Toukokuun viimeisellä viikolla tein hankintoina 3 kappaletta lähinnä harrastusvälineisiin liittyvää ostosta. Olen pohtinut, että harrastuksiin (eli mieluisaan tekemiseen) liittyvät onnistuneet ostokset eivät ole turhia, koska ne tuovat lisäarvoa elämään, laatua. Omatkin hankintani ovat sellaisia, joiden voisi olettaa kestävän vuosia - tavallaan siis sijoitan harrastusvälineisiin, kun taas joku toinen sijoittaisi vaikkapa autoon tai mökkiin. Minulle ehkä harrastusvälineet voisivat olla se "oma juttu".. tai ainakin yksi niistä. Nimittäin jos köyhyys ja kurjuus iskisi, minulla olisi ainakin mieluisaa tekemistä pitkäksi aikaa! Luonnollisesti myös ankeahko arki vaatii jotain mieluista vastapainokseen.

Minulla ei ole vanhoja harrastusvälineitä heitettäväksi pois, mutta päädyin luopumaan kolmesta sekalaisesta romusta. Olen jo vuosia säilyttänyt kaksi hyvin vanhaa lehtikansiota (tyhjiä) siltä varalta, että niihin saisi näppärästi laitettua lehtiä. En kuitenkaan halua säilöä lehtiä kansioissa ja muutenkaan en halua säilöä lehtiä loputtoman pitkään muuten kuin poikkeustapauksessa, joten kansioille ei oikeasti ole käyttöä. Saivat lähteä. Lisäksi luovuin yhdestä kukille tarkoitetusta suojaruukusta, jossa on pieni halkeama. Ruukku olisi halkeamasta huolimatta ihan käyttökelpoinen, vaikka joutuisinkin hieman huolehtimaan sitä, että vesi saattaisi tihkua halkeamasta läpi. Minulla on kuitenkin ruukkuja ihan riittävästi, enkä varsinkaan juuri tuollaista ruukkua koe enää tarvitsevani.

Varsinaisen kahden romun kiintiöni täytän kahdella puutarhatuolin pehmusteella, joita ulkoilma on hieman kurittanut ja joille minulla ei ole käyttöä. Olen vuosia odottanut, että keksisin niille jonkin käyttötarkoituksen, mutta ei minulla sellaista ole. On sääli heittää ne pois, mutta onhan ne jo tosiaan sään ja ajan kuluttamat.

On uskomatonta, millainen apu siitä onkaan, kun pääsee mieltään kaihertavista asioista puhumaan jollekin. Keskustelun ei tarvitse olla edes pitkä ja syvällinen, vaan sisuksissa möyrivän pahan möykyn avaaminen toiselle auttaa jo sinällään. Ainahan niin sanotaan, että toisten avulla voi saada murheille oikeammat mittasuhteet, mutta miten sen aina unohtaa?

Vaikka edelleenkin mieltäni painaa erinäiset asiat, niin jotenkin oloni on keventynyt, kun olen tajunnut tiettyjen murheiden olevankin loppujen lopuksi pieniä ja tilanteeseen nähden jopa "luonnollisia". Tuntemukseni kumpuavat oikeasta asiasta, mutta asiaa ei tarvitse välttämättä ottaa henkilökohtaisesti. Minä voin valita oman suhtautumiseni ja käytökseni, vaikka tuntemukseni myllertäisivätkin. Minun ei tarvitse olla mitään muuta kuin oma itseni, vaikka jossain määrin muotteihin pitäisikin taipua. Minun ei kuitenkaan tarvitse taipua enempää kuin mitä varsinaisen työni tekeminen vaatii. Sehän se oikeasti tärkeää on, vaikka työelämä näyttää olevankin lähinnä sosiaalisilla suhteilla pelattavaa aikuisten leikkiä. Tämä olisi hyvä yrittää muistaa, vaikka kiukuttaakin useammin kuin olisi hyväksi.

Heikko itsensä markkinoija

Posted on 9:42 AM In:
Yksi merkittävimmistä asioista, jonka työelämässä olen oppinut, on itsensä markkinoimisen tärkeys. On hienoa olla hyvä työntekijä, mutta jos haluat, että sinua arvostetaan ja uraasi työnnetään eteenpäin, sinun täytyy osata tuoda itseäsi esille sopivissa tilanteissa ja osata olla oikealla tavalla sosiaalinen ja mukana porukoissa. Muuten - hyvänäkin työntekijänä - jäät muiden jalkoihin ja varjoon ja syrjäytetyksi, eikä vaihtoehdoksi jää kuin sietää tai poistua takavasemmalle.

