En osaa olla ryhmässä

Posted on 8:27 PM In: ,
Olen mielestäni onnistunut viime aikoina väistämään "hyvin" tilanteet, joissa olisin joutunut olemaan ryhmässä. (Lainausmerkit siksi, kun en ole ihan varma, onko tuo oikeasti hyvä asia minulle.) Se on auttanut minua unohtamaan sen tosiasian, että en edelleenkään osaa olla ryhmässä siten, että minusta tuntuisi luontevalta ja hyvältä. Tämä unohtaminen on tehnyt oloni paremmaksi, mutta olen huomannut, että sosiaaliset tilanteet (ryhmässä oleminen) ovat muuttuneet aiempaakin vaikeammiksi. Harjoituksen puutetta kenties?

En ymmärrä, miten oppisin hyväksi ryhmän jäseneksi. En vain jotenkin osaa olla, osallistua ja tuntea olevani osa ryhmää. Lähes poikkeuksetta tunnen itseni ulkopuoliseksi ja omituiseksi. En oikein ymmärrä, mistä tämä osaamattomuus johtuu, ja miten en ole pystynyt kehittymään tässä asiassa vuosien myötä. Itseasiassa olen muuttunut vain huonommaksi; asian tiedostaminen on lisännyt tuskaa ja aiheuttaa jopa sen, että saatan nykyään mennä jopa lukkoon tai muuten saada itseni sellaiseen olotilaan, että minun täytyy paeta tilannetta. En koe itseäni mitenkään sosiaalisesti toivottomaksi (todennäköisesti muut eivät näe ongelmaani), mutta se että ryhmässä on vaikea olla ja toimia luontevasti, on jo riittävän iso ongelma minulle. Se nimittäin häiritsee harrastamista, ihmissuhteita ja varsinkin työelämään se tuo isoja haasteita.

Olisi kiva, jos olisi olemassa jokin ryhmä, jossa pohdittaisiin sosiaalisia haasteita. Siellä voitaisiin sitten myös opetella sosiaalisia taitoja. Luulisi, että meitä sosiaalisesti taitamattomia on paljon muitakin, joiden elämää auttaisi suunnattomasti se, että lapsuudessa oppimatta jääneitä taitoja voisi saada paikattua myöhemmin. On kuitenkin turha edes kuvitella, että tällaista asiaa voisi jossain harjoitella. Kyllä tämä on taas näitä asioita, joita pitäisi opetella jotenkin itsekseen.

Miten ihmeessä siis voisin oppia tuntemaan ryhmässä olemisen luontevaksi ja hyväksi? Onkohan asiaan liittyen olemassa jotain hyviä kirjoja?

Loma arjen oravanpyörästä

Posted on 2:17 PM In:
Joulun paras puoli on se, että silloin saa hetken tauon arjen rutiineista. Minä olen ollut poissa kotoa, nukkunut ja syönyt hyvin, ulkoillut, lueskellut, katsellut telkkaria ja vain laiskotellut. Tämä tekee ihan käsittämättömän hyvää minun kaltaiselleni murehtijalle ja stressaajalle!

On ihanaa, kun ei väsytä ja uuvuta. On ihanaa, kun ei tarvitse herätä aikaisin ja mennä töihin. On ihanaa, kun voin vain syventyä kirjaan ja ei tarvitse katsoa kelloa. On ihanaa, kun ajattelunikin selvästi terävöityy, kun unenpuute ja stressi irroittavat otteensa. Tältäkö rentoutuminen tuntuikin?! Miksi en yleensä osaa tätä?!

Hyvää joulua!

Posted on 9:08 PM In:
Hyvää ja rauhallista joulua kaikille tänne eksyville! Kiitos myös kommenteistanne ja siitä, että olette olemassa :)

Kirjapino kasvussa - ja jotain luetuistakin

Posted on 6:02 PM In:
Minulla on nyt valtavan monta kiinnostavaa kirjaa jonossa odottamassa lukemista. Tuskin maltan odottaa! En ole taaskaan viime aikoina juuri ehtinyt syventyä hyvään kirjaan, mikä on harmi. Lukeminen on kuitenkin aivan loistava keino saada liikettä pään sisälle.

Päivitin hieman kirjalistaani, joka on laahannut ajasta jäljessä viikkoja ja jopa kuukausia. Montaa sanaa lukemistani kirjoista en nyt tähän laita, mutta jotain mainintaa kuitenkin.

Kaari Utrion "Saippuaprinsessa" oli erittäin perinteistä Utriota, viihdyttävä ja lämminhenkinen tarina. Sen luki ihan mielellään, vaikka ei se mitenkään erityisesti koskettanutkaan. "Jossakin on ilo" (Ben Furman & Jussi Valtonen) -kirjaa en lukenut ihan kokonaan, vaan yritin löytää kiinnostavia pätkiä sieltä täältä. Kirjahan antaa tietoa masennuksesta, ja kun en juuri nyt ole ollut innostunut lukemaan aiheesta, niin kirja ei jaksanut sytyttää. Kyllä se varmasti kuitenkin antaa ihan kivasti tietoa aiheesta kiinnostuneille, joten en sitä tältä lyhyeltä vilkaisulta lähtisi tyrmäämäänkään.

Ylistän kuitenkin Andrew Solomonin "Keskipäivän demoni - masennuksen atlas" -kirjaa. Se on ehdottomasti paras lukemani masennusaiheinen kirja. Kirja alkaa kuvauksella kirjailijan omista kokemuksista, mikä tempaisee heti mukaansa. Sen jälkeen masennusta käsitellään monelta kantilta; kirjasta löytyy mm. historiaa, politiikkaa, evoluutiota. Vaikka kirja onkin todella paksu, se imi mukaansa ihan alusta loppuun. Luin kirjan kokonaan, vaikka kirja onkin koottu siten, että sitä voi lukea osissakin. Jos esimerkiksi masennuksen hoidon historia ei jaksa kiinnostaa, se kappale on helppo hypätä yli,

Voisin kirjoittaa paljonkin hyvää "Keskipäivän demonista", mutta enemmin suosittelen, että se kannattaa lukea, jos masennus aiheena kiinnostaa. En voi kuitenkaan olla mainitsematta erästä ihanan toiveikasta asiaa, joka jäi kirjasta erityisesti mieleeni: kirjailija kirjoittaa, että masennus tekee hyvistä ihmisistä parempia. Olen samaa mieltä; tokihan vaikeudet koulivat ihmisiä, vaikeuksien käsitteleminen pakottaa ihmisen ajattelemaan asioita, mikä tuo syvyyttä ja ymmärrystä ihmiseen. Asiat eivät ole enää yhtä yksinkertaisia kuin ennen, vaan asioilla on merkityksiä ja eri puolia, omilla ja toisten toimilla on selvemmin syynsä ja seurauksensa, ja niitä kenties osaa käsitellä vähän vähemmän mustavalkoisesti. Lisäksi toisiin ihmisiin osaa suhtautua erilailla kuin ennen, kun oma kipu on tuttu.

Ja nyt sitten uusien kirjojen kimppuun!

Ihmissuhteet ovat pelottavia

Posted on 2:35 PM In: ,
Ihmissuhteilu tuo pinnalle monenlaisia oloja ja ajatuksia. Mukavan yhdessäolon tuoma ilo on huima; sitä osaa todella arvostaa siinä vaiheessa, kun yksinäisyys on ollut pitkään läheisin ystävä. On hämmentävää tajuta, että minun ei tarvitse olla yksin tänä iltana. On uskomatonta, että voi koskettaa jotakuta, jutella ja tehdä yhdessä asioita: jakaa hetki elämästään toisen kanssa. On ihanaa, kun on joku, jota kaivata ja joka kaipaa. Toinen tuo elämään sykettä, jota ei tiennyt olevan olemassakaan. Vaikka yksinäisyydessä on hyvätkin puolensa (kuten turvallisuus) niin kyllä toisen ihmisen läsnäolo todellakin vasta tuntuu joltain. Elämä tuntuu nyt kovin erilaiselta kuin vielä hetki sitten.

Minä kuitenkin pelkään. Minä olen nyt nähnyt, mitä on olla seurassa ja lähellä, ja olen oivaltanut, että tämä on sitä, mitä haluankin. Tämä tunne on sellaista hehkua, jota elämässä pitäisi olla. Yksinäisyydestä on todellakin vaikeaa muodostaa elämää, jossa olisi mahdollista voida hyvin. Ei se varmasti mahdotonta ole, mutta minulle se on ollut hyvin vaikeaa. Niinpä pelkään nyt valtavasti tämän hyvän hetken menettämistä. Pelkään välillä niin paljon, että minulla ei ole sanoja kuvamaan sitä tunnetta.

Ihmisiin ei voi kuitenkaan luottaa. Vaikka tällä hetkellä tuntuisikin hyvältä, huominen voi jo tarjota pohjoistuulen pyyhkäisyä kasvoilleni. En todellakaan voi luottaa siihen, että toinen haluaa olla kanssani ensi viikollakin. Voin elää vain päivän kerrallaan ja toivoa asioiden menevän hyvin. Voin nauttia hetkestä ja tehdä asiat siten, että pystyn seisomaan sanojeni ja tekojeni takana. Voin itse toimia reilusti toista kohtaan ja olla niin huomioiva kuin osaan muistaen kuitenkin pitää huolta myös itsestäni.

Hyviin hetkiin kannattaa tarttua. Kokemus on jo opettanut, että ilo käy lyhyillä vierailuilla, mutta murhe on pysyvää.

Ideoin uutta nimeä blogilleni. Se on ollutkin vaikea keksiä... koen kuitenkin, että aikanaan valitsemani nimi ei oikein miellytä minua enää (jos on koskaan miellyttänytkään). Yritän keksiä jotain hienompaa... tai edes jotain :)

Marin kommentista (kiitos siitä :) tuli mieleeni jatkaa vielä hieman tästä aiheesta. Eihän se tosiaan, että juttelee toiselle ikävistäkin asioista, tarkoita automaattisesti, että toista kohdellaan huonosti. Pahan tuulen puuskahdukset silloin tällöin eivät maata kaada, jos muuten suhde ja keskusteluyhteys on kunnossa, ja noista pahan tuulen puuskahduksista pystytään myöhemmin tarvittaessa keskustelemaan. Lisäksi olisi tärkeää, että pystyisi myöntämään sen, että ei ihan tarkoittanutkaan sitä, mitä kiivastuksissaan suustaan päästikään. Useinhan tosiaan nuo kiukunpuuskahdukset läheisille on myös merkki siitä, että luottaa toiseen niin paljon, että luottaa toisen jäävän, vaikka itse puuskahtaisikin. Onhan tuossa siis jotain hyvääkin :)

Ikävää on se, jos esimerkiksi riidan yhteydessä heti uhkaillaan erolla tai sanotaan jotain muuta erittäin älytöntä ja/tai loukkaavaa, minkä tarkoitus ei ole oikeasti ole se, mitä sanotaan, vaan saada toinen varpailleen ja pelokkaaksi. Myös jatkuva nalkutus ja ikävistä asioista valittaminen on kohtuutonta toiselle, kuten kaikki muukin tarkoituksellinen ilkeily.

Minua usein surettaa, kun näen pariskunnan huutavan tai nalkuttavan toisilleen jostain ihan mitättömästä asiasta. En oikein ymmärrä, miten he viitsivät... miten he aktiivisesti uskaltavat pilata suhdetta jollain ihan pikkumaisella, turhalla asialla. Minä olen ollut jo sen verran pitkään yksin, saapunut töiden jälkeen tyhjään kämppään, viettänyt viikonloppuja itseni seurassa, että tiedän, miten tärkeää on läheisen tai läheisten läsnäolo. Minä tiedän, miltä tuntuu, kun ei ole ketään, kenelle sanoa lämpimiä sanoja ja silittää poskea. Tiedän, miltä tuntuu, kun ketään ei kiinnosta, mitä minulle kuuluu. Miten ihmisillä on siis varaa pilata välejään rakkaimpiinsa? Eikö heille tule koskaan mieleen, mitä lähimpien ihmisten katoaminen elämästä todella tarkoittaa?

Eräs harmittava asia on myös se, että miksi ihmeessä ihmiset eivät halua ottaa tukea vastaan lähimmäisiltä. Ymmärrän kyllä sen, että on tilanteita, jolloin tukea ei tarvita eikä kaivata, jolloin senkin asian voi siis sanoa. Joissain tilanteissa kuitenkin tuen tarjoamisesta saa vain ikävää kohtelua.

Minä olisin aikanaan niin valtavasti kaivannut tukea, kun minulla oli vaikeaa, mutta sitä ei ollut tarjolla. Edelleenkin olisin valmis antamaan paljonkin siitä, että saisin edes satunnaisesti tukea joltain lähimmäiseltäni, mutta olen alkanut jo hyväksyä sen tosiasian, että en ehkä koskaan tule saamaan tukea. Olen pärjännyt enimmäksen yksin tähänkin asti ja tiedän, että pärjään jatkossakin... ainakin enimmäkseen.

Surettaa se, miten paljon minulla tuntuu olevan nyt annettavaa toisille, mutta en vain osaa antaa eikä tilaisuuksiakaan juuri ole. Tosin en ole ihan varma, osaisinko tukea läheistä, kun minulla itselläni ei ole asiasta juuri kokemuksia.

Taidan olla herkkä ihmisten pahuudelle ja ilkeydelle. Masennus on vain saanut minut huomaamaan sen, että ilkeily on turhaakin turhempaa. Ei minulla ole aikaa ja energiaa moiseen.

Lähimpien huonosti kohteleminen

Posted on 12:46 PM In: ,
Minulla on sellainen käsitys, että monellakaan ei ole kovin montaa läheistä ihmistä (ystäviä, puoliso, vanhemmat, muut sukulaiset jne.) Minä kuulun ehdottomasti myös näihin ihmisiin; minulla ei todellakaan ole kovin montaa ihmistä, jotka merkitsevät minulle paljon ja joille minä merkitsen edes jotain.

En siis ymmärrä, miksi jotkut kohtelevat niitä kaikkein lähimpiä huonosti. Ymmärrän sen, jos on huonoja päiviä eikä yksinkertaisesti jaksa kontrolloida, mitä suusta ulos pääsee, mutta sellaista jatkuvaa ikävien asioiden toitottamista toiselle tai haukkumista en ymmärrä. Tuo "jatkuva" on tietysti suhteellinen käsite, mutta tärkeintä siinä on se, että se tuntuu toisesta jatkuvalta, esim. kerran viikossa tapahtuva ikävistä asioista jauhaminen voi olla jo sitä.

Vaikka elämä näyttäisikin nurjia puoliaan (niin kuin se kaikkien kohdalla joskus tekee), niin miksi se elämän paska täytyy suoltaa tuulettimen kautta juuri sen läheisen tai läheisten ihmisten silmille? Totta kai siitä ikävästä välittyy jotain toiselle/toisille, ja tuossa tilanteessa toinen voi tukea (jos tukea älytään ottaa vastaan), mutta en ymmärrä sitä, jos omasta ongelmasta tehdään myös toisen ongelma. En ymmärrä, miksi omat paskat levitellään myös toisen tontille. Jos ongelma on ikävä omalla kohdalla, miten se siitä paranisi lähimmäisenkin kärsiessä?

Kai tuossa on kyse ihmisen itsekkyydestä ja ehkä myös siitä, että monella niitä harvojakin lähimpiä ihmisiä on sitten kuitenkin kai tavallaan liikaa. Kuvitellaan, että oman tärkeyden tunteen vuoksi käyttäytyä voi miten tahansa ja jos lähimmäinen ei sitä kestä, siirrytään seuraavaan uhriin. Jotkut voivat jopa yrittää siirtää omien ongelmiensa syitä toisen kontolle, jotta oma taakka "kevenisi". Olen törmännyt myös sellaiseen, että toiselle voidaan tehdä ikävästi, mutta selitellään se muka joillain älyttömillä perusteluilla, jotka eivät välttämättä mitenkään liity toiseen ihmiseen, mutta joilla tehdään itsestä näennäisesti parempi ihminen, mutta oikeasti taustalla on vain itsekkäät vaikuttimet. Reilua?

