Sanoista ajatuksia tai ajatuksista sanoja

Posted on 1:13 PM In:
Päässäni pyörii valtavasti ajatuksia, pääasiassa huolia ja murheita, mutta kyllä joukkoon eksyy toisinaan outona piruna jokin positiivinenkin asia. En osaa enkä pysty laittamaan ajatuksiani sanoiksi, lauseiksi, koska tuntuu, että ajatuksillani ei ole oikeutta olemassaoloon muualla kuin omassa päässäni. Pääni ulkopuolella ajatukseni ovat vääriä tai oikeastaan mitättömiä ja turhia. Tiedän tämän ajatuksen olevan väärä, mutta se toimii nyt tulppana sekä ajatusteni että elämäni virralle. Sisimmässäni jumittaa.

Olen kuitenkin liian voimaton tekemään asialle nyt mitään: kai tuo jumitus menee aikanaan ohi. Voimattomuutenikin ja väsymykseni tunnustaminen tuntuu väärältä, aivan kuin minulla ei olisi oikeutta tuntea näin. Mistä ihmeestä nämä vääristyneet, omituiset ajatukset oikein kumpuavat? Aivan kuin jossain sisälläni olisi ehtymätön sontaa suoltava tehdas, oikein todellinen ikiliikkuja, joka ilkkuu minulle ihan jatkuvasti, saastuttaa ajatukseni siten, että minulla on paha olla.

Kai tämä menee pian ohi.

Saunaa ja siideriä

Posted on 8:12 PM In:
Lauantai-iltaani kuuluu tällä kertaa saunaa ja siideriä. En varsinaisesti edes pidä siideristä mitenkään erityisesti, mutta kun en ehtinyt vähän väkevämpiä alkoholijuomia myyvään liikkeeseen, niin minun oli tyytyminen vähän laimeampaan nesteeseen tällä kertaa.

Niin joo, jotta nyt ei tulisi ihan väärä käsitys alkoholinkäyttötottumuksistani, niin juon sitä varsin harvoin ja silloinkin vain sen verran, että on mukavaa sekä sinä iltana että seuraavana aamuna. Tänään koin olevani pienen määrän tarpeessa; siideri yhdistettynä saunomiseen voisi auttaa minua rentoutumaan ja unohtamaan huoleni edes hetkeksi.

Tänään sää oli aivan uskomaton: olen viettänyt suuren osan päivästä ulkona auringossa, kävellen ja istuskellen, lintuja kuunnellen ja vettä ja heräävää luontoa katsellen. Kuulin myös, kun sammakot kirmailivat lammikossa (kutupuuhissaan?) ja isot kalat loiskuttelivat järvessä ilmeisesti syöksyessään sapuskansa perään. Heräävässä luonnossa on todellakin sitä jotain: tunsin, kuinka luonnon rauha ja eläinten ja lintujen kevätilo toi minullekin pientä lohtua. Hymyilin paljon, vaikka muutama kyynelkin lipsahti kastelemaan poskeni.

Mukavaa, kun on viikonloppu ja saa nauttia keväisestä luonnosta. Pieni ilo, mutta niitä tarvitaan. Taidan mennä ulos huomennakin.

Olisinpa satuolento

Posted on 3:06 PM In:
Joskus minulle tulee sellainen olo, että tekisi mieli valita jokin suunta ja lähteä kävelemään. Kävellä niin kauan, että tuuperrun väsymyksestä ja nukahdan. Herätessäni huomaisin olevani toisessa todellisuudessa ja elämässä, ja kaikki huoleni ja murheeni olisi historiaa.

Omituista. Enkä kirjoita nyt kuolemasta, vaan haluaisin hypätä satumaailmaan, jossa voisin elää ihan ikiomaa elämääni ja olla juuri sellainen kuin olen. Ihmiset olisivat ystävällisiä ja hyväksyviä ja luonto kukoistaisi. Ei olisi typerää työelämää, rahan ahneutta, saastuttavia tehtaita ja autoja eikä näivettävää yksinäisyyttä, vaan elämä perustuisi hyvään, yksinkertaiseen, ystävälliseen, sosiaaliseen ja suvaitsevaiseen elämään.

Väsyttää. En jaksa edes yrittää keksiä jotain piristävää itselleni.

Tavallinen päivä, huhtikuu 2008

Posted on 12:19 PM In: ,
Istun paikalleni. Yritän muistaa, mitä minun pitikään tehdä - jotain tuleekin mieleeni ja pohdin asiaa. Jään katsomaan eteeni.

