Saturday, March 25, 2017

Pyrkimys: ahkera työläinen

Otsikossa tavoitetta. Sitä en tiedä, onko tuo enemmän sisältäni kumpuava tavoite vai yhteiskunnan/työpaikan, mutta tuolla nyt mennään. Minä nimittäin sain määräaikaisen työn! Siis sellaisen oikean, josta maksetaan palkkaakin! Pitkän tuskailun jälkeen tilanne on näinkin positiivinen, mutta ei tämä ilman puurtamista ja uupumusta ole tullut. Silti olen ensisijaisesti tosi kiitollinen.

Nyt kun olen saanut jalan työelämän oven väliin pitkän työttömyyden jälkeen (todennäköisyyksien vastaisesti?), niin aion ja haluan panostaa siihen. Tarkoitus olisi opiskella sekä töissä (silloin, jos/kun aikaa on) ja vapaa-ajalla asioita, joista arvelen olevan hyötyä jatkon kannalta (minullahan on periaatteessa vuosikymmeniä työelämää vielä edessäni!). Töissäni vaaditaan hieman myöhemmin taitoja, joita minulla nyt ei ole, mutta olen opiskeltavaa valinnut myös siltä kannalta, minkälaisille taidoille tällä hetkellä on kysyntää työmarkkinoilla. Yritän, siis ainakin yritän vahvistaa työmarkkinakelpoisuuttani, jonka työttömyysjaksoni perusteella tiedän olevan varsin heikko. Saa nähdä, mitä tästä tulee.

Ongelmana tässä hienossa suunnitelmassani on se, että sekä aika että voimavarani ovat vähissä työpäivien jälkeen. En tiedä, miten saan aikataulutettua kaiken sellaiseksi paketiksi, että jaksan ahkeroida, kun tarvitsen lepoa ja palautumisaikaakin varsin paljon.

Olen törmännyt sellaiseen ajatteluun, että nyt kun minulla on työ, niin miksi ihmeessä opiskelisin tai tekisin töiden jälkeen mitään ylimääräistä (siksi, että jatkossakin olisi töitä!). Ja olen törmännyt ajatteluun, että kyllähän minulla aikaa pitäisi olla. En tiedä, mikä siinä on vaikea käsittää, että jos kokemukseni ajan ja voimien riittämättömyydestä on minulle tosi, niin se on minulle tosi. Joku toinen taatusti selviäisi paremmin, mutta minä olen minä. Tästä hyväksymättömyydestä voisin kirjoittaa lisää myöhemmin, jos muistan. Mutta nyt on ilon aika :)

Sunday, March 19, 2017

Sählääjäbloggari

Sählääjä olen minä. Jossain vaiheesta loppuvuodesta blogger muutti uusien kommentien näkyvyyttä siten, että en huomannut niitä tulleen. Pitkään aikaan. Jossain vaiheessa sitten tajusin, että kommentit ovat menneet "uuteen paikkaan", josta niitä sitten julkaisin. Kiitos kaikille kommentoijille ja pahoittelut tästä sähläämisestä.

Toisekseen olen sählännyt sähköpostini kanssa. Sinne tulee postia niin harvakseltaan, että luen sitä myös "harvakseltaan". Nyt väli oli venynyt... No, tosi pitkäksi. En edes kehtaa sanoa. Siispä tästäkin: kiitos kaikille viestejä kirjoittaneille ja pahoittelut sähläämisestäni.

Harmittaa tällainen erityisesti sen vuoksi, kun tietää kommentoijien/viestittelijöiden nähneen vaivaa siihen, että ovat kirjoittaneet kivoja ajatuksiaan minulle. Minulla ei tosiaankaan ole ollut tarkoitus olla "kylmän viileä" ja jättää vastaamatta. Jotenkin aika vain on mennyt niin nopeasti ja täyteisesti, että en ole huomannut kirjoituksianne.

Näiden kahden asian suhteen aion parantaa tapani.

Otan tavoitteekseni myös kirjoitella useammin, koska tykkäisin siitä. En kuitenkaan lupaa mitään, kun on niin paljon kaikenlaista aikaa vievää, valitettavasti. Alan kaivata niitä nuoruuden päiviä, jolloin aikaa tuntui olevan loputtomasti kaikkeen. Nyt joutuu valitsemaan niin paljon, että se harmittaa tällaista ylitunnollista ja ylikilttiä suorittajaa, joka haluaisi huomata ja muistaa aina kaikkia.

Minusta on aina niin mahtavaa, kun joku teistä lukijoista jakaa ajatuksiaan kanssani. Olen siitä tosi iloinen ja kiitollinen.

Sunday, March 12, 2017

Vahvuuden kautta eteenpäin

Stressihetkiä lukuunottamatta oloni on ollut varsin vahva viime aikoina. Elämässäni on paljon hyviä asioita, harrastuksia ja ihmisiä, joista olen kiitollinen. Olen kiitollinen siitä, että olen terve. Olen lukenut heikoista ihmisistä (miten tuon heikkouden sitten määritteleekin) ja nähnyt itsessäni tietynlaista vahvuutta, sitkeyttä. Sellaista herkkyyden takaa kurkistavaa vahvuutta ja tietoisuutta siitä, että olen riittävän hyvä.

Ei ole mitään syyttä siirtyä nurkkaan epäilemään ja häpeämään itseään. Ei ole mitään syytä vähätellä omia kykyjään ja vahvuuksiaan. Ei ole syytä asettaa ihmisiä tärkeys- tai arvokkuusjärjestykseen, vaan seisoa samalla viivalla ihmisenä. Minä olen omalla tavallani hyvä ja osaava samoin kuin sinäkin olet omalla tavallasi ja se on oikein.

Kaikissa meissä on heikkoutemme ja ne näkyvät kullekin ominaisella tavalla. Heikkouksissa ei ole mitään väärää ja arvoa vähentävää. Ainoa heikkouksiin liittyvä asia, joka on mielestäni huonoa, on omien heikkouksien kautta tapahtuva toisten ihmisten huono kohtelu. Sitä en hyväksy. Oikeasti vahvan ihmisen ei tarvitse kohdella toisia ihmisiä huonosti, ne heikkoudet meissä hoitavat huonostikohtelun.

Heikkouksiaan voi vahvistaa ja koen itselleni tapahtuneen näin. Elämäntapahtumat itselleni ja toisille ovat opettaneet paljon ja olen opista kiitollinen. Ehkä oppimisen kautta heikkouteni vaipuvat taka-alalle ja osaan olla enemmän olemassa vahvuuksieni kautta ja sen myötä olla myös toisille parempi ihminen.

Olen huomannut myös sellaista, että kun minulle ollaan inhottavia, koen sisälläni vahvuutta. Enää inhottavuus ei saa minua lannistumaan ja uskomaan sanojaansa, vaan näen heikkouden toisessa ihmisessä ja hänen pyrkimyksensä (inhottavuus on usein pyrkimyksiä johonkin päämäärään, esim. latistaa toinen tai loukata). Pyrkimyksien näkeminen auttaa laittamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin.

Olen myös alkanut laittaa asioita mittasuhteisiin, ainakin silloin, kun pystyn. Moni asia ei ole niin vakavaa, kun alun tunnekuohussa tuntuu. Elämä vain on. Päivä kerrallaan eteenpäin tassuttamista.

Hyvä fiilis, ainakin silloin tällöin :)