Yksi syy voi olla myös se, että monet ihmiset kuvittelevat elämän olevan melko muuttumatonta, minkä vuoksi ei ajatella, että ihmisiä voisi elämästä kaikota oman oikuttelevan käytöksen vuoksi. Varsinkin, kun kuvitellaan, että sille oikuttelulle on iso syy, ja se on riittävän suuri siihen, että ongelman voi levitellä toisenkin tontille. Oma tärkeys ennen kaikkea ja sitä rataa.

Inhottaa ihmiset, jotka ovat säännöllisesti inhottavia lähimmäisilleen. Vaikka elämä olisi kuinka vaikeaa, niin ei se oikeuta inhottavuutta. En ymmärrä, mitä vikaa siinä on, että lähimmäisiltä otettaisiin vastaan tukea elämän vaikeissa tilanteissa?

Voisin mennä juoksemaan, mutta en mene. Sen sijaan ahdistun kotona sohvalle käpertyneenä. "Hyvä" valinta. On vain taas niitä hetkiä, jolloin elämä tuntuu tyhjältä ja toivottomalta.

Haluaisin olla tyytyväinen tämän hetkiseen elämääni, koska se tuntuu helpommalta toteuttaa kuin muuttaa elämäänsä. Miten voisin löytää edes jonkinlaisen tyytyväisyyden tunteen ja saada ikävän kaipauksen ja kaiherruksen sisältäni katoamaan? En pidä tästä ajelehtimisesta ja tunteesta, että minulla ei ole mitään tärkeää, mihin tarttua. Käyn töissä ja suoritan arkea. Suoritan, suoritan ja suoritan. Joskus on jotain hauskaa, mutta juuri mikään miellyttävä ei osoita pysyvyyden merkkejä. Ilot tulevat silloin tällöin pikaiselle vierailulle, mutta murhe pysyy.

Minä en edes osaa suunnistaa mitään kohti, mikä voisi tuoda edes jotain muutosta tähän tyytymättömyyteen. Olen vain paikallani ja katson, kun elämäksi kutsuttu juttu luisuu ohitseni. En ole aina edes varma, olenko olemassa. Tunnen itseni niin pieneksi ja merkityksettömäksi, vaikka tiedänkin, että maailmassa on jotain ihmisiä, joille merkitsen edes jotain. En kuitenkaan koe, että olemassaolollani olisi juuri mitään merkitystä.

Pitäisi oppia suorittamaan paremmin, siten, että juuri mikään ei tuntuisi miltään. Voisin vain marssia päivästä toiseen eteenpäin tuntematta suurta surua tai iloa. En haluaisi muistaa sitä, että elämä voisi tarjota jotain parempaakin, jos vain osaisin tehdä asioita toisin.

Voi kuinka haluaisin vain nukkua tämän talven yli. Rasittaa tämä ainainen väsymyskin.

Elämästä pitäisi nauttia

Posted on 1:53 PM In: , ,
Viime päivät ovat olleet raskaita. Unet ovat jääneet liian vähille, mikä vaikuttaa minulla tosi paljon hyvinvointiini, ja lisäksi mielessäni on pyörinyt liikaa raskaita ajatuksia. Olen etsinyt vastauksia sisältäni nouseviin moniin kysymyksiin, joihin on äärimmäisen vaikea vastata. Olen yrittänyt kysellä itseltäni, mitä oikeasti haluan elämältäni tällä hetkellä... enkä osaa vastata, mikä sinällään jo rasittaa. Inhottaa tällainen elämässä ajelehtiminen ilman kiintopisteitä ja päämääriä, joihin tarttua. Päivät vain menevät eteenpäin ja minä vanhenen, mahdollisuuksia varmasti olisi, jos näkisin ne mutta en näe enkä osaa tarttua, joten minä olen paikallani.

Olen miettinyt, että olisi valtavan tärkeää nauttia elämästä. En jaksa enää murehtia ja miettiä kurjia asioita, vaan haluan tuntea eläväni; haluan hehkua, iloita, riemuita, tuntea olevani olemassa, tehdä asioita! Eihän koko elämä yhtä juhlaa voi olla, mutta ei kai se pelkkää arjessa synkistelyäkään voi olla?!

Olen valtavan uupunut synkkien asioiden miettimiseen. Sitä on ollut ihan liikaa viime aikoina(kin). Erilaisten asioiden mietiminen on mielenkiintoista, mutta siinä vaiheessa, kun ilo väistyy ja mietinnät on vahvasti pessimististä tulevaisuudenkuvaa maalailevia, elämä ei oikein tunnu enää elämisen arvoiselta. Ainainen ikävästä asiasta toiseen tarpominen turhauttaa. En halua tällaista.

Mielestäni yksi elämäntarkoitus on nauttia ja iloita, tehdä asioita, joilla on edes jokin pieni merkitys jollekin. Pitäisi siis jotenkin osata järjestää itselleen lisää nautintoja ja iloja. Helppo homma, eikös?! :(

Yhteydenpito on haastavaa

Posted on 1:19 PM In:
Ihmissuhteilu on vaikeaa. Koen, että en oikein tiedä, miten pitäisi toimia ihmisten kanssa, ja minkälaista tekemistä ehdotella. Mikä määrä yhteydenpitoa on riittävää ja miten sanon, jos en jaksakaan tavata ystävääni hänen ehdottamaansa aikaan. En halua pahoittaa minulle rakkaiden ihmisten mieltä, mutta en halua saattaa itseänikään ihan uuvuksiin.

Minä en jaksa aina päivystää puhelinta. Chatissä roikun harvakseltaan, jos/kun jaksan. Usein kuitenkin keksin parempaa tekemistä kuin koneen ääressä nököttämisen tai puhelimella arkisista asioista naputtelun. Vastaan tekstiviesteihin sitten, kun satun viestin huomaamaan ja tuntuu siltä, että haluan vastata, koska kyseessä ei useinkaan vaikuta olevan kiireinen asia. Puhelimeen vastaan, kun on hyvä hetki tai sitten soitan myöhemmin takaisin. Tunnen kuitenkin itseni huonoksi ihmiseksi, kun en reagoi heti ja ole tavoitettavissa.

Tuntuu, että nykyään pitäisi olla koko ajan tavoitettavissa. Tekstiviestitellä pitäisi pitkin päivää ja illat roikkua chatissä hoitamassa ihmissuhteita jutusteluaiheiden ollessa hyvinkin arkisia. Minä en vain jaksa, kaipaan omia muita tekemisiä. Chattaaminen on ihan mukavaa silloin, kun siihen paneutuu, mutta en jaksa selitellä jollekin kirjoittelemalla pitkin iltaa, kuinka kävin töissä, harrastuksessa, laitoin ruokaa, päätä särkee, voi kun on kamala sää...

Minua väsyttää tuollainen jatkuva tavoitettavuus. Siksi pidänkin välillä puhelimesta vapaita aikoja ja tietokoneeni kiinni. Huomaan vain tuon etäännyttävän sellaisia ihmisiä, jotka ovat hyvinkin aktiivisia yhteydenpidossaan. Kai se on ymmärrettävää, kun minä en pidä yhteyttä joka päivä. Usein kyseessä on sellaisia ihmisiä, joilla ei ole kovin paljon tekemistä vapaa-ajallaan, ja jotka eivät tunnu ymmärtävän, että minulla on tekemistä melkein enemmän kuin jaksan tällä hetkellä. En tiedä, miten selittäisin jaksamattomuuteni jatkuvaan tavoitettavuuteen. Sekin rasittaa, koska ihmissuhteet ovat minulle kuitenkin tärkeä asia.

Yksinäisyys on sikäli ihastuttavan turvallista, että ei tarvitse miettiä, pahoittaako jonkun toisen mielen, osaako olla hyvä toiselle ja pitääkö riittävästi yhteyttä. Minua lisäksi väsyttää helposti, jos olen liikaa seurassa. Tarvitsen aikoja vain itselleni. En kuitenkaan halua, että elämäni palautuu takaisin aiempaan tosi yksinäiseen uomaansa nyt sen vuoksi, että olen huonohko yhteydenpitäjä ja seura joskus väsyttää. Haluan oppia tuntemaan, että osaan ihmissuhteilua. Haluan olla hyvä läheisilleni, mutta niin, että en uuvuta itseäni. Vaikeaa.

Ihmiset, jotka "tietävät" puolestani

Posted on 9:11 AM In:
Minua on alkanut rasittaa sellainen asenne, jossa toinen on tietävinään puolestani, miten tulen toimimaan tulevaisuudessa jossakin asiassa. Olen kuullut jo monen ihmisen ennustavan, millainen olen tulevaisuudessa ja millaisia ratkaisuja teen. Nuo ennustukset syntyvät toisen ihmisen kuvitelmista sukupuoleni, perinteisten toimintatapojen tai henkilön omien toiveiden tai pelkojen perusteella. Sillä ei tunnu olevan suurta painoarvoa, mitä itse ajattelen asioista.

Eräs ex-mieheni piti minua hyvinkin ennustettavana ja liian turvallisena. Hän selitti, kuinka olen sellainen ihminen, joka ei koskaan jätä häntä. Hän tiesi asian "ihan varmasti", joten hänen ei "tarvinnut" kovinkaan paljon pohtia tällaista "tosiasiaa". Jätin hänet lopulta, en yksin tämän asenteen vuoksi tietenkään, vaan syitä oli muitakin. Tämä asenne pilasi kuitenkin paljon, koska en kokenut ex:äni kunnioittavan minua ja ajatuksiani.

Eräs entinen ystäväni selitti minulle usein, että kuinka olen samanlainen kuin kaikki muutkin naiset, ja haluan kuitenkin ihan samoja asioita elämältä kuin "kaikki muutkin". Se, mitä sanoin haluavani elämältä, ei merkinnyt mitään. Sain usein kuulla tältä ihmiseltä, että mitä muka "haluan" ja keskusteluyritykset aiheeseen liittyen kuitattiin vain toteamalla, että "haluat kuitenkin, piste". Näin, että nämä puheet kumpusivat katkeruudesta naisia ja hänen omaa elämäntilannettaan kohtaan, jolloin hän halusi kokea hallitsevansa edes minua.

Mikä siinä onkin, että toisen ihmisen suuhun täytyy tyrkätä sanoja, jotka eivät sinne kuulu? Mikä vika on siinä, että oikeasti syventyisi kuuntelemaan toista ja sitä, mitä toinen todella sanoo ja on? Toki jokaisen mieli voi jossain elämän vaiheessa muuttua, mutta ei se silti oikeuta toista asettamaan toista ihmistä johonkin haluamaansa muottiin.

Luulen, että tässä on kyse lähinnä halusta hallita tilannetta ja ihmistä. Ihmissuhteissa on aina epävarmuustekijöitä, joten on jotenkin helpompaa hallita omia pelkojaan yrittämällä hallita toista, laittamalla toinen johonkin muottiin, jonka kuvittelee luovan ennustettavuutta toisen käytökseen. Ehkä jotkut sulautuvat muottiin (ainakin joksikin aikaa) ihan sujuvastikin, mutta eihän tällainen ole terveen ihmissuhteen merkki.

Osittain tässäkin asiassa on varmasti kyse myös siitä, että jotkut eivät oikeasti välitä siitä toisesta ihmisestä, vaan haluavat toista hallitsemalla saavuttaa lisää hyötyjä itselleen, kuten (kuviteltua) turvallisuuden ja hallinnan tunnetta.

Minä olen hyvin usein kumonnut toisten minulle asettamia ennusteita. Olen ollut ärsyyntynyt valmiiksi asetettuihin muotteihin, eivätkä nuo "ennustukset" ole edes sopineet minuun, vaan ne ovat olleet toisen pelkojen tai vallanhalun vääristämiä kuvitelmia.

En halua elää kuvitelmien mukaan. Kaipaan todellista toisen ihmisen kohtaamista ja keskustelua asioista.

Välittäminen on kadonnut

Posted on 12:13 PM In:
Minusta tuntuu, että nykyään ihmiset eivät oikein välitä enää toisistaan. Ihmissuhteista on tullut valtapeliä ja oman edun tavoittelun taistelukenttiä, joissa muista suuresti piittaamatta tavoitellaan ensisijaisesti vain itselle tyydytystä, materiaa, mainetta tai jotain muuta suurta ja hyvää. On aivan kuin pyyteettömästi hyvän tekeminen olisi vain kaunis teoria, ihmisen todellisen luonteen vastaista toimintaa. Jotkut jopa laittavat lapsensa elämään omaa "menetettyä" nuoruuttaan ja tuomaan ylpeyden aihetta vanhemmille tätä kautta. Käsittämätöntä.

Tähän samaan sopii osittain trendi ihmissuhteiden kertakäyttöisyydestä: jotain ihmissuhdetta jaksetaan usein täsmälleen niin kauan kuin suhteesta hyödytään selkeästi jotain. Siinä vaiheessa, kun toinen sairastuu, "ystävät" usein katoavat. Miksi? Osittain varmasti ihan itsekkyytään; tilanne on muuttunut sellaiseksi, että pitäisi antaa enemmän kuin mitä saa ja sitä ei haluta jaksaa. Tärkeintä on pitää huolta siitä, että oma saantipuoli on varmasti tasapainossa antamiseen nähden. Minusta kuitenkin ihmissuhteessa voi saada ja antaa muutakin kuin mammonaa, mainetta, kunniaa tai tarpeen tyydytystä.

Minusta tuntuu tosi pahalta se, että sydämen kylmyys ja välinpitämättömyys ovat niin yleisiä. On tosi harvinaista nähdä sitä, että joku välittää aidosti toisesta, hyväksyy toisen sellaisena kuin tämä on ja on valmis jopa tekemään asioita toisen puolesta, olemaan avuksi ja tueksi elämän vaikeina aikoina. Olenkohan minä vain ihan toivottoman naiivi, kun edes kuvittelen ihmisten välisen todellisen välittämisen olevan vielä olemassa? Ehkä tämä odotukseni ja toiveeni todellisen välittämisen löytämisestä estää minua löytämästä kumppania. Eihän parisuhde tällaiseen välittämiseen kai perustu. Minusta tuntuu, että sekin on jo kahden ihmisen välinen kauppa ja hyötymissuhde, mitä taas en itselleni halua. Haluan ensisijaisesti sen välittämisen, muut ns. edut ja velvollisuudet tulevat sitten siihen päälle.

Jatkanpa nyt kehuprojektiani:
Kehu 6: Uskon siihen, että hyviä ihmisiä on; ei täydellisiä, vaan sellaisia, joilla on lämmin ja aito sydän. Ehkä tämä on naiiviutta, mutta on tämä mielestäni myös hyvä asia. Kykyä nähdä hyvää.

Ihastumisen kauheutta

Posted on 6:54 PM In:
Tunnustan: olen ihastunut. En vain ymmärrä sitä, miksi ihastumisen ihanuutta hehkutetaan, koska minä en ole voinut pelkästään hyvin. Toki olen nauttinut siitä, kun on joinain hetkinä tuntunut hyvältä ja asiat ovat myös näyttäneet lupaavilta. Sitten välillä olen voinut huonosti, koska kaikki on ollut vielä niin valtavan epävarmaa, tunnustelua. Tällainen onnen ja epävarmuuden ja murehtimisen välillä sahaaminen ei ole sopinut minulle kovinkaan hyvin. Se vetää mielialaani alaspäin, tuo pelkoja, ahdistusta ja murehtimista välillä enemmän kuin hennot hartiani jaksavat kantaa. Kai tasaisuus sopisi minulle paremmin. Tällainen poukkoilu häiritsee muutakin elämääni, mikä ei ole hyvä asia.

Olen pitänyt niistä hyvistä hetkistä, joita tämä ihastuminen on tuonut tullessaan. Olen nauttinut siitä, että saan välittää ja olla välittämisen kohteena. Olen nauttinut ainutlaatuisesta yhteydestä toiseen ihmiseen, läheisyydestä. Olen nauttinut ilosta ja toivosta, joita tämä on tuonut elämääni. Olen ollut ilahtunut ja kiitollinen, että olen tavannut hienon ihmisen.

Ihastuminen on kamalaa. Olen murehtinut enemmän kuin olisi ehkä syytä. Olen ollut ajoittain tosi peloissani ja ahdistunut epävarmuuden vuoksi. Olen ollut hämmentynyt ja surullinenkin. Olen pelästynyt omia tunteitani ja tilanteen hallitsemattomuutta sen vuoksi, että tähän liittyy toinenkin ihminen (ihastumiseni kohde), jonka valintoihin en voi vaikuttaa.

