Kirjaston kirjahyllyllä eteeni osui Marita Moringin kirja Lupa omaan elämään. Sattumalta? En tiedä, mutta minuun tuo osui ja upposi. Luin kirjan jo muutama kuukausi sitten, mutta minun täytyy kehua sitä täällä, koska se on todella hyvä kirja kaikille, jotka uhrautuvat toisten ihmisten vuoksi. Kirjan takakannessa lukee:

Oletko uhrautuja? Onko toisten auttaminen sinulle elämäntehtävä? Unohdatko omat tarpeesi?

Aluksi ajattelin, että en ole tuollainen, koska en koe toisten auttamista elämäntehtäväkseni (mukavaa se on, mutta ei nyt sentään elämäntehtävä). Sitten ymmärsin, että olen ollut nimenomaan juuri tuollainen. Uhrautumista on ollut vähenemään päin viime vuosina, mutta minulla on vahva uhrautumisen pohja ja sen mukaiset käyttäytymistaipumukset. Minä mielelläni huomioin toisen, jopa itseni kustannuksella, vaikka en sitä ole pystynyt myöntämään itselleni. Osittain (ja välillä suureksi osaksikin) oma uhrautumiseni on ollut tiedostamatonta.

Kirja on omakohtainen tarina toisten auttajasta, uhrautujasta ja omien tarpeiden kieltäjästä omannäköistä, onnellista elämää eläväksi ihmiseksi, joka on kehittynyt omaksi itsekseen. Kirjan omakohtaisuus ja tarinamuotoisuus tekevät siitä sellaisen, että se tempaisee mukaansa. Jos on hiemankin omaa kokemusta uhrautumistaipumuksesta, kirjaan on erittäin helppo eläytyä ja samaistua. Jossain määrin kirjan lukeminen järkytti minua, koska eihän kukaan halua olla liiallinen uhrautuja, eikä varsinkaan myöntää sitä.

Kirja etenee siten, että se ensin kuvaa elämää, jota eletään muita varten. Se kertoo uhrautumisen syntymisestä ja sitä edistävästä perhetaustasta sekä kirjoittajan että muiden ihmisten kokemuksista. Kirjassa kerrotaan otteita kirjoista, joissa uhrautumista on käsitelty. Näin kirjojen "teoria" kiedotaan eri ihmisten kertomiin kokemuksiin ja ajatuksiin uhrautumisesta, joka voi ilmetä monella tavalla. Kirjassa edetään eheämmäksi, kohti omaan itseä ja lopulta kerrotaan, että on lupa olla oma itsensä. Kehittyminen ja sen mahdollisuus tuntuu lohdulliselta.

Minä oivalsin kieltäväni itseäni näkemästä itseäni rehellisessä valossa. Olen halunnut sulkea kielteisiksi miellettyjä ominaisuuksiani luurangoiksi kaappiini, vaikka ne eivät sieltä siten koskaan katoakaan. Minulle teki (ja tekee edelleen) hyvää kohdata uhrautujaminäni: siten koen pääseväni siitä myös eroon.

Kasvioppia kasvimaalta

Posted on 7:04 PM In:

Tämä ensimmäinen kasvimaakesäni opetti minulle tosi paljon myös eri kasveista. Tässä jotain oppimaani:


