Tämä tämänhetkinen kotini...

Posted on 12:08 PM In: ,
... eli asuntoni ympärilläni. Kaipa sitä kodiksi voi sanoa, vaikka asuinympäristöäni kodikseni en voikaan kutsua. Asuntoni on kuitenkin sitä, koska se on oma koloni, oma paikkani tässä fyysisessä maailmassa tällä hetkellä. Tässä on oikeastaan nyt ihan hyvä olla, vaikka haaveilenkin muusta. Onhan tämä oma paikkani, se ainoa, joka on "minun".

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, että en ole juuri kotiani laittanut, koska olen kokenut kotini väliaikaiseksi. Tilanne on vain nyt se, että tämä "väliaikaisuus" on venynyt useamman vuoden mittaiseksi. Toisen sanoen, koskaan ei etukäteen voi tietää, kuinka pitkä väliaikainen tai pysyvä lopulta onkaan. Mikään ei ole ainakaan pysyvää, koska elämä muuttuu kuin joen virtaus. Asiat ovat lopulta joko lyhyitä tai pitkiä väliaikaisuuksia.

Kotini laittamattomuus ja se, että en ole siihen panostanut, on johtanut siihen, että en ole halunnut kutsua vieraita käymään luonani. On heitä toki käynyt, mutta olen tuntenut oloni aina hieman kiusaantuneeksi vierailuista. Koen, että kotini ei kerro minusta juuri mitään... huonekasvit kertovat, että pidän kasveista, ja värit kertovat, että pidän (tietynlaisista) väreistä. Loppu on koostettu huonekaluista, joita on kertynyt vuosien mittaan ja erilaisista saaduista tavaroista ja ostetuista välttämättömyyksistä. Lopputulos on sekava kokoelma vähän kaikkea ja ei mitään. Tämä en ole minä, tekisi mieli sanoa, mutta ehkä se jollain tapaa kuitenkin on.

Ehkä olen sekalainen kokoelma vähän kaikkea. Kotini sisältää kerrostumat omasta kehityksestäni, on vanhoja huonekaluja, jotka hankin ensimmäiseen omaan kotiini ja jotka kertovat silloisesta minästä. On uusi huonekalu, joka ei sovi yhteen vanhojen kanssa. On uusia laitteita, jotka kertovat nykyisestä minästäni. Ja on kaikkea mahdollista ja mahdotonta siltä väliltä. Ajoittain järjestelty, joskus huoliteltu kaaos.

Mikä minä olen, mitä kotini pitäisi kertoa? Haluaisin kotini tukevan itseäni, olevan osa minua tai osa minusta. Niinpä olen nyt päättänytkin, että panostan kotiini, laitan sitä sen mukaan, mitä koen sen tarvitsevan, jotta kulkisin kohti asuntoa, joka tuntuisi kodilta ja johon olisi mukava vieraitakin kutsua. Haluaisin kodin, joka ei kiusaannuttaisi minua ja jonka tavaroista aidosti pitäisin. En halua inhota tv-tasoani enkä varsinkaan halua opetella pitämään siitä. Jos en pidä siitä, niin en pidä siitä.

On ehkä outo ajoitus panostaa juuri nyt kotiin, kun taloudellinen tilanteeni sisältää pelkkiä epävarmuuksia, mutta toisaalta ajattelen asian niinkin, että jos rahat loppuvat, niin sitten minulla on ainakin kiva koti, jossa olla. Työttömänä kotona on paljon, joten asialla on merkitystä. Toki pyrin laittamaan kotiani kierrätetyllä ja järkevästi hinnoitellulla ja kun en lopulta tarvitse paljon, niin tuskin tämä kovin kalliiksi tulee. Pari huonekalua luultavasti maksaa hieman enemmän, mutta ei sen pitäisi olla ongelma juuri nyt. On mukavaa, kun on elämässä suunnitelma ja se suunnitelma juuri nyt on kodin laittaminen.


Kasveista ja väreistä en luovu, mutta huollan kasvini ja suunnittelen käyttämäni värimaailmat.


