Voisin mennä juoksemaan, mutta en mene. Sen sijaan ahdistun kotona sohvalle käpertyneenä. "Hyvä" valinta. On vain taas niitä hetkiä, jolloin elämä tuntuu tyhjältä ja toivottomalta.

Haluaisin olla tyytyväinen tämän hetkiseen elämääni, koska se tuntuu helpommalta toteuttaa kuin muuttaa elämäänsä. Miten voisin löytää edes jonkinlaisen tyytyväisyyden tunteen ja saada ikävän kaipauksen ja kaiherruksen sisältäni katoamaan? En pidä tästä ajelehtimisesta ja tunteesta, että minulla ei ole mitään tärkeää, mihin tarttua. Käyn töissä ja suoritan arkea. Suoritan, suoritan ja suoritan. Joskus on jotain hauskaa, mutta juuri mikään miellyttävä ei osoita pysyvyyden merkkejä. Ilot tulevat silloin tällöin pikaiselle vierailulle, mutta murhe pysyy.

Minä en edes osaa suunnistaa mitään kohti, mikä voisi tuoda edes jotain muutosta tähän tyytymättömyyteen. Olen vain paikallani ja katson, kun elämäksi kutsuttu juttu luisuu ohitseni. En ole aina edes varma, olenko olemassa. Tunnen itseni niin pieneksi ja merkityksettömäksi, vaikka tiedänkin, että maailmassa on jotain ihmisiä, joille merkitsen edes jotain. En kuitenkaan koe, että olemassaolollani olisi juuri mitään merkitystä.

Pitäisi oppia suorittamaan paremmin, siten, että juuri mikään ei tuntuisi miltään. Voisin vain marssia päivästä toiseen eteenpäin tuntematta suurta surua tai iloa. En haluaisi muistaa sitä, että elämä voisi tarjota jotain parempaakin, jos vain osaisin tehdä asioita toisin.

Voi kuinka haluaisin vain nukkua tämän talven yli. Rasittaa tämä ainainen väsymyskin.

Elämästä pitäisi nauttia

Posted on 1:53 PM In: , ,
Viime päivät ovat olleet raskaita. Unet ovat jääneet liian vähille, mikä vaikuttaa minulla tosi paljon hyvinvointiini, ja lisäksi mielessäni on pyörinyt liikaa raskaita ajatuksia. Olen etsinyt vastauksia sisältäni nouseviin moniin kysymyksiin, joihin on äärimmäisen vaikea vastata. Olen yrittänyt kysellä itseltäni, mitä oikeasti haluan elämältäni tällä hetkellä... enkä osaa vastata, mikä sinällään jo rasittaa. Inhottaa tällainen elämässä ajelehtiminen ilman kiintopisteitä ja päämääriä, joihin tarttua. Päivät vain menevät eteenpäin ja minä vanhenen, mahdollisuuksia varmasti olisi, jos näkisin ne mutta en näe enkä osaa tarttua, joten minä olen paikallani.

Olen miettinyt, että olisi valtavan tärkeää nauttia elämästä. En jaksa enää murehtia ja miettiä kurjia asioita, vaan haluan tuntea eläväni; haluan hehkua, iloita, riemuita, tuntea olevani olemassa, tehdä asioita! Eihän koko elämä yhtä juhlaa voi olla, mutta ei kai se pelkkää arjessa synkistelyäkään voi olla?!

Olen valtavan uupunut synkkien asioiden miettimiseen. Sitä on ollut ihan liikaa viime aikoina(kin). Erilaisten asioiden mietiminen on mielenkiintoista, mutta siinä vaiheessa, kun ilo väistyy ja mietinnät on vahvasti pessimististä tulevaisuudenkuvaa maalailevia, elämä ei oikein tunnu enää elämisen arvoiselta. Ainainen ikävästä asiasta toiseen tarpominen turhauttaa. En halua tällaista.

Mielestäni yksi elämäntarkoitus on nauttia ja iloita, tehdä asioita, joilla on edes jokin pieni merkitys jollekin. Pitäisi siis jotenkin osata järjestää itselleen lisää nautintoja ja iloja. Helppo homma, eikös?! :(

Yhteydenpito on haastavaa

Posted on 1:19 PM In:
Ihmissuhteilu on vaikeaa. Koen, että en oikein tiedä, miten pitäisi toimia ihmisten kanssa, ja minkälaista tekemistä ehdotella. Mikä määrä yhteydenpitoa on riittävää ja miten sanon, jos en jaksakaan tavata ystävääni hänen ehdottamaansa aikaan. En halua pahoittaa minulle rakkaiden ihmisten mieltä, mutta en halua saattaa itseänikään ihan uuvuksiin.