  • Härkäpapu: laitoin härkäpapua (kuvassa) varsin vähän. Ne kasvoivat hyvin ja komeiksi ja kukkivat runsaasti. Kukissa pörräsi tosi paljon kimalaisia, mutta sato jäi heikoksi. Sain palkoja siten, että niistä riitti muutaman ruoan lisukkeeksi. Pavut olivat kuitenkin niin hyviä, että taatusti kasvatan jatkossakin härkäpapua. Positiivista oli tosiaan härkäpavun kasvattamisen helppous sekä tuholaisten ja tautien poissaolo.
  • Salaatit: kasvatin kolmea erilaista salaattia ja opin ainakin sen, että kannattaa kasvattaa monenlaista salaattia, jotta niistä saa tehtyä mielenkiintoisia salaattiruokia. Salaatit olivat helppoja kasvattaa, mutta vihreälehtiset maistuivat lehtokotiloille (punalehtiset siis ei).
  • Mangoldi: en ollut koskaan maistanutkaan mangoldia, kun sitä aloin kasvattaa. Se ei oikein viihtynyt: muutama taimi jaksoi sinnitellä itsensä sen verran isoksi, että sain syötävää. Saatan jatkossakin kasvattaa mangoldia, mutta määrän ei tarvitse olla suuri.
  • Nauris: nauriit ovat maistuneet makoisilta! Tiesin kesän olevan kaalikasveille hankala, kun luin kaalikoin runsaasta vaelluksesta. Aloitinkin nauriin kasvattamisen harson alla. Heinäkuussa pohdiskelin, koskahan harson voisi ottaa pois. Kesäreissuni aikana nauriiden lehdet olivat kuitenkin venyneet niin paljon, että ne olivat itse puskeneet harson pois päältään. Nauriissani oli niin vähän kaalikoita, että ne pärjäsivät mainiosti ja tuottivat hyvän sadon. Olisin voinut vain harventaa aiemmin, jotta kaikki olisivat mahtuneet kasvamaan kunnolla.
  • Retiisi: mikä retiisi? Ai se kukkakasvi? Yritin kasvattaa retiisiäkin, mutta se halusi vain kukkia. Kukista näytti olevan iloa perhosille sekä muille pörriäisille.
  • Porkkana: porkkanani kasvoi hitaasti ja varmasti. Luultavasti muutun ennemmin oranssiksi kun saan syötyä porkkanani. Satoa on edelleen paljon, se on hyvälaatuista ja herkullista. Ihanaa!
  • Peruna: ai niitä kesän ensimmäisiä uusia perunoita... niitä ei mikään voita! Jonkin aikaa ehdin perunasadostani nauttia ja huolehtia, miten saan loppusatoni säilöttyä, kun perunaa oli tulossa niin paljon. Ongelma ratkesi, kun reissuni jälkeen huomasin mukuloiden olevan perunaruton kourissa. Loppusato meni roskiin. Ihmettelen vain sitä, miten perunoiden varsissa ja lehdissä ei näyttänyt olevan mitään vikaa? Perunan kasvattaminen ei siis ole helppoa. Tärkeintä lienee sopivan lajikkeen valitseminen siten, että se kestäisi mahdollisimman hyvin perunaruttoa.
  • Lehtikaali: oi ihanuutta! Lehtikaali on suuri suosikkini, samoin lehtokotiloiden. Lehtikaalta on ollut sopivasti, olen saanut nauttia sitä jo monta viikkoa. Olen myös pakastanut sitä annospusseihin. Lehtikaali osoittautui varsin helpoksi kasvatettavaksi, ainoastaan lehtokotiloiden hävittäminen niistä on ollut yököttävää puuhaa.
  • Kesäkurpitsa: laitoin kesäkurpitsaa kasvamaan varsin monta taimea - ja sen olen saanut huomata. Kesäkurpitsaa on tullut paljon! Olen tehnyt siitä lasagnea, kahta erilaista piirakkaa, kolmea keittoa ja kahta erilaista kastiketta. Lisäksi olen paistanut sitä lisäkkeeksi. Hyväähän kesäkurpitsa on, mutta kieltämättä on mennyt sinnittelyn puolelle sen kanssa. Talvella saattaa tulla hiljaisempi ajanjakso kesäkurpitsaruokien suhteen. Hyvää on se, että olen keksinyt monta uutta kesäkurpitsaruokaa.
  • Palsternakka: ihanat palsternakkani ovat kasvaneet hyvin ja komeiksi. Se näyttäisi sietävän hyvin kuivuutta: olin alkukesästä jo varma, että se ei pärjää, kun maa pääsi kuivumaan ihan kuivaksi kastelujen välillä ja sentään välillä kastelin joka päivä. Nyt satoa tulee: tein jo juurespataa ja seuraavaksi teen niistä keittoa. Nami. Palsternakka näyttäisi olevan tosi helppo kasvatettava, joten kasvatan taatusti jatkossakin, jos mahdollista.
  • Sipuli: siis mikä? Opin sen, että sipulia ei taida kannattaa siemenistä kasvattaa, kun voi valmiista pikkusipuleistakin kasvattaa. Ensi kerralla siis ostan pikkusipulit.
  • Punajuuri: ei kasvanut lukuunottamatta muutamaa sinnittelevää taimea, joista ei tule satoa.
  • Pinaatti: pinaatit katosivat hyvin nopeasti itämisen jälkeen. Yhden miniatyyripinaatin näin, mutta tuo maa ei todellakaan suosi pinaattia. En kokeilisi kasvattaa siinä pinaattia uudestaan.
  • Kukat: yritin kasvattaa kukkia siemenistä. Ne taisivat kuivua jo heti alkuunsa, kun mitään ei kasvanut.
Minulle tuli suuri innostus kokeilla joskus erilaisia papuja. Niitä olisi kiva kasvattaa ja saada. Lisäksi haluaisin kokeilla erilaisia kesäkukkia. Muutenkin aion tutustua erilaisiin kasvatettaviin kasveihin ja suunnitella kasvimaani huolellisemmin. Nytkin olin toki suunnitellut, mutta kokemuksen myötä osaan taatusti suunnitella sen jatkossa "paremmin".