Panostan myös yksityiskohtiin. Siivosin aamulla erään (tai siis kuvassa näkyvän) tason ylimääräisestä, käyttämättömästä tavarasta. Kaipasin siihen jotain liinaa, koska tason pintaan on pinttynyt likaa, mutta koska minulla ei vielä ole sopivaa liinaa, laitoin siihen väliaikaisesti kuvassa näkyvän joululiinan. Se luultavasti onkin ainoa jouluinen esine, joka kodissani asettuu nyt ennen joulua esille.

Kodin laittaminen on mukavaa ja on kiva, että on innostavaa tekemistä. Tästä on hyvä jatkaa :)

Kodikasta viikonloppua!

Innotonta arkea

Posted on 4:58 PM In:
Ei oikein huvittaisi. Ei innostaisi, ei motivoisi. Arkijuttuihin pitäisi keskittyä, mutta kun ei ei ei. Haluaisin vain käpertyä talvipesään viettämään "talvea" (siis mitä talvea, kun ulos katsoo?) ja herätä joskus, jos sittenkään.

En oikein jaksa innostua elämäntilanteestani juuri nyt, vaikka on siinä paljon hyvääkin. Ensin niihin hyviin asioihin. On ihanaa, kun voin nukkua riittävästi ja hyvin. On mielettömän mahtavaa, että minulla on ollut jotain mukavia vapaa-ajan askareita ja kivoja harrastuksia. Niitä on tiedossa lähiviikkoina lisääkin eli on jotain odotettavaa. On enemmän kuin mukavaa olla terve.

Muuten sitten voisinkin tehdä jonkin ison muutoksen, lähteä vaikka vuodeksi maailmalle reppureissaamaan. Ei se minun haaveeni ole, mutta mikä tahansa positiivinen muutos elämäntilanteeseeni alkaa kohta olla enemmän kuin tarpeen. Kyllästyttää asioiden loputon paikallaan junnaaminen, tilanteesta valittaminen ja loputon toiveikkuus, joka ei koskaan täyty. Olo täyttyy vain odotuksesta, toiveikkuudesta ja pettymyksestä, kun mikään ei muutu. Mutta jos ei tiedä, mitä muuttaa ja/tai miten, miten muutosta voisi tapahtuakaan? Tai että askeleet ovat aivan liian suuria, jotta pystyisin niitä ottamaan?

En tiedä. Olisipa vaikka lunta ja valoa, ehkä se piristäisi, mutta lumentulokin taitaa olla näitä toiveita, jotka johtavat vain pettymykseen.

Posted on 11:10 AM In: , ,
Olen huomannut, että varmin tapa ahdistua on liian laajojen asioiden miettiminen ja tässä tarkoitan nimenomaan omaa elämää. Tai miksei vaikka jonkun toisenkin elämää, mutta kuitenkin liian laajojen ja siten hallitsemattomien asioiden miettiminen. Voin esimerkiksi miettiä haaveilemaani elämäntilannetta, mutta se tuntuu niin kaukaiselta, vaikealta ja suorastaan mahdottomalta, että ahdistus on taattu. Pitäisi vain löytää lääke, joka veisi ajatukset pois tällaisesta liian vaikeiden asioiden miettimiseltä ja joka auttaisi keskittymään lyhyemmän ajan tähtäimiin, asioihin, jotka voi ratkaista.

Sitä lääkettä ei vain ole, ellei ajoittaista ikävistä ajatuksista pakenemista lasketa mukaan. Olisi mukavaa, jos ajatuksiaan ja tunteitaan voisi hallita, mutta näinhän ei ole. Koen, että tämä ikävien ajatusten vyöry häiritsee asioita, joita minun täytyisi saada tehtyä. Tuntuu vain niin merkityksettömältä ponnistella, kun näköpiirissä ei ole mitään tulossa... on vain tyhjää, turvattomuutta ja kirjoittamatonta elämää. Toisaalta tämän tilanteen voisi nähdä myös hyvänä asiana, helppoutena tehdä ratkaisuja ja mahdollisuuksina. Minun on vain välillä niin vaikeaa suhtautua asiaan siten, kun toivoisin kai, että olisi jotain, mihin kiinnittyä.

