä mukava seurata). Painetun sanan voi annostella itselleen sopivammin kuin sähköisen, ja siinä on helpompaa rajata se, mitä haluaa nähdä ja mielessään käsitellä. Tokihan jostain jää paitsi, kun ei jatkuvasti seuraa viimeisimpiä uutisia, mutta huonontaako se elämänlaatua? Tuskin. Joskus on yksinkertaisesti parempi olla tietämättä jotain.

"Tuksu lihoi 10 kiloa" oli uutisotsikko, joka laittoi mietityttämään, että haluanko oikeasti seurata tuollaisia uutisia. En. En halua tietää mitään joistain "tuksuista" ja vastaavista, vaan rajoittaa mahdollisimman paljon seuraamiani uutisia omiin mielenkiinnon kohteisiini. Kyse on paljolti myös valinnoista, mihin vähän aikansa haluaa käyttää, ja minä en haluatehdä itsestäni kiireisempää ja stressaantuneempaa jonkin (turhien) uutisten seuraamisen vuoksi. Siis vähemmän uutisia, mutta enemmän oikeita ja itseäni kiinnostavia uutisia, kiitos!

Kesäväsymystä?

Posted on 1:21 PM In:
Ei, ei kesä väsytä, kun vastahan tässä on vauhtiin päästy! Ihmettelen vain sitä, miten minua voikin väsyttää ja uuvuttaa näin paljon juuri nyt, kun on valoisaa, töissä on leppoisaa ja vapaa-aikaa on normaalia enemmän. Välillä en malta nukkua, joten se selittänee jotain, mutta silti jonkinlainen outo uupumus painaa mieltä ja kehoa niin, että en jaksa suorassa istua ja ajatukset tuntuvat kulkevan kuin esteradalla ilman kykyä hypätä. Raskasta.

Olen ollut yllättävän stressaantunut, vaikka stressinaiheet ovat lähinnä oman pääni keksintöjä. Selkääni särkee, korvassani suhisee ja kurkkukin oireili vielä muutama päivä sitten. Oloni on kokonaisvaltaisesti jotenkin omituisen kehno, nuutunut ja poissaoleva, vaikka sairas en kai olekaan. Lenkillä pystyn käymään ja se tuntuukin mukavalta ja jopa voimia riittää, mutta muulloin kolottaa, väsyttää ja alakulottaa.

Kai tämä jonkinlaista stressiä on kuitenkin olevinaan. On ollut nimittäin vaikea ottaa rennosti ja nauttia. Jotenkin tuntuu, että täytyisi nauttia kesästä enemmän... mutta siis miten? Eikö juuri se, että voi olla tai olla olematta, möllöttää tai olla möllöttämättä ole juuri se, mikä on sitä kesäolemista? Miksi pitäisi suorittaa, kun elämä kulkee eteenpäin rennommallakin otteella? Niin, helpommin sanottu kuin tehty. Mieleeni on jotenkin jäänyt stressin levy soimaan ja junnaamaan samaan kohtaan, mihin mielikin jo alkaa tylsistyä. Syystäkin.

No, toivottavasti nyt viikonlopun myötä pystyisin ottamaan rennommin ja sen myötä erilaiset kolotukset ja oudot oireet jäisivät pois ja pystyisin taas nauttimaan kesästä rennommin. Hyvää viikonloppua!

Hameita - viikko 10

Posted on 2:51 PM In: ,
Eräs suosikkivaatteistani on ehdottomasti hame ja mieluiten vielä pitkä tai pitkähkö eli polvien alapuolelle ulottuva. Tästä huolimatta pidän hametta harmillisen harvoin. Syitä on useita: liikun usein lihasvoimin paikasta toiseen, jolloin hame ei ole kovin käytännöllinen: pyöräillessä se on hankala ja kävellessä lenkkarit hameen kanssa on jopa minulle turhan tyylitöntä. Töissä taas on usein niin kylmä, että hameessa ei tarkene ilman lämpimiä sukkahousuja.