Toinen suunnittelua vaativa asia on myös kotiloiden hävittäminen. Niitä luultavasti kannattaa hävittää mahdollisimman sinnikkäästi: minulla sinnikkyys pääsi hieman heikkenemään kesän edetessä, jolloin kotilot lisääntyivät innokkaasti salaateissani, nauriissani, lehtikaalissa ja loppukesästä vielä kesäkurpitsassakin. Se oli ällöä. Alkukesästä kaivoin maahan kuopan, johon keräsin kotiloraatoja haudattavaksi. Jossain vaiheessa huomasin muurahaisten innostuvan kuolleista kotiloista: ne kalusivat pehmeät osat pois (suihinsa?) ja vain kuoret jäivät. Aloinkin hyödyntää lähellä sijaitsevaa muurahaiskekoa kotiloiden hävittämisessä.

Tässä oli osa kasvimaaopeistani. Enemmänkin taatusti on, mutta eiköhän tässä ollut tärkeimmät. Kyllä se on huikaisevaa, kun pääsee tekemään asioita, joita rakastaa. On ihanaa oppia uusia, kiinnostavia asioita. On mahtavaa saada omin kätösin tuotettua, tuoretta ruokaa. Lisää tällaista! :)

Oppeja kasvimaalta

Posted on 6:16 PM In:
Kasvimaa tänä kesänä on ollut aivan valtavan ihana asia! Se on ollut melkoinen oppikoulu, mutta myös suunnaton ilon lähde. Olen oppinut aivan valtavasti itsestäni, kasvimaan pitämisestä sekä eri kasveista. Kirjoitan tänne jotain yleisiä oppeja, joita olen harrastuksestani saanut. Kasvikohtaisia oppeja kirjaan kenties tarkemmin myöhemmin.