Olen aina arvostanut vapautta ja nyt kun minulla on se, kaipaan jotain turvallista, johon kiinnittyä. Mutta onko mikään turvallista? Voiko mihinkään oikeasti kiinnittyä? Onko mikään varmaa? Ei kai. On kai ihan luonnollista kaivata jotain omaa paikkaa tässä maailmassa.

Siten en siis haluaisi, että ajatukseni harhailevat liian laajoihin asioihin, omaan elämään ja liialliseen oman navan ympärillä pyörimiseen. Haluaisin hoitaa nykyiset askareeni, elää tässä päivässä ja luottaa, että elämä järjestyy... mutta järjestyykö se? Jotenkin pelottaa ajoittain.

En ole mitenkään helposti hermostuvaa ja loukkaantuvaa ihmistyyppiä. Jos jokin asia minusta tuntuu loukkaavalta, pohdin sitä ensin ja ehkä kysyn tarkentavia kysymyksiä ennen kuin "tuomitsen" ja loukkaannun. Ymmärrän, että monet sanovat paljon ja huolimattomasti tarkoittamatta välttämättä mitään pahaa - ehkä loppujen lopuksi ihmiset sanovat aika vähän pelkässä loukkaamistarkoituksessa, vaikka toki tätäkin tapahtuu.

Tunnen ihmisen, joka sanoo paljon ja harkitsematta, ja sanomisillaan loukkaa aika usein. Ymmärrän siis, että hän ei ymmärrä, miten hänen sanomisensa muihin vaikuttaa, että hän ei ymmärrä loukkaavansa. Hän luultavasti kokee, että voi sanoa mitä tahansa, koska hänestä itsestään nyt vain sattuu tuntumaan siltä. Hän mielellään kaataa oman mielipahansa muiden niskaan samalla syyllistäen toisia, ja minä olen ollut tällainen "likakaivo", johon voi kaataa mitä tahansa. Olin päättänyt, että siedän sitä, koska se on helpompaa kuin se, että yrittää estää likakaivona toimiminen. Toki voin sietää jotakin yleisen rauhan ja väleissäpysymisen vuoksi. Toki.

Nyt minulla on kuitenkin jokin kynnys ylittynyt. Nyt on ylitetty sellainen kynnys, että tunnen sisimmässäni, että tätä en voi enää sietää. En voi sietää syyllistämistä juuri tästä eräästä asiasta, joka on vain minun yksityinen asiani. En voi sietää sitä, että tämä henkilö (tai kukaan) tunkee näin yksityiselle alueelle elämääni ja keksii vieläpä syyllistää minua. Tämä asia on minun omien rajojeni sisällä ja kenelläkään muulla ei ole mitään asiaa tulla loukkaamaan minua asiasta ja varsinkaan siksi, että loukkaajalla itsellä sattuu olemaan paha olla. Pysyköön omalla tontillaan.

Sisimmässäni tuntuu siltä, että en halua enää olla missään tekemisissä tämän henkilön kanssa ja tämä on oikeasti minulta yllättävän voimakas reaktio. En muista, että olisin koskaan sulkenut ketään ihmistä pois elämästäni, joten tällaiseen tilanteeseen päätyminen on todella erikoista. Siltä minusta vain tuntuu, enkä haluaisi tuntea näin, mutta liika on liikaa.

Ongelma on vain siinä, että minun luultavasti täytyy olla vielä tekemisissä tämän henkilön kanssa eli yhteydenpidolta en voine välttyä. En siis tiedä, miten toimisin. Minua niin aidosti inhottaa ja ärsyttää, ensin monen vuoden toimiminen toisen pahan olon likakaivona ja sitten tämä viimeinen niitti. On myös hyödyntöntä sanoa hänelle, miltä minusta tuntuu. Olen nimittäin sanonut tuosta likakaivona toimimisesta ja se oli täysin hyödytöntä. Hän vain loukkaantui eikä yhtään ymmärtänyt, mitä yritin sanoa. Tilanne oli vain hankala, joten koin helpommaksi vain yrittää sietää. Rajoja olen yrittänyt vetää siten, että en reagoi mitenkään asioihin, jotka ei mielestäni minulle kuulu tai ovat jotenkin loukkaavia. Siten välttää hankalat konfliktit.

