Ihmisiä, jotka jotenkin ärsyttävät

Posted on 2:50 PM In:
En tiedä, mikä siinä onkin, että jotkut ihmiset ärsyttävät ilman näkyvää syytä. Onhan se toki luonnollista, että kaikkien kanssa ei tule toimeen ja joistain ei pidä, mutta tarkoitan nyt sellaisia ihmisiä, jotka ovat periatteessa oikein mukavia ja ystävällisiä. En ymmärrä, miksi joku oikein mukava ihminen voisi ärsyttää? Eihän siinä ole mitään järkeä nopeasti ajateltuna.

Siksi olen yrittänyt pohtia, miksi jotkut tietämäni ihmiset ovat minua vuosien varrella ärsyttäneet. Tuohon ärsytykseen nimittäin täytyy olla syitä, ei se tyhjästä kumpua.

Eräs ärsyttävä tekijä voisi olla liiallinen kiltteys. Nyt ei saa käsittää väärin; suurin osa ystävistäni on ihanan kilttejä ihmisiä ja ehdottomasti pidän kiltteydestä, mutta tarkoitan nyt sellaista kiltteyttä, joka menee jotenkin yli. Liiallista killteyttä on mielestäni tietynlainen lammasmaisuus: ihminen on valmis tekemään mitä vain toista miellyttääkseen ja käytös saa ärsyttävän siirappimaisia mielisteleviä piirteitä. Käytännössä tuo voi näkyä myös siten, että toisen hyväksi voi laittaa rahaa palamaan suuriakin summia ja sitten niitä lainoja maksellaan vuosikausia pois. Periaatteessa on tosi "söpöä", että toinen on hyvä, lämmin ja muita ajatteleva, mutta jokin tuossa kuviossa vain menee yli. Hölmöyden ja kiltteyden välinen raja on mielestäni häilyvä.

Ehkä ärsytystä herättää myös se, jos toinen on ihan täysin ohjailtavissa ja omia ajatuksia ei juuri näytä olevan. Henkilölle tuntuu olevan ihan sama, mitä hän tekee töissä ja vapaalla, jonkinlainen suunta ja oma tahto puuttuvat. Kumppania kuitenkin kaivataan ja usein tuossa tilanteessa olevat ihmiset antavat helposti kuvaa, että kuka tahansa kelpaa, kunhan joku huolisi, jotta elämä voisi alkaa.

Yksi selkeä syy, miksi olen joihinkin miehiin ärsyyntynyt on se, että he ovat ihastuneet minuun ja osoittaneet sen tosi siirappimaisesti hymyillen, imarrellen ja lässynlää puheillaan. He ovat osoittaneet, että voisivat tehdä melkein mitä tahansa vuokseni, jotta kiinnostuisin. Minua muutenkin ärsyttää se, että jos mies piirittää minua ihan liikaa (siten, että kohtaamisesta tulee kaikkea muuta kuin luontevaa, minussa roikutaan tai että minua kehutaan liian vuolaasti tuntematta minua), saati sitten se, että se piiritys on siirappimaista ja vaaleanpunaista yli-ihkua posketpunaisena loistavaa odottavaa innostusta.

Sitten, kun nämä kaikki piirteet ovat vielä yhdistyneet samoihin henkilöihin, olen ollut erityisen ärsyyntynyt, mikä ärsyttää minua, koska kysehän on pelkästään hyvistä ihmisistä, hyvistä tarkoituksista, hyvistä asioista. Miksi en ole voinut sietää tuollaista? Olenko tosiaan paha ihminen?

Jos jotain hyvää minusta pitäisi kaivaa, niin toivon mukaan en ole osoittanut ärtymistäni mitenkään muuten kuin ehkä vaikenemalla, jos mitään sanottavaa ei ole ollut. Joskus nimittäin jotkin puheet ovat saaneet minut tyrmistyneenä vaikenemaan. Minun on ollut vaikea suhtautua tällaiseen siirappimaiseen käytökseen, kun inhottava kiltille ihmiselle ei voi olla. Ehkä tuollainen mielistelevä käytös olisi vedonnut minuun nuorempana, mutta tämän ikäisenä moiset puheet vain hämmästyttävät.