Olen hämmästyksekseni oivaltanut, että ne ihmiset, joita omassa työpaikassani on työnnetty urallaan eteenpäin, ovat kuin samasta puusta veistettyjä: itseänsä esilletuovia, sosiaalisia kaikkien kavereita. Eivät he todellakaan ole taidoiltaan olleet sellaisia, että ylennykset juuri heille olisi perusteltuja. He vain ovat esitelleet onnistumisiaan avoimesti esimiehilleen, mielistelleet sopivasti, "hengailleet" oikeiden ihmisten kanssa ja ovat osanneet avata suutaan juuri silloin, kun on pitänyt. He ovat markkinoineet itseään juuri siten kuin on pitänytkin.

Jos katson työkavereitani, niin siellä on monia hiljaisempia puurtajia, jotka tositilanteessa ovat ottaneet tosi hyvin tilanteita haltuun ja joiden osaaminen häikäisee. Heidän ongelmansa on kuitenkin se, että he pääasiassa puurtavat töitään valittamatta, onnistumisiaan levittelemättä ja verkostoitumatta. Tokihan he tulevat toimeen työkavereidensa kanssa, oikein hyvinkin, mutta se sellainen itsensä markkinointi rinta rottingilla ja suu maireana puuttuu, ja kaverisuhteiden muodostaminen oikeiden henkilöiden kanssa on heikkoa, koska he ovat mielellään tekemisissä kenen kanssa tahansa (eli työelämässä tärkeä kohdennus niihin merkittäviin henkilöihin puuttuu).

En sano, että nämä kyynärpää edellä, suu maireassa hymyssä kulkijat toimisivat väärin. He ovat vain se ihmistyyppi, jota nykyaika suosii. Ei sillä ole väliä, ovatko he parhaita työntekijöitä, vaan riittää, että he ovat sosiaalisesti oikea ihmistyyppi; typeränä laumaeläimenä ihminen pönkittää eteenpäin sellaista lajitoveriaan, joka on se näkyvästi kaikkein hyväksytyin. Hävettää oikein niiden ylempien puolesta, jotka pönkittävät elämässään eteenpäin vain tätä ihmistyyppiä, koska en usko sen olevan tie parhaaseen lopputulokseen.

Miten tämä minuun liittyy? No, en todellakaan ole se hyvä itseni markkinoija. Olen oivaltanut, että kun kuulun tuohon toiseen porukkaan, minulla ei ole mitään mahdollisuuksia päästä oikein mihinkään nykyisessä työporukassani, ei enää sosiaalisesti eikä urallisestikaan. Eipä silti: en haluakaan olla urakiipijä, mutta en voi sietää "väärien" ihmisten palvontaa, jota väkisinkin vuosien varrella olen nähnyt ja tulen näkemään. En voi sietää pätevien ihmisten syrjintää heijastuksena lajityypillisestä tietyn (sosiaalisen ja suositun) ihmistyypin suosimisesta.

Voin sanoa epäonnistuneeni erityisesti sosiaalisesti työelämässä tällä hetkellä. Se ei oikeasti ole kivaa, nimittäin olla sivussa vähän kaikesta.

Päivitystä vaatekaappiin - viikko 4

Posted on 8:37 PM In:
Oikeasti kaipaisin päivitystä vaatekaappiini, vaikka pidänkin suurimmasta osasta vaatteistani. Uudet vaatteet tuovat jonkinlaista muutoksen tuntua, vaikka niin oikeasti ei olisikaan, ja se piristää. En kuitenkaan ostele juuri uusia vaatteita, koska vanhojakin on riittävästi; tavoitteenani on nimittäin ostaa tarpeeseen, ei huvikseen... tosin tunnustan ostavani alusvaatteita ja sukkia varsin vapautuneesti, tosin tarpeeseen niitäkin.

Ostelin siis viime viikolla alusvaatteita 4 kappaletta ja 4 paria sukkia ja samalla mietiskelin romuprojektiani - jostain siis täytyy luopua. Päädyin karsimaan alusvaatteitani, koska niihin tuli nyt joka tapauksessa päivitystä: heitin kaikkiaan 10 alushousut pois (8 uusien hankintojen johdosta ja kaksi tämän viikon kiintiön vuoksi). Siis 10! Ja niitä oikeasti jäi... aika paljon jäljellekin. Kuittaankin siis tämän viikon romuprojektin pelkästään alusvaatteillani, joissa näyttää karsintavaraa olevan vielä jatkossakin.

