Sunday, December 23, 2012

Hyvää joulua!

Uusimmassa Tiede-lehdessä (12/2012) on joulupukkiaiheinen artikkeli, jossa kerrotaan. että usko joulupukkiin haihtuu keskimäärin seitsemän vuoden iässä. Artikkelin mukaan suurin osa lapsista suhtautuu asiaan positiivisesti: kaksi kolmesta on ylpeitä oivalluksestaan ja moni heistä pitää joulupukkitarinaa hyvänä. Vain harva lapsi kokee tulleensa petetyksi.

Muistan elävästi omat mietteeni ja epäilykseni joulupukista. Meillä kävi joulupukki, kun olin pieni. Jossain vaiheessa kiireinen pukki oli poikennut juuri sillä aikaa, kun olimme käyneet viemässä tutuille paketteja, joten lahjasäkki odotti ulko-oven vieressä. Parin tällaisen vuoden jälkeen epäilykseni alkoivat herätä.

Muistan aaton ulkoiluhetkeni, kun mietin, että näkyyköhän pukkia missään. Jostain syystä pukkia ei kuitenkaan näkynyt, ei edes naapureiden suunnalla.

Minä kuuluin lapsiin, jotka kokivat tulleensa petetyksi. Olin tosi pettynyt, kun minua oli huijattu. Vannoin, että omalle lapselleni en moista huijausta ja pettymystä tuottaisi, olisin rehellinen alusta lähtien.

En nyt ota kantaa siihen, miten kunkin pitäisi joulupukkisadun suhteen menetellä. Se on vanhempien valinta. Lapset voivat kuitenkin suhtautua hyvin monin eri tavoin "huijaukseen" ja se kannattaa huomioida. Minusta tosi lohdullista on se tieto, että suurin osa suhtautuu huijauksen paljastumiseen positiivisesti.

Aion aattona uskoa joulupukkiin ja jouluihmeisiin. Tätä tärkeämpää on kuitenkin hyvä tahto, rauha ja läsnäolo.

Oikein hyvää ja rauhallista joulua kaikille!

Friday, December 21, 2012

Läikähdyksiä ja jouluun valmistautumista

Tämä syksy on tuntunut jotenkin oudolta. Olen ollut tuurilintu, joka on saanut nauttia paljosta hyvästä jopa siten, että se hyvä ei ole tuntunut ansaitulta. Miksi ihmeessä en olisi ansainnut hyvää? Totta kai olen!

Minulla on ollut turhan vähän opiskeltavaa, mutta jotenkin sekään ei ole pysynyt hanskassa. Tentteihin lukemiset ovat venähtäneet edelliselle illalle ja olen raahautunut tentteihin kauhuissani: no nyt ei ainakaan mene läpi! Silti tentit ovat menneet yli odotusten. Olen tenttituloslistoista ihmetellyt, että miten jotkut eivät pääse tenteistä läpi, kun oma lukemiseni on ollut niin luokattoman huonoa. En ole koskaan lukenut tentteihin näin huonosti. En oikein voi edes aikapulalla perustella tekemättömyyttäni, aika on vain mennyt johonkin muuhun,  tai aivan kuin sitä ei olisi ollutkaan.

Hävettää sekin, että en ole saanut tehtyä edes sellaisia tehtäviä kunnolla, joissa on muitakin opiskelijoita mukana. Jotenkin kellun elämän virrassa ja aika vain menee omaa rataansa ja minä elän jotain omaa aikaani, jossa ei ole todellisuuteen kiinnitettyä ryhtiä. "Ehdin myöhemminkin" ja sitä rataa. Se myöhemmin ei ole vielä tullut vastaan.

Tällainen ylirento elämänrytmi on oikein mukava, mutta vuoden vaihtuessa minun täytyy oikeasti kokea jonkinlainen ryhtiliike. Eihän siitä mitään tule, että aikataulut eivät pidä ja hälläväliä asenteella lentelen tuurista toiseen. Se, että asiat ovat menneet hyvin, tuntuu minusta ihmeelliseltä.

Ryhtiliikettä vaatii ehdottomasti myös muutos arkisessa aherruksessani. Uusi työ, uudet velvoitteet. Tiedossa on paljon uutta opittavaa, uusia työtapoja, ihmisiä yms. Tilaisuus on mielenkiintoinen, ja se täytyisi hoitaa hyvin. Jos selviän tulevasta hyvin, se voi poikia muutakin hyvää. Käy miten käy, joudun ensi vuonna joka tapauksessa harjoittelemaan epävarmuudensietokykyäni tällaisena aikana, kun joka puolelta tulee vain irtisanomisuutisia.

Yllättävintä tässä muutoksessa on ollut se, miten kauas laineet ovat läikähtäneet eli mihin kaikkeen päätökseni on vaikuttanut. Näiden odottamattomien vaikutusten kestäminen on ollut ehkä vaikeinta. Muutos sinänsä tuntuu minusta nyt oikealta alun jopa jonkinlaisen masennuksen ja surutyön jälkeen. Vaikka tämä tuntuukin oikealta ratkaisulta, minua hirvittää se, että elämän suunta on nyt muuttunut peruuttamattomasti. Moni asia on revitty auki, mitään turvaa tai varmuutta mistään ei ole.

Joulun tulo on tuntunut minusta mukavalta, rauhoittavalta. Joulu on kuin turvasatama, johon voin kiinnittyä hetkeksi. Silloin on lämmintä ja turvallista, läheiset ovat lähellä, voi olla juuri siinä hetkessä juuri sitä, mitä onkin. Ei ole mennyttä eikä tulevaa, vaan vain tämä hetki. Kaikki on hyvin.

Rauhallista joulun odotusta!

Thursday, December 13, 2012

Hyppy tuntemattomaan

On eri asia suunnitella tulevaa ja miettiä itsekseen, että mitä haluaisi "isona" tehdä kuin oikeasti tehdä jotain muutoksia elämäänsä. Näillä muutoksilla tarkoitan nimenomaan pysyviä muutoksia uudella tiellä, ei mitään yksittäistä vuorottelu- yms. vapaata tai muuta taukoa sen hetkisestä oravanpyörästä. Elämänsä muuttaminen on vaikeaa ja raskasta. Muutoksen hetkellä näkee liian kirkkaasti sen, mihin kaikkiin asioihin muutos vaikuttaa (läheiset, mahdolliset tulevaisuuden tuet, työura). Samalla näkee sen, minkä muuttuminen oikeasti kirpaisee eli mikä on tärkeää.

Onnittelin jokin aika sitten itseäni siitä, että hain piiiiitkästä aikaa työpaikkaa. "Hyvä minä." Olen edelleen tuosta samaa mieltä. Sitten kävikin niin, että sain sen työn ja jouduin kohtaamaan karun todellisuuden: kumman tien valitsen: uuden, melko mielenkiintoisen, epävarman, taloudellisesti tosi paljon niukemman, opiskeluihini sopivan ja niitä edistävän vai vanhan tutun, hieman varmemman ja taloudellisesti yltäkylläisen, mutta tylsän ja opintojani jarruttavan polun. Uusi vai vanha? Odotanko vai hyppäänkö nyt?

Koko kroppani on ollut sekaisin. Juoksen vessassa ja pääni on liian pieni päättämään. En nuku. Pärjäänkö, osaanko, kykenenkö, huomioinko kaikki tärkeät, asiaan vaikuttavat osapuolet yms. Miksi minun täytyy olla vahvempi kuin mihin koen nyt pystyväni? Luultavasti helpottaa, kun päätän. Osa läheisistäni kannustaa. Mutta he eivät voi tehdä päätöksiä puolestani.

Mikä on pahinta, mitä voi tapahtua? Putoan työmarkkinoilta, syrjäydyn? Säästöni eivät kestä pitkiä niukkoja aikoja. Valunko köytyyteen, en voi koskaan enää tehdä mitään kivaa? Jos en tämän lyhen jakson jälkeen saa töitä, tuet ovat sen jälkeen tosi pienet, ehkä niillä ei elä. Saanko töitä? Miksi en saisi? Kun on lama? Miten ihmistä voi pelottaa näin paljon asia, joka toiselle on vain hypähdys yhteen suuntaan. Ehkä minua ei enää pelota, kun päätän ja suunta on selvä ja peruuttamaton?

Vanha polku, mitä se tarjoaa? Olisiko siellä jotain uutta kuitenkin tarjolla? Ei sekään turvallinen ja varma ole, YT:t on tulleet tutuiksi. Mikään ei nykyään ole varmaa. Ei vanhakaan polku välttämättä katastrofi olisi, mutta riski tylsistymiselle ja uupumiselle ovat olemassa. Voisinhan siellä ollessani hakea työtä, joka olisi nyt tarjolla olevaa parempi? Onko tämä uusi juttu se tilaisuus, johon juuri minun pitää tarttua? En kai olisi nähnyt sitä, jos se ei olisi? En kai olisi saanut sitä, jos se ei olisi oikea suunta?

On niin paljon kysymyksiä ja vähän vastauksia. Se tärkein vastaus minun täytyy löytää itsestäni. Hyppy vai ei.

Tuesday, December 11, 2012

Putkiaivo häärää

Taidan olla putkiaivo. Olen huomannut, että minusta on mukavinta tehdä asioita yksi kerrallaan. Haluaisin laittaa yhden asian putkeen ja hoitaa sen perinjuurin kunnolla ennen kuin laitan seuraavan asian putkeen. Tuo ei kuitenkaan taida nykymaailmassa onnistua... tai ainakin minulla on nykyelämässä pitkä matka tuollaiseen.

Nyt on taas ollut miljoona asiaa hoidettavana. On vuoden viimeiset opiskeltavat asiat tentteineen. Jouluun liittyviä asioita olisi hoidettavana liittyen joulunviettoon ja lahjashowhun. Lisäksi kevään kuvioihin liittyen ilmestyi yllättävää pohdiskeltavaa. Haluaisin liikkua enemmän kuin mitä olen ehtinyt. Talvikin tuli ja sukset voisi kaivaa esiin. Niskakin taas jumittaa. Jne.

On rasittavaa pohdiskella hieman yhtä asiaa ja siirtyä seuraavaan ja siitä taas seuraavaan jne. ehtimättä saada asioita kunnolla valmiiksi. Toisaalta vaikka kuinka tekisin ja hääräisin, maailma ei siitä valmistu. Olen onneksi sisäistänyt leppoisampaa asennetta siten, että nytkin on mennyt ihan hyvin, vaikka hoidettavien asioiden lista näyttää vain venyvän. Hiihtämäänkin ehdin luultavasti loppuviikosta.

Toisaalta, kun asioita tulee liikaa kerralla, pakenen ihan liian helposti muihin askareisiin. Lykkään päätöksiä ja yritän unohtaa, että jouluun liittyy joululahjat (ainakin vielä, kun en vielä taida uskaltaa täysin irrottautua tuosta liian usein rasittavaksi kääntyneestä perinteestä). Toisaalta sorrun myös hääräilemään hieman kaikkien asioiden parissa saamatta mitään valmiiksi.

Eiköhän tästä joulunalusajasta ihan hyvä kuitenkin tule, vaikka ajatukset ovatkin kuin varpusparvi ja muistin toiminta herättää ajoittain huolta. Asioillahan on tapana järjestyä ja jos jotain jää hoitamatta, se tuskin on niin tärkeää, että sitä ei saisi korjattua jälkeenpäin.

Kiireetöntä joulun odotusta!


Saturday, December 01, 2012

Kun ei suju

Eräänä iltana en saanut unta, kun inho pyöri kehossani päästäni varpaisiin asti. Tunnustelin oloani ja se oli todellakin aitoa inhoa, vastenmielisyyttä. Mitä olin tehnyt? Olin pakertanut pari päivää ahkerasti opintojeni parissa ja niissä nimenomaan omaan alaani liittyvien asioiden parissa.

Olen tehnyt päätöksen vaihtaa alaa, mutta yritän tehdä sen ensisijaisesti uuden työn kautta. Aion hakea töitä, joka miellyttää minua ja arvojani, vaikka tiedänkin, että sellaisen työn löytäminen ei helppoa olekaan. Mikäpä muutenkaan olisi helppoa?

Ihmisten on vaikea ymmärtää sitä vastenmielisyyttä, jota tunnen ajatellessani oman alani töitä. He eivät ymmärrä, millaista inhoa tunnen vanhaa työtäni kohtaan, jota palaan pian tekemään ainakin joksikin aikaa. Inhoni on tällä hetkellä sitä tasoa, että vaikka pakottaisin itseni kaikin voimin tekemään alaan liittyviä juttuja, mitään ei tapahdu. En pysty pakottamaan itseäni. Väsyn vain, jos taistelen itseni kanssa. Olen ihan liian pitkään paininut näiden asioiden parissa. Jos olisin luovuttanut ajoissa, jotain positiivista saattaisi olla vielä jäljellä. Nyt positiivista on päivä päivältä vain vähemmän.

Kuvaavaa on myös se, että näihin opiskelutehtäviin liittyen mikään ei tunnu sujuvan juohevasti: asiat takkuavat ja ihmeellisiä vastoinkäymisiä ilmestyy eteeni. On harvinaista, että asiat oikeasti sujuisivat ja vielä harvinaisempaa, että voisin kokea onnistumisia. Ikään kuin minulle väännettäisiin rautalangasta, että "luovuta hyvä ihminen".

Opinnoissani minua motivoi kuitenkin se, että teen siinä itselleni hyvää. Opin asioita, vaikka vaikeuksienkin kautta. Tutkinto auttaisi minua työnhaussa. Töissä minun on vaikeampi motivoitua. Teen siinä rahaa osakkeenomistajille. Hieman toki myös itselleni, mutta teen sen omien arvojeni vastaisessa ilmapiirissä. Lisäksi kun katson säästöjäni, en motivoidu juuri edes rahasta. Olenkin ajatellut tiettyä palkintoa, jos jaksan tietyn ajan tuolla.

Voi rähmä, koska näistä "oman alani" asioista pääsee tässä elämässä eroon?! Turhauttaa.

Saturday, November 24, 2012

Listoja

Olen monesti lukenut ihmisistä, jotka kirjoittavat innokkaasti erilaisia listoja. Olen ymmärtänyt, että kyseessä on muistilistoja eri tilanteisiin, jotta asiat eivät unohtuisi. Olen pitänyt listainnostusta jotenkin hassuna, mutta positiivisella tavalla: on mukavaa, että on innostavia asioita!