Sisälleni tulee tosi ristiriitainen olo näistä ärsytyksistä, vaikka ainahan sanotaan, että sisäisiä tuntemuksiaan kannattaa kuunnella ja toimia niiden mukaan. En kuitenkaan halua loukata mukavia ihmisiä, joten joudun helposti pinnistelemään, jotta toisen siirappimainen käytös ei saa minun tuiskahtamaan jotain harkitsematonta. Olen myös miettinyt, että ehkä olen vain pienessä päässäni tulkinnut toista jotenkin väärin, ehkä kuvittelen tilanteet kiusallisemmiksi kuin ne ovatkaan. En tiedä.

Ehkä minun pitäisi joskus kirjoittaa miehistä, jotka ihastuvat minuun. Olen nimittäin huomannut selvän kaavan siinä, millaiset miehet minusta kiinnostuvat - luonnollisesti he ovat sitä kohdetta, josta en itse ole (enää) kiinnostunut. Olen nimittäin heitä tapaillutkin ja homma ei ole toiminut...

Tahtoo unta, ei arkea!

Posted on 10:00 AM In:
Oi että, kun viime viikko olikin ihana! Sai nukkua juuri niin paljon kuin huvitti ja muutenkaan ei tarvinnut tehdä mitään! Väsymys ei painanut juuri yhtään ja murheita en muistanutkaan. Oi autuutta. (Ai niin, oliko minulla kuumetta ja huono olo? En muista enää.)

Arki on iskenyt kovalla voimalla. Miten voikin tympiä näin paljon? Osittain tämä tympääntyminen johtuu kyllä aivan armottomasta väsymyksestä, hyvä, että jaksan hereillä pysyä. Vaikka olenkin periaatteessa nukkunut hyvin, niin tuntuu, että viime viikon jälkeen mikään unimäärä ei vain ole tarpeeksi. Väsyttää niin, että juuri mikään ei jaksa kiinnostaa.

Uskomatonta, miten väsymys voikin painaa myös mielialaa alas. Nyt on taas ahdistanutkin hieman, vaikka suurempia murheita minulla ei pitäisi ollakaan (pieniä tuntuu aina riittävän). Tosin kyllähän tällainen murehtija aina jotain murehdittavaa keksii; voinhan miettiä vaikka toisten murheita, jos tuntuu, että omissa ei ole tarpeeksi.

Kaipaan niin paljon unta, että oikein pahaa tekee. En ymmärrä, miten väsyneenä saisi pidettyä itsensä hyvällä tuulella, iloisena ja pirteänä. Ei tuo yleensä nimittäin kohdallani tunnu onnistuvan. Sitten kun ottaa huomioon sen, että olen arkena lähes aina väsynyt ja nuutunut, niin ei tunnu mukavalta. En ymmärrä, miten arkipäivät saisi vietyä läpi siten, että ei väsyttäisi. Kai minun pitäisi vain heti töiden jälkeen laittaa nukkumaan, niin saisin tarpeeksi unta ja jaksaisin. Tympii tosi paljon tämä unenpuute ja väsymys, mutta mikään ei tunnu oikein auttavan siihen, että aamulla heräisin pirteänä. Aina väsyttää. Se alkaa jo kyllästyttää. Oma oleminen tuntuu olevan vain yhtä sinnittelyä, jotta pysyisin hereillä.

Ääk, miksi pitää olla näin kaamea arkitympääntyminen!

Ajanaisia hajatuksia

Posted on 5:51 PM In:
Vihdoin alkaa tuntua siltä, että olen melkein terve. En toki vieläkään pysty edes ajattelemaan ulkoilua tai liikuntaa, mutta muuten oleminen tuntuu melkein normaalilta, mikä on viime päiviin verrattuna aivan loistava olotila. Sairastelu on kyllä kammottavaa, varsinkin tällainen, jossa on korkea kuume ja paha olo.

