Ammatillisen itsetunnon kasvua

Posted on 7:24 PM In: , ,
Työuupumukseen väitetään kuuluvan heikentynyt ammatillinen itsetunto. Voin omalla kohdallani allekirjoittaa tämän: väsymys, kiinnostuksen puute ja tietyt tekijät töissä tekivät sen, että usko omiin (työ)kykyihini heikkeni ja koin, että en osaa "mitään". Se lisäsi ahdistusta ja vähensi entisestään itseluottamustani sekä työssä että vapaalla.

Etsin ammatillisen itsetunnon kohentamisen ratkaisuksi opiskelua. Aika looginen ratkaisuyritys, eikö? Opiskelu töiden ohella ei kuitenkaan tuonut toivottua tulosta. Toki koin opintojeni parissa onnistumisen hetkiä, mutta niiden kannattama itseluottamus ei siirtynyt työelämään.

Tauko työelämästä yhdistettynä opiskeluun on tuottanut tulosta, olen vihdoin huomannut asian. Olen vielä alussa tällä taipaleella, mutta on mahtavaa jo nyt pystyä luettelemaan itsessäni ominaisuuksia, jotka ovat hyvän työntekijän ominaisuuksia. Eikä niitä ominaisuuksia ihan vähänkään ole :)

Olen aina ollut hyvä opiskelija, sellainen koulussa pärjäävä, hieman teoreettinen tyyppi. Hyvät arvosanat ovat olleet kannustavia. Nyt olen opiskeluissani päässyt tekemään monenlaisia asioita, sellaisia, joita työelämässäkin voisi tulla vastaan. Olen onnistunut hienosti jo monessa tehtävässä! Samalla olen päässyt katselemaan muidenkin opiskelijoiden "työntekoa", mikä erityisesti on avannut silmiäni.

Olen ollut tolkuttoman itsekriittinen. Ehkä opiskelijat tekevät aikanaan parempaa jälkeä työelämässä kuin opintojen parissa, mutta minulla ei todellakaan ole mitään hävettävää. Päinvastoin. Teen huolellista jälkeä olematta turhan hidas, olen tarkka, osaan kirjoittaa riittävän hyvin ja pysyn aikataulussa. Nämä eivät ole todellakaan mitään itsestäänselvyyksiä. Esimerkiksi aikatauluissa pysyminen näyttää tuottavan yllättävän monelle haasteita. Itsensä ilmaiseminen kirjallisesti ei myöskään ole mikään kaikkien taito puhumattakaan huolitellusta työn lopputuloksesta. Ja tässä oli vasta muutamia, ammattiini liittymättömiä hyviä ominaisuuksia.

Oikeastaan kokemukseni nyt ovat vahvistaneet sitä ajatusta, että meillä kaikilla on vahvuutemme. Jos joku sählääkin aikataulujen kanssa tai itsekuri ei riitä tehtävien tekemiseen, hän voi olla jotenkin muuten todella taitava. Minulla on puutteeni, mutta toisaalta esimerkiksi varsin hyvä itsekuri. Luulisin, että erilaiset ominaisuudet täydentävät hyvin toisiaan.

Olen myös huomannut olevani oppimiskykyinen, joten jos en jotain osaakaan, voin opetella. Sikäli oloni työelämän suhteen on nyt luottavaisempi: minulla on paljon annettavaa, vaikka ihan kaikki ei kädenkäänteessä sujuisikaan. Tärkeää on tietää myös tämä: ei sujuisi muillakaan.

Toivon todellakin, että seuraava työni (mitä ikinä onkaan) olisi sellaista, että pääsisin käyttämään vahvuuksiani ja jossa minua arvostettaisiin. Arvostuksen puute työpaikalla syö ihmistä. Paljon.

Kaipuu metsään

Posted on 8:24 PM In:

Tänään kävelyllä käydessäni kaipasin metsään. Kävelin kyllä "metsässä" eli paikassa, joka täyttää metsän kriteerejä. Puita löytyy riittävässä tiheydessä, polkuja risteilee siellä täällä ja vesistöäkin on. Metsäkokemusta en kuitenkaan saanut.

Paikkaan nimittäin kuuluu valtava liikenteen jyly, joka peittää alleen pienet ja hurmaavat luonnon äänet. Veden virtauksen kuulin, kun keskityin kuuntelemaan sitä. Lintuja en kuullut enkä nähnyt. Polkujakin on oikeastaan liikaa: olisi mukavaa, jos näkösällä olisi muunkinlaista maata kuin tallattua "polkua".

On valitettavaa, että tuossakin, sinänsä ihan miellyttävässä paikassa, kuuluu niin valtaisa liikenteen ääni. Tietä ei toki näy, mutta tekeeköhän lehtien puute sen, että ääni kuuluu kovaa ja kauas. Kaipaan oikeaan metsään, oikeaan luontokokemukseen, johon kuuluu olennaisena osana hiljaisuus höystettynä luonnon ihastuttavilla äänillä. En oikein osannut rentoutua ja nauttia. Omaan rentoon hiljaisuuteeni ei kuulu autojen äänet.