Ajatukseni harhailevat. Teen jotain, mutta käsitän, että se ei ole aiemmin muistamani asia, joka pitäisi tehdä. Ihmettelen ja päätän keskittyä ja muuttua tarmokkaaksi. Jään katsomaan eteeni.

Huokaisen. Päätän hakea juotavaa. Jalat ovat tahmeat, mutta saan kuitenkin noudettua juomani ja istun tyytyväisenä paikalleni. Pitikö minun hoitaa jotain omia asioitanikin tänään? Jään katsomaan eteeni.

Muistan yhtäkkiä, että minullahan oli jotain tekemistäkin. Muistelen kiivaasti, että mitähän ihmettä se olikaan ja hetken päästä saankin ajatuksesta kiinni. Valmistaudun tehtävän hoitamista varten ja päätän tehdä sen ripeästi. Jään katsomaan eteeni.

Minulla ei ole nälkä, mutta kello sanoo, että syödäkin voisi. Jalat pökkelöinä laahustan yksin syömään, kun seuraakaan en jaksa kysyä - eikä sitä sen puoleen juuri tarjolla olisikaan. Ehkä tuurilla joku saattaisi lähteä, mutta en nyt jaksaisi muutenkaan jutella, joten aivan sama. Tiedostan sumuharson takaa, että muita ihmisiä liikkuu ympärilläni ja jotkut jopa vilkaisevat minua - tarkistan vaivihkaa, että hiukseni ovat ojennuksessa ja vaatteet ovat päällä niin kuin pitääkin. Olikohan minulla hölmö ilme? Ruoka edessäni ja mietteissäni jään katsomaan eteeni.

"Hyvä ruoka, parempi mieli" -sanonta pitää paikkaansa: mieliala parani muutamaksi minuutiksi. Vatsa liian täynnä kävelen sumuharson sisällä paikalleni ja istahdan. Mitähän minun pitikään tehdä? Taisi olla jotain...? Jään katsomaan eteeni.

Päätän ottaa itseäni niskasta kiinni. Nyt lakkaan olemasta huono ihminen ja teen sen mitä pitääkin. Ahkeroin muutaman minuutin, mutta pian uhonhdan, että olin tekemässä jotain ja jään katsomaan eteeni.

Itkettäisi, jos itkettäisi. Kurkkua kuristaa, rintaa puristaa, silmissä sumenee, ahdistaa. Tuntuu, että en pysty mihinkään. Kaipaan itkemistä, koska siten saisi sisältään liikkeelle edes jotain, mutta nyt ei liiku mikään. Ei edes silmäni, kun jään katsomaan eteeni.

Haluaisin puhua jollekin, jotta piristyisin. Nostan katseeni ja mietin, että kenelle... ja tulen siihen tulokseen, että en kuitenkaan jaksaisi puhua mitään, joten miksi yrittäisin. Eikä sitä paitsi ole oikein ketään, jolle puhua. Lohduttaudun myös sillä ajatuksella, että ei kukaan minullekaan puhu, joten saan varmasti olla rauhassa jaksamattomuuteni kanssa. On oikeastaan hyvä, että kukaan ei huomaa, kun jään katsomaan eteeni.

Saan tehtyä jotain, mitä pitääkin tehdä, ja piristyn. Olen turha, mutta en ihan täysin turha: teenhän sentään jotain. Palkitsen itseni hakemalla juotavaa. Jalkani tuntuvat omituisilta ja kurkkua kuristaa. Saan juomani ja näen muita ihmisiä. Yritän muistella sumuverhoni takaa, että hymyileminen on ystävällistä, vaikka minua ärsyttääkin jonossa etuillut ihminen niin paljon, että haluaisin saada raivokohtauksen. En kuitenkaan sitä saa, koska minulla ei ole oikeutta tuntea siten tai olla mitään, joten laahustan litkuineni paikalleni ja jään kihisten katselemaan eteeni.

Minua ei ole täällä olemassa. Teen sen verran, että pysyn näkymättömänä ja valituksia ei toivottavasti tule. Huomaan, että jokin minulle aiemmin kuulunut tehtävä on siirtynyt toiselle henkilölle. Luonnollisesti kyse on ihan mukavasta tehtävästä - mitäpä minä mukavilla tehtävillä mitään tekisinkään ja hyvä, että joku toinen saa mielekästä puuhaa. Jään katsomaan harmissani ja lannistuneena eteeni.

Ihme kyllä, aikaa on kulunut. En enää muista, mitä olen tänään tehnyt. Minua epäilyttää, että jotain pitäisi vielä tehdä. Mitähän ihmettä se voisi olla? Alan etsiä jotain, joka virkistäisi muistiani, mutta hetken päästä ajatukseni ovatkin ihan toisaalla. Mihin minun pitikään keskittyä? Jään tuijottamaan eteeni.

