Joulunviettoa aloittelemassa

Posted on 3:27 PM In:
Mieli on mukavasti rauhoittumassa joulunviettoon. Vältyn suurimmilta jouluvalmisteluilta, kun en vietä joulua kotonani, vaan olen jo reissussa. Toisaalta en ole pohtinutkaan, millaisen joulun järjestäisin, jos järjestäisin sen itse. Tuskin tekisin suursiivousta, perussiivous riittäisi. Tuskin leipoisin hiki päässä kaikenlaista, vaan ehkä tekisin jotain yhtä leivonnaista. En erityisemmin pidä krääsästä, joten joulukoristeita olisi maltillisesti. En osaa sanoa. Olen vain niin iloinen siitä, että voin viettää joulua läheisteni kanssa. Se on iso asia.

En ole kotikoneellani, joten en saa laitettua joulukuvia. Tyydyn siis "vain" sanomaan:

Hyvää ja tunnelmallista joulua kaikille!

Päätä kivistää

Posted on 7:25 PM In:
Ei ole kivaa. Ei ole ollenkaan kivaa. Minulla on ollut nyt muutaman päivän niska ja pää kipeänä. Kun aamulla herään, herää särkykin, ja se mokoma kulkee koko päivän mukanani. Särkylääke ei auta, tosin en ole kokeillut mitään mega-annoksia... vielä.

Heräsin eräänä aamuna siihen, että niskalihakseni olivat tosi jännittyneet. Minun piti todella keskittyä, että sain ne rennoksi - tosin ne jymähti saman tien uudestaan, kun ajattelin jotain muuta. Pääsin kuitenkin sängystä ylös ja tilanne oli suurimman osaa päivää ihan hyvä.

Siitä se kuitenkin paheni. Vetää hermot ihan uskomattoman kireälle, kun tuntee koko ajan särkyä niskassa ja päässä. Särky tekee sen, että tietokoneella ei jaksa istua pitkiä aikoja (pitäisi tehdä opiskelujuttuja) ja lukemiseen on hankala löytää asentoa, jossa niskalihakset eivät tuntuisi olevan ihan kipujumissa (pitäisi lukea tenttiin).

Olen huomannut, että liikunta (erityisesti rankka lihaskuntoharjoittelu) ja hieronta auttavat, mutta juuri nyt poikkeuksellisesti minun pitäisi kulkea siellä ja täällä ja treeniin tai hierontaan ei juuri ole mahdollisuutta (normaalissa arjessa olisi, mutta kun joulu lähestyy). Juuri nyt kun niitä olisi kaivannut. Toivottavasti en menetä hermojani sosiaalisissa tilanteissa, jos tämä vietävän särky ei katoa. Argh.

Ei ole muuten ihan helppoa perustella, että ei ole tehnyt jotain tehtäviä vain sen vuoksi, että päätä on särkenyt x päivää. Päänsärkyhän herättää ajatuksen, että se lähtee särkylääkkeellä. Voi kun lähtisikin. Mikä ihme siinä on, että se ei lähde veks?

On minulla ennenkin ollut tällaisia pätkiä, jolloin jännitysniska särkee, lihakset on kipeät ja särkevät pitkin yläkroppaa. Harvoin se kuitenkaan ihan näin pitkään ja hartaasti on kestänyt ja usein olen ehtinyt paremmin hoitaa sitä.

No, voin ainakin sanoa, että tällainen rasittava niskajumikin voi alentaa arkitekemisten kykyä ja lyhentää pinnan suht minimiin. Vaikka kuinka yrittäisin pinnistellä ja hymyillä. Skarppina oleminen ei ole helppoa, jos hieman huimaa ja tuntuu, että veri ei kierrä päässä.

Pitää taas poistua tietokoneen äärestä, kun näytön tuijottaminen ei tunnu hyvältä.

Kyllä minusta on silti mukavaa odotella jouluakin. Hyvää joulun odotusta!

Lahjaostoksilla

Posted on 7:36 PM In: ,
Kävin joululahjaostoksilla. Tänä vuonna asennoinnuin urakkaan toisin kuin aiempina vuosina: valitsin päivän ja paikan ja päätin, että käyn ostamassa kaikki lahjat yhdestä paikasta yhdellä kerralla. Ostosreissuun meni matkoineen kolme tuntia ja sain todellakin ostettua kaiken, mitä ostaa tarvitsikin. Nyt on tuokin asia hoidettu.

Aiempina vuosina olen stressannut joululahjoja kovastikin. Olen ollut kriittinen ja sen vuoksi mikään ei oikein ole kelvannut - olen ollut varma, että juuri tämä lahja on sellainen, jonka kaikki muut ostavat, tai juuri tämä lahja on sellainen, josta vastaanottaja ei pidä. Olen sitten naama kriittisyydestä mutrussa kiertänyt kaupasta toiseen, ahdistunut ja stressannut. Jouluun on tullut inhottava velvollisuuden sävy.

Kyllä minulla edelleenkin on tietynlainen inho sitä kohtaan, että lahjojen antamisesta on tullut ikään kuin velvollisuus. On pakko löytää jotain lahjaksi annettavaa. Lahjoja pitäisi mielestäni antaa hyvillä mielin ilman kiirettä ja stressiä, ja tämähän ei näytä monellakaan ennen joulua täyttyvän. Ei minusta siinä ole ideaa, että annetaan, kun on pakko. Lahja pitäisi aina olla antajalleenkin toivottu ja ilahduttava asia.

Tästä syystä olenkin itse asiassa päättänyt, että annan lahjan vain, jos sen hankkiminen ei tuota itselleni ahdistusta ja murhetta. Tämä päätös on vähentänyt lahjojen hankkimiseen liittyvää stressiä, mikä on itse asiassa vaikuttanut siten, että löydän helpommin lahjoja.

Kauppareissullani meni 122 euroa, mikä on minusta (nykytulojani ajatellen) huikea summa. Aiempina vuosina minulla on varmaankin mennyt suunnilleen sama summa, mutta kun olen ostanut lahjoja yhden kerrallaan eri kaupoista, summat ovat jääneet hämärän peittoon. Minusta on hyvä nähdä, paljonko rahaa menee.

Minulla on ristiristaiset tunteet tuosta rahanmenosta: toisaalta on mukavaa, että ostin oikeasti ihan hyödyllisiä tavaroita, joita on mukava antaa. On mukava antaa lahjoja lähimmäisille. Toisaalta jos lahjojen ostosta tulee velvollisuuden sävyttämää pakkopullaa, rahanmeno harmittaa. Se tuntuu turhalta, kun tulee sellainen olo, että pakkolahja oli inhottava ostaa ja vastaanottaja ei siitä todennäköisesti edes pidä, kun se on väkisin keksitty.

Valitsemani lahjat ovat laadukkaita käyttötavaroita ja siten hintavia. Minusta on tärkeää sekin, että lahja on antajansa näköinen ja sopii hänenkin arvomaailmaansa. Ei krääsän ostamisesta tule ainakaan minulle hyvä mieli, vaikka lapset krääsää näyttävät arvostavankin.

Toisaalta myönnän, että mukavinta minusta olisi se, että lahjoihin ei menisi rahaa lainkaan tai korkeintaan vain vähän. Haluaisin antaa ilmaisia tai halpoja lahjoja, mutta en siksi, että haluaisin pihistellä. Haluaisin vain karistaa joulusta mahdollisimman paljon kaupallisuutta ja keskittyä olennaiseen: joulun viettoon ja lähimmäisiini. Olisi tosi aitoa, jos pieni, kenties itse tehty lahja riittäisi. Antaminen riittäisi. Joulu voisi olla joulu ilman tavarashowtakin.

Kaamosväsy

Posted on 11:11 AM In:
Pimeys on nyt iskenyt minuunkin. Päivisin ulkoilu on auttanut, mutta siitä huolimatta keho tuntuu "käsittävän", että on pimeää, siis aidosti pimeää, kun ei luntakaan ole juuri näkynyt. Aamuisin on pimeää tai ainakin hämärää ja pimeys laskeutuu iltapäivällä pian uudestaan.

Aamuheräämiset ovat muuttuneet vaikeiksi. Vaikka minun ei tarvitsekaan herätä aikaisin kuin silloin tällöin ja ne aikaisetkin ovat kello 8, siitä huolimatta herääminen on suorastaan tuskallista. Silmät eivät millään tahdo aueta ja keho on oivaltanut, että sarastuslampun valo ei ole sama asia kuin luonnon valo.

Unen määrä on lisääntynyt selvästi. Iltaisin väsyttää aikaisin ja aamuisin tunnen itseni edes hivenen pirteämmäksi vasta siinä vaiheessa, kun päivä sarastaa (eli myöhään).

On jotenkin luonnoton olo, jos niin voi sanoa. Pitäisi olla lunta, jotta tuntuisi "oikealta". Kaipaan pakkasen nipistystä nenänpäässäni, lumen puhtautta ja raikkautta. Luultavasti minua ei väsyttäisi näin makoisasti, jos talvi olisi nyt "oikea". No, onnea on se, että voin kunnioittaa kehoni tuntemuksia ja elää niiden mukaan.

Pirteyttä kaikille kaamosväsyneille!

Ammatillisen itsetunnon kasvua

Posted on 7:24 PM In: , ,
Työuupumukseen väitetään kuuluvan heikentynyt ammatillinen itsetunto. Voin omalla kohdallani allekirjoittaa tämän: väsymys, kiinnostuksen puute ja tietyt tekijät töissä tekivät sen, että usko omiin (työ)kykyihini heikkeni ja koin, että en osaa "mitään". Se lisäsi ahdistusta ja vähensi entisestään itseluottamustani sekä työssä että vapaalla.

Etsin ammatillisen itsetunnon kohentamisen ratkaisuksi opiskelua. Aika looginen ratkaisuyritys, eikö? Opiskelu töiden ohella ei kuitenkaan tuonut toivottua tulosta. Toki koin opintojeni parissa onnistumisen hetkiä, mutta niiden kannattama itseluottamus ei siirtynyt työelämään.

Tauko työelämästä yhdistettynä opiskeluun on tuottanut tulosta, olen vihdoin huomannut asian. Olen vielä alussa tällä taipaleella, mutta on mahtavaa jo nyt pystyä luettelemaan itsessäni ominaisuuksia, jotka ovat hyvän työntekijän ominaisuuksia. Eikä niitä ominaisuuksia ihan vähänkään ole :)

Olen aina ollut hyvä opiskelija, sellainen koulussa pärjäävä, hieman teoreettinen tyyppi. Hyvät arvosanat ovat olleet kannustavia. Nyt olen opiskeluissani päässyt tekemään monenlaisia asioita, sellaisia, joita työelämässäkin voisi tulla vastaan. Olen onnistunut hienosti jo monessa tehtävässä! Samalla olen päässyt katselemaan muidenkin opiskelijoiden "työntekoa", mikä erityisesti on avannut silmiäni.

Olen ollut tolkuttoman itsekriittinen. Ehkä opiskelijat tekevät aikanaan parempaa jälkeä työelämässä kuin opintojen parissa, mutta minulla ei todellakaan ole mitään hävettävää. Päinvastoin. Teen huolellista jälkeä olematta turhan hidas, olen tarkka, osaan kirjoittaa riittävän hyvin ja pysyn aikataulussa. Nämä eivät ole todellakaan mitään itsestäänselvyyksiä. Esimerkiksi aikatauluissa pysyminen näyttää tuottavan yllättävän monelle haasteita. Itsensä ilmaiseminen kirjallisesti ei myöskään ole mikään kaikkien taito puhumattakaan huolitellusta työn lopputuloksesta. Ja tässä oli vasta muutamia, ammattiini liittymättömiä hyviä ominaisuuksia.

Oikeastaan kokemukseni nyt ovat vahvistaneet sitä ajatusta, että meillä kaikilla on vahvuutemme. Jos joku sählääkin aikataulujen kanssa tai itsekuri ei riitä tehtävien tekemiseen, hän voi olla jotenkin muuten todella taitava. Minulla on puutteeni, mutta toisaalta esimerkiksi varsin hyvä itsekuri. Luulisin, että erilaiset ominaisuudet täydentävät hyvin toisiaan.

Olen myös huomannut olevani oppimiskykyinen, joten jos en jotain osaakaan, voin opetella. Sikäli oloni työelämän suhteen on nyt luottavaisempi: minulla on paljon annettavaa, vaikka ihan kaikki ei kädenkäänteessä sujuisikaan. Tärkeää on tietää myös tämä: ei sujuisi muillakaan.

Toivon todellakin, että seuraava työni (mitä ikinä onkaan) olisi sellaista, että pääsisin käyttämään vahvuuksiani ja jossa minua arvostettaisiin. Arvostuksen puute työpaikalla syö ihmistä. Paljon.

Kaipuu metsään

Posted on 8:24 PM In:

Tänään kävelyllä käydessäni kaipasin metsään. Kävelin kyllä "metsässä" eli paikassa, joka täyttää metsän kriteerejä. Puita löytyy riittävässä tiheydessä, polkuja risteilee siellä täällä ja vesistöäkin on. Metsäkokemusta en kuitenkaan saanut.

Paikkaan nimittäin kuuluu valtava liikenteen jyly, joka peittää alleen pienet ja hurmaavat luonnon äänet. Veden virtauksen kuulin, kun keskityin kuuntelemaan sitä. Lintuja en kuullut enkä nähnyt. Polkujakin on oikeastaan liikaa: olisi mukavaa, jos näkösällä olisi muunkinlaista maata kuin tallattua "polkua".

On valitettavaa, että tuossakin, sinänsä ihan miellyttävässä paikassa, kuuluu niin valtaisa liikenteen ääni. Tietä ei toki näy, mutta tekeeköhän lehtien puute sen, että ääni kuuluu kovaa ja kauas. Kaipaan oikeaan metsään, oikeaan luontokokemukseen, johon kuuluu olennaisena osana hiljaisuus höystettynä luonnon ihastuttavilla äänillä. En oikein osannut rentoutua ja nauttia. Omaan rentoon hiljaisuuteeni ei kuulu autojen äänet.

Arvelen kuitenkin, että kaupunkilaiselle tuokin "metsä" käy täydestä. Se on luontoa, jossa käydään lenkillä. Minä, melkein metsässä kasvaneena, tiedän ja kaipaan toisin.

