Harrastuksiin tympääntyminen

Posted on 5:35 PM In: ,
Olen käynyt nyt syksyllä kaksi kertaa viikossa kahdessa eri ryhmäharrastuksessa. Toinen niistä on aiemmista vuosista tuttu ja toinen uusi asia. Aiemmin kirjoitin siitä, että jätin erään vanhan harrastukseni ja niin todella olen tehnyt - nämä kaksi harrastusta tulivat sen tilalle. Arvelin, että en välttämättä kaipaisi enää ryhmäharrastuksia, mutta ikään kuin velvollisuudesta (?) ja vanhasta tottumuksesta päädyin kuitenkin kahteen eri tekemiseen. Alkuun oli tosi mukava muistella vanhaa harrastusta ja pyrkiä sisälle uuteen, mutta täytyy myöntää, että nyt tympii.

Kumpikin näistä harrastuksista sijaitsee paikoissa, joihin täytyy varta vasten lähteä. Erityisesti toinen (uusi) on paikassa, johon minulla ei ole koskaan mitään muuta asiaa ja josta en pidä. Valmistautuminen lähtemään, reissaaminen, harrastus, takaisin reissaaminen ja palautuminen reissusta vievät pahimmillaan kolme tuntia. Se on paljon aikaa verrattuna siihen, että lähtisin lenkille tai joogaisin kotona. Lisäksi vielä maksan noista harrastuksista. Onko ne todella kaiken tuon vaivan ja rahan arvoisia? No, ihan kivoja ne ovat, mutta täytyy myöntää, että mieluummin teen arkiaskareita kotona ja käyn lenkillä.

Noista harrastuksista putoaa pois siis ainakin uusi. Vanhasta en vielä tiedä, kun se sijaitsee hieman paremmassa paikassa ja on varsin mukavaa. Hintakin on kohtuullinen. Toisaalta tosiasia on sekin, että en tunne kaipaavani kumpaakaan harrastusta ainakaan noissa muodoissa tai ylipäätään mitään ryhmäharrastusta. Jos ne sijaitsisivat naapurissa, kävisin niissä mielelläni.

Oikeastaan kaipaisin tiiviskursseja, joilla voisi opetella uusia asioita. Olisi mukavaa opetella erilaisia joogamuotoja, tansseja, taijia, kuntonyrkkeilyä yms. ja jatkaa mieluisten harrastusten harjoittelua lähinnä kotona. Mielenkiintoista on se, että vielä muutama vuosi sitten en olisi saanut itsestäni irti kotona "jumppaamista", mutta nyt se kiehtoo reippaasti enemmän kuin johonkin lähteminen. Näin ne mieltymykset muuttuvat.

Noissa ryhmäharrastuksissa minua kiehtoo oikeastaan vain itseni haastaminen ja uuden oppiminen. Se on asia, jota todella kaipaan. En nyt vain tiedä, miten jatkossa täytän tuon "tarpeen" siten, että minun ei tarvitsisi kulkea paikasta toiseen vähällä motivaatiolla ja paljon aikaa kuluttaen.

Voihan väsy

Posted on 6:49 PM In: , ,
Arkinen puuhastelu on tältä viikolta ihanasti ohi. Tai se oikeastaan oli sitä jo eilen illalla, mutta vasta nyt alan herätä hieman tähän todellisuuteen, eli elämä voittaa ja sitä rataa. Alkuviikosta taakakseni muodostui pari huonounista yötä ja siihen kun yhdisti aherruksen ja paikasta toiseen juoksemisen, voimani katosivat. Vaikka nyt olenkin nukkunut hyvin, uupumus on ollut vahvasti läsnä koko tämän lauantaisen vapaapäivän kera niska- ja päänsäryn. En ole juuri sohvalta liikahtanut.