Ostelen alusvaatteita ja sukkia hyvistä tarjouksista silloin, kun niitä sattuu vastaan tulemaan (mikä ei ole kovin usein). Kyseessä on kuitenkin kuluvimmat vaatekappaleet, joita menee rikki tai muuten huonoksi säännöllisesti, joten niitä täytyy joka tapauksessa ostaa joskus. Miksi siis ei hyvästä tarjouksesta, kun sellainen vastaan tulee? Koen säästäväni tällä, kun ostan vain tarjouksesta. Lisäksi hyviä alusvaatteita on todella vaikea löytää, joten jos jotain hyvää löytyy joskus tarjouksesta, niin sehän on pieni ihme.

Tunnustan kyllä hemmottelevanikin itseäni hyvillä ja pehmeillä alusvaatteilla. Suosin siis mukavuutta ja käytännöllisyyttä, ja mieluisten ja mukavien alusvaatteiden avulla voin saada pienen pientä lohdunhäivää ja hemmottelua arkeen. Pieniä iloja nämäkin.

Tunteiden purkamisesta

Posted on 3:05 PM In:
Minä patoan liikaa tunteita sisälleni. Minulla on herkkänä ihmisenä taipumus tuntea voimakkaasti ja kasata ne kaikenlaiset tunteet sisälleni möykyksi. Joskus saatan pieninä palasina päästää jotain ulos, riemukasta iloa tai tuskaista parkua, mutta useimmiten tunteiden virta ei solju. Liian usein tunnen olevani tukossa, pää täynnä negatiivista myllerrystä (positiivisia tunteita on helpompi purkaa), joka tekee olostani kurjan ja jopa vihaisen.

En edes tiedä, miten voisin purkaa negatiivista tunnemyllerrystä (eli katkeruutta, kateutta, surua, vihaa, pelkoa). Puhumallako? En oikein uskalla puhua negatiivissävytteisistä asioista, koska eihän esimerkiksi katkeruus ketään kaunista. Liikunnallako? Joo-o, siitä olen kokenut saavani jossain määrin apua. Toimimallako? Mitä voisin muka tehdä tuntemuksia keventääkseni?

En tiedä, en vain löydä kanavaa. Olen varma, että minut hylätään, jos näytän kurjaa puoltani. En kuitenkaan jaksaisi niellä kaikkea sellaisenaankaan, vaan haluaisin pystyä jotenkin tuomaan sen esiin, jos minua on loukattu, vähätelty tai muuten kaltoin kohdeltu. Haluaisin pystyä jotenkin myös purkamaan sisälläni vellovan möykyn silloinkin, kun jokin asia herättää negatiivisia tuntemuksia, esimerkiksi vihaa tai katkeruutta.

Tunteiden patoaminen sisälle on pelottavaa, koska en voi olla aivan varma siitä, että ne myös pysyvät siellä joka hetki ja joka tilanteessa. Mieluummin purkaisin tunteeni hallitummin kuin jossain tilanteessa epämääräisenä kohtauksena. On vain vaikeaa muuttaa tällaista puolta itsessään, kun siihen on kasvanut ja mallin nähnyt. En ole varma, onko muutos mahdollinen, kun en edes tiedä, mistä lähtisin sitä etsimään.

Olen toimittanut asianmukaiseen keräyspisteeseen kaksi jo vuosia varastossa lojunutta tietokonettani (iso kiitos tosi hyvin järjestetylle keräyspisteelle!). Olen oikeasti kuvitellut joskus kaivavani "tärkeät" tiedostot koneiden uumenista ja säilöväni ne muistoina. Näin en ole kuitenkaan tehnyt, vaikka vuosia on kulunut.

Olen oivaltanut, että mitä niissä koneissa sisällä onkin (siis tieto, ei rauta), en halua niitä sieltä enää esiin. Tietokoneet ovat aikakausilta, joilta en enää halua muistoja pöyhiä; aika ei tosiaankaan ole kullannut sen ajan muistoja. Hyvät asiat muistan muistelemattakin ja ikävät asiat haluan unohtaa. Ei kaikkea tarvitse säilöä ja muistaa, eikä varsinkaan kannata koskea asioihin, joista todennäköisesti pöllähtää vain sisuksia raastava ja tunkkainen pölypilvi.

Vaikka saatoin menettää jotain tärkeääkin (tuskin, kun en vuosiin ole kaivannut), tuntuu uskomattoman hyvältä päästä eroon jostain sellaisesta menneisyyden taakasta, joka aidosti tuntuu taakalta. On helpotus päästä eroon myös keskusyksiköistä, jotka olivat tosi rumia ja tilaa vieviä (miksihän niistä ei tehdä aidosti mielenkiintoisen näköisiä?!).