Viikko, jolloin tekemistä riitti

Posted on 6:08 PM In: ,
Viime viikko oli minulla poikkeuksellisen näännyttävä. Opiskeluun liittyvää tehtävää oli päässyt kasaantumaan siten, että sainkin urakoida kunnolla. Siihen päälle vielä olin reissussa viikonlopun ja vaikka se olikin tosi mukavaa, se ei varsinaisesti piristänyt nääntynyttä fiilistäni. Onneksi tämä urakointi kesti vain suhteellisen lyhyen ajan.

Silti huomasin, että (työ)uupumuksesta toipumiseni on vielä pahasti kesken. Kauankohan siihen menee vai jäänkö iäksi tällaiseksi, heikommaksi? Muutaman päivän kunnon ahkerointi heikommilla yöunilla ei todellakaan tuntunut sopivan minulle. Tai ehkä juuri ja juuri tuollainen pätkä, mutta ei ainakaan pidempi.

Pohdin myös sitä, että paljonko itse asiassa tein kaikenlaisia "töitä", ja määrä tuntuu silti aika vähäiseltä kun vertaa, paljonko olen jaksanut joskus nuorempana. Silloin jaksoin hämmästyttävän paljon, työtä, opiskelua ja harrastusta samaan aikaan.

Keskustelin viikon aikana myös henkilöiden kanssa, jotka yhdistävät elämäänsä työtä ja opiskelua. Minua hengästytti kuunnellakin sitä tahtia, miten nämä ihmiset ahkeroivat aamusta iltaan. Oli tavoitteita töissä ja opiskeluissa, jollakin perhettäkin, kiirettä piti. Kyllä minäkin aikanaan jaksoin, joten ymmärsin toisaalta hyvin. Toisaalta ihmettelen, mitä nykyään tarvitsee jaksaa? Ovatko he ihanneihmisiä vai standardi, johon on taivuttava? Ja mikä on minun osani, kun moinen tahti ei oikein enää tunnu istuvan minuun? Näissä ihmisissä oli kyllä eräs piirre, joka todennäköisesti kantaa heitä eteenpäin: he olivat kiinnostuneita tekemisistään.

Keskustelu teki sen, että tunsin itseni ulkopuoliseksi, kun en tällä hetkellä suorita. En olisi uskonut, että se, että elämä on rauhallista, rennohkoa ja mukavaa, vetää selvää eroa ihmiseen, jolla on kiire päivän ja viikon askareissa. Samalla en sovi opiskelijamaailmaankaan, koska olen liian "vanha". En ole töissä, vaikka voisin olla, joten lienen outo tai luuseri. En ole myöskään työtön. En sovi mihinkään?

Valoisa syksy

Posted on 11:22 AM In: , ,
Pohdin vuosi sitten, että miltähän tänä syksynä tuntuu se, että voi ulkoilla valoisaan aikaan. Ei tarvitse istua koko valoisaa aikaa sisällä töissä, jolloin näkee vain keinovaloa ja pimeyttä. Nyt voin kertoa, että tuntuu erilaiselta, hurjan hyvältä ja oikealta! Kyllä ihmisen kuuluu valoa nähdä.

En tietenkään voi sanoa, että pelkästään valon näkeminen ja päivällä ulkona liikkuminen ovat tehneet minusta pirteämmän, koska kyllähän elämäni on nyt täysin erilaista kuin vuosi sitten, kun olin töissä! Voin elää oman päivärytmini mukaisesti, ehdin laittaa hyviä ruokia, ehdin levätä ja saan paneutua asioihin, joista suurin osa kiinnostaa edes jonkin verran (opiskelu). Elämässäni on sekä valo että tasapaino.

Vaikka olen koko vuoden elänyt erilaista elämää kuin aiemmin, niin minusta tuntuu, että vasta nyt tämä uusi elämä on todella avautunut minulle. Näinkö kauan uupumuksesta toipumiseni on vienyt? Näin taitaa olla. Töiden aikaan vain kaipasin edes muutaman viikon lomaa, jotta "toipuisin", mutta nyt näen, että se ei olisi riittänyt mihinkään. Ehkä pahimpien univelkojen kuittaamiseen ja hengähtämiseen, mutta siinä kaikki.

Näin paljon aikaa on vaatinut se, että silmäni ovat auenneet. Näen nyt loppuaikani töissä selvemmin, sen sinnittelyn siellä olleiden ikävien asioiden parissa, päivästä toiseen toistuvan samanlaisuuden, tasaisen pyörän, joka ei tarjonnut yhtenäkään päivänä mitään uutta. Muistan ahdistukseni, joka sai minut näkemään koko elämän lohduttomana ja väsymyksen sävyttämänä ja oman elämäni epäonnistuneena ja vailla vaihtoehtoja. Elin mustassa kuopassa, johon valo ei paistanut.

Nyt tilanne on aivan erilainen. Olen useimpina päivinä hämmästyttävän hyväntuulinen, suorastaan sädehtivä. Olen oppinut hymyilemään ja kiittämään (itseäni ja muita). Näen mitä ympärilläni tapahtuu. Tiedostan omia tekemisiäni. Elämääni ovat nousseet keskiöön itselleni tärkeät asiat. Tunnistan itseni, mutta samalla opin itsestäni uutta joka päivä. Oivallan olevani osaava ja jopa luova. Oloni on tasapainoinen.

Voisin luetella näitä hyviä muutoksia elämässäni vaikka kuinka paljon, mutta taidan kirjoittaa niistä joskus erikseen enemmän. Nyt olen lähinnä hämmentynyt siitä, miten paljon hyvää positiivinen elämänmuutos voi saadakaan aikaiseksi. Olen hämmentynyt, mitä kaikkea olenkaan löytänyt, miten paljon olenkaan muuttunut. Minulla on hyvä olla.

Toive terveemmästä selästä

Posted on 6:57 PM In:
Eilen ja tänä aamuna minusta tuntui siltä, että joku flunssapöpön kaltainen kolkuttelee ovellani eli kurkkussani tuntui alkavaa kipua. En kuitenkaan avannut oveani eli oloni on nyt kohentunut! Olen iloinen, että tämä meni näin pian ja helposti ohi (*koputtaa puuta*). Nythän taitaa olla monenkinlaista pöpöä liikkeellä.

Selkäni ei kuitenkaan päästä minua yhtä helpolla. Alaselkäni on oireillut jo vuosia: sitä toisinaan särkee (varsinkin istuessani) ja välillä se lähettelee särkyä hermoja pitkin jalkoihini kummallisesti (eli on vaikea joskus älytä, että kyse on selkävaivasta eikä ongelmasta jaloissa). En ole varma, mistä ongelma on alunperin tullut. Vaihtoehdoiksi olen arvellut liian syvät venyttelyt ja/tai istumisen.

Nyt minulla on taas ollut oireita jaloissani, mutta en heti ymmärtänyt selkäni yhteyttä sinne. Vaivan symmetrisyys molemmissa jaloissa ja aiemmat vastaavat kokemukseni ovat saaneet minut kuitenkin oivaltavaan, että selästähän tämä vaiva on luultavasti lähtöisin. Tai ainakin jokin selästä lähtevä hermo on jumissa jossain. Särky on onneksi melko lievä ja liikunta, erityisesti kävely, tuntuu tekevän hyvää. Kokemuksesta tiedän, että näin vähäinen vaiva ei lääkäreitä kiinnosta, joten ei auta muuta kuin keksiä itse ratkaisu ongelmaan.

Selkääni ei auta lepo ja liikkumattomuus. Nykyinen määrä liikuntaakaan ei tunnu tekevän ihmeitä, se lähinnä pitää vaivoja tasaisina, välillä lievästi parempina ja välillä pahempina. Olenkin ajatellut varovaisesti lisätä monipuolista liikuntaa ja liikkuvuusharjoituksia ja toivon, että se tekisi hyvää. Tuntuu ikävältä ajatella, että minun täytyy joskus palata työelämään, kun tiedän, että istuminen ja seisominen eivät selälleni oikein sovi, ainakaan liiallisessa määrin. Onneksi tässä on vielä aikaa "kuntouttaa"...

Ymmärrän kyllä mainiosti ihmisiä, jotka valittavat selkäänsä. Se voi kyllä järjestää viheliäisiä vaivoja pitkin kehoa ja niiden hoitaminen voi olla tosi vaikeaa!

Olen tosi kyllästynyt terveysvaivoihini, vaikka tiedänkin, että ne ovat ainakin vielä tässä vaiheessa varsin lieviä. Osa voi parantua kokonaankin, osa luultavasti pysyy tällaisenaan ja osa saattaa pahentuakin. On masentavaa todeta, että 30 täytettyäni en ole juuri tervettä päivää nähnyt. Melkein joka päivä jokin paikka on rieponut ainakin pienesti, mutta ei kai tässä auta muuta kuin tehdä parhaansa kehonsa eteen ja siinä sivussa kehittää vaivojen sietokykyä.

Piilevää stressiä

Posted on 9:37 PM In:
Olen ajatellut, että ei minulla voi tässä elämäntilanteessa olla juurikaan stressiä. Olen tainnut olla väärässä: nyt kun olen tarkkaillut olotilojani ja stressiin vivahtavia tuntemuksia itsessäni, olen kuin olenkin huomannut, että stressailen. Aiheet ovat tosi pienistä pieniin, harvemmin on mitään oikeaa, suurta stressin aihetta... paitsi jos kehittelen itselleni sellaista.

Murehdin tulevaisuutta (paljon) ja harmittelen menneisyyden valintojani (tosi paljon) ja kaiken tämän välillä yritän muistaa olla läsnä tässä hetkessä. Toisin sanoen, läsnäoloharjoitteluni on vielä pahasti vaiheessa, mutta yritän muistaa, että askeleet ne lyhyetkin ovat. Tosi lyhyetkin. Harmittaa vain nämä murehtimiset, koska ne eivät ole oikeasti tässä hetkessä olevia (ja ratkaistavia) asioita, vaan ne ovat itse tähän hetkeen kehittelemääni ylimääräistä taakkaa.

Stressaan selvästi sitä, jos aikataulutuksestani tulee liian tiivis. Stressaan, jos minun pitää tehdä opiskeluihini liittyen ei-mieluisia tehtäviä. Stressaan hieman ihmissuhteitani (teenkö tarpeeksi niiden eteen? onko toinen suuttunut?), vaikka syytä ei olisikaan. Näistä asioista voi tulla yllättävänkin ikävä olo.

Stressin vältteleminen on vaikeaa. Onkohan arkeni keventyminen herkistänyt minut entisestään stressin vaikutuksille? Luulisi, että arkipaineiden väheneminen auttaisi suotuisasti, hiljalleen ajan kanssa parantavasti, mutta en koe itselleni tapahtuneen näin. Tai oikeastaan arvelen kestäväni hetkellistä kovaakin stressiä nyt aiempaa hieman paremmin, mutta sellaista pitkäkestoista, jäytävää en. En oikein pientäkään. En voi sanoa nyt voivani huonosti, päinvastoin: voi oikeastaan mainiosti joitakin yksittäisiä päiviä lukuunottamatta. Parantamisen varaa edelleen kuitenkin on.

Stressitöntä elämää tuskin on, mutta kai minun on hyvä yrittää suunnata mahdollisimman stressittömämpään suuntaan. Ainakin tällä hetkellä. Onneksi olen sentään oppinut pysähtymään, rauhoittumaan edes hetkeksi. Se auttaa paljon.

Kirsikkatunnustus

Posted on 1:51 PM In:
Toinen ihanan kirsikkainen tunnustus on tullut Aikatherinelta. Kiitos! Siihenkin liittyy tehtäviä...

Minun tulee...

1. Antaa tunnustus eteenpäin heille , joista pidän, ja jotka inspiroivat.
2. Listata kolme itselle rakasta asiaa.
3. Laittaa esille kuva, jota rakastan, ja kertoa, miksi.?

1. Minua inspiroi monikin blogi. Pidän blogeista, joissa näkyy kirjoittajan aito, oma persoona ja inhimillisyys ympäröiviä elämän asioita kohtaan. Kaikki he ansaitsevat tunnustuksen.

2. Minulle rakkaita asioita on paljonkin. 1. Terveys on ollut minulle aina tärkeä asia, koska koen sen olevan olemassaoloni perusta. Jos se on riittävän hyvässä kunnossa, voin antaa muillekin, tehdä isojapieniä asioita. 2. Läheiset ihmiset luovat elämään mielekkyyttä, turvaverkkoa. Heitä ole voi olla liikaa. He ovat äärimmäisen rakkaita. 3. Tässä maassa on eräs paikka, jossa voin hengähtää elämän pyörteessä. Paikalla on historia, henki ja oma olemuksensa.

3. Rakastan luontoa, joten sikäli kuva oli helppo valinta. En tosin rakasta mitään tiettyä kuvaa ylitse muiden, joten valitsin valikoimistani vain jonkin.


Auringonpaistetunnustus

Posted on 1:30 PM In:

Olen saanut viime aikoina kaksikin tunnustusta, joista haluan laittaa nyt kiitokset. Ensimmäisen laittoi Huopalintu, kiitos! Tämä auringonpaiste ilahduttaa, mutta myös velvoittaa vastaamaan kymmeneen kysymykseen ja laittamaan auringonpaisteen eteenpäin kymmenelle ihanalle blogille.

1. Suosikkiväri: ruskan värit, vihreä
2. Suosikkieläin: koira tai tiainen
3. Suosikkinumero: 4
4. Suosikki alkoholiton juoma: vähäsokerinen puolukkamehu
5. Facebook vai Twitter: Facebook
6. Intohimosi: luonto
7. Saada vai antaa lahja: kumpikin
8. Suosikkikuvio: epämääräinen pyöryläinen
9. Suosikkiviikonpäivä: lauantai
10. Suosikkikukka: kullero

Kuten liian usein, en nytkään suuntaa tunnustusta kenellekään tietyille. Toivon kuitenkin kaikille aurinkoa elämään!

Voihan nuha

Posted on 6:36 PM In:
Minulla on oikein kunnon aito ja oikea räkätauti. Tämän myötä olen ihmetellyt, että onko minulla tänä vuonna ollut aiempaa enemmän kohtaamisia pöpöjen kanssa vai heikompi vastustuskyky? Ensimmäinen on todennäköinen, toinen mahdollinen asia. Tympeää tämä ainakin on.