On masentavaa huomata, miten "vähästä" rehkimisestä voimat menevät. En mitenkään mahdu siihen "standardiin", joka määrittää, miten paljon ihmisen pitää jaksaa. Olen itse sitä mieltä, että kukin jaksaa sen, mitä jaksaa ja se on ihan oikein, mutta käytännön elämisen kannalta tällainen nääntyminen ei oikein toimi. Miten järjestää työ ja muu elämä siten, että sitä pystyy elämään?

Onneksi pystyn elämään aika omatahtisesti tällä hetkellä. Ylettömän aikaiset aamuherätykset ovat harvinaisia. Pystyn työskentelemään kotona. Pystyn liikkumaan niin paljon kuin haluan. Voin rytmittää päiväni omien aikataulujeni mukaan. Jotain poikkeuksia tähän on, joskus täytyy vain juosta aamusta iltaan, olla hälyssä, yliseurallinen ja aktiivinen pidempään kuin jaksaisi ja sitten toivutaan, jos toivutaan.

Olen tänään siis loikoillut sohvalla ja lukenut. Dekkari on tuntunut liian vaativalta prosessoitavaksi, mutta olen lukenut silti. Valo on ottanut silmiin, äänet ovat tuntuneet pahoilta korvissa, pitää tuulettaa, kun happi tuntuu loppuvan. Ruoka ei maistu, mutta toisaalta kun alkaa syödä, ei tee mieli lopettaa. Poden salaatinpuutostilaa ja ahmin vihreää. Lidlissä oli vuonankaali tarjouksessa ja se oli päivän heräteostos. Olen nautiskellut teetä. Niska- ja päänsärky helpotti lasillisella viiniä.

Nyt on parempi olo. Ehkä tässä kirjoituksessa on hieman valittavaa sävyä, mutta olen kuitenkin tosi kiitollinen siitä, mitä saan tällä hetkellä arkisessa aherruksessa tehdä ja miten sen saan tehdä. Voisi sanoa, että toiveeni on toteutunut, tämä tilanne on hyvä (vaikka täytyy myöntää, että mielelläni jättäisin jotain opiskelujuttuja vähemmälle...). Lottovoitto olisi toki kiva, kukkaro ei huuda kiitollisuudesta. Muuten olen kyllä varsin kiitollinen juuri nyt (miinus niska- ja päänsärkytaipumus).

Muistan sen koiran...

Posted on 12:52 PM In: , , ,
Näin toissayönä unta, että minulla oli koira. Se ei ollut mikä tahansa koira, vaan eräs tuttu koira nuoruudestani, koirakaverini, johon olin hyvin kiintynyt. Minullahan ei ole koskaan ollut omaa koiraa, mutta tämä koira on ollut lähimpänä sitä. Olin sen kaveri, ehkä jopa osa laumaa. Ainakin joskus. Unessa työnsin sormeni koiran turkkiin ja tunsin elävästi sen pehmeyden, koiran ruumiin lämmön, hennon koirantuoksun ja läheisen läsnäolon. Uni oli niin elävä kuin se vain voi olla. Koira itse ei ole ollut elossa enää vuosiin.

Heräsin ikävän tunteeseen. Miten jotain otusta voi kaivata näin paljon vielä vuosienkin jälkeen varsinkin, kun koira ei edes ollut minun? Tunteisiin liittyi hyvin nopeasti huono omatunto, niin kuin se usein tekee tämän koiran kohdalla. Näin jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että juuri tällä koiralla on ollut iso merkitys siihen, millainen minusta on tullut. Se on jättänyt minuun pysyvän tassunjälkensä.

Muistan elävästi koiran hännänheilutuksen, kun se näki minut. Minä olin sille Rapsuttaja, muilla oli muita rooleja. Se tuli luokseni, hymyili (näytti siis hampaitaan), tökkäsi kuonollaan ja ehkä nuolaisi kevyesti, kääntyi ja työnsi takapuolensa eteeni. Tartuin sitä lonkista ja rapsutin, oikeastaan melkein hieroin molemmilta puolilta. Se piti siitä erityisesti ja oli kehittynyt hyväksi rapsutusten kerjääjäksi. Kuono ilmestyi eteeni, jos keskeytin liian aikaisin. Ei sille voinut sanoa ei, vaikka olisi varmaan pitänyt.