Lepotauko töistä on tehnyt kyllä hyvää. On ollut hyvä nukkua juuri niin paljon kuin nukuttaa ja vain olla ja möllötellä. En ole tällä viikolla uhrannut ajatustakaan työlle, mikä on ihanan tervettä. Toivon tosiaan, että tämä "loma" olisi auttanut myös työmotivaatioon ja siihen, että jaksaisin pakertaa nyt muutenkin pirteämpänä. (Jotenkin epäilyttää...)

Päässäni on pyörinyt viime päivinä vain hajanaisia ajatuksia monista asioista, mutta kai tämä sairastelu on jotenkin tuonut sen, että ei jaksa kohdistaa ajatuksia syvällisemmin mihinkään erityiseen. Kun oma fyysinen olemus vain möllöttää ja köllöttää, niin jotenkin ajatuksetkin menevät samaa turvallista köllöttely-rataa. Ei pahemmin ahdista ja pienet asiat jaksaa hieman hymyilyttääkin. No, mikäs tässä. Öllöttely on kivaakin, ja kai pää jonain päivänä taas toimii terävämmin.

Sairastelua

Posted on 6:37 PM In:
Oloni on ihan kaamea. Olen nyt köllötellyt kuumeessa kotona ja mitään en oikein jaksa tehdä. En ole vuosiin ollut näin kipeä ja täytyy sanoa, että en muistanut sen olevan näin kamalaa. En todellakaan voi sanoa, että kivasti lepäilen kotona telkkaria katsellen, vaan suunnilleen teen kuolemaa... No ei sentään, mutta en jaksa tehdä mitään, en varsinkaan olla hereillä. Ikävää, että en voi nukkua tätä pöpöstelyä ohi.

Olen ponnistellut erään asian eteen nyt jonkin aikaa. En ole ihan varma, että voinko vielä todeta lopputuloksen, mutta minusta tuntuu, että en ihan onnistunut tässä asiassa. Epäonnistuminen harmittaa, mutta ei ehkä niin paljon kuin voisi äkkiseltään kuvitella. Tein nimittäin parhaani, ponnistelin oikeasti kovasti ja minusta riippumattomista syistä se ei vain ollut tarpeeksi.

On tyhjä olo, mutta silti jotenkin siedettävä. Taitaa todellakin olla niin, että usein tärkeämpää on matka eikä päämäärä; se että oikeasti paneutuen ponnistelee jonkin asian eteen tuo tunteen siitä, että enempää ei olisi voinut tehdä, mikä taas auttaa hyväksymään ei-toivotun lopputuloksen. Olen iloinen, että ponnistelin, koska tekemättä jättäminen olisi voinut harmittaa pitkäänkin. Lisäksi tämä tapaus on opettanut minulle paljon uutta, myös itsestäni.

On kuitenkin tapahtunut välillä jotain hyvääkin. Eilinen ilahdutti minua kovasti: sain yllättäen tilaisuuden tehdä mukavia asioita yllättävässä seurassa. Olen vieläkin ihan suunnattoman ilahtunut: jos jotain tällaista tapahtuisi vaikka edes kerran kuussa, elämäni tuntuisi huomattavasti valoisammalta. Kyllä se niin on, että kun pääsee jakamaan asioita toisten ihmisten kanssa, se on elämää, joka tuntuu elämisen arvoiselta. Vaikka olisi kuinka paljon rahaa, mutta jos tarvitsee taivaltaa vain omalla yksinäisellä polulla, vain itseään viihdyttäen, niin ei se riitä tuomaan elämään oikeanlaista sykettä. Ei ainakaan minulla. Minä näköjään "tarvitsen" seuraa.

Ystävänpäivä

Posted on 6:30 PM In: ,
Hyvää ystävänpäivää! En ole oikeastaan kovinkaan kiinnostunut tällaisista päivistä, mikä johtuu osittain siitä, että minulla ei ole kovinkaan montaa ihmistä, joille voin sanoa tai lähettää toivotuksia. Toisaalta minusta on mukavaa, jos ystäviä muistaa muulloinkin; ei siihen erillisiä päiviä tarvita.