Keväällä otin niskalenkin influenssasta, jota en muista aiemmin sairastaneeni. Nyt syksyllä minulla on parin viikon välein ollut sellainen tunne, että olen tulossa kipeäksi, tai olen muuten ollut aivan viimeisen päälle väsynyt ja loppu. Väliin on sitten mahtunut hyviäkin päivä, mutta sitten on taas tullut notkahdus. Nyt sitten räkätauti iski eikä vain meinannut ja tämä viikko on mennyt peiton alla köllötellessä.

Olen alkanut ottaa nyt reilummin D-vitamiinia, jonkin verran C-vitamiinia ja muitakin vitamiineja ja olen pyrkinyt syömään monipuolisesti. Hyvä vastustuskyky (jolla olen voinut aiemmin kehuskella) on oikeasti varsin mainio asia. Vinkkejä vastustuskyvyn tukemisesta otan mielelläni vastaan :)

Terveitä päiviä!

Ei kiristä

Posted on 7:20 PM In: ,
Sain hiljattain suureksi ilokseni keskustella yli 80-vuotiaan viisaan naisen kanssa. Tällaiset hetket ovat minulle arvokkaita - en tiedä miksi, mutta olen aina tullut paremmin juttuun itseäni vanhempien ihmisten kanssa. Heidän kanssaan oleminen on jotenkin rennompaa, vapautuneempaa ja tunnen hyväksyntää (puolin ja toisin). Nuoremmissa lienee (ainakin kokemukseni mukaan) enemmän kireyttä ja suorituskeskeisyyttä - tai sitten he ovat yksinkertaisesti vain keskittyneempiä ihmisen kuoreen, jolloin ihmisen todellinen sisin jää huomiotta.

Tämä nainen sanoi tärkeän asian, joka jäi mieleni sopukoihin muhimaan. Hän sanoi, että vanhuudessa hyvää on se, että päätä ei kiristä, ei yhtään. Nuorempana moni asia ahdisti, mutta ei ahdista enää. Hänestä näkeekin tietynlaisen vapautuneisuuden, kun elämänkokemus on opettanut keskittymään olennaiseen.

Minä mietin, että miksi pään kiristyksen hellittämistä pitää odottaa siihen asti, että on ollut eläkkeellä jo tovin? Miksi vapautua ei voisi jo nyt? Miksi elämää täytyy haaskata turhiin ahdistuksiin? Jos nyt itse mietin omia ahdistuksiani, voin täydellä sydämellä sanoa, että suurin osa niistä on ollut aivan turhaa murehtimista, jolle en ole voinut tehdä sillä kyseisellä murehtimisen hetkellä yhtään mitään (muuta kuin murehtia). Yleensäkin kannattaisi panostaa enemmän toimintaan kuin turhaan murehtimiseen: toiminta luo muutosta, ikävien asioiden mielessä hautominen ei.

Kai näin nuorempana on liikaa asioita menossa ja tulossa. On liian paljon menetettävää, jonkin verran saavutettavaa, eikä riskejä uskalla ottaa. Helposti kuvittelee, että mielen vapautuminen liiallisen murehtimisen taakasta veisi jotain pois, mutta minusta tuntuu, että se, mitä saavuttaa, on sen arvoista. Tosin en usko, että elämä siitä köyhtyy, vaan mahdollisesti jopa rikastuu.

Uusia päivärutiineja, osa 3

Posted on 10:05 PM In: ,
Kun pääsin tunnustelemaan joogan tunnelmia, aloin kaivata rentoutumistuokioita kotonakin. Pohtiessani, että miten rentoutuisin, päätin kokeilla pitkään elämästäni sivussa ollutta meditaatiota. Pääsisinkö siihen sisään tällä kertaa?

Minullahan on ollut ongelmana se, että keskittymiskykyni on varsin heikko. Meditaatiossa se näkyy siten, että hiljentyminen nostaa oikein korostetusti pinnalle erityisesti ikävät ajatukset, huolet ja murheet. Monesti "meditoimiseni" on lähinnä ahdistanut ikävien asioiden pyöriessä mielessäni vimmatusti.

Tällä kertaa meditoimiseni alkoi ihan hyvin. Keskittyminen onnistui (kehittelin itselleni keinoja saada ajatukseni rauhoittumaan) ja mieleni rauhoittui. Tuokion jälkeen oloni oli mainio!

Hyvän alun jälkeen on tullut kuitenkin takapakkia. Pari viime kertaa ajatukseni ovat pyrähtäneet ahdistaville urille, enkä ole saanut kierrettä meditoidessani poikki. En tiedä, mistä se johtuu. En aio kuitenkaan luovuttaa, vaan aion jatkaa, koska näistä hiljentymishetkistäni yleensä tulee oikein rauhallinen ja miellyttävä olo. En tiedä, voiko "meditoimistani" oikeastaan edes kutsua meditoimiseksi, kun lähinnä keskityn tyhjentämään pääni ja vain hengittelen rauhallisesti. Asennollanikaan ei ole oikeastaan väliä muuten kuin että istuessani en nukahda.

Aiemmasta olen tosin oppinut sen, että meditoidessa ei kannata yrittää eikä pakottaa itseään mihinkään suuntaan. Jos häiritseviä ajatuksia nousee pintaan, ne kannattaa vain rauhallisesti siirtää sivuun. Jos se ei onnistu, voi ajatella ajatuksen loppuun ja siirtää sen sitten sivuun. Minä olen aiemmin ehdottomasti yrittänyt ja pinnistellyt liikaa. Meditoimiseni, rentoutumiseni on ollut melkoista suorittamista. Toivon, että tämän oivaltaminen ja suorittamisesta hellittäminen auttaa minua löytämään meditoimisesta ihan uusia ulottuvuuksia.

Olen iloinen siitä, että minulla on ollut aikaa löytää aamuinen jumppatuokio, jooga ja meditoiminen elämääni. Ne selvästi auttavat minua sekä fyysisesti että henkisesti voimaan tasapainoisemmin.

Uusia päivärutiineja, osa 2

Posted on 7:29 PM In: ,
Uusi harrastukseni ei vielä täytä rutiinin kriteerejä, mutta mainitsen senkin uutena rutiinina, koska se johti vielä yhteen uuteen päivärutiiniin. Aamuinen jumppatuokioni innosti minut joogatunnille. Menin sinne sillä ajatuksella, että opin siellä joogaan kuuluvia asanoita ja muita elementtejä, joiden parissa voin sitten kotona hikoilla ja rauhoittua. Varsinaisesti ryhmäharrastusta en itselleni nyt kaivannut.

Jooga on osittain täyttänyt odotukseni. Se tuntuu kehossa ja mielessä hyvältä ja olen oppinut sellaisia harjoituksia, joita todella voin tehdä kotonakin. Pieni pettymys on ollut se, että kaikki liikkeet eivät sovi selälleni. Alaselkäni särky heräsi ensimmäisellä tunnilla pelottavasti, mutta sen jälkeen olen taas muistanut olla varovainen ja jättää selkää rasittavat liikkeet tekemättä. Selkä on jonkin verran jo rauhoittunutkin.

Jooga on selvästi ihan oma maailmansa hymistelyineen ja rentoutuksineen, mutta en ole kokenut sitä häiritseväksi. Minusta tuntuu hyvältä, että tuo liikuntamuoto on niin monipuolinen, siinä on jokaiselle jotakin: voin napata sieltä itselleni sopivia elementtejä ja panostaa niihin, ja jättää vähemmälle sellaisten asioiden pohdiskelun, jotka eivät itselleni sovi. Se, mihin heti ensimmäisen kerran jälkeen heräsin oikein kunnolla, oli rentoutus, rentoutuminen. Miksi en ole aiemmin ottanut hetkiä ihan vain rentoutumiseen, hiljaa olemiseen? Siitähän tulee aivan mahtava olo!

Uusia päivärutiineja, osa 1

Posted on 9:01 AM In: ,
Eräänä aamuna elokuussa herätessäni mietin, kuinka mukavaa voisi olla, jos aamu lähtisi nopeammin käyntiin (olen tosi hidas heräämään) ja keho tuntuisi jo heti aamusta vetreältä. Niinpä nousin ylös ja aloitin aamujumpan. Tein samoin seuraavana aamuna ja sitä seuraavana. Tuntui tosi hyvältä.

Sitten pidin kuitenkin parin aamun tauon, kun yhtäkkinen aloitus tuntui kropassani liialliselta ja varsinkin ranteissani turhan yhtäkkiseltä. Tauon jälkeen sain kuitenkin taas rytmin päästä kiinni ja nyt pyrinkin tekemään aamujumppani noin joka toinen aamu, mutta kuitenkin niin, että en stressaa määristä. Jos joskus jää väliin, sitten jää. "Jumppani" kestokin vaihtelee puolesta tunnista tuntiin. Tärkeintä ei ole määrä, vaan se, että tekee.

Aamuinen hetkeni ei ole pelkästään harjoitus keholleni, vaan myös mielelleni. Se herättämisen ohella rauhoittaa ja tasoittaa mieltä. Liikuntahetkeeni ei kuulu musiikkia (paitsi joskus jotain rauhoittavaa) eikä hyppelyitä. Avaan joogamattoni ja asetun siihen makaamaan. Siitä käsin teen liikkeitä, jotka ovat yhdistelmä jumppaa, pilatesta ja joogamaisia liikkeitä yhdistettynä venyttäviin liikkeisiin. Näiden lisäksi teen myös liikkuvuusharjoituksia.

Uudesta rutiinistani on muodostunut tärkeä aamullinen herätys keholleni ja mielelleni. Vaihtelen harjoituksessa painopistettä lihaskuntoharjoittelun, venyttelevän harjoittelun ja liikkuvuuden välillä senkin mukaan, miten fyysisesti väsyneeltä keho tuntuu. Olenkin oppinut kuuntelemaan kehoni viestejä aiempaa paremmin enkä enää edes yritä rehkiä yli sen rajojen.

Olen aina ollut sitä mieltä, että en ole mikään kotijumppaaja, en vain saa aikaiseksi jumpata kotona. Toisin voi näköjään kuitenkin käydä, kun löytää itselleen mieleisen, toimivan tavan liikkua.

Riittäisi jo

Posted on 2:36 PM In: ,
Olen pohjattoman kyllästynyt. Uuden oppimiseen ja pään käyttämiseen keskittyvä arkeni on ihanan piiiitkän lomani jälkeen taas alkanut ja olen jo nyt kyllästynyt. En opiskeluun sinänsä, vaan omaan alaani. Riittäisi jo!

Olen yli kymmenen vuotta opiskellut ja työskennellyt valitsemallani alalla. En alun alkaenkaan ollut siitä kiinnostunut, mutta se oli oikein mainio järkivalinta. Ei se vastenmieliseltäkään tuntunut: en tiennyt siitä mitään, joten olin utelias uutta kohtaan. Niinpä opiskelin ja ajattelin voivani työskennellä kyseisellä alalla, mutta hankalastihan se kantoi, kun todellinen kiinnostus puuttui.

Nyt kun olen opiskelemassa samaa kauraa lisää, olen ihan kypsä vaihtamaan suuntaa, tavalla tai toisella. Tämä on niin väärä tie tällä hetkellä kuin voi ikinä olla, joudun pinnistelemään äärimmilleni, jotta saisin tehtyä välttämättömät tehtävät. Tunnen itseni ulkoavaruuden olennoksi alani ihmisten keskellä, kun en jaa samaa kiinnostusta heidän kanssaan (jostain syystä millään muullakaan elämän osa-alueella). Onneksi tällä hetkellä minulla on muitakin opintoja suoritettavana kuin oman alan kura, joten se auttaa minua pysymään mieli virkeänä.

Todennäköisesti pudottaisin hansikkaani heti, jos kuulisin, että tätä olisi tiedossa loppuiäkseni. Sinnikkäänä ihmisenä uskon kuitenkin jaksavani tämän opintopätkän, kun tiedän, että se loppuu. Mutta että minun pitäisi tämän jälkeen kiinnostua vielä näistä samoista asioista työelämässäkin?! Ei! Antakaa armoa! Eikö kymmenisen vuotta riittäisi jo ei-kiinnostavien asioiden parissa askarteluun?!

Uskoisin, että omalta alaltanikin löytyy kiinnostavia tehtäviä, mutta niitä saa todennäköisesti etsiä oikein etsimällä. Löytäminen olisi mieletön tuuri ja työpaikan saaminen olisi varmaankin jo lottovoittoon rinnastettava. Ehkä silti aikanaan yritän, jos muutakaan en keksi.

Väärä alavalinta tuntuu juuri nyt mielettömän tukalalta. Miten pääsen tältä tieltä sivuun? Miten voisin löytää jotain ihan muuta tällä koulutuksella ja kokemuksella? En tiedä, mutta ei kai auta muuta kuin aikanaan kokella jotain ihan muuta. Pidän ihan mahdottomana sitä ajatusta, että näiden vuosien pinnistelyjen jälkeen vielä pakottaisin itseni johonkin itselleni ei-kiinnostavaan ja merkityksettömään. Luulen, että en edes pystyisi siihen, vaikka yrittäisinkin.

Kirjeitä vuosien takaa

Posted on 5:55 PM In:
Olen käynyt läpi varastossa olevia tavaroitani ja nyt viimeksi törmäsin vanhoihin, ystäviltäni tulleisiin kirjeisiin. Kirjeet ovat tulleet minulle 10-20 vuotta sitten (hui, miten nopeasti aika kuluu!). Suurin osa on rakkaalta lapsuudenystävältäni, mutta joitain kirjeitä ja kortteja on muiltakin, jo ajat sitten elämästäni kadonneilta ihmisiltä. Suurimman osan kirjeistä laitoin suoraan laatikkoon edelleenkin säilytettäväksi, osaa luin hieman ja osan laitoin roskiin.

Kirjeitä lapsuudenystävältäni lukiessani tunteet myllersivät sisälläni: miten minulla on ollutkin (ja on edelleen) noin ihana ystävä! Miten ihanaa on ollut, kun on voinut jonkun kanssa jakaa elämän iloja ja murheita, olla yhteyksissä, tuntea yhteyttä. Elää Ystävyyttä, luottaa, rakastaa toista sellaisenaan kuin hän on.

Elämä vei meitä molempia mennessään, tuli muka niin kovin kiireisiä vuosia ja yhteydenpito pätki, vaikkakaan ei koskaan ole loppunut. Tunnen valtavaa surua siitä, että minulla on muka ollut niin tärkeitä asioita, että en ole pitänyt tiiviimmin yhteyttä. Tunnen surua tässäkin asiassa siitä, että olen menneisyydessäni tehnyt valtavan vääriä valintoja. Miten olen voinut (melkein) luopua näin arvokkaasta asiasta kuin ystävyys hetkellisten, joutavien ja ehdottomasti väärien valintojeni vuoksi (tokihan en silloin lapsellisuudessani ymmärtänyt niiden olevan vääriä)?