  • Rakastan kasveja, niiden kasvattamista, maan muokkaamista ja monia muita puutarha-askareita. Tämä oppi ei tullut yllätyksenä. Ehkä hieman yllätyin siitä, miten hyvin kasvimaan hoitaminen sopii minulle ja näin ensikertalaisena voin sanoa, että myös onnistuin varsin hyvin.
  • Kasvimaan hoitaminen vaatii aikaa. Yllätyin, miten paljon kasvimaan hoitaminen vaatii aikaa ja vaivaa. Jos ei viitsi vaivautua, satokin jää pieneksi.
  • Kasteleminen on valtavan tärkeää. Näin kuivana kesänä kastelu osoittautui suureksi haasteeksi. Aloin kerätä (vähäisiä) sadevesiä ja se luultavasti pelasti satoni. Lisäksi oivalsin, että kasvimaan pitäminen vaatii edes jonkinlaisen tuttavaverkoston: kastelu täytyy järjestää jotenkin reissujen ajaksi. Tämä oli iso haaste.
  • Kannattaa kasvattaa sopivasti erilaisia kasviksia. Minulla maata oli enemmän kuin tarpeeksi, joten laitoin kasvamaan erilaisia kasviksia, kuten perunaa ja naurista, varsin runsaasti. Kuitenkin, jos ei ole kasviksille säilytysmahdollisuuksia, ei kannata kasvattaa paljon yhtä kasvia. (Luonto "auttoi" minua tämän ongelman ratkaisemisessa.)
  • Erilaiset torjunta-aineet ovat välttämättömiä. En nyt tarkoita, että tällainen harrasteviljelijä mitään erilaisia tuholaisten ja tautien torjuntakeinoja juurikaan tarvitsisi, mutta tämän kesän jälkeen ymmärrän sen, että noita aineita tarvitaan, jos halutaan saada ruokaa. Silti suosin tai ainakin toivon suosivani luonnonmukaisia keinoja.
  • Erilaisten ötököiden sietokykyni on saattanut kasvaa. En ole varma tästä, kun kyllä minua edelleen inhottaa moni ötökkä. Minusta on silti hyvä, että olen siedättänyt itseäni.
  • Kasvimaalla puuhastelu on ihan hyvää liikuntaa ja tosi hyvä vastapaino työarjelle. Minulle tällainen puuhastelu työn vastapainoksi on täydellistä tekemistä.
  • Kasvimaata voi pitää vähilläkin tiedoilla, tosin kasvikohtainen tieto auttaa valtavasti. Yksittäisten kasvien kasvattamisesta on hyvä tietää paljon, jos aikoo saada hyvin satoa. Tietoa tarvitsee ainakin erilaisista tuholaisista ja taudeista sekä niiden ehkäisykeinoista, lannoituksesta, kastelusta ja maan sopivuudesta.
  • Kasvimaata pitämällä voi säästää rahaa. Kasvimaan pitäminen ei ole kallis harrastus. Satoa voi saada periaatteessa melko helposti paljon, jolloin rahaakin säästyy.
  • Kannattaa satsata kunnollisiin puutarhakäsineisiin. Kasvimaallani kasvaa sekä piikkilehtisiä kasveja että nokkosta. Opin kantapään kautta, että kannattaa hankkia kitkemiseen sekä muuhun puuhasteluun kunnon puutarhakäsineet.
  • Ehkäpä tärkein oppi: luontoa ei voi hallita. Kasvien kasvamista ei voi mitenkään hallita. Se on luonnon, sääolosuhteiden ja tiedä minkä kaiken hallussa. Voi tehdä vain parhaansa, kitkeä, lannoittaa ja kastella, mutta se mitä loppujen lopuksi saa syödäkseen, tuntuu olevan ihan muissa käsissä. Tämä tekee nöyräksi ja olenkin aiempaa kiitollisempi ruoastani. Vaikka arvostankin nyt erityisesti omin kätösin kasvatettua ja hoidettua satoani, arvostan myös muutakin tuotettua tuoretta ruokaa. Se vaatii osaamista ja työtä.
Sain varmasti muitakin oppeja kesän aikana, mutta ehkä tässä olivat tärkeimmät. Aion ehdottomasti jatkossakin pitää kasvimaata, jos sellaisen saan ja minun on mahdollista sitä koko kesä hoitaa. Kuvassa on kesäkurpitsojani, jotka olivat varsin tuottoisia (ja jääkaapissani on nyt kesäkurpitsapiirakkaa).




Aavistuksia

Posted on 4:08 PM In:
Aavistukset ovat mielenkiintoinen asia. Minulle niitä tapahtuu silloin tällöin, joten kerron tässä pari viimeksi tapahtunutta. Minun piti ottaa jauhopussi kaapista (onneksi ei kotona!), mutta tunsin outoa vastenmielisyyttä asiaa kohtaan. En oikeastaan ymmärtänyt tuntemustani, mietin vain hetken, että miten ihmeessä pystyn nostamaan pussin kaapista pois. Tuntui tosi oudolta, mutta ei enää siinä vaiheessa, kun avasin jauhopussin. Siellähän kuhisi elämää! Lajimääritys jäi minulta tekemättä.

Pari viikkoa sitten pohdiskelin, että mitenhän kerran noin kaksikymppisenä tapaamani naisen elämä on mahtanut mennä. Olin jutellut hänen kanssaan vain kerran, mutta jotenkin hän jäi mieleeni. Välissä oli vuosia, että en edes muistanut häntä, mutta nyt hän palasi mieleeni useammankin kerran. Ei olisi siis kai pitänyt yllättyä, kun sain lukea hänen kuulumisistaan eräästä lehdestä, vaikka hän ei olekaan mikään julkisuuden henkilö.

Tällaisia asioita tapahtuu ja on mielenkiintoista pohdiskella, mistä ne tulevat. Sen tiedän, että haluamalla aavistuksia niitä ei tule. Pinnistelemällä ne myös pysyvät poissa ja stressi toimii myös hyvänä karkottimena. Kaikenlainen poissaoleminen omasta itsestään ja elämästään pitää poissa myös nämä arvokkaat pienet vihjeet tulevasta.

Saan aavistuksia silloin, kun olen ollut läsnä itsessäni ja elämässäni. Rauhalliset, stressittömät ja normaalit päivät kaikenkaikkiaan lisäävät herkkyyttäni. Alan nähdä, tuntea ja kokea enemmän. En osaa sanoa, mitä tuo enemmän on, mutta nämä aavistukset liittyvät siihen "ulottuvuuteen". Elämä on jotenkin enemmän kuin se, mitä ympärillä on. Onko se intuitiota?