Viitsisiköhän jo lähteä kotiin? Voisihan jotain tehtävää siirtää huomiseksikin, varsinkin, kun en muista enää, mitä piti tehdä. Mitä ihmettä jaloilleni on tapahtunut? Miksi en jaksa kävellä, miksi kurkkua kuristaa, rintaa puristaa, pyörryttää? Olenko sairaskin? Mitenhän pääsisin ulos siten, että ketään ei tulisi vastaan? Miten ihmeessä pääsen kotiin, kun olen selkeästi ihan sairas?

En muista mitään kotimatkasta, mutta kotini näkeminen tuntuu huikean ihanalta. Lohduttaudun sillä, että muutaman tunnin päästä on ihan hyvä olo. Sitten voikin mennä nukkumaan ja katsella painajaisia monta tuntia - on muuten hämmästyttävää, miten monenlaisia ahdistavia tilanteita pää voi yön aikana keksiä pohdittavaksi.

Aamulla voinkin herätä väsyneenä, mutta toiveikkaana uuteen päivään. Tänään päätän olla ahkera...

Lahjakkuuksia

Posted on 1:04 PM In:
Minä ihailen lahjakkuutta. En tarkoita, että lahjakkuus tekisi automaattisesti ihmisestä lahjattomampaa parempaa, mutta lahjakkuus on mielestäni nimensä mukaisesti lahja, josta kannattaa ottaa ilo irti ja jopa hyötyä, jos mahdollista. Lahjakkuus on kuitenkin iso, hieno asia, jota kaikilla ei ole.

Minusta on hienoa, että lahjakkuutta voi parhaimmillaan käyttää kompassina elämässä: se antaa suuntaviivaa siihen, mitä voi tehdä hyvin, jolloin siitä tekemisestään nauttiikin enemmän ja se myös parhaimmillaan tarjoaa muillekin ihmisille pohdittavaa, iloittavaa ja nautittavaa. Lahjakkuus on siis myös asia, jonka avulla voi jakaa toisillekin jotain, sen lisäksi, että sen avulla voi tuottaa iloa itselleen.

Lahjakkuutta on monenlaista: sosiaalista, matemaattista, kirjallista, suullista, taiteellista, erityisen hyvää ymmärrystä asioista jne. Wikipedialla on oma määritelmänsä sanalle, mutta en ole samaa mieltä siitä, että lahjakkuus olisi ihan sama asia kuin älykkyys.

Muistan, että minulle lapsena sanottiin, että kaikki ovat hyviä jossain. Olen näin vanhempana eri mieltä: koko lapsuuteni, nuoruuteni, jopa ihan viime vuosiin asti olen etsinyt sitä lupailtua asiaa, jossa juuri minä olisin hyvä. En ole löytänyt sitä, minulle valehdeltiin. Minulle ei ole suotu lahjoja, kompassia. Minä olen todellakin keskinkertainen, joka voi tehdä asioita tasaisen keskinkertaisesti. On jotain asioita, jotka hallitsen paremmin ja on asioita, joissa olen suorastaan huono, mutta ei ole asioita, joissa voisin mainita olevani erityisen etevä. Niitä asioita ei ole koskaan ollut, mikä on varmasti yksi syy siihen, että olen hakenut omaa paikkaani koko ikäni kuvitellen, että olisin jossain todella hyvä. Olen miettinyt, että mitä tällainen keskinkertaisuus (joka on joissain asioissa huono) voisi tehdä ja todennut, että ponnistelleen aika montaakin asiaa, mutta on vaikea löytää esim. työtä, jonka tekeminen olisi enemmän luontevaa tekemistä, jopa nautintoa, kuin ponnistelua.

Ei minusta kannata sanoa lapsiraasulle, että jokainen on jossain hyvä, koska pettymys voi olla suuri lapsen huomatessa, että se ei olekaan totta. On lahjakkaita ihmisiä ja on meitä muita, joilla on ihan riittävät elämässä selviytymisen eväät. Toki lasta kannattaa opettaa hyödyntämään vahvuuksiaan kunhan ei tuputa hänelle perusteetonta uskoa, että juuri hän olisi ihan erityisen hyvä jossain, jos hän ei sitä ole. Vaikka ei lahjakkuus olisikaan, niin voi olla riittävän hyvä ja se usein riittää.