Minä en jaksa aina päivystää puhelinta. Chatissä roikun harvakseltaan, jos/kun jaksan. Usein kuitenkin keksin parempaa tekemistä kuin koneen ääressä nököttämisen tai puhelimella arkisista asioista naputtelun. Vastaan tekstiviesteihin sitten, kun satun viestin huomaamaan ja tuntuu siltä, että haluan vastata, koska kyseessä ei useinkaan vaikuta olevan kiireinen asia. Puhelimeen vastaan, kun on hyvä hetki tai sitten soitan myöhemmin takaisin. Tunnen kuitenkin itseni huonoksi ihmiseksi, kun en reagoi heti ja ole tavoitettavissa.

Tuntuu, että nykyään pitäisi olla koko ajan tavoitettavissa. Tekstiviestitellä pitäisi pitkin päivää ja illat roikkua chatissä hoitamassa ihmissuhteita jutusteluaiheiden ollessa hyvinkin arkisia. Minä en vain jaksa, kaipaan omia muita tekemisiä. Chattaaminen on ihan mukavaa silloin, kun siihen paneutuu, mutta en jaksa selitellä jollekin kirjoittelemalla pitkin iltaa, kuinka kävin töissä, harrastuksessa, laitoin ruokaa, päätä särkee, voi kun on kamala sää...

Minua väsyttää tuollainen jatkuva tavoitettavuus. Siksi pidänkin välillä puhelimesta vapaita aikoja ja tietokoneeni kiinni. Huomaan vain tuon etäännyttävän sellaisia ihmisiä, jotka ovat hyvinkin aktiivisia yhteydenpidossaan. Kai se on ymmärrettävää, kun minä en pidä yhteyttä joka päivä. Usein kyseessä on sellaisia ihmisiä, joilla ei ole kovin paljon tekemistä vapaa-ajallaan, ja jotka eivät tunnu ymmärtävän, että minulla on tekemistä melkein enemmän kuin jaksan tällä hetkellä. En tiedä, miten selittäisin jaksamattomuuteni jatkuvaan tavoitettavuuteen. Sekin rasittaa, koska ihmissuhteet ovat minulle kuitenkin tärkeä asia.

Yksinäisyys on sikäli ihastuttavan turvallista, että ei tarvitse miettiä, pahoittaako jonkun toisen mielen, osaako olla hyvä toiselle ja pitääkö riittävästi yhteyttä. Minua lisäksi väsyttää helposti, jos olen liikaa seurassa. Tarvitsen aikoja vain itselleni. En kuitenkaan halua, että elämäni palautuu takaisin aiempaan tosi yksinäiseen uomaansa nyt sen vuoksi, että olen huonohko yhteydenpitäjä ja seura joskus väsyttää. Haluan oppia tuntemaan, että osaan ihmissuhteilua. Haluan olla hyvä läheisilleni, mutta niin, että en uuvuta itseäni. Vaikeaa.

Ihmiset, jotka "tietävät" puolestani

Posted on 9:11 AM In:
Minua on alkanut rasittaa sellainen asenne, jossa toinen on tietävinään puolestani, miten tulen toimimaan tulevaisuudessa jossakin asiassa. Olen kuullut jo monen ihmisen ennustavan, millainen olen tulevaisuudessa ja millaisia ratkaisuja teen. Nuo ennustukset syntyvät toisen ihmisen kuvitelmista sukupuoleni, perinteisten toimintatapojen tai henkilön omien toiveiden tai pelkojen perusteella. Sillä ei tunnu olevan suurta painoarvoa, mitä itse ajattelen asioista.

Eräs ex-mieheni piti minua hyvinkin ennustettavana ja liian turvallisena. Hän selitti, kuinka olen sellainen ihminen, joka ei koskaan jätä häntä. Hän tiesi asian "ihan varmasti", joten hänen ei "tarvinnut" kovinkaan paljon pohtia tällaista "tosiasiaa". Jätin hänet lopulta, en yksin tämän asenteen vuoksi tietenkään, vaan syitä oli muitakin. Tämä asenne pilasi kuitenkin paljon, koska en kokenut ex:äni kunnioittavan minua ja ajatuksiani.

