Alkuvuoteni on jatkunut edelleen henkisesti raskaana. Hieman fyysisestikin raskaana siinä mielessä, että en voi juurikaan liikkua. Yritän tuntea kiitollisuutta siitä, että voin vielä sentään hoitaa omat asiani ja olen periaatteessa terve, kunhan maltan parannella äärimmäisen hitaasti paranevia vammojani. Tämä parantelu on kuin pitkä henkisen sietokyvyn taival. Pitää pysyä tiukasti määrätyllä polulla ja jos en pysy, paranemiseni palaa alkuun. Tai oikeastaan ei edes alkuun, vaan askeleen siitäkin taaksepäin.

Tunnen itseni tosi yksinäiseksi vaivojeni kanssa, mutta sehän on ihmisen osa. Kukin meistä kantaa vaivansa ihan itse, lähimmäiset voivat tukea henkisesti ja joskus fyysisestikin, mutta he eivät voi koskaan olla sinä kaikkine vaivoinesi. Tekisi mieleni ojentaa parantumiseni taakkaa lääkäreille, mutta vastuu on kokonaan itselläni. Niinhän se on, hoitohenkilökunta voi auttaa ja ohjata oikealle tielle, mutta paranemisen polulla on kuljettava itse.

Viime ajat ovat myös näyttäneet minulle ihmisen elämän muidenkin alueiden yksinäiset puolet. Vaikka minulla joitain läheisiä onkin, olen varsin yksin. On paljon asioita, joita minun täytyy ratkaista yksin. Minun täytyy ratkaista tiettyjä suurempia, elämääni liittyviä asioita yksin ja olen huomannut, että valitsen mitä tahansa, joudun luopumaan joistakin asioista ja ihmisistä ja päädyn vielä aiempaakin yksinäisemmäksi. Riskien ottaminen voi toki tuoda uuttakin elämään, kenties jopa uusia ihmisiä, mutta en uskalla luottaa siihen. Ja vaikka minulla olisikin valtava läheisten ihmisten turvaverkko, ei se poista yksinäisyyttä, joka ihmisen osa loppujen lopuksi on.

Jotenkin minusta näyttää siltä, että jotkut eivät joudu elämässään olemaan samalla lailla yksinäinen toimija ja päättäjä kuin minä. Ehkä kuvittelen, ehkä asia on todellakin niin. En tiedä. Sen kuitenkin tiedän, että kaipaan kaikkein eniten perhettä (johon voi kuulua lisäkseni 1+ ihmistä ja/tai eläintä) ja kotia. Kummassakin asiassa elämäni on ihan vinksallaan.

Vaivoistaan puhuminen

Posted on 1:45 PM In: ,
Lapsena ja nuorena ihmettelin, miten (silloisesta näkökulmasta katsottuna) vanhat ihmiset jaksavat puhua vaivoistaan pitkään ja hartaasti. Minua ei kiinnostanut, vaikka toki osasin olla jollain tavalla pahoillani toisten vaivoista.

Nyt ymmärrän. Minusta tuntuu, että voisin jauhaa vaivoistani loputtomasti, jos vain joku kuuntelisi. Toisaalta taas en halua puhua vaivoistani, vaan haluaisin tehdä jotain mukavaa, unohtaa kivut ja jomotukset. Ehkä haluaisin siis avautua vaivoistani jollekin lyhyesti ja sitten keskittyä tekemään jotain muuta. Minusta on tainnut tulla vanha, kun vaivoista keskustelemisesta on tullut "mielenkiintoista". Voisin sujuvasti kuunnella muidenkin ongelmia, kun empatiaa ja ymmärrystä nykytilassani kyllä riittäisi.

Olen kuitenkin huomannut, että erityisesti "vaivattomia" ihmisiä toisen vaivat eivät kiinnosta. Ne ovat aihe, joka kuitataan kohteliaalla kysymyksellä, johon kuuluu vastata virkkeellä tai parilla. Siinä kaikki. Siksi olenkin nyt yrittänyt keskittyä lähinnä pohtimaan ongelmiani itsekseni.

Itsekseen pohtimisessa (ja googlaamisessa) on se ongelma, että pelot saattavat vain lisääntyä. Olen mainio kehittelemään melkoisiakin kauhutarinoita terveysongelmiin liittyen omassa päässäni tiedon puuttuessa. Toisaalta taas googlatessa monesti löytää sekä lohdullista tietoa että kauhutarinoita. Olenkin miettinyt, että mitä keskustelutarpeellani oikein etsin.

Kaipaan tietysti huomiota ja lohdutusta, pelkojen lievittämistä. Kaipaan tunnetta siitä, että vaikka vaivat ovatkin minussa ja rajoittavat tekemisiäni, en ole ihan yksin, vaan minullakin on turvaverkko. Kaipaan kannustusta, jotta henkinen selkärankani ei napsahtaisi poikki, vaan jaksaisin uskoa vaivojeni hoitumiseen.