Vilkuilin muiltakin ihmisiltä tulleita kirjeitä. Osa kirjeistä herätti lämpimiä tunteita, osa kirjeistä herätti mietteitä, mitähän kyseisille ihmisille mahtaa nykyään kuulua. Olisi kiva olla yhteydessä vieläkin, mutta yhteystietoja ei enää ole.

Osa kirjeistä herätti minussa suurta tuskaa. Erityisesti kirjeet, jotka johdattivat minut nykyiselle elämänpolulleni. Voi kunpa niitä kirjeitä ei olisi koskaan tullut, ollut! Heitin kirjeet roskiin. On helpottavaa, että voin heittää edes jotain muistoja vääristä valinnoistani roskiin, tuhottaviksi. Ehkä nekin asiat vaipuvat joskus unohduksen ihanaan syvyyteen, kun mitään niistä muistuttavaa ei ole enää olemassa (tämä on yksi syy, miksi haluan nyt siivota varastoni).

Kirjeet ja kortit on nyt käyty läpi. On tosi mukava tietää, että niissä, säilytetyissä, säilyy paljon minulle arvokkaita ja rakkaita muistoja. Olen iloinen, että olen elänyt vielä korttien ja kirjeiden aikaa.

Arnaldul Indridason: Ääni kuin enkelin

Posted on 5:13 PM In:
Kesäni on mennyt myös kirjoja lueskellessa. Yksi tämän kesän mainio löytö on ollut islantilaiskirjailijan Arnaldur Indridasonin dekkarit. Niissä pääsee sukeltamaan islantilaiseen elämänmenoon ja vuodenaikoihin rikosten selvittelyn lomassa. Näissä kirjoissa (kuten myös aiemmin mainitsemissani Wallander-kirjoissa) päähenkilönä on keski-ikäinen, yksinäinen mies, joka työnsä ohessa pohdiskelee elämäänsä ja sen merkitystä.

"Ääni kuin enkelin" on mielestäni yksi Arnaldurin parhaista kirjoista, mutta jos päähenkilön taivalta haluaa lukea mahdollisimman alusta lähtien ja järjestyksessä, kannattaa aloittaa sarjan ensimmäisestä suomennetusta kirjasta "Räme".

"Ääni kuin enkelin" alkaa hotellista löytyvästä murhatapauksesta. Hotellin henkilökuntaan kuuluva mies on puukotettu hengiltä ja löydetty joulupukin puvussa housut kintuissa. Kirjan päähenkilö Erlendur aloittaa tutkimuksensa kollegojensa kanssa ja alkaa hiljalleen avata kuolleen miehen elämää ja kohtaloa.

Samalla Erlendur pohtii omaa elämäänsä ja läheisiään, jolloin elämä ja kirjan tarina saa rosoisia, mutta myös inhimillisiä sävyjä. Kirjaa lukiessa taustalla voi nähdä islantilaisen karun maiseman ja vaihtelevan, kylmän ja kostean sään.

En ole aiemmin lukenut kirjoja islannista ja se on yksi asia, josta tässä kirjassa iloitsen. On mukavaa päästä elämään hetkeksi pienen saarivaltion arkeen, nähdä ja kokea uutta uudessa ympäristössä. Luin kesän aikana myös toisen islantilaiskirjailijan Arni Thorarinssonin dekkarin "Ylitse muiden", joka sekin avasi minulle islantilaisuutta ihan uudesta näkökulmasta. Sekin on mainio kirja, vaikkakin tyyliltään hyvin erilainen Arnaldurin kirjoihin verrattuna (kirja osui kirjastossa käteeni, kun etsin Arnaldurin kirjoja: sijaitsivat vierekkäin).

Arnaldur kietoo tarinat mielenkiintoisiksi paketeiksi, joissa tapaukset selviävät säie kerrallaan kuin lankakerää purkaisi. Kirjojen kieli on selkeää ja helppolukuista ilman turhia kiemuroita ja kaunisteluja. Inhimillinen ote yhdistettynä mielenkiintoisiin rikoksiin on kiehtova yhdistelmä.

Mielenkiintoinen artikkeli kirjailijasta löytyy Suomen kuvalehden sivuilta.

Mustikkaa ja pakkasta

Posted on 6:56 PM In: ,
Olen toivoton "sitten kun" -ajattelija. Eli ajattelen tekeväni asioita, sitten kun se ja se ehto täyttyy. Olin esimerkiksi ajatellut, että ensi vuonna saan tavalla tai toisella marjastuksen toimimaan elämässäni. Nythän se ei oikein toimi, kun minulla ei ole autoa.

Paitsi että minulle tulikin mahdollisuus marjastaa. Mansikoita olisin päässyt keräämään enemmänkin, mutta pakastintilani ei silloin riittänyt. Sitten kun huomasin pääseväni myös mustikkaan useammankin kuin kerran, tajusin, että marjastukseni onnistuukin jo nyt. En tarvinnut siihen tällä kertaa autoa, vaan ystävälliset lähimmäiset riittivät. Ainakin tällä kertaa. Ostin pakastimen.

Olen aina pitänyt marjoista ja marjastuksesta. Kaipaan metsään joka päivä. Olen marjastajana hidas maisemien katselija, mutta ei se minua haittaa: ehdin saada riittävästi marjojakin. Minusta marjastus on rauhoittava harrastus metsässä, eikä kiireinen suoritus tavoitteena saada mahdollisimman runsas lopputulos. Sehän on vain mukavaa, jos "joutuu" tekemään useammankin marjastusreissun!

Minussa on vahvaa keräilijähenkeä. Saan tyydytystä siitä, että voin katsella ruokavarastojani eli tässä tapauksessa monella tavalla säilöttyjä marjoja. Olen marjastanut pienestä pitäen, mutta viime vuosina se on ollut vaihtelevaa. Olen tänä kesänä ymmärtänyt, että marjastus on yksi "omista jutuistani": pidän siitä, pidän marjojen käsittelystä ja varsinkin niiden syömisestä. Marjoihin liittyy monenlaista mieluisaa puuhastelua. Enää en aio pitää siitä taukoa muuten kuin pakon edessä. Aion saada tänä syksynä vielä puolukoita ja karpaloita, ja ensi vuonna marjastan vielä enemmän kuin tänä vuonna.

Kesäonnea

Posted on 12:10 PM In: ,
Kesä on vienyt minut mukanaan. Alkukesän hankaluuksien jälkeen tein reissun, jonka jälkeen tein seuraavan, jonka jälkeen seuraavan... ja niin minusta tuli Kulkija. Hankaluudet unohtuivat, elämä vei mukanaan. Tietokonekin sai pölyttyä rauhassa.

Olen ollut onnellinen, en edes muista, koska olisin viimeksi nauttinut elämästä siten kuin olen nyt tänä kesänä tehnyt. Mistä se johtuu? Ensimmäinen syy on tietysti loma eli vapaus. Vapaus on minulle kenties tärkein asia elämässä. Minä tarvitsen edes tunnetta vapaudesta, jotta voin kulkea mieli kevyenä. Toinen syy on ollut ihanien ihmisten tapaaminen, mielenkiintoisten paikkojen näkeminen ja luonnossa oleminen. Olen niistä ihan valtavan kiitollinen, kiitos!

Kolmas syy on ollut kotoa pois oleminen. Kyllä, niin karulta kuin se kuulostaakin, olen onnellisempi poissa kotoa kuin kotona. Ehkä se kertoo jotain oleellista elämästäni tällä hetkellä. Paikasta, jonka pitäisi olla koti, mutta joka ei ole sitä. Olen jollain tavalla melkeinpä koditon ja olen siitä hyvin surullinen (paitsi en nyt kesällä).

Minulla on siis ollut harvinaisen paljon hyviä hetkiä tänä kesänä. Se lämmittää mieltäni suuresti, koen löytäneeni itsestänikin paljon uutta. Paljon vanhaa toivetta ja merkitystä on vahvistunut. Ehkä jopa jotain elämänsuuntaa on vahvistunut.

En tiedä, mitä kesän vaihtuminen syksyksi vielä tarkoittaa. Eihän onni voi jatkua ikuisesti? Ehkä ei, mutta toivoisin tästä kesästä jäävän montakin pysyvää hyvää asiaa.

Varovainen tunnustelija

Posted on 8:28 PM In: ,
Olen edelleen aivan liian varovainen ihmisten suhteen. Pelkään edelleen tosi paljon sitä, että he lähtevät luotani, jos olen "oma itseni" (mitä se sitten onkaan). Omat kokemukseni sanovat vahvasti, että vapautuminen ei kannata, jos en halua olla yksin. Kumpi sitten on tärkeämpää: se, että on oma itsensä (yksin) vai sitten se, että on sellaisten ihmisten ympäröimä, jotka hyväksyvät minut vain tietynlaisena?

Aika on tehnyt sen, että haluan olla ennemmin vapautunut oma itseni. Silti se ei näy käytöksessäni, vaan olen entistäkin varovaisempi ihmisten seurassa. Tunnustelen ilmapiiriä ja toisen mielialoja kuin minulla olisi tuntosarvet. Tunnustelen ja luon käyttäytymiselläni ja sanoillani siihen sopivaa ilmapiiriä.

Toisaalta olen kokenut olevani enemmän oma itseni hiljaa sisälläni eli en ole välttämättä puhunut ajatuksistani ja tuntemuksistani. Näin vältän myös asioiden kaunistelemisen, mutta toisaalta jätän paljon itsestäni kertomatta.

Pelkään konflikteja ihmissuhteissa siksi, kun minut on usein hylätty niiden seurauksena. Pari "ystävää" on kaikonnut yhden ainoan mitättömän riidan seurauksena. Ei minulla ole ollut eikä ole syytä luottaa siihen, että ystävä pysyy, jos riidellään.

Silti minusta nykyään tuntuu siltä, että mieluummin olen yksinäinen kuin varon käytöstäni, muita ihmisiä. Paljon jää elämättä ja kokematta, jos keskittyy pinnistelemiseen, hillitsemiseen, varomiseen.

Nuori "taiteilija"

Posted on 5:16 PM In: ,
Olin peruskoulussa kuvaamataidossa keskinkertainen, kasin tyttö. Kuvaamataito oli kai ihan mukavaa, mutta siitä ei jäänyt juurikaan muistoja, ei edes minkäänlaisia muistikuvia. Toisin oli lukiossa.

Kävin lukiossa kaikki mahdolliset valinnaiset kuvaamataidon tunnit. Aloin "töhertää", "väkertää" ja tuottaa oikein urakalla ja innolla. Tein erilaisia töitä ja nautin siitä tosi paljon. Lopputulokseni olivat keskinkertaisia, kuin kenen tahansa tekemiä luomuksia, joista ei huokunut edes erityinen luovuus. Vaikka en ollutkaan huono piirtämään, en todella ollut hyväkään. Töherrykseni hukkuivat masssaan. Nykyään ne taitaisivat olla lähinnä avuttomia tikku-ukkoja, jos sitäkään.

Sain lukiossa kuvaamataidosta kiitettäviä arvosanoja, vaikka tuotokseni todennäköisesti erottuivat oikeasti lahjakkaiden tuotoksista. Opettajani taisi arvostaa sinnikkyyttäni ja intoani, ja minä arvostin sitä, että hän arvosti tekemistä ja intoa, eikä pelkästään lopputulosta. Opettajani oli todella kannustava ja pidinkin hänestä. Opettajani oli yksi osatekijä innostuksessani kuvaamataitoon. Hän siivitti minua niin "hyväksi nuoreksi taiteilijaksi" kuin minusta oli ikinä mahdollista silloin tulla.

Lukion jälkeen "taiteiluni" on jäänyt, mutta jotain ymmärrän nyt saaneeni noilta innostavilta tunneilta: tekemisen palon, innostuksen avulla oppimisen ja pystymisen. Minäkin voin oppia! Unohdin kuvaamataitotuntini vuosikausiksi, mutta viime aikoina olen pohtinut niitä lämmöllä. Minusta (ja kenestä tahansa) voi saada paljon irti, jos tekeminen tapahtuu sydämestä, täydellä innolla! Keskinkertainenkin voi venyä oikein hyväksi, jos hän asiaan oikein paneutuu.

Alavalinnastani johtuen olen kadottanut tekemisestäni innon ja sykkeen. Harva asia lukion jälkeen on vetänyt minua samoin kuin kuvaamataidontuntini, mutta nyt olen ymmärtänyt, että voinhan minä edelleen löytää samankaltaista innostuksen tuomaa voimaa! Eihän se ikää kysy. Löytää voi vain jos etsii. Odottajalle tuskin ojennetaan.

Uusia naapureita

Posted on 4:08 PM In:
Huomasin tässä eräänä päivänä, että minulla on uusia naapureita. Huomasin ne äänestä, joka ei kuitenkaan häirinnyt minua, vaan oikeastaan päinvastoin. En olisi uskonut, että näinkin korkealla naapuriin voisi saada toivotun perheen asumaan, mutta näin on käynyt. Olen tosi ihastunut näihin pirteisiin sinitiaisiin.

Olen kuullut linnunlaulua läheltä. Olen kuullut varoitushuutoja, nähnyt linnunhahmojen sujahtavan ikkunani takana johonkin. Lopulta parvekkeeni kaiteella istuva pikkuruinen, kovaa varoitusääntä kailottava tintti sai minut seuraamaan naapureideni elämää. Minusta tuli kerrostalokyttääjä.

Sinitiaisella on tapana istahtaa parvekkeeni kaiteelle ja huudella ennen kuin se sujahtaa pesäänsä. Siten pikkukaveria ei voi olla huomaamatta. Välillä se lepää, mutta sitten taas ilmestyy takaisin työntouhuun. Olen kurkistellut seinustan koloja pesää etsiskellen, mutta mielestäni sopivia koloja ei ole: minulla ei olekaan linnun taitoja taikoa koti sopiviin paikkoihin.

Kerran sinitiainen lensi ikkunani takana kuin kolibri, ihan paikallaan. Liekö nähnyt kuvajaisensa ikkunastani. Kerran olemme törmänneet toisiimme parvekkeellani. En tiedä, kumpi säikähti enemmän.