En voi nyt muuta kuin toivoa tälle herkälle uudelle tunteelle kaikkea hyvää ja kehittymistä voimakkaaksi, hyväksi tunteeksi. Ikävä kyllä tilanne on kuitenkin erittäin herkkä ja epävarma. En tiedä, mitä uskallan edes toivoa... jotain hyvää kuitenkin. Pelot ovat vallanneet mieleni sopukat, yritän olla kuulematta niitä, mutta joskus ne tuntuvat ainoilta kuulemiltani ääniltä. Tiedän, että on hyvin todennäköistä, että tästä ei tule mitään, koska toinen on vähintään yhtä peloissaan kuin minäkin... mutta silti toivon. Toivoisin, että tilanne olisi käsissäni, mutta ei se oikeastaan ole. Toivon todella paljon hyvää, mutta pelkään pahinta. Kuinkahan paljon putoaminen sattuu? Ehkä tiedän sen pian :(

Luottamus

Posted on 4:08 PM In:
Toiseen ihmiseen luottaminen sisältää aina riskejä. Ei ole todellakaan mitään takuita siitä, että toinen olisi tästä eteenpäin aina luotetettava. Tilanteet ja ihmiset muuttuvat, vaikka ihmisen perusluonne ei muuttuisikaan. Olen ajatellut, että ehkä luotettavuus on eräs perusluonteen osasista; toiset ihmiset vain ovat luotettavampia kuin toiset. Ehkä se näin onkin, mutta silti epäilen, että luotettavinkaan ihminen ei ole täysin luotettava. Olemmehan kuitenkin inhimillisiä olentoja varsin inhimillisine heikkouksinemme.

Olen pitänyt itseäni aina varsin luotettavana, enkä ihan väärässä ole edes ollut. Toki minäkin olen "testaillut" tyhmyyksissäni rajojani, mutta olen niistä toivottavasti oppini ottanut ja nyt voin jatkaa olemalla niin luotettava kuin omalla kapasiteetillani se on mahdollista. Minulle on tärkeää olla luotettava lähimmille ihmisilleni. Kamalan kovaääninen omatuntoni ei antaisi minulle rauhaa, jos pettäisin minulle rakkaan ihmisen luottamuksen.

En vain ymmärrä sitä, miten toiseen ihmisen luottaminen on ylipäätään mahdollista. Sehän on tosi vaarallista! Luottaessa toiseen asettaa kuitenkin itsensä alttiiksi, heikoksikin, jolloin toinen voi sohaista siihen kaikkein kipeimpään paikkaan ihan ajattelemattomuuttaankin, puhumattakaan tahallisesta ilkeydestä. Pahimmassa tapauksessa toinen voi jopa käyttää hyväkseen toisen heikkouksia saavuttaakseen itselleen jotain.

Minun on vaikea luottaa. Tiedän, että minun pitäisi pystyä, uskaltaa ottaa riski, jotta voisin saavuttaakin jotain elämässäni. Jos tarvon vain tuttuja polkuja, en ehkä koskaan löydä esim. uusia ihmisiä elämääni. Pelkään vain niin kovasti sitä, että minuun sattuu. Pelkään, että saan vain paskaa niskaani. Pelkään, että minua ei arvosteta. Pelkään, että minulla leikitään. Pelkään, että minut hylätään. Pelkään toista ihmistä, läheisyyttä, avautumista, luottamista toisen hyviin aikeisiin. Pelkään asettaa itseni alttiiksi.

Haluan uskaltaa, mutta miten pystyn siihen? Miten voisin kovettaa itseäni siten, että mahdollinen luottamuksen pettäminen ei viiltäisi sisuksiani auki ja veisi vähää luottamustani toisiin ihmisiin lopullisesti? Vai onko tuo kovettaminen edes tarpeen vai pitääkö tuollaiset takaiskut vain kestää elämään kuuluvani asiana?

Parisuhteen "yksinkertaisuutta"

Posted on 3:24 PM In:
Minusta parisuhteilu on kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Ensin pitäisi löytää sopiva kumppani (ihan kamalan vaikeaa), käydä läpi ihastumisvaihe (rasittavaa murehtimista ja poukkoilua), tutustua (stressata, että sovitaanko sittenkään yhteen), rakastua (toivottavasti), rakentaa toimiva suhde (työlästä) ja sitten ylläpitää sitä (työlästä). Joskus ihmettelen, että miten edes kuvittelen jaksavani ryhtyä moiseen.

En ymmärrä, miten joillakin nuo jutut vain "menevät jotenkin". Seurustelukumppaniksi näyttää kelpaavan "joku kiva", joka sattuu vastaan tulemaan. Toki tuo "joku kiva" tuntuu "siltä oikealta", koska mieli on asennoitunut löytämään "sen oikean" jostain. Koska toinen "tuntuu" "siltä oikealta", asiaa ei kuitenkaan pohdita sen enempää, vaan annetaan asioiden edetä "omalla painollaan", koska kyllähän tunteet ovat "oikeassa".

Toisilla treffeillä harrastetaan vaakamamboa, sen jälkeen jo sitten seurustellaankin, muutaman kuukauden päästä muutetaan söpöön rivitaloasuntoon, ostetaan kiiltävät astiastot ja vaihdetaan tapetit ja matot sisustukseen sopivaksi. Pian vietetään perinteiset kesähäät morsiamenryöstöineen, vuoden-parin päästä saatetaan maailmaan ilolla jälkeläisiä ja sitten vain elellään normaalia arkia: töihin, kotiin, töihin, kotiin...

Minä en enää oikein ymmärrä. Minulle tuo kaikki ei todellakaan ole helppoa. Ehkä analysoin liikaa tai sitten olen ihan auttamattomasti pihalla joistain parisuhteilun perussäännöistä. Tuntuu, että helposti kompastun jo tuohon kumppanin valinta -vaiheeseen. Mielestäni sitä täytyy ja kannattaa pohtia tarkkaan. Muutenkin koko suhteilu tuntuu minusta asialta, jota pitää pohtia. Voisihan siinä tosiaan ajelehtiakin, mutta olen jo nähnyt, mihin suhteeseen ja suhteessa ajelehtiminen johtaa: ei ainakaan oman hyvinvoinnin kohenemiseen, vaan raastavaan epämukavuuden tunteeseen sen vuoksi, että tunnen olevani väärässä paikassa.

Ehkä olen vain ihan pihalla tai sitten jo liian järkevä.

Menneisyyden hyväksyminen

Posted on 3:46 PM In:
Minun on vaikea hyväksyä joitain joskus muinoin tekemiäni asioita. En ole siis tehnyt mitään järisyttävän suurta kamalaa pahaa, mutta sellaisia pieniä asioita, jotka ovat olleet ikäviä joltain kannalta katsottuna, ja joita nykyään häpeän. Ne olivat sellaisia lapsellisuuden ja typeryyden puuskassa tehtyjä juttuja, joita nyt "viisaampana" on vaikea sulattaa. Ne ovat kuitenkin ollutta ja mennyttä, joten ei niitä kannattaisi kaivella, mutta silti kaivelen niitä. Miksi en osaa päästää menneisyydestä irti?

Ehkä olen liikaa yrittänyt lakaista ikävät asiat maton alle ja unohtaa ne. Tunnustan, että olen mielessäni yrittänyt jopa kieltää joidenkin asioiden ikinä tapahtuneen. Ehkä ne asiat olisi pitänyt aikanaan käsitellä itsensä kanssa, jotta ne eivät olisi jääneet mieleen pyörimään. En ole silti ihan varma siitä, että niitä saisi käsittelemälläkään unohtumaan, mutta ehkä ne pystyisi siten kuitenkin jotenkin siirtämään paremmin sivuun. En tiedä.

Vai olisikohan se niin, että jos nyt jotenkin löytäisi tasapainon itsensä kanssa, niin se auttaisi hyväksymään myös ne nurjat puolet. Tai tuo nurjien puolien hyväksyminen voisi tuoda sitä tasapainoa. Ovathan nuo nurjat puolet toisaalta osa menneisyyden minää, ei niiden tarvitse olla enää osa minua tässä hetkessä. Ehkä se auttaa, kun tajuaa kehittyneensä, olevansa hieman erilainen kuin jokin aika sitten. Fiksumpi. Tuo menneisyyden minä ei todellakaan ole enää nykyisyyden minä, sen ei tarvitse olla. Tuo on oikeastaan tosi helpottava ajatus.

Olen toisaalta iloinen joistain ikävistä asioista, joita olen typeryyksissäni tehnyt. Siten olen todellakin oppinut, karvaasti ja kantapään kautta. Olen lisäksi sellainen, että opin yleensä yhdestä virheestä, joten nyt luulisi olevan parempia aikoja edessä, kun ei tarvitse hakata päätänsä samaan ikihonkaan enää useampaa kertaa.

Niin, jospa nyt sitten muistaisin, että kirjoitan elämääni joka päivä; menneisyys on mennyttä ja muistoja, nykyisyyttä elän ja tulevaisuuteen luon suuntaviivoja tässä hetkessä. Moni asia on mahdollista.

Olen viime aikoina ollut selvästi vähemmän yksinäinen kuin vielä muutama kuukausi sitten. Olen tavannut enemmän ystäviäni, minusta on tuntunut jopa siltä, että seurassani on oltu mielellään, ja olen onnistunut jopa tapaamaan pari uuttakin ihmistä, jotka toivottavasti jäävät elämääni pidemmäksikin aikaa. Voisi siis melkein sanoa, että sosiaalinen elämäni on tällä hetkellä kuin suloinen pieni kukka nuppuvaiheessaan, kovin nuori ja herkkä.

Viihdyn edelleen oikein hyvin yksinkin, mutta olen huomannut nykyään kaipaavani seuraa ihan erilailla kuin ennen. Hakeudun seuraan enemmän kuin ennen, ehdottelen tekemistä useammin, jopa kaipaan seuraa. Tämä tuntuu jotenkin oudolta, koska muistan vielä liiankin hyvin sen tunteen, kun ihmisten tapaaminen tuntui vaikealta ja rasittavalta (toki myös mukavalta silloinkin). Nykyään tuntuu enemmän mukavalta ja vähemmän rasittavalta. Ehkä tämä on hyvä merkki, tervettä?

Pelkään kaipuuta. En haluaisi päätyä siihen tilanteeseen, että alan kaivata jotakin, kuten juuri tuota ihmisten tapaamista. Kaipuussa ajatukset ovat ihan jossain muualla kuin tässä hetkessä, kaipuu voi jopa sattua, tuntua pahalta. En halua jäädä kiinni kaipuun verkkoon, vaan haluaisin keskittyä elämään tätä hetkeä, nauttia juuri tästä, mitä minulla nyt on. Luulen kuitenkin, että kaipuu kuuluu niihin asioihin elämässä, joita täytyy vain sietää.

Tuohon kaipuuseen tuntuu liittyvän myös jonkinlainen tarvitsevuuden tunne toisesta ihmisestä. En ole tosiaankaan halunnut tarvita ketään viime aikoina, koska yksinäisyys on valtavan turvallista, mutta nyt minusta tuntuu siltä, että haluaisin "tarvita" jotakuta. En siten, että roikkuisin toisessa ihmisessä läheisriippuvuuden kourissa. Tarkoitan jotain sellaista, että herkkänä ja ehkä heikkonakin hetkenä voisin hetkeksi painaa pääni toisen olkapäälle, tarttua kädestä ja olla kaipaava ja tarvitseva edes sen lyhyen hetken ajan. Päästää hetkeksi irti siitä tunteesta, että minun täytyy olla vahva ja osaava. Edes hetkeksi. Tuokin asia tuntuu vain aika saavuttamattomalta, eii mahdottomalta, mutta vaikealta. Osaisinko sitä paitsi edes hetkeksi hellittää ja olla heikko jonkun seurassa?

Perjantai-illan huumaa

Posted on 9:03 PM In:
Vietän perjantai-iltaa yksin kotona, mutta se tuntuu juuri nyt todella hyvältä; olen taas nimittäin sortunut liikaan tekemiseen ja suorittamiseen viime aikoina. Sosiaalista elämääkin on ollut paljon, ja se on ollut samaan aikaan sekä todella mukavaa että väsyttävää. Tällainen tekeminen ja taukojen pitämättömyys ei ole minulle hyväksi, mutta näköjään tarvitsisin jonkun, joka käskisi minut illalla sohvan pohjalle, jotta todella osaisin ja muistaisin ottaa rennosti. En vieläkään itse osaa ottaa riittävän usein hetkiä, jolloin minulla olisi rentoa aikaa vain itselleni.

Olen myös taas nukkunut huonosti jo useamman yön. Sekin alkaa painaa, mutta onneksi on viikonloppu, joka toivottavasti tarjoaa mahdollisuuden riittävään uneen ja lepoon. En vain käsitä sitä, että miten ihan pienetkin asiat voivat työntää minut niin pois raiteiltani, että nukkumisesta ei tule mitään. Tällainen herkkyys on todella rasittavaa; tämä tekee sen, että nukkumiseni kulkee tasaisessa rytmissä, jolloin välillä nukutaan hyvin ja välillä huonosti. En ymmärrä, miksi nukkuminen on niin vaikeaa.

Kehu 5: olen jaksanut liikkua melko ahkerasti siitä huolimatta, että olen ollut väsynyt ja kiireinenkin. Liikkuminen on tehnyt hyvää minulle.

Hutera minä

Posted on 11:30 AM In:
Olo on hyvin hutera. Olen kuin syksyn ensimmäinen lumihiutale, joka hiljalleen laskeutuu punaisen oranssille vaahteranlehdelle ja ihmettelee, mihin saapui ja miksi. Lämpö vaanii vielä ympärilläni, joten saatan kadota hetkenä minä hyvänsä olemassaoloni jäädessä pienen henkäyksen mittaiseksi. Pelottaa.

Ajatukseni ovat juosseet vilkaasti, ne ovat kyseenalaistaneet päässäni vallitsevia käsityksiäni. Mitä jos kuvittelenkin itsestäni liikoja? Mitä jos vain kuvittelen haluavani tiettyjä asioita elämääni? Mitä jos en sittenkään yhtään ymmärrä, millainen ihminen olen? Mitä jos en ymmärrä omaa 'tasoani' vaan vaadinkin kuuta taivaalta? Mitä jos vain kuvittelen, että minussa on värisävyjä? Mitä jos olenkin harmaa kuin maantie, yhtä mielenkiintoinen kuin kiviseinä? Mitä jos kuvittelenkin, että minulla olisi jotain annettavaa jollekin, mutta olenkin tyhjä kuin rikottu jalkapallo? Mitä jos vain kuvittelen olevani hyvä ihminen, mutta oikeasti vain kuljen kolhien ja tönien irvistys kasvoillani?

En minä juuri nyt tiedä, mitä olenkaan. Ehkä tämä on vain ohikiitävä hetki tällaista olemassaolon vaikeutta. Ehkä tämäkin on nyt tarpeellista, jotta näen itsestäni jotain selkeämmin. Ehkä jos näen itseni selvemmin, piirtyvät muut ihmiset myös selkeämpinä ja värikkäämpinä eteeni. Ehkä pitää löytää omat värini ja rajani ensin, jotta pystyy näkemään selvemmin myös kauemmas. En minä oikein tiedä.

Järki vai tunteet?

Posted on 7:09 PM In:
Kiirettä on pitänyt. Se ei tunnu nyt hyvältä; kaipaan pidempää hetkeä vain itselleni, rauhaa, hiljaisuutta ja stressittömyyttä. Onneksi sentään nukkuminen on nyt ihan siedettävän hyvää.

Olen pohtinut paljon, että kumpi on määräävämpi tekijä suhteen syntymisessä ja alussa: järki vai tunteet. Mitä olen ihmisten kanssa jutellut, jotenkin tuntuu, että monet vannovat tunteiden nimiin. Joku "tietää" löytäneensä sen oikean, joku "rakastui palavasti", jollain "kolahti" jo ensi tapaamisella. Tuollaiset vastaukset hämmentävät minua; ei minulle ole käynyt noin. Minähän olen vain jotenkin liukunut suhteisiin kivoilta tuntuneiden miesten kanssa. Ei siinä mitään leiskuvaa ollut, jonkinlaista ihastusta kai vain. Jokin tunne tuokin kuitenkin on ollut, koska ei noissa suhteiden aluissa ainakaan järki ollut mukana.