Hame on siis ihanan mukava vaatekappale, mutta käytännön elämässä itselleni yllättävän hankala! Lisäksi en ole (melko tyylitajuttomana) vielä oikein täysin perillä siitä, millaisia kenkiä hameen kanssa pitäisi pitää. Kesällähän ongelma ei ole niinkään suuri, mutta hameen kanssa sopivia mukavia talvipopoja saa hakemalla hakea (itselleni juuri mitkään talvikengät eivät istu mukavasti jalassa).

Romuprojektiin liittyen siis katsastin hamevalikoimani lävitse ja löytyihän niitä, liikaakin. Päädyin laittamaan kolme hamettani kierrätykseen (romuprojektikiintiö + 1 hame eräästä viime viikkoisesta hankinnastani johtuen). Kaksi hameista on liian lyhyitä makuuni (sekä väärän värisiä) ja minulle riittää todellakin yksi kaappiini vielä jäävä lyhyt hame. Yksi hame on pidempi, mutta väri ei ole oikein enää makuuni. Toisekseen kaikki hameet ovat selkeästi hellevaatteita ja en koe tarvitsevani niitä niin paljon kuin minulla niitä muutenkin on. Helteethän ovat täällä meillä kuitenkin varsin harvinainen ilmiö, joten niitä varten ei tarvitse olla suurta vaatevarastoa.

Aarrekarttaa tekemään

Posted on 2:28 PM In: , ,
Ajattelin askarrella itselleni aarrekartan. Lyhyesti sanottuna aarrekartta on työkalu, jonka avulla unelmansa saa esille ja näkyville. Tarkoitus on siis askarrella esimerkiksi kuvista paperille "aarrekartta", josta näkee unelmansa ja sitä myöten tavoitteensa (kyseessä ei ole siis varsinainen kartta, vaan ennemminkin "kokoelma" kuvia ja tekstiä). Jotain ohjeita aarrekartan tekemiseen olen lukenut, mutta ajattelin muokata ideaa itselleni sopivammaksi. Esimerkiksi unelmat pitäisi muka rajata viiteen, mutta koen jonkin keinotekoisen rajan ahdistavaksi, joten en aio sitä noudattaa.

Tuleva askartelurupeama ilahduttaa, vaikka tarkoituksenani onkin koota aarrekarttani jonkin ajan kuluessa. En saa kaikkia kuvia järjestettyä heti, joten työstän karttaa ensin lähinnä mielessäni ja valmistelen sitä niiltä osin kuin se on mahdollista. Kuva ikään kuin piirtyy hiljalleen sen mukaan, mikä minusta oikealta näyttää ja tuntuu.

Miksi ihmeessä haluan väkertää saksien ja paperien kanssa jotain tällaista hömppää? Ihan siitä syystä, kun minusta elämä tuntuu jotenkin vailla suuntaa olevalta loputtomassa arjessa kellumiselta, jossa mielekkyys on vähemmistön asemassa. Vaikka mielessäni suunta (eli toiveita, unelmia ja tavoitteita) onkin, niin konkreettisuus puuttuu, kun mitään en näe enkä etenemistäni havaitse. Ehkä aarrekartan näkeminen keskellä arkiahdistusta auttaa minua muistamaan, että oikeasti yritän uida (enkä kellua) johonkin tiettyyn suuntaan.

Päivä paistaa sisälle

Posted on 2:10 PM In: ,
Viime yön unessani olin vanhassa talossa, mökissä oikeastaan, joka ei ollut kovin hyvässä kunnossa: seinissä, hirsien välissä oli niin suuria rakoja, että päivä pääsi paistamaan sisälle. Uni oli hyvin tyypillinen talo-uneni, joita tosiaan näen silloin tällöin. Unieni talot ovat aina vanhoja, mutta muuten kunto on vaihteleva. Nyt talon huonohko kunto ihmetytti: sanotaanhan, että unessa nähty talo jotenkin kuvastaisi itseä.