Eräs entinen ystäväni selitti minulle usein, että kuinka olen samanlainen kuin kaikki muutkin naiset, ja haluan kuitenkin ihan samoja asioita elämältä kuin "kaikki muutkin". Se, mitä sanoin haluavani elämältä, ei merkinnyt mitään. Sain usein kuulla tältä ihmiseltä, että mitä muka "haluan" ja keskusteluyritykset aiheeseen liittyen kuitattiin vain toteamalla, että "haluat kuitenkin, piste". Näin, että nämä puheet kumpusivat katkeruudesta naisia ja hänen omaa elämäntilannettaan kohtaan, jolloin hän halusi kokea hallitsevansa edes minua.

Mikä siinä onkin, että toisen ihmisen suuhun täytyy tyrkätä sanoja, jotka eivät sinne kuulu? Mikä vika on siinä, että oikeasti syventyisi kuuntelemaan toista ja sitä, mitä toinen todella sanoo ja on? Toki jokaisen mieli voi jossain elämän vaiheessa muuttua, mutta ei se silti oikeuta toista asettamaan toista ihmistä johonkin haluamaansa muottiin.

Luulen, että tässä on kyse lähinnä halusta hallita tilannetta ja ihmistä. Ihmissuhteissa on aina epävarmuustekijöitä, joten on jotenkin helpompaa hallita omia pelkojaan yrittämällä hallita toista, laittamalla toinen johonkin muottiin, jonka kuvittelee luovan ennustettavuutta toisen käytökseen. Ehkä jotkut sulautuvat muottiin (ainakin joksikin aikaa) ihan sujuvastikin, mutta eihän tällainen ole terveen ihmissuhteen merkki.

Osittain tässäkin asiassa on varmasti kyse myös siitä, että jotkut eivät oikeasti välitä siitä toisesta ihmisestä, vaan haluavat toista hallitsemalla saavuttaa lisää hyötyjä itselleen, kuten (kuviteltua) turvallisuuden ja hallinnan tunnetta.

Minä olen hyvin usein kumonnut toisten minulle asettamia ennusteita. Olen ollut ärsyyntynyt valmiiksi asetettuihin muotteihin, eivätkä nuo "ennustukset" ole edes sopineet minuun, vaan ne ovat olleet toisen pelkojen tai vallanhalun vääristämiä kuvitelmia.

En halua elää kuvitelmien mukaan. Kaipaan todellista toisen ihmisen kohtaamista ja keskustelua asioista.

Välittäminen on kadonnut

Posted on 12:13 PM In:
Minusta tuntuu, että nykyään ihmiset eivät oikein välitä enää toisistaan. Ihmissuhteista on tullut valtapeliä ja oman edun tavoittelun taistelukenttiä, joissa muista suuresti piittaamatta tavoitellaan ensisijaisesti vain itselle tyydytystä, materiaa, mainetta tai jotain muuta suurta ja hyvää. On aivan kuin pyyteettömästi hyvän tekeminen olisi vain kaunis teoria, ihmisen todellisen luonteen vastaista toimintaa. Jotkut jopa laittavat lapsensa elämään omaa "menetettyä" nuoruuttaan ja tuomaan ylpeyden aihetta vanhemmille tätä kautta. Käsittämätöntä.

Tähän samaan sopii osittain trendi ihmissuhteiden kertakäyttöisyydestä: jotain ihmissuhdetta jaksetaan usein täsmälleen niin kauan kuin suhteesta hyödytään selkeästi jotain. Siinä vaiheessa, kun toinen sairastuu, "ystävät" usein katoavat. Miksi? Osittain varmasti ihan itsekkyytään; tilanne on muuttunut sellaiseksi, että pitäisi antaa enemmän kuin mitä saa ja sitä ei haluta jaksaa. Tärkeintä on pitää huolta siitä, että oma saantipuoli on varmasti tasapainossa antamiseen nähden. Minusta kuitenkin ihmissuhteessa voi saada ja antaa muutakin kuin mammonaa, mainetta, kunniaa tai tarpeen tyydytystä.