Näistä kirjoituksista innostuneena minäkin töissä ollessani tein muistilistoja. Kirjoitin töihin liittyviä tehtäviä ylös, jotta muistaisin ne ja saisin hoidettua ne ajoissa. Listojen muoto vaihteli: niitä oli muistilapuilla, vihkossa, tietokoneella ja puhelimessa. Yhteistä näille listoille oli se, että käytin kutakin korkeintaan muutaman viikon ja sitten yksinkertaisesti unohdin, että minulla oli jokin listasysteemi. Siksi en lopulta enää uskonut listoihin omalla kohdallani.

Muutama viikko sitten minusta alkoi tuntua, että muistettavia asioita on yksinkertaisesti liikaa ja ne eivät pysy enää hanskassa. Muistin vanhat listauskokemukseni, mutta siitä siitä huolimatta kaivoin esiin vihkon, johon listasin hoidettavia asioita. Pian huomasinkin systeemin toimivuuden.

On ollut tosi kannustavaa huomata, että asiat hoituvat ja etenevät. Hoidettujen tehtävien viivaaminen yli on ollut tosi motivoivaa. Listaaminen on aiheuttanut sen, että olen hoitanut erilaisia asioita jopa hieman etuajassa, koska asioiden valmiiksi saaminen on niin palkitsevaa. "Taas yksi asia vähemmän." Eihän nuo tehtävät oikeassa elämässä ikinä lopu, mutta se, että ne hoitaa ajallaan ja ylipäätään niiden olemassa olon muistaa ajoissa, auttaa arkea ja ilahduttaa mieltä.

Tämän listaamisinnokkuuteni myötä olen saanut hieman enemmän ryhtiä arkeenikin. Arki hoituu ja elämä etenee. Tulee liikkeen tuntu. Yksi esimerkki listaltani on CV-pohjan etsiminen netistä. Nyt olen sellaisen etsinyt, joten voin viivata tuon kohdan yli ja lisätä listaan kohdan CV:n kirjoittaminen. Listallani on myös housujen lahkeiden lyhentäminen ja ajan varaaminen pankkiin. Eipähän unohdu ja pian saan itselleni "uudet" housut käyttöön.

Listauksesta on tullut minulle mielekästä. Töissä ollessani siitä puuttui mielekkyys ja motivaatio: näin listassa vain asioita, joita en halunnut ja jaksanut tehdä, joten torjuin listat pois mielestäni. Omista tekemisistä saa toimivia vain, kun niihin liittyy edes jossain määrin mielekkyyttä.

Tuesday, November 20, 2012

Vinkkejä nuorekkuuteen ;)

Ajokortilleni tuli yllättäen käyttöä poiketessani Alkossa. Tokihan tiedän, että nykyään ohjeistetaan tarkistamaan ikä kaikilta henkilöiltä, jotka näyttävät alle 30-vuotiailta, mutta omalla kohdallani tämä alkaa olla jo... no, aika hassua :) Saatuani palautetta hyvistä geeneistä pohdin kasvojeni ohella muitakin syitä, jotka kokemukseni mukaan tekevät minusta "nuorekkaan". Tässä siis hieman vinkkejä, pilke silmäkulmassa ;)

Reppu nuorentaa. Kuka keski-ikää lähestyvä täti käyttää kaupassa reppua? En ole nähnyt. Minusta reppu on kätevä tapa kantaa painavat ostokset kotiin. Käytän reppua erityisesti pyöräillessäni.

Pyöräily nuorentaa. Kuinka moni on nähnyt keski-ikää lähestyvän tädin kävelevän kaupassa pyöräilykypärä kainalossa? Harvemmin, joskus toki.

Ei-ihan-muodin-mukainen tuulipuku nuorentaa. Sellainen, joka kuitenkin on ihan istuva, käytännöllinen ja siisti, mutta ehkä muutaman vuoden vanha. Ja ylä- ja alaosa eivät varsinaisesti ole samaa paria. Kuka keski-ikää lähestyvä, pyörällä liikkuva täti ei käytä viimeisimmän muodin mukaista pyöräilyasustetta? En ole nähnyt.

Jotkut onnistuvat laittamaan siistin kampauksen pyöräilykypärän alle, minä en. Kuinka monella keski-ikää lähestyvällä, pyöräilyasusteessa liikkuvalla tädillä on hiukset sekaisin? En ole nähnyt.

Lenkkarit nuorentavat. Tämä liittyy oikeastaan edellä olevaan asusteasiaan. Nykyäänhän lienee olemassa jo jonkinlaisia pyöräilykenkiäkin, mutta minä käytän usein lenkkareita. Se taitaa olla aika "nuorekasta".

Tällaisella reseptillä liikkuminen kannattaa, jos haluaa ihmisten pitävän ihan "kakarana". Näihin kun yhdistää hieman epävarman olemuksen (minua kiusaa käydä Alkossa juuri tämän "nuorekkuuteni" vuoksi) ja itseään vanhemman myyjätädin tai -sedän, palaute nuorekkuudesta on taattu.

Sitä en vain ymmärrä, miksi minua kiusaa niin valtavasti näyttää henkkareitani todistaakseni olevani riittävän vanha. Eikö minun pitäisi olla asiasta vain huikean imarreltu? En tiedä. En vain osaa suhtautua, kun toinen erehtyy todella pahasti. Tosin eihän se minun vikani ole. Tai ehkä se onkin, kun en osaa pukeutua ja käyttäytyä kuin keski-ikää lähestyvä täti ;)

Saturday, November 17, 2012

Hymyillen hämärässä

Olen tässä syksyn mittaan lopullisesti (?) kyllästynyt ylettömään valittamiseen ja negatiivisuuteen sekä ympärilläni ja itsessäni. Aikani pyörittelin kyllästymistäni mielessäni ja lopulta ymmärsin, mihin se voisi johtaa. Muitahan en voi muuttaa, mutta itseeni voin vaikuttaa. Päätin muutama viikko sitten alkaa suhtautua asioihin aiempaa leppoisammin, positiivisemmin ja avoimemmin mielin. Hymyillen. Miten on käynyt?

Olen aiempaa leppoisampi, positiivisempi ja hymyilen enemmän. Suhtaudun aiempaa avoimemmin asioihin. Stressaan vähemmän. En olisi uskonut, että asennemuutos, varsinkaan yhtäkkinen, voisi toimia, mutta niin on käynyt.

Erityisesti alkuun minun täytyi tosi paljon tarkkailla reaktioitani. Jos huomasin itsessäni negatiivisen suhtautumisen asioihin, minun täytyi tietoisesti muuttaa se positiiviseksi eli nähdä asia eri valossa kuin ennen. Jos aloin valittaa mielessäni tai ääneen, minun täytyi kiinnittää huomioni asioiden positiivisiin puoliin ja nostaa ne esille. Jos koin stressin nousevan sisälläni, minun täytyi muistuttaa itseäni aikatauluttamisen tärkeydestä, paremmasta suunnittelusta ja asioiden suhteellisuudesta.

Aiempaa leppoisampi suhtautuminen näkyi alussa lähinnä selkärangattomuutena eli opiskelutöiden lykkääntymisessä. Kesti aikansa, että opin liittämään työnteon leppoisampaan asenteeseen ja uskonkin, että tämä on vielä pahasti kesken. Tämä on nimittäin tosi vaikea asia. Olen ajoittain saanut tosi hyvää fiilistä siitä, että teen opiskelutöitä, mutta jotenkin aiempaa kiireettömämmin ja rauhallisemmalla mielellä. Valmista tulee, mutta ilman turhaa puristusta, kiristystä ja korkeita rimoja. Riittää, että opin. Sopivasti.

Harrastuksessakin olen keskittynyt vain nautiskelemiseen. En vaivaa päätäni sillä, jos en opi ja varsinkaan jos en opi samaa tahtia muiden kanssa. Minun ei tarvitse oppia, mutta tuntuu tosi mukavalta sitten, kun opin. Ihan sama, mitä muut ajattelevat.

Olen huomannut, että hymyilylle on aika usein aihetta. En viitsi sanoa, mistä kaikesta etsin itselleni hymyilyn aihetta, jos ei hymyilytä, mutta tässäkin asiassa keskityn positiivisiin ja joskus huvittaviin asioihin. Kai hymyily onnistuu siksikin, kun minun on juuri nyt aika helppo löytää positiivisia asioita, jotka ilahduttavat tai joista olen kiitollinen.

Olen kuullut joskus ihmisten sanovan, että kun itse hymyilee enemmän kohtaa myös enemmän hymyileviä ihmisiä. Tätä en allekirjoita tämän lyhyen kokemukseni perusteella. Ennemminkin minusta tuntuu, että ymäristön tympeys ja tylyys korostuu, kun itse hymyilee. Onneksi sillä ei ole väliä.

Tuesday, November 13, 2012

Hötkyilemättä paras

Olen alkanut katsella työpaikkailmoituksia. Itseäni oikeasti kiinnostavia työpaikkoja näyttää olevan tarjolla tosi vähän -  siis sellaisia, joihin taustallani ja koulutuksellani voisi hakea. Välillä näen työpaikkoja, jotka sopivat koulutukseeni turhankin hyvin, eli ne eivät juuri kiinnosta.

Tänään löysin työpaikkailmoituksen, joka sopisi koulutukseeni. Työ alkaisi samaan aikaan, kun minun täytyisi palata vanhaan työhöni. Tunnen suunnatonta houkutusta laittaa hakemuksen tuohon paikkaan, kun siihen pääseminen olisi oiva pakotie vanhasta työstäni. Olisiko tuo järkevä vaihtoehto? Olisiko minulla oikeat syyt hakea paikkaa?

Työ olisi sellaista, että luultavasti vähintään sietäisin sitä. Mitään erityistä paloa ilmoitus ei minussa kuitenkaan herätä (verrattuna vanhaan työhöni). Työpaikkakuntakin olisi ihan ok vaihtoehto, mutta ei ykkösvaihtoehtoni. Työ sijaitsisi melko kaukana nykyiseltä asuinpaikkakunnaltani, mikä puolen vuoden päästä ei olisi ongelma - nyt se häiritsisi vielä keväällä jatkuvia opintojani. Etänä olisi vaikea hoitaa tiettyjä asioita, joten reissaamista olisi luvassa - jos se nyt sattuisi työnantajalleni edes sopimaan. Kuulostaa hankalalta kokonaisuudelta.

Olen muutaman kerran elämäni aikana tehnyt hätäisen paniikkiratkaisun. Syitä on ollut monenlaisia, ihan hyviäkin, mutta huonoja suurin osa. Lopputulos näissä ratkaisuissa on ollut enimmäkseen huono, mutta toki aina opettavainen. Pakeneminen vanhasta työstä etsimällä mitä tahansa muuta työtä ei ole kovin hyvä ja rakentava vaihtoehto, vaikka se kuinka houkuttelisi ja tarjoaisi uutta. Se ei vain tunnu oikealta.

Olen onneksi oppinut hiljalleen maltillisuutta. Enää ei tarvitse juosta paikasta toiseen vain paetakseen ikäviä tunteita (kuten töihin paluun herättämiä tunteita). Tunnen jonkinlaista rauhaa ja varmuutta siitä, että asiat järjestyvät, vaikka mitään takuutahan siitä ei tietenkään ole. Jos ajattelen omaa tai läheisteni elämiä, asioilla näyttää olevan taipumus järjestyä. Tässä maassa asuvalla on harvoin tilanteita, jotka johtaisivat täyteen katastrofiin.

Maltan siis mieleni ja en hae työtä. Hyvin mahdollisesti en olisi sitä koskaan saanutkaan. Olen varma, että minulle sopivampia ja parempaan aikaan avautuvia työpaikkoja tulee tarjolle. Sitten haen. Minulla on aikaa.

Friday, November 09, 2012

Herkkuhetkiä keittiössä

Olen ollut tällä viikolla onnekas: olen saanut syödä suorastaan ravintolatason herkkuja joka päivä. Ihmeellistä asiassa on se, että herkkuhetkeni ovat tapahtuneet keittiössäni. Ja mikä vielä ihmeellisintä (suorastaan järjettömän käsittämätöntä), olen syönyt itse tekemiäni ruokia. Kyllä nyt on maailmankirjat sekaisin.

Muutama vuosi sitten keittiössäni puuhasteli täysi tunari. Ostin aika paljon valmisruokia. Tein ruokia perusaineksista ja sain perusmuonaa. Kasvisvalikoimani oli rajoittunut, vaikka söinkin kasvispainotteisesti. Maustaminen oli aikalailla uusi asia. En juuri käyttänyt suolaa sen "epäterveellisyyden" vuoksi ja muita mausteita en juuri tuntenut. No, pippurin ja kanelin toki, joista jälkimmäinen liittyi riisipuuroon. Veitsen käyttäminen oli niin näppärää, että sormissani oli usein haavoja. Keittiötarvikkeeni olivat huonoja ja niiden käyttö tuskastutti, mutta en ymmärtänyt väleineideni vähyyttä ja huonoutta. Tein ruokaa velvollisuudesta (ja osittain söinkin mauttomat mössöni velvollisuudesta) ja nautiskeluhetket keskittyivät ravintoloihin.

Tällä viikolla olen tehnyt sienirisottoa, johon laitoin suppilovahveroita (kiitos niistä K!), valkoviiniä ja kermaa. Ruoan kanssa nautin luonnollisesti valkoviiniä. Oli niin hyvää, että ällistyin. Tämän jälkeen tein uuden kokeilun: seitiä valkosipulisessa tomaattikastikkeessa. Muistelin joskus syöneeni kalaa tomaattikastikkeessa, mutta en ollut koskaan tehnyt sitä itse. Tein tomaattikastikkeen huolella alkaen sipulin paistamisesta ja lopuksi vielä lisäsin kalapalat. Lisäsin mausteita ja lopputulos oli hurjan hyvä, maku vivahteikas ja syvä.

Oivalsin, että minähän olen kelpo kotikokki! Milloin tämä muutos on oikein tapahtunut? Olen viime aikoina tehnyt useitakin tosi onnistuneita ruokia, vanhoja tuttuja ruokia sekä ihan uusia kokeiluja, jotka nekin näyttävät nykyään onnistuvan. Otteissani on kätevyyttä ja varmuutta, joiden en edes tiennyt olevan mahdollisia. Aiemman tosi tarkan mausteiden mittailun sijaan olen nykyisin maustanut ripauttamalla mausteet silmämääräisesti ruokaani ja sen jälkeen olen maistanut lopputuloksen. Ja ehkä lisännyt mausteita. En olisi voinut kuvitellakaan 10 vuotta sitten, että kykenisin arvioimaan maustemääriä silmämääräisesti. Se oli jotenkin mystinen homma, kuin taikuutta.