Olen saanut ystävänpäivä-toivotukset tähän mennessä kahdelta ihmiseltä: läheiseltä ystävältä sekä ihan täysin tuntemattomalta ihmiseltä. Ei varmaankaan kovin hyvä saldo... mutta iloinen olen noistakin. Omia toivotuksia olen lähettänyt tai sanonut lähinnä ihmisille, joiden kanssa olen ollut tekemisissä eilen tai tänään. Kaikilta ei ole vastausta tullut.

Tällaiset päivät helposti stressaavat, koska minulle tulee helposti syyllisyys "muistamattomuudestani", vaikka kyse ei ole siitä. Tämä päivä ei vain ole mitenkään erityisen merkityksellinen minulle - kuten ei ole vappu, juhannus tai joulukaan. Tämähän johtuu kyllä karusti enimmäkseen siitä, että minulla ei ole juuri ihmisiä, joiden kanssa voisi olla mahdollista juhlistaa yhtään mitään. Vähilläkin ystävilläni/tutuillani on omat kuvionsa, omat elämänsä, ja minä olen yksinäinen susi, joka teen juhlapyhinä samaa kuin arkisinkin. Yritän tosin niinä päivinä tavallistakin sinnikkäämmin unohtaa murheeni siitä, että minulla ei ole "perhettä" (perheellä tarkoitan tässä läheisiä ihmisiä yleisesti). Se on vaikeaa.

Kaikeasta tästä alakuloisuudestani huolimatta hyvää ystävänpäivää kaikille tänne eksyville. Iloitaan ystävistämme, on heitä sitten paljon tai vähän.

Lopullisuuden tuntoja

Posted on 1:38 AM In:
Minulla on nykyään usein sellaisia tuntemuksia, että moni asia tähän astisessa elämässäni on mennyt vähän vinksalleen ja nyt on jotenkin jo liian myöhäistä tehdä mitään asioita muuttaakseen. Esimerkiksi tunnen itseni liian vanhaksi (ja tyhmentyneeksi), jotta opiskelu voisi enää onnistua. Parisuhteissa minulla oli aikani, mutta en osannut enkä ymmärtänyt tehdä asioita oikein, joten nyt kohtalonani on korkeintaan määräaikaiset suhteet ja/tai yksinäisyys. Uusia ystäviä en voi enää löytää, koska olen jo liian vanha ja elämäni on urautunut yksinäisyyteen ja tylsään työelämään, kun taas monella muulla on perhe ja muukin sosiaalinen elämä kunnossa.

Tuntuu lohduttomalta. Jotenkin järjen ääni sanoo, että en ole vielä liian vanha ja mitä tahansa saattaa tapahtua, mutta jos asioita oikein kunnolla ajattelee, niin ymmärtää ihmisiän rajallisuuden ja sen, että moni asia sulkee ovensa minulta vuosien kuluessa. Ja minä pelkään sitä, että ovet sulkeutuvat ennen kuin edes ymmärrän, että näin voi käydä. Pelkään, että en voi valita joitain asioita vain sen vuoksi, että kulutan vuodet paikallaan junnaamiseen ja synkistelyyn; sellaisten asioiden etsimiseen, jotka eivät johda mihinkään.

Varsinkin parisuhdeasioissa minusta tuntuu, että minun aikani oli - ja meni. Olen jo liian vanha, jotta voisin saavuttaa tasapainoista, hyvää parisuhdetta. Tarjontaa ei vain enää juuri ole ja kun elämä on urautunut yhteen uomaansa, niin uusia ihmisiäkään ei juuri kohtaa. Ystävät alkavat olla perheellisiä, joten elämäntilanteet väkisinkin etäännyttävät heistäkin. Minä jotenkin putoan kelkasta - enkä saa ehkä koskaan edes tilaisuutta harkita, haluaisinko itse lapsia vai en.

