Villasukan korjaaja

Posted on 11:59 AM In:
En ole oikein koskaan ollut käsityöihminen, vaikka käsitöihin liittyviä projekteja olen into piukassa toisinaan aloittanutkin. Useimmat "projektini" ovat jääneet kesken, mutta valmista olen myös saanut aikaiseksi. Pravuurini lienee villasukat, eli sellaiset osaan tehdä.

Pari päivää sitten päätin vihdoin korjata mummini neulomat villasukat, joihin on tullut reiät päkiöiden kohdalle. (Sukat ovat odottaneet korjausta monta vuotta...) Ajattelin, että korjaaminen on helppo homma, kun vain leikkaa sukista päkiät pois, poimii silmukat ja neuloo "uudet varpaat".

Hieman sain ihmetellä, miten silmukat poimitaan puikoille, mutta se onnistui lopulta - tosin silmukat oli tosi tiukat eli hädintuskin sain puikot laitettua. Tästä päättelin, että ohuemmat puikot voisi olla paikallaan ja kävin ostamassa sellaiset. Vaihdoin puikot ja tyytyväisenä totesin, että sain jokaiselle puikolle saman määrän silmukoita.

Olen katsellut tekelettäni tyytyväisenä, kunnes oivalsin jonkin asian olevan pielessä. Missä langanpää on? Siis pitäisihän sukissa jokin sellainen olla ja minulla ei ole. Minulla on vain kireähköjä silmukoita 12 kappaletta per puikko enkä mitenkään löydä langanpäätä. Missä ihmeessä se voi olla?

Nyt sitten pohdin, että neulonko sukat vai mitä teen. Jos langanpäätä ei löydy, se tarkoittaa, että sukka saattaa purkautua myöhemmin. Enkä osaa parsia sukkia (voisihan senkin toki opetella...). Höhlää. Käsityöt ovat kyllä rakettitiedettä :P

Päivä on henkäys

Posted on 2:44 PM In:
Aika kuluu todella nopeasti. Tuntuu, että kun aamulla asetun sohvalle heräämään, ilta saapuukin, minä edelleen samassa asennossa sohvalla istuen. Mitä siinä välillä tapahtuu? Yksi henkäys? Siltä tuntuu.

Kasvimaalla on kiihkeän kasvun aika meneillään, ainakin juureksilla, joita täytyisi vielä harventaa. Kolme mattoa odottaa pesemistä, mutta pesupaikalla lentelevät ampiaiset eivät houkuttele. Olen hieman lukenut opiskelujuttuja. Luin juuri kaksi hyvää kirjaa ja aion aloittaa uuden kirjan lukemisen. Olen ostanut sisustustarvikkeita, joilla saan kotiin sekä ilmettä että järkeviä säilytysratkaisuja. Olen tyhjentänyt vaatekaappiani. Mielessä pyörii kirpparipöydän varaaminen, mutta en ole varma, onko mahdollinen pieni voitto kaiken vaivan arvoista. Pitäisi pestä peittoja ja tyynyjä, kun hikiaika on vihdoin ohi. Kohta on syyskuu ja sen jälkeen saattaa edessä olla loputon marraskuu ennen seuraavaa vihreää aikaa. Hämmentävää. Mitähän tekisin? Mitä minun pitäisi tehdä?

Pitää elää päivä kerrallaan. Pestä välillä matto, harventaa porkkanat. Siivota, katsoa telkkaria, lukea kirja. Ehkä se, että päivässä ei ole aikatauluja tuomassa ryhtiä, tekee jotenkin kelluvan olon. En halua, että marraskuu tulee.

Kehittelin itselleni stressin

Posted on 3:47 PM In:
Puhuin puhelimessa. Minulle soittanut henkilö ja keskustelunaiheemme eivät liittyneet stressiin mitenkään, mutta oivalsin puhelun jälkeen, että olen stressaantunut ja se on yksi syy siihen, että olen ärtynyt. Olen stressaantunut siksi, että en saa millään itsestäni niskapeppuotetta ja itseäni tekemään opinnäytetyötäni. Kaikkea muuta tekemistä saan kyllä kehiteltyä, ei ongelmaa... mutta sen kaiken muun tekemisen taustalla värisee ajatus: tee opinnäytetyötä, tee nyt ja heti ja tässä ja nyt! Pitää pitää pitää! Ei ihme, että stressaa, kun tuota kuuntelee.