Nykyisin keittiössäni on hyvät välineet ja terävät veitset. Olen alkanut jopa nauttia ruoanlaitosta. On ilahduttava kokemus saada perusaineksista, kuten kasvikset ja kala, tehtyä huolella laittamalla ja maustamalla herkullisia aterioita. Olen tehnyt myös maukkaita salaatteja. Useimpiin aterioihini kuuluu jotain huolella valittua (kauden) kasvista tuoreena. Lautasellani olevat annokset ovat usein kuin mainoskuvista.

Itsekehua? No, ehkä vähän. Olen pitänyt itseäni aina tosi epäkäytännöllisenä, mutta tämä ruoanlaittokokemukseni on ollut minulle tosi avartava kokemus: minäkin opin ja osaan, kun teen! Haluan myös kannustaa, että tekemällä oikeasti oppii. Jos minunkaltaisestani keittiötunarista voi tulla mainio kotikokki, kuka tahansa voi onnistua, kunhan tekee asioita sydämellään, kiinnostuneena.

En ole silti vielä päässyt irti heikosta keittiöitsetunnostani: en juurikaan tarjoile keitoksiani muille. Tunarius ei ihan hetkessä muutu itsetunnoksi. Silti tämä onnistuminen on ollut tosi voimaannuttavaa.

Monday, October 29, 2012

Kenkäostoksilla

Kenkäostoksilla käyminen on rasittavaa. Ensinnäkin on ikävää etsiä jotain tiettyä, jonka löytyminen on epävarmaa. Toisekseen kenkien täytyisi olla täydellisesti sopivat, jotta ne olisivat hyvät. Ja kolmanneksi, vaikka löytäisikin kaupassa täydellisesti istuvat kengät, kotona se saattavat painaa ja hangata siten, että käyttämättä jäävät.

Jostain syystä ostamistani kengistä noin puolet alkavat jossain vaiheessa hiertää tai painaa siten, että ne jäävät käyttämättä. Osa tällaisista kengistä päätyy kirpparille ja osa täyttää kaappiani odottaessani ihmettä tapahtuvaksi. Eniten harmittaa rahanmeno. Kengät ovat kalliita.

Olen pari vuotta yrittänyt löytää ja ostaa uudet kengät eräiden rakkaiden vanhojen kenkieni tilalle. Nämä vanhat kengät ovat olleet napakymppi, tosi hyvät, toimivat ja istuvat. Ne kestivät noin 10 vuotta ahkeraa käyttöä, mutta nyt niistä on hiljalleen alkanut saumat aueta. Ei yksi sauma minua pari vuotta sitten haitannut, mutta nyt saumoja näyttää olevan kohta enemmän auki kuin kiinni. Saumojen lisäksi välipohja on toisesta kengästä jotenkin pudonnut, jolloin toinen kantapääni on alempana kuin toinen. Lisäksi tämä välipohja on alkanut narista kuuluvasti. Kaipa minun on pakko luovuttaa noiden kenkien suhteen...

Ostin pari vuotta sitten korvaavat kengät noille vanhoille. Ne ovat matalavartiset toisin kuin vanhani, ja pian huomasinkin, että matalavartisuus kura-ja talvisään kengillä ei ole oikein toimiva asia. Luonnollisestikaan juuri nämä uudet kengät eivät hankaa, mutta en vain pidä niistä, kun ne eivät täytä tarkoitustaan.

Kului vuosi ja ostin uudet kengät, tällä kertaa tosin melko halvat. Ne tuntuivat kevyiltä ja mukavilta kaupassa, joten ostin ne. Jonkin aikaa käveltyäni huomasin, että kengät hankaavat nilkoista niin, että niitä ei voi käyttää. En ole keksinyt, mutta kenkien "nilkkapannalle" saisi tehtyä, että kenkiä voisi ylipäätään käyttää.

Viime viikolla ostin uudet kengät. Sovitin niitä (ja muutamaa vaihtoehtoa) kaupassa ja totesin, että hyvältä tuntuu. Sovituksen jälkeen kysyin kenkien hintaa ja järkytyin: mukavalta tuntuvat kengät ovat törkeän kalliit! Mietin pitkään, että ostaisinko todellakin elämäni kalleimmat kengät vai en. Toisaalta taas ymmärsin sen, että vanhojen kenkien korvaavat kengät ovat jo nyt tulleet tosi kalliiksi (kahdet turhat kengät). Ostin kengät, vaikka kirpaisi. Jos nuo kestävät 10 vuotta, ne ovat hintansa väärti.

Uudet kengät ovat nyt olohuoneeni lattialla. Minua kylmää ajatuskin, että ne saattaisivat alkaa hiertää ja painaa. En oikein uskaltaisi laittaa niitä jalkaani, vaikka pakkohan se on... Kenkien ostaminen on kamalaa ja ennen kaikkea kamalan kallista!

Friday, October 26, 2012

Keijukainen

Näin yhtenä päivänä keijukaisen. Juu, aivan varmasti. Keijukainen oli kietoutunut värikkäisiin ja mitä mielenkiintoisimpiin vaatteisiin, jotka kiinnittivät huomioni. Yritin olla tuijottamatta, koska tuijottaminen on epäkohteliasta, mutta onnistuin silti vaivihkaa nauttimaan näystä.

Hameessa oli punaista, paidassa keltaista, jaloissa oranssia... Sinistä ja vihreääkin oli jossain. Kokonaisuus sisälsi kaikki sateenkaaren värit sulassa sovussa. Hämmästyttävää tuossa värikokonaisuudessa oli se, että värit sopivat täydellisesti yhteen ja ne näyttivät raikkaalta kokonaisuudelta! Keijukaiseksi henkilö varmistui viimeistään siroista kasvoista, jotka kurkistivat pörröisten hiusten alta.

Minulle tuli tosi hyvä mieli. Minun olisi tehnyt mieli mennä kiittämään keijukaista siitä, että hän oli sellainen kuin oli. Hän onnistui viemään arjen harmauden mielestäni ja tuomaan iloa ja väriä sisimpääni. Erityisesti tällaisena vuodenaikana, kun värien havaitsemiseen ympäristössä täytyy oikein keskittyä, värit voivat tuoda ison ilon arkeen. Tämä on asia, joka helposti unohtuu.

Aloin tuon tapauksen jälkeen kaivata väriä omaankin elämääni. Olinkin jo pahasti lipsunut pitämään tummia ja haaleita vaatteita. Kodissani ei ole mitään erityistä väriläiskää. Nyt kaivan vaatekaapistani esiin ne pirteimmät ja iloisimmat vaatteet. Ripottelen kotiini värikkäitä tavaroita tuomaan iloa silmille. Kiitos keijukainen.

Saturday, October 20, 2012

Nukkumisesta riippumaton väsymys

Toisen ihmisen väsymystä voi olla vaikea ymmärtää. Minäkin olen monet kerrat sanonut ihmisille, että nuku, jos väsyttää! Olen jopa tiennyt sen olevan tyhmää, koska aina ei voi vaikuttaa nukkumiseensa liittyviin asioihin siten, että unta saisi riittävästi. Voi olla pieniä lapsia pitämässä hereillä tai stressiä ja unettomuutta. Joskus voisi vain vaieta osanottavasti tai sanoa jotain järkevämpää, mutta suu saattaa toimia ennen ajatuksia (ainakin itselläni).

Erityisen vaikeaa on ymmärtää väsymystä silloin, kun voi nukkua paljon. Eli nyt on kyse omasta väsymyksestäni. Tokihan sellaista on vaikea ymmärtää, mikä ei välttämättä näy päälle. Oletushan on, että kun kulkee ja toimii, sanookin joskus jotain, on toimintakykyinen, vaikka taustalla olisi kovastikin ponnistelua. Miten nukkumisesta riippumatonta väsymystä voi ymmärtää, kun se on niin outo ja käsittämätön asia? Enhän itsekään ymmärrä sitä.

Näytän usein kuulemma väsyneeltä. Se ei ole ihme, kun ajattelee, miltä minusta tuntuu. Olen aina joko väsynyt tai tosi väsynyt. Väsyneenä toimintakykyni on ihan kohtalainen, koska nykyisessä elämäntilanteessani pystyn hyvin toimimaan omaan tahtiini ja lepäämään silloin, kun haluan. Tosi väsynyt minusta tulee, kun joudun puristamaan hieman enemmän (erityisesti itselleni epämieluisia asioita) ja epätahtiin itseni kanssa.

Tosi väsyneenä ajatukseni alkavat jo tahmata ja hidastun. En jaksa seurustella ihmisten kanssa. En jaksa huomioida ympäristöäni. Minusta tuntuu, että nukahdan. Kaikki tuntuu hankalalta. Minun pitää päästä kotiin. Käyttäydyn siten, että ihmiset pitävät minua ehkä tylynä, tältä on ainakin näyttänyt.

Voin kertoa, että minua ärsyttää tämä väsymys! Se on kestänyt jo ainakin pari vuotta eikä loppua näy. Kesällä voin paremmin, kun mitkään arkivelvoitteet eivät vaatineet huomiotaan. Nyt syksyllä olen huomannut, että en pysty ihan täysin siihen suoritustasoon kuin pitäisi, mutta onneksi kuitenkin aika hyvään tasoon. Jatkossa täytyisi puristaa ehkä hieman enemmän.

Koen, että lääkäritie on kuljettu loppuun. Olen käynyt verikokeissa yms. ja mitään ei ole löytynyt. Seuraava askel olisi mielialalääkkeet (luonnollisesti, kun tutkia ei haluta), vaikka koen itseni enemmän sairaaksi kuin masentuneeksi. Älytöntä. Täytyy siis pärjätä itse.

Toisaalta tiedän jo, mitkä asiat väsyttävät minua ja miten saan itseni hieman pirteämmäksi. Yritän toimia niissä rajoissa, mutta se väli on niin kapea, että siinä on vaikea pysyä. Olen kokeillut myös vitamiineja, ravintovalmisteita ja ruokavalion hiomista, mutta tässä hyvän linjan löytäminen on vielä kesken. Jatkan etsintöjäni.

Jos jotain hyvää yrittää tästä tilanteesta etsiä, niin nukahtaminen ei tuota minulle mitään vaikeuksia. Voisin nukkua vaikka kuinka paljon ja vaikka koko päivän (en ole kokeillut, mutta siltä tuntuu). Näen myös paljon unia, jotka ovat joskus hyvinkin viihdyttäviä tai ajatuksia kirkastavia. Mielikuvitusta minulta ei unieni perusteella näytä puuttuvan.

Tällainen väsymys on tosi inhottavaa, mutta ainoa keino selvitä sen kanssa on ottaa itse vastuu itsestään ja omasta olostaan ja elää mahdollisimman paljon sen mukaan, että selviää. Minusta on kurjaa kärsiä tällaisesta vaivasta, josta en viitsi muille juuri mainitakaan, koska ei sitä ymmärrettäisi. Tällainen "laiskuushan" paranee nukkumalla. Paranisikin.

Tuesday, October 16, 2012

Voimahetki

Viime päivinä on ollut yllättävän paljon hetkiä, jolloin kyseinen hetki on tuntunut vievän minusta iloa ja voimia. Jäljelle on jäänyt vain lannistunut mieli. Olen suorittanut tilanteet läpi ja harmitellut, että näinä hetkinä en ole tuntenut eläväni omana itsenäni, vaan elämäni on valunut hukkaan. Lisäksi asioiden hoito lannistuneessa mielentilassa ei tuota kovin hyvää lopputulostakaan. Ehkä järkevintä, mitä voisin tehdä, olisi kiertää nuo tilanteet mahdollisimman kaukaa, mutta aina se ei ole mahdollista.

Siispä olen miettinyt itselleni (toistaiseksi) kaksi voimahetkeä. Olen muistellut elämässäni tilanteen, jolloin olen tuntenut suoriutuneeni jostain asiasta poikkeuksellisen hyvin omin voimin. Tilanne on ollut sellainen, että myös muut ovat olleet samaa mieltä. Se oli minun hetkeni loistaa, kauan sitten. Mietin sen hetken tunnetilaani ja imen sen tähän päivään. Hankalassa tilanteessa kuvittelen tunteen itseeni, jolloin oloni ja sen myötä toimintakykyni kohenee. Kokemus voimaannuttaa. Tämä on todella toiminut.

Valitsin vielä toisenkin voimahetken sen vuoksi, että koin tarvitsevani sellaisen erityisesti sosiaalisia tilanteita varten. Olen muistellut hetkeä, jolloin olen onnistunut sosiaalisessa mielessä. Muistelen sitä hankalissa ihmissuhdetilanteissa, koska saan voimaa siitä, että olen ollut ja olen toki edelleenkin rakas ja tärkeä jollekin. Myös minä olen sellainen ihminen, joka kykenee läheiseen ja lämpimään ihmissuhteeseen, vaikka jokin ihmissuhdetilanne tässä hetkessä olisikin hankala. Kaikkia ei tarvitse miellyttää ja silti olen hyvä ihminen.

Joku voisi sanoa tätä itselleen valehtelemiseksi, mutta ei se minusta sitä ole. Minusta menneistä hyvistä asioista voi ihan hyvin ammentaa vielä tähänkin päivään. Vaikka ne asiat ja tilanteet ovatkin mennyttä, muistot ja tunteet eivät ole. Ne voivat elää vielä tänäänkin muistuttaen siitä, mitä olen ollut, mitä olen ehkä edelleen ja mitä ehkä voin tulevaisuudessa olla.

Tuesday, October 09, 2012

Kiihdytys, vauhti ja seis

Syksyn alku toi mukanaan erilaisia hoidettavia asioita ja läjän tenttikirjoja, joihin tartuin aika innokkaasti hyvin levätyn kesän jälkeen. Kuljin opinahjooni ja takaisin, lueskelin kotona ja välillä hoidin muita paperiasioita ja terveyteeni liittyviä juttuja. Tunsin, kuinka stressin rengas alkoi kiertyä pääni ympärille. Ahdisti, kun piti joka päivä suoriutua johonkin. Niskani alkoi kipeytyä, minkä myötä päätäni alkoi särkeä päivittäin. Olin myös tosi väsynyt.

