Mie en halluu päättää...

Posted on 5:11 PM In:
Miksi elämässä pitää tehdä päätöksiä, jotka ovat omalle pienelle päälle aivan liian isoja asioita käsiteltäväksi? Tältä tuntuu juuri nyt. Päätöksenteko isoissa asioissa, joissa on aivan liikaa vaihtoehtoja (siis ainakin kaksi), on minulle vaikeaa. Mahdottomaksi se muuttuu, jos vaihtoehdot ovat tasavahvoja ja toisiaan poissulkevia.

Miten voi päättää asioista, jotka tosiaan sulkee toisiaan pois? On kaksi tärkeää asiaa, mutta jos valitset vaihtoehdon 1, niin vaihtoehto 2 on ainakin toistaiseksi täysin suljettu ovi. Äh.

Tähän ei auta järkeily eikä tunteilu. Järkeilyllä saa vain pään kipeäksi, koska kaikki vaihtoehdot keräävät riittävästi plussia ja miinuksia. Tunteilu ei myöskään auta, koska se vetää kaikkiin suuntiin.

Olisi mahtavaa, jos ei tarvitsisi tehdä vaikeita päätöksiä, mutta kutsutaanko sitä tilannetta enää elämäksi? Haudassa ei tarvitse valita eikä harmita. Nyt voi harmittaa, jos valitsee väärin. Toisaalta mikä on väärin ja mikä oikein? Sitä paitsi eiku-nappia ei ole, joten mitäpä sitä jälkeenpäin harmittelemaan, jos menee huti. Elämä jatkuu valinnan jälkeenkin, mutta ongelma on siinä, että stressi valinnan vaikeudesta ehtii kyllä nujertaa ennemmin kuin kykenee tekemään yhtään mitään päätöksiä...

Sellainen pää olisi kiva, joka ei vatvoisi kaikkia asioita ytimiä myöten, vaan kykenisi tekemään päätöksiä ja olemaan stressaamatta. Vai pitäisikö olla kiitollinen vaihtoehdoista, olisihan sekin kurjaa, jos niitä ei olisi...

(Jatkan päätöksenteon viivyttelyä.)

Harmaata massaa...

Posted on 4:40 PM In:
Tämä vuosi on ollut itselleni mielestäni lievästi miinusmerkkinen. On ollut varsinkin ajoittain tosi raskasta, elämä on tuntunut vain ikävältä ponnistelulta, sinnittelyltä ja harmaalta. Vuodenajoista itselleni se ikävin on lähestymässä (pimeäloska-aika), joten fiilikset helposti senkin myötä lähtevät laskuun... Oikeastaan melkein jo odotan vuodenvaihdetta, jotta tämä vuosi olisi lusittu ja voisi kuvitella aloittavansa "alusta" taas ensi vuonna. Oikeasti elämä on tässä ja nyt, eikä vuodenvaihteessa tapahdu mitään ihmeellistä.

En tiedä, mistä saisi väriä ja innostusta päiviin. Taloudellisesti ei ole oikein varaa hemmotella itseään ja kirmata tapahtumissa ja muissa vastaavissa. Samalla, kun mieli tuntuu harmaalta ja tylsältä, pitäisi kuitenkin olla ulospäin innostunut ja aktiivinen ja rakentaa jotain (työ)elämään päin. Tuntuu tosi ristiriitaiselta, vaikka toisaalta kun pakottaa itsensä olemaan innostunut ja aktiivinen, jotain sellaista lopulta oikeasti muodostuu sisälleni. Saan hieman kiinni jostain ja jotain aikaiseksikin.

Kai on siten, että innostusta täytyy luoda itse, jos sitä ei ulkopuolelta (juuri) mikään herätä. Nyt kun mietin, niin kaipaisin oikeastaan vain seuraa, mukavaa tekemistä, tukea ja kannustusta. Onko se elämässä normaalia, että ihmisillä on tukea ja kannustusta? Minusta tuntuu, että olisin paljon energisempi ja iloisempi sekä uskoisin itseeni enemmän, jos saisin kannustusta ja hyväksyntää nykyistä enemmän. Tuntuu vain siltä, että ei sellaista voi "vaatia", vaan pitää sinnitellä itse, yksin. Olen kai sikäli reipas, suomalainen "tyttö", joka hoitaa asiansa hyvin ja jota (juuri) kukaan ei näe. Kun kerran pärjään ulkoisesti ihan hyvin.