Minä en siis voi luottaa tunteeseen, jos tapaan uuden miehen. En todellakaan, koska näyttää siltä, että edelleenkin hurmaannun siitä, jos mies on kiinnostunut minusta. Tuo hurmaantuminen saa minut sitten kuvittelemaan, että jotain suurempaakin olisi muka meneillään.

Voisin kokeilla enemmän sitä, että kuuntelisin järjen ääntäni. En tiedä, onko se oikea lähestymistapa suhteiluun, mutta on siinä tällä hetkellä kohdallani enemmän järkeä kuin tuossa "muka tunteideni kuuntelussa". Olen lisäksi jo sen ikäinen, että enää ei kiinnostaisi syöksyä suhteeseen, jossa ei ole pitkällä tähtäimellä mitään järkeä; eli suhde sellaisen miehen kanssa, joka haluaa eri asioita elämältä ja parisuhteelta kuin minä. Ei ole järkeä hakata päitä yhteen siinä vaiheessa, kun ei olisi alunperin yhteen pitänyt päätyäkään.

Jotenkin silti kaipaisin jotain tunnepuolen "viestejä" siitä, kuka voisi olla minulle se oikea. Nyt voin vain kuunnella sisältäni tulevia ääniä, mutta en voi luottaa niihin. En todellakaan uskalla. Olen kuunnellut (tai ollut kuuntelevinani) sitä ääntä aiemmin, ja ne suhteet eivät toimineen. Nyt täytyy opetella jokin toinen tapa. Miten minusta tuntuu, että se ei ole helppoa...

Huomasin, että itseni kehumisprojekti on unohtunut, jo nyt! Täytyykin kiriä!

Kehu 3: Olen avarakatseinen. En helposti tuomitse ihmisiä, suvaitsen erilaisia näkemyksiä ja tapoja elää.

Kehu 4: Ystäväni voivat luottaa siihen, että olen luotettava. En juorua, juonittele tai ilkeile selän takana.

Miksi parisuhteeni epäonnistuvat

Posted on 10:48 PM In:
Otsikon kysymys on kiperä. Joku voisi sanoa, että parisuhteissani on yksi yhteinen iso tekijä - minä itse. Näinhän se on, joten olen miettinyt, voisiko tuossa olla perää.

En ole uskonut, että näin voisi olla, ennen kuin ihan hiljattain. Olen alkanut aavistella, että ehkä tavassani 'valita' mies on jotain pielessä. Erinäisten tapahtumien seurauksena olen oivaltanut, että todellakin, minullahan on mennyt todella paljon pieleen siinä, miten olen mieheni 'valinnut'!

Nyt seuraa noloakin nolompi tunnustus: minä en ole valinnut miehiäni, vaan olen hurmaantunut saamastani huomiosta ja alkanut seurustella ensimmäisen vastaantulevan "ihan mukavan" miehen kanssa! Jokainen suhteeni on tarkemmin ajateltuna alkanut näin. En ole siis todellakaan tarpeeksi pohtinut sitä, että onko mies minulle sopiva, onko meillä riittävän samanlaiset arvot ja tavoitteet ja että voisiko homma toimia pidemmällä tähtäimellä. Olen todellakin vain säntäillyt suhteeseen kuin aivoton mato. Eipä ole ihme, että ei ole toiminut!

Tämä asia vaatii nyt sulattelua. Tuntuu pahalta. Miten olenkin voinut säntäillä noin älyttömästi hyväksymisen pelossa; aivan kuin ensimmäinen vastaantuleva mies olisi maailman ainoa mies, ja minun olisi pakko päästä parisuhteeseen.

Olen varma, että kelpaan kyllä jollekin ilman päätöntä säntäilyäkin. Kunpa vain nyt sisäistäisin tuon ajatuksen.

Onneksi nyt tuntuu siltä, että yksin on hyvä olla.

Reissuhaaveiluja

Posted on 11:04 AM In:
Olen miettinyt paljon, että mistä haaveilen, mitä haluaisin elämässäni seuraavaksi tehdä. Olen ajatellut, että parisuhde voisi olla kiva tämän sinkkuiluajan jälkeen - mutta olen nyt törmännyt sellaiseen ajatukseen, että ehkä parisuhde ei olekaan se yksi suurimmista haaveista. Haluaisin nimittäin ottaa katkoksen arkeen ja lähteä pidemmälle reissulle. Tehdä sellaisen seikkailutyyppisen reissun.

Parastahan tietysti olisi, jos olisi samasta asiasta kiinnostunut kumppani, jonka kanssa voisimme yhdessä jakaa haaveen. Riittäisi sekin, että olisi joku kaveri tuohon reissuun, mutta todennäköisesti minun täytyisi toteuttaa haaveeni yksin. Kaikkein eniten tarvitsisin siis rohkeutta, että uskaltaisin. Olen kuitenkin melkoinen arkajalka, ja ajatus maailmalla kulkemisesta yksin pelottaa, vaikka kai yksinäinen nuorehko nainen voi yksinkin reissata, jos käyttää järkeään.

Saatan kyllä kokeilla kaverin etsimistä tähän projektiin, mutta tuntuu, että monia kiinnostaa lähinnä kotisohva oman kullan kanssa ja arkinen aherrus. Kai aina kuitenkin kannattaa yrittää. Voihan olla, että en koskaan mihinkään lähdekään, mutta tämä haaveilukin on jo mukavaa. Jos nyt pidän silmäni auki, seurailen vaihtoehtoja, suunnittelen, mietin ja puhun asiasta - ehkä jonain päivänä törmäänkin johonkin sellaiseen asiaan, joka tekee tästä haaveestani niin mahdollisen, että uskallan ottaa rohkean askeleen toteuttamista kohti. Eihän sitä koskaan tiedä.

Tämä haave on kuitenkin niin iso, että minua pelottaa treffailu. On nimittäin todennäköistä, että minulle on tiedossa lähiviikkoina treffit. En juuri nyt halua minkään suhteilun tekevän reissuhaaveiluistani vaikeampaa. Totta puhuen: en ole juuri nyt kiinnostunut suhteilusta sellaisen miehen kanssa, joka haluaa lähinnä söpöä suhteilua ja perheen lapsineen mahdollisimman pian. Minä en ole oikea nainen kenellekään tuollaiseen juuri nyt. Kuitenkin minusta tuntuu, että tuotahan suurin osa miehistä haluaa, eikös?

Unettomuus on vieraanani

Posted on 10:17 PM In:
Olen näköjään taas tehnyt itselleni unettomuuden kierteen. Huonoja öitä alkaa olla taas takana sen verran monta, että saa nähdä, miten jatkossa menee. Nyt on tietysti viikonloppu, ja se voi onneksi auttaa. En vain jaksaisi enää kovin montaa huonoa yötä.

Väsyneenä minusta tulee keskittymiskyvytön ja ahdistunut, ja tuntuu kuin osa aivoistani lakkaisi toimimasta normaaliteholla. Ajatukset ovat tahmeat ja kulkevat joskus outoja polkuja. En pysty keskittymään seuraamaan normaaleja keskusteluja, vaan ajatukseni harhailevat. Oloni muuttuu myös fyysisesti jotenkin huonommaksi, heikommaksi.

Ehkä tämä unettomuus tulee siitäkin, kun minulla on edelleen elämässäni tapahtumassa aika paljon. On nimittäin yhtä mahdollista, että elämääni jää jotain pysyvää uutta kuin että mitään ei juuri muutu, ja tämä kaikki on sinällään jännittävää. Lisäksi täytyy myöntää, että asioiden tapahtuminen ylipäätään pitää ajatustoimintaa vilkaampana kuin 'normaalisti'. Harmittaa vain se, että kaikki tämä 'tapahtuminen' on väsyttänyt minua niin paljon, että en ole jaksanut paljoakaan kirjoitella. Minulla on kuitenkin pää täynnä asioita, joita minun pitäisi jossain käsitellä.

Voi kun saisi lisää aikaa, unta ja voimia.

Mykkää hämmennystä

Posted on 10:27 PM In:
Olen huomannut, että reagoin yllättävässä tilanteessa muuttumalla tuppisuuksi. Sen sijaan, että saisin sanottua, mitä mieltä olen oikeasti asiassa, hämmennyn ja toimin jotenkin hiljaa ja myötäillen. Tuntuu aivan siltä, kun aivoni lakkaisivat hetkeksi toimimasta ja reagointini tulee jostain syvemmältä, "selkärangasta", ja tuo toimintatapa ei miellytä minua.

Tänään törmäsin tuollaiseen yllättävään tilanteeseen. Koin, että minua yritettiin pikkaisen 'huijata', mutta reagointini tuohon oli siitä huolimatta myötäily ja halu miellyttää. Yritin löytää ratkaisun, joka olisi miellyttänyt toista osapuolta, vaikka minä olinkin oikeassa. Aika pian aloin kyllä kiehua, mutta silti en saanut päästettyä höyryjä ja todellisia ajatuksiani ulos. Kävelin paikalta pois ihan raivoissani, vaikka asia saatiinkin hoidettua ihan hyvin.

Olin tosi ärtynyt itseeni. Mikähän siinä onkin, että itsestään on vaikeaa saada ulos niitä tiukkoja sanoja sellaisessa tilanteessa, jossa niitä todella tarvitsisi? Toki jälkeenpäin keksin vaikka mitä sanottavaa, mutta yllättävän tilanteen tullessa eteeni se ei paljon auta; silloin niitä sanoja (tai ylipäätään mitään järkeviä sanoja) ei vain tule.

Jotenkin en ihmettele, jos jotkut pitävät minua ihan nössönä; jos ei saa sanottua asioita kovinkaan napakasti ja varmasti silloin, kun pitäisi, lyödään helposti nössön leima otsaan siitä eteenpäin. Vaikka ei kai sillä väliä, mitä muut ajattelevat, kunhan olisin itse tyytyväinen.

Tämän kertainen kehu itsestäni: painoni on juuri sopiva, jos painoindekseillä mitataan.

Kehu päivässä

Posted on 3:40 PM In:
Nappasin Mymskän blogista projektin 'Kehu päivässä'. Kiitos ideasta! Nyt kun minulla on monestakin syystä kurja olo, ja hyvien puolien näkeminen itsessäni on hankalaa, minulle tekee hyvää alkaa miettiä itsessäni olevia positiivisia puolia. Nyt voisinkin sitten listata kehuja itsestäni, en joka päivä, mutta sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä, ja jatkan projektia niin kauan kuin kiinnostaa.

Ensimmäisen kehun keksiminen olikin (nyt jo!) yllättävän vaikeaa. Olkoon se nyt kuitenkin vaikka sellainen, että olen onnistunut ihan hienosti työelämässä.

Loukkaaminen

Posted on 4:38 PM In: ,
Olen ollut ikävä ja kurja ihminen. Olen loukannut erästä tuntemaani ihmistä. En koe, että voin sanoa juuri mitään puolustuksekseni; olen ollut inhottava ja sillä siisti (kamala myöntääkin). En koe loukanneeni mitenkään pahasti, mutta kun tiedän, että me ajattelemme tästä eräästä asiasta ihan täysin erilailla, niin todennäköisesti loukkaukseni menee hänen näkökulmastaan katsottuna 'pahan' kategoriaan.

En missään nimessä halua loukata ihmisiä, varsinkaan hyviä ihmisiä. En koe, että olisin ihminen, joka on inhottava toisille. Mikä ihme sai minut kuitenkin tekemään jotain, joka ei ollutkaan oikein? Vastaus: itsekkyys.

Tuntuu, että tämän masennuksen myötä minulle on alkanut monessa asiassa tulla rajat vastaan. En vain jaksa tiettyjä juttuja, en jaksa olla aina kiltti ja mukava, vaan haluan tuoda itseäni enemmän esille, vaikka se tarkoittaisikin vaikeita tilanteita ja jopa toisten ihmisten loukkaamista. En halua myötäillä kaikessa ja aina, se ei palvele minua enää parhaalla mahdollisella tavalla.

Joten nyt kun tuli tilanne, jossa minun olisi pitänyt taas myötäillä, niin en sitä tehnyt, vaikka se olisikin ollut ainoa oikea tapa toimia (oma tapani oli oikeasti väärä). Toimin itseasiassa todella ikävästi, kun vaihtoehtona olisi ollut puhua asia selväksi. En vain näköjään vieläkään osannut tuoda itseäni suullisesti esille, vaan toimin - ikävästi. Mikähän ihme tuossa puhumisessa olikin niin vaikeaa?!

Tunnen itseni tosi huonoksi ihmiseksi. En taas ymmärrä, mikä minun arvoni on, ja miksi juuri minun kannattaa olla olemassa; enhän ole mitään oikein kenellekään, ehkä korkeintaan keskinkertainen tytär ja ystävä. En osaa tuoda itseäni esille, ilmaista itseäni riittävän hyvin ja tehdä asioita, jotka olisivat hyväksi minulle ja muille. Olen hukassa omien toimintamallieni kanssa.

Nyt tuntuu ihan siltä, että voisin lakata olemasta olemassa, mutta se ei kuitenkaan taida olla vaihtoehto. Nyt pitää vain kärsiä tulevat päivät oman huonon (erittäin ansaitun) omatuntoni kanssa. Tiedän kuitenkin, että huominen voi tuoda jotain uutta. Jopa minä voin oppia parempia toimintamalleja ja tehdä jotain hyvääkin jonain päivänä. Toivottavasti ainakin.

Sinnitellään siis taas.

Pelkoja, pelkoja

Posted on 12:01 PM In:
Miten ihmeessä voi päästä eroon hylätyksi tulemisen pelosta? Olen luullut, että olen saanut käsiteltyä asiaa parempaan suuntaan, mutta en olekaan; ei tarvitse olla kummoinenkaan tilanne, kun alan pelätä. Pelkään, että minä en kelpaa, minua ei hyväksytä, minut hylätään. Kuvittelen jo mielessäni kaikenlaisia kauhukuvia, vaikka mitään hylkäämiseen viittaavaa ei olisi edes tapahtunut. Mielikuvitukseni laukkaa kuitenkin jo tuhatta ja sataa, ja möröt mielessäni nauravat.

Tuo pelko on tosi raskas ja raastava, ja jään pyörittelemään sitä mieleeni ihan liian pitkäksi aikaa. Se on läpitunkevaa ja viiltävää. Se ahdistaa ja voi tulla jopa painajaisina uniini.

Haluaisin jotenkin saada käsiteltyä pelkoni jotenkin järkeilemällä; siten, että mietin asiaa aikani (ei liian pitkää aikaa) ja sitten asia ei tuntuisi enää niin pahalta. Se ei olisi enää iso mörkö, vaan pieni ikävä asia. Silloin se ei ehkä pääsisi liian hallitsevaksi ajatuksiini, jolloin ahdistuisinkin vähemmän. Jotenkin tuo tuntuu vain toiveajattelulta juuri nyt.

Sisäistä rauhaa

Posted on 11:56 PM In:
Olen tällä viikolla antanut paljon aikaa itselleni. En ole ryntäillyt sinne, tänne ja vähän tuonnekin, vaan olen viettänyt iltoja tehden juuri niitä asioita, joita haluankin. En ole antanut myöskään häiritseville ajatuksille liikaa tilaa; on siis ollut hyvä ja rauhallinen olo.

Kunpa tällaista rauhallista oloa saisi vietettyä enimmän osan ajasta. Ei ole masennusta, ei ahdistusta, ei surua, ei pelkoja; on vain sisäinen rauha. Ehkä hyvä idea juuri nyt on pyrkiä pitkittämään tätä mukavaa oloa tehden niitä asioita, jotka tukevat tämän olon säilymistä. Sitten huonona hetkenä voin muistella tätä oloa ja pyrkiä tätä kohti. Se olisi hyvä.

Minä - mielenkiintoinenko?