Tietokone on tosiaan käyttöesine ja työväline ja sellaisena sitä on syytä pitää. Turhanpäinen pönttöjen säilöminen ei kannata: jos pöntön sisällä on jotain tärkeää, se kannattaa suojata jotenkin ihan muuten kuin säilömällä koko kovaa vauhtia vanheneva pönttö (tai läppäri). Muistakaa siis varmuuskopiot :)

Työelämätaitoja kartuttamassa...

Posted on 2:47 PM In:
Olen töissä ihmetellyt, että miten voisi olla yhteistyöhaluton siten, että se ei näytä yhteistyöhaluttomuudelta. Miten voisi olla nöyristelemättä näyttäen sopivasti nöyrältä. Miten voisi hoitaa työnsä siten, että jättää ärsyttävän byrokratian ja turhat välikädet pois, niin että se ei näyttäisi mukatärkeiden ihmisten poissulkemiselta tiedonkulussa. Miten hoitaa työnsä tehokkaasti ja järkevästi omaa ammattitaitoaan käyttäen ja näyttää siltä, että kuuntelee ylempiään nyökytellen ja korkeintaan kainoa rakentavaa palautetta antaen.

Miten olla sopivasti epäsosiaalinen näyttämättä epäsosiaaliselta. Miten olla hymyileväinen ja avoin, kun ei ole oikeasti syytä olla hymyileväinen ja avoin. Miten kuunnella kiinnostuneena sellaista, mikä ei ole kiinnostavaa. Miten sietää, kun ei siedä. Miten olla aktiivinen oikealla tavalla (eli juuri kunkin esimiehen suvaitsemalla tavalla) ja niin, että ei vain anna passiivista vaikutelmaa. Miten antaa positiivista palautetta (oman edun vuoksi), kun mielessä on ainoastaan pelkää negatiiviseksi luokiteltavaa palautetta. Miten olla asioista "oikeaa mieltä", kun oikeasti mielipide on "väärä".

Mitenhän lisäksi saisi kanavoitua kaiken kiukun, ärsytyksen ja muun negatiivisen tunnemyllerryksen positiivisesti ja työteon tehostamiseen. Mitenhän saisi suljettua silmänsä ja mielensä kaikelta työelämän tarjoamalta ongelmajätteeltä (kirjoitin alkuun, että kakalta, mutta sillä sentään on positiivisiakin puolia luonnon kiertokulun kannalta).

Kiinnostaisi lukea kirja nimeltä "Työelämän huonontumisen lyhyt historia" (Juha Siltala). Mieli kaipaisi nyt edes jotain ymmärtämistä.

Kirjoja kiertoon - viikko 2

Posted on 9:31 AM In:
Romuprojektin myötä katseeni osui tällä kertaa vaatimattomaan kirjahyllyyni. Nappasin sieltä kaksi kirjaa, jotka saivat lähteä.

Ensimmäinen kirja oli vuosia sitten ilmaiseksi jaossa eräässä paikassa. Opuksia suorastaan tyrkytettiin ja kuten yleensä ilmaiseksi tyrkytetyn tavaran kyseessä ollessa, nappasin kirjan mukaani. En ole siitä kuitenkaan ollut missään vaiheessa kiinnostunut enkä koe mitään tarvetta säilyttää sitä enää. Pitäisi olla tarkempi, mitä ilmaiseksi tyrkytettyä ottaa mukaansa.

Toinen kirja on jäänyt eräältä exältäni eromme myötä. En ole sitäkään kirjaa koskaan itselleni kaivannut, vaan ennemminkin olen sitä pakosta säilyttänyt, mutta nyt saa riittää. Tuntuu muutenkin hyvältä luopua jostain, joka vielä hänestä muistuttaa.

Ehkä hieman huono...

Posted on 2:11 PM In:
...minä nimittäin, ainakin omasta mielestäni. Tässäkin asiassa järki tosin on eri mieltä kuin sisäinen tunteeni. Vahvasti tunnen olevani huono ja oikein imen itseeni todisteita ulkopuoleltani tukemaan käsitystäni. Järki yrittää väliin sanoa sanottavansa, mutta en halua kuunnella sitä.

