Ihmisellä kaksi puolta

Posted on 6:54 PM In:
Keskustelin eräänä päivänä erittäin lempeältä vaikuttavan naisen kanssa. Hän hymyili lämpimästi ja kyseli minulta mukavia asioita. Hän oli empaattinen ja hymyileväinen, kuunteleva ja ymmärtäväinen. Yhtä lämpöä koko nainen.

Yhtäkkiä huomasin hänen puhuvan väärää tietoa. Minä tietysti ystävällisesti aloin korjata hänen tietojaan, koska hiljattain asiaan perehtyneenä olin aivan varma tiedoistani. Naisen ilme muuttui, empatian ja hymyn tilalle vaihtui jotain muuta. Voivatko kasvojen piirteetkin muuttua yhdessä hetkessä?

Hän suorastaan suuttui ja pysyi tiukasti omissa väärissä tiedoissaan suu tiukkana viivana. Minä yritin edelleen korjata asiaa, mutta en enää oikein osannut yhdistää empaattista ja hymyilevää naista suuttuneeseen, kovaan ja kylmään ihmishahmoon. Luovutin.

Empatia palasi, kun hän sai pitää kantansa. Hän jutteli minulle taas ystävällisesti ja empaattisesti. Ainakin periaatteessa. Jotain oli kuitenkin särkynyt. Minä en nähnyt hänessä enää mitään lämmintä ja aitoa, vain tyhjän kuoren, joka edusti jotain minulle vierasta.

---
Päivän pieni ilo: Minusta on aivan mahtavaa, että omenapuita omistavat ihmiset keräävät ylimääräisiä omenoitaan koreihin ja jättävät niitä kadunvarteen ohikulkijoiden otettaviksi. Kiitos heille! Kotimaiset omenat ovat ihan parhaita :)

Kiviseinästä kiitollisuuteen

Posted on 2:04 PM In:
Olen hakannut päätäni kiviseinään. Siltä ainakin tuntuu. Toisin sanoen olen yrittänyt saada elämästäni toimivampaa ja ennen kaikkea mielekkäämpää, mutta olen aina törmännyt siihen, että työnantaja vastustaa kaikkia ehdotuksiani. Työnantajani mielestä on parempi olla sairaslomalla kuin saada kevennettyä työaikaa. Lisäksi työntekijän ei tarvitse mitenkään kehittää itseään eikä ammattitaitoaan. Ja sitten minun pitäisi olla motivoitunut? Sen jälkeen, kun mikään ei käy?

Olenkin ihan suunnattoman kiitollinen siitä, että meillä on kaikenlaisia työelämään liittyviä lakeja, kuten vanhemmuuteen liittyviä, opintovapaita, vuorotteluvapaita, osasairauspäivärahoja yms. Se on oikeasti mahtava asia, työntekijät pääsevät samalle viivalle riippumatta esimiehestä ja työnantajasta! Harvoin näitä tällaisia etuja tajuaa ennen kuin omalle kohdalle tulee tarve sellaiseen, on se tarve sitten millainen hyvänsä.

En ymmärrä esimerkiksi työnantajien nihkeyttä keventää työtaakkaa, jotta työntekijä jaksaisi paremmin. Millä perusteella sairasloma ja todellinen uupuminen hitane toipumisaikoineen on se parempi vaihtoehto? Jos työntekijälle ei anneta mitään mahdollisuutta kehittää itseään ja ammattitaitoaan (mikä olisi nykyään ihan välttämättömyys!) muuten kuin pitkien työpäivien jälkeen, miten ihmeessä kyseinen työpaikka saa uusia tuulia, uusia osaamista, uusia ideoita ja ennen kaikkea parempia työntekijöitä?