Nyt kuitenkin huomasin oireeni ja tiesin, että tuo velvollisuuksien suorittaminen pitää pistää poikki. Aiemmin olisin luultavasti vain jatkanut suorittamista raivaten kalenteriini tilaa karsimalla itselleni mieluisia asioita (kun kukapa velvollisuuksiaan voisi väistää). Tämän myötä olisin kävellyt suoraan seinään. Nyt käänsin suunnan, ehkäpä jopa ajoissa. Ja mitä karsin? Niitä ikävämpiä velvollisuuksia. Heitin tenttikirjat sivuun ja otin pienen kotiloman. Tein itselleni mieluisia asioita. Nyt voin paremmin. Olen kiitollinen siitä, että elämäntilanteeni on nyt sellainen, että pystyin toimimaan näin.

Arvioin syksyn alussa, että paljonko saan opiskeltua tietyssä ajassa. Kuten aina ennenkin, arvioni menivät pahasti yli: pystyn paljon pienempään määrään hyvinvointini häiriintymättä. Voimavarani eivät juuri nyt yksinkertaisesti riitä siihen, että pakerran aamusta iltaan ja juoksen paikasta toiseen suorittamaan. Tämän tosiasian myöntäminen tuo minulle syyllisen olon: pitäisi pystyä, kyetä, jaksaa. Onhan opintopistemäärissäkin suosituksia, paljonko pitäisi suorittaa lukukauden aikana. Minunkin pitäisi pystyä siihen. Vaan ei, myönnettävä on, että tämänhetkiset kurssini ovat sellaisia, että ne vaativat paljon töitä. Ne vaativat niin paljon tekemistä, että minun on luultavasti karsittava syksyn opintopistetavoitteitani.

Yritän olla ajattelematta sitä, että jos lykkään yhdenkin kurssin, se menee päällekäin töissäkäymisen kanssa ja sitä en taatusti jaksa. Yritän keskittyä tähän hetkeen. Nauttia elämästä. Jättää tulevaisuuden ongelmat tulevaisuuden ongelmiksi. Yritän löytää tasapainon tähän hetkeen ja ammentaa iloa opinnoista sekä nauttia siitä, että minun ei tarvitse olla töissä juuri nyt. On paljon hyvääkin, eikä sitä kannata uhrata suorittamisen ja ahdistuksen alttarille. Ei juuri nyt. Syksyinen luontokin tarjoaa nähtävää, kun jaksaa avata silmänsä.

Tuesday, September 25, 2012

Oikea unimäärä kadoksissa

Väsyttää. Tällä kertaa se ei tosin johdu liian vähästä unesta, vaan liiallisesta. Näin ainakin uskoisin. Saan nimittäin nukkua ihan niin runsaasti kuin ikinä haluan ja näyttäisi siltä, että näin myös tapahtuu.

Muistan töissä ollessani haaveilleeni, että "voi kunpa saisin joskus nukkua tarpeeksi". Silloin kärsin iltaisin nukahtamisvaikeuksista. Vastaavasti aamuisin olisin voinut nukkua vaikka kuinka pitkään, mutta kun piti nousta aikaisin töihiin, unet jäivät lyhyeen.

Töistä pois jäädessäni nukuin pitkiä yöunia ja olin väsynyt. Luultavasti uupumukseni hellittäminen vaati runsaat unet. Tätä vaihetta kesti peräti puolesta vuodesta vuoteen. Ajattelin, että oma unentarpeeni on runsas ja sille ei voi mitään. Nyt tilanne on kuitenkin muuttunut.

Nyt minun ei tarvitse nousta aikaisin aamulla ja se on ollut ansanani. Nukahdan illalla aika helposti. Olen myös suureksi ilokseni saanut käännettyä unirytmiäni siten, että voin mennä nukkumaan jo kymmeneltä ja se tuntuu hyvältä. Ongelmanani on nyt aamut.

Herään aamulla yleensä ensimmäisen kerran jo varsin aikaisin, kuuden aikaan. En kuitenkaan osaa ja älyä nousta silloin ylös. Sisääni on selvästi kaiverrettu, että kouluun ja töihin noustaan aikaisin ja kun sellaista pakkoa ei nyt ole, minun pitää nautiskella ja nousta myöhään. Tämä on täysin väärin ajateltu.

Aamuni menevät usein siis herätessä ja pian uudelleen nukahtaessa. Pari tuntia torkuttuani nousen ylös. En todellakaan ole silloin pirteä, vaan tokkurainen ja tämä tokkura valitettavasti seuraa minua tiiviisti iltaan asti. Minusta tuntuu kuin maailman ja minun välillä olisi harso ja minun on vaikea keskittyä mihinkään. Olen ärtynyt ja väsynyt. Olen yllättynyt, miten pirteä olen niinä päivinä, kun nousen reippaasti aikaisin ylös.

Onko tämä ihan tyhjää valitusta tällaisena aikana, kun unen puute lienee keskimäärin suurempi ongelma? Ehkäpä. En vain ymmärrä, miten saisin itseni kammettua aamulla sängystä ylös siinä välissä, kun herään ja nukahdan uudelleen. On nimittäin aamuja, jolloin tämä väli on vain muutamia sekunteja. Ei siinä ajassa ehdi älytä yhtään mitään. Herätyskello? Joo-o, sitä minun pitäisi käyttää. Sarastusvaloani. Miksi en voisi olla pirteä jo heti herättyäni? Miksi minun pitää vaivalla kammeta itseni ylös ja huomata vasta myöhemmin piristyväni?

Tunnen itseni ihan selkärangattomaksi, kun en saa rajoitettua nukkumismäärääni. Ei se vaatisi kuin herätyksen asettamista aamuksi. Minä selvästi pelkään uupumukseni uudelleen esiin ryömimistä, mistä syystä yritän suoda itselleni mahdollisimman paljon hyvää lepoa, mutta liika on tässäkin liikaa. Ei uupumus parista huonosti nukutusta yöstä tule. Mitä oikein pelkään?

Thursday, September 13, 2012

Vanhassa vara parempi?

Pohdin täällä blogissani joskus muinoin sitä, että minusta ei tunnu hyvältä puhua ihmisille toiveistani ja tavoitteistani muuttaa elämääni. Syy oli se, että suurin osa näistä ihmisistä pyrkivät sanomisillaan saamaan minut vakuuttuneeksi siitä, että vanhassa pysyminen olisi parempi vaihtoehto kuin muutos.

Hiljattain olen kuitenkin enenevässä määrin kertonut ihmisille tavoitteistani, koska minusta se kuuluu läheisiin ihmissuhteisiin. Minusta tuntuu mukavalta kertoa ja minusta tuntuu (toivottavasti olen oikeassa), että minua halutaan kuunnella. Tällaisista aiheista saa hyviä keskusteluja. Eräs asia ei kuitenkaan ole muuttunut miksikään: minua edelleenkin halutaan pitää vanhassa.

Tokihan työssä pysyminen on nykyään epävarmoina aikoina järkevää. Nimenomaan järkevää. Se turvaa rahan tulemisen joksikin ajaksi, mutta eipä juuri muuta. Tuolla pysymisellä voi olla negatiivisiakin vaikutuksia, joilta monet sulkevat silmänsä: pysyminen yhdessä ja samassa voi pysäyttää urakehityksen ja jämähdyttää ikäviin töihin ja työ voi myös pahimmillaan viedä terveyden.

Yllättävää minusta on se, että vaikka ensisijainen tavoitteeni onkin löytää mielekkäämpää työtä vanhan tilalle, siitä huolimatta kommentit ovat olleet sen suuntaisia, että vanhassa pysyminen on järkevämpää. Minusta nykyään ei ole mitenkään järkevää pysyä vanhassa, jos se ei tunnu enää hyvältä, työ on epäsopivaa ja muutos on mahdollista elämäntilanteen puitteissa. Toki on tilanteita, joissa on hyvä pysyä vanhassa, kuten velat ja jotkut perhetilanteet.

Minulle tulee jotenkin höhlä ja hoopo olo siitä, kun tavoitteitani ei tueta, vaan niitä pidetään nykytilannetta huonompana. Aivan kuin en osaisi tehdä harkittuja ja tarkkaan punnittuja päätöksiä. Toisaalta olen sitä mieltä, että minun ratkaisuistani saa olla niin monta mielipidettä kuin on ihmisiä. Ei tarvitse olla samaa mieltä, ei tarvitse nyökkäillä ja olla hiljaa. Saa sanoa, jos suunnitelmani kuulostavat höhliltä.

Silti... kaipaisin kannustusta ystäviltäni ja läheisiltäni. Vaikka tekisinkin höhliä päätöksiä, toivoisin, että minua kannustettaisiin sellaiseen suuntaan, joka minusta tällä hetkellä tuntuu houkuttelevimmalta ja sopivimmalta. Toivoisin, että terveeseen järkeeni luotettaisiin, että minäkin kykenen tekemään hyviä päätöksiä. Jos päätökseni osoittautuisivat huonoiksi, oppisinpahan paljon ja sekin on elämässä tärkeää.

Minua ei taaskaan kiinnosta puhua tavoitteistani, mutta tällä kertaa en aio lannistua. Puhun, jos haluan. Teen muutoksia, jos haluan. Ihmiset saavat yrittää puhua minut paikoilleni. Minusta elämässä kannattaa toimia, koska meillä on kuitenkin (ymmärtääkseni) vain yksi elämä. Ei sitä kannata tuhlata paikallaan nököttämiseen, jos kaipaa liikettä, muutosta, kokemuksia, toimintaa. Elämä on nyt.

Friday, September 07, 2012

Sadonkorjuuta ja miniatyyrikasveja

Olen kesän aikana kasvattanut yrttejä ja salaatteja parvekkeellani. En ole toki tehnyt tätä nyt ensimmäistä kertaa, mutta erityisesti tämä kesä on tuntunut erityisen opettavaiselta. Viherpeukaloni lienee nytkähtänyt hieman keskemmälle kämmentä.

Ensin hyvät uutiset. Minulla on ollut persiljaa ja timjamia kasvamassa isoissa altakasteluruukuissa. Ne kukoistavat: olen saanut kerätä satoa pitkin kesää ja silti puskat ovat isot ja hyvinvoivat. Satoa tulee enemmän kuin saan syötyä, joten olen säilönytkin. Nytkin pitäisi laittaa vielä säilöön, koska noista puskista tulisi luultavasti satoa vielä lisääkin tänä kesänä.

Sitten ne huonommat uutiset. Salaattitilanne näytti alkukesästä tosi hyvältä. Sain parvekelaatikostani rucolaa enemmän kuin ehdin syödäkään. Lopulta rucolani alkoivat kukkia, joten laitoin uudet siemenet. Toisessa parvekelaatikossa olleet salaatit eivät sitävastoin kasvaneet juuri lainkaan. Ainoa, mitä muutamalle taimelle tapahtui oli muutama heikko lehti ja pitkä kukkavarsi. Se laatikko oli luultavasti liian pimeässä paikassa ja taimet olivat liian tiheässä, vaikka karsinkin niitä kesän edetessä. En saanut tästä laatikosta satoa lainkaan.

Tillinikin olivat luultavasti liian pimeässä. Ne kasvoivat pitkiksi ja honteloiksi enkä niistäkään saanut satoa. Lopuksi siirsin laatikon valoisampaan paikkaan, hävitin taimet ja laitoin uudet tillin siemenet multaan. Lisäksi laitoin kirvelin siemeniä kasvamaan, koska kirveli on aiemmin onnistunut minulla pomminvarmasti.

Tillini eivät näytä vieläkään kasvavan. Siemenistä iti vain pari ja taimet ovat pieniä ja honteloita. Ne ovat kasvaneet jo niin kauan, että niiden luultavasti pitäisi olla jo aikuisia. Kirvelin taimista tuli miniatyyrikasveja. Oivalsin tässä eräänä päivänä, että ne todellakin näyttävät siltä, miltä pitäisikin: lehtiä on reilustikin. Kasvit ovat vain tosi pieniä. Mikä ihme meni pieleen?

Olen lisäksi tässä pitkin kesää yrittänyt kasvattaa herneenversoja. Olen aiemmin kasvattanut niitä hyvällä menestyksellä. Ne ovat kasvaneet hyvin ja olen saanut vihreää syötävää. Nyt jo useamman kerran (ja tälläkin hetkellä) on käymässä niin, että saan aikaiseksi miniatyyriherneenversoja. Ne ovat parin sentin mittaisia, mutta muistuttavat normaalikokoisia versoja ulkonäöltään. Lisäksi herneiden itämisprosentti oli vain noin 20 prosenttia. Tämä on nyt tapahtunut jo monena kertana. Mikähän ihme tässä nyt menee aina pieleen?

Kasvattaminen on näköjään haastavaa. Suurimmat ongelmani ovat siis olleet salaattien pikainen kukkiminen niin, että satoa en ehdi saada, tillien kasvamattomuus ja herneenversojen kasvattamisen uskomaton vaikeus. Lisäksi olen näköjään hyvä kasvattamaan miniatyyrikasveja.

Olen pohtinut, että ehkä ongelmiani ovat olleet liian tiheä taimitiheys, vähäinen valo (osalle kasveista) ja väärä multalaatu (kukkamulta). Onpahan ollut opettavaista, ensi kesänä kohti uusia haasteita! (Vinkkejä kasvien kasvatukseen otetaan vastaan :)

Wednesday, September 05, 2012

Loman ja arjen välimaastossa


Elokuu pyrähti nopeasti, ei kuitenkaan ohitseni. Oli mukavaa, siis todella mukavaa. Näin rakkaita läheisiäni, mikä tuntui oikealta ja turvalliselta. Kuljin paljon luonnossa, sain mustikoita ja hieman muitakin marjoja. Kuuntelin, haistelin ja katselin ympärilläni olevaa, ihmettelin ja tutkiskelin. Kamerani vangitsi hetkeksi monta kasvia ja muuta luonnon muovaamaa, joita on nyt mukava tutkia. Esimerkiksi kuvan kukkanen haisi uskomattoman voimakkaasti. Miten en aiemmin ole muistanut haistaa sitä?