Minusta tuo jonkinlainen "ohjaus" on valtavan lohdullista. Minusta tuntuu, että olen elämässäni sisällä ja asiat, jotka tapahtuvat, ovat väkisinkin oikeita, koska ohjaan itse elämääni ja olen avoin erilaisille elämässä tapahtuville asioille. Tämä tunne on sellainen, että haluan pitää elämäni omani tuntuisena, rauhallisena ja toimivana, koska sillä on oikeasti merkitystä. Vain siten voin tehdä päätöksiä, jotka tulevat itsestäni ja ohjaavat oikeaan suuntaan. Minulla on liikaa kokemusta päinvastaisesta.

Vaikka esimerkkini ovatkin pieniä, suurempiakin asioita on tapahtunut. On haasteellista osata käyttää aavistuksia hyväkseen. En oikein vielä tunnista, mihin kannattaa tarttua, koska haluaisin niin kovasti löytää vastauksen sisältäni, että haluni puskee aavistukset usein pois. Mikä on ohjausta ja mikä vain omaa haluani löytää ratkaisu jostain ulkopuolelta? Aavistusten maailma on mielenkiintoinen. On mukava tunne tietää jotakin, mitä ei voi tietää, ellei ole hereillä ja tunne.

Liikaa kaikenlaista

Posted on 1:56 PM In:
Liikaa, liikaa ja liikaa. Tuntuu, että nyt tapahtuu ja tulee liikaa kaikenlaista, jota en pysty sulattamaan. Samaan aikaan elämässäni ei ole tapahtunut mitään mullistavaa. Jotenkin vain kaikki tuntuu liikaa, kaikkea on liikaa, minun pitää venyä liikaa joka suuntaan ja en vain pysty sulattamaan kaikkea.

Päätin aloittaa uutislakon, kun ymmärsin, että pystyn elämään arkeani mainiosti tietämättä mitään maailman sotatilanteista tai poliitikkojen uusimmista aivoituksista hyvinvointini heikentämiseksi. Olen useimmiten ollut varsin ahkera uutisten seuraaja, en oikein itsekään tiedä miksi. Ehkä se on ollut jokin kansalaisvelvollisuuden suorittaminen ja sivistyneisyyden tavoittelu yhdistettynä uteliaisuuteen. Kivaa puuhaahan se on, mutta viime aikojen uutiset ovat lähinnä ahdistaneet minua, mikä on ihan turhaa, koska en voi vaikuttaa uutisoitaviin asioihin mitenkään. Voin vain vaikuttaa siihen, mitä uutisia otan vastaan.

Lisäksi kesälomailu on tehnyt sen, että sähköpostini pursuilevat viestejä ja lisää tulvii joka päivä. Osa viesteistä on toki oikein hyviä ja toivottavia, loput sellaisia, että mielellään lukisin, jos olisi aikaa. Se, mikä noissa viesteissä ahdistaa on niiden määrä ja se, että sähköpostilaatikkoni näyttää koko ajan kymmeniä lukemattomia viestejä. Suo on pitkä tarpoa. Facebook on toinen, jota kautta viestejä tulvii. Moniin viesteihin liittyy myös jonkinlainen "reagointivelvollisuus" ja kun nykyajasta on kyse, reagoida pitäisi nopeasti. Miten nuo saa hoidettua? Hoitamattomuuskin ahdistaa joka päivä.

Lisäksi pitäisi hoitaa netin kautta miljoona muutakin asiaa. Pitää muistaa, tehdä, ratkaista, siirtyä paikasta toiseen, suorittaa, lukea jne. Tenttiin lukeminen painaa hartioita koko ajan, lopputyönikin huutaa tekijänsä perään. Kämpän räjähtämisenestotoimet vievät oman aikansa (haluan ylläpitää siisteyttä, kun kerrankin on siistiä), haluan laittaa hyvää ruokaa, kasvimaakin pursuaa purtavaa, kun vain haen sitä. Eräs pieni ihmissuhdekonfliktikin vie hiljalleen hermot, kun aikaa ja voimia tuollaiseen ei ole (rasittaa ihmiset, jotka haluavat ymmärtää väärin).

