Thursday, December 27, 2007

En osaa olla ryhmässä

Olen mielestäni onnistunut viime aikoina väistämään "hyvin" tilanteet, joissa olisin joutunut olemaan ryhmässä. (Lainausmerkit siksi, kun en ole ihan varma, onko tuo oikeasti hyvä asia minulle.) Se on auttanut minua unohtamaan sen tosiasian, että en edelleenkään osaa olla ryhmässä siten, että minusta tuntuisi luontevalta ja hyvältä. Tämä unohtaminen on tehnyt oloni paremmaksi, mutta olen huomannut, että sosiaaliset tilanteet (ryhmässä oleminen) ovat muuttuneet aiempaakin vaikeammiksi. Harjoituksen puutetta kenties?

En ymmärrä, miten oppisin hyväksi ryhmän jäseneksi. En vain jotenkin osaa olla, osallistua ja tuntea olevani osa ryhmää. Lähes poikkeuksetta tunnen itseni ulkopuoliseksi ja omituiseksi. En oikein ymmärrä, mistä tämä osaamattomuus johtuu, ja miten en ole pystynyt kehittymään tässä asiassa vuosien myötä. Itseasiassa olen muuttunut vain huonommaksi; asian tiedostaminen on lisännyt tuskaa ja aiheuttaa jopa sen, että saatan nykyään mennä jopa lukkoon tai muuten saada itseni sellaiseen olotilaan, että minun täytyy paeta tilannetta. En koe itseäni mitenkään sosiaalisesti toivottomaksi (todennäköisesti muut eivät näe ongelmaani), mutta se että ryhmässä on vaikea olla ja toimia luontevasti, on jo riittävän iso ongelma minulle. Se nimittäin häiritsee harrastamista, ihmissuhteita ja varsinkin työelämään se tuo isoja haasteita.

Olisi kiva, jos olisi olemassa jokin ryhmä, jossa pohdittaisiin sosiaalisia haasteita. Siellä voitaisiin sitten myös opetella sosiaalisia taitoja. Luulisi, että meitä sosiaalisesti taitamattomia on paljon muitakin, joiden elämää auttaisi suunnattomasti se, että lapsuudessa oppimatta jääneitä taitoja voisi saada paikattua myöhemmin. On kuitenkin turha edes kuvitella, että tällaista asiaa voisi jossain harjoitella. Kyllä tämä on taas näitä asioita, joita pitäisi opetella jotenkin itsekseen.

Miten ihmeessä siis voisin oppia tuntemaan ryhmässä olemisen luontevaksi ja hyväksi? Onkohan asiaan liittyen olemassa jotain hyviä kirjoja?

Wednesday, December 26, 2007

Loma arjen oravanpyörästä

Joulun paras puoli on se, että silloin saa hetken tauon arjen rutiineista. Minä olen ollut poissa kotoa, nukkunut ja syönyt hyvin, ulkoillut, lueskellut, katsellut telkkaria ja vain laiskotellut. Tämä tekee ihan käsittämättömän hyvää minun kaltaiselleni murehtijalle ja stressaajalle!

On ihanaa, kun ei väsytä ja uuvuta. On ihanaa, kun ei tarvitse herätä aikaisin ja mennä töihin. On ihanaa, kun voin vain syventyä kirjaan ja ei tarvitse katsoa kelloa. On ihanaa, kun ajattelunikin selvästi terävöityy, kun unenpuute ja stressi irroittavat otteensa. Tältäkö rentoutuminen tuntuikin?! Miksi en yleensä osaa tätä?!

Sunday, December 23, 2007

Hyvää joulua!

Hyvää ja rauhallista joulua kaikille tänne eksyville! Kiitos myös kommenteistanne ja siitä, että olette olemassa :)

Kirjapino kasvussa - ja jotain luetuistakin

Minulla on nyt valtavan monta kiinnostavaa kirjaa jonossa odottamassa lukemista. Tuskin maltan odottaa! En ole taaskaan viime aikoina juuri ehtinyt syventyä hyvään kirjaan, mikä on harmi. Lukeminen on kuitenkin aivan loistava keino saada liikettä pään sisälle.

Päivitin hieman kirjalistaani, joka on laahannut ajasta jäljessä viikkoja ja jopa kuukausia. Montaa sanaa lukemistani kirjoista en nyt tähän laita, mutta jotain mainintaa kuitenkin.