Olen niin kovasti halunnut olla hyvä jossain, mutta ei kaikkea haluamaansa voi tässä elämässä saavuttaa. Pitää porskuttaa eteenpäin näillä eväillä ja opetella olemaan jossain asiassa edes hieman hyvä. Ehkä se lohduttaa minun sisäistä, itseensä pettynyttä lapsiraasua. Nauttikaa te oikeasti lahjakkaat lahjoistanne. On oikeasti iso asia se, että osaa jotain todella hyvin.

Viikonlopun upeat säät saivat minut ulkoilemaan. Tein ensimmäisen talven jälkeisen lenkin metsässä ja järven rannalla ja tunsin, kuinka mieleni päästi irti normaalista, arkisesta pingotuksesta ja ilo kirmasi sisuksiini. Sunnuntaina tein toisen lenkin ja tunsin samaa rauhaa ja iloa, ja vielä nytkin kipeytyneiden lihasten myötä on hyvä olo tehdystä fyysisestä "työstä". Ihanaa, kun talvi vetäytyy taas hetkeksi ja luonto herää eloon.

Törmäsin tänään kateuden tunteeseen. Se alkoi pinnistää päätään pystyyn, kun kuuntelin erästä ihmistä niin, että minun oli jopa hieman vaikeaa keskittyä kuuntelemaan. Yllätyin reaktiostani, koska en ole juuri koskaan kateellinen; mikä juttu tämä nyt on? Osittain siinä oli kyllä jotain ymmärrettävääkin, koska kateushan kumpuaa siitä, kun kuvittelee toisella olevan asiat huomattavasti paremmin kuin itsellä on. Painotus on mielestäni nimenomaan sanalla "kuvittelee". Koskaanhan toisen koko elämää ei voi nähdä ja tietää kokonaan, joten jos yhdellä osa-alueella asiat ovatkin hyvin, niin jollain toisella välttämättä ei.

Minun on turha olla tässä asiassa kateellinen, koska en ole viime aikoina tehnyt juuri mitään omassa elämässäni tällä osa-alueella. Miksi minun pitäisi saavuttaa jotain ilman, että teen asioille mitään? Toivottavasti tämä tunne antaa minulle nyt kimmoketta tehdä enemmän ja kadehtia ja voivotella vähemmän. Olen ihan tyytyväinen siihen, että ainakin tämä tapaamani ihminen tuntuu olevan tyytyväinen tekemiinsä valintoihin. Hyvä niin, ehkä minäkin joskus.

Mieli solmussa

Posted on 1:04 PM In:
Tuli huono omatunto tuosta edellisestä kirjoituksestani... Tuntuu, että valitan ihan turhasta: onhan minulla ihmisiä, joille vuodattaa! Kiitos heille! :) Lohduton olo vain helposti "erottaa" muista ihmisistä, vaikka ei oikeasti erotakaan. Mieli vain helposti vetäytyy nurkkaan puolustusasemiin ja kieltäytyy näkemästä asioiden todellisen tilan.

Minun on vaikea luottaa ihmisiin, mutta jos en kokeile luottamista, en voi myöskään saavuttaa onnistuneita kokemuksia. Ahdistuneena on vain vaikea muistaa, että nurkkaan vetäytyminen ei ole se paras ratkaisu.

Muiden mieltä painavien asioiden ohella mieltäni painaa tällä hetkellä ei-toivottu ihastuminen. Siis korostan, että minuun on ihastuttu, ei toisin päin. Tätä on jatkunut kyllä jo tovin, mutta vaikka toisella on tiedossa että ei, ei ja missään nimessä ei, niin voi sitä armotonta mielistelyn ja yrittämisen määrää! Hermo oikeasti repeää kohta. En ole edes mitenkään lisännyt vettä hänen myllyynsä, vaan ennemminkin ollut korostetun viileä, mutta ei sekään auta. Olen ajatellut, että tämä asia ei häiritsisi minua, mutta nyt kun olisi muutakin mietittävää, niin päässä kohta napsahtaa. (Ja näistäkin ajatuksista tulee ihan karmean huono omatunto: eihän hän paha ihminen ole eikä tarkoita pahaa, mutta kun en millään jaksaisi juuri nyt niitä mielisteleviä hymyjä yms.)

Tänään tapahtui eräs erittäin pienen pieni ilahduttava asia. Siitä olen kiitollinen.

Korvat hukassa

Posted on 1:50 PM In:
Kaipaisin nyt ymmärtävää kuuntelijaa. Ihmistä, joka ei tuomitsisi ja uskaltaisi myös itse keskustella kipeistä asioista. Minulla on taas ollut sellainen aika, jolloin olen sulkenut sisälleni liikaa asioita. Nyt ne asiat alkavat myllertää ja möyriä sisuksissa, vaatien päästä jotain kautta ulos. Asioita, jotka kaipaavat selvennystä toisen ihmisen avulla. Kaipaisin kuuntelijaa, peiliä, joka antaisi jotain heijastuspintaa murheilleni, ihmistä, jonka avulla voisin saada uusia näkemyksiä.