Olen valtavan ihastunut uusiin naapureihini. Näitä ottaisin mielelläni lisää ja mieluusti vähemmän - paljon vähemmän - siivettömiä, isokokoisia ja äänekkäitä kaksijalkaisia.

Ilta-ajatuksia

Posted on 12:30 PM In:
Olen viime aikoina nukkunut varsin hyvin. Joskus kuitenkin iltaisin hiljaisen hetken koittaessa ajatukseni ovat alkaneet elää omaa elämäänsä. Ne ovat rynnänneet tietynlaisten ajatusten kimppuun, jotka ovat virkistäneet mieltäni ja karkoittaneet unen, valitettavasti. Siksi olenkin nyt pohtinut, että iltaisin pitäisi olla ihan omia ilta-ajatuksia.

Olen miettinyt iltaisin mm. sellaisia asioita kuin hammaslääkärissä tapahtuvia toimenpiteitä (heihei uni) ja erilaisia murheita (joita kyllä keksii vaikka tyhjästä, jos mitään suurempaa ei ole). Tiedän, että näiden ajatusten pohtiminen iltaisin on ihan joutavaa, mutta en hallitse ajatuksiani.

Olenkin ottanut nukahtamiseen ja ajatusten harhailuun avuksi sellaisia kirjoja ja lehtiä, joiden aiheet ovat neutraaleja ja ei-ahdistavia. Ne auttavat jossain määrin.

Haluaisin olla aamuvirkku. Nyt kun minulla on aikaa, voisin kokeilla siirtää unirytmiäni, mikä on aiemmissa kokeiluissani osoittautunut hankalaksi. Minulla on tapana nukkua liikaa, jos saan nukkua vapaasti. Tämä tekee sen, että illalla ei uni tule ja seuraavanakaan yönä rytmi ei siirry. Kesäaamut ovat kuitenkin niin upeita, että haluaisin kokea niitä enemmän...

Apuna tähänkin voisivat olla ilta-ajatukset eli ilta-ajalle räätälöidyt ja omistetut turvalliset ajatukset. Muutenkin minusta on parempi pohdiskella erilaisia itseensä liittymättömiä ajatuksia, kun ne ovat paljon antoisampia ihan omankin elämänsä kannalta. Murheissa kieriminen on helposti kehä, joka ei pääty.

Virkistystä vai ryyppäämistä?

Posted on 8:11 PM In:
Olen viime aikoina kuunnellut juttuja työpaikkojen koulutus- ja virkistyspäivistä. Kaikenlaista sitä työpaikoilla järjestetäänkin! On koulutuksia monenlaisista työhön liittyvistä ja liittymättömistä asioista ja virkistyspäiviäkin on erilaisin aktiviteetein useamman kerran vuodessa. Kuunteleminen on ollut hyvin avartavaa.

Minä en muista viimeisintä koulutustani työssäni, koska siitä on niin paljon aikaa. Koulutukset yksinkertaisesti poistettiin säästösyistä, vaikka niille olisi ollut tarvettakin. Jos jotain uutta tarvitsi oppia, se piti opetella itsenäisesti. Motivoiko? No, eipä erityisesti.

Virkistyspäivätkin taisivat olla turha menoerä. Omat kokemukseni rajoittuvatkin "virkistyspäiviin", joiden pääasiallinen tarkoitus oli vain järjestää näennäisesti jotain ja se jotain oli lähinnä ryyppäämistä. Minulle oli ällistyttävää huomata se, että monet nimenomaan halusivatkin sitä, että vain ollaan, seurustellaan ja ennen kaikkea ryypätään. Alkuun vielä jaksoin ihmetellä sitä, miksi jotkut eivät tulleet "virkistyspäiviin", mutta en enää myöhemmin. En minäkään tuollaisesta illasta virskistyisi. En edes viihtyisi. Kaipaisin jotain mielenkiintoista tekemistä, elämyksiä, mitä muut eivät kaivanneet.

Tunsin itseni aina vialliseksi, kun en sopinut porukkaan. Nyt kuitenkin viime aikoina olen oivaltanut, että onhan niitä muunkinlaisia työporukoita! Vaikka aika monessa paikassa ei käsittääkseni välitetä tavata työkavereita vapaa-ajalla, niin on myös toisenlaisia työpaikkoja, joissa tehdään mielellään jotain uutta ja mielenkiintoista yhdessä. Miksi minun kohdalleni osui ryyppymeininki? En tiedä, huonoa tuuria tai väärä ala.

Mukavaa, kun tulee hetkiä, jolloin omat käsitykseni avartuvat.

Olen pohtinut törmääväni hyvin usein loman lähestyessä ja alkaessa tiettyyn ilmiöön: olen ensimmäisinä vapaapäivinäni usein ahdistunut ja synkeä, elämä on tummasävyinen. Lomaahan ei yleensä liikaa ole, joten nämä synkistelyhetket syövät lomistani useimmiten muutaman päivän - ja ilmiö korostuu, kun olen yleensä pilkkonut lomani useammaksi pätkäksi. Tuntuu tosi turhalta haaskata lomia näin, mutta minkäs teet. Minua vaivaa myös lomien lyhyys -ahdistus.

Nyt kun minulla on Oikea Loma, ilmiö ei haukkaa lomastani merkittävää osaa. Oikeastaan loma ja suunnittelu ahdistaa minua poikkeuksellisen vähän, koska tiedän ehtiväni tehdä kaikkea, mitä haluankin. Tai no, ainakin melkein kaikkea :) Mieli pystyy päästämään irti normaalista arjesta ja suorittamisesta ja ajan kuluminen tuntuu pehmeältä, sallitulta. Nyt ei ole kiire ehtiä.

Tekemiseni on hidastunut, saatan juoda yhtä teekupillista tunnin vain paikallaan istuen ja ikkunasta ulos katsellen. Teehän ei ole pahaa jäähtyneenäkään. Näiden hetkien jälkeen on taas mukavaa olla ahkera ja tehdä, koska sen jälkeen voi taas levätä. Viikonpäivät menevät sekaisin ja oikeastaan ne menettävät merkityksensä. Olen hidastunut, mutta toisaalta halutessani hyvinkin aikaansaava. Se tuntuu nyt jotenkin omituiselta, kun työelämässä ennemminkin teen paljon, mutta saan vähemmän aikaiseksi. Lisäksi useimmiten väsyttää. Elämä on kumma juttu.

Olen lueskellut hieman kateellisena toisista blogeista ihmisten kevätaskareita pihalla ja puutarhassa. Voi kun minullakin olisi... ja olenkin päättänyt, että joskus minulla on jonkinlainen "ulkotila", jossa voin puuhastella! Saa nähdä, miten se järjestyy.

Sitä odotellessani olen kuitenkin aloittelemassa kevätsiivousta. Nythän taitaa olla jo oikeastaan kesä, mutta arkiaskareet ovat sitoneet siten, että en ole suotta viitsinyt kiirehtiä. Näin kun ilmassa tuoksahtaa jo vahva loman tuoksu, voin hiljalleen aloitella urakkaani.

Parvekkeestani on talven aikana muodostunut romuvarasto. Miten niin pääsi käymään? Taisi olla helpoin tie päästä ylimääräisestä romusta eroon. Eli joo, painin edelleenkin samojen tavaramääräongelmien parissa kuin aiemminkin. Tavaran määrä tuntuu olevan kasvava vakio (voiko noin sanoa?) eli siis se kasvaa tasaiseen tahtiin poistoyrityksistäni huolimatta. Olen ostanut talven aikana poikkeuksellisen vähän, mutta näin loppukeväästä vaatekaappini on saanut hieman täydennystä. Tyhjennysurakka on siis taas edessä.

Seuraavaksi onkin edessä keittiön kaapit. Kirjahylly. Vielä hieman kasvien hoitamista ja pistokkaiden ruukkuun istuttamista. Kaikki nämä puuhat ovat nyt mukavia, kun on kerrankin aikaa.

Samalla pohdiskelen kesäksi muutakin mukavaa tekemistä, reissuja ja muuta iloa. On mukavaa, kun ei stressaa. On mukavaa, kun loma on kerrankin sen pituinen, että ehdin tehdä kaiken, mitä haluankin. Ei tarvitse priorisoida, ei tarvitse karsia mukavia tekemisiä, ei tarvitse ahdistua lomasuunnittelussa. Voi vain olla ja tehdä silloin, kun tuntuu. Ja lähteä reissuun. Tai oikeastaan reissuihin, monikossa.

Nyt on kesä. Todellakin.

Vakuuttavuudesta

Posted on 9:52 PM In: , ,
Olen pohtinut, että tarvitsen käytökseeni ehdottomasti enemmän vakuuttavuutta. En halua muuttaa itseäni, mutta käytöstäni kyllä. Haluan antaa itsestäni varman ja vakaan kuvan. Haluan esittää asiani siten, että muutkin voivat vakuuttua sanomisistani.

Minulla on ongelmia katsekontaktin kanssa. Jos minun pitää pohtia vastaustani, katseeni lähtee harhailemaan, koska en ilmeisesti osaa katsoa silmiin ja pohtia tiukasti jotain asiaa samanaikaisesti. Katseen harhailu tulkitaan epävarmuudeksi. Lisäksi taidan käyttää sellaisia sanavalintoja, että vaikka olisinkin varma, verhoan sanomiseni selittelyn muotoon. Lisäksi ulkonäköni lienee enemmän epävarmuutta huokuva kuin varmuuden perikuva.

En ole myöskään käyttäytymisessäni suora ja lähestyvä. Ennemmin halua pohtia asioita itsekseni ja sanoa asiani, kun tulee hyvä hetki. Ääneni taitaa olla enemmin naisellisen hentoinen kuin vahva ja vakaa. Ylläni on yleensä ennemmin ei-vakuuttavaa vaatetusta kuin aikuismaista ja huoliteltua.

Tarve olla vakuuttava lähtee itselläni erityisesti työelämän kokemuksista. Siellä pitäisi olla joka käänteessä varma ja vakuuttava, jotta olisi sellainen työntekijä, jolle voitaisiin antaa jotain muutakin kuin rutiinia rutiinin perään. Ulkoisesti epävarmoilta vaikuttavat eivät etene, eivät välttämättä pääse mukaan työyhteisöön ja eivät ole muutenkaan sellaisia mukaanotettavia, huomioitavia, vaan niitä harmaita työmyyriä, jotka kyllä hoitavat työnsä hyvin... ja ehkä siinä sivussa tylsistyvät tylsään työhönsä ja sivussa olemiseen.

En minä uraa kaipaa, vaan sitä, että minua kuunneltaisiin ja huomattaisiin omana itsenäni. Epävarmuus aiheuttaa sen, että toinen osapuoli ei ota vakavasti.

Näitä miettiessäni olen tosin ymmärtänyt, että en halua olla sellaisessa työyhteisössä, jossa täytyy antaa vakuuttavaa kuvaa, eli täytyy osata näytellä oikein, jotta on oikeanlainen. Oikeastaan en haluaisi edes työyhteisöä, johon liittyy kilpailuhenkisyyttä ja -asetelmia (eli etenemismahdollisuuksia "hyville tyypeille"). Tai mitäpä työyhteisöllä noin ylipäätään tekisin. En kyllä välittäisi jostain tietystä työpaikastakaan, johon raahautua joka aamu. Mielekäs työ ja toimeentulo riittäisivät.

Ruukkupuutarha-askareita

Posted on 7:07 PM In:
Olen hiljalleen tehnyt huoltotoimia ruukkukasveilleni. Kun puutarha puuttuu, niin tämä käy korvikkeesta. On mukavaa ja leppoisaa, ja on erityisen ilahduttavaa nähdä, kuinka nuutuneista kasveista tulee mm. saksien avulla virkistyneen näköisiä. Pari kasvia on niin nuutuneen näköisiä, että ne taitavat mennä luonnon kiertokulkuun.

Pitäisi sahata pari puuvartista kasvia poikki. Ne eivät pysy enää omin voimin pystyssä ja toinen on kasvanut kattoon asti. Olen lykännyt tätä jo ainakin pari vuotta... kun en millään raaskisi pätkäistä kavereitani poikki. Se vain on vaikeaa, hölmöä? Taitaa se olla. Herkkämielisyyttä kasvien suhteen...

Noiden "puiden" pitäisi kyllä alkaa latvapistokkaasta kasvamaan ja saattaapa jäänyt "kantokin" alkaa pukata uutta vartta. Lopputulos saattaa olla paljon parempi kuin tämä nykytilanne, jossa kasvit nuokkuvat narujen ja keppien varassa, pitkä puinen varsi ilman lehtiä. Raaskiminen on vain niin vaikeaa.

Tänä vuonna nuo kasvit menevät kuitenkin poikki ja jään jännityksellä odottamaan, mitä niistä tulee. Kyllä elämän (ja kasvillisuuden) pitää välillä uudistuakin.

---
Päivän pieni ilo: tämäkin liittyy kasveihin: uusin lisä kasveihini (jo viime syksynä saatu) enkelinsiiven latvapistokas kasvaa. Lehdet ovat pieniä, mutta niitä on tulossa lisää. Toinen, lehdestä otettu pistokas ei ole tehnyt vielä mitään, mutta ei se kuihtumassakaan näytä olevan. Ehkä sekin alkaa joskus vielä kasvaa.

Aika kuumuuden on alkanut

Posted on 7:27 PM In:
Missä välissä kesä tuli? Siinä, kun olen istunut kotona tietokoneen äärellä? Ilmeisesti. Rakastan kevättä, tätä aikaa, kun luonto heräilee. On aina yhtä sykähdyttävää nähdä vihreän ponnistavan maasta vahvasti, nähdä sen leviävän täyttämään koko maiseman. Kevät on ehkä itselleni mieluisin vuodenaika, vaikka pidänkin kaikista.

Lähestyvä kesä tuo tullessaan murheen sisälämpötilan noususta. Eilen laitoin tuulettimen päälle ensimmäistä kertaa - auringon paistaessa asuntoni lämpötila nousee nopeasti sietämättömiin lukemiin. Erityisesti näin alkukesästä kuumuus tuntuu vieraalta ja vaikealta. Keskikesällä se on vain vaikea. En ole keksinyt keinoa viilentää asuntoani.

Kaipaan luontoon tai oikeastaan "luonnossa olevaan kotiini". En tarkalleen tiedä, mitä tuolla tarkoitan, mutta kaipaan luonnossa olemista ja sen tuomaa tunnetta siitä, että olen kotona. Rauhallisuutta ja vahvaa kuuluvuuden tunnetta.