Kaari Utrion "Saippuaprinsessa" oli erittäin perinteistä Utriota, viihdyttävä ja lämminhenkinen tarina. Sen luki ihan mielellään, vaikka ei se mitenkään erityisesti koskettanutkaan. "Jossakin on ilo" (Ben Furman & Jussi Valtonen) -kirjaa en lukenut ihan kokonaan, vaan yritin löytää kiinnostavia pätkiä sieltä täältä. Kirjahan antaa tietoa masennuksesta, ja kun en juuri nyt ole ollut innostunut lukemaan aiheesta, niin kirja ei jaksanut sytyttää. Kyllä se varmasti kuitenkin antaa ihan kivasti tietoa aiheesta kiinnostuneille, joten en sitä tältä lyhyeltä vilkaisulta lähtisi tyrmäämäänkään.

Ylistän kuitenkin Andrew Solomonin "Keskipäivän demoni - masennuksen atlas" -kirjaa. Se on ehdottomasti paras lukemani masennusaiheinen kirja. Kirja alkaa kuvauksella kirjailijan omista kokemuksista, mikä tempaisee heti mukaansa. Sen jälkeen masennusta käsitellään monelta kantilta; kirjasta löytyy mm. historiaa, politiikkaa, evoluutiota. Vaikka kirja onkin todella paksu, se imi mukaansa ihan alusta loppuun. Luin kirjan kokonaan, vaikka kirja onkin koottu siten, että sitä voi lukea osissakin. Jos esimerkiksi masennuksen hoidon historia ei jaksa kiinnostaa, se kappale on helppo hypätä yli,

Voisin kirjoittaa paljonkin hyvää "Keskipäivän demonista", mutta enemmin suosittelen, että se kannattaa lukea, jos masennus aiheena kiinnostaa. En voi kuitenkaan olla mainitsematta erästä ihanan toiveikasta asiaa, joka jäi kirjasta erityisesti mieleeni: kirjailija kirjoittaa, että masennus tekee hyvistä ihmisistä parempia. Olen samaa mieltä; tokihan vaikeudet koulivat ihmisiä, vaikeuksien käsitteleminen pakottaa ihmisen ajattelemaan asioita, mikä tuo syvyyttä ja ymmärrystä ihmiseen. Asiat eivät ole enää yhtä yksinkertaisia kuin ennen, vaan asioilla on merkityksiä ja eri puolia, omilla ja toisten toimilla on selvemmin syynsä ja seurauksensa, ja niitä kenties osaa käsitellä vähän vähemmän mustavalkoisesti. Lisäksi toisiin ihmisiin osaa suhtautua erilailla kuin ennen, kun oma kipu on tuttu.

Ja nyt sitten uusien kirjojen kimppuun!

Tuesday, December 18, 2007

Ihmissuhteet ovat pelottavia

Ihmissuhteilu tuo pinnalle monenlaisia oloja ja ajatuksia. Mukavan yhdessäolon tuoma ilo on huima; sitä osaa todella arvostaa siinä vaiheessa, kun yksinäisyys on ollut pitkään läheisin ystävä. On hämmentävää tajuta, että minun ei tarvitse olla yksin tänä iltana. On uskomatonta, että voi koskettaa jotakuta, jutella ja tehdä yhdessä asioita: jakaa hetki elämästään toisen kanssa. On ihanaa, kun on joku, jota kaivata ja joka kaipaa. Toinen tuo elämään sykettä, jota ei tiennyt olevan olemassakaan. Vaikka yksinäisyydessä on hyvätkin puolensa (kuten turvallisuus) niin kyllä toisen ihmisen läsnäolo todellakin vasta tuntuu joltain. Elämä tuntuu nyt kovin erilaiselta kuin vielä hetki sitten.

Minä kuitenkin pelkään. Minä olen nyt nähnyt, mitä on olla seurassa ja lähellä, ja olen oivaltanut, että tämä on sitä, mitä haluankin. Tämä tunne on sellaista hehkua, jota elämässä pitäisi olla. Yksinäisyydestä on todellakin vaikeaa muodostaa elämää, jossa olisi mahdollista voida hyvin. Ei se varmasti mahdotonta ole, mutta minulle se on ollut hyvin vaikeaa. Niinpä pelkään nyt valtavasti tämän hyvän hetken menettämistä. Pelkään välillä niin paljon, että minulla ei ole sanoja kuvamaan sitä tunnetta.