Mitä tapahtuu työntekijän motivaatiolle, kun kaikki hänen erittäin hyvin perustellut ehdotuksensa jyrätään yksi toisensa jälkeen? Sen jälkeen ei ole enää hyvää ja motivoitunutta työntekijää, on vain yksi lisää siihen joukkoon, joka "tekee vain työnsä ja lähtee kotiin". Paljon on menetetty. En ymmärrä työnantajien logiikkaa. Kai työntekijöistä on tullut vain vastenmielinen, pakollinen resurssi. Ikävä kyllä kaikki vaikuttaa kuitenkin kaikkeen. Tarjoa kylmää kättä, saat kylmää kättä.

Minä olen kiitollinen työelämään liittyvistä laeista, ainakin niistä, jotka puolustavat pienen työntekijän oikeuksia ja mahdollisuuksia tässä nykyajan kylmässä työelämässä. Ne ovat minuakin auttaneet ja auttavat. Tiedän toki, että työnantajia on moneen lähtöön. Olen tavannut sellaisiakin työntekijöitä, jotka ovat tosi innoissaan työssään, jossa he ovat todella hyviä. Melkein poikkeuksetta näissä tapauksissa työnantajan kanssa on voinut keskustella työntekijän tilanteesta ja jaksamisesta, tarpeesta joustoihin. He käyvät myös säännöllisesti koulutuksissa tai kouluttavat itseään töiden ohella työpaikan tarvittaessa joustaessa. Homma toimii! Kun työntekijä kokee toteuttavansa itseään, työpaikkakin voittaa. Kaikki voittavat. Mikä siinä on niin vaikea käsittää?

Arkisia asioita

Posted on 2:36 PM In:
Sumua, vettä, aurinkoa, vettä. Säiden osalta tarjolla on ollut monenlaista, vaikkakin pääasiassa kosteaa. Kaipaan ulos, kaipaan sitä hurjasti. Liian rankka sade on vesittänyt jo monta lenkkiäni. Pientä sadetta minä en pelkää, mutta hurjaa sadetta kylläkin.

Kiirettä minulla ei ole ollut, mutta en silti ole ehtinyt juuri lenkkeillä tai pyöräillä. Kaipaan ulkona liikkumisen riemua, hengästymistä ja raikasta ilmaa. Jonkinlaista oikean elämän tuntua, jota ei saavuta sisällä aikaansa haaskaamalla.

Olen tosin onnekseni ehtinyt lueskella kirjoja, istua itsekseni teekuppi sylissä ja vain olla. Se näyttää tehneen minulle hyvää, koska en ole tuntenut itseäni erityisen uupuneeksi. Silti työ vie, ei määränsä vuoksi, mutta muiden asioiden vuoksi. Minusta olisi mukava tehdä työtä, joka olisi minulle mielekästä ja sopivasti haastavaa, ja työyhteisökin olisi kannustava ja mukava. No, ehkä joskus (kaukaisessa) tulevaisuudessa.

Olen huomannut, että olen oppinut parempaa päivieni aikataulutusta. Kiireeni ovat vähentyneet, aikataulutukseni eivät enää ahdista, kun ne toimivat aiempaa paremmin ja olen myös jättänyt väliin menoja, jos en ole halunnut niihin mennä. On mukava huomata, että arkinen elämäni toimii jotenkin aiempaa paremmin, kun olen kuunnellut enemmän itseäni ja tehnyt valintoja omia arvojani ja vointiani kuunnellen. Kylläpä täytyy näköjään "vanhaksi" elää, ennen kuin oppii elämään omaa elämäänsä!

---
Päivän pieni ilo: minulla on ollut useita päiviä, jolloin minusta on tuntunut, että minulla on työpäivän jälkeen jopa aikaa enkä ole ollut koomaväsynyt.

Kaarina Davis: Irti oravanpyörästä

Posted on 7:00 PM In:
"Vähemmän työtä ja enemmän elämää?" Kysymys, joka todellakin koskettaa myös minua! Onko tuo mahdollista? Miten? Kaarina Davisin kirja "Irti oravanpyörästä" on eräs tarina siitä, miten oravanpyörästä voi siirtyä enemmän omannäköiseen elämään ja jättää uupumukset masennuksineen menneisyyteen. Tämä on yksi tie ja sellaisenaan hurjan mielenkiintoista luettavaa oravanpyörän uuvuttamalle.