Nyt... en tiedä. En vain pysty esittämään osaani likakaivona, mutta en tiedä, miten toimisin. En todellakaan. Minua vihastuttaa, inhottaa ja loukkaa. Asiaa pitää miettiä ja ehkä yrittää vetää ainakin väliaikaista hajurakoa tähän henkilöön.

Liikaa odottamista

Posted on 3:31 PM In: ,
Odotan. Odotan opintojeni loppumista, varsinaisen työnhaun alkamista ja jotain ihmeellistä käännettä elämässäni. Odotan. Tiedän, mitä odottaminen on ja se, että kun sitä harrastaa ihan liikaa. Odotan, että jotain tapahtuisi. Elämä on odotusten helminauha.

Joskus minusta tuntuu, että olen odottanut elämääni ohitse, mutta ei se niinkään ole: elämässä on paljon asioita, joita täytyy odottaa, halusi sitä tai ei. Välillä pitää olla kärsivällinen ja tehdä asioita pitkäjänteisesti tavoitteen saavuttamiseksi, ja tällöin joutuu myös odottamaan.

En voi olla kuitenkaan miettimättä, että missä menee raja liian odottamisen ja sopivan odottamisen välillä? Riippuuko se siitä, mitä odottamisen päässä odottaa? Jos ajattelee opiskelua, se on ihan hyvää odottamista, koska siihen oletettavasti pystyy ja sen päässä odottaa valmis tutkinto. Matka tavoitteeseen sisältää mahdollisuuden oppia uutta. Eli tämä on hyvä odottaminen, koska sekä matka että tavoite tarjoavat hyvää ja arvokasta.

Huonoa odottamista on ainakin se, että odottaa jotain tapahtuvaksi. Tällöin odottamisen aikana ei tapahdu mitään ja lopputulosta ei todennäköisesti saavuta koskaan. Mahdollisesti huonoa odottamista on myös se, että odottaa jonkun toisen tekevän jotain tämän toisen omassa elämässä. Silloin matka on vain odottamista ja toivomista (joka ei edistä mitään) ja lopputulos on taas epävarma: aikaa (elämää) on kulunut ja itse jää kenties tyhjin käsin, eikä välttämättä toinenkaan ole tehnyt mitään. Silti toisiin ihmisiin liittyvä odottaminen on kaksipiippuinen juttu: lähimmäisiin liittyvä odottaminen on myös välittämistä. Siitä maksettu hinta voi olla joko siedettävä tai liian korkea, eli ehkä odottamisen hinta on keskeinen asia arvioitaessa odottamisen järkevyyttä.

Minusta tuntuu, että olen odottanut ihan liikaa milloin mitäkin, mutta varmasti en osaa sanoa, mikä on ollut liikaa, paitsi jotain yksittäisiä asioita. Minusta nyt vain vahvasti tuntuu siltä, että elämäänsä ei kannata odottaa ohi, mutta toisaalta hosumalla voi myös menettää arvokkaita asioita. On hankalaa kulkea tässä nuoralla ja toivoa, että en odota niin paljon, että se herättää myöhemmin katkeruutta. Minun pitäisi saada odottamiseen positiivinen sävy ja osata odottaa oikeita asioita, mitä nämä asiat sitten tällä hetkellä ovatkaan.