En juurikaan istunut ankeassa kaupunkiasunnossani, vaan kuljin mieleni mukaan. Solahdin sujuvasti elämään, jossa tein omatahtisesti juuri niitä asioita, joita halusinkin. Se muuten avaa silmiä.

Olen aloitellut hiljalleen syksyn opiskelujani. Tiedän nyt, että alavalintani on väärä. Sattuuhan sitä. Olen silti pyrkinyt näkemään tämän alan jutuissa niitä kiinnostaviakin puolia. Kyllä tästäkin tutkinnosta on hyötyä, vaikka pyrkisinkin hieman toisenlaisiin töihin.

Yritin aloittaa erästä kurssia, joka kuulosti hyödylliseltä. Heti ensimmäisen viidentoista minuutin aikana tiesin, että sekä tämä aihe että kurssin toteutustapa eivät todellakaan ole minun juttuni. Ei yhtään. Aiemmin olisin ollut niin sinnikäs, että olisin väkisin vääntänyt itseni tuosta prässistä läpi mahdollista hyötyä ajatellen, mutta en enää. Onneksi voin valita toisen kurssin tilalle.

Olen ollut aiemmin uskomattoman sinnikäs. Olen tehnyt velvollisuudentuntoisesti valtavasti asioita, jotka ovat tuntuneet minusta tosi ikäviltä ja vääriltä itselleni. Nyt ymmärsin, että se polku on kuljettu läpi. Minulla ei enää ole voimia tuollaiseen itseni pakottamiseen, ne voimat on käytetty. Kokonaisuuden täytyy omalla kohdallani toimia. Jokin osa voi olla velvollisuudentuntoista puurtamista, mutta kovin iso möykky tuo ei elämässäni enää voi olla. En vain pysty, koska olen aiemmin pystynyt liikaa. Tuo kurssi oli liian iso möykky.

Kesälomaani olen tyytyväinen, se koostui paljosta hyvästä. Sen myötä minusta on alkanut tuntua, että elämä voisi koostua pienen pienistä kukista, joista muodostuu iso kukinto. Elämä on tuntunut mahdollisuuksilta, vahvalta ja kiinnostavalta.

Nyt olen kukinnon ja ison pahan möykyn välissä. Tunnen molempien läheisyyden. Olen hämmentynyt. Mihin suuntaisin?

Monday, August 13, 2012

Ikävien ajatusten heräilyä

Tuulahdus tulevasta, tuskin havaittava, kesken kaunista kesälomaani. On uskomatonta, minkälaisen vaikutuksen pieni asia voi minussa saada. Ajatukseni menivät ihan sekaisin, ahdistuin. Työpaikka. En kaipaa minkäänlaista muistutusta töihini liittyvistä asioista juuri nyt tähän hetkeen, joka on hyvä.

Tuosta muistutuksesta lähtien, muutaman päivän siis, olen taistellut ikäviä tulevaisuudenpelkoja ja -ajatuksia vastaan. Olen huomannut, että ei ajatuksiaan vastaan voi taistella. Olen yrittänyt ajatella jotain ihan muuta, mutta runsas vapaa-aika on vapauttanut myös ajatukseni pyörittelemään ikäviä asioita. En saa sidottua ajatuksiani. En suunnattua toisaalle. En halua ajatella ikäviä asioita, en nyt, en kesken lomaani, en näin upeana vuodenaikana!

Ei kai auta muuta kuin vain pyrkiä nauttimaan tästä hetkestä ja keskittyä mukavien asioiden tekemiseen, vaikka se ei täysin onnistuisikaan. En nimittäin juuri nyt voi vaikuttaa tulevaisuudessa häämöttäviin ikäviin asioihin. Myöhemmin voin ainakin pyrkiä vaikuttamaan niihin, mutta juuri nyt en. Ei kannata siis pohtia, ei juuri nyt.

Suuntaan ajatuksissani liian pitkälle. Olen hyvä suunnittelemaan asioita pitkällä aikavälillä, oikeastaan tosi hyvä. Siinä on vahvuuteni. Siinä on myös heikkouteni: kaikenlaiset mahdolliset ja puolimahdottomat uhkakuvatkin hyppivät silmilleni. Ne toteutuvat mielessäni, monta kertaa... Argh, miten voi olla näin vaikea mieli.

Lintuja, perhosia ja kukkia. Niitä olen katsellut. Ne ovat tärkeitä juuri nyt, ei se, mitä joskus tulevaisuudessa saattaa tapahtua. Miten tämä on niin vaikea käsittää, sisäistää?

Tuesday, August 07, 2012

Susan Cain: Hiljaiset: introverttien manifesti

Kuullessani kirjan nimen ensimmäistä kertaa hätkähdin: tuohan voisi olla suunnattu minulle. Varasin kirjan kirjastosta ja sainkin sen aikanaan. Susan Cainin Hiljaiset: introverttien manifesti oli minulle kesälukeminen, mutta ei mikään kevyt-sellainen. Se oli hämmästyttävän vaikuttava ja ajatuksia herättävä kirja.

Kirjan takakannessa sanotaan, että "Kirja ihmisille, jotka eivät pidä meteliä itsestään". Minusta tämä kirja sopii kuitenkin kaikille. Erilaisten ihmisten ymmärtäminen on rikkaus, jota pitäisi tavoitella. Totta on kuitenkin se, että tämä kirja antaa eniten introverteille, aivan toisenlaisen näkökulman itseensä kuin mitä ympäröivä yhteiskunta on koko kunkin ikänsä toitottanut. Tämän kirjan ehkä suurin rikkaus on hyväksynnän antaminen erilaisille ihmisille: ei kukaan ole toista parempi persoona, vaan olemme kaikki erilaisia, omanlaisiamme, oikeanlaisia. Kukin meistä toimii parhaiten omassa ympäristössään.

Introverttiä henkilöä kuvaillaan usein sanoilla hiljainen, ujo, harkitseva, älyllinen, vaatimaton, varovainen ja mietiskelevä. Aikamme suosii kuitenkin aivan toisenlaisia ominaisuuksia, joista on tehty vallitseva ihanne: suulautta, seurallisuutta ja esillä olemista. Ihmisestä pitää tulla ekstrovertti, jotta hän olisi oikeanlainen.

Tunnistin tästä kirjasta paljon asioita, jotka sopivat elämääni. Olen esimerkiksi aina, ihan koko ikäni, kokenut olevani vääränlainen. Pidän ihan vääristä asioista, kuten esimerkiksi kaksin olemisesta ystävieni kanssa tai korkeintaan pienistä ryhmistä (pitäisi olla kuin kala vedessä suurissakin porukoissa). Viihdyn erinomaisesti myös yksinkin. Olen saanut (näin jälkeenpäin ajateltuna) ällistyttävän määrän huonoa palautetta vääränlaisesta persoonastani. Ei siitä ole montaakaan kuukautta, kun pitkästä aikaa ollessani ulkona isossa porukassa joku alkoi vääntää naureskellen juttua persoonastani - muiden kuullen. Niin kuin se olisi jokin vitsi.

Tätä tällaista huonoa palautetta olen saanut aina. Sanon "huono" siksi, että jos minua moititaan esimerkiksi hiljaisuudesta tai itseni esille nostamattomuudestani, ne ovat tässä yhteiskunnassa huonoja asioita. Jos jollekin sanotaan: "olet hiljainen", sillä on todella vahva negatiivinen kaiku. Se on aina viesti: "puhu enemmän", mikä taas liittyy suoraan persoonaan eli on viesti, että "muuta persoonaasi". Vaikka oikeasti nämäkin ominaisuudet ovat vain ominaisuuksia muiden joukossa, ilman arvoja. Arvostuksia on vain vaikea muuttaa.

Kirjan lukemisen jälkeen minua on kauhistuttanut kaikki ne kerrat, kun olen kuullut aikuisen sanovan lapselle, että "kissako kielen vei". Nämä aikuiset eivät todellakaan ymmärrä, minkä kolhun he lapselle antavat, millaisen viestin!

Tämä kirja sai minut näkemään itseni uudessa valossa ja se on ollut valtava askel. Olen tuntenut aivan uudenlaista hyväksyntää itseäni kohtaan. Olen oivaltanut, että koko ikäni kestäneet yritykseni (ja toistenkin yritykset) muuttaa itseäni ovat olleet väärin itseäni kohtaan. Minä en ole ollut koskaan väärä, vaan ympärilläni olevat ihmiset ovat halunneet muuttaa minut siksi, että olisin heidän mielestään oikeanlainen ihminen! Siis kyse on arvostuksista, ei oikeasta ja väärästä! Kirja on myös avannut silmäni omille vahvuuksilleni, mikä on myös iso asia. Vahvuuksia ei voi olla, jos oman itsen koko perusta on omasta mielestä (ja muidenkin) vääränlainen.

Kirjassa on paljon valaisevia henkilöesimerkkejä. Niissä kerrotaan, miten asiat voivat mennä pieleen, jos introvertti yrittää toimia itselleen epäsopivassa ympäristössä ja toisaalta taas, miten sopiva ympäristö voi nostaa henkilön ominaisuudet uuteen kukoistukseen. Kirja auttaa ymmärtämään omia ominaisuuksia ja antaa vinkkejä, miten niiden avulla voi suunnata enemmän itselleen sopivaan elämään. Kirja antaa loistoa maan hiljaisille mollaamatta kuitenkaan ekstroverttejä.

Suosittelen kirjaa ehdottomasti ainakin introverteille, jotka kokevat olevansa vääränlaisia ihmisiä tai tyystin väärässä paikassa elämässään.

Friday, August 03, 2012

Keräilijä ja hamstraaja

Minulla on taatusti keräilijän geenit. Rakastan sitä tunnetta, kun saan kerätä jotain itselleni hyödyllistä ja säilöä sitä. Nautin, kun varaudun pahan päivän varalle - tai vain talven varalle. Tykkään laittaa ja huolehtia, suunnitella ja säännöstellä.

Tämän kesän yksi ihanuus on ollut mustikkareissut. Olen kierrellyt metsissä innostuksesta hehkuen, hyttysiä ja paarmoja läiskien, mutta silti niin kovasti nauttien. Olen ollut omassa elementissäni. Metsäreissu, kerääminen, säilöminen ja myöhemmin talvella rakkaudella pakasterasioiden avaaminen ja mustikoista nauttiminen.Tämä on nautintoa oman mittapuuni mukaan.


On suorastaan käsittämätöntä, että miten helposti ja nopeasti marjaa saa poimurilla, kunhan metsään jotenkin pääsee. Olen ollut onnekas, kun olen nyt päässyt. Silti minun täytyy järjestää elämästäni mahdollisimman pian sellainen, että en olisi niin riippuvainen muiden kyydeistä, kulkuneuvoista ja marjapaikoista. Minä haluan itsekin omin keinoineni päästä metsään, löytää marjapaikat, kulkea ja kerätä. Koska minä olen Marjastaja.

Minulla on myös keräilijän kääntöpuoli ja se on hamstraaja. Olen pitkin tätä vuotta raivannut asuntoani ja loppua tälle projektille ei näy. Varastoni on melkein käyty läpi ja siivottu. Vaatekaapit myös. Mutta aina kun saan jotain raivattua, seuraava sekasotkuinen paikka pilkistää jo esiin. Miten ihmeessä olen esimerkiksi voinut säilyttää niin valtavasti papereita, että niitä on monessa laatikossa, varastossa ja kirjahyllyssä monessa hyllyssä? Mitä teen viideltä hiusharjalla, kun käytän lähinnä kampaa? Miten minulla voi olla kymmeniä ja taas kymmeniä hiuslenkkejä? Olen ollut (ja olen taatusti hieman edelleenkin) aivan toivoton hamstaaja. Ilmeisesti pelkään, että maailmasta loppuu hiuslenkit, enkä saa hiuksiani enää kiinni. Sehän olisikin kamalaa.

Mukavaa on kuitenkin se, että raivaamiseni tulos alkaa jo näkyä. Tilaa alkaa syntyä, kaaos taittua. En olisi uskonut, että se olisi mahdollista, mutta sinnikkyydellä sekin näköjään onnistuu. Lisäksi mitä enemmän olen romppeistani luopunut, sitä helpommaksi se on muuttunut. Ylimääräisestä romusta luopuminen tuottaa nautintoa ja nyt alan jo janota tuota nautintoa lisää. Ehkä olen kohta enää vain keräilijä, mutta sitä täydestä sydämestäni. Hyvästi hamstraaja!

Thursday, August 02, 2012

Åsa Larsson: Aurinkomyrsky

Olen lukenut paljon tänä kesänä. Eräs mieluisa löytö on ollut Åsa Larssonin Aurinkomyrsky. Se on Larssonin jännityssarjan ensimmäinen osa, joka vie Tukholmassa asuvan nuoren juristin Rebecka Martinssonin tien takaisin kotiseudulleen Kiirunaan.

On kirpeä pakkanen ja auringossa myrskyää. Revontulet leimuavat kirkon yllä, jonka suojista löytyy seurakunnan karismaattisen johtohahmon ruumis. Näistä asetelmista kirja alkaa, mutta kirjan yksi mielenkiintoisimmista piirteistä on se, että se on vähintään yhtä paljon Rebeckan kehitystarina kuin rikoksen selvittämistä. Lisäksi kirjassa kertojaääniksi pääsevät vaihdellen eri henkilöt: rikospoliisit, syyttäjät, rikolliset ja uhrit. Tapahtumiin saakin näkökulman ja ajatuksia monesta suunnasta, mikä piirtää mielenkiintoisen kuvan kirjan maisemasta.

Minä pidin tarinasta. Alkuun minua ehkä hämäsi se, että tarinaa kerrotaan monesta suunnasta ja päähenkilön, eli Rebeckan, osa on oikeastaan aika pieni. Ehkä seuraavissa osissa vielä pienempi. Tuntui, että häneen ei oikein pääse sisälle. Toisaalta päähenkilö on oikeastikin vaikeasti lähestyttävä, mikä tekee hänestä minusta omalla tavallaan mielenkiintoisen. Minun oli itse asiassa erittäin helppo samaistua häneen, kun näin hänessä ja itsessäni paljon samaa. Neuroottisuus tuo henkilöön inhimillisyyttä.

Kannattaa ehdottomasti aloittaa tämän sarjan lukeminen tästä kirjasta, jotta ymmärtää koko tarinan. Minua viehättää Larssinin kirjoissa runsas kuvailu ja hieno kielen käyttö. Pystyin helposti siirtymään helteiden keskeltä Kiirunan pakkaseen. Ympäristöstä piirtyi niin kaunis ja elävä, että aloin kaivata sinne. Tällainen kielenkäyttö vetoaa minuun.