Sairaanhoitaja Kaarina Davisin aiempi kirja (Rankka kutsumus - sairaanhoitajan päiväkirja) kertoi sairaanhoitajan arjesta. Sitä en ole lukenut, mutta kirjailijan tausta näkyy myös tässä kirjassa. Kirjoittaja on uupunut arkeensa sairaanhoitajana ja päättää etsiä tavan nauttia elämästä joka päivä eikä "sitten joskus". Tämä polku vie hänet kaupunkiasunnosta rakkaisiin lapsuuden maisemiin ja vaihtoehtoiseen, luonnonläheiseen elämään. Suorittaminen vaihtuu seesteisempään tekemiseen, kiire maaseudun rauhaan. (Ylläolevasta linkistä löytää lisää tietoa kirjasta.)

Mitä minä pidin kirjasta? PIDIN, hurjasti. Luin sen muutamassa päivässä kannesta kanteen ja vaikutuin. Juuri tätähän minä olen etsinyt koko ikäni. Tällä tarkoitan tietoa, esimerkkiä siitä, että vaihtoehtoinen elämäntapa on mahdollinen, vaikka sen ei tarvitsekaan mennä ihan noin äärimmäisyyksiin ja täysin pois työelämästä. Omavaraisuudessakin on eri asteita.

Kirjassa näkyi elementtejä siitä, millainen elämä voisi minulle sopia. Löysin itsestäni osia, jotka ovat olleet pitkään piiloksissa, hiljaa, odottaen sopivaa kimmoketta. Uupumukseni ja tämän kirjan lukeminen ovat todellakin herättäneet minut.

Toisaalta minusta tuntuu vaikealta yrittää saada elämästä enemmän omannäköistään, kun se on niin kovin eri näköinen kuin mitä nykyaikana pitää tavoitella. En minä halua asua kaupungissa, mutta miten saisin elannon jossain syrjemmässä? En minä paljon tarvitse, mutta se vähäkin voi olla tiukassa. En halua tehdä palkkatyötä 8 tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa, en varsinkaan epämieluisaa työtä. Mistä löytäisin itselleni sopivan osa-aikatyön tai miten voisin ryhtyä yrittäjäksi?

Kirja herätteli minua myös näkemään rahan arvon. Paljonko minä esimerkiksi joudun tekemään töitä, jotta voin saada jotain tiettyä. Olenko valmis tekemään x tuntia töitä, jotta saan jonkin uuden härpäkkeen/vaatteen? Olen yllättynyt, miten usein olen nyt viime aikoina vastannut "ei". En oikeasti halua käyttää vaivalla saatua rahaa johonkin oikeastaan aika joutavaan (materiaan). Yllättäen menonikin ovat karsiutuneet, vaikka ne ovat aika vähäisiä olleet tähänkin asti.

On vain ollut niin valtavan helppoa ostaa ajattelematta asiaa sen kummemmin, rahaa on vain tullut ja sitä menee. Varmasti aika harva ajattelee, mitä uhraa rahan eteen ja kuinka hyödyttömiin asioihin sitä oikeastaan menee. Rahaa "kuuluu" tuhlata.

Kirja on herättelevää luettavaa. Se on kirjoitettu sujuvasti ja mielenkiintoisesti, ja joskus kaupunkilaisen ongelmat maalla hymyilyttävät. Suosittelen kirjaa erityisesti oravanpyörän väsyttämille.