Pieniä positiivisia asioita

Posted on 10:11 AM In:
On ollut hieman kurja fiilis viime päivinä, joten nyt on hyvä hetki muistella viime viikkojen positiivisia asioita. Minulla on nimittäin syytä kiitollisuuteen, koska olen saanut tehdä mukavia asioita. Hyvä juttuja:

  • Olen ollut terve ja olen nukkunut hyvin. Näiden asioiden hyvyyttä ei voi liikaa korostaa.
  • Olen saanut tavata tosi mukavia ihmisiä, joiden tapaamisesta olen kiitollinen.
  • Olen ollut metsässä ja istunut nuotiolla (saan vieläkin tuoksutella savulta tuoksuvia vaatteita).
  • Olen lukenut mielenkiintoisia kirjoja.
  • Olen opiskellut.
  • Olen nähnyt ensilumen (ja näen parhaillaan).
  • Olen todennut kuntoni olevan niin hyvä, että pystyn juoksemaan. Juokseminen on tuntunut kivalta.
Luultavasti monta muutakin mukavaa asiaa on ollut, mutta jo tuo lista näyttää kivalta. Olen kiitollinen.


Tänään keksin, mikä on varma keino saada itsensä pahantuuliseksi. Se on työttömyys ja siihen liittyvien tukien yms. selvittäminen. Toki varmasti myös näiden tukien hakeminen kaikkine liitepapereiden etsimisineen, mutta näin pitkälle minun ei onneksi tällä erää tarvitse mennä (mitähän sitten olisikaan tapahtunut?!). Halusin siis "vain" selvittää, että jos työttömäksi päädyn, miten käy tulojeni. Toivoin, että tämä helpottaisi stressiäni tuleviin tuloihini liittyen, mutta ei se sitä todellakaan tehnyt, ennemminkin "korjasi" matalaa verenpainettani.

No, eipä tarvitse pitää kiirettä valmistumisen kanssa, kun työttömäksi siirtyminen ei todellakaan avaa rahahanoja. Tokihan saan silloin enemmän rahaa kuin opiskellessa, mutta summa ei ole suuri ja sen saamiseksi minun pitäisi löytää jostain papereita, joilla minun pitää todistella (mielestäni) epäolennaisia asioita. Olennaisinta lienee kuitenkin se, että mahdollisesti saamani summa ei riittäisi nykyisiin menoihini, joita olen toki jo ajat sitten karsinut, mutta kun asuminen on kallista, kallista ja kallista.

Olen tehnyt virheitä viime vuosina, jos ajattelen työttömysturvaani. Viimeisimmät työni tekevät sen, että ansiosidonnaiseni jää olemattomaksi, vaikka minulla on pitkä työhistoria ja työtön en ole ollut yli kymmeneen vuoteen. Tämä herättää katkeruutta, täytyy myöntää ja vaikka ei ehkä pitäisi, säännöt kun ovat mitä ovat ja mitä en ole niitä aiemmin selvittänyt.

Miksi pitää rangaista siitä, että olen ylipäätään tehnyt jotain, töitä ja siinä ohessa kehittänyt itseäni ja osaamistani? Ja miksi juuri viimeisimmän tulonlähteeni täytyy olla se ratkaiseva? Ei töitä tehdessä tule ainakaan itselleni mieleen, että pitäisi selvitellä, että "miten käy ansiosidonnaisen tätä työtä tehdessä", vaan teen töitä, jos niitä on. Nyt olisi luultavasti kannattanut selvitellä asioita etukäteen... mutta myönnän, että olisin silti tehnyt viimeisimmän, kiinnostavan työni. Minä teen sellaisia töitä, joita haluan ja pystyn tekemään, vaikka kuinka yrittäisivät kyykyttää ja rangaista sen jälkeen.

Tokihan tavoitteeni on nyt löytää töitä, mutta kun tilanne on sillä saralla mikä on, niin ikävältä tuntuu. Minua ei kannusta se, että rahat viedään. Olen aina ihmetellyt tätä päättäjien ihmelogiikkaa, jolla ihmisiä "motivoidaan". Minut tuo saa lähinnä vihaiseksi siihen asti, kunnes väsyn ja kummastakaan (vihaisuudesta tai väsymisestä) ei ole kenellekään osapuolelle mitään hyötyä (pitäisi kai kysyä päättäjien mielipide tähän asiaan).