Kirjasta on helppo sanoa paljon hyvää ja jotain huonoa. Ehkä se on hyvän kirjan merkki. Luen parhaillaan kolmatta osaa, "Musta polku". Suosittelen näitä kirjoja!

Wednesday, August 01, 2012

Lomatunnelmissa

Olen Lomaillut. Kävin reissussa sellaisessa paikassa, jossa koin voivani tosi hyvin. Oli tilaa, luonnonrauhaa ja mielekästä lomatekemistä vesillä ja maissa. Oli mukavaa seuraa. Liikuin, lepäsin, katselin, kuuntelin, haistelin, ja ihmettelin. Sain melkoisen ukkoskuuron suoraan niskaani ollessani ulkona. Upean näköinen luonnon oma show sekin oli, vaikka pikkaisen pelottikin. Tiesittekö, että lähelle iskevä salama sanoo "pumpumpum", kuin tykin suusta? Taisi olla useampi salama kerralla. Näin ja kuulin lintuja. Vesilinnun poikaset syöksähtelivät emonsa ohjaamana ruokaa etsien ja tiltaltti sanoi til-tal-til-tal...


Koin olevani omassa ympäristössäni ja omassa elementissäni. Minusta tuntui, että tässä se on, tällainen on tuleva kotini. Ei tietenkään juuri lomapaikkani, vaan jokin vastaava, jossain päin Suomea. Koin, että asuinympäristöni on minulle merkittävä asia elämässäni, en voi missä tahansa hyvin. Olen tällainen kuin olen ja tarvitsen tiettyjä asioita. Asuinympäristöni on tarjottava minulle niitä asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Näin se on. Tiesin tämän kyllä lapsena, mihinhän se tieto välillä katosi?

Thursday, July 12, 2012

Vanhoja valokuvia ja muistoja

Minulla on kolme valokuva-albumia, joissa on kuvia alkaen siitä ajasta, kun olin yläasteella. Otin eilen kuva-albumini käteeni ja aloin selata, katsella vanhoja muistoja. Albumeissa oli vielä paljon tyhjää tilaa, joten lisäsin niihin kuvia irtokuvista, jotka myös järjestelin. Tuntui mukavalta hypistellä oikeita, konkreettisia kuvia.

Kirjoittelin albumeiden kuviin kuvatekstejä. Saksin osan kuvista roskakoriin pieneksi silpuksi: ei minun tarvitse kaikkia muistoja kantaa mukanani ja varsinkaan niitä ikäviä muistoja. Siirtelin kuvia järjestelläkseni niitä paremmin ajalliseen järjestykseen. Minusta tällainen pieni piiperrys, järjestely on mukavaa ja rauhoittavaa.

Nyt minulla on yksi täysi valokuva-albumi ja kaksi vajaata. Irtokuvat ja negatiivit ovat omassa paikassaan. Pohdin, että teettäisinkö digikuvista "oikeita" kuvia liitettäväksi valokuva-albumeihini. Minulla on aika paljon digikuvia, mutta löydän taatusti niiden joukosta niitä yksittäisiä helmiä, jotka voisivat jatkaa valokuva-albumieni kertomaa tarinaa. Minusta tuntuu mukavalta, että minusta on kuvien kertoma tarina. Taidan lähettää kuvia teetettäväksi.

Koin hämmästyttävän oivalluksen selatessani kuviani: elämäni parasta aikaa tähän mennessä taisi olla se aika, kun olin noin 15-16-vuotias ja vietin kesää rakkaan ystäväni ja muiden läheisteni kanssa minulle tärkeässä paikassa. Silloin koin olevani vapaa, oma itseni. Kaikki oli kohdallaan. Silloin me leikimme paljon ulkona, vaikka olimmekin jo noin "vanhoja". Kyllä se oli leikkimistä, se oli riemua, kesästä nauttimista ja rauhaa. Se oli ystävyyttä, läheisyyttä ja hyvää olemista. Kaipaan sitä aikaa, kaikkia niitä tunteita. Onko se surullista, että mitään noin hyvää en ole sen jälkeen kokenut? Luotan siihen, että joskus vielä koen.

Tuon ajan hyvyyden itselleni huomaan siitäkin, että niihin aikoihin kirjoittelin paljon. Tekstini olivat vapaita ja mielikuvituksekkaita, jopa uskomattoman lennokkaita ja hurjia. Mikään ei pidätellyt. Mitä sen jälkeen tapahtui? Niin. Taidan haluta palata tuohon vapauden mielentilaan nyt, kun se on jälleen muistunut mieleeni.

Monday, July 09, 2012

Lukuhimon kourissa

Olen viikon-pari lukenut intensiivisesti. Monta tuntia päivässä. Istunut kuin liimattuna sohvankulmalla kirja kädessä tuulettimen huristessa edessäni. Olen lukenut, vaikka silmiäni väsyttää ja päässäni tuntuu raskaalta. Mieleni on lentänyt erilaisissa maailmoissa, tunnelmissa ja ajatuksissa. Olen kellunut nautinnossa.

Rakastan lukemista, olen aina rakastanut. Nyt olen jäänyt lukukoukkuun, himo lukemiseen on kiskaissut minut täysin mukaansa ja minä en vastustele. Ehei, minä annan mennä, täysillä.

Alkuun tunsin huonoa omaatuntoa siitä, että istun kesällä sisällä lukemassa. Sitten tajusin lukemisen tuottaman nautinnon määrän ja olen antanut vain palaa. Lukemisen lomassa olen syönyt kaikenlaista hyvää (mansikat!) ja käynyt välillä pyöräilemässä pitkiä lenkkejä. Kovin sateisina päivinä olen jumpannut tai vain istunut ja lukenut.

Minulla on dekkarikausi. Ahmin muutamassa päivässä Stieg Larssonin "Miehet jotka vihaavat naisia". Kosiskelevasta nimestä huolimatta (minulla oli ennakkoluuloja) tartuin kirjaan ja täytyy sanoa, että sen imuvoima on valtaisa. En millään malttanut laskea sitä kädestäni ennen kuin tarina ratkesi ("vielä pari sivua...").

Hetken tuskailtuani sitä tosiasiaa, että trologian seuraavan osan kirjat ovat kirjastossa kaikki lainassa, lainasin Åsa Larssonin "Aurinkomyrsky" -kirjan. Luin sen parissa päivässä. Sekin oli oikein hyvä. Näin kuumuudessa on tosi virkistävää lukea pakkaskuvauksia Kiirunasta. Kirjan jälkeen suuntasin taas kirjastoon ajatuksenani lainata seuraavan osan, mutta ne olivat kaikki lainassa. Harmi, taas.

Nyt minulla on läjä erilaisia dekkareita, joista valitsen seuraavan. Olen jo ihan tohkeissani, mihin maailmaan pääsen sukeltamaan, mitä ongelmaa ratkaisemaan. Ah, nautin jo ajatuksesta.

Näiden ohella olen lukenut Susan Cainin "Hiljaiset: Introverttien manifesti" -kirjaa. Olen lukenut puolet ja jo nyt suosittelen kirjaa. Olen saanut kirjasta suurta hyväksyntää ja paljon oivalluksia ja uusia ajatuksia. Olen ymmärtänyt, että olen omana itsenäni juuri oikeanlainen. Kirja on kuin pala siinä itseni palapelissä, jossa minusta on ollut liikaa vääriä paloja. Tämä kirja on pala, joka yhdistää loput palat toisiinsa ja minusta tulee oikea ja kokonainen tällaisenaan. Paljon sanottu, mutta myös paljon ymmärretty.

Olen lukenut hieman muitakin kirjoja ja potenut tuskaa siitä, että maailmassa on liikaa hyviä kirjoja ja liian vähän aikaa niiden lukemiseen. Olen tuntenut kiitollisuutta siitä, että olen lomalla ja voin lukea kirjoja vaikka aamusta iltaan. Olen onnellinen siitä, että osaan nautiskella lomailusta, teen rakastamaani asiaa. Näin on hyvä nyt, mutta toki kesääni muitakin suunnitelmia kuuluu :)

Monday, July 02, 2012

Itseni ehostamista

Olen hiljattain kokenut ahaa-elämyksen itseni ehostamiseen liittyen. Olen aina pitänyt omasta ulkonäöstä huolehtimista enemmän sellaisena tekemisenä, jota tehdään lähinnä muiden vuoksi. Hiljattain olen kuitenkin kokenut ehostamisen toisenkin puolen eli sen, mitä se tekee itselleni.

En tiedä, mistä minulle on tullut niin vahvaksi olo, että itseni yletön puunaaminen ja laittaminen on lähinnä muiden palvelemista, jonkinlaista mielistelyä ja hyväksynnän kalastamista. Perussiisteydestä olen toki huolehtinut ja pitänyt huolta siitä, että pukeudun tilanteisiin asianmukaisesti, mutta minulla on ollut melko selvät rajat siinä, paljonko olen valmis käyttämään aikaani ulkonäkööni muiden ihmisten vuoksi. Eli en kovin paljon.

Viime kuukausina minulla on ollut pari tilaisuutta, joiden vuoksi olen joutunut (painostuksen vuoksi) panostamaan ulkonäkööni enemmän kuin mitä normaalisti tekisin. Se ei tuntunut hyvältä, mutta sain tilaisuuksista kyllä enemmän irti kuin olisin osannut odottaakaan. Sain kokemuksen siitä, miltä minusta tuntuu, kun näytän erilaiselta kuin tavallisesti. Opin hieman jopa meikkaamaankin.

Olen samalla hieman uudistanut vaatekaappini sisältöä (lähinnä karsimalla, mutta myös muutamilla kirpparihankinnoilla). Olen katsonut itseäni peilistä eri vaatteissa ja tunnustellut oloani: onko tämä vaate mukava päällä, sopiiko tämä kropalleni ja väreihini? Olen jättänyt kaappiini vain itselleni sopivia vaatteita.

Olen opetellut laittamaan hiuksiani uusilla tavoilla. Olen ymmärtänyt, että tietynlaiset kampaukset sopivat kasvoilleni paremmin kuin toisenlaiset.

Kaiken tämän siistiytymisen, meikkikokeilujen, kampauksien ja vaatevalintojeni jälkeen koen itseni pienesti uudestisyntyneeksi, mikä ei tunnu lainkaan huonolta. Olen ymmärtänyt ja ennen kaikkea nähnyt, että sillä, miltä näytän on merkitystä siinä, miten muut suhtautuvat minuun. Mutta mikä on kaikkein tärkeintä on se, että miltä minusta itsestäni tuntuu tämän kaiken jälkeen. Miltä minusta tuntuu, kun tunnen oloni siistiksi ja hyvännäköiseksi kulkiessani ulkona. Koen oloni ja itseni jotenkin vahvemmaksi kuin aiemmin!

Tuntuu oudolta, että ulkonäkö voi vaikuttaa näin paljon omaan sisäiseen olooni ja kokemukseeni itsestäni. Ymmärrän nyt, kun jotkut sanovat kaunistautuvansa itseään varten: siinä on toden totta perää. On mukavaa, kun oma olo on se, mitä sen pitääkin olla. On mukavaa, kun ulkoinen olemus ei tuo epävarmuutta. On mukavaa, kun ulkoinen olemus tukee sisäistä itsevarmuutta.

En silti vietä tolkuttomia aikoja peilin ääressä, se on mielestäni edelleenkin ajan haaskausta. En puunaa ja kiillota, levitä ja rajaa. Ei arkeeni tarvitse meikin kuulua, mutta minusta on mukava ymmärtää meikkauksen tarkoitus ja osata meikata. Minulla on reisitaskuhousupäiväni edelleen.

Muutos on ollut ehkä muiden silmissä pieni, mutta se on riittänyt itselleni. Pieni liikahdus oikeassa asiassa voi tuoda yllättävänkin suuren oivalluksen ja sitä kautta muutoksen. Tämä muutos tuntuu minusta hyvältä.

Wednesday, June 20, 2012

Tervettä kesää

Pitäisiköhän alkaa toivottaa tervettä kesää? Onhan se inhottavaa, jos raatamisen jälkeen suotu hetken vapaus eli loma menee jotain tautia tai vaivaa potiessa. Se on mielestäni kohtuutonta.

Osasyy heikoille yöunilleni saattaa olla kehossani jylläävä pöpö. Heräsin tänä aamuna kurkku kipeänä ja olo heikkona, mistä yllätyin suuresti. Eihän tämä ole vasta kuin toinen sairastuminen tässä kuussa! "Hyvällä" onnella ehdin sairastua vielä kolmanteenkin tautiin, onhan tässä vielä kesäkuuta jäljellä.

Olen siis äärimmäisen tympääntynyt. Miten voi olla, että kun olen sairastanut jo ihan reilun räkätaudin pari viikkoa sitten, niin nyt on vähän samanlaista meininkiä ilmassa? Onhan niitä erilaisia flunssaviruksia ja sitä rataa, mutta kyllä tämä on jo kaiken huippu.

Jännittävää tässä on nyt se, että olen vasta sairastumisvaiheessa, eli en tiedä, mitä on luvassa. Räkätauti? Jotain ihan muuta? No, nyt on ainakin aikaa jännittää "into piukassa", kun mitään en jaksa tehdä. Just joo. Samalla voin muistella viime vuoden kesäkuuta, joka myös meni vaivojen parissa kärvistellessä. Mitä ihmettä on tapahtunut vastustuskyvylleni? En muista, että olisin koskaan näin helposti saanut tauteja. Vastalause!

Tuesday, June 19, 2012

Huonon nukkumisen vaihe

Olen nyt vapaani aikana pääasiassa nukkunut erittäin hyvin, pitkään ja sikeästi. Jostain syystä nyt on kuitenkin ollut vaihe, että uneni on pätkinyt pahasti. Viime yönäkin heräilin niin monta kertaa, että en jaksanut edes laskea. Herätessä tuntuu aina siltä, että olen torkahtanut vain hetkeksi, mutta en ole tarkistanut asiaa.

En tiedä, mikä on tehnyt minut nyt levottomaksi. Miksi uni ei pysy, vaan katkeaa. Mikä minut herättää? Kyllähän mielessäni pyörii monenlaisia mietteitä, jotka heijastuvat myös uniini. Niin, uniakin näen edelleen paljon ja tällaisina pätkäöinä erityisen monta.