Minusta tuntuu tosi pahalta se, että sydämen kylmyys ja välinpitämättömyys ovat niin yleisiä. On tosi harvinaista nähdä sitä, että joku välittää aidosti toisesta, hyväksyy toisen sellaisena kuin tämä on ja on valmis jopa tekemään asioita toisen puolesta, olemaan avuksi ja tueksi elämän vaikeina aikoina. Olenkohan minä vain ihan toivottoman naiivi, kun edes kuvittelen ihmisten välisen todellisen välittämisen olevan vielä olemassa? Ehkä tämä odotukseni ja toiveeni todellisen välittämisen löytämisestä estää minua löytämästä kumppania. Eihän parisuhde tällaiseen välittämiseen kai perustu. Minusta tuntuu, että sekin on jo kahden ihmisen välinen kauppa ja hyötymissuhde, mitä taas en itselleni halua. Haluan ensisijaisesti sen välittämisen, muut ns. edut ja velvollisuudet tulevat sitten siihen päälle.

Jatkanpa nyt kehuprojektiani:
Kehu 6: Uskon siihen, että hyviä ihmisiä on; ei täydellisiä, vaan sellaisia, joilla on lämmin ja aito sydän. Ehkä tämä on naiiviutta, mutta on tämä mielestäni myös hyvä asia. Kykyä nähdä hyvää.

Ihastumisen kauheutta

Posted on 6:54 PM In:
Tunnustan: olen ihastunut. En vain ymmärrä sitä, miksi ihastumisen ihanuutta hehkutetaan, koska minä en ole voinut pelkästään hyvin. Toki olen nauttinut siitä, kun on joinain hetkinä tuntunut hyvältä ja asiat ovat myös näyttäneet lupaavilta. Sitten välillä olen voinut huonosti, koska kaikki on ollut vielä niin valtavan epävarmaa, tunnustelua. Tällainen onnen ja epävarmuuden ja murehtimisen välillä sahaaminen ei ole sopinut minulle kovinkaan hyvin. Se vetää mielialaani alaspäin, tuo pelkoja, ahdistusta ja murehtimista välillä enemmän kuin hennot hartiani jaksavat kantaa. Kai tasaisuus sopisi minulle paremmin. Tällainen poukkoilu häiritsee muutakin elämääni, mikä ei ole hyvä asia.

Olen pitänyt niistä hyvistä hetkistä, joita tämä ihastuminen on tuonut tullessaan. Olen nauttinut siitä, että saan välittää ja olla välittämisen kohteena. Olen nauttinut ainutlaatuisesta yhteydestä toiseen ihmiseen, läheisyydestä. Olen nauttinut ilosta ja toivosta, joita tämä on tuonut elämääni. Olen ollut ilahtunut ja kiitollinen, että olen tavannut hienon ihmisen.

Ihastuminen on kamalaa. Olen murehtinut enemmän kuin olisi ehkä syytä. Olen ollut ajoittain tosi peloissani ja ahdistunut epävarmuuden vuoksi. Olen ollut hämmentynyt ja surullinenkin. Olen pelästynyt omia tunteitani ja tilanteen hallitsemattomuutta sen vuoksi, että tähän liittyy toinenkin ihminen (ihastumiseni kohde), jonka valintoihin en voi vaikuttaa.

En voi nyt muuta kuin toivoa tälle herkälle uudelle tunteelle kaikkea hyvää ja kehittymistä voimakkaaksi, hyväksi tunteeksi. Ikävä kyllä tilanne on kuitenkin erittäin herkkä ja epävarma. En tiedä, mitä uskallan edes toivoa... jotain hyvää kuitenkin. Pelot ovat vallanneet mieleni sopukat, yritän olla kuulematta niitä, mutta joskus ne tuntuvat ainoilta kuulemiltani ääniltä. Tiedän, että on hyvin todennäköistä, että tästä ei tule mitään, koska toinen on vähintään yhtä peloissaan kuin minäkin... mutta silti toivon. Toivoisin, että tilanne olisi käsissäni, mutta ei se oikeastaan ole. Toivon todella paljon hyvää, mutta pelkään pahinta. Kuinkahan paljon putoaminen sattuu? Ehkä tiedän sen pian :(

Luottamus

Posted on 4:08 PM In:
Toiseen ihmiseen luottaminen sisältää aina riskejä. Ei ole todellakaan mitään takuita siitä, että toinen olisi tästä eteenpäin aina luotetettava. Tilanteet ja ihmiset muuttuvat, vaikka ihmisen perusluonne ei muuttuisikaan. Olen ajatellut, että ehkä luotettavuus on eräs perusluonteen osasista; toiset ihmiset vain ovat luotettavampia kuin toiset. Ehkä se näin onkin, mutta silti epäilen, että luotettavinkaan ihminen ei ole täysin luotettava. Olemmehan kuitenkin inhimillisiä olentoja varsin inhimillisine heikkouksinemme.