Tosiasia on toki se, että minun olisi syytä saada opinnäytetyötäni eteenpäin. Haluan oikeasti saada sen tehtyä, eikä se synny, jos välttelen sitä. Opinnäytetyöni aihe ei ole mitenkään vastenmielinen ja koen, että voisin tehdä työtä ihan mielelläni - mutta silti välttelen sitä ja ennemmin sisustan, luen kirjoja, liikun ja suunnittelen tulevaa sekä ennen kaikkea nautin kesästä. Olen tehnyt välttelystä tekemisen itselleni.

Minun pitäisi saada mieleni rauhoittumaan. Tiedän, että minun pitäisi vain suunnitella ajankohdat, jolloin oikeasti teen opintojani ja muun ajan voisin hillua vaikka ympäri seiniä ja maalailla taivaanrantoja. Kunhan olisi ensin ne ajat, jolloin oikeasti teen sitä opinnäytetyötäni. Tiedän, mitä pitäisi tehdä, mutta silti haahuilen ja haaveilen. Joku roti!

Kyllä tämä tästä. Kunhan nyt vain piti vältellä aihetta taas kerran vaikka blogiin kirjoittamalla :)

Kirjoitan

Posted on 4:16 PM In: , ,
Minun tekee mieli kirjoittaa, on oikeastaan tehnyt mieli jo jonkin aikaa. Olenkin pyöritellyt mielessäni, mitä kirjoittaisin ja miten. Minullahan on ollut vetoa kirjoittamiseen jo ala-asteikäisestä saakka, jolloin kirjoittelin tarinoita vihkoihin, tarinoita, jotka jäivät aina kesken, kun tuli muuta. Se sirkusseikkailukin, josta kovasti pidin. Yläasteella kirjoitin runoja.

Oli mukavaa kirjoittaa ihan mitä halusin ja miten halusin. Luultavasti muu elämä (eli nuoruuden hömpötykset) vei silloin ajan kirjoittamiselta, lukuunottamatta satunnaista päiväkirjan kirjoittelua, mutta tarinointi pääni sisällä ei ole koskaan lakannut. Noiden lapsuuteni ja nuoruuteni kirjoitusaikojen ja nykyajan kirjoittelun välille on kuitenkin noussut jokin seinä. Silloin kirjoittaminen oli hulluutta, vapautta, riehakkuutta ja mitään rajoja ei ollut. Sanoilla sai hyppiä minne halusi, eivätkä kirjoitusvirheetkään painaneet mitään, vaan tarina painoi ja kuljetti.

Nyt tiedostan liian selvästi sen, että kun kirjoittaa, täytyy tietää, miten kirjoittaa. Täytyy osata. Täytyy kirjoittaa jotain tyyliä, tietyllä tavalla. Blaah... joten olen antanut kirjoittamiseni olla, koska en osaa ja en ole riittävän hyvä. Siitä huolimatta, että en kirjoita mitään tarkoitusta varten ja kenellekään. Höhlää.

Olen nyt harkinnut, että jos suinkin minulla on aikaa, alan kirjoittaa. Ja aion kirjoittaa juuri niin kuin itse haluan, omalla äänelläni ja juuri sellaista tekstiä kuin mitä ikinä haluankaan. Heihei säännöt! Haluan saada yhteyden siihen vahvaan ja villiin, täräyttävään kirjoitustyyliin, joka minulla nuorena ajoittain oli (jos sellainen on siis sitä, mitä haluan). Kirjoittamisessani oli nimittäin jotain outoa voimaa, jota hätkähdän vieläkin. Minulla on nimittäin jotain nuoruuteni tekstejä tallessa. Ne tekstit yllättävät itseni vieläkin.

Kirjoituksissani oli asennetta, jota kaipaan itseeni tähän hetkeen, kaikille elämän osa-alueille. Ehkä se oli nuoruuden intoa ja tietynlaista ehdottomuutta, mutta siinä voimassa olisi ammennettavaa. Toki muistan myös sen ajan huonoja hetkiä, jotka nekin olivat varsin voimallisia, mutta ei niiden muisteleminen anna mitään tähän päivään. Olen iloinen, että olen säästänyt jotain nuoruuteni teksteistä, koska ne ovat inspiroivia.