Posted on 10:39 AM In:
Joskus minun on vaikea uskoa, että olen mielenkiintoinen ihminen. Jos ajattelen asiaa järjellä, minusta näyttää siltä, että minussa on mielenkiintoisia ominaisuuksia. Ongelma on vain se, että ajoittain minusta ei tunnu siltä. Minusta tuntuu, että olen tylsä ja mitäänsanomaton hahmo, jonka voi ohittaa vain nopeasti vilkaisten. Tämä järjen ja tunteiden ristiriita tekee oloni joskus hieman vaikeaksi. En tiedä, kumpaa kuunnella.

En ole ihminen, joka jäisi vain sohvan pohjalle istuskelemaan ja voivottelemaan (tosin niitäkin päivä on, mutta harvemmin). Pääasiassa tykkään tehdä asioita, harrastelen monenlaista ja nykyään pidän jopa ihmisten tapaamisesta. On minulla joskus jopa jotain ajatuksia maailmanmenosta ja pidän keskustelemisesta.

Sitten kuitenkin välillä koen saavani signaaleja, että jonkun toisen seura on kuitenkin mielenkiintoisempaa kuin minun. Ei siinä mitään, niin varmasti onkin, mutta kun törmään tuollaisiin samankaltaisiin tilanteisiin melko usein. Itse asiassa muistelisin, että minulla on ollut samankaltaisia ongelmia koko ikäni. Siitä voisin päätellä, että minussa on jotain vikaa. Toki tiedänkin, että ihmissuhteet ovat minulle ainainen haaste.

Mikähän tekee minusta hieman tylsähkön ihmisen? En oikein tiedä. Ehkä se on rauhallisuuteni, luotettavuuteni (eräs ihminen on sanonut, että luotettavuuteni tekee minusta tylsän), kiltteyteni yms. periaatteessa hyvät luonteenpiirteet. Ehkä en myöskään osaa antaa ihmisille sitä, mitä he minulta odottavat, minkä vuoksi minuun ei kannata panostaa.

Olen huomannut, että varsinkin miesten kanssa (ystävät, parisuhteet) minulla on haasteita. Moni mies on alkuun kiinnostunut minusta, mutta tutustuttuaan paremmin, kiinnostus on laimentunut. Tuo on syönyt (naisen) itsetuntoani... Minun on välillä vaikea uskoa, että olisin jonkun miehen mielestä mielenkiintoinen ihminen.

Tiedän toki, että monet miehet ovat moukkia eivätkä he osaa tai välitä kohdella naisia (ystäviä, tyttöystäviä) huomioivasti. Silti tuntuu pahalta, jos joudun tilanteeseen, jossa toisen huomioiminen olisi paikallaan, mutta niin ei vain tapahdu. Syy tilanteelle on se, että mies näkee jonkun toisen huomioimisen hyödyllisemmäksi itselleen kuin esim. minun huomioimisen. Tällaisessa tilanteessa minusta alkaa tuntua pahalta. Minulle tulee olo, että olen harmaa hiiri, joka voi kadota tapetin kuvioiden sekaan, jolloin minulle luonnollisesti tulee paha olo.

Ehkä olen vain törmännyt vääriin ihmisiin. Ehkä olen tulkinnut tilanteita väärin. Vaikea sanoa. Olen jokatapauksessa tehnyt aikoja sitten päätöksen, että en anna itseäni kohdeltavan huonosti, ja se päätös pitää. Pitäisi kai seuraavaksi opetella tulkitsemaan tilanteita paremmin; onko kyse esim. vain moukkamaisesta käytöksestä sen vuoksi, että ei älytä käyttäytyä paremmin, vai onko kyse siitä, että en ole mielenkiintoinen ihminen, jota tarvitsisi huomioida. Tässä jälkimmäisessä tapauksessa tiedänkin jo ainakin yhden tavan, miten toimia. Poistua paikalta.

Tästä vuodatuksesta voisi saada käsityksen, että viime aikoina olisi tapahtunut jotain erityisempää, mutta ei itse asiassa ole. On ollut pieniä tilanteita ja hieman enemmän aikaa ajatella taas omia asioitaan, jolloin olen taas pohtinut syvällisemmin itseäni ja ongelmiani.

Ahdistuksia pitkin päivää

Posted on 8:18 PM In:
Ei minulla mitään asiaa ole. Pää on ihan tyhjä, ahdistaa, väsyttää ja masentaa. Töissä oli vaikeaa olla, kun ahdistus puristi päätä. Yritin keskittyä töihini, ja yrittää unohtaa ikävät asiat sen avulla, mutta se oli vaikeaa. En pidä yhtään siitä, että omat päävaivani alkavat häiritä töitäni; minullehan on sentään tärkeää hoitaa työni hyvin!

On kyllä paha olo. Taas kerran tällaisena päivänä yritän muistaa, että se hyväkin päivä tulee... Se tulee ihan varmasti. Voi mennä pidempi tai lyhyempi aika, mutta aina se on tullut. Nyt on tosin kyllä kärsivällisyys koetuksella. En jaksa odotella!

Tekemistä on riittänyt

Posted on 12:49 PM In:
On ollut paljon tekemistä viime aikoina. Hyvää on se, että mukavaakin on ollut, mutta toisaalta stressikin meinaa nostaa rumaa päätänsä. Välillä on vaikea sanoa, onko minulla hyvä vai huono olo. Päässäni pyörii monenlaisia asioita, joista voi päätellä, että elossa ollaan, mutta samalla hämmästelen sitä, miten pienet asiat voivat saada minut pois tolaltani.

On ollut valtavan turvallista olla paljon yksikseni. Se on ollut kuin suojaisa linna, jossa olen elänyt yksikseni tietämättä mitään maailman pahuudesta. Nyt olen tehnyt retkiä linnan ulkopuolelle, nähnyt uusia asioita, saanut uusia ajatuksia, törmännyt sisältäni tuleviin omituisiin kaipauksiin ja toiveisiin. Osittain tuo on ollut siis varsin positiivista, mutta toisaalta oloni on myös huonontunut. On nimittäin ajatuksia, joita haluaisin pitää haudattuina pääni ummeniin. En halua uhrata ajatuksia joillekin asioille, koska koen, että ne saavat minut pois tasapainosta. En halua taas alkaa voida huonommin.

En siis tiedä, olisiko parempi vain käsitellä noita ei-toivottuja ajatuksia vai yrittää haudata ne johonkin ajatusten kaatopaikalle. Jotenkin tuntuu, että asioiden käsittely voisi olla pitkällä tähtäimellä parempi ratkaisu, mutta juuri nyt se vain tuntuu liian raskaalta; ei minulla ole voimia. Miksei voisi olla vain jokin lääke tai lobotomia, jolla saisi näppärästi tietyt ajatukset napsaistua pois päästä? Voisin nyt suosiolla valita jonkin tuollaisen ratkaisun.

Tunteiden piilottaminen

Posted on 4:22 PM In:
Olen huomannut kontrolloivani tunteitani todella paljon. Jos jotain yrittää tulla sisältäni tietoisuuteni ulottuville, se joutuu todella kovakouraisen käsittelyn uhriksi. Sen sijaan, että toimisin tunteen mukaan, mietin pitkään ja hartaasti, että onko tunne oikeutettu. Lisäksi mietin pitkään, millainen toiminta on sopivaa kyseiseen tilanteeseen.

Kyllähän näin aikuisena omaa käytöstään on hyvä miettiä, jotta ei käyttäydy ihan sopimattomasti tilanteissa, joihin kyseinen käytös ei sovi. Minulla tämä kontrollointi menee yli vain niin paljon, että se on varmastikin yksi syy ahdistukselleni. Hyvin usein nimittäin tunne kääntyy jotenkin itseeni, se jää sisälleni vellomaan enkä saa käsiteltyä sitä muuten kuin järjellä ajattelemalla. En ole kuitenkaan varma, että tuo järkeily ja tunteiden kuolettaminen auttavat minua.

Jonkin verran olen toki huomannut kehitystä asiassa viime aikoina. Jostain syystä minun on helpompaa päästää negatiivisia tunteita ulos, ainakin yksin ollessani. Olen myös jossain määrin ilmaissut ärtymystä toisillekin, ja jopa surua olen voinut näyttää toisen läsnäollessa.

Positiiviset tunteet ovat vaikeampia. Toki minusta näkee, jos olen iloinen, mutta en osaa oikein osoittaa kiintymystä siten, että se tuntuisi oikealta. Voimakkaammat ihastuksen, kiintymyksen ja rakkauden tunteet olen täysin sulkenut itseltäni. En halua tuntea niitä, koska pelkään, että ne tuovat mukanaan vain kärsimystä. Lisäksi en jotenkin koe olevani positiivisten tunteiden arvoinen... en koe, että saisin antaa ja saada rakkautta. Olen muka jotenkin liian huono ja viallinen tuollaiseen...

Väsyttää ja surettaa

Posted on 9:32 AM In:
Olen valtavan väsynyt ja turhautunut. Väsymys on ihan kyllä unen puutteestakin johtuvaa, mutta myös ihan yleistä väsymystä elämiseen. Onhan noita hyviä päiviä tullut vastaan (viime aikoina aika paljonkin), mutta on vain tiettyjä asioita, joita en enää jaksaisi. Olen turhautunut elämääni. En tiedä, miten voisin muuttaa asioita, ja että onko minulla edes voimia yrittää mitään.

En kai "saisi" valittaa ja nurista, kun onhan elämäni ollut viime aikoina varsin sosiaalista verrattuna viime kuukausiin keskimäärin. Olen tuosta sosiaalisuudesta ihan valtavan iloinen; on todella mukavaa tavata ihania ihmisiä. Olen saanut heiltä paljon iloa ja uutta ajateltavaa. Olen oikeasti kiitollinen.

Silti olen kurja ja valitan. Tämähän on oma elämäni ja jos en ole siihen tyytyväinen, niin kai se on ihan oikeutettua. Toivottavasti huomenna on parempi päivä.

Ajatuksia, joita ei pitäisi ajatella

Posted on 10:38 PM In:
Jos minulla on liikaa aikaa olla yksikseni, ajatukseni alkavat helposti kiertää ikävää kehää. Siihen kehään kuuluvia ajatuksia ovat yksinäisyyteni, masennukseni ja elämäntarkoitukseni. Loput voikin varmaan arvata.

Ehkä tämä on vain taas yksi niistä illoista, jolloin mietin ikäviä ajatuksia. Huomenna voi olla jo taas parempi päivä, tai sitten ei. Tuleehan näitä ja kokemukseni mukaan myös meneekin.

En vain taaskaan ymmärrä, mikä ihme elämäntarkoitukseni (jos sellaista siis on) oikein on. Elää tasaista arkea X vuotta ja kuolla pois? Kunpa en kaipaisi mitään lisää nykyiseen elämääni. Kunpa voisin olla tyytyväinen, tehdä töitä, harrastaa ja olla vain. Tai oikeastaan ihan sama: kunpa olisin ylipäätään tyytyväinen.

Jotain säpinää, kiitos!

Posted on 11:12 AM In:
Olen valtavan väsynyt olemaan ns. vahva. Mitä ihmeen vahvuutta se on, että istuu yksin kotona kuvitellen olevansa turvassa maailman pahuudelta, kun samalla on poissa siitä asiasta, jota kutsutaan elämiseksi?! Elämäni on ollut varsin tylsää jo pidemmän ajan. Vanhenen ja rumenen kotona sen sijaan, että viettäisin villiä sinkkuelämää "tuolla jossain".

No, totta puhuen en kaipaa mitään erityisen villiä elämää. Kaipaan kuitenkin jotain säpinää; uusien ihmisten tapaamista, ihastumista, kokemuksia, ihmeteltävää. Kaikkea sitä, mikä sopivasti pöyhisi pölyttynyttä ajatusmaailmaani ja töytäisisi minua vähän elämässäni eteenpäin. Olen kyllästynyt siihen, että mitään ei juuri tapahdu.

Samalla kuitenkin pelkään, että en osaa muuttaa mitään elämässäni. Tosiasiahan on kuitenkin se, että monet suunnilleen ikäiseni elävät "onnellisen autuutta" pikkulapsiperhevaihetta, jolloin aikaa ja voimia ei muulle elämälle juuri jää.

Täytyy tähän lopuksi tosiaan mainita, että jotain muutosta parempaan on elämässäni toki näkyvissä, kuten olen kirjoittanutkin. Kai tämäkin vuodatus tulee vain peloista, että nuo muutokset eivät olisi pysyviä.

Epärehellisyyttä

Posted on 11:11 AM In: ,
Täytyy tunnustaa, että olen ollut epärehellinen - itselleni. Olen hokenut viime kuukaudet, että en tarvitse parisuhdetta, en edes kaipaa sitä, pärjään loistavasti itsekseni ja yksin on parempikin, kun ei ole parisuhteen tuomia "ongelmia". Nyt olen alkanut kuitenkin miettiä, että onko ajatukseni olleet minun todellisia, rehellisiä toiveitani vai olenko vain valehdellut itselleni suojatakseni itseäni yksinolon tuomalta pahalta ololta?

Nyt tuntuu siltä, että olen valehdellut. Minun täytyy tunnustaa, että kaipaan parisuhdetta. Kaipaan kosketusta, toisen läheisyyttä, lämmintä syliä, johon käpertyä. Kaipaan toisen käden kosketusta hiuksissani ja katsetta, joka sulattaa sydämeni. Kaipaan keskusteluja, jotka saavat minut tuntemaan läheisyyttä toisen kanssa. Kaipaan yhteisiä nauruja ja itkuja. Kaipaan sitä, että voin sanoa jollekin päivän lopuksi "hyvää yötä" ja nukahtaa onnellinen hymy huulillani.

Tunnen itseni tosi heikoksi, koska kaipaan. Minunhan pitäisi olla vahva, itsenäinen, pärjäävä nainen. Toisaalta, eikö rehellisyys (itselleni ja toisille) ole sitä todellista vahvuutta ja valehtelu heikkoutta? Olen surullinen.

Muutoksen tarvetta

Posted on 12:10 PM In:
Olen miettinyt, että olen jo varsin pitkään miettinyt omia ongelmiani pääasiassa yksin. Jonkin verran olen toki keskustellut itselleni tärkeistä asioista toisten ihmisten kanssa, saanut kommentteja ja kuullut/lukenut erilaisia elämäntarinoita. Tähän asti tämä kaikki on ollut valtavan turvallista, ja olen voinut rauhassa koota itseäni pala palalta takaisin ehjemmäksi, mikä on ollut hyvä. Olen suojannut itseäni mahdolliselta pahuudelta hyvin; onhan kotini turvapaikkani.

Nyt olen alkanut kuitenkin miettiä, että ehkä minun pitäisi ottaa rohkeampia askelia. Ehkä minun pitäisi enemmän lähteä kotoa ja tavata ihmisiä (jos mahdollista). Tehdä jotain "vähemmän turvallista" normaalin arkeni lisäksi. En nimittäin koe, että tämä nykyinen tapani käsitellä asioitani vie minua eteenpäin enää parhaalla mahdollisella tavalla. Tarvitsen uusia tuulia, uusia tapahtumia, ajatuksia ja aktiviteetteja.

Minua vain väsyttää ja pelottaa kaikki uusi valtavasti. En tiedä, miten paljon pystyn ottamaan uutta vastaan juuri nyt, tai miten paljon pystyn etsimään uutta. Miten elämä voikin joskus tuntua näin vaikealta?

Muutoksen tuomia sopeutumisvaikeuksia?

Posted on 6:52 PM In:
Olen nyt viikolla saanut kiinni tuosta epämääräisestä olosta, joka minulla oli viikonloppuna. En aluksi pystynyt näkemään, mistä on kyse, mutta asiaa ajateltuani olen oivaltanut ainakin jotain. Minullehan on tapahtunut poikkeuksellisen paljon asioita tässä ihan viime aikoina!

Eihän siitä ole kauaakaan, kun valitin päivieni toistuvan samanlaisina. No, nyt olen saanut vaihtelua, mikä on ollut mukavaa. Samalla kuitenkin kaikki mukavakin tapahtunut tuntuu erilaiselta kuin aiempi tasainen arki ja samanlaisena toistuvat päivät. Se on ollut jotenkin raskasta kuitenkin. Se on saanut minut pohtimaan asioita enemmän, jännittämään ja stressaamaankin. Vaikka en koekaan pohtineeni tuota kaikkea uutta hereillä ollessani, jotenkin tuo kaikki tulee uniini, jotka ovat katkonaisia ja vilkkaita.