Tokihan minua jossain määrin ahdistaa tuleva, vapaan jälkeinen aika. Olenhan nähnyt siitä jo painajaisiakin. Nyt on kuitenkin kesä kukkeimmillaan ja enimmäkseen ole onnistunut siitä nauttimaankin. Toisaalta minusta tuntuu siltä, että päässäni tapahtuu paljon - ehkä liikaakin. On aivan liikaa ajatuksia ajateltavaksi eikä oikein keinoja ja ymmärrystä saada niitä järjesteltyä ja tuotettua ulos.

Jokin selvästi puristaa ja estää rentoutumasta. Ei kai auta muuta kuin turvautua perinteisiin, rentouttaviin toimiin, vaikka niitä olen toki tehnytkin. Käydä kävelyllä, lueskella kirjaa ja unohtaa aikataulut. Puristusta ei saa pois puristamalla, vaan sen pitää antaa mennä pois.

Tuesday, June 05, 2012

11 kysymyksen haaste

Kiitos Maijalle saamastani haasteesta! Hän haastoi minut Luonnollisesti-blogissaan 11 kysymyksen haasteeseen, jossa pitää vastata 11 kysymykseen, kirjoittaa 11 uutta kysymystä ja laittaa ne haasteena eteenpäin 11 bloggaajalle. Tässä vastaukseni Maijan kysymyksiin:

1. Elämäsi rakkain asia/ihminen/olento/esine?
En voi oikein nimetä vain yhtä asiaa, vaan voin vain sanoa, että rakkainta minulle on läheiseni. Ei heitä voi laittaa järjestykseen. Rakasta minulle on myös luonto ja eräs tietty paikka.

2. Mitä tekisit jos voittaisit lotossa?

Hankkisin talon jostain syrjästä. Tekisin vapaaehtoistyötä ja käyttäisin varojani hyviin tarkoituksiin ihmisten, eläinten ja ympäristön auttamiseksi.

3. Milloin olet syönyt viimeksi ruusukaalta?

Rakastan ruusukaalta! Söin sitä viimeksi pari viikkoa sitten.

4. Mitä tunteita julkinen laulaminen sinussa herättää?

Ahdistusta. Tulee mieleen kuudennen luokan laulukoe.

5. Mitkä ovat sinun vahvuutesi?

Auts, paha kysymys. En oikein nimittäin tunnista vahvuuksiani. Luulisin näkeväni hyvin ihmisten mielentiloja ja sosiaalisissa tilanteissa sellaista "piilevää kieltä". Eli näen kuka on kenenkin suosikki tai inhokki, miten ryhmä toimii tai ei toimi ja mitä ryhmän pinnan alla kytee. Näin syrjään työnnetyt henkilöt ja heidät, joita kohdellaan epäreilusti. Tunnistan tilanteissa piilevät epäoikeudenmukaisuudet. En kuitenkaan osaa hyödyntää tätä taitoa millään tavalla, vaan ennemminkin kärsin siitä. Minulla on myös sanottu olevan hyvä värisilmä.

6. Mitä ottaisit mukaan autiolle saarelle? Hätäraketit, veneet ja elektroniset laitteet eivät käy. :)

Ystävän. Kaksin on aina mukavampaa, missä tahansa :) Jos ihminen ei kelpaa vastaukseksi, ottaisin varmaankin järeän veitsen.

7. Mitkä ovat heikkoutesi?
Oman puoleni pitäminen. Vaikka saisinkin sen tehtyä, teen sen niin tökerösti, että ympärilläni on sen jälkeen taatusti minuun vihastuneita ihmisiä. En myöskään osaa olla sosiaalisissa tilanteissa sujuva ja porukan viihdyttäjä. En osaa ilmaista tunteitani rakentavasti, ainakaan niitä negatiivisina pidettyjä.



8. Oletko aamu- vai iltavirkku?
Olen kumpaakin tai en tiedä. Olen iltaisin väsynyt ja en jaksa nousta aamulla aikaisin ylös.  Olen yleensä väsynyt.

9. Mikä on sinun tapasi rentoutua?

Rentoudun viettämällä päivän täysin ilman velvoitteita. Parhaiten rentoudun lähtemällä pois kotoa johonkin rauhalliseen luonnonläheiseen paikkaan, jossa ei ole liikennettä eikä ihmisiä. Hyvän kirjan lukeminen myös rentouttaa.

10. Miten ilmaiset luovuuttasi?
En oikein mitenkään, valitettavasti. Tämä onkin eräs haasteeni. Tunnen olevani jotenkin tukossa, kun minussa virtaava luovuuden "voima" ei pääse purkautumaan mihinkään. Pientä luovuutta voi nähdä siinä, miten järjestelen kotiani. Valokuvaan joskus. Näen luonnon tuottamaa "taidetta", josta saan innostusta.



11. Teetkö asiat heti vai vasta silloin kun on ihan pakko?
Olen siirtymässä tuosta ensimmäisestä toiseen. Nykyään teen siis asioita suuremmalla todennäköisyydellä hyvissä ajoin ennen viime hetkeä, koska olen huomannut, ettäs viime hetken aiheuttama stressi ei sovi minulle.




Minusta tämä on ihana haaste, mutta en silti laita tätä nyt eteenpäin. Aika monessa blogissa olen toisaalta nähnyt tämän jo kiertävän ja on ollut mukava lukea vastauksia. Kiitos kuitenkin Maijalle, oli mukava pohtia näitä kysymyksiä ja vastauksia!

Sunday, June 03, 2012

Tyylitajuton

Näin eräänä yönä unta, että minulla ei ole tyylitajua. Uni tuli siitä, että minun piti keksiä jotain hieman juhlavampaa vaatetta seuraavan päivän tilaisuuteen ja pelkäsin, että en löydä kaapistani mitään. Tilaisuuteen valmistautuessani minulle tuli kiire, joten valitsin vaatteet pikaisesti. Tunsin itseni tyylitajuttomaksi.

En oikeastaan ole tyylitajuton, mielestäni. Olen ehkä vain "hieman" pudonnut kärryiltä viimeisistä pukeutumistrendeistä. Lisäksi oma vaatemakuni on melkein aina pahasti ristiriidassa vallitsevan muodin kanssa, joten sekin tuo lisähaastetta. Minulla on oma selvä maku ja pidän tietynlaisista vaatteista, mutta pukeutuessani siten tunnen itseni kummajaiseksi. Aivan kuin putkahtaisin kulloiseenkin tilaisuuteen toiselta planeetalta. Asia kiusaa minua. Ehkä minulta jää älyämättä jotain olennaista sosiaalisista "säännöistä"?

Minusta on esimerkiksi ihanaa pitää kesällä hameita. Pukeudun hameeseen mielelläni myös viileämpinä päivinä, mutta eräs asia on askarruttanut minua aina. Miten pitää jalat lämpiminä?

Ollessani teini-ikäinen ja kerran pitäessäni lyhyehköä hametta minulle tuli irvailemaan mies, joka haukkui minua nilkkasukkaikäiseksi. Oli viileä ilta ja olin laittanut sukat jalkaani. Sen ikäisenä (ja näyttäessäni ikäistäni nuoremmalta) tuollaisesta pahoittaa mielensä (nuori ei halua olla kakara) ja niin asia jäikin kaivelemaan minua ja kaivelee vieläkin. Olenkin visusti pitänyt huolen, että en käytä sukkia hameen kanssa. Niin ei kuulu tehdä (eikä  kukaan muukaan näytä tekevän niin).

Jos siis en halua laittaa sukkahousuja, miten pidän varpaani lämpiminä pukeutuessani hameeseen? Mistä lisäksi on tullut se, että sukat on tosi out hameen kanssa, kun onhan niitä tosi nättejäkin sukkia? Lisäksi kaikki kesäkenkäni hankaavat, jos pidän niitä ilman sukkia, mikä on tosi hankalaa.

Käytännön ratkaisuni on ollut se, että vaikka vaatekaapissani on paljon kauniita hameita, en juuri koskaan pidä niitä. Palellutan vain varpaani ja kenkäni hiertävät, eli hameen pitäminen on aivan liian hankalaa.

Onko joku hameihminen keksinyt tähän ratkaisua? Pitäisikö minun vain yrittää löytää oikeasti mukavat sukkahousut (mahtaako sellaisia ollakaan)? Pitkiin hameisiin auttaa pitkät polvisukat, mutta suurin osa hameistani on polvipituisia, eli polvisukka ei ehkä riitä.

Miten voi kasvaa aikuiseksi ja huomata, että ei osaakaan pukeutua?

Tuesday, May 29, 2012

Unia, unia ja unia

Näen nykyisin joka yö unia. Tai pitäisikö sanoa, että muistan herätessäni näkemäni unen ja tämä tapahtuu vähintään kerran yössä. Yksi tai useampi uni per yö. Tätä on kestänyt nyt ehkä noin vuoden ja aiemmin unieni muistaminen/näkeminen oli melkeinpä harvinaista. Silloin oikein toivoin, että näkisin jotain unta, jonka muistaisinkin!

Olen ollut tosi hämmentynyt: onko minussa jotain vikaa, kun uneksin niin paljon, vai onko tämä jonkinlainen toiveeni täyttyminen? Jossain välissä nimittäin toivoin, että näkisin unia, että myös unimaailma auttaisi minua pääsemään elämässäni eteenpäin, auttaisi tunnistamaan itseäni, toiveitani ja vahvuuksiani. Voihan tämä olla sitä, koska unimaailmani on tuonut minulle paljon esiin alitajunnnassa pyöriviä asioita. Toisaalta olen myös ollut päivisin useimmiten väsynyt, eli unen laatuni saattaa olla huono tai sitten minussa on jotain muuta vikaa. Toisaalta tuota väsymystä on ollut jo pidempäänkin, vuosia, joten ehkä se ei liity uneksimiseeni.

Olen kuitenkin ottanut tästä ilosta kaiken irti. On mukava mennä nukkumaan, kun en voi koskaan etukäteen tietää, millainen yöllinen viihdetarjonta on. Unia on nimittäin ihan joka lähtöön, painajaisista tosi mielenkiintoisiin. Eräs epämiellyttävimmistä on tainnut olla minulle unessa tehty peräsuolentähystys, jota minulle ei siis ole koskaan oikeasti tehty enkä ole mielestäni edes ajatellut asiaa.

Pienesti epämiellyttäviä ovat olleet erilaiset hukkaamisunet: näin kahtena peräkkäisenä yönä unta, että ensin kadotin kissan ja seuraavana yönä mäyräkoiran. Näistä minulle tuli heti mieleeni, että minun on vaikea pitää tavoitteitani ja unelmiani "tähtäimessäni". Kadotan liian helposti itselleni tärkeät asiat ja erilaiset arjen suorittamiset vievät mennessään. Eli joskus minun on helppo ymmärtää uneni tuoma viesti, mutta aina se ei onnistu.

Olen oppinut hiljalleen tunnistamaan iltaisen mielentilani siten, että onko yöllä luvassa ikävän sävyisiä vai kepeitä unia. Jos mieleni on raskas, unetkin ovat sen mukaisia. Jos menen unten maille iloisin mielin, unetkin ovat positiivisia. Miellyttäviä uniani ovat olleet esimerkiksi monet seikkailu-unet sekä vierailut mielenkiintoisissa paikoissa.

On tämä unien näkeminen sitten tervettä tai ei, siinä on paljon elämää rikastuttavaa. Olen oppinut näkemään ja tuntemaan itsestäni ihan uuden ulottuvuuden, mikä on suorastaan huikaisevaa. Vaikka näenkin aika paljon epämiellyttäviä unia, toivon tämän unennäkemisen jatkuvan: minulle on avautunut ihan uusi maailma ja ymmärtämisen taso sitä kautta.

Monday, May 28, 2012

Lahjakkuuksia ja sankareita

Olen ihmetellyt. Miksihän ihmisistä tulee vakavien tapahtumien seurauksena lahjakkaita, sankareita tai jotain muuta erityisen positiivista? Miksi henkilön täytyy tulla ammutuksi ennen kuin häntä sanotaan lahjakkaaksi?

Minusta näyttää siltä, että ikävien tapahtumien (kenties laaduttoman) uutisoinnin seurauksena uhreista piirretään kuvaa jotenkin erityisen hyvinä ja lahjakkaina tulevaisuudenlupauksina. Juuri he ovat olleet erityisen tärkeitä jollekin harrastus- yms. porukalle, korvaamattomia opinnoissa ja työelämässä. Korostaminenhan toki kuuluu uutisointiin, mutta minusta tuntuu kurjalta kaikkien niiden lahjakkaiden ja hyvien ihmisten puolesta, joille ei ikinä sanota mitään heidän lahjakkuuksistaan ja muista korvaamattomista ominaisuuksistaan. Koska heille ei tapahdu mitään ikävää.

On tosi ikävää, että joku yksittäinen ihminen päättää jonkun toisen tai toisten kohtalosta vakavalla tavalla. Uskon myös, että uhrit ovat aina korvaamattomia joillekin ihmisille ja ryhmille ja omalla tavallaan lahjakkaita. Toivon vain, että nuo positiiviset asiat kerrottaisiin läheisille juuri tässä ja nyt eikä vasta lehtien palstoilla kaikille, kun jotain ikävää on tapahtunut.

Wednesday, May 23, 2012

Hyvän mielen haaste

Sain Petralta hänen blogistaan Petran maailma - kivoi jutui tosi kivan hyvän mielen haasteen. Siinä pitää esitellä kymmenen asiaa, joista tulen hyvälle mielelle. Jo pelkkä hyvän mielen asioiden pohtiminen tuo parempaa mieltä. Lisäksi minusta on hyvä ajoittain pohtia niitä oman elämänsä positiivisia asioita, jotka kantavat päivästä toiseen. Tässä siis kymmenen hyvän mielen tuojaa sekalaisessa järjestyksessä.

Luonto
Ensimmäisenä mieleeni tuli luonto. Se on asia, jota aina kaipaan, ja tavoitteenani onkin, että luonto olisi tulevaisuudessa suurempi osa elämääni kuin se nyt on. Minä pidän monenlaisista maisemista ja luonnon paikoista, mutta erityisesti eräs tietty paikka on minulle erityisen rakas.