Ihmisiin ei voi kuitenkaan luottaa. Vaikka tällä hetkellä tuntuisikin hyvältä, huominen voi jo tarjota pohjoistuulen pyyhkäisyä kasvoilleni. En todellakaan voi luottaa siihen, että toinen haluaa olla kanssani ensi viikollakin. Voin elää vain päivän kerrallaan ja toivoa asioiden menevän hyvin. Voin nauttia hetkestä ja tehdä asiat siten, että pystyn seisomaan sanojeni ja tekojeni takana. Voin itse toimia reilusti toista kohtaan ja olla niin huomioiva kuin osaan muistaen kuitenkin pitää huolta myös itsestäni.

Hyviin hetkiin kannattaa tarttua. Kokemus on jo opettanut, että ilo käy lyhyillä vierailuilla, mutta murhe on pysyvää.

Ideoin uutta nimeä blogilleni. Se on ollutkin vaikea keksiä... koen kuitenkin, että aikanaan valitsemani nimi ei oikein miellytä minua enää (jos on koskaan miellyttänytkään). Yritän keksiä jotain hienompaa... tai edes jotain :)

Thursday, December 13, 2007

Lähimpien huonosti kohteleminen osa 2

Marin kommentista (kiitos siitä :) tuli mieleeni jatkaa vielä hieman tästä aiheesta. Eihän se tosiaan, että juttelee toiselle ikävistäkin asioista, tarkoita automaattisesti, että toista kohdellaan huonosti. Pahan tuulen puuskahdukset silloin tällöin eivät maata kaada, jos muuten suhde ja keskusteluyhteys on kunnossa, ja noista pahan tuulen puuskahduksista pystytään myöhemmin tarvittaessa keskustelemaan. Lisäksi olisi tärkeää, että pystyisi myöntämään sen, että ei ihan tarkoittanutkaan sitä, mitä kiivastuksissaan suustaan päästikään. Useinhan tosiaan nuo kiukunpuuskahdukset läheisille on myös merkki siitä, että luottaa toiseen niin paljon, että luottaa toisen jäävän, vaikka itse puuskahtaisikin. Onhan tuossa siis jotain hyvääkin :)

Ikävää on se, jos esimerkiksi riidan yhteydessä heti uhkaillaan erolla tai sanotaan jotain muuta erittäin älytöntä ja/tai loukkaavaa, minkä tarkoitus ei ole oikeasti ole se, mitä sanotaan, vaan saada toinen varpailleen ja pelokkaaksi. Myös jatkuva nalkutus ja ikävistä asioista valittaminen on kohtuutonta toiselle, kuten kaikki muukin tarkoituksellinen ilkeily.

Minua usein surettaa, kun näen pariskunnan huutavan tai nalkuttavan toisilleen jostain ihan mitättömästä asiasta. En oikein ymmärrä, miten he viitsivät... miten he aktiivisesti uskaltavat pilata suhdetta jollain ihan pikkumaisella, turhalla asialla. Minä olen ollut jo sen verran pitkään yksin, saapunut töiden jälkeen tyhjään kämppään, viettänyt viikonloppuja itseni seurassa, että tiedän, miten tärkeää on läheisen tai läheisten läsnäolo. Minä tiedän, miltä tuntuu, kun ei ole ketään, kenelle sanoa lämpimiä sanoja ja silittää poskea. Tiedän, miltä tuntuu, kun ketään ei kiinnosta, mitä minulle kuuluu. Miten ihmisillä on siis varaa pilata välejään rakkaimpiinsa? Eikö heille tule koskaan mieleen, mitä lähimpien ihmisten katoaminen elämästä todella tarkoittaa?

Eräs harmittava asia on myös se, että miksi ihmeessä ihmiset eivät halua ottaa tukea vastaan lähimmäisiltä. Ymmärrän kyllä sen, että on tilanteita, jolloin tukea ei tarvita eikä kaivata, jolloin senkin asian voi siis sanoa. Joissain tilanteissa kuitenkin tuen tarjoamisesta saa vain ikävää kohtelua.

Minä olisin aikanaan niin valtavasti kaivannut tukea, kun minulla oli vaikeaa, mutta sitä ei ollut tarjolla. Edelleenkin olisin valmis antamaan paljonkin siitä, että saisin edes satunnaisesti tukea joltain lähimmäiseltäni, mutta olen alkanut jo hyväksyä sen tosiasian, että en ehkä koskaan tule saamaan tukea. Olen pärjännyt enimmäksen yksin tähänkin asti ja tiedän, että pärjään jatkossakin... ainakin enimmäkseen.