Arvelen kuitenkin, että kaupunkilaiselle tuokin "metsä" käy täydestä. Se on luontoa, jossa käydään lenkillä. Minä, melkein metsässä kasvaneena, tiedän ja kaipaan toisin.

Viikko, jolloin tekemistä riitti

Posted on 6:08 PM In: ,
Viime viikko oli minulla poikkeuksellisen näännyttävä. Opiskeluun liittyvää tehtävää oli päässyt kasaantumaan siten, että sainkin urakoida kunnolla. Siihen päälle vielä olin reissussa viikonlopun ja vaikka se olikin tosi mukavaa, se ei varsinaisesti piristänyt nääntynyttä fiilistäni. Onneksi tämä urakointi kesti vain suhteellisen lyhyen ajan.

Silti huomasin, että (työ)uupumuksesta toipumiseni on vielä pahasti kesken. Kauankohan siihen menee vai jäänkö iäksi tällaiseksi, heikommaksi? Muutaman päivän kunnon ahkerointi heikommilla yöunilla ei todellakaan tuntunut sopivan minulle. Tai ehkä juuri ja juuri tuollainen pätkä, mutta ei ainakaan pidempi.

Pohdin myös sitä, että paljonko itse asiassa tein kaikenlaisia "töitä", ja määrä tuntuu silti aika vähäiseltä kun vertaa, paljonko olen jaksanut joskus nuorempana. Silloin jaksoin hämmästyttävän paljon, työtä, opiskelua ja harrastusta samaan aikaan.

Keskustelin viikon aikana myös henkilöiden kanssa, jotka yhdistävät elämäänsä työtä ja opiskelua. Minua hengästytti kuunnellakin sitä tahtia, miten nämä ihmiset ahkeroivat aamusta iltaan. Oli tavoitteita töissä ja opiskeluissa, jollakin perhettäkin, kiirettä piti. Kyllä minäkin aikanaan jaksoin, joten ymmärsin toisaalta hyvin. Toisaalta ihmettelen, mitä nykyään tarvitsee jaksaa? Ovatko he ihanneihmisiä vai standardi, johon on taivuttava? Ja mikä on minun osani, kun moinen tahti ei oikein enää tunnu istuvan minuun? Näissä ihmisissä oli kyllä eräs piirre, joka todennäköisesti kantaa heitä eteenpäin: he olivat kiinnostuneita tekemisistään.

Keskustelu teki sen, että tunsin itseni ulkopuoliseksi, kun en tällä hetkellä suorita. En olisi uskonut, että se, että elämä on rauhallista, rennohkoa ja mukavaa, vetää selvää eroa ihmiseen, jolla on kiire päivän ja viikon askareissa. Samalla en sovi opiskelijamaailmaankaan, koska olen liian "vanha". En ole töissä, vaikka voisin olla, joten lienen outo tai luuseri. En ole myöskään työtön. En sovi mihinkään?

Valoisa syksy

Posted on 11:22 AM In: , ,
Pohdin vuosi sitten, että miltähän tänä syksynä tuntuu se, että voi ulkoilla valoisaan aikaan. Ei tarvitse istua koko valoisaa aikaa sisällä töissä, jolloin näkee vain keinovaloa ja pimeyttä. Nyt voin kertoa, että tuntuu erilaiselta, hurjan hyvältä ja oikealta! Kyllä ihmisen kuuluu valoa nähdä.

En tietenkään voi sanoa, että pelkästään valon näkeminen ja päivällä ulkona liikkuminen ovat tehneet minusta pirteämmän, koska kyllähän elämäni on nyt täysin erilaista kuin vuosi sitten, kun olin töissä! Voin elää oman päivärytmini mukaisesti, ehdin laittaa hyviä ruokia, ehdin levätä ja saan paneutua asioihin, joista suurin osa kiinnostaa edes jonkin verran (opiskelu). Elämässäni on sekä valo että tasapaino.

Vaikka olen koko vuoden elänyt erilaista elämää kuin aiemmin, niin minusta tuntuu, että vasta nyt tämä uusi elämä on todella avautunut minulle. Näinkö kauan uupumuksesta toipumiseni on vienyt? Näin taitaa olla. Töiden aikaan vain kaipasin edes muutaman viikon lomaa, jotta "toipuisin", mutta nyt näen, että se ei olisi riittänyt mihinkään. Ehkä pahimpien univelkojen kuittaamiseen ja hengähtämiseen, mutta siinä kaikki.

Näin paljon aikaa on vaatinut se, että silmäni ovat auenneet. Näen nyt loppuaikani töissä selvemmin, sen sinnittelyn siellä olleiden ikävien asioiden parissa, päivästä toiseen toistuvan samanlaisuuden, tasaisen pyörän, joka ei tarjonnut yhtenäkään päivänä mitään uutta. Muistan ahdistukseni, joka sai minut näkemään koko elämän lohduttomana ja väsymyksen sävyttämänä ja oman elämäni epäonnistuneena ja vailla vaihtoehtoja. Elin mustassa kuopassa, johon valo ei paistanut.

