Tuesday, September 27, 2016

Arvottomuutta ja epäonnistumista

Viime päivät ovat olleet raskaita. Mieli on kuin tunkkainen tukos, josta ei saa otetta. Luulen, että en osaa kirjoittaa ajatuksistani ja tunteistani, vaikka luultavasti kirjoittaminen tekisi hyvää. En puhu kenellekään tämänhetkisistä mietteistäni. En toisaalta kyllä tiedä, mitä mietteeni ovat.

Mitään erityistä ei ole tapahtunut, päivät soljuvat tasaiseen tahtiin. Välillä saan jotain tehtyä, välillä en. En tiedä, mihin tarttua tai suunnata. Kaikessa on tuhruinen harmaan sävy. Ei ole hyvä olla.

Kun on aikaa, mieli alkaa kehitellä ikäviä ajatuksia. Välillä mielessäni itää ajatus pieleen menneestä elämästä ja vääristä valinnoista. Siinä on sellainen siemen, josta voi saada sopivissa olosuhteissa kasvamaan muhkean puun, joka täyttää koko mielen. Tunnen tunteita turhuudesta ja arvottomuudesta. Toisaalta mietin, että kaikki me ihmiset olemme yhtä arvottomia. Maapallo taitaisi pärjätä paremmin ilman meitä. Liian monella esillä olevalla ihmisellä on suuri, haitallinen valta kaikkea elollista kohtaan ja heitä kuvitellaan arvokkaiksi. Toisaalta liian moni pienestä rakentava ja ympärillensä rakkautta hehkuva pieni ihminen tungetaan arvottomuuden muottiin. Tässä maailmassa hyvää ei ole jaossa tasaisesti eikä varsinkaan ansion mukaan. Moni haitallinen saa aivan liikaa ja liian moni hyvä saa liian vähän tai ei lainkaan.

Näitä mietin, kun tunnen itseni arvottomaksi ja epäonnistuneeksi. Jos tuo tyyppi on, olen minäkin.

Olen taatusti epäonnistunut monessa asiassa, mutta mitä väliä sillä loppujen lopuksi on? Tässä kovenevassa yhteiskunnassa taidamme olla suuntaamassa kapenevien vaihtoehtojen suuntaan. Jos ei ole vaihtoehtoja, voi olla siinä, missä sattuu olemaan. Se voi kyllä olla kurjaa, mutta kyllä se jotain (synkeää) rauhaa voi tarjota, jos on pakko pysyä paikallaan verrattuna erilaisissa vaihtoehdoissa harhailevaan, levottomaan mieleen. Minä kai tasapainoilen tuossa välissä. Kuvittelen vaihtoehtoja ja yritän kuvitella, että niitä ei ole.

Oikeasti on kyllä kurjaa pohtia, tekisinkö tuota vai tätä ja todeta, että ei osaa valita. On ikävää, kun en koe voivani puhua kenellekään siitä, että en oikeastaan voi kovin hyvin, tunnen katkeruutta ja tyhjyyttä. Tavoitteet ja suunta ovat hukassa. Toisaalta minulla on moni perusasia ihan hyvin ja olisi hyvä muistutella itseään niistä. Miten voisi muistaa ne hyvät asiat, kun mieli harhailee puutteisiin ja luopumisiin?

Taidan kärsiä toivon puutteesta. En näe tulevassa toivoa. En ole aiemmin ajatellut, miten tärkeää olisi ylläpitää toivoa, jotta elämän myrskyssä jaksaa. Minä en tällä hetkellä tiedä, mistä ammentaisin toivoni, siksi kai olen sen menettänyt. Ja kun toivoa ei ole, on vain toivotonta näköalattomuutta.

Aurinko paistaa. Lähden lenkille. Hengästymisessä, kropan työskentelyssä on jotain lohdullista, juurruttavaa ja kannattelevaa. Se antaa hetken tauon kurjasta olosta. Ruskalehdet ovat kauniita, luonto tarjoaa lohdullisia näkymiä. Liikunta luonnossa on terapiaa.

Tuesday, September 13, 2016

Päivärytmi

Herään aamulla siihen aikaan, mikä tuntuu hyvältä. Tämä riippuu oikeastaan täysin nukkumaanmenoajastani tai siitä, koska uni edellisenä iltana on suvainnut tulla, mutta herään joka tapauksessa 8.00-9.30 välillä. Siitä alkavat erittäin hitaat aamutoimeni, joista periaatteessa nautin tosi paljon. Työttömyyden parhaita puolia, jota varjostaa se seikka, että voin toimia noin melkein joka aamu.