Tästä tajunnanvirrasta tuli mieleeni, että pitäisi olla kannustusryhmiä ihmisille, joilla on syystä tai toisesta kannustusvajetta. Tänä aikana tällainen tulisi tosi tarpeen, kun liian monesta suunnasta tulee kaikkea lannistavaa.

(Olikohan tässäkään tekstissä muuta kuin harmaata lankamyttyä.)

Punainen lanka

Posted on 6:39 PM In: ,
Olen saanut CV:ni palautetta, että siitä puuttuu punainen lanka. En ihmettele: en ole keskittynyt mihinkään tiettyyn asiaan. Opintojeni tavoitteena oli suunnata urani uusille vesille, mutta pelkästään opiskelleena työt uusilla suunnilla eivät avaudu. Tämä on karu tosiasia. Suunnan olin ajatellut ottaa saamani työn mukaisesti. No, en ota.

Mietittyäni punaista lankaa tarkemmin ymmärsin, että koko elämästäni puuttuu punainen lanka. Minulla on pientä puuhastelua siellä ja täällä, kivoja harrastuksia ja mukavaa tekemistä, mutta jos minun pitäisi sanoa, mikä tarkoitus puuhastelullani tällä pallolla on, niin en todellakaan tiedä enkä ymmärrä. En keskity mihinkään yhteen asiaan syvällisesti siten, että se täyttäisi elämäni. Elämäni ei etene enkä oikein saa toteutettua suurempia suunnitelmiani. Kierrän samaa kehää vuodesta toiseen suuntavaisto hukassa toivoen, että edes läheiseni ovat tyytyväisiä toimiini. Hullua.

Miten elämäänsä voisi löytää suunnan, tarkoituksen? Jonkin sellaisen isomman asian, josta voisi vaikka kirjoittaa. Olen hyvä suunnittelemaan kaikenlaista, mutta jos jotain suurempaa pitäisi toteuttaa, niin kaikenlaisia "esteitä" ilmaantuu. Muka. Oikeasti voisin toteuttaa enemmänkin asioita, mutta aika ei riitä. Kohta ei myöskään raha. Tosin onhan onneksi halpojakin kiinnostuksen kohteita, joihin keskittyä. Pitäisi vain päättää, mitä se voisi olla.

Miksi keskittyminen johonkin (yhteen) suurempaan asiaan on niin haastavaa? Ehkä ongelma ei ole se, että minua ei kiinnostaisi mikään, en vain "kykene" valitsemaan omaa suuntaani. Tai ehkä en vain aidosti tiedä, mihin suunnata. Sen tiedän, että kaipaan suuntaa ja jotain sellaista intohimon kohdetta, jota pystyn toteuttamaan.

Äh, olikohan tässä tekstissäkään punaista lankaa ;)

Vanhaa vai uutta työelämässä?

Posted on 4:24 PM In:
Olen opiskellut uuden tutkinnon siksi, että pääsisin suuntautumaan työelämässä uusille urille, toisenlaisiin töihin kuin mitä olen aiemmin tehnyt. Opiskelu oli mielekästä, mutta olen iloinen siitä, että se on ohi. Aikansa kutakin. Valitettavasti olen nyt joutunut huomaamaan, että mahdollisuuteni saada toiveideni ja koulutukseni mukaista työtä on erittäin heikko, paikkoja ei juuri ole ja hakijoita on valtaisat määrät ja siinä vastavalmistuneet hukkuvat jalkoihin.

Aiemmin tekemäni työ on myös kulkenut suuntaan, joka ei oikein enää istu minulle eikä osaamiseeni. En myöskään ole asiasta juuri kiinnostunut, mistä syystä koin parhaaksi poistua niistä hommista. Tilanne on kuitenkin nyt se, että näitä vanhan työni kaltaisia työpaikkoja on tarjolla jonkin verran, tosin vähän on sellaisia, joihin osaamiseni enää sopii, mutta niitäkin saattaa olla.

Nyt minulla on ristiriitaiset fiilikset. Toki työtä kuin työtä kannattaa tehdä tässä työllisyystilanteessa, mutta jos sattuisin pääsemään vanhan työni kaltaiseen työhön, niin olisiko se uuteen uraan pääsemiseni surma? Menevätkö mahdollisuuteni jumiutumalla vanhaan ja tylsään ja hukkaan koulutukseni vai olisiko hyvä olla aktiivinen ja tehdä mitä tahansa? Saattaisihan tuo "vanhaan ja tylsään" työhön meneminen avata usia ovia johonkin toiseen suuntaan, mutta toisaalta on riski, että palaan takaisin lähtöpisteeseen. Toisalta saatan olla ylikoulutettu (mitähän sekin on?)  niihin hommiin eli kunhan nyt tässä vain pohdin asiaa.