Olen pitänyt itseäni aina varsin luotettavana, enkä ihan väärässä ole edes ollut. Toki minäkin olen "testaillut" tyhmyyksissäni rajojani, mutta olen niistä toivottavasti oppini ottanut ja nyt voin jatkaa olemalla niin luotettava kuin omalla kapasiteetillani se on mahdollista. Minulle on tärkeää olla luotettava lähimmille ihmisilleni. Kamalan kovaääninen omatuntoni ei antaisi minulle rauhaa, jos pettäisin minulle rakkaan ihmisen luottamuksen.

En vain ymmärrä sitä, miten toiseen ihmisen luottaminen on ylipäätään mahdollista. Sehän on tosi vaarallista! Luottaessa toiseen asettaa kuitenkin itsensä alttiiksi, heikoksikin, jolloin toinen voi sohaista siihen kaikkein kipeimpään paikkaan ihan ajattelemattomuuttaankin, puhumattakaan tahallisesta ilkeydestä. Pahimmassa tapauksessa toinen voi jopa käyttää hyväkseen toisen heikkouksia saavuttaakseen itselleen jotain.

Minun on vaikea luottaa. Tiedän, että minun pitäisi pystyä, uskaltaa ottaa riski, jotta voisin saavuttaakin jotain elämässäni. Jos tarvon vain tuttuja polkuja, en ehkä koskaan löydä esim. uusia ihmisiä elämääni. Pelkään vain niin kovasti sitä, että minuun sattuu. Pelkään, että saan vain paskaa niskaani. Pelkään, että minua ei arvosteta. Pelkään, että minulla leikitään. Pelkään, että minut hylätään. Pelkään toista ihmistä, läheisyyttä, avautumista, luottamista toisen hyviin aikeisiin. Pelkään asettaa itseni alttiiksi.

Haluan uskaltaa, mutta miten pystyn siihen? Miten voisin kovettaa itseäni siten, että mahdollinen luottamuksen pettäminen ei viiltäisi sisuksiani auki ja veisi vähää luottamustani toisiin ihmisiin lopullisesti? Vai onko tuo kovettaminen edes tarpeen vai pitääkö tuollaiset takaiskut vain kestää elämään kuuluvani asiana?

Parisuhteen "yksinkertaisuutta"

Posted on 3:24 PM In:
Minusta parisuhteilu on kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Ensin pitäisi löytää sopiva kumppani (ihan kamalan vaikeaa), käydä läpi ihastumisvaihe (rasittavaa murehtimista ja poukkoilua), tutustua (stressata, että sovitaanko sittenkään yhteen), rakastua (toivottavasti), rakentaa toimiva suhde (työlästä) ja sitten ylläpitää sitä (työlästä). Joskus ihmettelen, että miten edes kuvittelen jaksavani ryhtyä moiseen.

En ymmärrä, miten joillakin nuo jutut vain "menevät jotenkin". Seurustelukumppaniksi näyttää kelpaavan "joku kiva", joka sattuu vastaan tulemaan. Toki tuo "joku kiva" tuntuu "siltä oikealta", koska mieli on asennoitunut löytämään "sen oikean" jostain. Koska toinen "tuntuu" "siltä oikealta", asiaa ei kuitenkaan pohdita sen enempää, vaan annetaan asioiden edetä "omalla painollaan", koska kyllähän tunteet ovat "oikeassa".

Toisilla treffeillä harrastetaan vaakamamboa, sen jälkeen jo sitten seurustellaankin, muutaman kuukauden päästä muutetaan söpöön rivitaloasuntoon, ostetaan kiiltävät astiastot ja vaihdetaan tapetit ja matot sisustukseen sopivaksi. Pian vietetään perinteiset kesähäät morsiamenryöstöineen, vuoden-parin päästä saatetaan maailmaan ilolla jälkeläisiä ja sitten vain elellään normaalia arkia: töihin, kotiin, töihin, kotiin...