Olen kyllä ollut jotenkin horjuva ja ei-vahva viime aikoina. Itsetuntoni on heitellyt hyvin paljon: olen jotenkin tajunnut järjellä, että voisin tuntea oloni vahvemmaksi ja varmaksikin, mutta en saa siitä tunteesta käytännön elämässä kiinni. Voisin levätä enemmän, ottaa rennommin, mutta silti olen valvonut turhan myöhään ja stressaillut. Se on hullua, kun juuri nythän minulla on enemmän aikaa kaikkeen mukavaan kuin keväällä! Onhan minulla kotona hieman projektia kesken, joka jo ärsyttää pitkäkestoisuudellaan, mutta muuten minulla ei ole mitään, mistä tarvitsisi hätäillä *juuri nyt*. Silti olen jotenkin pingottanut. Ehkä tällainen turha itsensä väsyttäminen on tehnyt minusta talon, josta valo paistaa sisälle. Vaikka rakenteeni on periaatteessa vahva, niin jotenkin toimillani olen tehnyt itsestäni heikomman kuin syytä olisi. Vaikea selittää :)

Ihan mukavaa kuitenkin on ollut, joten sikäli ei ole valittamista. On mukava miettiä kivoja kesätekemisiä ja katsella kesäistä luontoa. Kun nyt malttaisin nukkua riittävästi, niin olonikin varmasti kohenisi.

---

Jos joku tietää, mitä vanhoille LP-levyille voi tehdä (roskiinko?), niin otan mielelläni vinkkejä vastaan :)

Vaatekaapissani on pinottuna hurja määrä t-paitoja. Tarkkaa lukumäärää en edes uskalla laskea, mutta eiköhän niitä kymmeniä ole, ja niistäkin vain noin 10 paitaa on aktiivisessa käytössä ja muutama lisäksi satunnaisesti. Joitain voisin lisäksi käyttää, mutta eihän kukaan tosiaankaan noin montaa paitaa tarvitse. Niitä vain kertyy ja kertyy, kun halvalla saa ja joskus jopa ilmaiseksikin.

Romuprojektiin liittyen laitoin korkeasta t-paitapinostani kaksi paitaa kierrätykseen. Enemmänkin voisin laittaa, kuitata kerralla monta viikkoa romuprojektia, mutta joskus tulevaisuudessa sitten. Osan paidoista taidan viedä varastoon ja kaivella niitä sieltä sitten joskus esille, jos kaipaan tai viimeistään muuttaessani. Ei kai käyttämättömiä (sinänsä hyviä) t-paitoja kannata turhaan kaapissa pitää tilaa viemässä.

Minulla on monta varsin kaapumaista t-paitaa, joista en tiedä, mitä niille tekisin. En useinkaan liiku "teltta" päällä ihmisten ilmoilla ja jotkut paidoista ovat varsin ruman värisiäkin. Ehkä osalle saisi käyttöä yöpaitana, mutta en tiedä sitten, mitä lopuille tekisi. Ehkä t-paidat ovat vain vaatteita, joita käytetään aikansa ja sitten heitetään pois (eli kierrätetään). Ehkä ajatukseni tuotteen käyttämisestä loppuun ei oikein toimi t-paidan kohdalla, koska niitä näyttää suorastaan mystisestikin kantautuvan kotiin asti pinoutumaan ja eihän tuollaista pinoa voi loputtomasti kasvattaa.

Eräs matka, eräällä elämänmittaisella polulla. Kadottaen ja löytäen. Väsyen ja vahvistuen. Surren ja iloiten. Matkalla kaikesta huolimatta ja se matka olkoon hyvä.

Minä

My photo
Olen matkalla kolmen- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä, elämässäkin vielä matkalla, haaveileva ja pohdiskeleva nainen, jonka elämänpolku tuntuu välillä kovin kivikkoiselta ja nilkkoja taittavalta. Polkuni on kulkenut suuntaan, joka ei ole enää ihan omani: hapuillen etsin suuntaani haasteenani yksinäisyys, ihmissuhteet ja arkisen elämän raskaus. Sposti: nan09(a)suomi24.fi.

Arkistossa

Powered by Blogger.

Lukijat

Blog Archive