Asioiden liiallinen yksin pohtiminen johtaa usein umpikujaan, koska silloin ei saa oikein mitenkään sijoitettua omia asioitaan, murheitaan "todellisuuteen", oikeaan maailmaan. Omista pienistä ajatuksista tulee helposti oma "todellisuutensa", josta ei kuitenkaan enää erota, mikä on järkevää ja mikä ei, mikä on ns. normaalia ja mikä ei. Hankala selittää.

Minulla on pari ihmistä, joille ehkä voisin puhua joistain murheista. Ehkä. Joillekin voisin ehkä kirjoittaa, jos uskaltaisin. Minä pelkään, että murheeni eivät kiinnosta ketään. Minun on myös vaikea luottaa: pelkään erityisesti sitä, että sanomaani käännetään minua vastaan ja minua satutetaan. Liian monta kertaa olen sanonut omista murheistani ja niitä on vähätelty tai minusta on tehty syyllinen. Liian monta kertaa olen sanonut mielipiteeni jonkun toisen ihmisen tilanteesta ja minulle on sanottu pahasti siitä, usein kostettukin jollain sellaisella keinolla, joka on minulle erityisen satuttavaa.

On niin vaikeaa luottaa. On niin vaikeaa, kun ei voi avautua. On ahdistavaa pitää asioita sisällään, on masentavaa, kun ei voi olla oma itsensä...

Kevät on minulle perinteisesti hyvää aikaa: puhkun energiaa suunnitella ja tehdä asioita ja hymy valaisee kasvoni. Monille myös kesä on hyvää aikaa... mutta minulle oikeastaan ei. Siksi pelkään kesää jo nyt.

Kesä tarkoittaa minulle yksinäisyyden huipentumaa. Silloinhan nimittäin ihmiset tapaavat ystäviään, tuttaviaan ja sukulaisiaan, reissaavat ja tekevät mukavia asioita hyvässä seurassa. Tuota tekevät myös minun ystäväni ja tuttavani - paitsi minä. Vaikka haluaisinkin tavata ihmisiä ja vaikka jopa ehdottelisin tekemistä, monet ovat kovasti kiireisiä, seurallisia ja reissaavaisia, mutta omalla tahollaan. Minulle ei ole aikaa. Se tuntuu pahalta. Kerrankin kun minulla olisi aikaa vilkkaampaan sosiaaliseen elämään, niin se ei vain onnistu. Yleensä siis olenkin kesän töissä ja vapaa-ajan vietän itsekseni.

Ihan toiseen asiaan: tapasin viime viikolla ihmisen, jonka rohkeutta ihailen. Hänellä ei todellakaan voi sanoa elämässään menevän hyvin, ennemminkin päinvastoin, mutta siitä huolimatta hän on päättänyt tehdä (voimiensa rajoissa) asioita sen eteen, että jonain päivänä olisi paremmin. Parempi elämä ei siinnä horisontissa edes kangastuksena, tavoite on todellakin kaukana ja pitkän ajan päässä, mutta siitä huolimatta hän on ottanut ensimmäiset askeleensa piiiitkällä tiellä. Hän on uskaltanut tunnustaa itselleen todellisen (ei siis masentuneen mielen kuvitteleman) elämäntilanteensa. Hän on uskaltanut tarttua kaikkiin mahdollisiin apukeinoihin, joita tarjolla on (sekä yhteiskunnan että ystävien tarjoaman). Hän on uskaltanut olla oma hauras ja rikkinäinen itsensä.

Karikoita hänelle varmasti tulee ja niitä on tullutkin, mutta en näe mitään estettä sille, etteikö hän voisi saavuttaa haluamansa. Realistinen asenne, oman tilanteen ja mahdollisuuksien kunnollinen selvittäminen ja apukeinojen käyttäminen voivat johdattaa umpikujasta hyvälle uudelle tielle.

