Sunday, August 27, 2006

Yksin seurassa

Joskus yksinäisellekin tulee kutsu pirskeisiin. Tuttuja on kuitenkin jossain vaiheessa ollut enemmänkin, mutta jostain syystä läheisempi ystävystyminen on jäänyt väliin. Kun ei juuri pirskeissä käy, se tuntuu oudolta. Kuten myös arvata saattaa, eihän niissä pirskeissä edes voi olla tuttuja kun eihän yksinäisellä niitä (enää) ole.

Marssin siis itsekin pirskeisiin jännittyneenä. En tuntenut sieltä juuri ketään, joten tarkkailin. Ihmiset juttelivat vapautuneesti ja jokaisella (paitsi minulla) oli siellä useampia ystäviä. Ihmiset söivät ja joivat ja hauskaa näytti olevan. Minä mietin kuumeisesti, mitä sanoa.

Jossain vaiheessa juttelin hieman ihmisten kanssa, mutta kuten aina ennekin, se oli vain pienimuotoista "small talkia"... Yritin sopeutua porukkaan, mutta koska en tuntenut juuri ketään tunsin vahvasti ulkopuolisuutta. Tuntui tosi oudolta, kun ympärillä oli ihmisiä, joiden kanssa piti olla... (Huomaan, että olen todella tottunut olemaan yksin.)

Ilta meni jotenkin. En oikein tiedä, oliko minulla hauskaa. Ilta kuitenkin muistutti minua siitä, miten hauskaa voi olla pitää pirskeitä kaveriporukassa. Minulta menikin jokunen päivä toipuessa, koska mieleni oli maassa yksinäisyyden vuoksi.

Toisaalta tuollaisissa pirskeissä olisi hyvä käydä, koska sen avulla voisi edes jotenkin ylläpitää sosiaalisia taitojaan. Toisaalta nuo ovat raskaita, koska silloin tajuaa oman elämän puutteellisuuden... kun sitä sosiaalista elämää ei ole.

Jotenkin kuitenkin sisimmässäni toivon, että minullakin olisi joskus pirskeet, joissa olisi minun ystäviäni mukana... Sitten joskus.

Sunday, August 13, 2006

Yksinäisyys, joka on jaksettava

Yksinäisyyttä on monenlaista. Toiset kokevat sitä parisuhteestaan, perheestään, suvustaan tai ystäväpiiristä huolimatta. Yhteistä kaikille kuitenkin on, että yksinäisyys satuttaa; se on pieni sisuksissa oleva möykky, jota kuljetetaan kaikkialle mukaan. Se möykky pistää miettimään, että miksi minulla on se pieni vika, joka erottaa minut ympäröivistä ihmisistä. Yksinäisyys on kuin tauti, jota ei haluta tunnustaa, se on kuin sairaus, särö ihmisen sosiaalisessa puolessa.

Joku voi haluta olla yksin, mutta useimmiten olotilaa ei haluta. Toiset ovat alttiita sille koko ikänsä, toisilla se on ehkä välivaihe kahden elämäntilanteen välillä. Se on kuitenkin tila, jota on varsin vaikeaa muuttaa, koska ei ystäviä voi ostaa kaupasta. Ystäviä saadaan - jos hyvin käy. Joskus ystävää ei ole eikä tule, vaikka kuinka yrittäisi.

En tiedä, miten yksinäiset jaksavat elää taakkansa kanssa. Luulin, että minulla oli ystäviä, mutta ei niitä ollutkaan. Nyt opettelen pienen pienin lapsenaskelin elämistä yksinäisenä ja toivon, että selviän. En enää oikeastaan yritä löytää ystäviä, koska ei se ole yrittämisen asia: ystävään törmää sattumalta, jos törmää.

Opettelen siihen, että ei ole ketään, jolle kertoa pienistä arkisista asioita. En voi kertoa suuristakaan huolista, vaan ne ovat vain minun. Opettelen vahvistamaan itseäni, vaikka asioiden sisällä pitäminen rikkoo minua koko ajan. Yritän löytää elämälleni yksinäisenä tarkoituksen, vaikka se vaikealta usein tuntuukin. Yritän pitää silmät auki elämän kauneudelle, vaikka ei olekaan ketään kenen kanssa jakaa se.

Taidan olla kohdannut vaikeimman yksinäisyyden muodon (kertokaa, jos olen väärässä): olen täysin yksin. Tunnen vanhempani, jotka asuvat kaukana. Yksi tuttavaperhe asuu kaukana. Siinä on todellisuuteni. Työpaikkakunnallani ei asu ketään, kenen kanssa voisin olla ja kenelle voisin jutella. On vain minä. On jaksettava tämä elämä.