Saatan katsoa hieman aamu-TV:tä, jos olen herännyt riittävän ajoissa. Laitan aamupalan kaikessa rauhassa, syön hitaasti lehteä lukien ja lopulta siirryn sohvalle teekupin kanssa. Luen kirjaa, joskus lyhyempään ja joskus pidempään.

Tämän jälkeen siirryn päivän siihen ajankohtaan, kun pitäisi saada jotain aikaiseksi. Hoidan tietokoneella asioita, harkitsen työhakemuksen tekemistä, ehkä siivoan tai käyn kaupassa ja lopulta laitan lounasta. Lounaan jälkeen koittaa taas tehokkaan tai "tehokkaan" "työskentelyn" ajanjakso, jonka saattaa katkaista kirjaan syventyminen. Saatan kyllä mennä lenkillekin. Pian pitääkin laittaa päivällistä, jonka jälkeen saatan harrastaa liikuntaa. Illalla ehkä luen tai katson telkkaria.

Meininki on niin tahmeaa, että tuntuu kuin mikään ei etenisi. En juurikaan saa työnhakua edistymään, kun en vain pysty tarttumaan siihen. Satunnainen hakemus lähtee silloin tällöin. No, eipä niitä paikkojakaan juuri ole. Kotonakin voisin tarttua toimeen jos toiseenkin, mutta ei oikein huvita. On jotenkin tyhjää ja tahmeaa, elämä valuu johonkin.

Nautin aamuista ja omista aikatauluista, rennosta ja kiireettömästä menosta. Samalla minulla on aivan liikaa aikaa ahdistua siitä, että elämä menee hukkaan. Tuntuu, että johonkin pitäisi tarttua, mutta en löydä mitään. Enkä kyllä oikein jaksa etsiäkään, muulloin kuin tarmopuuskissa.

Olisi varmaan hyvä olla jotain, mikä rytmittäisi päivää. Olla enemmän päiviä, jolloin täytyisi mennä johonkin, olla hyödyksi. Pää vain tuntuu niin tahmealta, että en jaksa yrittää väkisin keksiä jotain.

Nyt voisi olla päiväteen aika. Ehkä syön ilmaiseksi saatuja kotimaisia omenoita välipalaksi ja avaan kirjan. Kirjojen tarinat ovat hyvä pakopaikka tästä arkitahmeudesta. Tuntuu kuin elämä etenisi, kun tarina etenee.

Wednesday, September 07, 2016

Työnhakuharmautta

Tämä on näitä päiviä, kun näyttää harmaalta. Ei ulkona, siellä on nättiä, mutta noin elämässä muuten. On sellaista tympeää, harmaata ilmamassaa, joka ei liikahda mihinkään. Siinä sitten yritän jotenkin tarpoa eteenpäin ja mitään ei tule vastaan.

Sain vihdoin itsestäni irti sen verran tarmoa, että päätin alkaa tehdä hakemusta yhteen työpaikkailmoitukseen. Muuten hyvä, mutta muutama päivä sitten ilmestynyt ilmoitus oli jo kadonnut. En tiedä, pitäisikö olla tyytyväinen vai ei, koska säästinhän mukavasti aikaa. Toisaalta työ oli sellainen, jota todella, siis todella olisin halunnut ja olisin ollut hyvä siinä. No, tuollaisiin on hakijoita ihan valtavasti.

Minulla on sisässä muutama työhakemus ja odottelen, että ainakin joihinkin niihin liittyen tulisi viesti: "kiitos, mutta ei kiitos, ei todellakaan, yökyök". Olisi ihan kiva, jos joihinkin vastauksiin tulisi yhteystiedot mukana, josta voisi kysellä, että mikä ihme mättää. Sitten voisin edes poistaa hakemuksistani työnantajia eniten yököttävimmät kohdat ja lisätä jotain houkuttelevampaa. Nyt hapuilen vain tyhjää.

Tänään päivällä soi poikkeuksellisesti puhelin. Mietin, että voi, toivottavasti olisi jostain työpaikasta, jota olen hakenut! Vastatessani tiesin, että todennäköisempi vaihtoehto lienee puhelinmyyjä. Arvaatte varmaan, kumpi oli.