Oravanpyörän pyörähtelyä

Posted on 2:00 PM In:
Missähän vaiheessa työelämä muuttui elämässäni energiaimuriksi, negatiivisia asioita elämääni tuovaksi ja suorastaan kaiken ja erityisesti itsetuntoni syöväksi? Liukuminen tuohon on ollut niin hidasta, että minulle on käynyt kuin sammakolle kattilassa, jonka vesi alkaa kuumeta hiljalleen ja lopulta kiehua vieden sammakon hengen. Paha oloni on lisääntynyt, mutta en ole hyväksynyt/ymmärtänyt/halunnut nähdä sitä, että työelämä on paljon negatiivisen lähde elämässäni.

En kuitenkaan syytä pelkkää työelämää, koska asioilla on aina useampia puolia. Minäkin olen muuttunut, arvostan nykyään erilaisia asioita kuin vielä jokunen vuosi sitten. Lisäksi asiaan vaikuttaa varmasti ainakin persoonallisuuteni, stressinsietokykyni, jaksamiseni ja moni muukin asia, joihin kuuluu myös piirteitä, jotka eivät tue nykytyössäni pärjäämistä ja jaksamista. Nykyelämäni ei myöskään heijastele omia oikeita arvojani kuin pieniltä osin, suurelta osin (eli työelämän osalta) ei.

Hämmästelen sitä, miten niin moni asia voikin olla pielessä työhöni liittyen! Lyhyesti sanottuna voisi sanoa, että työni ei tarjoa enää minulle mitään, työihmissuhteet mättävät ja mitään parempaa ei ole näköpiirissä, jos jäisin sellaista odottelemaan. Kyllä ne mahdollisuudet ovat menneet ja menevät ihan toisille ihmisille johtuuko se sitten heidän "sopivimmista" persoonistaan vai mistä. Sama se kuitenkin on, kun paikka on ylipäätään minulle ihan väärä. Se on vaikea myöntää. Se tuntuu epäonnistumiselta.

En tiedä, mistä voi ammentaa voimaa työelämään enää siinä vaiheessa, kun koko kehikko on jo sortunut ja jäljellä on enää vain itse työ toistuen samanlaisena joka ikinen päivä. Rahasta?! Ei siitäkään jaksa ammentaa loputtomiin, tuntuu lähinnä vain siltä kuin antaisi joka päivä käyttää itseään hyväksi.

Työelämä voi tehdä paljon pahaa. Minulla on hiljalleen mennyt mielenkiinto ja arvostus siihen täysin. Työitsetuntoni on nollissa ja on vaikea kuvitella itselleen työtä, josta nauttisi ja jossa pärjäisi ja jota haluaisi tehdä. En osaa enää kuvitellakaan, millainen on hyvä työyhteisö. Yritän kuitenkin muistaa, että nämä ovat seurauksia vallitsevista olosuhteista, sellaisia sisäisiä olotilojani, jotka eivät ole todellisuutta ellen sitten halua tehdä niistä todellisia ilmentymiä elämässäni (en halua). Varmasti saan itseni jaloilleni, kunhan pääsen "huonoista" olosuhteista eroon.

Juuri nyt vain ihmettelen, miten asiat voivat hiljalleen mennä näin pahasti vinksalleen yhdellä elämän osa-alueella. Olen selkeästi ollut joko nukuksissa tai sokea!

Elämä on herkkä

Posted on 7:28 PM In: ,
Viime aikoina olen havainnut pari kuolemantapausta, joissa kuolemaan liittyy "ei-perinteisiä elementtejä" (en nyt määrittele sanaa "perinteinen"). Kyseessä on ollut henkilöitä, joiden kanssa olen vaihtanut sanan-pari, mutta en ole tuntenut heitä sen paremmin. Ja sitten he ovatkin jo kuolleet, mitä ei olisi heidän kohdallaan osannut vielä odottaa. Se on ollut tosi pysähdyttävää. Elämästä on tullut herkkä.

Olen jopa hieman surrut. Olen pohtinut, antoiko elämä heille sen, mitä he halusivat? Ainakaan haluamaansa kuolemaa he eivät saaneet, siitä olen varma. Tapahtui odottamatonta, yllättävää, ja samanlaista voisi tapahtua kenelle tahansa, koska tahansa. Minullekin, vaikka huomenna?!

Olen tuntenut jotenkin tosi vahvasti elämän herkkyyden, langan ohuuden. Olen nähnyt kirkkaasti, miten vain minä olen vastuussa elämästäni, minä teen ratkaisuni ja niiden myötä elämästäni sellaisen kuin se on. Minä teen itsestäni sellaisen ihmisen kuin olen. Elänkö juuri nyt siten kuin haluaisin elää? Olisinko tyytyväinen elämääni, jos kuolisin huomenna? Toteutinko itseäni?! Olenko ollut minä?!