Saatu tunnustus, osa 2

Posted on 5:52 PM In:
Olen hurjan kiitollinen. Olen saanut toisenkin tunnustuksen ja peräti kahdelta eri taholta, eli Aamu muisti minua Aamutuulia-blogissaan, joka tarjoaa useimpina päivinä ajankohtaisia kuvia, joista katsoja voi löytää syvempiä merkityksiä luonnossa ilmenevien pienien yksityiskohtien myötä. Saman, viehättävän "Cherry on top award"-tunnustuksen sain myös kummastus-blogin kirjoittajalta Wind-up toy. Hänen blogissaan pääsee kurkistamaan arkeen ja monenlaisiin pohdintoihin. Kirjoittajan toisessa blogissa pääsee kasvattamaan koirakuumetta - blogi sisältää kirjoituksia lapinkoiran elämästä. Se sisältää myös suloisia koirakuvia.

Tunnustukseen sisältyy tehtävä, eli pitää kertoa kolme rakasta asiaa. Omat rakkaat asiani ovat siis:
1. Läheiset ihmiset.
2. Eräs tietty paikka, johon olen tainnut hieman juurianikin kasvattaa.
3. Luonto.

Lisäksi tunnustukseen sisältyy toinenkin tehtävä. Siinä täytyy kuvailla itselleen rakas kuva... vaikeaa! Minulla on rakkaita kuvia niin valtavan paljon!

Oma rakas kuvani on kuitenkin paikasta, joka on rakas asiani numero 2. Siinä näkyy luontoa, rakennuksia ja vettä...

Minun on vaikeaa antaa tunnustuksia eteenpäin, kun olen varma, että joku tärkeä jää juuri sillä kertaa mainitsematta. Tällä kertaa haluan kuitenkin ojentaa tunnustuksen eteenpäin.

Aamulle haluan antaa tunnustuksen syistä, jotka jo mainitsin tuossa ylempänä.

Wind-up toyn kirjoituksia arkisista sattumuksista ja koiran elämästä lukee mielellään. Tarjolla on myös ajatuksia elämästä ja ruokaohjeita. Kattaus on siis monipuolinen :)

Hehkuvainen kirjoittaa arkisista (ja vähemmän arkisista) asioista usein niin, että ei voi olla hymyilemättä. Hehkuvainen on myös ollut tosi kannustava, ja se on asia, josta olen tosi kiitollinen. Hauki-juttu on muuten mainio :)

Pellon pientareella tapahtuu itseäni kiinnostavia, maalle muuttoon ja siellä asumiseen liittyviä asioita, joiden välissä on herättelevää pohdintaa mm. uupumuksesta ja elämästä. Olen saanut kovasti kannustusta kirjoittajan kirjoituksista ja löytänyt useammankin vinkin aivan loistaviin kirjoihin! Olen kiitollinen myös saamastani runsaasta kannustuksesta.

Trinan blogissa asuu rauha ja kauneus. Sinne menee mielellään, kun tietää, että sieltä löytää kauniita kuvia, ajatuksia herättäviä runoja ja muita usein mukavan positiivisia kirjoituksia.

Saatu tunnustus, osa 1

Posted on 2:43 PM In:
Olen ollut viime aikoina onnekas ja mukavan huomion kohteena, eli saanut tunnustuksia, useammankin kappaleen! On siis jo korkea aikakin kiittää niistä. Ensimmäinen tuli Hehkuvaiselta, jonka seitsemää asiaa luin suurella mielenkiinnolla. Tähän tunnustukseenhan kuuluu se, että kertoo itsestään seitsemän asiaa ja jakaa tunnustuksen edelleen eteenpäin seitsemälle. Tässä siis jotain "asiaa" minusta (saatan olla aiemminkin näistä kertonut, mutta en nyt muista...):

- En pidä pitkistä kynsistä. En tiedä, mikä siinä onkin, mutta heti kun kynteni kasvavat, ne alkavat häiritä ja ovat tiellä.

- Pelkään usein pimeässä (en onneksi kotona). Ideoita, miten tähän "piirteeseeni" saisi jotain tolkkua, eli ratkaisuehdotuksia? :)

- Kirjoitin ala-asteella tarinoita vihkoihin. Tarinoiden kehitteleminen oli mukavaa.

- Olen käynyt kerran Pohjois-Norjassa (iäisyys sitten) ja haaveilen uudesta reissusta sinne.

