Wednesday, April 28, 2010

Pöpperö

Olen herännyt tänään puoli seitsemältä. Minua ei huvittanut nousta ylös, joten torkuin ja köllöttelin puoli kahdeksaan asti. Nousin ylös, vaikka väsytti, olinhan kuitenkin nukkunut jo puoli yhdestätoista asti.

Siitä lähtien fyysinen puoli ja osa aivoistani on ollut hereillä, mutta osa päästäni on edelleen ihan pöpperössä. Ympäristön huomioiminen tuntuu vaivalloiselta, joten en huomioi. Yritin koko aamun keksiä, miten saisin itseni hereille, mutta kun en keksinyt mitään, päätin olla heräämättä. Tänään ei ole mitään tärkeää askaretta, joten voin ihan hyvin olla heräämättä, olla inhottavan epäsosiaalinen ja laiska, flegmaattinen ja tympeä.

On se omituista, miten erilaisia päivät voivat ollakaan. Kai niitä (eli näitä) huonoja kohtaan pitää vain olla armollinen.

Monday, April 26, 2010

Vetämättömyyttä ja kadonneita rytmejä

Olen ollut väsynyt. Olen pohtinut pääni pyörälle, että mistä se voi johtua: miten voi väsyttää, jos nukkuu riittävästi, syö ainakin melko hyvin, muistaa vitaamiininsakin ja vuorokausirytmi on melko säännöllinen? Minä voisin todennäköisesti nukahtaa ihan mihin aikaan tahansa. Aamuisinkin (on heräämisaika mihin aikaan tahansa) voisin nukkua loputtomiin: herätessäni minun on pakko nousta heti ylös, koska nukahdan muuten sekunneissa uudelleen. Rasittaa.

Veriarvonikin ovat kunnossa. Ehkä kyse on siis vain työstäni, arkirytmistäni, toipumisestani ja sen sellaisesta. Ehkä vielä etsin arkirytmiäni.

Olenkin pohtinut, että mikä oma vuorokausirytmini oikein onkaan. Mihin aikaan minun olisi hyvä mennä nukkumaan ja milloin olisi hyvä herätä. Tuntuu nimittäin siltä, että aina on huono aika, mutta ei kai se niinkään voi olla. En enää tiedä edes sitä, paljonko tarvitsen unta, kun mikään ei tunnu riittävän. Voin nukkua 8 tai 10 tuntia ja oloni on melkolailla sama. Joskus 8 tuntia oli suunnilleen riittävä.

Hyväksyn sen, että en ole juuri nyt niin jaksava kuin joskus olen ollut, mutta se ei paljon auta, jos arkirytmi pakottaa itseni itselleni epäsopivaan muottiin. Päivälläkin olisi hyvä pitää lepotaukoja rauhallisessa ympäristössä, jotta jaksaisin, mutta työelämä tarjoaa pelkkää pakkopirteää puurtamista x tuntia päivässä. Yritä tässä nyt sitten tasapainotella ja löytää rytmejä!

Eniten minua oikeastaan rasittaa se, että olen varsin vetämätön: on vaikea alkaa tehdä mitään, kun on vain väsynyt ja veltto olo. Enimmäkseen. Välillä olen ollut toki pirteäkin. Omistuista on se, että vaikka vetelehdityttää, mielialani on ollut enimmäkseen varsin hyvä. Moni päivä onkin mennyt pirteissä merkeissä iltapäivän puolelle, mutta sitten ikään kuin minusta vedettäisiin töpseli irti ja loppupäivän venyttelen lähinnä leukojani.

Eiköhän tämä kuitenkin tästä. Minulla on ollut kuitenkin mieli pirteä ja toiveikas ja olen löytänyt itsestäni paljon uutta. Minulla on ollut jotenkin sisäisesti vahva ja itseni hyväksyvä olo, vaikka muuten en olekaan yhtä jaksava kuin aiemmin, ja tätä uutta vahvuutta en haluaisi mistään hinnasta vaihtaa pois!