Minä en enää oikein ymmärrä. Minulle tuo kaikki ei todellakaan ole helppoa. Ehkä analysoin liikaa tai sitten olen ihan auttamattomasti pihalla joistain parisuhteilun perussäännöistä. Tuntuu, että helposti kompastun jo tuohon kumppanin valinta -vaiheeseen. Mielestäni sitä täytyy ja kannattaa pohtia tarkkaan. Muutenkin koko suhteilu tuntuu minusta asialta, jota pitää pohtia. Voisihan siinä tosiaan ajelehtiakin, mutta olen jo nähnyt, mihin suhteeseen ja suhteessa ajelehtiminen johtaa: ei ainakaan oman hyvinvoinnin kohenemiseen, vaan raastavaan epämukavuuden tunteeseen sen vuoksi, että tunnen olevani väärässä paikassa.

Ehkä olen vain ihan pihalla tai sitten jo liian järkevä.

Menneisyyden hyväksyminen

Posted on 3:46 PM In:
Minun on vaikea hyväksyä joitain joskus muinoin tekemiäni asioita. En ole siis tehnyt mitään järisyttävän suurta kamalaa pahaa, mutta sellaisia pieniä asioita, jotka ovat olleet ikäviä joltain kannalta katsottuna, ja joita nykyään häpeän. Ne olivat sellaisia lapsellisuuden ja typeryyden puuskassa tehtyjä juttuja, joita nyt "viisaampana" on vaikea sulattaa. Ne ovat kuitenkin ollutta ja mennyttä, joten ei niitä kannattaisi kaivella, mutta silti kaivelen niitä. Miksi en osaa päästää menneisyydestä irti?

Ehkä olen liikaa yrittänyt lakaista ikävät asiat maton alle ja unohtaa ne. Tunnustan, että olen mielessäni yrittänyt jopa kieltää joidenkin asioiden ikinä tapahtuneen. Ehkä ne asiat olisi pitänyt aikanaan käsitellä itsensä kanssa, jotta ne eivät olisi jääneet mieleen pyörimään. En ole silti ihan varma siitä, että niitä saisi käsittelemälläkään unohtumaan, mutta ehkä ne pystyisi siten kuitenkin jotenkin siirtämään paremmin sivuun. En tiedä.

Vai olisikohan se niin, että jos nyt jotenkin löytäisi tasapainon itsensä kanssa, niin se auttaisi hyväksymään myös ne nurjat puolet. Tai tuo nurjien puolien hyväksyminen voisi tuoda sitä tasapainoa. Ovathan nuo nurjat puolet toisaalta osa menneisyyden minää, ei niiden tarvitse olla enää osa minua tässä hetkessä. Ehkä se auttaa, kun tajuaa kehittyneensä, olevansa hieman erilainen kuin jokin aika sitten. Fiksumpi. Tuo menneisyyden minä ei todellakaan ole enää nykyisyyden minä, sen ei tarvitse olla. Tuo on oikeastaan tosi helpottava ajatus.

Olen toisaalta iloinen joistain ikävistä asioista, joita olen typeryyksissäni tehnyt. Siten olen todellakin oppinut, karvaasti ja kantapään kautta. Olen lisäksi sellainen, että opin yleensä yhdestä virheestä, joten nyt luulisi olevan parempia aikoja edessä, kun ei tarvitse hakata päätänsä samaan ikihonkaan enää useampaa kertaa.

Niin, jospa nyt sitten muistaisin, että kirjoitan elämääni joka päivä; menneisyys on mennyttä ja muistoja, nykyisyyttä elän ja tulevaisuuteen luon suuntaviivoja tässä hetkessä. Moni asia on mahdollista.

Olen viime aikoina ollut selvästi vähemmän yksinäinen kuin vielä muutama kuukausi sitten. Olen tavannut enemmän ystäviäni, minusta on tuntunut jopa siltä, että seurassani on oltu mielellään, ja olen onnistunut jopa tapaamaan pari uuttakin ihmistä, jotka toivottavasti jäävät elämääni pidemmäksikin aikaa. Voisi siis melkein sanoa, että sosiaalinen elämäni on tällä hetkellä kuin suloinen pieni kukka nuppuvaiheessaan, kovin nuori ja herkkä.

Viihdyn edelleen oikein hyvin yksinkin, mutta olen huomannut nykyään kaipaavani seuraa ihan erilailla kuin ennen. Hakeudun seuraan enemmän kuin ennen, ehdottelen tekemistä useammin, jopa kaipaan seuraa. Tämä tuntuu jotenkin oudolta, koska muistan vielä liiankin hyvin sen tunteen, kun ihmisten tapaaminen tuntui vaikealta ja rasittavalta (toki myös mukavalta silloinkin). Nykyään tuntuu enemmän mukavalta ja vähemmän rasittavalta. Ehkä tämä on hyvä merkki, tervettä?