Surettaa se, miten paljon minulla tuntuu olevan nyt annettavaa toisille, mutta en vain osaa antaa eikä tilaisuuksiakaan juuri ole. Tosin en ole ihan varma, osaisinko tukea läheistä, kun minulla itselläni ei ole asiasta juuri kokemuksia.

Taidan olla herkkä ihmisten pahuudelle ja ilkeydelle. Masennus on vain saanut minut huomaamaan sen, että ilkeily on turhaakin turhempaa. Ei minulla ole aikaa ja energiaa moiseen.

Wednesday, December 12, 2007

Lähimpien huonosti kohteleminen

Minulla on sellainen käsitys, että monellakaan ei ole kovin montaa läheistä ihmistä (ystäviä, puoliso, vanhemmat, muut sukulaiset jne.) Minä kuulun ehdottomasti myös näihin ihmisiin; minulla ei todellakaan ole kovin montaa ihmistä, jotka merkitsevät minulle paljon ja joille minä merkitsen edes jotain.

En siis ymmärrä, miksi jotkut kohtelevat niitä kaikkein lähimpiä huonosti. Ymmärrän sen, jos on huonoja päiviä eikä yksinkertaisesti jaksa kontrolloida, mitä suusta ulos pääsee, mutta sellaista jatkuvaa ikävien asioiden toitottamista toiselle tai haukkumista en ymmärrä. Tuo "jatkuva" on tietysti suhteellinen käsite, mutta tärkeintä siinä on se, että se tuntuu toisesta jatkuvalta, esim. kerran viikossa tapahtuva ikävistä asioista jauhaminen voi olla jo sitä.

Vaikka elämä näyttäisikin nurjia puoliaan (niin kuin se kaikkien kohdalla joskus tekee), niin miksi se elämän paska täytyy suoltaa tuulettimen kautta juuri sen läheisen tai läheisten ihmisten silmille? Totta kai siitä ikävästä välittyy jotain toiselle/toisille, ja tuossa tilanteessa toinen voi tukea (jos tukea älytään ottaa vastaan), mutta en ymmärrä sitä, jos omasta ongelmasta tehdään myös toisen ongelma. En ymmärrä, miksi omat paskat levitellään myös toisen tontille. Jos ongelma on ikävä omalla kohdalla, miten se siitä paranisi lähimmäisenkin kärsiessä?

Kai tuossa on kyse ihmisen itsekkyydestä ja ehkä myös siitä, että monella niitä harvojakin lähimpiä ihmisiä on sitten kuitenkin kai tavallaan liikaa. Kuvitellaan, että oman tärkeyden tunteen vuoksi käyttäytyä voi miten tahansa ja jos lähimmäinen ei sitä kestä, siirrytään seuraavaan uhriin. Jotkut voivat jopa yrittää siirtää omien ongelmiensa syitä toisen kontolle, jotta oma taakka "kevenisi". Olen törmännyt myös sellaiseen, että toiselle voidaan tehdä ikävästi, mutta selitellään se muka joillain älyttömillä perusteluilla, jotka eivät välttämättä mitenkään liity toiseen ihmiseen, mutta joilla tehdään itsestä näennäisesti parempi ihminen, mutta oikeasti taustalla on vain itsekkäät vaikuttimet. Reilua?

Yksi syy voi olla myös se, että monet ihmiset kuvittelevat elämän olevan melko muuttumatonta, minkä vuoksi ei ajatella, että ihmisiä voisi elämästä kaikota oman oikuttelevan käytöksen vuoksi. Varsinkin, kun kuvitellaan, että sille oikuttelulle on iso syy, ja se on riittävän suuri siihen, että ongelman voi levitellä toisenkin tontille. Oma tärkeys ennen kaikkea ja sitä rataa.

Inhottaa ihmiset, jotka ovat säännöllisesti inhottavia lähimmäisilleen. Vaikka elämä olisi kuinka vaikeaa, niin ei se oikeuta inhottavuutta. En ymmärrä, mitä vikaa siinä on, että lähimmäisiltä otettaisiin vastaan tukea elämän vaikeissa tilanteissa?