Olen vetänyt johtopäätöksiä huonoudestani monestakin asiasta tällä viikolla riippumatta siitä, olisiko minulla mitään oikeaa syytä tehdä niin. Jos esimerkiksi joku toinen on onnistuja ja todellinen Hannu Hanhi, ei se tarkoita sitä, että juuri minä olisin vastaavasti huono. Se, että en ole joissain asioissa elämässäni ollut oikein onnistuja, ei tarkoita sitä, että olisin kokonaan huono ihminen. Minulle vain tietyt tilanteet näyttävät olevan haastavia vuodesta toiseen ja minun on vaikea uskoa itseeni (vaikka syytäkin voisi joskus olla), joten ihmekö se on, jos tuulee joskus tosi kovaa vastaankin.

Olemistani näyttää hankaloittavan suuresti myös ylivahva oikeudenmukaisuudentajuni: saatan mennä jopa ihan pois tolaltani, jos näen epäoikeudenmukaisuutta. Jos itse tulen kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti, tulkitsen sen helposti omaksi viakseni, vaikka yhtälaillahan tapauksessa on muitakin osapuolia. Tilanteet ovat usein niin mutkikkaita ja ihmissuhdekiemuroissa on paljon piiloteltua ja perusteetonta suosimista, suoranaista inhottavuutta ja laumasieluista hyväksymistä ja hyväksymättömyyttä, että ei niihin kaikkiin pieniin kiemuroihin voi mitenkään tarttua. Joskus oikeasti voi seurata vain sivusta ja sietää sen minkä sietää, eikä silti ole mitään syytä tulkita, että juuri minä olisin huono. Ehkä olen sillä hetkellä vain väärässä paikassa väärään aikaan, pelannut korttini väärin tai jotain. Sattuuhan sitä.

Ain hymyillen työtäni teen

Posted on 11:44 AM In:
Nyt taitaa olla työmaalla meneillään "ota kaikki ylhäältä sateleva kakka vastaan nöyrästi ja hymyillen" -teemaviikko. Hymyä pitäisi irrota, vaikka oloni ei sitä missään määrin mahdollista. Pitäisi ottaa käyttööni kai nyrkkeilysäkki, jotta voisin purkaa kiukkuani itseäni ja toisia vahingoittamatta. Olisi nimittäin pakko hillitä itsensä ja olla nöyrä alamainen, vaikka sisällä kuinka kiehuisi.

Näytteleminen on ärsyttävää, kun se tarkoittaa sitä, että pitää kätkeä sisälleen todelliset ajatuksensa ja tunteensa. Nyt olisi pakko kuitenkin taipua joka arkipäivä usean tunnin ajan hymyilemään ja esittämään ahkeraa, tyytyväistä ja ennen kaikkea nöyrää työntekijää. Onneksi osaan sulkea suuni usein liiankin hyvin, joten ehkä onnistun siinä nytkin. Olisi ehdottomasti itselleni parasta, että en avaudu millään lailla, koska siitä usein seuraa vain harmia. Epäsuosioon ei kannata joutua, koska se asema on varmasti hyvin pysyvä ja työelämä on muutenkin usein aika ärsyttävää. Epäsuosittuna se olisi varmasti vieläkin kamalampaa!

Niinpä siis pidän ärsyyntynet kiukuntuhahdukseni ja keskisormen osoittelut sisälläni. "Tallokaa ylitse kulkiessani ja muistakaa pyyhkiä jalkannekin minuun!" Ehkä ahkerimmille esimiesten pyllyn nuolijoille näytän hieman kieltäni, mutta ehdottomasti salaa muilta.

Uskottavuus

Posted on 12:45 PM In:
Minä en ole tainnut koskaan olla erityisen uskottava. Minusta ei helposti uskota, että voisin osata jotain tai pystyä tekemään jotain, mikä ehkä ensisilmäyksellä näyttää turhan haastavalta minulle. En ole myöskään työelämässä kohdannut sitä, että osaamiseeni jotenkin luotettaisiin, vaan ennemminkin minut nähdessään ihmiset "mieluusti" alkavat etsiä "osaavampaa" henkilöä. Esimieheni toki pitää minua osaavana ja taitaa luottaakin minuun, muiden kanssa olen uskottava ja osaava juuri niin kauan kuin kommunikointi tapahtuu jotenkin muuten kuin nenäkkäin. Kun näytän naamani, uskottavuuteni karisee silmissä.