Puhuminen ei vain tunnu oikealta, kun eihän toisia, varsinkaan terveitä ihmisiä kiinnosta toisten vaivat. Ja tämä kiinnostamattomuus on tavallaan ihan oikeinkin, ei tarvitsekaan kiinnostaa. Tarpeeni puhua ei ole väärin sekään. Tässä asiassa ei ole oikeaa ja väärää. Kukin meistä täällä loppujen lopuksi kulkee vain omaa polkuaan yhtä vajaana tai täytenä kuin kuka tahansa meistä. Joskus sen keskustelukaverin löytää, joskus ei.

Epämuodikas eli tyyliä etsimässä

Posted on 10:32 AM In:
Olen viime aikoina vilkuillut ympärilleni sillä silmällä, että miltä näytän muiden seassa. Ei sillä, että minun tarvitsisi sulautua joukkoon, vaan ihan mielenkiinnosta. Olen huomannut, että olen todellakin jäänyt "muodissa" jälkeen. Olen kuin jostain menneistä ajoista vaatteineni, jotka lienevät vähintään kymmenen vuotta vanhoja. Osa on toki "aina kelpaavia" perusvaatteita. En ole ostanut juuri mitään uutta vaatetta vuosiin, kun en pidä vaatekauppojen kiertämisestä. Kirpputorilöytöni tuskin henkivät tämän ajan henkeä, kun vaatekaappini on muutenkin jämähtänyt menneeseen.

Toisaalta minusta muoti on ollut jo vuosikausia aika rumaa ja ankeaa, joitain pieniä poikkeuksia lukuunottamatta. Kuvittelenkohan vain, mutta eikö muoti ollutkin silloin nätimpää, kun ei ollut rahaa ostaa vaatteita?

En ole oikein päässyt sisään tähän nykymuotiin, jossa sukkahousuja pidetään päälihousuina. Eli pyllistettäessä alushousut paistaa läpi. En ole oikein ymmärtänyt sitäkään, että monet nuoret pitävät kesäkenkiä (sellaisia kangaskenkiä) talvellakin. Pitkistä neulemekoista pitäisin, mutta yhtään nättiä ja ei-akryylista ei ole vastaani tullut. Muotivärejä en viitsi edes kommentoida.

Viralliset tilaisuudet olisivat minulle nyt kauhistus. En todellakaan tietäisi, mitä laittaisin päälleni. Luultavasti joutuisin kauppakierrokselle ja ostamaan jotain ei-mieluisaa. Arkivaatetukseni on usein sporttiseen vivahtavaa, mikä toimii useimmiten jotenkin. Hameitakin pidän, vaikka niihin sopivia kenkiä ja talvitakkia en omista. Juuri tuokin minua kiusaa: vaikka minulla onkin jotain ihan kivoja vaatteita, niiden kanssa yhteensopivia talvivaatteita tai-kenkiä minulla ei ole. Inhoan kenkien ja takkien ostamista. Kesällä on helpompaa.

Haluaisin jotenkin päivittää vaatetustani, mutta en tiedä miten. En toisaalta pidä kuluttamisesta, mutta toisaalta minulla olisi tarvetta näyttää siistiltä. Minulla on kuulemma tyyli, mutta en silti tiedä, mikä tyylini on tai mikä tämän ikäiselle sopisi. En ole ihan teini enää, mutta en vanhakaan. Siltä väliltä eli ei oikein tarkasti ottaen mikään.

Tiedän, mitkä värit minulle sopivat, joten voisin näiden värien ympärille muodostaa toimivan arkivaatetukseni, mutta juuri noita värejä myydään äärimmäisen vähän tai ei ollenkaan. Tiedän, millaisista vaatteista pidän, joten jos sellaisia ylipäätään myytäisiin, saisin niistäkin tehtyä itselleni siedettävän vaatekokoelman. Vaan ei myydä. Tiedän, millaiset vaatteet istuvat päälläni hyvin, mutta usein myydään juuri toisen mallisia. Hankalaa. En tiedä, mistä lähtisin liikkeelle.

Eräs matka, eräällä elämänmittaisella polulla. Kadottaen ja löytäen. Väsyen ja vahvistuen. Surren ja iloiten. Matkalla kaikesta huolimatta ja se matka olkoon hyvä.

Minä

My photo
Olen matkalla kolmen- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä, elämässäkin vielä matkalla, haaveileva ja pohdiskeleva nainen, jonka elämänpolku tuntuu välillä kovin kivikkoiselta ja nilkkoja taittavalta. Polkuni on kulkenut suuntaan, joka ei ole enää ihan omani: hapuillen etsin suuntaani haasteenani yksinäisyys, ihmissuhteet ja arkisen elämän raskaus. Sposti: nan09(a)suomi24.fi.

Arkistossa

Powered by Blogger.

Lukijat

Blog Archive