Sitä odotellessa viimeistelen kevään "töitäni"; pian olen saavuttanut kevään osalta tavoitteeni ja voin olla tyytyväinen. Pian sen jälkeen voinkin siirtyä kaivatulle lomalle. Tiedossa oleva vapaa-aika tuntuu hämmentävältä: mitähän kaikkea tekisinkään?

Alkuvuoteni on jatkunut edelleen henkisesti raskaana. Hieman fyysisestikin raskaana siinä mielessä, että en voi juurikaan liikkua. Yritän tuntea kiitollisuutta siitä, että voin vielä sentään hoitaa omat asiani ja olen periaatteessa terve, kunhan maltan parannella äärimmäisen hitaasti paranevia vammojani. Tämä parantelu on kuin pitkä henkisen sietokyvyn taival. Pitää pysyä tiukasti määrätyllä polulla ja jos en pysy, paranemiseni palaa alkuun. Tai oikeastaan ei edes alkuun, vaan askeleen siitäkin taaksepäin.

Tunnen itseni tosi yksinäiseksi vaivojeni kanssa, mutta sehän on ihmisen osa. Kukin meistä kantaa vaivansa ihan itse, lähimmäiset voivat tukea henkisesti ja joskus fyysisestikin, mutta he eivät voi koskaan olla sinä kaikkine vaivoinesi. Tekisi mieleni ojentaa parantumiseni taakkaa lääkäreille, mutta vastuu on kokonaan itselläni. Niinhän se on, hoitohenkilökunta voi auttaa ja ohjata oikealle tielle, mutta paranemisen polulla on kuljettava itse.

Viime ajat ovat myös näyttäneet minulle ihmisen elämän muidenkin alueiden yksinäiset puolet. Vaikka minulla joitain läheisiä onkin, olen varsin yksin. On paljon asioita, joita minun täytyy ratkaista yksin. Minun täytyy ratkaista tiettyjä suurempia, elämääni liittyviä asioita yksin ja olen huomannut, että valitsen mitä tahansa, joudun luopumaan joistakin asioista ja ihmisistä ja päädyn vielä aiempaakin yksinäisemmäksi. Riskien ottaminen voi toki tuoda uuttakin elämään, kenties jopa uusia ihmisiä, mutta en uskalla luottaa siihen. Ja vaikka minulla olisikin valtava läheisten ihmisten turvaverkko, ei se poista yksinäisyyttä, joka ihmisen osa loppujen lopuksi on.

Jotenkin minusta näyttää siltä, että jotkut eivät joudu elämässään olemaan samalla lailla yksinäinen toimija ja päättäjä kuin minä. Ehkä kuvittelen, ehkä asia on todellakin niin. En tiedä. Sen kuitenkin tiedän, että kaipaan kaikkein eniten perhettä (johon voi kuulua lisäkseni 1+ ihmistä ja/tai eläintä) ja kotia. Kummassakin asiassa elämäni on ihan vinksallaan.

Vaivoistaan puhuminen

Posted on 1:45 PM In: ,
Lapsena ja nuorena ihmettelin, miten (silloisesta näkökulmasta katsottuna) vanhat ihmiset jaksavat puhua vaivoistaan pitkään ja hartaasti. Minua ei kiinnostanut, vaikka toki osasin olla jollain tavalla pahoillani toisten vaivoista.

Nyt ymmärrän. Minusta tuntuu, että voisin jauhaa vaivoistani loputtomasti, jos vain joku kuuntelisi. Toisaalta taas en halua puhua vaivoistani, vaan haluaisin tehdä jotain mukavaa, unohtaa kivut ja jomotukset. Ehkä haluaisin siis avautua vaivoistani jollekin lyhyesti ja sitten keskittyä tekemään jotain muuta. Minusta on tainnut tulla vanha, kun vaivoista keskustelemisesta on tullut "mielenkiintoista". Voisin sujuvasti kuunnella muidenkin ongelmia, kun empatiaa ja ymmärrystä nykytilassani kyllä riittäisi.

Olen kuitenkin huomannut, että erityisesti "vaivattomia" ihmisiä toisen vaivat eivät kiinnosta. Ne ovat aihe, joka kuitataan kohteliaalla kysymyksellä, johon kuuluu vastata virkkeellä tai parilla. Siinä kaikki. Siksi olenkin nyt yrittänyt keskittyä lähinnä pohtimaan ongelmiani itsekseni.

Itsekseen pohtimisessa (ja googlaamisessa) on se ongelma, että pelot saattavat vain lisääntyä. Olen mainio kehittelemään melkoisiakin kauhutarinoita terveysongelmiin liittyen omassa päässäni tiedon puuttuessa. Toisaalta taas googlatessa monesti löytää sekä lohdullista tietoa että kauhutarinoita. Olenkin miettinyt, että mitä keskustelutarpeellani oikein etsin.

Kaipaan tietysti huomiota ja lohdutusta, pelkojen lievittämistä. Kaipaan tunnetta siitä, että vaikka vaivat ovatkin minussa ja rajoittavat tekemisiäni, en ole ihan yksin, vaan minullakin on turvaverkko. Kaipaan kannustusta, jotta henkinen selkärankani ei napsahtaisi poikki, vaan jaksaisin uskoa vaivojeni hoitumiseen.

Puhuminen ei vain tunnu oikealta, kun eihän toisia, varsinkaan terveitä ihmisiä kiinnosta toisten vaivat. Ja tämä kiinnostamattomuus on tavallaan ihan oikeinkin, ei tarvitsekaan kiinnostaa. Tarpeeni puhua ei ole väärin sekään. Tässä asiassa ei ole oikeaa ja väärää. Kukin meistä täällä loppujen lopuksi kulkee vain omaa polkuaan yhtä vajaana tai täytenä kuin kuka tahansa meistä. Joskus sen keskustelukaverin löytää, joskus ei.

Epämuodikas eli tyyliä etsimässä

Posted on 10:32 AM In:
Olen viime aikoina vilkuillut ympärilleni sillä silmällä, että miltä näytän muiden seassa. Ei sillä, että minun tarvitsisi sulautua joukkoon, vaan ihan mielenkiinnosta. Olen huomannut, että olen todellakin jäänyt "muodissa" jälkeen. Olen kuin jostain menneistä ajoista vaatteineni, jotka lienevät vähintään kymmenen vuotta vanhoja. Osa on toki "aina kelpaavia" perusvaatteita. En ole ostanut juuri mitään uutta vaatetta vuosiin, kun en pidä vaatekauppojen kiertämisestä. Kirpputorilöytöni tuskin henkivät tämän ajan henkeä, kun vaatekaappini on muutenkin jämähtänyt menneeseen.

Toisaalta minusta muoti on ollut jo vuosikausia aika rumaa ja ankeaa, joitain pieniä poikkeuksia lukuunottamatta. Kuvittelenkohan vain, mutta eikö muoti ollutkin silloin nätimpää, kun ei ollut rahaa ostaa vaatteita?

En ole oikein päässyt sisään tähän nykymuotiin, jossa sukkahousuja pidetään päälihousuina. Eli pyllistettäessä alushousut paistaa läpi. En ole oikein ymmärtänyt sitäkään, että monet nuoret pitävät kesäkenkiä (sellaisia kangaskenkiä) talvellakin. Pitkistä neulemekoista pitäisin, mutta yhtään nättiä ja ei-akryylista ei ole vastaani tullut. Muotivärejä en viitsi edes kommentoida.

Viralliset tilaisuudet olisivat minulle nyt kauhistus. En todellakaan tietäisi, mitä laittaisin päälleni. Luultavasti joutuisin kauppakierrokselle ja ostamaan jotain ei-mieluisaa. Arkivaatetukseni on usein sporttiseen vivahtavaa, mikä toimii useimmiten jotenkin. Hameitakin pidän, vaikka niihin sopivia kenkiä ja talvitakkia en omista. Juuri tuokin minua kiusaa: vaikka minulla onkin jotain ihan kivoja vaatteita, niiden kanssa yhteensopivia talvivaatteita tai-kenkiä minulla ei ole. Inhoan kenkien ja takkien ostamista. Kesällä on helpompaa.

Haluaisin jotenkin päivittää vaatetustani, mutta en tiedä miten. En toisaalta pidä kuluttamisesta, mutta toisaalta minulla olisi tarvetta näyttää siistiltä. Minulla on kuulemma tyyli, mutta en silti tiedä, mikä tyylini on tai mikä tämän ikäiselle sopisi. En ole ihan teini enää, mutta en vanhakaan. Siltä väliltä eli ei oikein tarkasti ottaen mikään.

Tiedän, mitkä värit minulle sopivat, joten voisin näiden värien ympärille muodostaa toimivan arkivaatetukseni, mutta juuri noita värejä myydään äärimmäisen vähän tai ei ollenkaan. Tiedän, millaisista vaatteista pidän, joten jos sellaisia ylipäätään myytäisiin, saisin niistäkin tehtyä itselleni siedettävän vaatekokoelman. Vaan ei myydä. Tiedän, millaiset vaatteet istuvat päälläni hyvin, mutta usein myydään juuri toisen mallisia. Hankalaa. En tiedä, mistä lähtisin liikkeelle.

Onnistumisia ja haasteita

Posted on 9:39 PM In: ,
Olen iloinen siitä, että pärjään opinnoissani. On ihan eri asia opiskella nyt kuin nuorempana: kyllä minäkin nuorena suoritin opinnot nimenomaan suorittamalla, kunhan läpi meni. Olin silti aika hyvä opiskelija, vaikka keskityinkin lähinnä muuhun elämään.

Nyt käytän todennäköisesti hieman enemmän aikaa opintoihini siten, että oikeasti syvennyn opiskeltaviin asioihin. Suunnittelen ja pohdin, kyseenalaistan ja oivallan. Minulla on motivaatiota, koska olen nyt oivaltanut opiskelevani itseni vuoksi, oman etuni vuoksi. Motivaationi tulee sisältäni ja kun ymmärrän mitä teen ja miksi, saan tehtävät hoidettua kiitettävästi, vaikka en arvosanoja tavoittelekaan. Toki myös turvattu talous tuo kiitollisuutta ja turvallisuuden tunnetta, mistä myös motivoidun. Pelkkä opintotukihan olisi naurettava raha.

Samalla alkuvuoteni on ollut haasteita täynnä. Terveysongelmani nimittäin vain jatkuvat ja jatkuvat ja loppua ei näy. Yhden vaivan väistyessä toinen tulee. Eilen pohdin, että pian pääsen edes jotenkin liikkumaan, kunnes aamulla heräsin silmä muurautuneena melkein umpeen (se rähmii) ja kauppareissulla polvestani kuului rusahdus, joka ei voi enteillä ainakaan mitään hyvää.

On ollut tosi vaikeaa opetella liikkumatonta elämäntapaa. En ole löytänyt mitään korvaavaa mukavaa ajanvietettä liikkumisen tilalle, joten olen katsellut telkkaria. Tämä on alkanut käydä henkisesti tosi raskaaksi ja tämä viikko onkin mennyt jo luovuttajafiiliksissä... Kyllä se liikunta oli/on vain niin tärkeä asia minulle.

Varmaankin joka vuosi muistetaan eri medioissa herätellä keskustelua siitä, kuinka naiset "pilaavat uransa" jäämällä kotiin hoitamaan lapsiaan. Syyllistävä sormi osoittaa tuoreita äitejä, jotka haluavat lapsilleen parhaan mahdollisen alun heidän elämäntaipaleilleen. Jutuissa poikkeuksetta kuvitellaan, että muutama vuosi kotona kadottaa ammattitaidon ja tekee naisesta huonon työntekijän. Tympii jo nämä roskaa toitottavat jutut.

Luin hiljattain Liisa Keltikangas-Järvisen kirjan "Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot" ja siinä kirjoittaja viittaa useampaankin tutkimukseen, jonka mukaan alle vuoden ikäisen lapsen irrottaminen ensisijaisesta hoitajastaan on haitallista lapsen perusturvallisuudelle sekä alle kolmevuotiaan lapsen laittaminen liian suureen hoitoryhmään haittaa lapsen sosiaalista kehitystä. Nämä olivat minulle yllättäviä asioita erityisesti siksi, kun päiväkotia perustellaan yleensä nimenomaan sosiaalisten taitojen kehittymisellä, tämä on itse asiassa yleinen vallitseva käsitys ja suorastaan totuus maassamme. Nämä taidot lähinnä kuitenkin taantuvat suuressa, hallitsemattomassa ryhmässä, joita päiväkotiryhmistä varmaan suuri osa on.

En todellakaan usko, että lapsen hoitaminen kotona muutaman vuoden tekee naiselle tai miehelle huonoa, luulisi ennemminkin vaihtelun virkistävän ja lapsen tuovan elämään paljon uusia asioita ja elämänarvojen uudelleenjärjestymistä. Harvalla alalla ammattitaito vanhenee muutamassa vuodessa, oikeasti. Vanhempainvapaan jälkeen työntekijä saattaa itse asiassa olla jopa aiempaa "parempi", motivoituneempikin, kun on saanut elää arvojaan.

Siksi väitänkin, että ongelma on lähinnä nyrpeät ja nirsot työnantajat, jotka kuvittelevat erilaisten luonnollisten elämänvaiheiden ja tapahtumien tekevän ihmisestä työntekijänä huonon. Ongelma on työnantajat ja heidän loputon nurkuminen. Ymmärrän, että yrittäjälle äitiysloma tulee kalliiksi, mutta tässä ei ole kyse siitä, vaan yleisestä asenteesta vanhempainvapaita kohtaan.

Lapselle olisi siis vain hyväksi, että hän saisi kasvaa kolme ensimmäistä vuottaan rauhallisessa ja hallitussa ympäristössä. Vanhempi saa seurata lapsensa kehittymistä stressittömästi ja elää kenties arvojensa mukaan. Kuulostaa siis hyvältä.

Luulen, että äitien syyttäminen tulee siitä, että he ovat tässä se heikompi osapuoli. He eivät voi mitään sille, että heitä syytetään. Työnantaja on se niskan päällä oleva osapuoli, joka voi päättää työntekijänsä kohtelusta erityisesti tällaisessa maassa, jossa työttömien armeijan ylläpitäminen tuntuu sekin olevan jonkinsortin poliittinen tavoite. Tällaiset epätasapainotilat osapuolten välillä pitäisi saada pois, ne ovat vastenmielisiä.