Koira oli välillä laiha ja sillä oli huono turkki. Kuulin, että se oli potkaistu portailta alas. Sille maistui ruoka ja taisi se löytää metsästäkin jotain syötävää raadon hajusta päätellen. Se oppi syömään marjoja suoraan varvuista, kun sen kerran sille näytti. Pellolla se tuli nykimään hihasta, kun kävelin muista poispäin. Se oli paimentaja luonnoltaan.

Mietin silloin, että pitäisiköhän minun ottaa se itselleni. Sitä ei kohdeltu mielestäni hyvin, mutta en siinä vaiheessa ymmärtänyt tilanteen vakavuutta, koska en tiennyt kaikkea. Minulta puuttui myös rohkeutta, eihän toisen omaa voi ottaa. Olin nuori ja tyhmä, en tunnistanut eläinrääkkäystä, kun en ollut aiemmin sellaista nähnyt. En myöskään uskonut ihmisen pahuuteen, en voinut uskoa tuntemani ihmisen olevan eläinrääkkääjä. En voinut etsiä tietoa netistä, kun sellaista ei ollut. En tiennyt, miten toimia tilanteessa. Sikäli on hölmöä tuntea huonoa omaatuntoa. Silti on mielenkiintoista, miten käännekohta on syöpynyt mieleeni eli se tilanne, jolloin olisin voinut vielä pelastaa koiran ja jolloin vielä mietin asiaa. Seuraavalla kerralla oli myöhäistä, kun koiraa ei enää ollut. Pitää toimia silloin, kun "vihjeen" toimintaan saa. Näin jälkeenpäin ihmettelen erityisesti aikuisten välinpitämättömyyttä asiassa. Ehkä hekään eivät ymmärtäneet tilannetta.

Omistaja ei viitsinyt ulkoiluttaa koiraa, joten hän ei antanut sille juuri vettä eikä ruokaa. Jos koira pissasi sisälle, sitä potkittiin. Kohtelu oli kylmää ja välinpitämätöntä, koirasta ei välitetty. Voi vain ihmetellä, miksi se aikanaan oli edes otettu. Lopulta omistaja sanoi antaneensa koiran pois, mutta näin jälkeenpäin ymmärrän, että näin ei tapahtunut. Se luultavasti vain kylmästi tapettiin.

Olen siis nähnyt eläinrääkkäyksen ja eläinrääkkääjän ja ne ovat jättäneet minuun jälkensä. Minulla ei ole minkäänlaista sietokykyä elollisten huonoa kohtelua kohtaan ja eläinrääkkääjät ovat ihmisiä, jotka eivät arvostustani saa. On helppo käsittää pahojen ihmisten olemassaolo, kun sellaisen on oikeasti tavannut. On oikeasti helppo käsittää, että eläinrääkkäystä tapahtuu. On helppo tuntea tuskaa kärsivän eläimen puolesta, kun sellainen eläin on ollut lähellä, sylissä, lähellä sydäntäni. Yritän iloita siitä, että luultavasti onnistuin antamaan koiralle hyviä hetkiä, hellyyttä ja huolenpitoa. Olin sen kaveri, vaikka pelastamaan en sitä kyennyt. Jos olisin tiennyt, että koira oli alunperin varastettu, olisinko uskaltanut ottaa sen, viedä sen pois? Tuskin olisin saanut poliisia perääni. En tiedä, ihminen (eli minä) on nuorena lopulta aika hölmö (eli tyhmä). Tiedänpähän jatkossa toimia toisin, jos tuollaisia tilanteita vielä joskus vastaan tulee. Silloin eläimen parhaaksi toimiminen on oikein.