- Ikääntyminen huolestuttaa minua erityisesti nyt, kun minulla on muutama fyysinen vaivantapainen riesana.

- Olen joskus vuosia sitten seisonut palkintopallilla.

- Tunnen oloni kotoisammaksi ollessani metsässä tuulipuvussa ja kumisaappaat jalassa kuin juhlissa hienossa mekossa ja kuohuviinilasi kädessä.

---
Jätän tällä(kin) kertaa väliin tämän tunnustuksen eteenpäin jakamisen, vaikka monelle sen mielelläni soisinkin.

---
Päivän pieni ilo: Nämä lämpimät ja tyynet syyspäivät ovat olleet aivan upeita!

Totutusta luopuminen

Posted on 1:22 PM In: ,
Mikähän siinä onkin, että vanhasta luopuminen on aina yhtä vaikeaa? Jopa ikävästä asiasta luopuminen tuo ahdistusta, vaikka lopputulos onkin varmasti toivottu. Usein täytyy kuitenkin luopua, jotta voi saada jotain muuta tilalle.

Minä lopetin yhden lehden tilauksen ja vaikka asia kuulostaakin tosi pieneltä, tunsin ahdistusta. Lehti, jota olen tilannut monta vuotta, kuuluu elämääni. Minä olen kehittänyt itselleni riippuvuuden siihen, haluan tietää lehdessä kirjoitetuista asioista, haluan omat hetkeni lehden parissa. Näin olen tuntenut, kunnes aloin pohtia asiaa tarkemmin.

Haluanko minä tietää lehdessä kirjoitetuista asioista niin paljon, että olen valmis maksamaan siitä xx euroa vuodessa (eli tekemään sen eteen xx tuntia töitä)? Haluanko lukea juuri niitä asioita vai mieluummin jotain ihan muuta? Mitä minä oikeasti saan kyseisestä lehdestä?

Halusin joskus tietää lehdessä kirjoitetuista asioista, mutta nyt olen ymmärtänyt, että enää en halua. Se ajatusmaailma ja lehden tiedot eivät kuulu enää tähän elämääni, eikä varmasti siihen, mitä elämää tulevaisuudelta haluan. Aikani olen nauttinut hetkistä lehden parissa, mutta olen nyt tajunnut, että voin saada ne samat hetket edelleenkin, mutta lukemalla jotain ihan muuta, jotain sellaista, joka tukee oikeasti omaa elämääni nyt ja tulevaisuudessakin. Lukemistahan maailmassa riittää, liikaakin.

Tunnen silti vieroitusoireita, mutta ne taitavat olla välttämättömiä siinä vaiheessa, kun raivaa vanhaa tieltään ja avaa itsensä uudelle. Totutussa urassa porskuttaminen on niin valtavan helppoa, että sillä tiellä kadottaa helposti itsensäkin. Silloin ihmisestä tulee vain samoja asioita toistava robotti, joka pelkää elämänsä ohi.

Kalenterin hallintaa

Posted on 12:55 PM In:
Niinhän siinä kävi, että kun syksy koitti, kalenterini täyttyi. Nyt on parin viikon jakso, jolloin on melkein joka ilta jotain menoa ja tiedän, että en jaksa moista. En enää, ehkä nuorempana jaksoinkin. Miten tässä taas kävi näin?

Tällä kertaa olen jämptimpi kuin aiemmin. Aion kylmästi karsia menojani ja tekemisiäni siten, että kokonaisuudesta tulee itselleni mieluisampi ja toimivampi. En jaksa juosta joka ilta jossain (vaikka kyseessä olisikin mieluisa meno), joten en juokse. Sitä paitsi vapaa-ajan askareet ovat aina jossain määrin vapaaehtoisia, vaikka olisikin sitoutunut johonkin. Miten niitä jaksaisi tehdä sitäkään määrää, mitä nyt tekee, jos ei huolehdi omasta jaksamisestaan?