Olen kuitenkin onnekas siinä mielessä, että ei minulla ole nyt mitään hätää ja lähitulevaisuuskin on turvattu. Voisin nyt ihan hyvin hengittää rauhassa ja elää päivän kerrallaan ja luottaa asioiden järjestymiseen, mutta mieli on kurja siinä mielessä, että se kehittelee liian helposti uhkia. Miinuksella eläminen tuntuu uhalta, vaikka se on korkeintaan uhka joskus kaukana tulevaisuudessa, ei juuri nyt. Kai tämä tästä, juuri nyt on kyllä tosi kurja olo.

Ei vetoa

Posted on 8:18 PM In:
Oivalsin tänään, että minulla ei tällä hetkellä ole oikeastaan mitään, mikä pakottaisi tekemään jotakin. Mikään itseni ulkopuolinen taho (tekeminen tai henkilö) ei "vedä" minua mihinkään. Mikään ei siis oikeastaan pakon kautta motivoi, vaan minun pitäisi itsessäni rakentaa motivaatio ja tekemisen tarkoitus johonkin asiaan. Mikään ei vedä, minun täytyisi työntää.

Ja minuahan ei oikeastaan motivoi laittaa itseäni liikkeelle. Ehkä se johtuu tästä vuodenajasta ja sohvan ja sängyn uskomattomista vetovoimista... tai laiskuudesta ja saamattomuudesta. Ehkä ihmisen tarkoitus olisi olla ulkopuolelta motivoitu, hieman pakotettu, jotta hän toimisi parhaalla mahdollisella motivaatiolla ja energialla? Sopivasti tekemistä, ei liikaa, ei liian vähän.

Nyt kun minun pitäisi ihan itse keskenäni motivoitua arjessani, niin asiaa tarkemmin pohdittuani voin vain todeta, että jotenkin ei huvita. Ei oikeastaan mikään. Sitten jos kuitenkin teen asioita, minulle tulee parempi olo. Tuntuu vain jotenkin tosi merkityksettömältä pakottaa itseni tekemään asioita, joista on ehkä hyvällä onnella merkitystä vain itselleni (jos sitäkään), kuten opiskeluni. Ketä se kiinnostaa, kun valmistun? Ketä se kiinnostaa, saanko töitä vai en? Ketä se kiinnostaa treenaanko ahkerasti ja olen timmissä kunnossa?

En oikein tiedä, mistä repisin merkitystä tekemisilleni. Samalla olen aina kuitenkin ajatellut, että suurimmassa osassa tekemistämme asioista on merkitys mukana ja aika monessa se merkitys on "vain" itsessä koettua. Miksi vain itselle tehdyt asiat tuntuvat jotenkin helposti merkityksettömämmiltä kuin muille tehdyt asiat?

Minusta myös tuntuu juuri nyt siltä, että "muilla" on niin paljon ja minulla ei mitään, vaikka ei se niinkään ole. Minulla on asioita, joita tosi monella ei ole. Onko minulla sitten sellaisia asioita, joita haluaisin ja kaipaisin? Jotain on ja jotain ei ole. Näinhän se kaikilla lienee.

Ei minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin rakentaa itse itselleni motivaatio tekemisiini, luoda kuva valmiista lopputuloksista, on ne sitten mitä tahansa merkityksiltään. Koska harvaa (ketään?) kiinnostaa sekään, teenkö ylipäätään yhtään mitään. Tästä merkityksettömyyden tunteesta tulee tosi tyhjä olo.

Eräs matka, eräällä elämänmittaisella polulla. Kadottaen ja löytäen. Väsyen ja vahvistuen. Surren ja iloiten. Matkalla kaikesta huolimatta ja se matka olkoon hyvä.

Minä

My photo
Olen matkalla kolmen- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä, elämässäkin vielä matkalla, haaveileva ja pohdiskeleva nainen, jonka elämänpolku tuntuu välillä kovin kivikkoiselta ja nilkkoja taittavalta. Polkuni on kulkenut suuntaan, joka ei ole enää ihan omani: hapuillen etsin suuntaani haasteenani yksinäisyys, ihmissuhteet ja arkisen elämän raskaus. Sposti: nan09(a)suomi24.fi.

Arkistossa

Powered by Blogger.

Lukijat

Blog Archive