Tämä lohduttomuuden tunne on tosi ikävä. Tiedän, että oikeasti tilanne ei ole näin paha, mutta toisaalta vuosien myötä se voi mennä pahaksi. Moni asia oli helpompaa nuorempana. Nyt kokemusten myötä, varovaisempana ja omat rajallisuutensa näkevänä on hankalaa tehdä valintoja, kun ymmärtää sen, että enää ei ole aikaa vääriin valintoihin.

Kamalaa, miten minua pelottaakin se, että minusta tulee katkeroitunut vanhapiika, jonka olemassaoloa juuri kukaan ei muista ja jonka työelämä on jo turruttanut tylsyydellään.

Milloin minulla on lomaa?

Posted on 3:12 PM In:
Työelämä vie minua nyt lähiajat, pitäisi jaksaa tehdä töitä, töitä ja töitä, vaikka ei juuri yhtään nyt kiinnostakaan. Minä tarvitsisin nyt lepoa ja aikaa vain olla: olisipa lomaa! Mutta moista iloa ei ole vielä näköpiirissä.

Ei pitäisi valittaa, mutta tuntuu, että kiireet tulevat juuri nyt huonoon aikaan. En haluaisi keskittyä töihin juuri nyt, haluaisin tehdä ihan muita asioita. Haluaisin keskittyä nukkumiseen ja muutamaan muuhun mielenkiintoiseen asiaan, joissa ajatukset nyt muutenkin pyörivät. No, aina ei voi valita ja pitää kai vain ristiä kädet siitä kiitollisuudesta, että minulla on sentään töitä, vaikka ne ahdistavatkin.

Uh, kiire ei ole kyllä ollenkaan mikään ihmisen luontainen olotila. Ei kai auta muuta kuin keskittyä hoitamaan pakolliset pois alta, kyllä aika kuluu nopeasti, kun se on tehnyt sitä jo tähänkin asti. Aika kuluu ja oravanpyörä pyörii, *huokaus*...

Saamattomuutta ja jaksamattomuutta

Posted on 8:50 PM In:
Tämä päivä on mennyt lähinnä jahkaillessa; minulla on useampiakin asioita, jotka täytyisi saada hoidettua pian, mutta en kerta kaikkiaan saa tartuttua toimeen. Tänään olen ehdottomasti jahkaillut enemmän kuin saanut aikaiseksi (mikä tarkoittaa tietysti kiirettä myöhemmin). Se yhdessä suunnattoman väsymyksen kanssa on tehnyt minut myös ahdistuneeksi.

Olo on tosi voimaton. Jos nyt täytyisi hoitaa jotain asiaa vahvasti ja tarmolla, nyrkillä pöytään lyöden, niin ei onnistuisi. Mieluiten vetäytyisin nyt sängyn pohjalle, peiton alle, pimeään makuuhuoneeseeni toivoen, että kukaan ei muistaisi olemassaoloani piiiiitkään aikaan. En kuitenkaan voi vetäytyä, vaan minun täytyy huomenna kerätä kaikki pienetkin tarmokkuuden rippeet ja pistettävä oikeasti tuulemaan; on tehtävä, vaikka en pystyisikään.

Ajatukseni ovat yhtä jumissa kuin tarmokkuutenikin. Päässäni on runsaasti ajatuksia, joita minun pitäisi käsitellä. Ajatuksia, jotka kiertävät kehää ja vetävät minut muuten ahdistuksen pariin. Lisäksi minun pitäisi saada sanottua paljon asioita eräälle henkilölle. Minun pitäisi pystyä avautumaan asioista, joita en pysty saamaan vielä sanoiksi. Päässäni on möykky, josta minun pitäisi löytää langanpätkä ja alkaa purkaa sitä. Minun täytyy löytää sanat, koska tämä jumiutuminen ahdistaa minua, kadotan voimani olla oma itseni ja kellun elämässä kykenemättä tarttumaan mihinkään. Kellumista sietää hetken, mutta pidemmän päälle se syö sisintä ja tekee heikoksi ahdistusta vastaan.