Annoin palautetta ja oivalsin

Posted on 11:30 AM In: ,
Koin viikonloppuna oivalluksen. Seisoin asunnossani keskellä lattiaa ja tuijotin eteeni mitään näkemättä ja tunsin, miten oivallus kiersi koko kehoni ja jotain järjestyi aivoissani uudelleen. Minulla on ollut näitä elämässäni muutamia ja aina ne ovat tuntuneet yhtä huikeilta. Mitä siis on muuttunut, mitä oivalsin? En osaa selittää! Minulla oli ollut jotenkin odottava olo jo jonkin aikaa ja sitten viikonloppuna tapahtui jotain, mikä työnsi minua hieman mukavuusalueeltani.

Tämä jokin oli sinällään pieni asia, mutta se sisälsi aineksia suurempaankin ongelmaan, joka ei onneksi toteutunut. Eräs taho ei ollut hoitanut erästä minuun(kin) liittyvää asiaa siten kuin se oli sanonut sen hoitavansa. Minä en ollut tietoinen siitä, mitä selkäni takana tapahtuu, kun mitään ei oltu minulle sanottu. Yllätyin todella paljon, kun havaitsin, että itseeni liittyviä asioita oli hoidettu minulle siitä mitään sanomatta. Suutuin, tietysti, ja reagoin asiaan laittamalla palautetta. Sen kirjoittamisen jälkeen ymmärsin, että pahempaakin olisi voinut sattua eli tässä oli paljon onnea mukana ja loppujen lopuksi kukaan ei kärsinyt kohtuuttomasti.

Mietin omaa reagointiani tilanteeseen. Aiheesta oli syytä sanoa juuri sen vuoksi, että se sisälsi aineksia suurempaankin vahinkoon ja kyse oli toisen osapuolen silkasta hölmöilystä tai laiskottelusta. En silti pitänyt tavasta, jolla reagoin. Ymmärsin, että sellainen tapa on ollut minulla tapana silloin, kun ylipäätään annan palautetta (eli varsin harvoin), mutta jotenkin se tapa tuntui nyt vanhentuneelta. Haluan kertoa asiani toisin, yhtä vahvasti, mutta pehmeämmin ja ilman syyllistämistä.

Minulle on tullut eteeni viime aikoina runsaasti tilanteita, joista voisin antaa (negatiivista tai sellaiseksi tulkittavaa) palautetta. (Tarkoituksellako?) Olen siis opetellut palautteen antamista, mutta jokin siinä on tökkinyt. Saan palautteen annettua, mutta se ei tunnu hyvältä, vaan oloni on jälkeenpäin kauhea ja haluan vain paeta. Tokihan kyse on siitä, että liian kiltin on vaikea antaa palautetta, mutta ehkäpä oma tapani antaa palautetta on myös ollut väärä. Nyt viikonloppuna se tuntui jotenkin väärältä tavalta, vaikka sinällään seison palautteeni takana.

Minulla on tällä hetkellä vielä ainakin yksi tilaisuus antaa hieman negatiivissävyistä palautetta. Tällä asialla ei ole kiire, joten ehdin pohtia asiaa. Miksi en siis jättäisi palautetta antamatta? Koska tähän tilanteeseen liittyy toistuva kuvio, jonka haluan elämässäni katkaista. Toisaalta koen, että minua on hieman käytetty hyväksi, mikä ei ole oikein ja minun on tärkeää opetella puolustamaan itseäni. Koen myös, että vanha tapani antaa palautetta ei välttämättä toimi, vaan toistuvuus voisi katketa toimimalla jotenkin toisin. Aika sen näyttää.

Annan itse itsestäni kuvaa muille antamalla palautetta. En pysty muuttamaan toista ihmistä sanomalla hänelle siitä. En halua kostaa antamalla palautetta. En halua lisätä turhaa puhetta tässä maailmassa. Haluan vain sanoa oman näkemykseni siten, että voin seisoa sen takana ja että toinen voi ymmärtää, että olen tosissani ja että minun näkemykseni on se, mikä on. Haluan ymmärtää, että toinen vain yksinkertaisesti näkee tilanteen omin silmin ja se on todennäköisesti jotain hyvin erilaista kuin mitä minä näen ja koen. Sellaista se vain on, elämää ja vuorovaikutusta, arvojen törmäyskurssia.