Onhan osa tuosta puuhastelusta mukavaakin, mutta liika on liikaa. Miten perheelliset oikein jaksavat jatkuvaa ajan kanssa kilpajuoksua, kun minulle tällainenkin arki jo tuottaa tuskaa? Minullahan periaatteessa on nyt aikaa ihan hyvin, mutta silti tämä on liikaa, tapahtuu liikaa. Nämä kaikki asiat vievät voimia, vaativat liikaa ja kaipaan vain rauhaa, jotta voisin keskittyä tärkeimpiin asioihin.

Huomaan muutoksen itsessäni. Ennen jaksoin vaikka minkälaista hulinaa, mutta nykyään kaipaan vain rauhaa, tasapainoa ja tunne-elämän harmoniaa. Olen selvästi herkistynyt kaikelle ympärillä tapahtuvalle, ilmapiirille ja ympäristölle, enkä oikein siedä liian korkeita aaltoja. En tiedä, onko tälle selitystä, mutta minusta tuntuu, että olen vihdoin herännyt kulkemaan omilla jaloillani ja elämään omaa elämääni. Sen myötä kaipaan asioita, jotka ovat minulle hyväksi (ja haluan pois asioita, jotka vievät voimiani). Lisäksi voimavarani ovat todellakin rajalliset, enempään pitäisi tässä yhteiskunnassa varmaankin pystyä, mutta minä en vain pysty.

Ei elämästä täysin häiriötöntä voi saada ja tekemisen määrä välillä lyö yli. Silti kaipaan nyt valtavasti jotain rauhallisempaa paikkaa, jossa saisin karsittua ylimääräistä hälinää pois. Ehkä jonain päivänä...

Viime päivät ovat olleet kiireisiä. Olen säntäillyt (eli pyöräillyt) paikasta toiseen, hoitanyt välttämättömiä asioita, aloittanut opiskelut, lukenut tenttiin, pakastanut puolukoita, siivonnut reissun myötä räjähtänyttä kämppää, pessyt peittoja ja tyynyjä (normaali alkusyksyn askare hikisen kesän jälkeen) ja laittanut ruokaa kasvimaan antimista (kesäkurpitsaruokia siis). Puuhastelu on ollut enimmäkseen mukavaa, mutta täytyy myöntää, että hieman hengästyttää! Tämä muistuttaa rytmin muuttamisen pakollisuudesta, aherruksen alkamisesta ja loman loppumisesta. Vaikka tuossa on surumielinen sävähdys, ei tämä kokonaan mielestäni synkkää ole. Nautin syksystä.

Tämä syksy on erilainen kuin moni aiempi: tulevaisuuteni on täysin auki. Työrintamalla näyttää hiljaiselta ja lama luultavasti pitää sen sellaisena. Opiskelu pitää arjen täyteisenä, mutta siinäkin olen siirtymässä loppusuoralle. Harrastuksetkin laitoin kokonaan uusiksi. Vapaus ja päätösvalta oman elämän suhteen hullaannuttaa, mutta toisaalta olen ihmeissäni tulevasta: mitähän ihmettä alkaisin tämän syksyn jälkeen tehdä? Yritän pitää mielen rauhallisena turhista huolista ja antaa tilaa uudelle. Olen valmis siirtymään tekemään jotain uutta, olen valmis. Uusi, olet tervetullut! Voi, kunpa löytäisin ihan itse itselleni sopivan jutun, jota voisin alkaa tehdä. Saa minulle tosin tarjotakin kivoja projekteja ja muita hommia ;)

Nyt ryntään taas erilaisiin askareisiin. Ajatukset pysyvät kurissa, kun tekemistä piisaa. Kaunista syksyn jatkoa! :)

Eräs matka, eräällä elämänmittaisella polulla. Kadottaen ja löytäen. Väsyen ja vahvistuen. Surren ja iloiten. Matkalla kaikesta huolimatta ja se matka olkoon hyvä.

Minä

My photo
Olen matkalla kolmen- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä, elämässäkin vielä matkalla, haaveileva ja pohdiskeleva nainen, jonka elämänpolku tuntuu välillä kovin kivikkoiselta ja nilkkoja taittavalta. Polkuni on kulkenut suuntaan, joka ei ole enää ihan omani: hapuillen etsin suuntaani haasteenani yksinäisyys, ihmissuhteet ja arkisen elämän raskaus. Sposti: nan09(a)suomi24.fi.

Arkistossa

Powered by Blogger.

Lukijat

Blog Archive