Olen tosi turhautunut siihen, että minun ei oleteta osaavan oikein mitään (muuta kuin korkeintaan sen, mitä "pitääkin"). En halua aina tyytyä siihen, että osanani on olla jonkinlainen bimbo, joka voidaan syrjäyttää siinä vaiheessa kun jotain mielenkiintoista ja haastavaa tehtävää on tarjolla (siis muuallakin kuin työelämässä). Tuntuu kuin osanani olisi olla vain alisuoriutuja, jonka "tehtävänä" on peittää mahdolliset (onkohan niitä?!) vahvuutensa ja antaa muiden loistaa (ansiosta tai ansiotta). Olen tosin oppinut sen, että voin minäkin loistaa, mutta silloin kyseessä ei ole taitoni, osaamiseni tai miellyttävä (heh :) luonteeni, vaan jotkin ihan muut (ei-toivottavat) asiat, ja silloinkin tilanne on lähinnä kiusallinen.

Mieluusti nyt kurkistan menneisyyteeni ja lapsuuteeni ja osoitan syyttävää sormeani sinne. Miten voisin osata tuoda itseäni ja osaamistani esille, jos olen oppinut olemaan syrjässä? Miten voin tuoda vahvuuksiani esille, jos olen aina kokenut, että minulla ei ole vahvuuksia, että olen "vain" pikkutyttö, jonka on parasta seisoa sivussa ja katsoa, kun muut tekee? Eihän minua ole kasvatettu pyrkimään eteenpäin, vaan ennemminkin olemaan paikallani vaatimatta mitään. Miten voi osata vaatia, jos ei ole koskaan oppinut vaatimaan? Miten voi vaatia, jos kokee, että juuri minulla ei ole oikeutta vaatia? Ei kai ole ihme, että en sovi tähän sosiaalisilla suhteilla pelattavaan maailmaan, kun minulle ei ole kerrottu pelisääntöjä.

Kai sen uskottavuuden pitäisi lähteä ensisijaisesti itsestä. Kun uskoo itseensä, on juuri sitä mitä on ja rohkeasti puskee itseänsä esille massasta (kun niinhän muutkin tekevät), voisi se johtaa parempaan uskottavuuteen ja etenemiseen. Naamaani en juuri voi muuttaa, mutta käyttäytymistäni voin. Minun pitäisi osata osoittaa toisille oma paikkani, osaamiseni ja vahvuuteni ja seisoa sen takana riippumatta saamastani vastakaiusta. Itseeni väheksyvästi suhtautuviin ihmisiin olenkin suhtautunut melko välinpitämättömästi ja tilanteesta riippuen kylmästikin, mutta ei se minun uskottavuuttani nosta, vaan minun pitäisi jotenkin osata tuoda itseäni vahvasti esille, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty...

Minulla alkaa selkeästi mitta tulla täyteen kaikenlaista vähättelyä ja hymähtelyä. Minä voin osata, oivaltaa ja älytä, vaikka naamani antaisi minusta bimbon vaikutelman. Minä voin jaksaa vaikka varteni hentoiselta vaikuttaakin. Minä voin tehdä, vaikka en leijonanrohkeutta ensisilmäyksellä osoittaisikaan. Ainakin minä voin yrittää, jos minulle annetaan siihen mahdollisuus ja mielelläni yritänkin. En vain vielä tiedä, miten saisin otettua lapion omaan käteeni sen sijaan, että annan toisen ottaa sen minulta ja hoitaa homman minun jäädessäni sivuun katselemaan.

Viikonloppu on tuntunut aika miellyttävältä tähän mennessä. On mukavaa, kun ei tarvitse olla töissä, vaan voi tehdä ihan mitä itse haluaa... siispä olen hieman siivonnut! Ja ei, en nauti siivouksesta, mutta kun sopivassa määrin järjestelee paikkoja, joiden järjestelyä on jo miettinyt pitkään, niin lopputulos ilahduttaa suuresti.

Aloitin myös romuprojektini naureskellen itselleni. Löysin nimittäin kaksi (mitä ne nyt ovat) auton puhdistusharjaa, siis sellaisia, joissa on harja toisessa päässä ja toisella päällä voi raaputtaa jäät tuulilasista. Ei asia olisi muuten huvittava, mutta kun minulla ei edes ole autoa. Mitähän olen oikein kuvitellut noilla harjoilla tekeväni?! No, nyt en ainakaan tee niillä mitään, kun pois ne heitin.

Olisi kai tärkeää tiedostaa, mitä oikeasti saattaa joskus käyttää ja mitä ei. Minä en oikein tunnista, vaan kuvittelen käyttäväni mitä kummallisempia tavaroita "vielä joskus". Kyllähän minäkin autoharjaa saatan joskus tarvita, mutta todennäköisemmin en - ja saahan noita ilmaiseksikin joistain paikoista, jos aivan hillitön tarve moiseen tulee. Nyt on kuitenkin hyvä olla ilman.