Rikkinäiset sormikkaat - viikko 51

Kesän lähestyessä on hyvä tarkistaa, missä kunnossa lämpimät vaatteet oikein ovatkaan. Miltä villapaidat näyttävät ja haisevat, missä kunnossa pipot ja hanskat ovat. Talvisäilytystä varten likaiset kamppeet on hyvä pestä, tunkkaiset tuulettaa.

Tässä käydessäni läpi talvivaatteitani päädyin heittämään kahdet jo aikansa palvelleet sormikkaat pois. Niissä on reikiä, joista tuulee jo sen verran läpi, että sormikkaiden alkuperäinen tarkoitus lämmittäjinä kärsii. Ensi talveksi voi sitten ostaa uudet ehjät, jos tarvetta on. Nyt minulla tosin on runsaasti käsineitä, joten uusia ei näillä näkymin tarvitse hankkia.

Tämän kertainen romuprojektipoistoni onkin siis nuo kahdet sormikkaat.

Vinkki: jos on tapana unohdella käsineitä ja pipoja julkisiin kulkuvälineisiin (niin kuin minulla on), on hyvä opetella sellainen tapa, että laittaa aina pipon ja hanskat laukkuun, kun ne ottaa päästä/käsistä. Tähän tapaan kun itsensä opettaa, säästää rahaakin, kun sylissä tai vieressä olleet sormikkaat eivät putoakaan pois lähtiessä kulkuneuvon lattialle.

Sunday, April 18, 2010

Välittäjäaineiden uhrina?!

Minulla on ollut outo viikko. Olen ollut ylipirteä ja yliväsynyt ja nähnyt mielettömästi unia. Keskittymiskyky on ollut hukassa, vaikka samalla olen etsinyt hurjasti tietoa siihen tiiviisti keskittyen.

Olen pohtinut sitä, että kuinka paljon ihminen on ihan vain pään (ja muunkin kehon) sisällä pyöriviä ja vaikuttavia litkuja, välittäjäaineita ja hormoneita, ja kuinka paljon ihminen on "oma itsensä", ajattelevana, päättävänä ja tekevänä olentona. Kuinka paljon kaikki riippuukin vain joistain aineista?

Tällaisia on hämmentävä ajatella, vaikka olen ollut niistä pitkään kiinnostunut. Jo lukiossa opiskelin pään sisäiset asiat hyvin tarkkaan, tiesin hyvin synapsit ja välittäjäaineet sekä limbiset järjestelmät kumppaneineen. Nyt olen lukenut aivojen välittäjäaineista ja niillä on vaikutuksia esimerkiksi seuraaviin asioihin:

Dopamiini:
- Tarkkaavaisuus, impulsiivisen käyttäytymisen halinta, liikkuminen, muisti, motivaation ylläpito, rakastumisen/ihastumisen tunne, vireystila, skitsofrenia, parkinsonin tauti, ADHD.

Serotoniini:
- Mieliala, aggressiivisuus, REM-unen määrä, ahdistus/masennus, pakko-oireet, impulsiivisen käyttäytymisen säätely, kylläisyyden tunne.

Noradrenaliini:
- Vireystila, ahdistus, ruoan tuoma mielihyvä, autonimisen hermoston valmiustila, muisti, paniikkihäiriö.


Häiriö voi siis syntyä, jos jotain välittäjäainetta on joko liikaa tai liian vähän, eli skitsofrenia, jos dopamiinia on liikaa, tai ADHD, jos sitä on liian vähän.

Minua hämmentää se, että kuinka paljon voin itse vaikuttaa johonkin asiaan itsessäni, jos minulla onkin jotain vinksallaan noissa tai joissain muissa aineissa?! Jotenkin tuntuu, että ponnisteluthan ovat silloin turhia?! Jotenkin lohduttoman kuuloista.

Toisaalta taas minusta tuntuu omituiselta, että oikeaa mielialalääkettä etsitään kokeilemalla, kun ei voi tietää, mitkä aineet kunkin pääkopassa ovat vinksallaan, yksinkertaistettuna: jos on dopamiinivajetta, serotoniinin tason korjaaminen ei oletettavasti auta (arvailen vain, en ole asiantuntija).