On jotenkin mielenkiintoista, miten uusia asioita on nyt sitten rynninyt samaan aikaan ihan kaikilla rintamilla; töissä, vapaa-ajalla ja ihmissuhteissa. Niin paljon kuin olen toivonutkin jotain uutta edes jollekin elämänalueelleni, niin tämä tuntuu jo melkein liiankin paljolta. Yllättävää, miten asiat voivatkin mennä. Toivottavasti jaksan sinnitellä tämän väsymyksen yli.

Olen toiveikas sen suhteen, että näistä uusista asioista edes jotkin ovat sellaisia, jotka jäävät piristämään päiviäni pidemmäksikin aikaa. Saas nähdä :)

Väsynyttä pientä ahdistusta

Posted on 10:44 PM In:
Onkohan jotain pyrkimässä pintaan, kun ahdistaa pikkaisen? En osaa ihan täysin määritellä syytä ololleni. Toki minulla on pari pientä murhetta, mutta silti tuntuu kuin jotain käsiteltävääkin olisi. No, se mitä tuleekin pitää käsitellä. Ei siinä mitään.

Ilahduttaa kyllä se, että viikonloppu on mennyt ihan kivasti. Unohdin tehdä jotain kotitöitä, mutta se on oikeastaan vain positiivista. Olen nimittäin tehnyt pelkästään asioita, joista olen nauttinut. Tuleva työviikko tuntuu ajatuksenakin uuvuttavalta, mutta tällaisen viikonlopun jälkeen jaksaa suhtautua siihenkin vähän kevyemmin.

On kyllä ristiriitainen olo; ahdistusta, toivoa, surua, iloa.... En saa olostani kiinni. Toivottavasti uni auttaa.

Harmaata ulkona.. ja sisälläkin?

Posted on 11:10 AM In: ,
Vettä sataa ja on hämärää. Kesä muuttui syksyksi niin nopeasti, että sopeutuminen on ollut vaikeaa; enää en todellakaan valita tukalasta kuumuudesta, vaan viileydestä, kosteudesta ja hämäryydestä.

Olen huomannut rakentaneeni melkoisen suojamuurin ympärilleni. En päästä ihmisiä satuttamaan itseäni, vaan minun ja ympäröivän maailman välillä on kuilu. Elän elämääni, mutta en ole osa ympäröivää todellisuutta. Suoritan arkea kuten mallikansalaisen kuuluukin, ulospäin elämäni näyttää ihan hyvältäkin, mutta elämiseltä tämä ei tunnu. Elämäni on harmaata ilman sävyjä, ilman värejä ja vivahteita. Kauneus on kadonnut, jäljellä on vain harmaa tiiliseinä.

En pidä tästä. Minua ahdistaa tämä arjen tasapaksuus, yksinäisyys ja ilojen vähyys. Kaipaan tunteita; kaipaan sitä, että voin tuntea iloa, surua, jännitystä, ihastusta, onnea, riemua... Kaipaan pakahduttavaa tunnetta, joka ottaisi minut syleilyynsä ja saisi minut hetkeksi unohtamaan arkeni.

Jotain on ilmeisesti kuitenkin menossa parempaan suuntaan, koska jossain määrin elämäni harmaus on nykyään vähemmän harmaata. Olen alkanut tuntea enemmän, olen saanut todisteita itselleni siitä, että minulla on tunteita, laidasta laitaan. Olen miettinyt, että mikä on tuonut tämän muutoksen.. ja ehkä yhtä yksittäistä syytä on vaikeaa sanoa. Se on kuitenkin selvää, että kyllästymiseni elämäni harmauteen on saanut minut vähentämään tunteideni kontrolloimista ja suojamuurini vartioimista, ja sen sijaan olen antanut tunteiden tulla ja mennä vapaammin, varsinkin surun, vihan ja katkeruuden. Olen luottanut siihen, että vähempikin määrä suojamuuria riittää; kyllä minä osaan jo joillain muillakin keinoilla suojata itseäni.

Kaipaan enemmän sosiaalista elämää, joka ehkä toisi mukanaan lisää positiivisia tunteita. Ehkä siihen on mahdollisuus tulevaisuudessa; yritän luottaa siihen, että kuljen edelleen elämässäni oikeaan suuntaan, oikeat asiat tulevat elämään oikeaan aikaan. Ei kaikkea voi saavuttaa kerralla, mutta jos nyt askel kerrallaan saavuttaa pienen pieniä asioita, niin jonain päivänä onkin saavuttanut jo aika paljon. Se on enemmän kuin jos ei saavuttaisi yhtään mitään.

Sähköpostien siivoamista

Posted on 8:16 AM In:
On aina yhtä kurjaa herätä aamulla järjettömän aikaisin - ja silti väsyneenä. Erityisen ikävää tuo on viikonloppuisin. Heräsin tänään siis joskus viiden jälkeen. Oli valoisaa ja ajatukseni singahtivat hereille liian nopeasti. Nukahtamisesta ei ollut enää toivoakaan, joten nousin ylös. Taas kerran toivon, että kunpa saisin nukuttua ENSI yönä.

Siivosin eilen erästä sähköpostilaatikkoani. Monenlaisia sähköposteja tuli vastaan, enimmäkseen merkityksettömiä, mutta jotkut postit pistivät silmään. Jo otsikon näkeminen toi mieleen kipua menneisyydestä. En toimi aina mielestäni ihan järkevästi, joten tälläkin kertaa kidutin itseäni vielä lisää lueskelemalla noita satuttavia viestejä. Mietin, että onko itseään hyvä muistuttaa joistain menneisyydessä tapahtuneista kipeistä asioista vai onko moisen tuskan lietsominen vain silkaa tyhmyyttä? En oikein tiedä, ehkä se on kumpaakin.

Joitakin ikäviä viestejä en poistanut. Minusta on niin hämmästyttävää lukea sellaisia syytöksiä, joissa minua syytetään jostain, mitä en ole tehnyt. Minusta tehdään myös syyllinen toisen ihmisen ongelmiin, vaikka olen ollut "vain" ystävä; kuunnellut toisen iloja ja suruja, vaikka omatkin murheet ovat painaneet hartioitani. Yrittänyt kömpelösti tukea, kun toinen ei ole nähnyt elämässä mitään hyvää. Myös toisen lähettämät parin rivin toiveet siitä, että toivottavasti kuolisin, ovat jotain käsittämätöntä. Missä tilanteessa voisi toivoa toisen, monivuotisen ystävän kuolemaa? Tai ihan kenen tahansa kuolemaa? Aivan kuin olisin tehnyt jotain hirvittävää... Hirvittävin rikokseni taisi lähinnä olla se, kun en suostunut laastariksi toisen erotuskaan.

Siispä säästin viestit. En sen vuoksi, että tahtoisin käyttää niitä hyväkseni toista vastaan joskus, vaan ihan vain muistuttaakseni itseäni, millaisia kummallisia asioita ihmissuhteissa voi tapahtua. Muistutukseksi myös siitä, että vaikka itse tahtoisi kaikkea hyvää, sanoisi paljon hyvää, olisi rehellinen ja luottavainen, toinen ei silti välttämättä ole tyytyväinen, koska ei saa haluamaansa. Toiselle ei riitä hyvä tahto ja keskustelemalla asioiden käsittely. On tilanteita, joita ei saa ratkottua mitenkään, koska toinen ei sitä halua. Tuo on hyvä muistaa.

Parisuhteissani on ollut paljon tietynlaisia kaavoja, joita olen toistanut suhteesta toiseen. Olen yrittänyt nyt käsitellä asioita, jotta en raahaisi niitä enää mukanani. Se on ollut vaikeaa; olen toki edennyt, mutta on vaikeaa vetää rajaa siihen, milloin asia on varmasti käsitelty ja milloin asia on vielä käytännön tasolla pahasti kesken. Tuon käytännön puolenhan tosin näkee sitten vasta seuraavassa parisuhteessa, jos sellaista tulee.

Tuo otsikko ei pidä paikkaansa: tottakai minulle tärkeillä asioilla on merkitystä! Tarkoitan otsikolla yhtä parisuhteissani ollutta ongelmaa. Aloitan sen kaavan kuvaamisen alusta.

Parisuhteen alku on yleensä juhlaa, on kivaa olla yhdessä, toista kaipaa, mahanpohjassa kutisee ja pää on täynnä ihania yhteisiä suunnitelmia. Molemmat osapuolet joustavat yhteisen hyvän vuoksi, ja tulevaisuus näyttää valoisalta. Mies näyttää siltä, että minun asiani kiinnostavat häntä, hän kannustaa minua tekemään ja harrastamaan. Toiveitani kuunnellaan ja olo tuntuu tasapainoiselta. Näyttää siltä, että miehellä ja minulla on paljon yhteistä.

Sitten koittaa arki. Parisuhde muuttuu huomattavasti. Enää minun kummalliset asiani eivät kiinnostakaan; mies hymähtelee sohvan pohjalta (joka on muodostunut mielenkiintoisimmaksi harrasteeksi) tekemisilleni, toiveilleni ja asioille, jotka ovat minulle tärkeitä. Miehen ajatuksissa parisuhteen eteen ei tarvitse enää tehdä mitään; parisuhde on jo saavutettu ja kodinhoitopalvelua ja seksiä on tarjolla.

Erityisen pahalta tuntuu se, että minun sanomisillani ei ole tuossa vaiheessa enää väliä. Saan toivoa ja haluta melkein mitä tahansa, mutta se on minun asiani. Voin harrastaa ja tehdä, mutta enimmäkseen yksin. Voin yrittää aloittaa keskusteluja, mutta ne eivät ole enää kiinnostavia. Mies suuntaa tarmonsa omiin kiinnostuksen kohteisiinsa, jotka yllätyksekseni osoittautuvat täysin erilaisiksi kuin mitä alussa annettiin ymmärtää. Tunnen oloni huijatuksi. Eihän tämän näin pitänyt mennä.

Lopuksi tunnen suhteessa suurta yksinäisyyttä ja alan hiljalleen irrottautua miehestä, jota en enää tunne. Tunnen suurta surua siitä, että minulla ei olekaan mitään merkitystä, olin vain sopivasti saatavilla oleva nainen, joka täyttää miehen elämässä olevat puuttuvat kohdat. En olekaan kumppani vaan jotain muuta, mitä en halua olla. Minä muutun tyhjäksi, koska minä en saa suhteelta enää mitään, mitä siltä tarvitsisin. Poistun.

Tämän kaavan toistuminen pelottaa minua. Näiden kokemusten jälkeen ja tämän ikäisenä ei oikeasti enää haluaisi törmätä mieheen, joka valehtelee minulle suhteen alussa, jotta alkaisin suhteeseen. Sitten todellisuus on kuitenkin ihan muuta, mikä heikentää uskoani siihen, että olen hyvä ja mielenkiintoinen ihminen. Tuo kierre tekee pahaa minulle.

Minusta tuntuu kaikkien kokemusteni jälkeen, että oikean Kumppanin löytäminen on aivan äärimmäisen vaikeaa. Siihen tarvitaan todella paljon hyvää tuuria.

Sekalaista viikonloppupohdintaa

Posted on 6:07 PM In:
Viikonloppu on mennyt ihan ok. Ei valittamista, periaatteessa. Olen ollut lähinnä kotona ja siivonnut. Olen tyytyväinen siihen, mitä olen kotona tehnyt, koti oikein hohtaa puhtauttaan. Lisäksi ostin muutaman ihan hyödyllisen tavaran tänään.

Palovaroitin on kai pakollinen, joten nyt sitten tässäkin taloudessa on sellainen. Tosin sen käyttöohjeissa lukee, että sitä ei saa asentaa seinälle. En ymmärrä. Onko siitä jotain vahinkoa? Ymmärrän kyllä sen, että katossa sen pitää olla, jotta se olisi tosiaan hyödyllinen. En vain pysty asentamaan sitä kattoon, joten on tyydyttävä siihen, että se on seinällä katonrajassa. Kiellettyä toki, mutta jos jotain häiritsee, sopii tulla porakoneen kanssa asentamaan se kattoon.

Syksy on hönkäillyt nyt niin vahvasti viileää ilmaa, että sen tulo on tosiasia. Johtuukohan siitä, että minulla on ollut jokin vimma laittaa kotia kuntoon, hankkia erilaista rompetta yms. Onkohan se jotain varautumista talveen? Kyllähän talven tulo tekee minut levottomaksi; useinhan talvi on ollut minulle raskasta aikaa. Oikeastaan vuosi vuodelta talvi on ollut vaikeampi. Ehkä syynä on ollut masennuksen hidas paheneminen, yksinäisyyden paheneminen, mukavien tekemisten puute...

Tänäänkin minua on masentanut aika paljon. Minulla on muutama kiva asia tiedossa lähikuukausina, joita odotan, mutta ne ovat sellaisia yksittäisiä pieniä juttuja, ja mikään niistä ei tarjoa lohtua yksinäisyyteen. Pelkään valtavasti, että tuleva talvi on yksinäisin tähän mennessä.

Taas olen kirjoittelussani päätynyt yksinäisyyteen... Se on ollut niin paljon mielessäni viime aikoina. Se kietoutuu talven kanssa yhteen minua vastaan olevaksi olennoksi, joka haluaa imeä elämänvoiman minusta. Minua pelottaa niin paljon, pakko siitä on kirjoittaa, koska se on osa jokapäiväistä elämääni.

Nyt siis päädyin siivouksesta palovaroittimen kautta yksinäisyyteen. Mieli on liian täynnä pelkoja, arkea, yksinäisyyttä, masennusta, että tekisi hyvää tuulettaa sitä jollain ihan toisenlaisella asialla. En vain tiedä, mitä se voisi olla. Tämä elämä tuntuu tarjoavan vain aika samantyyppisiä asioita.

Itseään pitäisi kohdella hyvin...

Posted on 7:41 PM In:
...siispä hemmottelin tänään itseäni. Menin töiden jälkeen kaupungille, kävelin siellä hetken ihmisiä katsellen ja suuntasin erääseen ravintolaan. Aurinko paistoi ihanasti lämmittäen, ikään kuin hetki olisi ollut kesän hyvästit.

Tilasin itselleni salaatin ja lasillisen viiniä. Molemmat olivat erinomaisen hyviä, söin hitaasti nautiskellen ja samalla ikkunasta ulos katsellen. (Toki huomasin olevani ainoa yksin oleva, mutta en antanut sen painaa mielialaa alas.)

Herkullisen ateriani jälkeen suuntasin kiertelemään kaupoissa. Ostin sen, mitä olin aikonutkin ja lisäksi hiplailin kaikkia ihania vaatteita, joita en kuitenkaan edes aikonut ostaa. Jonkin ajan päästä menin tunnelmalliseen kahvilaan ja tilasin ison kaakaon. Lehteä lueskellen nautiskelin sen hitaasti ja hartaasti.

Kaakaon jälkeen kävin vielä parissa kaupassa peilailemassa itseäni hassujen vaatteiden kanssa. Oli oikein hauskaa, vaikka en ostanutkaan mitään.

Minä onnistuin tarjoamaan itselleni ihan kivan ja rentouttavan illan. Kotiin kävellessäni hymyilin auringon lämmittäessä kasvojani.

Yksinäisyydestä...

Posted on 10:54 AM In:
Olen hyvin paljon miettinyt yksinäisyyttä. Onko se sellainen tila, johon ihminen päätyy, jos hän on sosiaalisesti viallinen? Jos itseäni ajattelen, niin minulla on ollut vaikeuksia pitää yllä sosiaalisia suhteita, eli sosiaalisissa taidoissani on vikaa. Se yhdistettynä joihinkin ikäviin tapahtumiin on johtanut yksinäisyyteeni. Tuo 'yksinäistyminen' oli sellainen prosessi, että en edes huomannut, kun se tapahtui. Olen useimmiten ollut jossain määrin yksinäinen, mutta tuon tilanteen paheneminen yksinäisyyteen asti tuli minulle yllätyksenä, kaikesta huolimatta.