Nämä tapaukset ovat herätelleet minua tosi vahvasti. Olen tyytyväinen, että olen vihdoin tehnyt ratkaisun tulevaisuuttani ajatellen, koska nykyinen polkuni ei ole oma tieni, näen sen koko ajan vain selvemmin. Olen iloinen, että parantunut oloni on nostanut itsetuntoani, tunnen itseni vahvaksi ja pystyväksi. Minulla on tunne, että haluan elää omaa elämääni, en kenenkään toisen. Juuri siksikin, kun minulla on vain tämä elämä, joka voi katketa koska tahansa, miten tahansa. Elämä on tarkoitettu elämistä varten, siitä olen varma.

---

Päivän pieni ilo: En halua näin juhannuksena kuulostaa vain vakavalta ja synkeältä, joten siksi haluan mainita pienenä (oikeastaan aika suurenakin) ilona hetken laiturilla auringon syleilyssä maaten, pilvien kulkua seuraten. Seurakin oli parasta mahdollista. Oli tosi mukava kesähetki.

Kesäpäivänseisaus

Posted on 2:05 PM In: , ,
Tänään on kesäpäivänseisaus, vaikka kesä tuntuu olevan vasta aika aluillaan. Niinhän se kuitenkin menee, vuodenaikojen ja luonnon kiertokulku. Tähän aikaan vuodesta on kaikki eväät tuntea mielihyvää: lämpö hellii, luonto huumaa tuoksullaan ja kutsuu syliinsä, työelämä on rauhoittumaan päin ja loma on edessä. Mikäpä tässä on ollessa, kun velvollisuuksien lisäksi jää aikaa ja voimia nauttia elämästäkin.

Olen ollut yllättävän positiivinen nyt viime aikoina maanantaisin. Kun mieliala on hyvä, kuvittelen lapsellisen söpösti, että maanantai on hyvä päivä ja kaikki ikävät asiat töissä ovat jotenkin mystisesti kadonneet. No, eiväthän ne ole, petyn joka kerta, mutta kaikki muu hyvä (kuten kesä ja loman odotus) tekevät kuitenkin sen, että työelämä ei pääse tarttumaan minua tiukasti jaloistani ja kiskomaan maan alle. Voin olla kepeä ja olla ja nauttia, niin kuin aina kuuluisikin olla. Vielä ei ole tuleva syksy.

Olen oppinut viime aikoina valtavasti itsestäni, mutta olen samalla myös seisahtanut kieltämään oivallukseni. Olen halunnut seisahtua vanhaan, kuten tänään haluaisin seisauttaa ajan kulun kesäpäivänseisaukseen ja valon voittoon. Syksyn ei tarvitse tulla eikä minun kuulu muuttua..?! No, eihän se noin mene, aika kuluu ja sen kuuluu kulua ja edetä.

Nautitaan kesäpäivänseisauksesta ja runsaasta valosta nyt, kun on sen aika! :)

Ratkaisuja

Posted on 1:56 PM In: ,
Tämä on viidessadas kirjoitukseni blogiini! Olen iloinen "saavutuksestani", vaikka en tätä suorittamiseksi laskekaan. Kirjoittaminen on ollut mukavaa ja erityisen mukavaa on ollut "tavata" monia mukavia ihmisiä tätä kautta :)

"Juhlan" kunniaksi haluan olla positiivinen, joten kerron positiivisia asioita. Minä olen keksinyt itselleni jonkinlaisen suunnan tulevaisuudellelleni, vihdoinkin! Aikaa se on vienyt tuskastuttavan pitkään ja uskoni on meinannut loppua moneen kertaan, mutta nyt minulla on jotain ihan oikeaa odotettavaa. Se on uskomatonta! Ei kannata heittää kirvestä kaivoon, vaikka ei näyttäisikään siltä, että tukalaan tilanteeseensa löytäisi ratkaisun. Uskon, että aktiivisuudellaan löytää!

Oma ratkaisuni on kaukana täydellisestä, mutta en usko elämän koskaan olevan täydellistä. On "vain" vaiheita yhdestä vaiheesta toiseen ja siitä taas seuraavaan. Minä taidan kokeilla välillä jotain muuta "puuhastelua", joka suo minulle ihanan hengähdyksen ahdistavasta työelämästä ja tuo jopa hieman vapauttakin, vaikka ei tämäkään vaihtoehto ihan kevyttä ja "työtöntä" ole. Onpahan jotain muuta kuitenkin. Uutta.