Osaksi tämä voimattomuus ja kellumisen tunne johtuvat suunnattomasta väsymyksestäni. Viime yöt ovat olleet enimmäkseen heikkoja tai jääneet vajaiksi; olen joko nukkunut levottomasti tai en ole saanut millään unta. Mielessä painaa liian moni asia juuri nyt. Tulisipa pian rauhallinen, mukava aika.

Tahtoo olla vapaa arjesta!

Posted on 1:11 PM In:
Haaveilen usein älyttömiä. Tai ainakin ne asiat tuntuvat hyvin hyvin kaukaisilta ja toteuttamiskelvottomilta, mutta niin kovin houkuttelevilta... ainakin tavallaan. Viime aikoina olen haaveillut siitä, että pääsisi irti elämän oravanpyörästä, ahneudesta ja rahan tekemisestä jo valmiiksi rikkaiden taskuihin.

Voisi olla kiva olla siis omavaraisempi, asua jossain syrjemmässä kivassa talossa, viljellä ruokaa omaan käyttöön, tehdä jotain pieniä mielekkäitä työjuttuja, joista saisi hieman rahaakin, mutta pääasiassa voisi elää juuri niin kuin haluaa. Kenties hieman köyhästi, mutta mielekkäästi. Ei tarvitsisi miettiä, että miten saisi kahmittua mammonaa ja materiaa, onko ensi kuussa seuraavat yt-neuvottelut ja miten uraa saisi edistettyä muuten edistettyä, jotta mahdollisten irtisanomisten jälkeenkin työllistyminen olisi edes jotenkin mahdollista. Ei tarvitsisi olla osa ahneuden kierrettä, jossa lopullisena tavoitteena on ottaa ihmisistä irti kaikki mahdollinen, jotta raha päätyisi joidenkin kasvottomien osakkeenomistajien taskuihin. Olisi hienoa olla oman itsenstä herra.

Mutta eipä tuo taida olla oikein mahdollista. Rahaa tarvitsee kuitenkin aina sen verran, että jostain sitä on säännöllisesti saatava ja se tarkoittaa töitä. Säännöllinen päivätyö taas tarkoittaa rahaa, mutta myös sitä, että ei ole aikaa tehdä kaikkea sitä, mitä oikeasti elämässään haluaisi tehdä. On inhottavaa olla vankina oman elämänsä oravanpyörässä, mutta sitähän se normaalin työssäkäyvän ihmisen elämä kai on. Jonkinlaista vankeutta jossain tilanteessa, jossa vapaus on vain kaukainen haave.

Rohkeus kannattaa

Posted on 8:24 PM In:
Tein eilen jotain sellaista, jota olisin vielä jokin aika sitten jännittänyt kovasti. Kyseessä oli eräänlainen kurssi, jolla oli mukana jonkin verran minulle outoja ihmisiä. Olen tosi iloinen, että menin paikalle, koska ensinnäkin opin hyödyllisiä asioita ja toisekseen paikalla oli mukava olla. Oloni tuntui luontevalta enkä kokenut olevani sosiaalisesti huono, kuten yleensä, vaan tunsin olevani oma itseni. Oli uskomatonta tuntea olevansa sujut itsensä kanssa, tuntea hyväksyntää itseäni kohtaan sen sijaan, että olisin koko ajan piiskannut itseäni olemaan parempi.

Tällaisia onnistumisen kokemuksia kun saisin lisää, niin olisi ihan uskomattoman huimaa! Minustahan kuoriutuu kohta oikea seurapiirikuningatar tällä vauhdilla! Tai no, jos nyt odottaisi ensin seuraavaa sosiaalista tilannetta...

Muuten viikonloppu on mennyt ihan mukavasti, mutta en ole voinut fyysisesti kovinkaan hyvin. Eilen melkein pyörryin ensimmäistä kertaa elämässäni ja se oli kamala kokemus. On inhaa tuntea veren pakenevan päästä, silmissä sumenevan, pahoinvoinnin lisääntyvän, kun yrittää seisoa seinään nojaten. Kauhua lisää olon tasainen paheneminen, kun ei tiedä, mihin se voi johtaa. Onneksi nopea istahtaminen lattialle vei olon tällä kertaa pois. Olen kuitenkin tuonkin jälkeen tuntenut pahoinvointia, heikotusta ja huimausta, mikä huolestuttaa minua. Mistähän tämä olo oikein kertoo.