Eiväthän nämä asiat näin yksinkertaisia liene, mutta olen silti jotenkin hämmentynyt näiden asioiden edessä. Mitä enemmän tiedän, sitä hämmentyneempi olen. Erityisen hämmästynyt olen siitä, kuinka helposti masennuslääkkeitä tyrkytetään, kun koko tämä välittäjäaineiden mutkikas systeemi tuntuu niin vaikeaselkoiselta ja mielen vaivat muutenkin niin abstrakteilta ja epämääräisiltä. Minusta tutkimiseen tarvittaisiin paljon enemmän aikaa kuin jokin korkeintaan parinkymmenen minuutin vastaanottoaika!

Ehkä asiantuntijat ovat sitä varten, että meidän maallikoiden ei tarvitse perehtyä näihin asioihin turhan syvällisesti, kun näistähän menee vain sekaisin :) Uteliaana ihmisenä tykkään kuitenkin opiskella, vaikka tiedänkin, että tietämättömyydessä on omat hyvät puolensa - tietohan nimittäin luo tuskaa, itselläni ainakin. Jatkan opiskelujani...

Vaatteet pois kellarista! - viikko 50

Olen päättänyt, että en enää säilytä arkisia vaatteitani varastossa. Tuntuu nimittäin hullulta se, että tietyt vaatteet lojuvat siellä laatikoissaan - vuodesta toiseen. Kuvittelen oikeasti, että jonain päivänä vielä miellyn niihin, mutta niin ei näytä tapahtuneen. Olen esimerkiksi odottanut tykästyväni uudelleen johonkin tiettyyn väriin, vaikka tiedän, että kyseinen väri ei sovi minulle yhtään. Hullua. Toisaaltahan kyse on siitä, että ei hyvää kannata poiskaan heittää... mutta sentään jotain rajaa siinäkin!

Kaivelin nyt siis varastoani ja löysin sieltä neljä neuletta, jotka saavat luvan lähteä. Ne olkoon siis tämän viikon romuprojektipoistoni + kaksi poistoa parista hankinnastani. Jahka olen käynyt varastoni vaatteet läpi, jätän sinne ainoastaan jotain erikoisvaatteita, kuten ehkä takkeja, työhaalarit (joo-o, minulla on sellaiset, vaikka en ole niitä koskaan pitänyt!), jotain kenkiä, juhlavaatteita (hyvin pakattuina) yms. Mutta jatkossa siellä siis EI ole t-paitoja tai neuleita.

Myönnän kyllä joskus kaivanneeni jotain poisheittämääni, mutta harvinaista se on kyllä ollut... onneksi.

Monday, April 12, 2010

Välitunti töihin!

Huomasin tänään haaveilevani välitunnista työelämässäkin. Olisi mukavaa mennä 45 minuutin jälkeen ulos hyppäämään ruutua tai narua, tai jos hyppiminen ei kiinnosta ainahan voisi pelata vaikka mölkkyä tai krokettia. Kaikilla olisi leikkikaveri ja kivaa olisi. Työtehokin nousisi huimasti, kun välillä olisi oikeasti kivaakin, kroppakin virkistyisi mielestä puhumattakaan.

Todellisuus on kyllä ihan eri planeetalta. Ei ole kivaa tekemistä, eikä varsinkaan yhteistä kivaa tekemistä, kaikilla ei ole kaveria ja sekä pää että kroppa puutuvat ja valittavat (eikä koulussakaan nyt aina niin kivaa ollut, välitunneillakaan). Ai niin, onhan ne lakisääteiset tauot... kuka niillä ehtii mitään elvyttävää tekemään? Onneksi työssäni on sentään se hyvä puoli, että kukaan ei kyttää taukojeni pituuksia. Se nyt vielä puuttuisi.

Pikaisia musiikkipoistoja - viikko 49

Romuprojektipoistot lipsahtivat taas seuraavan viikon puolelle, joten tällä kertaa valitsen vain pikaiset poistot.

Kai se niinkin alkaa olla, että CD-levyjen merkitys alkaa vähentyä. Minä haluan omistaa enää vain ne kaikkein tärkeimmät levyt konkreettisessa muodossa, musiikkia voi muuten kuunnella esimerkiksi Spotifyn kautta. Kaipa tämä suuntaus on ympäristönkin kannalta hyvä vaihtoehto, kun musiikkia ei tarvitse enää tehdä materiaksi. En voi kyllä muuta kuin kehua Spotifya: siellä on valtava valikoima musiikkia tarjolla ihan ilmaiseksi kuunneltavaksi, kunhan sietää ajoittain tulevia mainoksia! Ja minähän siedän.