Liikkumisen haasteita

Posted on 6:38 PM In:
Minulla on ollut harvinaisen hankala vuoden alku fyysisen terveyteni kannalta. Yhden vaivan hieman hellittäessä otettaan seuraava iskee päälle. Juuri kun kuvittelen, että "seuraavalla viikolla varmaankin pystyn jo käymään kävelyillä", tapahtuu jotain, mikä lykkää kävelylenkkejäni taas viikolla tai parilla.

Olen nyt enemmän tai vähemmän levännyt jo monta viikkoa ja se tuntuu kunnossa ja venyvyydessä. Pelkkä venyttely ei tosiaan pidä lihaksia vetreinä ja venyvinä. Vaikka olen venytellyt melkein päivittäin, paras etureisivenytys itselleni on tällä hetkellä kävely. En tosin pysty kävelemään täysin normaalin reippaasti, joten vielä en pysty venyttelemään etureisiäni kävellen. Ehkä ensi viikolla.

Venyttelyjen kanssa kannattaa olla varovainen: olen kaksi kertaa rikkonut selkääni venytellessäni ja molemmat kerrat tapahtuivat tosi huomaamattomasti. Oireet tulivat viiveellä. Kannattaa siis tarkkailla selän asentoa huolellisesti ja varmistaa, että minkäänlaista paineen tunnetta selässä ei venytellessä tunnu. Kannattaa muutenkin vältellä syviä taivutuksia ja kiertoja ja varsinkin liikkeitä, joissa tehdään molempia yhtäaikaa.

Venyvyys on varmasti kaikille tärkeää, mutta erityisesti paljon liikkuvalle. Lihaskireydet altistavat rasitusvammoille, joista toipuminen voi kestää pitkään, koska rasittuneiden ja vaurioituneiden jänteiden paraneminen on hidasta. Kaiken lisäksi vaurioituneista jänteistä ei tule enää uuden veroisia. Haasteellista itselleni onkin ollut yhdistää venyttely ja selän suojeleminen. Miten venytellä siten, että saa venyvyyttä, mutta että ei riko selkäänsä? Minulla melkein kaikissa etureisivenytyksissä tulee painetta alaselkään.

Liikkumattomuus on koetellut henkistä kanttiani. On pitänyt malttaa olla liikkumatta liikaa ja alkuun epäonnistuinkin siinä ja paraneminen siirtyi. Huomaan, että sauvakävely on nykykunnolleni suorastaan raskasta liikuntaa - on murheellista siirtyä nopeasti elämänsä parhaasta kunnosta huonoimpaan yli kymmeneen vuoteen.

Haasteellista on nyt se, että pitäisi saada liikettä ja lihasvoimaa selälle, vatsalle ja jalkoihin, kun samalla pitäisi lepuuttaa ja olla rasittamatta jalkoja. Motivaationi heittelehtii: tekisi mieli viettää aikaa vain sohvalla, kun ponnisteluni ovat aiheuttaneet vain lisäongelmia ja -vaivoja. Toisaalta liikuntaa olisi pakko saada toipumisen edistämiseksi.

Terveys on iso asia ja sitä kannattaa arvostaa. Ei kuitenkaan kannata repiä itseään liikaa. Ole lempeä itsellesi.

Madeleine Hesserus: Paljain jaloin

Posted on 11:53 AM In:
Yliherkkyys kiireistä elämäntapaa kohtaan - siinä on mielenkiintoinen alkuasetelma Madeleine Hesserusin kirjassa "Paljain jaloin". Tartuin kirjaan suurella mielenkiinnolla, koska ajatus siitä, että oma elämä voisi olla itselle epäsopiva tuntui jotenkin oudolla tavalla kiehtovalta - ja tutulta. Itsekin stressistä ja muusta itselleni sopimattomasta elämäntilanteen tuomasta olosta kärsineenä pystyin hyvin samaistumaan päähenkilön tukalaan oloon.

Suurkaupungissa Ruotsissa elävä kirjan päähenkilö, nainen, saa allergisia reaktioita. Hänen elämäntapansa, kiire sekä aikapula parisuhteessa saavat hänet oireilemaan tavalla, joka pakottaa hänet tekemään suuren muutoksen: hän lähtee kaupungista. Hän kävelee kaupungin lähiöihin ja aina vain syrjäisemmille seuduille päätyen lopulta metsään. Ahdistava elämä jää taakse ja edessä avautuu aivan toisenlainen maailma, elämä ja lopulta sen myötä päähenkilöstä kehittyy myös toisenlainen ihminen.

Kirja on ilmiselvä kehitystarina, joka tempaisi minut mukaansa. Minusta on kiehtovaa lukea kertomus, jossa päähenkilö lähtee rohkeasti muuttamaan jotain ikävää, vallitsevaa tilannetta päätyen lopulta tilanteeseen, joka onkin aivan uusi ja outo, mutta itselle sopiva. Tie kulkee ahdistuksesta vapauteen.

Vaikka kokonaisuudessaan pidin kirjasta, ehkä loppuratkaisu kuitenkin yllätti minut eikä pelkästään positiivisesti. Toisaalta se sopi toki tarinaan ja rakensi sen kokonaiseksi, mutta minä pidän toisenlaisista lopuista enemmän. Makuasioita siis ;)

Kirja on kirjoitettu mielestäni hyvin kauniisti ja sujuvasti, kieli tempaisee mukaansa. Minusta on upeaa, miten kirjan päähenkilön rohkeus on tuotu esiin: jos minun pitäisi kuvata kirjan tarinaa tai päähenkilöä yhdellä adjektiivilla se voisi olla rohkeus. Minä sain nimittäin kirjasta ehkä eniten sen "sanoman" kautta, että elämässä kannattaa olla rohkea, jotta voi saavuttaa jotain. Pitää lähteä kävelemään, ainakin kuvannollisesti.

Kiitos tunnustuksesta!

Posted on 11:43 AM In:
Suuri kiitos Laventelille saamastani tunnustuksesta! Se lämmittää mieltäni kovasti. Jos olisin vahvaitsetuntoinen luottaisin siihen, että blogini on jossain määrin järjellinen ja ajatuksia sisältävä, mutta olen valitettavasti (vielä) varsin horjuva. No, ei sillä niin väliä, tunnustus on joka tapauksessa mieluinen!

Tunnustukseen kuuluu viisi kysymystä, joihin vastataan. Tässä ne tulevat:

1. Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
Kirjoitan elämästä yleensä, elämästäni ja ajatuksistani. En ole juurikaan asettanut rajoja käsittelemilleni aiheille.

2. Mikä tekee blogistani ainutlaatuisen verrattuna muihin?
Jaa-a, vaikea sanoa. Maailmassa ei ole kuin yksi minä ;)

3. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Olen pitänyt vaihtelevalla menestyksellä päiväkirjoja, joten aluksi siirsin päiväkirjan vain sähköiseen muotoon. Sitten aloin kirjoittaa "julkisesti", koska pidän kirjoittamisesta ja se selventää ajatuksiani. Kontaktit muihin ihmisiin on iso plussa.

4. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Haluaisin lisätä enemmän kuvia ja ehkä muokata hieman ulkoasuakin. Kirjoittaminen on mukavaa, mutta ulkoasun ylläpito jää hieman liian vähälle huomiolle.

5. Mitä haluaisit muuttaa muiden blogeissa?
Omituinen kysymys, en mitään! Minusta on mukavaa, jos/kun blogissa näkyy ihmisen oma persoonallinen ilmeensa ja jälkensä.

Tunnustus pitäisi jakaa viidelle eteenpäin. Jätän tällä kertaa tämän vaiheen väliin, kun en millään osaa nyt valita, keille laittaisin tämän. On aina yhtä ikävää jättää jotain kivoja blogeja huomiotta! Kiitos kuitenkin blogiani lukeville ja kommentoiville sekä muille blogien pitäjille mielenkiintoisista kirjoituksista!

Olen elänyt nyt "uutta arkeani" jo jonkin aikaa. Työ sai jäädä tauolle ja olen täyttänyt sen uusien asioiden miettimisellä ja oppimisella. Voin sanoa leppoistaneeni, ottaneeni askeleen haluamaani suuntaan, vaikka kyseessä onkin väliaikainen tauko - kai, mistä sen tietää, miten elämä kuljettaa taukoni aikana. Eihän työpaikkani mikään turvallinen lintukoto ole, vaan voi hyvinkin kadota taukoni aikana. Nyt on kuitenkin nyt ja elän mahdollisimman paljon tätä hetkeä.

Olen silti ollut viime viikot kiireinen, ristiriitaista? Mitä leppoistamista se on? Olen huomannut, että leppoistaminen, kohtuullistaminen on myös mielen sisäinen tila: nyt kun arkitekemiseni on aiempaa mieluisampaa, se ei tunnu samanlaiselta raatamiselta kuin aiempi arkeni. Ei, vaikka välillä teen päivässä enemmänkin "työ"tunteja kuin aiemmin.

Toimivuutta arkeeni tuo myös se, että voin itse säädellä aikatauluni ja työtahtini. Vaikka opinnot määräävätkin tiettyjä aikarajoja, voin silti enimmäkseen itse päättää, mitä teen ja milloin. Voin siis tehdä tehtäviäni silloin, kun niille on oman oloni kannalta otollisin aika. Tämä on mielestäni todella tärkeä asia jaksamisen kannalta: jos raataa itselleen epäsopivalla hetkellä eli pakottaa itsensä raatamaan, se vie paljon enemmän voimia kuin se, että jos tehtävät saa tehdä parhaalla mahdollisella hetkellä omaan tahtiinsa.

Saan myös tehdä suurimman osan "työstäni" kotona. Voin tehdä samalla itselleni laadukasta ruokaa, syödä säännöllisesti, käydä vaikka lenkillä ja sovittaa "työni" sopimaan luonnollisiin rytmeihini. Voin lukea rauhassa hiljaisuudessa ja kukaan ei häiritse keskittymistäni.

Tekemiseni on nyt myös vaihtelevaa: tiedän esimerkiksi, että pari seuraavaa viikkoa ovat työntäyteisiä, mutta tiedän myös sen, että pian tulee lisää uutta opittavaa ja sen jälkeen kevyempää aikaa ja sitten loma. Eli työmääräni, tekemisen luonne ja mielenkiintoisuus vaihtelevat.

Olen huomannut myös olevani varsin epäseurallinen, en nimittäin kaipaa minkäänlaista työyhteisöä. Tapaan ihmisiä harrastusteni ja muun vapaa-ajan toiminnan parissa. Se näyttää riittävän. Oikeastaan olen aiempaa sosiaalisempi, kun minulla on aikaa tavata ihmisiä. En toisaalta koskaan oikein muistakaan ammentaneeni voimaa (mistään) työyhteisöstä, vaan suhteeni työkavereihin on ollut joko neutraali (ei voimaa tuovaa eikä vievää) tai negatiivinen (voimaa vievää).

Uuden arkeni lopputulos on ollut toistaiseksi se, että uupumukseni näyttäisi kadonneen. Muutos on ollut tosi nopea, vaikka toki täytyy myöntää, että kevään etenemisellä on ollut oma vaikutuksensa. Silti se ei kumoa sitä, että uusi, itseni kannalta toimivampi arkeni on ollut minua voimaannuttava. Muutos on ollut ällistyttävän nopea.

Tiivistetysti voisin sanoa, että minun kohdallani näyttää toimivan kohtuullinen määrä edes jossain määrin kiinnostavaa työtä, vapaus aikatauluttaa oma työni, työn vaihtelevuus (määrän ja ajan suhteen), kotona työskenteleminen sekä pakkososiaalisuudesta (jokapäiväisestä työyhteisöstä) vapautuminen. Tämä kaikki on mahdollistanut elämän, jota voin elää omien voimieni ja arvojeni mukaan aiemman tarkasti aikataulutetun pakkotahdin sijaan. Työn määrä tuskin on silti muuttunut, mikä tuntuu hämmästyttävältä.

Eräs tämän taukoni tavoite nyt onkin yrittää löytää jotain sellaista työelämän mallia (tai työtä), joka voisi mahdollistaa edes osan näistä minua voimaannuttavista asioista. Se voi toki olla turhaa haaveilua ja haahuilua, mutta aina voi tavoitella itselleen tärkeitä asioita. Ei tuo utopista kuitenkaan ole, vaikkakin haastavaa. En enää halua hukuttaa itseäni uupumuksen taakan alle, jos vain voin jotenkin välttää sen.

Kiirettä ja hankalaa oloa

Posted on 12:28 PM In: ,
Monta kertaa olisin jo halunnut kirjoitella monestakin asiasta, mutta arkikiireet eli opinnot ovat vieneet paljon aikaani. Yllättävää tosin on se, että en ole ollut suuremmin stressaantunut, vaan olen tehnyt tehtäviäni ihan mielelläni, tasaiseen tahtiin. Olen tosin ollut niin kiinni näissä tehtävissä, että en ole pystynyt suomaan itselleni aikaa juurikaan muuhun, kuten kirjoittamiseen tai liikkumiseen. Onneksi nyt taitaa alkaa hieman kevyempi aika opintojen suhteen.

Toisaalta oloni on muuttunut taas hankalaksi oireilevan viisaudenhampaani vuoksi. Se, mokoma kiusankappale, on tainnut alkaa kasvaa ja sen se tekee todella hankalaksi ja kivuliaaksi minulle. Se nimittäin kasvaa ihan väärään suuntaan, kartta ja kompassi hukassa. Kävin hammaslääkärissäkin ja se toki poistetaan, mutta vasta siellä käynnin jälkeen oivalsin, että kipuni johtuu todennäköisesti juuri tuosta hampaan kasvamisesta. Suussani tuntuu koko ajan siltä kuin viereisen hampaan ientä revittäisiin irti, mitä todennäköisesti tapahtuukin.

Otan mielelläni vinkkejä vastaan siitä, miten hampaan kasvun saa pysäytettyä. Ajattelin itse ainakin yrittää liikkua paljon, kun se todennäköisesti ainakin auttaa suuntaamaan huomion johonkin toisaalle ja liikunnan tuottamat endorfiinit todennäköisesti helpottavat oloa. Muuten onkin sitten lähinnä pelokas olo siitä, että mitä jos tuo kipu tarkoittaakin sitä, että jotain peruuttamatonta pahaa on tapahtumassa. Hammaslääkäri ei vaikuttanut erityisen huolestuneelta, mutta toisaalta ei ollut mitään puhetta siitä, että tuo hammas liikkuu. No, katsotaan. On ollut kyllä fyysisten vaivojen sävyttämä alkuvuosi!