Minäkin aikanaan etsin apua masennukseeni. Kaikkea saamaani apua en käyttänyt, mutta koen, että tein kuitenkin riittävästi. Jos nimittäin ne aikanaan käyttämäni keinot eivät olisi auttaneet, olisin siirtynyt seuraavaan. Niitä apuja kuitenkin on yllättävänkin paljon tarjolla, jos niille pitää silmänsä auki. Ymmärrän kuitenkin, että joskus on hetkiä, jolloin ei edes pysty hakemaan apua, mutta silloinkin minä muistin, että hyviä ja huonoja hetkiä tulee, ja silloin hyvänä hetkenä kannattaa tarttua tilaisuuteen, koska huonona ei pysty. Silti en tiedä, miten paljon olisin valmis pyytämään apua seuraavassa tositilanteessa. Se on nimittäin kuitenkin tosi vaikeaa, koska masennus ja ahdistus on vahvoja, ajatuksia vääristäviä voimia... tosin jos vaakakupissa on ihan ikioma, ainut elämä, niin ehkä silloin muistan jatkossakin panostaa siihen. Ainakin toivottavasti olisin niin rohkea.

Kun pää suoltaa soopaa

Posted on 12:52 PM In:
Minulla on eräs "projekti", joka pitäisi saada tehtyä. Alussa olin erityisen toiveikas ja innokas ja varma onnistuneesta lopputuloksesta. Nyt viime päivinä olen kuitenkin törmännyt toisenlaisiin ajatuksiin, epäilyihin ja lannistumiseen. Pääni siis tuottaa ei-toivottuja ajatuksia, kun mieleni haluaisi luovuttaa jo ennen kuin olen kunnolla aloittanutkaan.

Pääni valehtelee minulle. Se yrittää saada minut lannistumaan valheillaan ja vääristyneillä tunnetiloillaan. Se yrittää saada minut tuntemaan huonoutta ja epäonnistumista ennen kuin olen edes tehnyt mitään. Se yrittää suoltaa minulle samaa soopaa, jota se on tyrkyttänyt minulle koko ikäni. Se yrittää tehdä minulle samaa, jossa se on onnistunut uskomattoman monta kertaa. Se pyrkii siihen, että en yrittäisi mitään, luovuttaisin, vaikka ei ole mitään syytä luovuttaa, se haluaa, että sulkisin silmäni mahdollisuuksilta ja hyviltä asioilta, jotta jäisin kellumaan elämääni niin kuin usein ennenkin.

On käsittämätöntä kuinka vääristyneen todellisuuden pää pystyy ihmiselle tuottamaan. Se pystyy vetämään mielen vaikka minkälaisiin tunne- ja olotiloihin, joita on helppo erehtyä tulkitsemaan todellisuudeksi. Mielestäni koskaan ei ole täydellisen kurjaa, vaikka kurjaa olisikin. Koskaan ei myöskään ole täydellisen järjestelmällistä ja onnellista, vaikka siltä tuntuisikin. Elämä on aina jossain välimaastoissa, hieman kurjaa ja hieman onnea, välillä heilahtelua ääripäästä toiseen, mutta koskaan se ei ole pelkästään sitä, mitä pää yrittää epätoivoisesti saada kuvittelemaan.

Siispä minäkään en lannistu. Suuntaan silti edelleen tavoitettani kohti, koska järjellä ajateltuna se on järkevää. Suunta on oikea. Jos tämä asia ei onnistukaan ihan toivotusti, niin sitten täytyy vain keksiä jotain muuta, mutta pääasia on se, että olen ainakin tehnyt jotain sen sijaan, että jäisin kuuntelemaan pääni suoltamaa lannistavaa moskaa, joka ei vie mitään asioita eteenpäin (ennemminkin taaksepäin). En suostu lannistumaan vain ajatusteni vuoksi. Realistinen asioiden suhteen kannattaa olla, mutta ei kannata jäädä vain omien surkuttelevien ajatustensa uhriksi.

(Huh, mitä tsemppaamista. Tästä onkin sitten hyvä yrittää saada tuota toimimaan käytännössäkin...)

En tiedä johtuuko väsymyksestä vai mistä, mutta nyt on pari päivää mennyt tosi saamattomissa merkeissä. Hyvä, että olen saanut raahattua itseni töihin ja onnistunut järjestämään ruokaa itselleni illaksi. Tuntuu, että en edes muista, mitä minun pitäisi tehdä, aivan kuin aivonikin olisivat tyhjäkäynnillä. En viitsi edes mainita, kuinka "tehokkaissa" merkeissä työpäiväni ja iltani ovat menneet... On nimittäin uskomattoman vaikeaa tarttua mihinkään tekemiseen juuri nyt.

Olen huomannut, että minulla tulee näitä päiviä aina silloin tällöin. Aiemmin herkästi syyllistin itseäni saamattomuudestani ja päättelin olevani patalaiska vätys, josta ei ole mihinkään (millään elämän osa-alueella). Nyt olen oivaltanut, että näitä päiviä vain tulee eikä niille välttämättä sen ihmeempiä selityksiä ole. Ehkä olen tulossa kipeäksi (kurkku on kipeä), ehkä unettomuus painaa tai olen muuten vain energisemmän jakson jälkeen väsynyt ja kaipaan lepoa. Ehkä tällainen parin päivän "uupumus" on ihan luonnollista ja ihan ok. Tällaista uutta suhtautumista olen siis ajatellut kokeilla itseni syyllistämisen ja piiskaamisen sijaan.