Miksi ei saisi ja voisi kirjoittaa, vaikka on keskinkertainen kirjoittaja (ihan koulumenestyksenkin perusteella)? Ehkä kukaan ei koskaan lue kirjoituksiani, mutta luulen, että tarinointi voisi antaa itselleni niin paljon, että se kannattaisi. Olen keksinyt jo tarinalleni päähenkilön, joka kasvaa ja kehittyy hiljalleen ajatuksissani...

Syyllistäminen

Posted on 4:01 PM In: ,
Tunnen syyllisyyttä, helposti, paljon ja turhastakin. Siispä syyllistäminen on iskenyt minuun aina kuin puukko sulaan voihin. Helppo homma. Olen liian paljon sortunut toimimaan noissa tilanteissa siten kuin syyllistävä osapuoli on halunnut ja itselleni on jäänyt kynnysmaton litteä ja käytetty olo. Sillä ei ole ollut suurtakaan väliä, kuinka syyllinen minä olen oikeasti ollut. Kai minulla jokin osa on ollut, kun minua on syyllistetty? Vai?

No, eihän se näin ole. On olemassa ihmisiä, jotka syyllistävät, vaikka syyllistymiseen ei aihetta olisikaan. Tämä on ollut yksi iso oppiläksyni. En vielä osaa kuitenkaan suhtautua tällaisiin ihmisiin muuten kuin tilannetta ja asiaa vältellen. Yritän välttää konfliktia, koska en tiedä, miten sitä käsitellään tilanteessa, jossa minua syyllistetään asiasta, johon en ole syyllinen. On paljon helpompaa olla ihmisten kanssa väleissä kuin riidellä, vaikka kääntöpuolena onkin kynnysmaton fiilikset.

Eri tilanteita ovat ne, joissa oikeasti olen ollut syyllinen. Minun on ollut helppo ottaa asioista opikseni, selittää ja pyytää anteeksi. (Toisen osapuolen reaktiot ovat toki asia erikseen.) Mutkatonta edes omalta puoleltani.

Hiljattain minua syyllistettiin asiasta, jonka eräs tuntemani henkilö on jättänyt tekemättä. Minua mietitytti oma roolini (sylkykuppi) tässä asiassa. Viestin sävy oli vahvan syyllistävä, vaikka en osaakaan arvioida, onko se vain henkilön oma ilmaisutapa ja sinällään pahaa tahtomatonta, vai sellaista pahantahtoista ilmaisua, jolla pyritään saamaan minut syyllistymisen kautta toimimaan. En tosin tiedä, miten minun pitäisi toimia, kun minun pitäisi saada toinen henkilö toimimaan aivan kuin minä olisin vastuussa. Yhtä kaikki, paska fiilis tuli. Tajusin, että kynnysmatto olen ollut ja enää en jaksa. Seinä tuli vastaan, mutta vain omassa päässäni. Tässä tilanteessa toimin kuten aiemminkin, jätin reagoimatta, koska koen, että toisten asiat eivät minulle kuulu ja riita tällaisessa tilanteessa on hyödytön ja järjetön.

Olen oppinut erottamaan syyllistämistä. En vain tiedä, olenko tullut liiankin herkkänahkaiseksi, kun ihokarvani nousevat pystyyn ja verenpaineeni nousee ihan vain siitäkin, kun kuuntelen toisten ihmisten välistä syyllistämistä. En juuri nyt jotenkin edes ymmärrä syyllistämistä, siis sellaista, jossa oikeaa syyllistä ei etsimälläkään löydä. Painostustahan se on, pyrkimystä vaikuttaa toiseen oman edun vuoksi. Inhottavaa. Liekö syyllisin syyllistäjä itse...

Eräs matka, eräällä elämänmittaisella polulla. Kadottaen ja löytäen. Väsyen ja vahvistuen. Surren ja iloiten. Matkalla kaikesta huolimatta ja se matka olkoon hyvä.

Minä

My photo
Olen matkalla kolmen- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä, elämässäkin vielä matkalla, haaveileva ja pohdiskeleva nainen, jonka elämänpolku tuntuu välillä kovin kivikkoiselta ja nilkkoja taittavalta. Polkuni on kulkenut suuntaan, joka ei ole enää ihan omani: hapuillen etsin suuntaani haasteenani yksinäisyys, ihmissuhteet ja arkisen elämän raskaus. Sposti: nan09(a)suomi24.fi.

Arkistossa

Powered by Blogger.

Lukijat

Blog Archive