Viikon poistot ovat siis kaksi CD-levyä.

Wednesday, April 07, 2010

Viherhöpsähdys

Kevääseen ja valon lisääntymiseen näyttää liittyvän mielenkiinnon lisääntyminen vihreää kohtaan. Luonto ei vielä viheriöi, mutta sitä odotellessa voi panostaa vihreään kukoistukseen sisätiloissa.

Minä höpsähdin! Olen pitkään haaveillut anopinkielestä ja kun kerran olen päättänyt alkaa toteuttaa haaveitani, marssin kukkakauppaan. Avattuani kukkakaupan oven koin huikaisevan riemuntunteen haistaessani ja tuntiessani lukuisten kasvien kosteuttaman, huumaavantuoksuisen ilman: mahtavaa, saanko ostaa kaikki! En tiedä, mistä se johtuu, että kukkakaupassa mieliala paranee, mutta näin se on.

Minulla ei ole oikeasti tilaa yhdellekään uudelle kasville tällä hetkellä, joten arvelin, että lisäkasvien ostaminen ei enää tunnu missään siinä ongelmassa, joten ostin anopinkielen kaveriksi aivan ihanan pienen pennimuorin, jota mainostettiin varjossa viihtyväksi ja vaatimattomaksi veden suhteen, eli sehän on suorastaan minulle tarkoitettu!

Silmiini osui myös lihansyöjäkasvi, josta kovasti ehdin tovin jo haaveilla: näin sieluni silmin, miten kotonani lentävät "paistit" laskeutuvat nätisti lihansyöjäkasville ja nam, yksi lentävä ongelma vähemmän! Arvelin lihansyöjäkasvin olevan kuitenkin vaikeasti hoidettava, joten jätin ostamatta. Se olisi vähän turhan kallis tapettavaksi huonolla hoidolla ja entä jos lentävät "paistit" jonain päivänä loppuisivatkin?!

En osaa sanoa, miksi olen haaveillut nimenomaan anopinkielestä. Kai siinä on jokin aito huonekasvin olemus, se on kasvien kasvi, vahva, jykevä ja vaatimaton (ainakin veden suhteen, valoa se taitaa vaatia). Myös mummolastani löytyi anopinkieli, joten se herättää kovasti lämpimiä muistojakin. Nyt uusi vihreä perheenjäseneni on kuvasta poiketen saanut uuden ruukunkin ja odottelee lopullista sijoituspaikkaansa. Se on ihana ja samoin on pieni pennimuorinikin lukuisine pienine lehtineen.

Vihreä saa minut huokailemaan innostuksesta. Haluaisin kasvattaa parvekkeellani jotain tänäkin vuonna, mutta en tiedä, mitä se olisi. Vihreät linssit ovat itämässä idätysastiassani. Kukkakärpäset innostuvat herneenversoistani, jotka ovat juuri alkaneet kasvaa.

Kai ihminen on tehty nauttimaan luonnosta ja sen antimista myös tässä muodossa. Minä nautin kasveista ja niiden parissa puuhastelusta. Olisipa minulla joskus oikea pieni puutarha.

Monday, April 05, 2010

Positiivisuus + työelämä... öh?!

Innostun asioista erittäin helposti, jolloin kiinnostava asia vetää minua (liiankin) tiiviisti puoleensa. Menen mukaan ja teen täysillä, tunnen eli iloitsen ja kärsinkin, tunnen eläväni.

Työasiat eivät vedä minua todellakaan puoleensa, vaan lähinnä työntävät loitommalle. Joudun kuitenkin pakottamaan itseni tekemään velvollisuuteni ja tavallaan se pakottaminen lukitsee minut otteeseensa. Teen, tunnen ja kärsin ja siitä muodostuu tila, johon jään. Mitä enemmän olen tuossa tilassa sitä nopeammin unohdan oman todellisen itseni ja todellisen elämän ja kuvittelen sen työelämän kaventaman ahdistavan elämännäkymän olevan ainoa todellisuus.