Tunnustan, että vaadin itseltäni yleensä todella paljon ja siksi minun on ollut vaikea hyväksyä tällaisia tehottomia päiviä. Nyt minulla on kuitenkin asian suhteen ihmeen ok olo: en ole vaatinut itseltäni juuri enempää kuin mihin nyt pystyn, vaan olen keskittynyt niin paljon vain olemiseen kuin olen voinut. Eiköhän tämä uupumus, väsymys ja aloitekyvyttömyys mene pian ohitse, kun vain maltan odottaa ja ottaa rauhallisesti. Mikä kiire tässä mihinkään oikeastaan juuri nyt on.

Jotenkin tuntuu, että fyysistä vointia lukuunottamatta oloni alkaa olla jo matkalla parempaan suuntaan. Ehkä viikonloppuna jaksan taas olla iloinen ja energinen. Sitä toiveikkaasti odotellessa :) (Oikeastaan toivon tosi paljon, että ajatustoimintani alkaisi osoittaa virkistymisen merkkejä jo piankin - minulla on kuitenkin joitain juttuja, joita pitäisi pystyä keskittyneesti hoitamaan.)

Panda-look

Posted on 1:38 PM In:
Tänään oli aamu, jolloin pelästyin peilikuvaani. Olinko se todella minä, joka peilistä katseli harottavin silmin ja hiukset pörrössä? Mustat varjot silmien alla harhaannuttivat minut hetkeksi luulemaan, että kylpyhuoneessani on panda, mutta ikäväkseni (?) jouduin toteamaan, että eih, siellähän olen vain minä.

Ei auttanut siis muu kuin pelastaa mitä pelastettavissa oli. Hiusharja, suoristusrauta ja hiustökötti rauhoittivat päähaiveneni. Suurimmaksi ongelmaksi muodostuikin siis mustat silmänaluseni, koska silmien väsyneelle harotukselle ei mitään voinut. Jollain naaman värisellä tökötillä ja puuterilla yritin ottaa tilannetta haltuun ja kotona kokonaisuus vaikuttikin lupaavalta: ei muuta kuin töihin ja ihmisten ilmoille vain!

Unohdin sen tosiasian, että töissä on käytössä kirkkaat loisteputket, joten töissä peiliä vilkaistessani pelästyin näkyä uudelleen: taas sama panda! Eipä naaman värinen tökötti yhdistettynä puuteriin paljon auttaneet. Silmänaluset näyttivät sekä tummilta että turvonneilta. Voi ei! Ei kai auta muuta kuin olla vähemmän sosiaalinen tänään.

Nuorempana oli mukavaa, kun peilikuva ei aiheuttanut tuskallista pohdintaa ja ongelmanratkaisutaitojen harjaannuttamista. Hiusten laittaminen ja kasvojen pesu ja rasvaus riittivät pitämään olemuksen pirteänä koko päivän. Nykyään öh... jotain korjaustoimenpiteitä on välttämätöntä tehdä, jotta kestän katsoa itseäni ja työkaverit eivät kommentoisi yöunieni määrää. Miehet taitavat tässä päästä tosi paljon helpommalla, naisille tuntuu olevan jo oman itsensäkin takia pakollista tehdä jotain peilikuvalleen. En itse ainakaan muista aikoihin nähneeni huolittelematonta naista, jos jotain lähiöissä notkuvia juoppoja ei oteta huomioon. Vaikka ei meikkaisikaan, jotain täytyy näköjään jo tehdä. Vanheneminen ei ole kivaa, kun aamutoimet venyvät entisestään panda-lookin vuoksi.

Tarvitseeko siis mainitakaan, että en ole nukkunut nyt kahteen yöhön kovinkaan hyvin? Olen heräillyt uskomattoman monta kertaa; jos heräämisten lukumäärän per yö jakaa nukuttujen tuntien määrällä, niin tulos on lohduton. Olenkohan nukkunut yhteen menoon tuntia-paria enempää?! Lisäksi olen katsellut ihan käsittämätöntä unikanavaa, jolta tulee ihan loputtomasti ohjelmaa ihan järkeä vailla olevista ohjelmanpätkistä painajaisiin. Eikö vähempi ohjelmatarjonta yöaikaan voisi riittää?!