Ei kiva viikko

Posted on 4:13 PM In:
Tämä viikko menee ehdottomasti miinuksen puolelle. On ollut liikaa töitä, liian vähän (tai heikkolaatuista) unta, arki on painanut, ei ole huvittanut, olen ollut yhteistyöhaluton ja saamaton, olen lykkäillyt hommia, on ollut kiusallisia tilanteita, liikaa (mahdottomia) ongelmanratkaisuja, epätietoisuutta ja liian vähän kivaa. Väsyttää, särkee päätä ja mieliala on pakkasella. Viikonloppu tulee kyllä sopivaan väliin, vaikka en juuri nyt jaksa innostuakaan.

Positiivisena pilkahduksena tällä viikolla on ollut voitto arvonnassa. Ihme, että minullakin on ollut tuuria!

Romuprojekti

Posted on 1:24 PM In: ,
Minulle on kertynyt vuosien varrella ihan käsittämätön määrä kaikenlaista tavaraa, josta suurta osaa en edes juuri koskaan käytä. Kotinikin tuntuu paikalta, jossa lähinnä säilytetään tavaraa, ei asuta. Tavarat vyöryvät niskaani sekä kotonani että varastossani ja minua ahdistaa: olisi niiiiin mukavaa, kun aina ei olisi tavaroita lattiat ja pöydät täynnä. Siksipä olen päättänytkin aloittaa romuprojektin.

Romuprojektissani luovun joka viikko kahdesta tavarasta (alkaen tästä viikosta) ja jokaisen uuden hankkimani kestotavaran vastineeksi luovun myös jostain vanhasta. "Tavaran" määrittelen itse siten, että se voi olla mitä tahansa sellaista, jota normaalisti säilyttäisin iäisyyden, kuten vaate, pinssi, kirja, monistenivaska, kynttilä jne.

Jatkan tätä projektiani niin kauan kuin minusta siltä tuntuu, ja luulenkin alun olevan erittäin helppo: tuskin maltan odottaa, että saisin vihdoin innostusta heittää tiettyjä tavaroita menemään. Kaiken järjen mukaan tavaramäärän pitäisi hiljalleen huveta, mikä toisi minulle tilaa ja keveyttä liiasta romusta. Vähemmällä enemmän - ja ainakin tämän projektin myötä tilaa ja hyvinvointia.

Tunne liian vähästä ajasta

Posted on 11:00 AM In:
Mieleni on taas heittäytynyt hankalaksi: koen, että minulla ei ole aikaa "mihinkään". Tuo on nimenomaan mieleni kehittämä tunnetila, joka ahdistaa ja jäytää sisuksiani. Todellisuus on hieman toisenlainen, vaikka kieltämättä ajankäyttöni kuristaa minua juuri nyt.

Iso osa ajasta minulla menee arkisten velvollisuuksieni täyttämiseen, joista vain pieni osa on mukavaa pakertamista. Lopun teen, koska niin kuuluu tehdä. Ns. vapaa-aikani käytän omien henkilökohtaisten velvollisuuksieni hoitamiseen, esimerkiksi kodin siedettävänä pitämiseen (kodin siistinä pitämiseen minulla ei ole aikaa) ja itseni huoltamiseen. Missä on kiva tekeminen? No, on sitäkin, ehkä tunti tai pari päivässä ja viikonloppuna hyvällä onnella enemmänkin.

Turhauttaa vain tämä ainainen pakertaminen, joka täyttää oloni ihan täysin. Minusta välillä jopa tuntuu siltä, että mitään muuta ei olekaan, vaikka se ei olekaan totta. En vain osaa ajatella, että hyviäkin hetkiä on, kun haluaisin niitä olevan paljon enemmän.

Minulla on kieltämättä varsin ahne olo: haluaisin ahnehtia kivaa tekemistä ja sen tuomaa kivaa oloa ennemmin kuin turruttavaa ja lähes kaiken ajan vievää arkista puurtamista. Ei minua huvittaisi tyytyä johonkin yhteen kivaan tuntiin vuorokaudessa, jolloin silloinkaan en oikein osaa pysähtyä ja nauttia, kun tiedän sen ilon loppuvan lyhyeen jonkin hölmön velvollisuuden jo kalvaessa tietoisuuttani. Mieleni ikään kuin vain odottaa ja suorittaa velvollisuuksia, silloinkin, kun ei kannattaisi. Ärsyttää.

Kai ajankäytön hallintaa voisi opetella, kun jotenkin saisi mielensä taipumaan siihen.