Suunnitelmani sisältää sikäli riskejä, että se pohjautuu asioihin, joista en oikeastaan ole kiinnostunut. Toivon siis, että onnistuisin jotenkin rakentamaan uutta suuntaa vanhalle pohjalle, eli kääntämään nykyistä "laivaa" toiseen suuntaan, vaikka en tiedä, onko se riittävän suuri muutos. On se kuitenkin jotain ja liike on aina parempaa kuin omassa tuskassaan istuminen.

Minulla on vielä tässä paljon aikaa selvitellä monia asioita, kuten käytännön asioita ja taloudellista puolta. Tarvitsisi suunnitella vähän sitä ja tätä, mutta sekin tuntuu jo hyvältä, kun sillä on suunta. Tämä on opettanut minulle sen, että jostain syystä tarvitsen suuntaa, päämäärää. Samojen asioiden päivästä (ja vuodesta) toiseen pyörittely (kuten töissä usein on) on jostain syystä minulle epäsopivaa. Tylsistyn, ahdistun ja voin huonosti. Motivaationi katoaa. En tiedä, miten kävisi, jos pyörittelisin kiinnostavia ja itselleni merkityksellisiä asioita päivästä toiseen.

Tämän suunnitelmani oivaltaminen on tuonut minulle sisäistä rauhaa, mutta myös pelkoa siitä, onko valintani "oikea". Mikä kuitenkaan on oikea? Ei kai sellaista olekaan, on vain suuntia. Sitä paitsi yhden muutoksen tekeminen (tämä muutos ei edes sisällä juuri mitään riskejä) voi johtaa muihin muutoksiin ja ehkä koko elämä liikahtaakin niiden myötä toivottuun suuntaan. Tai sitten ei, ei sitä voi tietää. Minä kuitenkin toimin ihan itse oman elämäni eteen ja jo se tuntuu nytkäyttävän itsetuntoani ylöspäin. Minä toimin.

Tunnen jo nyt, kuinka vanhaan jämähtäminen vetää puoleensa yhtä paljon kuin muutos. Minä olen jumittaja, pahemmanlaatuinen jämähtäjä, joka ei uskalla ottaa riskejä ja tehdä muutoksia turvalliseen. Joskus on kuitenkin pakko tehdä jotain, jotta omasta elämästään voisi saada enemmän oman näköisen. Minusta tämä muutos tuntuu hyvältä. Ainakin enimmäkseen. On helpottavaa, että minun ei tarvitse enää vain seurata muiden tekemiä ratkaisuja, vaan minäkin toimin.

On vaikeaa ajatella sitä, kuinka minulla ei ole ollut oma elämäni omissa käsissäni viime vuosina, vaikka on kuitenkin ollut. Olen ollut toimimatta ja siihen on ollut toki syitä. Silti minusta tuntuu, että olen hukannut vuosia... vaikka kaipa sillä on ollut tarkoituksensa. Onneksi tästä vitkastelusta on ollut edes taloudellista hyötyä ja on mahdollisesti sitä jatkossakin. Jotain tarkoitusta tällä raatamisellakin siis on ollut!

En halua päättää tätä kirjoitusta negatiivisuuteen vajoamisella, joten täytyy vielä sanoa, että vaikka tunnen pelkoa ja jopa suruakin, olen oikeasti iloinen ja helpottunut. Kyllä tämä tästä. Meillä on kuitenkin vain yksi elämä täällä (tietojeni mukaan), joten kaikki toimet sen viemiseksi oman, "oikean elämän" suuntaan ovat varmasti ainakin joilta osin (riittäviltä osin?) tuloksellisia ja ainakin opettavaisia. Iik, jänskättää jo nyt, vaikka tässä onkin vielä paljon aikaa ;)

Eräs matka, eräällä elämänmittaisella polulla. Kadottaen ja löytäen. Väsyen ja vahvistuen. Surren ja iloiten. Matkalla kaikesta huolimatta ja se matka olkoon hyvä.

Minä

My photo
Olen matkalla kolmen- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä, elämässäkin vielä matkalla, haaveileva ja pohdiskeleva nainen, jonka elämänpolku tuntuu välillä kovin kivikkoiselta ja nilkkoja taittavalta. Polkuni on kulkenut suuntaan, joka ei ole enää ihan omani: hapuillen etsin suuntaani haasteenani yksinäisyys, ihmissuhteet ja arkisen elämän raskaus. Sposti: nan09(a)suomi24.fi.

Arkistossa

Powered by Blogger.

Lukijat

Blog Archive