Toivottavasti ensi yönä nukuttaa siten, että nukkuisin pitkään ja sikeästi ja painajaiset pysyisi loitolla. Kyllä se vaikuttaisi vähän tuohon panda-lookiinkin, vaikka ei tässä iässä tunnukaan tekevän enää ihmeitä. Otan muuten ilolla vastaan vinkkejä, miten torjua tai peittää mustia silmänalusia! :)

mutta kun ei malttaisi! Olen huomannut, että kärsivällisyys on todella tärkeää varsinkin siinä vaiheessa, kun haluaa muutoksia elämäänsä. Toki on heitä, jotka pystyvät kääntämään elämänsä suunnan hetkessä, mutta uskon, että suurin osa meistä kuitenkin taistelee pienten muutosten ja pidempien aikavälien kanssa. Asiat eivät siis tapahdu hetkessä, mitä on välillä vaikeakin sietää. Kun tahtoisi kaiken nythetijustässä!

Minulla on mielessäni jotain uusia kiinnostavia asioita, joita tavoitella. Tarvitsen nyt vain kärsivällisyyttä ja sinnikkyyttä tavoitteideni saavuttamiseksi, kun nämä ovat asioita, jotka eivät ratkea hetkessä. Täytyy ponnistella, odottaa oikeaa aikaa, malttaa levottoman mielensä yms. Tylsää!

Hyvää on kuitenkin se, että olen näin kevään kirmatessa iloksemme saanut rutkasti lisää energiaa tehdä ja suunnitella asioita. Tämä tekeminen tuo iloa; ehkä jokin mielenkiintoinen asia onnistuukin ja tuo iloa elämääni! Toivottavasti saisin tätä tekemisen iloa pidettyä yllä nyt mahdollisimman pitkään ja pystyisin olemaan kärsivällinen tulosten suhteen. Uskon nimittäin, että tuloksia tulee, kun tekee tarpeeksi.

Pitäisi kai ajatella tätä hetkeä hyvänä tilaisuutena harjoitella kärsivällisyyttä :)

Minulla on ollut hyvä olla. Olen hymyillyt paljon, olen tehnyt paljon asioita, olen jopa tuntenut onnea. Mitä ihmettä tämä nyt on? Missä on mieleni mustuus, sieluni suru?

On hämmentävää tuntea ihan oikeaa onnea, vaikkakin hetkittäin. En muista, että minulla olisi ollut pitkään aikaan tällainen olo, näin tasapainoinen, hyvä ja energinen. On ihanaa saada aikaiseksi kaikenlaista, on ihanaa tuntea olevansa ihan hyvä, osaava ja ei-kovin-tyhmä. Olen todellakin nauttinut näistä hetkistä täysin siemauksin, koska tiedän jo kokemuksesta, että niitä huonojakin aikoja tulee, ihan varmasti. Onneen pitää tarttua silloin, kun sitä on tarjolla.

Tiedän, että kevään mukana tuoma valo ja lämpö ovat yksi syy hyvään olooni. Olen aina pitänyt keväästä, siitä, kun lumi ja jää alkaa väistyä auringon käskystä, linnut laulavat ja luonnon vihreys alkaa kurkistella talven runtelemasta maastosta. Silloin minunkin on mukavampaa mennä ulos ja nauttia, ja juuri ulkoilu on minulla yksi avain parempaa oloon.

Lisäksi minulla on nyt ideoita tulevan varalle. On hyvin mahdollista, että mikään yritelmistäni ei onnistu, mutta onpahan minulla ainakin ollut selkeitä suuntia, joita kohden hapuilla. Eijei, ei hapuilla, vaan määrätietoisesti suunnata, kulkea tavoitetta kohti ja ottaa se. Jos johonkin uskoo oikein oikein oikein kovasti, niin kyllä se onnistuu. Näin olen päättänyt uskoa :)

Eräs matka, eräällä elämänmittaisella polulla. Kadottaen ja löytäen. Väsyen ja vahvistuen. Surren ja iloiten. Matkalla kaikesta huolimatta ja se matka olkoon hyvä.

Minä

My photo
Olen matkalla kolmen- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä, elämässäkin vielä matkalla, haaveileva ja pohdiskeleva nainen, jonka elämänpolku tuntuu välillä kovin kivikkoiselta ja nilkkoja taittavalta. Polkuni on kulkenut suuntaan, joka ei ole enää ihan omani: hapuillen etsin suuntaani haasteenani yksinäisyys, ihmissuhteet ja arkisen elämän raskaus. Sposti: nan09(a)suomi24.fi.

Arkistossa

Powered by Blogger.

Lukijat

Blog Archive