Päätyminen yksinäisyyteen tuo ainakin minulla huonommuuden tunteen, jossa on toki jotain perääkin, koska sosiaalisissa taidoissa on vikaa. Yksinäisyys on kuin suo; siihen jos uppoaa, niin irtoaminen ei tapahdu hetkessä. Siitä pitää tarpoa pitkä ja raskas taival pois. Usein pahimmassa suonsilmäkkeessä ollessa apu olisi tarpeen, mutta sitä yksinäinen ei useinkaan saa, jolloin yksinäisyys voi muuttua jatkuvaksi kierteeksi.

Sitten, jos yksinäinen yrittää "muuttua" sosiaalisemmaksi ja alkaa etsiä ihmisiä, sekään ei onnistu helposti. Sosiaaliset taidot (siis ne heikot) ovat ruosteessa, ihmisten tapaaminen tuntuu oudolta eikä aina edes niin hyvältä. Lisäksi kuka jaksaa tavata ihmistä, jolla on vaikeuksia olla seurassa? Toki sitten, jos jonkin ihmeen kautta ihmisiä onnistuu tapaamaan useamminkin, kynnys voi madaltua ja yksinäisyys voi lieventyä, sosiaaliset taidot kohentua, itsetunto parantua jne.

Yksinäisyys on kuin sairaus, joka on kärsittävä. Siitä voi parantua, mutta yhtälailla voi olla parantumatta. Omasta kokemuksesta voisin sanoa, että tuo on sairaus, joka vallitessaan silloin, kun henkilö itse ei sitä halua, tuppaa pahenemaan. Siitä tulee kierre, joka vie koko ajan enemmän ja enemmän alaspäin. Se tuo lisäoireinaan muita mielenterveyden ongelmia ja mahdollisesti myös fyysisiä vaivoja.

Olen yrittänyt jossain pienessä määrin löytää lääkettä yksinäisyyteen, mutta en ole sitä löytänyt. En tiedä, mikä saisi tuon negatiivisen yksinäisyyden kierteen ja sairastumisen katkeamaan. Toisaalta se, että edes yrittää jotain, auttaa pitämään jonkinlaisesta elämästä kiinni.

Ei oma tilanteeni ole ainakaan tällä hetkellä kovin paha. Haluan sentään vielä tavata ihmisiä, minulla on asioita, joiden tekeminen on kivaa ja elämä on noin päällisin puolin järjestyksessä. Silti haluaisin parantua yksinäisyydestä. Miksi sen taipaleen täytyykin olla niin vaikea ja raskas (ja mahdotonko)?

Vastoinkäymisiä

Posted on 7:24 PM In:
Viime viikkojen aikana on sattunut monia vastoinkäymisiä. Tänään tuli taas yksi "isku". Tuntuu kuin pöydälläni olisi pino vastoinkäymisiä, joka vain kasvaa ja kasvaa, ja kohta pöydän tila ei enää edes riitä... eikä riitä minun voimanikaan.

Olo on ollut melko turta nyt, kun olen tajunnut, miten paljon vastoinkäymisiä on ollutkin. Ne on pieniä asioita (eli kukaan ei ole kuollut tms.), mutta silti ne vievät voimia. En edellisestä ehdi edes toipua, kun jotain uutta pientä maailmaani järisyttävää tapahtuu.

Välillä tuntuu, että en jaksaisi jaksaa näitä kaikkia pieniä asioita. En tosiaankaan ole vielä toipunut masennuksesta, joten en todellakaan kaipaisi tällaisia tapahtumia, jotka sysäävät minua lähemmäs lamaannuttavaa murhetta. Olen päättänyt jaksaa elää "normaalia" arkea, mutta välillä pelottaa, että miten ihmeessä jaksan... Olen hyvä pitämään päätöksistäni kiinni, mutta ei vahva luonteenlujuus välttämättä kaikkeen auta.

Vuf vuf, räyh räyh...

Posted on 12:43 PM In:
kuuluu siis yläkerrasta. Naapuri on hankkinut koiran, "kiva". Valvoinkin tuossa yhtenä yönä muutaman tunnin kuunnellen louskutusta ja katsellen elokuvaa, kun omistaja oli todennäköisesti kosteaa iltaa viettämässä. Minä olisin halunnut nukkua. En ole koskaan valittanut naapureistani, vaikka aihettakin olisi ollut, mutta nyt mieleeni tulee, että en ihan oikeasti jaksaisi enkä haluaisi viikonloppuöisin kuunnella koiran räyhäämistä. Parempi kai ottaa selville koiran tarkka osoite ja kävellä isännöitsijän juttusille. Jotenkin en kyllä usko, että valittamisesta on juurikaan hyötyä.

Iltaisin alkaa jo selvästi hämärtää. Tarvitsee laittaa valot päälle, jotta näkee. Syksy on tuloillaan, halusin sitä tai en. Pidän syksystä, mutta en siitä, mitä sen jälkeen seuraa. Talvi on kylmä, pimeä ja karu. Se eristää ihmiset koteihinsa, ja tunnen silloin enemmän yksinäisyyttä kuin kesällä.

Olo on ollut aika vaihteleva. Toisaalta olen tehnyt ihan mukavia asioita ja ottanut aika rennosti, toisaalta olen tuntenut yksinäisyyttä. Siitä on taas tovi, kun olen ollut hyvässä seurassa. Kaupungilla kävellessänikin tunsin yksinäisyyteni: liian kauan vain omaa seuraa "nauttineena" jotenkin vieraantuu. Tuntuu oudolta, kun yhtäkkiä onkin paljon ihmisiä ympärillä. Silloin kaipaa näkevänsä tutut kasvot, hymyn ja kuulevansa ystävällisiä sanoja. Kaipaa kuulla, mitä jonkun toisen elämässä tapahtuu.

Näiden yksinäisten päivien myötä olen alkanut taas pelätä, että en enää löydäkään muita ihmisiä. Tunnen olevani niin eristyksissä, että miten voisi edes olla mahdollista, että kohtaisin jonkun ystävällisen ihmisen? Mistä tuo ihminen tupsahtaisi eteeni? Pystyisinkö itse olemaan ystävä toiselle?

Pelkään yksinäisyyttä. Se on mörkö minulle. Se vaanii minua, haluaa omakseen. En tiedä, miten saisin sen pois elämästäni.

Olen nyt lueskellut paljon, minun tapaani useampi kirja lojuu keskeneräisenä yöpöydälläni. Sain luettua loppuun kirjan "Rachelin loma" (Marian Keyes). Tuo kirja taitaa mennä kyllä ihan täysin hömppäosastolle, mutta se olikin juuri nyt oiva keino nollata aivoja. Kirja ei kuitenkaan osoittautunut ihan niin hömpäksi kuin pelkäsin; esimerkiksi romantiikkaa ei ollut kovinkaan paljon. Kirja kertoo Rachelista, joka mielestään elää hienoa ja vauhdikasta elämää, jota sopivasti höystetään huumeilla, lääkkeillä ja alkoholilla. Yliannostuskin on vain pieni virhearvio. Toiset näkevät vain asian toisin; heidän mielestään Rachelilla on huumeongelma. Siitä Rachel sitten päätyy muiden painostuksesta vieroitusklinikalle hoitoon. Se ei Rachelia haittaa, koska klinikalla hoidetaan myös kuuluisuuksia, kyllähän hän sinne mielellään menee julkkiksia tapaamaan. Hänellä itselläänhän ei mitään ongelmia olekaan.

Kirja on kirjoitettu hauskasti vakavasta aiheesta. Mielenkiintoista on päähenkilön kehittyminen kirjan aikana sekä se, miten riippuvuutta hoidetaan. Kirja oli yllättävän viihdyttävä, mutta myös ajatuksia herättävä, joten sikäli suosittelen.

Mies, joka haluaa hallita

Posted on 8:23 PM In: , ,
Sade ropisee lohdullisesti. Aurinko on pysytellyt piilossa tänään, joten en ole ollut niin kuumissani kuin yleensä. Silti asuntoni on tosi kuuma. En kuitenkaan odota talvea, koska siinä vuodenajassa ei ole montaa hyvää asiaa.

Olen ollut taas valtavan iloinen siitä, että olen aikanaan päässyt eroon eräästä hankalasta ihmisestä. Hän on mies, mutta hän oli aina "vain" ystäväni... tai no, "ystäväni", koska hänen ystävyydessään ei ollut juuri mitään pyyteetöntä, hän halusi koko ajan muutakin (eli seksiä). Hän oli elämässäni näitä ihmisiä, jotka vievät energiaa. Hän rasitti minua enemmän kuin toi iloa. Minulla vain oli niin vähän ystäviä, että tyydyin siihen, mitä oli tarjolla.

Yksi asia, joka tässä miehessä ärsytti oli hänen dominoiva luonteensa. Hän halusi pitää ohjakset käsissään koko ajan, määritellä suhteemme ja ohjata sen kulkua. Huomasin, mitä oli tapahtumassa, joten pidin pääni itselleni tärkeissä asioissa. Joissain asioissa sitten joustin, mikä todennäköisesti vain kannusti miestä siinä, että hän halusi hallita minua.

On suunnattoman rasittavaa, jos aikuinen ihminen yrittää olla kuin vanhempi lasta kohtaan toiselle aikuiselle. Tämäkin mies halusi jatkuvasti ohjata ja opettaa minua. Hän esitti tosi tietäväistä ja oli tarjoamassa apuaan useinkin (tosin vain niissä tilanteissa, joissa hän koki itse hyötyvänsä). Hän kehui ulkonäköäni, mutta ei juurikaan luonnettani ja taitojani. Hän sai minut tuntemaan helposti heikoksi ja apua tarvitsevaksi, mutta ymmärsin ja näin, mitä hän teki, joten en taipunut heikon naisen osaan. Olin ylpeä siitä, että olin jo silloin oppinut jotain, mikä esti sen, että tämä mies ei päässyt henkisesti kiduttamaan minua.

Voimia tuo tahtojen taistelu vei, ja se päätyikin sitten siihen, että kertoessani rehellisen mielipiteen eräästä tärkeästä asiasta, hän veti isohkon palkokasvin nenäänsä ja laittoi välit täydellisesti poikki. Se tosin taisi olla enemmän minun onneni kuin hänen, ja olenkin nyt tosi iloinen, että tuo energiasyöppö poistui elämästäni. Hän "kiusaa" nyt uutta naista, jonka löysi netin kautta. Voin todellakin sanoa, että nainen ei ole löytänyt helmeä. Mies tavallaan vain käyttää naista hyväkseen saadakseen tietyt jutut... vaikka mitäpä se minulle enää kuuluu.

Silti mietin tätä tapausta ajoittain ja käsittelen sitä mielessäni. Tästä voisin kirjoittaa paljonkin, koska tämä "ystävyyssuhde" opetti minulle valtavasti. Se oli hyvä ihmissuhdekoulu, mutta ikävä kyllä se teki minusta myös aremman, ja minun on myös hyvin vaikeaa luottaa ihmisiin nykyään.

Mikä voi tehdä ihmisestä noin ilkeän, että keinoja kaihtamatta käyttää (tai yrittää käyttää) toista hyväkseen?

Kiitos!

Posted on 1:54 PM In:
Kiitos ja kumarrus Mairelle 'Rockin' Girl Blogger' huomionosoituksesta! Se lämmittää mieltä. Suon tuon huomionosoituksen mielelläni myös lukijoilleni, olkaa hyvä!

Kirjallisuutta - Veronika

Posted on 9:22 PM In:
Luin loppuun kirjan "Veronika päättää kuolla" (Paulo Coelho). Kirja oli mukava luettava, aika ohut, mutta kivasti kirjoitettu tarina. Kirjoitin jo aiemmin, että kirjan alku kolahti minulle siksi, koska Veronikan ongelma kirjan alussa on sama kuin itselläni: päivät toistuvat liian samanlaisina, jolloin tulee tunne, että elämässä on kaikki jo näetty ja koettu.

Kirjassa kuitenkin Veronika löytää keinon rikkoa samanlaisina toistuvat päivät. Hän oivaltaa valitsevansa elämän joka päivä, ja että vain hän itse voi muuttaa elämänsä siten, että hän elää omaa elämäänsä eikä jonkun toisen hänelle kirjoittamaa elämää.

Yritän opetella ihan samaa asiaa kuin Veronika. Ympäröivä maailma ikään kuin painostaa minua koko ajan tietynlaiseen elämään, jolloin hämärtyy se, mitä itse oikeasti haluan. En halua kaavamaisesti toistaa sitä, mitä "pitää" toistaa. Haluan valita ihan itse joka päivä sen, mihin suuntaan elämäni kulkee. Haluan itse kirjoittaa elämäni oman näköisekseni ja itse tehdä itseni onnelliseksi.

Kuulostaa hienolta. Mitenhän on toteutuksen laita?

Haaveiluja

Posted on 8:14 PM In:
Olen viime päivät pyöritellyt joitain haaveitani mielessäni. Haaveilen tekeväni tiettyjä asioita elämässäni lähiaikoina tai seuraavien vuosien aikana, mutta en voi olla pohtimatta sitä, onko nämä haaveet todellakin sitä, mikä on minulle hyväksi. Tuntuu, että välillä en tiedä sitä. Olen edelleen hukassa elämässäni, vaikka jotain palikoita onkin loksahtanut paikoilleen. Ehkä haaveiden toteuttaminen antaa jotain suuntaa siitä, onko niiden tie oikea minulle.

Välillä minulla on hyviä päiviä ja välillä huonoja. Tosi huonoja päiviä ei ole ollut pitkään aikaan, mikä kai kertoo, että parempaan suuntaan ollaan menossa. Nuo haaveet saavat minut toivomaan parempaa tulevaisuutta. Ne nostavat pintaan toiveikkuuden, jota en ole tuntenut pitkään aikaan. Toivon, että en romahda pilvilinnoista.

Tämä kuumuus vie kaiken puhdin minusta. En jaksaisi sitä enää. Hiki valuu ja mitään en jaksa tehdä. Viilennyskeinoja ei oikein ole. Kesä on ihanaa aikaa, mutta...

Eilen illalla Nukkumatin visiittiä odotellessa mietin, että mistä tietynlainen tuntemani "vihamielisyys" kumpuaa (en ole varma, kuvaako tuo sana sitä tunnetta parhaiten - todennäköisesti ei). Se on selvää, että osittain se liittyy erinäisiin menneisyyden kokemuksiin, mutta kuinka suuressa määrin, sitä en osaa sanoa.

En pidä tuosta "vihaisuuden" (ärtymyksen, katkeruuden, pelon tms.) tunteesta. Se on heikkous minussa ja en uskalla kohdata sitä. Siitä tosin tiedän, että minun täytyy kohdata se, jotta pääsen eteenpäin ja pääsen eroon noista ikävistä tunteista.

Minulla on siis monia asioita, joita kohdatessani reagoin negatiivisesti. Ne ovat asioita, joita pelkään, toivon (mutta en koe saavani), en halua missään nimessä saada tai en vain ymmärrä niitä. En tiedä, miten voisin oppia reagoimaan vähemmän pelolla ja vihaisuudella, mutta kai tämä asian varovainen tunnustaminen on se ensimmäinen askel.

Sitten ihan muun asian ihmettelyä: En ihan ymmärrä, miksi kierrättäminen on joillekin ihan suunnattoman vaikeaa. Luulisi, että jos sen päälle ei ymmärrä mitään, sitä ei sitten suotta edes yrittäisi sählätä muiden harmiksi. Mutta ei: on ihan pakko tunkea mitä sattuu jätettä mihin tahansa laatikkoon. Varsinkin muovipussit tuntuvat olevan sellaista jätettä, joka käy joka laatikkoon, aivan kuin ihmiset kuvittelisivat jonkun kaatopaikoilla erottelevan jätteet muovipussien sisältä oikeaan paikkaan. Vai kuvittelevatkohan ihmiset tosissaan, että muovipussiin kääritty saunavasta on biojätettä? (Sisältöhän on, muovipussi ei, joten kokonaisuus ei ole biojätettä.) Vai onkohan kyse jotenkin siitä, että enää ei ymmärretä, mikä maatuu ja mikä ei?!