Taidan uskoa ihmisten hyvyyteen

Posted on 12:06 PM In:
Podin eilisen illan jotain pöpöä siitä päätellen, että olo oli heikko ja viluinen. Nyt voin kuitenkin parammin - kiitos lepäämisen ja melko mainiosti nukutun yön. Olooni vaikuttaa myös se, että olen tällä viikolla kohdannut useita aivan ihania ihmisiä! En oikeastaan voi käsittääkään kaikkia niitä ihania pieniä asioita, joita tällä viikolla on tapahtunut. Elämä tuntuu hymyilevän minulle oikein leveällä naamalla tällä hetkellä. Siis minulle?! Mitä on tapahtunut?!

Aamu on ollut loistava. Minulla on ollut jo jonkin aikaa eräs ongelma, joka vaatisi järjestelyä. Asia ei sinällään monillekaan olisi iso asia, mutta minä en osaa hoitaa tuohon liittyviä käytännön asioita, joten olen stressaillut asian kanssa jo pitkään - ja tietysti lykännyt sitä. Yllättäen tänään ongelma täytyi kuitenkin ratkaista, mikä nosti jo valmiiksi tuskaisen hien otsalleni... mutta miten kävikään? Ryhmä nuoria, tuntemattomia miehiä auttoi minua! He olivat aivan ihania, tekivät hymyillen enemmän kuin heidän tarvitsikaan - ihania ihmisiä, tosi iso kiitos heille! Iso kiitos myös asiaan liittyvälle naiselle, joka myös osaltaan auttoi minua eteenpäin. Vaikka ongelmani ei olekaan ihan täysin ratkaistu, niin nyt on paljon helpompi edetä asiassa.

Täytyy myös tunnustaa, että myös ostosreissu paikalliseen vettä väkevämpiä juomia myyvään monopoliasemassa olevaan liikkeeseen piristi myös päivääni. Minulta kysyttiin henkilöllisyyspapereita! Tuo jos mikä piristää tällaista vanhaa kolmekymppistä haahkaa, varsinkin, kun myyjänä oli vielä oikein säteilevä ja ystävällinen nainen. Oli mukavaa jutustella tovi hänen kanssaan muutenkin.

Näiden positiivisten asioiden lisäksi on muitakin ihania tapahtuneita asioita, pieniä ja isoja, hymyileviä ihmisiä, hauskoja yhteensattumia ja pieniä iloja. Luulen, että niiden voimalla jaksan taas tovin eteenpäin vaipumatta synkkyyteen. Minusta nimittäin tuntuu siltä, että tämä masennus on tuonut minulle kyvyn nauttia pienistä asioista!

Ihanaa, kun nyt on perjantai. Huomenna pitäisi uskaltaa, mutta ehkä näiden hyvien tapahtumien jälkeen uskallan kohdata pelottavan asian pää pystyssä ja hymyillen. En voi uskaltamalla menettää mitään, enhän.

Eräs matka, eräällä elämänmittaisella polulla. Kadottaen ja löytäen. Väsyen ja vahvistuen. Surren ja iloiten. Matkalla kaikesta huolimatta ja se matka olkoon hyvä.

Minä

My photo
Olen matkalla kolmen- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä, elämässäkin vielä matkalla, haaveileva ja pohdiskeleva nainen, jonka elämänpolku tuntuu välillä kovin kivikkoiselta ja nilkkoja taittavalta. Polkuni on kulkenut suuntaan, joka ei ole enää ihan omani: hapuillen etsin suuntaani haasteenani yksinäisyys, ihmissuhteet ja arkisen elämän raskaus. Sposti: nan09(a)suomi24.fi.

Arkistossa

Powered by Blogger.

Lukijat

Blog Archive