Nyt tilanne on aivan erilainen. Olen useimpina päivinä hämmästyttävän hyväntuulinen, suorastaan sädehtivä. Olen oppinut hymyilemään ja kiittämään (itseäni ja muita). Näen mitä ympärilläni tapahtuu. Tiedostan omia tekemisiäni. Elämääni ovat nousseet keskiöön itselleni tärkeät asiat. Tunnistan itseni, mutta samalla opin itsestäni uutta joka päivä. Oivallan olevani osaava ja jopa luova. Oloni on tasapainoinen.

Voisin luetella näitä hyviä muutoksia elämässäni vaikka kuinka paljon, mutta taidan kirjoittaa niistä joskus erikseen enemmän. Nyt olen lähinnä hämmentynyt siitä, miten paljon hyvää positiivinen elämänmuutos voi saadakaan aikaiseksi. Olen hämmentynyt, mitä kaikkea olenkaan löytänyt, miten paljon olenkaan muuttunut. Minulla on hyvä olla.

Toive terveemmästä selästä

Posted on 6:57 PM In:
Eilen ja tänä aamuna minusta tuntui siltä, että joku flunssapöpön kaltainen kolkuttelee ovellani eli kurkkussani tuntui alkavaa kipua. En kuitenkaan avannut oveani eli oloni on nyt kohentunut! Olen iloinen, että tämä meni näin pian ja helposti ohi (*koputtaa puuta*). Nythän taitaa olla monenkinlaista pöpöä liikkeellä.

Selkäni ei kuitenkaan päästä minua yhtä helpolla. Alaselkäni on oireillut jo vuosia: sitä toisinaan särkee (varsinkin istuessani) ja välillä se lähettelee särkyä hermoja pitkin jalkoihini kummallisesti (eli on vaikea joskus älytä, että kyse on selkävaivasta eikä ongelmasta jaloissa). En ole varma, mistä ongelma on alunperin tullut. Vaihtoehdoiksi olen arvellut liian syvät venyttelyt ja/tai istumisen.

Nyt minulla on taas ollut oireita jaloissani, mutta en heti ymmärtänyt selkäni yhteyttä sinne. Vaivan symmetrisyys molemmissa jaloissa ja aiemmat vastaavat kokemukseni ovat saaneet minut kuitenkin oivaltavaan, että selästähän tämä vaiva on luultavasti lähtöisin. Tai ainakin jokin selästä lähtevä hermo on jumissa jossain. Särky on onneksi melko lievä ja liikunta, erityisesti kävely, tuntuu tekevän hyvää. Kokemuksesta tiedän, että näin vähäinen vaiva ei lääkäreitä kiinnosta, joten ei auta muuta kuin keksiä itse ratkaisu ongelmaan.

Selkääni ei auta lepo ja liikkumattomuus. Nykyinen määrä liikuntaakaan ei tunnu tekevän ihmeitä, se lähinnä pitää vaivoja tasaisina, välillä lievästi parempina ja välillä pahempina. Olenkin ajatellut varovaisesti lisätä monipuolista liikuntaa ja liikkuvuusharjoituksia ja toivon, että se tekisi hyvää. Tuntuu ikävältä ajatella, että minun täytyy joskus palata työelämään, kun tiedän, että istuminen ja seisominen eivät selälleni oikein sovi, ainakaan liiallisessa määrin. Onneksi tässä on vielä aikaa "kuntouttaa"...

Ymmärrän kyllä mainiosti ihmisiä, jotka valittavat selkäänsä. Se voi kyllä järjestää viheliäisiä vaivoja pitkin kehoa ja niiden hoitaminen voi olla tosi vaikeaa!

Olen tosi kyllästynyt terveysvaivoihini, vaikka tiedänkin, että ne ovat ainakin vielä tässä vaiheessa varsin lieviä. Osa voi parantua kokonaankin, osa luultavasti pysyy tällaisenaan ja osa saattaa pahentuakin. On masentavaa todeta, että 30 täytettyäni en ole juuri tervettä päivää nähnyt. Melkein joka päivä jokin paikka on rieponut ainakin pienesti, mutta ei kai tässä auta muuta kuin tehdä parhaansa kehonsa eteen ja siinä sivussa kehittää vaivojen sietokykyä.

Eräs matka, eräällä elämänmittaisella polulla. Kadottaen ja löytäen. Väsyen ja vahvistuen. Surren ja iloiten. Matkalla kaikesta huolimatta ja se matka olkoon hyvä.

Minä

My photo
Olen matkalla kolmen- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä, elämässäkin vielä matkalla, haaveileva ja pohdiskeleva nainen, jonka elämänpolku tuntuu välillä kovin kivikkoiselta ja nilkkoja taittavalta. Polkuni on kulkenut suuntaan, joka ei ole enää ihan omani: hapuillen etsin suuntaani haasteenani yksinäisyys, ihmissuhteet ja arkisen elämän raskaus. Sposti: nan09(a)suomi24.fi.

Arkistossa

Powered by Blogger.

Lukijat

Blog Archive