Lukkoja ja unelmia

Posted on 2:24 PM In:
Olen ollut viime päivät väsynyt. Pää on myös mennyt jotenkin lukkoon; en saa kirjoitettua mitään, lukemiseen on vaikea keskittyä ja elämä koostuu turvallisista rutiineista. Kuumuus ja väsymys vaikuttavat varmasti osaltaan, mutta jotenkin pitäisi saada repäistyä itsensä irti tästä turtuneesta olotilasta, jonka tiedän vievän mielialaani alaspäin jatkuessaan liian pitkään.

Jotain hyvääkin kuitenkin: olen toteuttamassa yhtä 'unelmaani'; asiaa, josta olen haaveillut ala-asteikäisestä lähtien, mutta jostain syystä en ole sitä aiemmin kokeillut. Nyt laitoin vähän rahaa likoon ja katson, mitä tapahtuu. Toivottavasti löydän tämän myötä uutta iloa elämääni. Kirjoitan aiheesta myöhemmin varmasti lisää, kunhan näen, miten 'projektini' ensiaskeleet etenevät.

Olen miettinyt, että ehkä yksi keino selvitä masennuksen suosta voisi olla tosiaan kokeilla niitä asioita, joista on 'aina' haaveillut, jos se vain taloudellisten yms. syiden puolesta on mahdollista. Minulla on nyt mahdollisuudet kokeilla ainakin jotain, joten sen aion tehdä. Ehkä jostain asiasta saan iloa pitkäksikin aikaa, mutta jos en, niin ei se ole vakavaa: olenpahan ainakin kokeillut eikä asiasta tarvitse enää haaveilla.

Olen lisäksi ajatellut listata asioita, joita haluan tavoitella elämässäni. Jos se, että näen päivittäin minulle tärkeät asiat listattuna jossain, auttaa minua suunnistamaan niitä kohti, niin aion sitä kyllä kokeilla. On raskasta olla eksyksissä oman elämänsä kanssa, ja muistini ei ole niin hyvä, että joka päivä muistaisin, mitä haluan tavoitella.

Parisuhdepohdintaa

Posted on 6:52 PM In:
Minä en ole vielä valmis parisuhteeseen. Olen tullut tähän tulokseen jo monta monta kertaa. Joskus asia surettaa, mutta silloin yritän ajatella parisuhteilun raskautta (minulle, tällä hetkellä) ja yksin olemisen hyviä puolia. Molempia löytyy ihan riittävästi.

Koen olevani rikki enkä halua paikata rikkinäisyyttäni miehellä. Olen nyt hiljalleen alkanut nähdä, mitä parisuhteen pilaavaa kaavaa olen noudattanut aiemmissa suhteissani; minun täytyy todellakin käsitellä tuo asia, korjata itseni ennen kuin voin edes ajatella parisuhdetta itseni kohdalla. Asioiden ymmärtäminen tuntuu mukavalta, mutta toisaalta myös raskaalta, koska tajuan, että toipumiseen menee pitkä aika.

Yksi ongelmakohta suhteissani on ollut erityisesti suhteiden alussa se, että annan itsestäni erilaista kuvaa ulkonäköni perusteella kuin millainen "oikeasti" olen. Tuo ongelma ilmenee siten, että mies kuvittelee minun olevan ulkonäköni ja käytökseni perusteella tietynlainen. Lisäksi käyttäydyn alkuun siten, että suojelen itseäni vahvasti, mikä 'peittää' todellisen persoonani (eli annan väärää kuvaa itsestäni). Minun on myös vaikea tuoda itseäni esille, koska pelkään hylätyksi tulemista. Olen ehkä siis hieman epäaito, vaikka en tarkoitakaan sitä. Tuo käytösmalli vain taitaa olla niin syvällä itsessäni, että sen muuttaminen on vaikeaa.

Toinen ongelmani parisuhteissa on miesten valinta. Minulla on ollut aiemmin (toivottavasti ei enää!) heikko itsetunto, joten olen ollut imarreltu miesten huomiosta ja siten valinnut miehiä väärin perustein. Olen nähnyt muka riittävästi yhteisiä piirteitä, jolloin olen sulkenut silmäni varoitusmerkeiltä.

Kolmas ongelmani on ollut se, että en ole edes tiennyt, millaisen parisuhteen haluan. Olen kyllä kuvitellut tietäväni, mitkä asiat ovat tärkeitä, mutta käytäntö on opettanut toista. Sillä todellakin on merkitystä, että molemmat haluavat toteuttaa parisuhdetta suunnilleen samalla tavalla. Ei todellakaan ole olemassa yhtä suurta "the" parisuhdetta, vaan jokainen parisuhde on erilainen. Olen siis ehkä yrittänyt toteuttaa ihan vääränlaista parisuhdetta.

Noita ongelmakohtia voi olla enemmänkin, mutta tuossa on kolme selkeintä. Nyt minun pitää vain jatkaa toipumistani ja itseni löytämistä. Ehkä jonain päivänä kykenen omana itsenäni suhteeseen, joka on minun ja minulle sopivan kumppanini yhdessä luoma.

Liikaa asiaa ja 3 kehityskohdetta

Posted on 12:20 PM
Mielessäni pyörii liikaa ajatuksia. Niitä pulpahtelee mieleen vähän väliä, tartun joihinkin ja haluaisin kirjoittaa niistä, mutta hetki ei ole hyvä, en ole koneen äärellä tai en muuten jaksa. Sitten, kun istuudun koneen ääreen, olen liian ähkyssä kaikista asioista, joista olisi tarve kirjoittaa. Ajatukset menee mössöksi, ja yksinäisistä asiosta en saa otetta.

Minulla on tosi usein kiireen tunne. Tuntuu siltä, että pitää koko ajan katsella kelloa, jotta ehtisi tekemään kaiken, mitä pitää. En osaa istua alas ja vain nauttia ajan (usein liian nopeasta) kulusta. Tuntuu, että aika ei riitä mihinkään, vaikka kuinka yrittäisin suorittaa tätä elämää.

Niinpä, minä suoritan. Tästäkin riittäisi pohdittavaa loputtomiin.

Sitten ihan toista asiaa: Tartuin lukemassani kirjassa kolmeen kohtaan, joissa minun pitäisi ehdottomasti kehittyä:
- puhuminen (eli sanoa myös vastaan ihmisille, tuoda itseni esille)
- ilmaista tunteitani (eli ilmaista myös negatiivisia tunteita, vaikka vastaanotto olisi mikä)
- ottaa tilaa, pitää rajoistani kiinni (eli ottaa omaa aikaa levolle, kun siltä tuntuu, pitää kiinni omista tärkeistä jutuista eikä joustaa liikaa)

Kaikki nuo näyttää jo ajatuksenakin uuvuttavilta, koska tiedän, että tuolle tielle pääseminen on minulle vaikeaa. No, tuossa nuo asiat on kuitenkin listattuna, ja nyt täytyisi lähteä pontevammin niitä toteuttamaan. Askel kerrallaan, vakaasti tavoite mielessäni.

Kai tämä tästä.

Aloitin lukemaan kirjaa "Veronika päättää kuolla" (Paulo Coelho). Kirja kertoo juuri tuosta, mikä tuo nimikin on, eli päähenkilö päättää kuolla.

Olen lukenut vasta ihan vähän alusta, ja jo nyt mieleeni nousi ajatuksia. Tuo kirja näyttää jo alkutekstien perusteella olevan todella ajatuksia herättävä, juuri sellainen, joka nostaa pintaan monenlaisia asioita. Mielenkiinnolla odotan, mitä tuleman pitää.

Kirjan Veronika päättää kuolla, koska kaikki hänen elämässään on samanlaista (tämä on yksi syy). Päivät toistuvat vain samankaltaisina, ja jossain vaiheessa vanheneminen vain lisää kärsimyksiä, miksi siis jatkaa.

Miten monta kertaa olen itsekin blogissani jaaritellut siitä, että kuinka päiväni toistuvat samanlaisina ja kuinka en jaksa sitä. Joten lienee sanomattakin selvää, että kirjan alku kolahti. Näin masentuneena huomasin vain nyökytteleväni Veronikan syille tappaa itsensä; noinhan olen itsekin joskus ajatellut, olen ajatellut, että tällainen tyhjänpäiväinen, samanlaisena päivästä toiseen toistuva elämä ei ole tarpeeksi mielenkiintoinen, jotta elämä olisi elämisen arvoista. "Kaiken on jo nähnyt."

Sikäli oli raskasta oivaltaa, että tällainenkin elämä on ihan oma valinta. Valitsen joka päivä ne turvalliset rutiinit, joita toistan päivästä toiseen. En valitse juuri mitään sellaista tekemistä, joka toisi vaihtelua, vaan sen sijaan valitan tylsyydestä.

Koen, että minulla ei ole vaihtoehtoja valita toisin. Jotenkin tuntuu, että olen väärässä. Kai useimmiten voi valita? En tiedä, mutta nyt tuntuu kyllä tosi oudolta... Tiedän tosin sen, että räväköiden valintojen teko vaatii suunnattomasti rohkeutta, ja sitä on vaikea löytää, jos ei ole edes ihan varma siitä, mitä elämältään haluaa.

Oivaltaminen on kivaa, mutta siitä on valtavan pitkä matka käytännön toimiin. Ehkä sitten joskus... kun löydän sen elämäni kartan ja kompassin joskus.

Unia ja kilpailuja

Posted on 10:55 AM In:
Olen nyt nukkunut kaksi yötä vähän heikommin. On ollut vaikea saada unen päästä kiinni ja sitten, kun olen joskus puolen yön aikaan vihdoin nukahtanut, niin olen herännyt jo seitsemältä. Kuka nyt viikonloppuna seitsemältä ylös nousee, joten olen torkahtanut vielä pariksi tunniksi... ja se on ollut molempina aamuina virhe.

Olen nukkunut ne pari tuntia levottomasti ja unia nähden. Herännyt tokkurassa, pää raskaana. Molempina öinä olen kilpaillut jonkun (tuntemattoman) henkilön kanssa. Viime yönä olin matkalla ja kilpailimme, kumpi ehtii ensin lentokentälle. Jostain syystä minulle oli valtavan tärkeää voittaa. Kilpailu ahdisti, mutta pinnistelin ja pinnistelin loputtomalta tuntuvan ajan. Onneksi sitten heräsin, en olisi enää jaksanut juosta katuja ja stressata.

Edellisenä yönä oli samanlainen kilpailutilanne, mutta unen aihepiiri oli erilainen. En muista sitä enää, muistan vain pakon voittaa ja ahdistuksen. Eilen aamulla oli vielä kurjempi olo kuin tänään. Ajatukset oli ihan jumissa ja päässä tosi raskas olo. Ei kai ihmekään sen jälkeen, kun on pari tuntia ollut kisaamassa.

En ymmärrä, mistä nuo kilpailuaiheiset unet kumpuavat. Kenen kanssa haluaisin kilpailla? Itseni? Mistä moinen pakko kilpailla? Mistä ahdistus? En ymmärrä. Jotain pieniä rippeitä unissani on aiheista, joita olen viime päivinä miettinyt, mutta mitään kilpailemiseen liittyvää en muista aikoihin ajatelleeni.

Onkohan minulla jokin tarve näyttää, että olen hyvä? Ehkä, kuuluuhan masennukseen tunne siitä, että ei ole hyvä, ei ole onnistunut elämässään. Ehkä sitten unissani yritän pinnistää ja olla ykkönen, edes jossain hyvä. Ehkä. En tiedä. Ahdistavaa kuitenkin.

Tahtoo tietää!

Posted on 10:29 PM In:
Tuntuu, että päivät seuraavat toisiaan niin samankaltaisina, että ne puuroutuvat tasaiseksi mössöksi. Samat asiat toistuvat uudelleen ja uudelleen. Tämän mössön ulkopuolella välkkyy kuin tähtinä mielenkiintoisia asioita, joita voisi tehdä. En kuitenkaan ylety... kurkotan, mutta en saa otetta yhdestäkään sakarasta.

Voisin aloittaa uuden harrastuksen, voisin opiskella, vaihtaa töitä, matkustaa... Mahdollisuuksia on vaikka kuinka paljon, mutta en tiedä, mitä tehdä. En tiedä, mitä haluan tehdä elämälläni. Olen miettinyt ja miettinyt, mutta en todellakaan tiedä. Siispä katselen tätä tavallista arkimössöä.

Voisin tietysti alkaa miettiä, että mitä en ainakaan halua tehdä, ja rajata kiinnostuksen kohteita sen mukaan. Sitten tietysti täytyy ottaa huomioon oma osaaminen ja kyvyt. Lopuksi vielä pitää muistaa masennus... vaikka haluaisinkin tehdä kaikenlaista juuri nyt, niin tosiasia on se, että en jaksa. Mitenhän senkin muistaminen on joskus suuressa suunnitteluinnossa niin vaikea muistaa.

Toisaalta, miksi minun pitäisi muuttaa elämääni mitenkään juuri nyt? Eikö pitäisi ensin toipua masennuksesta ja sitten vasta ottaa varovasti jotain uutta elämään? En tiedä vastausta tuohonkaan. Jotenkin tuntuu, että jokin uusi asia voisi sinällään piristää ja auttaa toipumisessa. Toisaalta se voisi myös uuvuttaa... mistä johtuen ainakin opiskelu ja työn vaihtaminen ovat poissuljettuja juuri nyt. Vaikeaa.

Miksi en voisi tietää, mitä haluan tehdä elämälläni? Miksi en pysty näkemään jotain kivaa tavoitetta kaukaisuudessa ja osata suunnistaa sitä kohti? Miksi olen hukannut sekä kartan että kompassin?

Tahtoo tietää!

Aurinkoa ja päätöksen tekemisen vaikeutta

Posted on 4:12 PM In:
Aurinko tuli sitten tervehtimään, kun pyysin (niin, minustahan se kiinni on). Mukavaa. Kävin heti aamusella lenkillä ja tuntui ihanalta, kun auringon lämpö kosketti ihoani ilman viileydestä huolimatta. Piristyin heti huomattavasti. Nyt kun on viikonloppuna aikaa, pitääkin nauttia tuosta valoa ja lämpöä tuovasta ihanuudesta.

Minun pitäisi päättää yksi asia. En nyt tässä ala selittämään tuota asiaa, mutta taas minussa näkyy hyvin se, että en kerta kaikkiaan osaa päättää. Päätösten tekeminen on aina ollut minulle vaikeaa, mutta varsinkin näin masentuneena se on melkein mahdotonta.

Tuohon päätökseen liittyy vielä muita ihmisiä, mikä tekee asiasta monin verroin haastavampaa. Yritän punnita hyviä ja huonoja puolia sekä yritän kuunnella itseäni ja tunteitani. Vaikka kuinka kuuntelen, niin en kuitenkaan vastausta kuule. En tiedä, mitä haluaisin tehdä asian suhteen, tuntuu, että en tunne mitään ja järkisyistäkään ei ole apua tässä.

Kyseessä ei ole edes mikään elämää suurempi asia, mutta silti tunnun odottavan jotain pientä ihmettä, joka ratkaisisi asian puolestani. Tämä päättämättömyys kuitenkin myös painaa mieltäni ja lisää ahdistustani. Lisäksi tämä aiheuttaa tyytymättömyyttä itseeni, koska en halua olla tällainen jahkailija!

Ei taida pääkopan stressinsietokyky olla lähelläkään hyvää vielä, kun saan ahdistusta vielä näistä varsin pienistäkin asioista. No, eiköhän se päätös synny viimeistään sitten, kun on pakko. Näinhän se aina menee.

Sitä ennen: aurinkoon!

Eräs matka, eräällä elämänmittaisella polulla. Kadottaen ja löytäen. Väsyen ja vahvistuen. Surren ja iloiten. Matkalla kaikesta huolimatta ja se matka olkoon hyvä.

Minä

My photo
Olen matkalla kolmen- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä, elämässäkin vielä matkalla, haaveileva ja pohdiskeleva nainen, jonka elämänpolku tuntuu välillä kovin kivikkoiselta ja nilkkoja taittavalta. Polkuni on kulkenut suuntaan, joka ei ole enää ihan omani: hapuillen etsin suuntaani haasteenani yksinäisyys, ihmissuhteet ja arkisen elämän raskaus. Sposti: nan09(a)suomi24.fi.

Arkistossa

Powered by Blogger.

Lukijat

Blog Archive