Pelkään kaipuuta. En haluaisi päätyä siihen tilanteeseen, että alan kaivata jotakin, kuten juuri tuota ihmisten tapaamista. Kaipuussa ajatukset ovat ihan jossain muualla kuin tässä hetkessä, kaipuu voi jopa sattua, tuntua pahalta. En halua jäädä kiinni kaipuun verkkoon, vaan haluaisin keskittyä elämään tätä hetkeä, nauttia juuri tästä, mitä minulla nyt on. Luulen kuitenkin, että kaipuu kuuluu niihin asioihin elämässä, joita täytyy vain sietää.

Tuohon kaipuuseen tuntuu liittyvän myös jonkinlainen tarvitsevuuden tunne toisesta ihmisestä. En ole tosiaankaan halunnut tarvita ketään viime aikoina, koska yksinäisyys on valtavan turvallista, mutta nyt minusta tuntuu siltä, että haluaisin "tarvita" jotakuta. En siten, että roikkuisin toisessa ihmisessä läheisriippuvuuden kourissa. Tarkoitan jotain sellaista, että herkkänä ja ehkä heikkonakin hetkenä voisin hetkeksi painaa pääni toisen olkapäälle, tarttua kädestä ja olla kaipaava ja tarvitseva edes sen lyhyen hetken ajan. Päästää hetkeksi irti siitä tunteesta, että minun täytyy olla vahva ja osaava. Edes hetkeksi. Tuokin asia tuntuu vain aika saavuttamattomalta, eii mahdottomalta, mutta vaikealta. Osaisinko sitä paitsi edes hetkeksi hellittää ja olla heikko jonkun seurassa?

Perjantai-illan huumaa

Posted on 9:03 PM In:
Vietän perjantai-iltaa yksin kotona, mutta se tuntuu juuri nyt todella hyvältä; olen taas nimittäin sortunut liikaan tekemiseen ja suorittamiseen viime aikoina. Sosiaalista elämääkin on ollut paljon, ja se on ollut samaan aikaan sekä todella mukavaa että väsyttävää. Tällainen tekeminen ja taukojen pitämättömyys ei ole minulle hyväksi, mutta näköjään tarvitsisin jonkun, joka käskisi minut illalla sohvan pohjalle, jotta todella osaisin ja muistaisin ottaa rennosti. En vieläkään itse osaa ottaa riittävän usein hetkiä, jolloin minulla olisi rentoa aikaa vain itselleni.

Olen myös taas nukkunut huonosti jo useamman yön. Sekin alkaa painaa, mutta onneksi on viikonloppu, joka toivottavasti tarjoaa mahdollisuuden riittävään uneen ja lepoon. En vain käsitä sitä, että miten ihan pienetkin asiat voivat työntää minut niin pois raiteiltani, että nukkumisesta ei tule mitään. Tällainen herkkyys on todella rasittavaa; tämä tekee sen, että nukkumiseni kulkee tasaisessa rytmissä, jolloin välillä nukutaan hyvin ja välillä huonosti. En ymmärrä, miksi nukkuminen on niin vaikeaa.

Kehu 5: olen jaksanut liikkua melko ahkerasti siitä huolimatta, että olen ollut väsynyt ja kiireinenkin. Liikkuminen on tehnyt hyvää minulle.

Eräs matka, eräällä elämänmittaisella polulla. Kadottaen ja löytäen. Väsyen ja vahvistuen. Surren ja iloiten. Matkalla kaikesta huolimatta ja se matka olkoon hyvä.

Minä

My photo
Olen matkalla kolmen- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä, elämässäkin vielä matkalla, haaveileva ja pohdiskeleva nainen, jonka elämänpolku tuntuu välillä kovin kivikkoiselta ja nilkkoja taittavalta. Polkuni on kulkenut suuntaan, joka ei ole enää ihan omani: hapuillen etsin suuntaani haasteenani yksinäisyys, ihmissuhteet ja arkisen elämän raskaus. Sposti: nan09(a)suomi24.fi.

Arkistossa

Powered by Blogger.

Lukijat

Blog Archive