Ulkona on kaunista. Toivottavasti viikonloppuna pääsisin hiihtämään. Se tekisi hyvä. Kaunista viikonloppua!

Säästövinkkejä

Posted on 11:52 AM In: ,
Minusta on mainio idea, että on koottu sivusto, jossa kerrotaan säästövinkkejä: Säästö.fi. Monille tuo tulee varmastikin tarpeeseen, koska elämätilanteet voivat vaihdella kovastikin ja tie työelämään ei välttämättä joillakin aukea kunnolla koskaan. Minäkin olen lukenut tuota suurella mielenkiinnolla, koska haluan säästää - ihan siitäkin syystä, että tuloni ovat pudonneet, mutta myös siitä syystä, että rahaa saadakseen pitää tehdä töitä ja minulle oikeastaan riittäisi vähempikin työmäärä, jos suinkin mahdollista.

Minun täytyisi myös aloitella jonkinlaista kodin järjestelyprojektia. Olen jo laittanut esille pussukan, johon kerään kierrätykseen meneviä vaatteita. Näin talvella näkee hyvin, mitä talvivaatteita on tullut käytettyä ja mitä ei, eli karsintaa voisi nyt hyvin tehdä. Lisäksi minulla on suunnitelmissa huonekalun tai parin hankinta. En haluaisi ostaa uutta, mutta minun täytyy myöntää, että järjestyksen ylläpitämisen kannalta minun olisi aivan välttämätöntä saada jotain järjestystä helpottamaan (eli säilytystilaa eli huonekaluja). Asuntoni kaappitilat ovat käytännössä olemattomat ja pöytätilaa ei juuri ole.

Arki on hieman yllättänyt minut työteliäisyydellään, mutta toisaalta tiedän, että tämä on nyt vain muutaman viikon työteliäämpi jakso. Uusi arkeni maistuu minulle oikein hyvin, mutta siitä kirjoittelen lisää myöhemmin.
---

Päivän pieni ilo: Vaikka nyt onkin vielä helmikuu, jotain pientä kevään enteilyä on ollut ilmassa: linnut ovat aktivoituneet sirkuttamaan ja päivä on pidentynyt. Mukavaa!

Minulla on vahva taipumus lykätä sellaisten asioiden hoitamista, jotka ovat joko minulle vaikeita tai vastenmielisiä. Eilen päivällä päätin pyhästi hoitaa kaksi asiaa illalla. Illalla päätin, että hoidan nämä asiat aamulla. Nukkumaan mennessäni pohdin näitä asioita ja mietin, että toivottavasti muistan.

Ja muistinhan minä, liiankin hyvin ja "koko" yön. Heräilin siis jatkuvasti nähden unia näistä kahdesta asiasta. Aamulla ylös noustessani olin ihan poikki JA taatusti muistin nämä kaksi asiaa. En kuitenkaan väsymykseni vuoksi jaksanut hoitaa asioita, vaan lykkäsin ne iltapäivään. Aamupäivän stressasin. Iltapäivällä minulla meni noin 10-15 minuttia hoitaa nämä molemmat asiat. Kuka on tyhmä?!

Olen uskomattoman monta kertaa todennut itselleni, että hoida haastavat asiat heti tai ainakin mahdollisimman pian. Jokainen lykkäys kasvattaa asioiden vaikeutta (henkisellä tasolla) ja stressiastetta lumivyöryn lailla.

Opinkohan tästä kerrasta?

Tilan kaipuu

Posted on 6:27 PM In:
Minusta tuntuu usein, että kaipaan vääriä asioita. Kaipaan asioita, jotka eivät ole tässä yhteiskunnassa, tässä ajassa suositeltavia valintoja tai toimintatapoja. Yksi niistä on tilan kaipuu.

Nykyäänhän suuntauksena ja tavoitteena on se, että ihmiset muuttaisivat asumaan ahtaasti kasvukeskuksiin. Lähiöitä tiivistetetään, viheralueita supistetaan ja karsitaan tehokkuuden nimissä. Asunnot rakennetaan ahtaiksi, minkä jälkeen ne ovat silti edelleen ylihintaisia. Harvalla on varaa oikeasti tilavaan asuntoon hintojen noustessa tasaisesti, ja työpaikat on nekin sullottu jo muutenkin ahtaisiin ja ruuhkaisiin kasvukeskuksiin.

En minä silti asunnon neliöitä kaipaa, mahdun pienehköönkin tilaan. Kaipaan väljyyttä. Tarvitsen oman tilan, jossa koen olevani turvassa. Kotini onkin sellainen. Jos asuisin kimpassa muiden ihmisten kanssa, tarvitsisin silti oman koloseni, oman paikkani, ja tämä olisi ongelma. Asunnot ovat niin pieniä, että toiseen törmää jatkuvasti, minkä itse koen ajan myötä raskaaksi. En tiedä, miksi olen niin herkkä, että muiden jatkuva läsnäolo samassa, pienessä tilassa rasittaa.

Pieni asunto voisi kuitenkin menetellä, jos sen ympärillä on tilaa. Minusta on jotenkin kamalaa, että ympärillä hyörii ja pyörii jatkuvasti valtavat ihmismassat. Oma tila rajoittuu omaan asuntoon ja sen ulkopuolella käy kuhina: kulkijaa löytyy joka lähtöön, niitä pelottaviakin. Naapureita on niin monta, että en edes tarkalleen tiedä lukumäärää. Ulkona ei ole mitään omaa rauhallista tilaa, on vain ihmismuurahaisten polkuja ja kekoja. En viihdy.

Olisi mukavaa ja helppoa olla ihminen, joka tuntisi olonsa kotoisaksi ihmisten keskuudessa ja joka ei tarvitsisi omaa tilaa ja rauhaa. Silloin minullekin olisi paikka ja ratkaisu: se olisi lähiö muiden kulkijoiden keskuudessa. Nyt vain kaipaan tilaa joko kotiini tai mieluiten sen ympärille (omaa pihaa, lähimetsää), omaa rauhaa, hiljaisuutta ja rajoitetusti ihmisiä.

On ikävä tietää, millainen olisi se oma ihanne asuinympäristö, kun sellaisen saavuttaminen tuntuu utopialta. Enkä minä edes välttämättä ihannettani tarvitse, mutta nykyistä enemmän väljyyttä kyllä. Olen kasvanut väljyydessä ja metsissä, se on se syvin minä, oma paikkani, oma elämäni. Itseään voi yrittää muuttaa, mutta syvintä olemustaan ei. Kyllä sen tuntee, millainen sen oman ympäristön pitäisi olla.

Polvillaan

Posted on 1:39 PM In:
Väittävät, että ihminen tajuaa elämänsä ja mahdollisuuksiensa rajallisuuden noin 40-44 vuotiaana (onneksi blogissa ei tarvita lähdeviitteitä). Minulla tuohon ikään ja ehkä noiden rajallisuuksien ymmärtämiseenkin on vielä matkaa, mutta omaan fyysiseen rajallisuuteeni olen jo törmännyt. Ja se koskee, siis sekä kirjaimellisesti kehossani että henkisesti.

Ensin kuitenkin positiivisempi fyysinen katsaus: minulla on ollut selkävaivaa, mutta se on mennyt selvästi parempaan suuntaan. Pystyn tekemään jo lähes kaikkea, mitä haluankin ja se on riittävästi! Olen iloinen. Terve (tai melkein terve) selkä on iso asia.

Muuten olenkin nyt polvillani, mutta vain henkisesti. Fyysisesti polviini todennäköisesti kyseinen asento sattuisi. Ovathan polveni pienesti vaivanneet jo vuosia, mutta nyt ne ovat ottaneet nokkiinsa selvästi pahemmin. Otan portaissa tukea, istumasta ponnistan ylös mahdollisimman paljon käsivoimin. Tunnen oloni kuin jo ikääntyneeksi mummoksi, joka etsii katseellaan tukea, jotta pysyisi jaloillaan. Minä tosin vain varon polviani, voimani riittävät kyllä.

Olen varma, että vika on rustoissani, ne eivät ole enää kunnossa. Kummallista on tosin se, että oirehtimiseni vähenee toisinaan huomattavasti. Hyvän jakson jälkeen todennäköisesti innostun hyppimään liikaa, jolloin olen taas lähtöpisteessä, kuten nyt. Ei olisi pitänyt innostua ja hyppiä.

Minun pitäisi vahvistaa jalkojeni lihaksia, olen tiennyt sen jo pitkään. Se on vain vaikeaa. Kuntosalilaitteista ja -liikkeistä tiedän vain yhden, joka ei tunnu polvissa (polven ojennus). Kyykyt esimerkiksi tuntuvat pelottavilta ja joskus ne sattuvatkin. Pitäisi keksiä kotiversio tuosta polven ojennuksesta, jotta sitä voisi tehdä monta kertaa viikossa kotona.

Jotkut tuntuvat vannovan kävelyn nimiin, itse en osaa sanoa, auttaako se. Olen nyt kävellyt vähemmän, kun olen hoitanut "lenkkini" sukset jalassa, onkohan se yhdessä vähäiseen jalkojen voimaharjoitteluun tehnyt viime aikoina pahaa? Lisäravinteitahan voisin kokeilla ja täytyy sanoa, että kokeilenkin. En ole koskaan uskonut siihen, että jotkut hainrustovalmisteet oikeasti voisivat auttaa, mutta nyt on kai pakko kokeilla. Lisäksi olen huomannut, että lämpö (eli kuumavesipullo) tekee polvista vetreämmät ja vähemmän kipuilevat.

Koen polvieni oireilun suureksi uhkaksi harrastuksilleni. Liikunta on aina ollut minulle tosi tärkeä henkireikä ja mikä tahansa uhka sitä kohtaan on minulle iso asia. Minulla on eräs harrastus, jossa erityisesti tarvitsen polviani ja joka myös kuormittaa polviani. Kysynkin nyt itseltäni, että pitäisikö minun luopua siitä? En uskalla ajatella asiaa. Vielä.

Treeniä, treeniä!

Posted on 3:39 PM In:
Olen onnistunut täyttämään kalenterini. Ajattelin, että minullahan on nyt aikaa, joten teenpä kaikenlaista mukavaa, mutta nyt kun suunnitelmani ovat toteutumassa, olen huomannut liiallisuutta. Valitsemani harrastukset ovat liikunnallisia ja kun niihin yhdistää ns. hyötyliikunnan, lopputuloksena on paljon liikuntaa. Ja silti haluaisin vielä ehtiä hiihtämään. Miten tässä näin kävi?

Minulla on tavoitteena kohottaa kuntoani kesään mennessä, jolloin voisin kenties hyödyntää parempaa kuntoani erään haaveeni toteuttamisessa. Olen nyt kuitenkin oivaltanut, että eihän siitä mitään tule, jos rikon tai ylirasitan itseni ennen kesää!

En kuitenkaan osaa karsia... enhän halua jättää mitään pois, vaan haluan tehdä kaikkea. No, pitää tunnustella omaa oloani, jaksamistani ja muistaa maltti. Nyt kun ajattelen viime viikkoa, niin mahtuuhan siihen kaksi lepopäivääkin. Sehän on ihan hyvä, kun ei kaikki liikuntani kuitenkaan rankkaa ole. En vain ole erityisen vahva ja hyväkuntoinen, joten en pysty rehkimäänkään hurjasti.

--
Päivän pieni ilo: Pesin uunini. Oho. En olisi uskonut tätä päivää vielä näkeväni, vaikka ei tuo urakka edes mitenkään erityisen pitkään kestänyt (peukaloon tuli tosin rakko). Joskus Kuluttaja-lehdestä luin uuninpuhdistusaineiden testin, jossa testin voitti mäntynestesaippua. Siispä pesin uunini mäntynestesaippualla männyn tuoksuja haistellen. Uunini puhdistui tosi hyvin! Suosittelen!

Uusi vuosi, uudet kujeet

Posted on 1:50 PM In:
Hyvää alkanutta vuotta! Nyt kun olen sanonut itselleni "uusi vuosi, uudet kujeet", minusta on myös oikeasti tuntunut siltä. Että en enää toista aiempia vuosia. Se tuntuu hyvältä. Arjessani tapahtuu muutoksia, mutta en pidä sitä kuitenkaan suurimpana muutoksena - koen, että suurin muutos on tapahtunut itsessäni. Erityisesti siinä, miten suhtaudun itseeni, tulevaan, kaikkeen. Miten olen tässä hetkessä. Miten elän pääni sisällä.

Oma vuosi vaihtui nukkumisen merkeissä. Kyllä, olin niin väsynyt, että en jaksanut kiinnostua paukkeesta ja ihmisistä, vaan nukuin. Se taisi ollakin ensimmäinen kerta sitten lapsuuden, kun vietin tällaisen uuden vuoden, mutta en kokenut mitään tarvetta tehdä mitään erityistä sen vuoksi, että on jokin tietty ajankohta. Juhlin sitten pirteämpänä joskus toiste, kun minusta tuntuu siltä.

Olen nauttinut olostani. Olen ollut lomalla ja tehnyt kaikenlaista mukavaa: viettänyt joulua hyvässä seurassa, hiihtänyt, pyöräillyt, kävellyt, lueskellut, neulonut, katsellut TV-ohjelmia... Siinä sivussa olen hieman siivonnut ja suunnitellut tulevaa. Mikäpä tässä on ollut ollessa, kun sääkin on suosinut ja on ollut todella kaunista.

--
Päivän pieni ilo: sain vihdoin siivottua ja pestyä jääkaapin oikein kunnolla. On hävettävää tunnustaa, että jouduin käyttämään siinä jopa saippuavillaa.

Eräs matka, eräällä elämänmittaisella polulla. Kadottaen ja löytäen. Väsyen ja vahvistuen. Surren ja iloiten. Matkalla kaikesta huolimatta ja se matka olkoon hyvä.

Minä

My photo
Olen matkalla kolmen- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä, elämässäkin vielä matkalla, haaveileva ja pohdiskeleva nainen, jonka elämänpolku tuntuu välillä kovin kivikkoiselta ja nilkkoja taittavalta. Polkuni on kulkenut suuntaan, joka ei ole enää ihan omani: hapuillen etsin suuntaani haasteenani yksinäisyys, ihmissuhteet ja arkisen elämän raskaus. Sposti: nan09(a)suomi24.fi.

Arkistossa

Powered by Blogger.

Lukijat

Blog Archive