Mitä siis oivalsin, mitkä palikat järjestyivät päässäni uudelleen? Se on oikeasti hankala selittää. Minulla on nyt jotenkin parempi ja vakaampi olo itseni kanssa ja minun on helpompi suhtautua toisiin ihmisiin myötätuntoisesti. Ymmärrän enemmän, vaikka en silti välttämättä ole samaa mieltä. Luulen, että oivalluksesta huolimatta tämä on pidemmän ajan kehityksen tulos ja myös notkahduksia ja uskon menetyksiä on vielä luvassa. Sellaista elämä nimittäin tuppaa olemaan :)

Kaarina Davis: Toisinnäkijän päiväkirja

Posted on 12:56 PM In: ,
Olen lukenut Kaarina Davisin aiemmat kirjat ja tiesin, että kun seuraava kirja ilmestyy, etsin sen heti käsiini. Näin siis kävi ja luin Toisinnäkijän päiväkirjan. Ai, mitä ihanuutta!

Kirja kertoo Kaarinan luonnonläheisestä elämästä viiden vuoden ajan päiväkirjamerkinnöin. Kirjoituksissa on paljon upeaa luonnonkuvausta, johon voi uppoutua koko sydämellään. Ajanjaksoon sisältyy kuitenkin raskaampiakin asioita, kun Kaarinan lähiympäristön metsiä aletaan hakata. Sellaisen seuraaminen sivusta on riipaisevaa, kun asioihin ei voi vaikuttaa. Vai voisiko? Kaarina selvittää sinnikkäästi vaikutusmahdollisuuksiaan ja kaiken tuhoamisen vimman keskeltä ilmestyy myös valonpilkahduksia.

Kirja antaa lohdutonta kuvaa ihmisten tuhoamisvimmasta, mutta myös pieniä toivonpilkahduksia, kun pieni ihminen voi halutessaan oikeasti vaikuttaa asioihin. Kirjasta välittyy toivoa, voimaa, iloa, herkkyyttä, tunnetta ja aitoa välittämistä. Isoa sydäntä.

Säännöstelin kirjan lukemista, vaikka olisin halunnut ahmia sen pian loppuun. Kirja rauhoitti mieltäni, jäsensi ajatuksiani ja itseäni, joten pieninä annoksina koin saavani enemmän - ja sainkin matkan sekä Kaarinan elämään että itseeni ja omaan elämääni. Kirjaa lukiessani kättelin 15-vuotiasta itseäni. Kohtasimme uudestaan monen vuoden jälkeen. Minä nuorena olin monessa mielessä hyvin samanlainen kuin Kaarina nyt, mutta elämä vei minut vieraille vesille seikkailemaan, vieraiden voimien ohjailemana. Noilla vesillä en ole koskaan saavuttanut niitä itselleni kenties tärkeimpiä asioita, vaan kadotin itseni. Ja minkä vuoksi? Aivan turhan takia, mutta onpahan ollut tehokas koulutus elämästä, arvonsa silläkin. Ehkä ilman noita koukeroita en tietäisi sitä, mitä nyt tiedän. Kaarinan kirja on ollut yksi tärkeä etappi matkallani takaisin itseeni. Kiitos siitä. Minäkin aion tehdä oman pienen osani.

Joululahjapakko

Posted on 7:00 PM In:
Jouluun on vajaa kaksi kuukautta. Muistan, kun viime joulun jälkeen olin helpottunut, että se oli ohi. Tämä siis siitäkin huolimatta, että varsinainen joulun viettoni oli todella mukavaa, oli ihanaa seuraa, rauhaa, ruokaa ja tunnelmaa. Kaikki oli kohdillaan. Mutta ennen joulua kaikki ei todellakaan ollut kohdillaan.