Terveisiä pankilleni

Posted on 5:52 PM In:
Tänään kaupassa koin miltä tuntuu, kun myyjä toteaa tililläni olevan riittämättömästi rahaa kympin maksaneisiin ruokaostoksiini (ei näillä sanoilla sanottuna, mutta asia sama), joita visa electronillani yritin maksaa. Olin todella yllättynyt, mutta arvelin vain olleeni turhan huoleton rahavarojeni vartija. Huoli alkoi kuitenkin kalvaa...

Kotona luonnollisesti syöksähdin katsomaan verkkopankista, että mitä ihmettä tililläni on tapahtunut. Vastaus: ei mitään, rahaa oli varmasti riittävästi kympin ostoksiini. Ostoksistani oli merkitty kaksi varausta, vaikka olin maksanut ne lopulta toisella kortilla.

Onneksi en ole erityisen herkkähipiäinen näissä asioissa, eli ei minua häiritse, vaikka muut asiakkaat olisivatkin tuijottaneet kassajonossa. Jotakuta toista olisi voinut kuitenkin suuresti häiritä. Ei tämä mielestäni ole mikään pikkujuttu.

Ei pankkien tietojärjestelmissä saa olla vikaa, vaikka tiedänkin, että täydellinen "viattomuus" onkin mahdotonta. Ei tällaista kuitenkaan saa tapahtua.

Jään odottamaan uutisointia tämän erään tietyn pankin tietojärjestelmäviasta. Ainakin aiemmin uutisointi on toiminut liiankin hyvin.

Siellä olen minäkin...

Posted on 11:42 AM In:
siis naamiksessa! Aikoinaan uteliaisuuttani kirjauduin Facebookiin, tutustuin siihen ja nykyään jopa ihan pidän siitä, siinä on ideaa. Eihän se oikeita ihmissuhteita korvaa, mutta tarjoaa ihan kelpo viihdettä arjen keskelle. En ole kovinkaan aktiivinen naamiksen käyttäjä, mutta joskus vilkuilen, mitä "kaverini" siellä ovat puuhanneet ja se on ihan viihdyttävää.

Näin yksinäinenkin on jopa onnistunut muutaman ihmisen "naamiskaverikseen" saamaan, mistä olen yllättynyt. Totta puhuen on kuitenkin sanottava, että useimpia ihmisiä en oikeasti tunne, he ovat lähinnä naamoja töistä, mutta ei se haittaa niin kauan kuin nämä "kaverini" ovat oikeasti "elävässäkin elämässä" ihan mukavia ihmisiä.

Olen kuitenkin saanut kutsuja myös ihmisiltä, joita en tunne. Erään ulkomaalaisen, jota varmasti en ole ikinä tavannut, hylkäsin saman tien. Yhden tuntemattoman hyväksyin, kun henkilöstä tuli miellyttävä vaikutelma ja menneisyydestämme löytyy jotain yhteistä. Seuraavan tuntemattoman kasvot olin nähnyt, mutta en todellakaan tuntenut häntä. Kiusaannuin suuresti siitä, että hän oli jostain kaivanut tietoni ja halusi olla "ystäväni". Olisi varmaan pitänyt olla kiitollinen huomiosta, mutta minä lähinnä tässä tapauksessa kiusaannuin tungettelusta (en pidä siitä, että minusta kaivellaan henkilökohtaisia tietoja).

Luulin, että minulla on selkeä linja "ystäväksi" hyväksymiseni suhteen. Ihan tuntemattomat voin huoleti hylätä, ellei henkilö jostain syystä vaikuta asialliselta ja kiinnostavalta, puolitutut, kivanoloiset ihmiset hyväksyn. Ihmiset, joita en aidosti halua "lähipiiriini", hylkään. Välille näyttää kuitenkin mahtuvan ihmisiä, joista ei tiedä, mihin kategoriaan heidät lykkäisi.

Eräs matka, eräällä elämänmittaisella polulla. Kadottaen ja löytäen. Väsyen ja vahvistuen. Surren ja iloiten. Matkalla kaikesta huolimatta ja se matka olkoon hyvä.

Minä

My photo
Olen matkalla kolmen- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä, elämässäkin vielä matkalla, haaveileva ja pohdiskeleva nainen, jonka elämänpolku tuntuu välillä kovin kivikkoiselta ja nilkkoja taittavalta. Polkuni on kulkenut suuntaan, joka ei ole enää ihan omani: hapuillen etsin suuntaani haasteenani yksinäisyys, ihmissuhteet ja arkisen elämän raskaus. Sposti: nan09(a)suomi24.fi.

Arkistossa

Powered by Blogger.

Lukijat

Blog Archive