Elämäni luiskahtaa liian helposti elämään työelämän kautta. Syykin siihen on selvä: en nauti työstäni ja se vie liikaa aikaani ja voimiani. Ainoa muutos, johon tällä hetkellä, ajatusteni ollessa vihdoinkin pirteät ja kirkkaat, pystyn on muuttaa jotenkin suhtautumistani työhöni ja työelämään. Miten saisin sen pysymään siten etäällä, että se ei imaise minua negatiivisuudellaan mukaansa? Miten voisin suhtautua siihen työnä, jota teen rahan vuoksi, ja että oikea elämä on sitten toisaalla?

Voi, kunpa työaikoja ihan yleisesti lyhennettäisiin. Voisin toki yrittää etsiä osa-aikaisempaa työtä jaksamiseni vuoksi, mutta se on osaamisellani ja koulutuksellani hyvin vaikeaa ellei mahdotonta.. ja myös tietysti sen vuoksi, että osa-aikaisuutta ei tässä maassa missään määrin suosita. Kaikkien pitää jaksaa vähintään se kahdeksan tuntia päivässä ja sillä siisti. Ajatuskin siitä, että pitää jaksaa ("on pakko"), musertaa.

Opettelen positiivista suhtautumista asioihin. Positiivisuuden opetteleminen töissä tulee olemaan iso haaste. Kesän yli työ varmaankin sujuu, koska olen suunnitellut sen jo siten, että saan hengähdystaukoni, mutta jos syksyllä jatkan vielä työssäni, edessäni on monen kuukauden yhtäjaksoinen raataminen, joka saattaa taas nujertaa. Pitää siis miettiä tulevaa, mikä ei ole helppoa. Elämä on liukunut tiettyä rataa tähän asti ja nyt kun pitäisi tarttua itse ohjaksiin, ajatuskin ohjaksista kauhistuttaa.

Sitä ennen kuitenkin pitäisi opetella positiivisuutta työelämässä. Sen kun näkisi! Olen ajatellut lähestyä asiaa siten, että olisin mahdollisimman paljon oma itseni. Koen tähän asti olleeni jonkinlainen ahdistunut kuori, joka sinnittelee lähinnä yksin. En tiedä, mitä olen jatkossa, todennäköisesti paljon ei muutu, koska minulla on työyhteisössä (kurja) roolini. Omasta itsestäni on kuitenkin hyvä lähteä liikkeelle. Pelottaa.

Sunday, April 04, 2010

Yöpaitoja varastossa - viikko 48

Pääsiäinen on mennyt kivasti. Ei tosin haittaisi, jos ilmankosteutta ja loskaa olisi vähemmän, jotta ulkoilu maittaisi paremmin.

Huomasin romuprojektipoistoja miettiessäni ostelleeni taas yhtä ja toista: vaatteita, harrastukseen liittyvää rompetta ja kaksi kirjaa. Kaikki ostokseni ovat mieluisia. Poistojakin niistä löysin aika helposti: kirjoja vastaan poistan kaksi kirjaa, sukkahousuostoksestani poistan sukat ja loppuja ostoksiani vastaan löysin helposti neljä puseroa.

Varsinaiset romuprojektipoistoni (2 kpl) minun oli vaikea löytää. Varastosta hakemastani laatikosta löysin tosin yöpaitoja, joiden kohtaloa jäin pohtimaan - minulla on paljon yöpaitoja, joista muutama huonoin on päätynyt varastoon - onko minun oikeasti tarve säilöä niitä huonoimpia varastossa? Haluanko ylipäätään käyttää niitä? (Entä jos joskus tarvitsen niitä?)

Yksi yöpaidoista on silkkinen ja laho, paljon käytetty, mutta en ole raaskinut heittää sitä pois. Mitä siitä voisi tehdä? Tuskinpa mitään, kun se on laho, ratkeaa helposti. Yritän nyt kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni sen verran, että laitan pois kaksi yöpaitaa. Saahan niitä uusiakin kaupasta edullisesti.