Minä siis priorisoin. Katson kalenteriani ja karsin ylimääräisiltä näyttävät. Sommittelen menojani yhteen, jotta en joudu tekemään montaa reissua samaan suuntaan eri asioiden vuoksi. Jätän jotain epäolennaista tekemättä, jotta varsinainen pääasia onnistuisi. Suunnittelen tekemiseni huolellisemmin. Teen vähemmän, mutta laadukkaammin silloin kun teen. Varaan päiviä, jolloin en tee mitään. Eiköhän tällä reseptillä onnistu.

---
Päivän pieni ilo: Olen viilentänyt asuntoani, välillä vahingossakin (unohdin eilen parvekkeen oven auki koko päiväksi). Se onkin tuntunut yllättävän hyvältä. Illalla on ihanaa kaivautua peittojen alle ja uni tulee helposti, kun ilma on raikas ja peiton alla on lämpö. Sohvalla on mukava lukea huovan alla ihanasti lämmittävää teetä juoden. On mukava pitää pehmeitä ja lämpimiä vaatteita sisällä. Olen katsellut jo kynttilöitänikin, josko tänä viikonloppuna aloittaisi kynttiläkauden...

Uskoa ja epäuskoa

Posted on 1:02 PM In:
Arki on taas todellakin iskenyt täydellä voimallaan eli väsyttää. Sen myötä käy haasteellisemmaksi hoitaa asioita heti, kun ne vastaan tulevat. Olen nimittäin tehnyt päätöksen, että yritän hoitaa pakolliset hoidettavat asiat heti, kun ne voi tehdä, jolloin ne eivät loju tekemättömissä aiheuttaen ylimääräistä stressiä.

Ajatukseni tulevasta ovat heiluneet ääripäiden välillä. Enimmäkseen minä uskon, että tulevaisuuden suunnitelmani on hyvä, mutta välillä tuntuu epätoivoiselta, että juuri minä tällaisine persoonallisuuspiirteineni ja tällä osaamisella pystyisin omalla toiminnallani parantamaan tilannettani tässä massatyöttömyyden maassa. No, jos minä en usko itseeni, niin kuka uskoo?

Tuo kirjoittamani paljastaa myös haasteen, jonka parissa edelleenkin askartelen: tässä hetkessä eläminen. Olen syyllistynyt murehtimaan asioita, jotka ovat ajankohtaisia vuosien päästä. En tiedä, miksi sellaisia asioita pitäisi murehtia. Nykyhetki on ihan hyvä ja siitä käsin voin ottaa kompassisuunnan siihen, mitä elämältäni haluan. Minulla on siis kaikki, mitä tarvitsen, eli hyvä nykyhetki ja itselleni tärkeä ja arvojeni mukainen suunta, johon kulkea. Aion panostaa tänä syksynä enemmän näihin tässä hetkessä elämiseen liittyviin asioihin ja niiden opiskelemiseen.

---
Päivän pieni ilo: Viime aikojen suuri ilo minulle on ollut Henning Mankellin Wallander-kirjat. En olisi uskonut, että innostuisin dekkareista näin paljon. Tuskin maltan odottaa, että pääsen taas pohtimaan seuraavaa murhamysteeriä (Kasvoton kuolema)...

Eräs matka, eräällä elämänmittaisella polulla. Kadottaen ja löytäen. Väsyen ja vahvistuen. Surren ja iloiten. Matkalla kaikesta huolimatta ja se matka olkoon hyvä.

Minä

My photo
Olen matkalla kolmen- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä, elämässäkin vielä matkalla, haaveileva ja pohdiskeleva nainen, jonka elämänpolku tuntuu välillä kovin kivikkoiselta ja nilkkoja taittavalta. Polkuni on kulkenut suuntaan, joka ei ole enää ihan omani: hapuillen etsin suuntaani haasteenani yksinäisyys, ihmissuhteet ja arkisen elämän raskaus. Sposti: nan09(a)suomi24.fi.

Arkistossa

Powered by Blogger.

Lukijat

Blog Archive