En tiedä, mitä tuumaisin asiasta. Olisiko jollakin kokemuksia ja ajatuksia asiasta?

Perhosten pauloissa

Posted on 8:43 PM In: ,
Kuvan ihanuuksia lenteli tänään runsaasti kasvimaalla. Lisäksi siellä oli päivää paistattelemassa ja kukissa hyörimässä myös sitruunaperhosia ja jotain valkoisia perhosia. Näky oli aivan ihana! Harmittelin, että muuta kameraa ei ollut kuin puhelin, mutta yritin sillä kuvata. Nämä neitoperhoset olivat tosi pelottomia, sain kuvata jopa kymmenen sentin päästä ja ne vain keskittyivät kukkiin! Yksi melkein laskeutui kädelleni. Olin aivan myyty.


Samettikukkani alkavat olla parhaat päivänsä nähneitä, kuten kuvassa näkyy (pitäisi poistaa kuihtuneita kukkia...). Tämän päiväinen perhospaljous muistutti minua siitä, että kukkien kasvattaminen ei ole turhaa: oli aivan upeaa tarkkailla perhosten ja kimalaisten hyörintää kukissa, joita olin kylvänyt alkukesästä. Tunsin ponnisteluistani olleen jotain iloa luonnollekin. On uskomatonta, millainen voima luonnolla on piristää. Olin apea mennessäni kasvimaalle, mutta aikani perhosia ihastellessani piristyin. Miten aikansa voi saadakin kulumaan vain katselemalla perhosia ja kukkia? Aivan hyvin. Tulisipa vielä lisää aurinkoisia hetkiä :)

Mietteitä kesästä

Posted on 5:26 PM In:
Minulla on hämmentynyt olo: kesä oli ja meni? Miten se meni noin nopeasti? Niin, elämä menee nopeasti nykyään, en tiedä mihin.

Kesäkuussa mietin työttömyyttä ja taloudellista toimeentuloani, josta en vielä tiennyt mitään. Ahersin kasvimaalla ja olin tyytyväinen, että ei tarvinnut kotona hikoilla sisällä. Heinäkuussa kitkin, reissasin kotomaassamme ja tapasin (uusia) ihmisiä. Lomailin ja olin tyytyväinen, että ei tarvinnut kotona hikoilla sisällä. Elokuussa istuskelin ulkona, ihmettelin aurinkoa ja lueskelin. Tein pientä reissua, tarkkailin rusketusrajojani, joita hädintuskin näkyi, ja lomailin, oli mukavaa. Totesin uimisen jäävän tältä kesältä väliin, kun kahlasin järvessä hiekan puristuessa ihanasti varpaideni välistä. Vesi oli kylmää. Loppukuusta tukieni lopullinen taso selvisi ja ahdistuin. Kotona sai hikoilla riittävästi.

Kesääni sävytti siis liian tiukka aikataulutus tekemisieni kanssa, taloudellisten asioiden pohtiminen, kasvimaan rikkaruohotilanteen uuttera hallintayritys (joka epäonnistui), auringosta nauttiminen (sitten, kun sitä tuli) ja kivojen ihmisten tapaamisesta ja seurasta nauttiminen. Hyvää oli myös hetkissä, jolloin sain vain olla rauhassa ja lukea kirjoja. Kaikesta hyvästä huolimatta on jotenkin miinusmerkkinen olo, jotain uupuu. Syksy tulee liian aikaisin, en ole valmis.

Tällainen kesä tällä kertaa.

Eräs matka, eräällä elämänmittaisella polulla. Kadottaen ja löytäen. Väsyen ja vahvistuen. Surren ja iloiten. Matkalla kaikesta huolimatta ja se matka olkoon hyvä.

Minä

My photo
Olen matkalla kolmen- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä, elämässäkin vielä matkalla, haaveileva ja pohdiskeleva nainen, jonka elämänpolku tuntuu välillä kovin kivikkoiselta ja nilkkoja taittavalta. Polkuni on kulkenut suuntaan, joka ei ole enää ihan omani: hapuillen etsin suuntaani haasteenani yksinäisyys, ihmissuhteet ja arkisen elämän raskaus. Sposti: nan09(a)suomi24.fi.

Arkistossa

Powered by Blogger.

Lukijat

Blog Archive