Viime vuonna joululahjojen kanssa kävi perinteiset: juoksin viime hetkellä kaupasta toiseen ja ostelin mitä sattuu puolipaniikissa velvollisuudentunteen painaessa sisuksissani. Vannoin, että ei enää koskaan tätä. No, vannomatta paras, sanoisin. En ole oikein vieläkään keksinyt ratkaisua jouluihin: miten ratkaisen joululahjaongelman ja ennen-joulua-ahdistuksen?

Ongelmana ei siis ole se, ettenkö haluaisi antaa läheisilleni jotain ihanaa. Haluan todellakin. Ongelma on vain se, että en tiedä, mitä se ihana voisi olla. Haluaisin välttää ylimääräistä materian hankintaa, koska lähes kaikilla on jo kaikkea, mitä he tarvitsevat. Erityisesti lapsille en haluaisi antaa materiaa, koska heillä on niin suuri sosiaalinen verkosto, että he saavat jo nyt ihan valtavat määrät erilaista romua. Omani olivat mukana viime vuonna, en tiedä kehtaisinko nyt vain jättää väliin. Jos heidän kohdallaan ei vielä olisi joulupukkivaihetta, voisin harkita lahjakorttia tai rahaa.

Aikuisille on myös vaikeaa keksiä mitään annettavaa, riippuen tosin henkilöstä. Joskus keksin helposti esimerkiksi jonkin saajaa kiinnostavan kirjan tai suloisen pehmeän paketin ja sellainen lahja ei tunnu lainkaan turhalta. Mutta sitten tulee niitä hetkiä, että viikotkaan eivät tuo mieleen lahjaideoita ja paniikki kasvaa... Tavoitteenani olisi karsia joulusta ikävät velvollisuuden sävyiset askareet ja tehdä siitä lähinnä tunnelmallinen ja rauhallinen. Miten siis huomioida läheisiä siten, että ei tue ostohysteriaa, materialismia ja ennen-joulua-ahdistusta?

Onhan niitä erilaisia hyväntekeväisyysjuttuja, joihin voisi lahjoittaa rahaa joululahjana toiselle. Sellainen voisi kiinnostaa ja sopia joillekin lahjansaajille, mutta usein en ole oikein löytänyt tietoja sopivista kohteista. Aion pitää silmäni kuitenkin auki.

Olen varma, että onnistun joskus jättämään jouluhysterian väliin ja vain nauttimaan. Kykenen jättämään lahjan antamatta, jos sellaista en yksinkertaisesti vain keksi. Huomioidahan voi vaikka askartelemalla kortin. En vain usko, että tuo joulu on vielä tänä jouluna. Sosiaalinen paine joululahjojen kohdalla on suuri: lahjojen löytämisen pakkoa ei ole helppo pakoon päästä. Jonain vuonna aion kuitenkin olla rohkea ja aloittaa uuden perinteen: annan lahjoja (jouluna tai joskus muulloin) vain silloin, kun keksin jotain aidosti ihanaa annettavaa suoraan sydämestäni. Pyrin huomioimaan läheiseni muulloinkin kuin jouluna ja keskittymään jouluna vain olennaiseen ja sen hyviin puoliin.

Eräs matka, eräällä elämänmittaisella polulla. Kadottaen ja löytäen. Väsyen ja vahvistuen. Surren ja iloiten. Matkalla kaikesta huolimatta ja se matka olkoon hyvä.

Minä

My photo
Olen matkalla kolmen- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä, elämässäkin vielä matkalla, haaveileva ja pohdiskeleva nainen, jonka elämänpolku tuntuu välillä kovin kivikkoiselta ja nilkkoja taittavalta. Polkuni on kulkenut suuntaan, joka ei ole enää ihan omani: hapuillen etsin suuntaani haasteenani yksinäisyys, ihmissuhteet ja arkisen elämän raskaus. Sposti: nan09(a)suomi24.fi.

Arkistossa

Powered by Blogger.

Lukijat

Blog Archive