Läheiset, rakkaat ihmiset
Läheiseni ovat minulle todella tärkeitä. Tätä tuskin tarvitsee sen enempää selitellä.

Hyvät kirjat
Olen lukemaan opittuani aina rakastanut kirjoja ja ollut niiden suurkuluttaja. Lukeminen on minulle suuri nautinto.

Liikkuminen, liikunta
Tunne siitä, että kehoni tekee työtä, liikkuu, tasapainoilee, taipuu, kulkee kovaa ja ponnistelee tuntuu minusta hyvältä. Pidän monenlaisesta liikkumisesta, hengästymisestä ja hikoilemisesta. Liike tekee hyvää myös mielelle.

Uusien asioiden pohdiskelu, oivaltaminen, itsensä kehittäminen
Mieli tarvitsee myös "liikuntaa". Minusta on mielenkiintoista oppia uusia asioita, oivaltaa, nähdä asioita erilaisista näkökulmista. Minusta tuntuu, että suorastaan tarvitsen mielelleni työstettävää, jotta voisin hyvin.

Nukkuminen
Hyvin nukuttu yö tekee ihmeitä seuraavalle päivälle. Jos olen nukkunut yöllä huonosti, päiväunet voivat korjata seuraavan päivän tilannetta.

Hyvä ruoka
Kyllä se niin on, että jos perusasiat ovat hyvällä mallilla, elämäkin näyttää valoisammalta. Hyvä ja monipuolinen ruoka vaikuttaa oloon positiivisesti. Jaksan paremmin ja hyvää ruokaa syödessä mielikin kohentuu.

Puutarha
Haaveilen puutarhasta. Kasvatan tällä hetkellä parvekkeellani yrttejä ja salaatteja ja olen ihan haltioissani: saan ihan omin kätösin kasvatettua jotain ihan oikeasti! Rakastan kasvien kanssa puuhastelua. Jonain päivänä minulla on oikea puutarha.

Oma rauha, omat jutut
Kaipaan toisinaan hetkiä, jolloin voin olla ihan rauhassa itsekseni jossain rauhallisessa paikassa ja tehdä omia juttujani. Sisälläni asuu pieni erakko.

Järjestyksen, kauneuden luominen
Pidän järjestyksestä ja järjestelemisestä - ainakin useimmiten (kotonani tämä ei kyllä näy). Jos minulla on aikaa, minusta on mukava luoda ympärilleni kauneutta. Rakastan värejä ja pidän niiden sommittelusta. Karsin mielelläni turhaa materiaa, mutta pidän joistakin tarkoin valituista tavaroista, jotka ovat ilo silmälle.


Tämän haasteen saa napata kuka tahansa, joka haluaa pohtia hyvän mielen asioita elämässään :) Niitä myös lukee mielellään :)

Monday, May 14, 2012

Rentoutumisen aika

Ennustin kevätkauden alkaessa, että minulle tulee työläs kevät. Olin oikeassa. Kevään mittaan jouduin tinkimään suunnitelmistani ja siirtämään opiskeltavaa syksylle, mutta suurimman osan suunnittelemistani opinnoista sain tehtyä. Olen aika tyytyväinen kaiken kaikkiaan, mutta omiin toimintatapoihini jäi vielä viilattavaakin, tässä jotain:


  • Työmäärän suunnittelussa minun täytyy olla realistisempi. Luen hitaammin kuin mitä arvioin. Lisäksi jaksan työskennellä päivässä vähemmän kuin ajattelin. Lisäksi täytyy huomioida, että vapaapäiviäkin jää. Aikatauluissa täytyy olla myös varaa sille, että jonain päivinä opiskelu ei vain syystä tai toisesta sujukaan.
  • Perfektionismista on syytä tinkiä, kaiken ei tarvitse hoitua täydellisesti. En kaikkiin tentteihin saanut luettua koko tenttialuetta ja stressasin asiaa tosi paljon. Ihan syyttä: arvosanoilla ei ole minulle juurikaan väliä ja itse asiassa osa opinnoistani on vapaasti valittavia, joten ei niiden tarvitse läpi mennä muutenkaan. Onhan se toki mukavaa ja palkitsevaa, mutta mikä järki on ponnistella ihan hullun lailla tosi hyvän arvosanan eteen, kun vähempikin (tässä tapauksessa) taatusti riittää?
  • Opiskella voi rennolla otteella ja hauskaa pitäen. Onnistuin tässä ajoittain, mutta liian usein ponnistelin kirja kädessä mahdollisimman nopeasti mahdollisimman paljon tekstiä päähäni. Ei siten oikein opi. Ennemmin oppii rauhassa lukemalla, välillä ikkunasta ulos katsomalla ja mietiskelemällä asioita. Lisäksi kannattaa miettiä, että mitkä asiat ovat oikeasti tärkeitä oppia eikä opetella jokaista nippelitietoa ulkoa.


Erityisen mukavaa on nyt se, että ahkeroinnin jälkeen saan oikean palkinnonkin eli loman. Tekemisiini tulee selvä muutos, vaihtelua. Tällainen vaihtelu on se, mitä töissä suuresti kaipasin. Ei aina samaa puuroa, ei identtisiä viikkoja viikko viikon jälkeen, vaan on selvät rajat.

En ole viime aikoina juuri ehtinyt blogia kirjoittaa tai muidenkaan blogeja paljon vilkuilla, joten on mukavaa, että ehtii tehdä sitäkin. Sain Petralta hänen blogin kauttaan haasteenkin, joka on kiinnostava. Kiitos Petra!

Nyt minun on aika rentoutua. Onnistuin antamaan taas stressipaholaiselle pikkusormen ja huomasin, että se ei oikein sovi minulle. Selvisin kuitenkin hyvin, kun oli mitä odottaa, eli loma. Aah!

Friday, April 27, 2012

Toiveiden toteuttaja, vaan ei omien

Mieleeni nousi yhtenä päivänä ajatus siitä, mikä on ehkä ollut yksi merkittävimmistä asioista ja kokemuksista nyt tämän "vapaani" aikana. Se on mahdollisuus toteuttaa (ainakin jossain määrin eli enemmän kuin aiemmin) itselleni tärkeitä asioita, omia toiveitani. Tämä on jossain määrin uutta minulle.

Olen aiemmin sortunut liikaa kuuntelemaan ja myötäilemään toisten (varsinkin menneiden kumppanieni) toiveita. Onhan se toki mukavaa, että kumppani pääsee toteuttamaan asioita, joita hän haluaa elämässään toteuttaa, mutta menin itse tässä liian pitkälle. Annoin toiselle tilaa, mutta vein tilan itseltäni. Minä en toteuttanut omia toiveitani, vaan tein sen, minkä pienessä tilassani voin.

Toisaalta olen ollut myös kuuliainen yhteiskunnalle eli olen opiskellut kiltisti järkevää alaa ja tehnyt töitä järkevien valintojen mukaisesti.

Missä minä olen ollut? Olen toteuttanut jotain ulkoa annettua. Toki minullakin on ollut toiveita, mutta ne ovat aina olleet alisteisia jostakin toiselta taholta tuleville toiveille. Olen toteuttanut omia asioitani, jos niille on jäänyt tilaa ja ne ovat olleet hyväksyttyjä. Monesti ei ole jäänyt. Monesti minut on haukuttu haaveilijaksi ja ajatukseni on tyrmätty alkuunsa.

Jokaisella on velvollisuuksia ja kaikki niistä eivät ole mukavia. Minulla on ollut velvollisuuksia enemmän kuin monella muulla, mutta vain siksi, että olen itse ajatellut siten. Olen laiminlyönyt oman velvollisuuteni elää omaa elämääni ja omia toiveitani todeksi.

On suorastaan huikaisevaa nyt iäisyydeltä tuntuvan ajan jälkeen elää omaa elämääni. Omaa elämääni? Onkohan se paljon sanottu? En nimittäin koe, että elämäni olisi vielä täysin "vapautunut omakseni", koska siinä on vielä menneisyydestä mukana kulkevaa painolastia, mutta onhan tämä nyt jo enemmän omaa kuin koskaan sitten teini-ikäni. Lisäksi voin tästä eteenpäin joka päivä muokata elämääni enemmän omakseni.

Olen ymmärtänyt myös sen, että harrastuksenikaan eivät ole olleet pelkästään mukavaa harrastusta, vaan hyväksynnän kerjäämistä ja suoritusten kautta itseni arvokkaammaksi ja taitavammaksi tekemistä. Näitä tuntemuksia koen vieläkin harrastaessani. Yritän pontevasti todistaa, että olen hyvä, vaikka tämä tuo minulle pahaa oloa, riittämättömyyttä ja huonommuudentunnetta.

Koko elämäni tuntuu siis olevan kietoutunut siihen, että yritän todistaa jotakin jollekulle toiselle tai teen jonkun toisen elämän helpommaksi samalla tehden oman elämäni vaikeaksi. Tämä tällainen on tosi tiukka solmu aukaistavaksi, kun se kietoutuu ihan kaikkeen minussa: se näkyy ja tuntuu arkielämässä, töissä, opiskelussa, harrastuksissa sekä suurissa ja pienissä elämänvalinnoissa.

Olen tosi kiitollinen siitä, että olen oivaltanut tämän itse itselleni rakentamani vankilan. Se mahdollistaa vapautumisen ajan myötä. Päivä kerrallaan.


Saturday, April 21, 2012

Oi, turhuuksia!

Yksi uuden vuoden lupauksistani oli tehdä tänä vuonna mahdollisimman paljon uusia asioita, pieniäkin, tavoitteenani saavuttaa uusia ajatuksia ja näkökulmia. Nyt kun minulle tuli tilaisuus tehdä jotain uutta ja ah, niin turhaa, tartuin tilaisuuteen. Siitäkin huolimatta, että nämä aktiviteetit eivät sinällään ole kohtuullisen elämäntavan tavoitteeni mukaisia.

Olen aina nauttinut kylpylässä käymisestä (ehdottomasti ruuhka-aikojen ulkopuolella). Edellisestä käynnistäni oli monta vuotta, joten nyt kun oli seuraakin tarjolla, menin nautiskelemaan (tämä ei siis ollut ensimmäinen kerta kylpylää elämässäni). En tiedä, mikä vedessä olemisessa onkin niin nautinnollista, mutta nyt nautin kyllä ihan täysillä! Saunassakin olisin voinut käydä vaikka kuinka monta kertaa.

Ensimmäistä kertaa elämässäni kokeilin koiravaljakkoajelua (kyydissä) ja lumikenkäkävelyä. Edellinen oli törkeän kallis, mutta päätin kokeilla sitä uuden vuoden lupaukseni mukaisesti. Yllätyin, miten vauhdikasta kyyti olikaan, tunne oli huima, kun luonnonkauniit maisemat vain vilahtivat ohitseni. Koirat myös haisivat yllättävän paljon, sitä en olisi etukäteen arvannut. Iskunvaimennuksen puuttuminen vaunussa ei olisi pitänyt yllättää eli kyyti oli välillä aika pomppuista. En suosittelisi tuota herkkäniskaisille. Kiinnostuin tuosta hieman, joten minulle ei olisi mitenkään mahdotonta mennä joskus oikealle retkelle valjakolla.

Jälkeenpäin kuulin, että valjakkokoirat kakkivat ns. lennossa eli juostessaan. Taaempana juoksevat koirat mielellään syövät edessä juoksevien tuotoksia, mikä toki onkin ihan näppärää kierrätystä.

Lumikenkäkävelystä en maksanut mitään, mutta en kovin pitkällä päässyt käymäänkään. Minusta lumikenkäkävely oli tosi kivaa. Toivon joskus asuvani siten, että voisin kulkea lumikengillä ihan kotipihasta metsään. Yllättävää oli tosin se, että lumikengilläkin uppoaa helposti, jos on pehmeää, eli niillä kulkeminenkaan ei onnistu missä tahansa lumessa ja kelissä.

Turhuudet virkistävät kivasti, mutta yhtä mukavaa minusta on ollut huomata, että en varsinaisesti kaipaa tällaisia aktiviteetteja elämääni. Voisin olla varsin tyytyväinen ihan kotonakin, hoidellessani omaa pihaani ja kulkiessani lähimetsissä. Onni tulee niistä omista, pienistä asioista, joita saa toteuttaa täydestä sydämestään ja vapaasti. Näin se vain on.

Friday, April 13, 2012

Tunnustus - One Lovely Blog Avard

Olen ollut viime aikoina onnekas ja saanut toisenkin tunnustuksen. Maalainen soi minulle blogissaan One Lovely Blog Avard -tunnustuksen. Lämmin kiitos siitä!

Tunnustukseen liittyvät ohjeet:
1. Kertoa linkin kera kuka lahjoitti tunnustuksen
2. Kirjoittaa 7 random faktaa itsestä
3. Lahjoittaa tunnustus 15:lle blogille/bloggaajalle.

Vai faktoja itsestäni? No, tässä on jotain:

1. Minulla on kaksi polkupyörää ja polkupyörän peräkärry. Rakastan pyöräilemistä. Siitä huolimatta en ole koskaan tehnyt oikeaa pyöräretkeä, vaikka sellaisesta olenkin haaveillut aina teini-iästä lähtien.

2. Sorrun aivan liian helposti kirpputorivaatteisiin ("maksaa vain 2 euroa, voihan tuon ostaa"). Tämä näkyy vaatekaapissani, jossa on menossa jatkuva raivausoperaatio.

3. Inhoan imuroimista ja tämäkin näkyy. Meluavan imurin perässä vetäminen on vain niin ikävää... Lattioiden pesu on ihan mukavaa.

4. Aloin seurustella ensimmäisen kerran 17-vuotiaana. Kadun vielä tänäänkin sitä suhdetta, vaikka katuminen turhaa onkin. Nämä tällaiset menneisyyden asiat ja omat menneet päätökset vain ovat joskus niin vaikeita sulattaa.

5. Haaveilen koiran hankkimisesta, mutta pelkään tulevani sille allergiseksi.

6. En viihdy tungoksessa. Yhtään.

7. Stressaannun helposti ja joskus ihan oudoistakin asioista. Opettelen siis stressinhallintaa ja olen jopa edennyt siinä.

Noita oli jostain syystä vaikea keksiä. Enkä nyt ala keksiä 15 blogia, joille laittaa tunnustus eteenpäin, vaikka niin moni blogi ansaitsisi tämän. Kiitos, että kirjoitatte mielenkiintoisia blogeja!